Ensimmäinen yhteinen rinkkavaellus alkamassa...

Tämä vuosi oli tuttuun tapaan aloitettu suunnittelulla jo edellisvuoden puolella, kun fyysiset ja henkiset känsät aiemmasta reissusta olivat hioutuneet jo pois. Rästejä ja monenmoisia rasteja olisi vielä maailma ja Suomenkin luonto pullollaan, mutta muutamia nousi esiin tuttuun tyyliin. Hetta-Pallasta voisi käydä tutkailemassa, tai sitten tehdä UKK:hon jonkun pidemmän siksakin käymättömiin välipätkiin. Mutta pari kesää aiemmin poikien kanssa tehty ensipuraisu Lappiin ja heidän kohtalaisen hyvä asenne Pallaksen pilvisiä rinteitä kavutessa, sekä vanhemman veljeksen toistuvat kyselyt että "koska mennään koska mennään" saivat pohtimaan sitäkin seikkaa, että josko jo 10-vuotiaana olisi hänellä nyt sitten tullut aika ensimmäisen kunnon rinkkavaelluksen?

Kun sitten mitään muuta spesiaalia ei alkanut kevään aikana suunnitelmiin pujahtaa, niin totesin että ehkä nyt on sitten aika kokeilla tätäkin, eli oman muksun kanssa vaeltamista. Suunnilleen saman ikäisenähän itsellänikin alkoi vaeltamiset Lapissa äitini kanssa aikoinaan. Reittivaihtoehtoina oli lähinnä muutama selkeä ja helppo maasto. Ehkä Lemmenjoella pieni kierros, tai sitten UKK:ssa eli Saariselällä joku vastaava kierros, 3-5 päivää, eikä mitään rakkakivikkoja tai pahoja nousuja. Lopulta totesin että UKK tarjonnee enemmän vaihtoehtoja, ja lisäksi jos otettaisiin loppuperheelle mökki vaelluksen ajaksi Saariselältä, minkä ympäristössä olisi myös heille puuhaa, niin saataisiin kaksi kärpästä yhdellä iskulla ja koko perheelle yhteinen lapinloma. Siispä Saariselkä.

Koko ajan piti muistaa suunnitella reittiä pojan jaksamisen mukaan ja mitoittaa rinkka ja varusteet sen mukaisesti. Samalla kuitenkin yritin etsiä hieman uusia polkuja, että minun ei tarvisi toista tai kolmatta tai kymmenettä kertaa käyskennellä samoja uria tuolla hienossa UKK-puistossa. Lopulta sain mielestäni aika nasevan reitin suunniteltua, missä toteutuisi moni toivottu seikka. Ja mittaa tulisi arviolta 4 maastopäivää mikä olisi sopiva aika kokea erämaatunnelmaa, mutta toisaalta ei tarvisi vielä hirveästi kantaa lisäeväitä ja vaatteita. Lyhyempi reissu taas ei välttämättä hirveästi auttaisi rinkan painoon koska kuitenkin siellä pitäisi olla ne samat makuupussit, vaatteet, kilkkeet ja peruseväät, olit sitten 2 tai 8 päivää tien päällä. Poika saisi kantaa omat peruskamansa ja minä heitin rinkkaani retkikeittimen sekä teltan sekä muuta ekstraa.

Reitin lähtöpaikaksi kaavailin aluksi Kiilopäätä, ja siitä pääsisimme palaamaan useampaa reittiä Saariselälle ja suoraan lomamökillemme. Mutta sitten tulin vähän toisiin ajatuksiin ja ajattelin että aloitetaan Saariselältä, koska reittimme alkupäässä olisi silloin pisimmät päivämatkat ja loppua kohden vähän helpottaisi. Samalla Kiilopään lakitus, minkä halusin meidän kuitenkin vaelluksellamme suorittavan, olisi matkamme lopussa tyylikkäänä kruununa ja näkyisi edessämme loppumatkan ajan. Myös maisemien ja kelien suhteen olisi vähän pelivaraa kun Kiilopää olisi viimeisenä päivänä. Jos ensimmäisenä päivänä olisi synkkää sumua ja sadetta niin olisi kuitenkin pakko mennä se ensimmäisen päivän rasti reippaasti läpi. Loppupäässä voi aina pitää välipäivää jossain tai tahdistaa päivämatkoja vähän eri tavalla.

Siispä Saariselkä lähtöpaikaksi, ja siitä itselleni entuudestaan tuntematon suunta Kivipäälle houkutteli ottamaan sen ensimmäiseksi etapiksi. Matkaa olisi hieman pitkänlaisesti nuorelle vaeltajan alulle ensimmäiseksi päiväksi, mutta toisaalta meillä ei olisi kiire mihinkään ja voisimme pitää taukoja tarpeen mukaan, tarvittaessa vaikka yöpyä teltassa jos Kivipään tuvalle asti ei askel kantaisi. Ajatuksena oli myös Kivipää lakittaa, jotta saataisiin reissuun ainakin yksi oikea tunturinvalloitus itselleni ja pojalle, tuo Kivipään huippu kun oli melko lähellä sitä polkureittiä eikä suurta koukkausta vaatisi. Kivipään vieressä olisi myös legendaarinen Paskatunturi, joka jo aikanaan minua oli pikkupoikana kovasti Lapissa naurattanut, ei voitu myöskään nyt jättää välistä tätä mahdollisuutta livenä nähdä kyseistä nyppylää.

Kivipään tuvalta oli tarkoitus seuraavana päivänä jatkaa Suomujoen varteen, ja hakea yöpymispaikka mahdollisesti Taimenlammen rannalta, ehkä jopa Lankojärven tuvalta saakka, tai sitten katsoisimme sen hetkisen tilanteen mukaan. Ainoa isompi kysymysmerkki olisi Kulasjoen ylitys. Luultavasti se ei olisi paha paikka, mutta varmuutta ei etukäteen ollut. Joka tapauksessa yksi joen ylitys olisi siis tällä reissulla luvassa, mikä tottakai olisi hieno rasti ruutuun myös pojan ensimmäisellä vaelluksella. Mikäli ylitys menisi hyvin niin matka jatkuisi aiemmin kerrotun mukaan ja mahdollisesti voitaisiin kokeilla jopa Lankopään huiputusta, joko saman päivän aikana tai sitten mahdollisesti seuraavan päivän ohjelmassa.

Sen jälkeen tultaisiin taas itselleni tuttuihin maastoihin kansallispuiston keskiosiin. Eli kun Lankojärvelle olisi päästy, olisi seuraavan päivän ohjelmassa melko suoraviivaisesti edetä Rautulammen tuvalle. Ja siitä sitten viimeisenä päivänä kohti Kiilopäätä, mutta ei koko matkaa polkua pitkin, vaan lähtisimme Niilanpään kohdilta lakia pitkin Kiilopään huipulle, reitti jota itsekään en vielä ollut koskaan kulkenut. Näin siis olisi 4 maastopäivää suunniteltu, ja käytössä oli vielä yksi varapäiväkin jos jaksaminen ja luonnonjumalat olisivat vaatineet hieman verkkaisempaa tahtia.



Tämän varsinaisen vaelluksen lisäksi heitin taas sekoitukseen mukaan sen jo pakollisen pikkuhyppäyksen eli päiväkeikan johonkin lähistön tunturille. Alustavasti ajattelin Pyhä-Luoston Pyhätunturia eli tarkemmin Noitatunturin kierrosta. Siinä olisi yksi iso prominenssimaksimi alueelta (heh, näitä minun tilastojani) ja sitten Suomen syvin kuru eli Isokuru. Toinen optio olisi pykälää helpompi Pyhä-Nattanen, paikka jossa olin itse jo aiemmin käynyt ja siihen ihastunut. Näiden kanssa voisi sitten tarkemmin pelailla tien päällä ja katsoa tilanteen mukaan.

Vaellusajankohdaksi valikoitui heinäkuun puoliväli, vaikka siinäkin oli omat riskinsä. Hyttysaika voisi olla pahimmillaan, helteessä avotunturi olisi hiostavaa kulkea, ja aurinkorasvaa pitäisi käyttää reippaasti. Toisaalta, pahimmat tulvavedet olivat jo laskeneet, ja vielä hyttysiäkin pahemmat mäkäräiset ynnä muut öttiäiset eivät olisi vielä heräilleet. Lisäksi yöt olisivat lämpimiä eli kauhean paksua vaatekertaa ei mukana tarvisi kantaa. Kun sitten vaelluksen ajankohta oli lähestymässä, oli vielä jännitettävää UKK:ssa ja muuallakin ilmenneiden noroepidemoiden takia. Onneksi meidän reitti kuitenkin suurelta osin kiertäisi nämä pahimmat mestat ja turistirysät. Lisäksi minulla on aina vakiona mukana veden puhdistustabletit ja kokkaillessahan ne vedet kuitenkin keitetään.


KOHTI LAPPIA:

Koko perheen voimin siis lähdettiin etelästä matkaan ja päästiin vapauttamaan villi-Mondeo taas kesälaitumille. Aikaisin aamulla tapahtunut lähtö tarkoitti sitä että alkumatka päästiin painamaan melko tauotta läpi puuduttavan Jyväskylän eteläpuolen ja kohti Oulua. Ensimmäinen nähtävyyskohde olikin sitten vasta Rovaniemen jälkeen napapiirin kohta ja Joulupukin kylä, missä poikien kanssa otettiin muutamat valokuvat ja päästiin taas jatkamaan matkaa. Sen jälkeen käännyttiinkin Kemijärven tielle ja koukattiin sieltä kautta kohti Pyhätunturia, koska olin varannut meille ensimmäiselle yölle mökin sen kupeesta. Alkuillasta pääsimme sitten vihdoin mökillemme, missä aloin pohtia seuraavan päivän ohjelmaa.

Pallopäiden onnellinen matkaseurue valmiina reissuun
	Napapiirillä
Reissun ensimmäinen poro	Joulupukin pajalla

 

Alunperin haaveena oli, että olisimme porukalla lähteneet aamusta kevyin päivärepuin tekemään Noitatunturin kierroksen, ja sitten jatkaneet iltaa vasten automatkaamme Saariselälle, missä meitä odotti seuraava lomamökki. Aloin kuitenkin tulla hieman toisiin aatoksiin pitkän matkapäivän päätteeksi. Ensinnäkin Noitatunturin kierros olisi melko vaativa, n. 13 km pitkä ja nousua sekä kivikkoa sisältävä. Sen jälkeen pitkä automatka vielä Saariselälle jossa olisimme luultavasti vasta myöhään illalla, aiheuttaisi sen että saattaisimme seuraavana aamuna olla melko uupuneita, jos tarkoitus oli lähteä rinkkojen kanssa silloin maastoon. Muutenkin tuo päiväreissu olisi luultavasti liian rankka nuoremmalle pojalle eli pitäisi jakautua kahteen porukkaan. Ja lisäksi keli oli muuttunut viime päivinä todella paahtavan helteiseksi, joten reitillä missä muutenkin oli heikosti vesipaikkoja, meillä tulisi ongelmia asian kanssa ja joutuisimme joka tapauksessa kantamaan paljon vettä repuissamme. Lopuksi vaimon kanssa todettiin että ehkä ei ole viisas ratkaisu tämä, ja sovittiin että jatketaan vain aamulla automatkaa eteenpäin ja otetaan helpompi päivä suosiolla. Kävimme kuitenkin pienen iltakävelyn mökin ympäristössä että saimme edes hieman katsella Pyhätunturin ympäristöä ja luontoa. Olipa siinä porojakin pyörimässä mökkien pihoilla.

Welcome to Lapland...
	Pyhätunturin mökkitiellä
	Vahtiporo
Mökkimaaston taidetta

Aamulla sitten jatkettiin matkaa ja ajettiin Luoston vierestä missä maantie kulkee tunturin satulasta ja tarjoaa jo ensimmäisiä avarampia näkymiä. Jatkoimme Sodankylään missä suoritimme pienet eväsostokset. Olimme sopineet että tänään koukattaisiin tekemässä pieni päiväreissu Pyhä-Nattasille. Se olisi kertaluokkaa helpompi lakitus ja sopivasti matkan varrella. Olin myös kuullut että sinne johtava autotie oli remontoitu jokin aika sitten, joten tällä kertaa sitä pääsisi järkevästi autolla ajamaan eikä tulisi remonttia tuliaisiksi. Siispä kun Vuotson kohdalle pääsimme, käännyimme kohti Sompion luonnonpuistoa ja ajoimme Pyhä-Nattasen parkkipaikalle, sille perimmäiselle mikä oli tunturia lähempänä. Tarkoitus oli nyt vain käydä ripeästi laella ja takaisin, eikä ollut mitään tarvetta kiertää sitä aavistuksen pidempää rengasreittiä. Helle jatkui armottomana kun parkkiin saavuimme ja paikalle oli myös ilmaantunut helteestä nautiskelemaan muutama miljoona noin punatulkun kokoista paarmaa. Noh, ei siinä muuta kuin laitettiin vaan reppueväät reippaasti kasaan ja lähdettiin liikkeelle kohti Pyhä-Nattasta.

Reitti oli itselleni jo entuudestaan tuttu, hyvää polkua helpossa maastossa melkeinpä laelle saakka, mutta loppumatkasta vähän kivikkoisempaa. Matkaa oli noin 2 kilometriä laelle. Suurimmaksi ongelmaksi muodostuivatkin paahtava helle sekä paarmojen häiritsevä pörrääminen. Onneksi ne eivät ehtineet meitä puremaan vaikka koko ajan pilvenä ympärillämme pörräsivätkin. Itse otin vähän ripeämmän tahdin vanhemman pojan kanssa ja vaimo tuli perässä hieman rauhallisemmin nuoremman kanssa, jolla äänestä päätellen alkoi hermo mennä näihin pörrääviin öttiäisiin mitä kuuntelin sivukorvallani takamaaston äänimaisemaa... Hikeä puski aika valtavasti näinkin helpolla reitillä, joten näin jälkikäteen olin itseeni todella tyytyväinen että olimme suosiolla unohtaneet sen Noitatunturin rankan kierroksen. Siellä olisimme muksujen kanssa olleet pulassa paarmalaumojen ja paahtavan auringon keskellä kivikoissa kulkiessamme usean tunnin ajan ja juomaveden ollessa kortilla.

Pyhä-Nattanen autotieltä nähtynä	Pallopääveljekset Pyhä-Nattasen polun lähtöpaikalla
Helppoa alkumaastoa	Maisemat alkavat avautua

Noin puolen tunnin kävelyn jälkeen olimme viimein 508 m korkean Pyhä-Nattasen laella ja pääsimme ihailemaan hienoja maisemia sekä kiipeilemään graniittisten toorien päälle. Kun jälkijoukkokin oli saapunut laelle kiertelimme katsomassa sodan aikaisen tähystysaseman ja laella olleen autiotuvan. Lopulta päädyimme pitämään siellä pienen eväshetkemme, koska vielä tunturin laellakin paarmat olivat riesanamme ulkosalla istuskellessamme. Näin oltiin sitten saatu koko porukallemme tämän reissun ensimmäinen tunturilakitus plakkariin. Sää oli hieno, näkyvyys hyvä ja kaikilla hyvä mieli, joten mitäpä sitä enempää voisi tässä vaiheessa pyytääkään? Sen jälkeen oli aika lähteä takaisinpäin, ja varoittelin vielä alaspäin mennessä kivikosta ja irtosorasta polulla, koska muksut saattavat innoissaan alamäkeen kirmatessaan helposti unohtaa varovaisuuden, ja sitten onkin vaellusreissu ohi heti alkumetreillään jos nilkka taittuu ja sääri ottaa osumaa.


Melko pikaisen paluumatkan jälkeen olimme päässeet miljoonan paarman saattamina takaisin autollemme. Suuremmin emme siihen parkkipaikalle jääneet tuumimaan asioita vaan lähdimme jatkamaan matkaamme kohti Saariselkää. Saavuimme hyvissä ajoin Saariselän ytimeen missä mökkimme oli, ja kävimme heti ruokakaupan kautta hakemassa niin mökkievästystä kuin täydentämässä huomista varten rinkkaamme myös jotain tuoretavaroita kaupan hyllyiltä. Ilta meni mökissä rinkkoja pakatessa ja poikien katsellessa poroja joita tuli aivan mökkimme edustalle pyörimään. Sääennuste lupasi poikkeuksellisen helleaallon jatkuvan edelleen, joten viime hetken karsimisia tuli vaatevarustukseen vielä tehtyä, että saataisiin turhia grammoja viilattua painosta pois. Samoin nestehuoltoon piti nyt kiinnittää huomiota, eli vesipulloja oli oltava riittävästi matkassa mukana. Lopuksi teimme vielä rinkkaremmien säätämisiä kun rinkat oli suunnilleen saatu pakattua valmiiksi. Hienosäätöä sai toki helposti tehtyä sitten tien päälläkin.

Viimeiset vilkaisut etelän suuntaan
	Varovasti kivikossa paluumatkalla
	Taas helpomman polun pariin
Ystävämme paarma

1. VAELLUSPÄIVÄ: SAARISELKÄ - KIVIPÄÄ

Aamu koitti Saariselällä ja ensimmäinen isä-poika -vaelluspäivä odotti edessämme. Söimme tukevan aamupalan ja vaimo heitti meidät autolla rinkkojemme kera lähtöpaikalle Saariselän ”kansallispuiston portille”, mistä lähti useita eri polkureittejä niin pohjoiseen kuin eteläänkin. Olimme ottaneet melko reilusti nyt vettä mukaan joten rinkat olivat painonsa puolesta aika tapissaan reissumme osalta. Pojan rinkka painoi 11 kg lähtöhetkellä, mikä oli aika runsaanpuoleisesti ensikertalaiselle, mutta toisaalta se kevenisi hieman kun joisimme vesiä sieltä kantamuksistamme alkumatkalla pois. Oma rinkkani painoi 20 kg mikä oli aika perussetti, itsellänihän se teltta pelkästään toi painoa lisää reilut kolme kiloa, mutta ihan ok oli siis tuo oma kantamukseni kokonaispaino. Nostalgisesti ja perinteitä kunnioittaen pojalla oli selässään äitimuorini vanha rinkka, joka myös minulla oli ollut selässäni ensimmäisellä vaelluksellani yli 30 vuotta sitten, täällä samoissa UKK:n maastoissa. Silloin oli lähdetty Kiilopäältä kohti Taajostupaa, tupaa joka silloin oli vielä olemassa. Nyt meillä oli hieman eri reitit. Ensimmäinen päivämatkamme olisi Saariselältä Kivipään tuvalle, Kivipään laen kautta koukaten. Matkaa tulisi noin 15 km, mikä oli melko pitkä etappi tässä helteessä, täysillä rinkoilla ja ensikertalainen matkassa mukana. Luottoa oli kuitenkin että pojan kunto sekä henkinen kantti sen kestäisivät. Ja kuten sanottua, aina oli mahdollisuus palata takaisin, pitää pidempiä taukoja, tai leiriytyä kesken matkan, jos jotain ongelmaa olisi.

Paikallinen pysäköinnivalvoja	Kamojen kasaamista kansallispuiston portilla
	Hyvästi sivilisaatio!
Poika valmiina lähtöön
Hyvä sää vaeltamiseen my ass
	The heat is on

Heilutimme hyvästit nuoremmalle veljekselle (joka kovasti olisi mukaan rinkkavaellukselle halunnut, mutta lopulta ymmärsi yskän) sekä vaimolle. Heillä olisi vaelluksemme ajaksi muuta puuhaa mietittynä ja he kiertelisivät lähiseutujen nähtävyyksiä pääosin autopatikassa. Koska vahva aavistus oli että kännykkä ei kuuluisi reissumme aikana kuin satunnaisesti, olimme sopineet paluusta etukäteen niin että neljäntenä päivänä iltapäivästä näkisimme Kiilopään laella, minne me tulisimme rinkat selässä suoraan maastosta, ja he kiipeäisivät sinne Kiilopään juurelta päiväreppujen kanssa meitä vastaan. Olin ottanut mukaan yhden parin kävelysauvoja tulevaa joen ylitystä silmällä pitäen ja laitoin ne nyt käteeni alkumatkan ajaksi. Lähdimme talsimaan leveää hiekkapolkua pitkin ja jätimme hyvästit Saariselän turistikorttelille. Alkumatkaan tuli heti muutama reippaampi pikkunousu ja niissä jo hiki lähti virtaamaan elohopean kohotessa kolmenkympin paremmalle puolen täysin pilvettömällä taivaalla. Poika oli ennen vaellusta ollut varoituksistani huolimatta rehvakkaasti sitä mieltä että eihän rinkka mitään paina, ja tottakai hän jaksaa mennä vaikka kuinka pitkän matkan kävellen sen kanssa, mutta nyt sitten oltaisiin totuuksien äärellä miltä se homma todellisuudessa maistuu siellä tunturissa. Tarkkailin sivusilmällä jatkuvasti että mitkä mielialat siellä oikein vallitsevat, kun lähdimme kulkemaan ensimmäisiä kilometrejämme.

Helle oli uskomatonta ja pusersi elimistöstä nesteitä pihalle kun jatkoimme matkaamme. Vähän väliä oli hyvä pysähtyä ottamaan hieman vesihuikkaa ja samalla täytyi pitää huolta että ottaa myös vähän pähkinöitä ym. pientä purtavaa että kroppa ei ala liikaa väsyä energiavajeesta. Yllättävän reippaasti poika rinkan kanssa jaksoi kulkea, vaikka hänkin välillä valitteli kuumuutta. Kävelysauvoja vaihdettiin välillä kun myös hän halusi kokeilla niitä. Onneksi oli teleskooppisauvat niin saatiin säädettyä niitä molemmille sopiviksi. Paarmoja oli jonkin verran täälläkin, mutta ei nyt onneksi niin paljoa kuin Nattasten suunnalla. Enemmän väistelyä ja varomista tulikin maastopyörien muodossa. Niitä parveili reitillä kuin paarmoja konsanaan. Sähköistettyjä läskipyöriä lähinnä. Matkalla Rumakuruun tai jonnekin kauemmas. Se näytti olevan tämän hetken hittijuttu, ja hieman aina keljutti kun taas uusi trikooselkä viiletti horisonttiin kevyen oloisesti meidän tallustaessa hiljalleen painava kantamus selässä samaa polkua pitkin. Valintoja, valintoja...

Alkumatka kului pojan tasaisin väliajoin toistuviin kysymyksiin että "joko ollaan tultu kilometri, joko kaksi kilometriä, joko ollaan puolivälissä, joko ollaan siinä polkuristeyksessä" jne jne. Vastailin kärsivällisesti n. 20 metrin välein että "ei, vielä ei olla tultu kilometriä sen jälkeen kun viimeksi kysyit". Pikkuhiljaa kyselytulva kuitenkin rauhoittui. Polkuja pitkin kun edettiin niin paperikarttaa en jaksanut hirveästi kaivella esiin. Lähinnä vilkuilin tuttuun tapaan kännykästäni karttapohjalta että missä suunnilleen mennään. Enemmän taukotahtiamme aikataulutti ihan perinteinen kello. Sovittiin että jaksetaan nyt ainakin vartti mennä ennen pikkutaukoa ja puoli tuntia kunnes vähän pidempi tauko. Sillä tavalla saatiin pidettyä etenemistahti hyvänä ja tasaisena, ja poikakin saattoi omasta kellostaan koko ajan itse helposti tarkkailla että missä tahdissa edettiin. Vettä kuitenkin kului, vähän jopa huolestuttavankin paljon. Onneksi olimme ennen lähtöä ottaneet vielä pienen lisäpullon vettä mukaan. Suurin huoli ensimmäisen päivän osalta olikin ollut veden riittävyys. Ensimmäinen kunnon vesipaikka tulisi vasta päivämatkamme puolivälin kieppeillä, missä ylittäisimme Vellinsärpimäojan. Ja sinne päästäksemme meidän tulisi vielä ylittää Vahtamapään tunturi. Kun pääsimme lopulta risteyskohtaan missä oma polkumme erkani Rumakurun polusta ja lähti nousemaan kohti Vahtamapäätä, pidimme pientä evästaukoa ja tein samalla välitilinpäätöstä vesitilanteestamme. Vettä olisi turvallinen määrä jäljellä, mutta aivan yltiöpäisesti ei voitu alkaa sitä kittaamaan. Hieman olin myös varuillani että miten poika nyt jaksaisi jo aavistuksen alkumatkasta väsyneenä, kun alkaisi ensimmäinen tunturin nousu rinkka selässä. Yltyykö napina sellaiseksi että reissu pitää keskeyttää vai löytyykö menovaihdetta vielä?

You don't choose the weather, the weather chooses you...	Fatbike-valtakuntaa
	Kiilopää siellä kauempana
Alkumatkan askellusta
Välillä sauvat nuoremmallekin kulkijalle kouraan	Iso porolauma Vahtamapäällä

Tauon jälkeen lähdimme siis jatkamaan ylös Vahtamapään kylkeä ja pienenä bonuksena pääsimme eroon myös maastopyöräilijöistä, koska tämä reitti ei ollut heidän valtaväyläänsä. Nousu ei ollut onneksi niin rankkaa mitä kartan pohjalta ennakkoon aavistelin. Lisäksi ylemmäs noustuamme vähäinen tuulenvire tuli myös ystäväksemme viilentämään hieman kulkuamme, vaikka toki yhä oli paahtavaa hellettä ja lähes pilvetön taivas. Takanamme näimme vielä Saariselän ja Kaunispään mastoja ja toisella suunnalla osoitin Kiilopäätä, minne muistutin meidän reissumme päättyvän sitten vaelluskierroksemme lopulla. Rinnettä lisää noustuamme näimme Vahtamapään satulassa suoraan edessämme ja polun kohdalla valtavan porolauman. En ole ikinä niin suurta porotokkaa Lapissa itsekään nähnyt, siellä oli varmaankin satakunta poroa aterioimassa ylärinteessä. Tämä näky motivoi myös poikaa tulemaan reippaammin viimeiset nousumetrit tuohon satulakohtaan. Siellä oli myös monia pieniä vasoja lauman seassa ja tämä tokka oli levittäytynyt polun molemmin puolin, eli joutuisimme kulkemaan keskeltä lauman läpi. Ohjeistin poikaa että mennään rauhallisesti ja poroja säikyttelemättä eikä liian läheltä pieniä vasoja, että ei suotta hermostuteta poroja eikä aiheuteta mitään tilannetta. Siinä sitten mentiin rauhakseen lauman läpi ja laumakin samalla lähti jatkamaan matkaa eteenpäin joten kaikki hyvin.

Tämän jälkeen meillä olikin sitten luvassa pieni laskeutuminen satulasta alemmas rinteeseen ja loppumatka Vellinsärpimäojalle olisi loivaa laskua tai tasamaata. Kun pääsimme satulan itäpuolelle tuli ensimmäistä kertaa tunne että oltiin erämaan puolella ja kunnolla vaeltamisen parissa. Saariselän maisemat takanamme piiloutuivat pois näkyvistämme ja olisimme omillamme. Askel eteni nyt hyvää tahtia molemmilla, mutta hieman kantapäissäni oli jotain hiertymän tuntua. Vaikka olin huolella teipannut jalat taas tuttuun tapaan jesarilla, ja laittanut tuplasukat päälle. Ei voi olla mitään rakkulan alkua, totesin. Kunhan kuvittelen. Noh, palaamme tähän myöhemmin. Puskimme Vahtamapään itäpuolta eteenpäin ja hieman alkoi jo nälkä kurnia ja helle taas piinata kun tuulenvireet olivat alavammassa maastossa tyyntyneet. Poikakin kyseli taas tiheämmällä syklillä että joko tuon tai tuon kukkulan takana on se jokivarsi missä pidetään ruokataukoa. Ja ei ollut koskaan tuo tai tuo kukkula, eikä edes seuraava kukkula. Kyllä sinne vielä pari kilometriä matkaa oli.

Porojen seurassa	Vahtamapään satulassa, ensimmäinen isompi nousu takana
Maisemia Vahtamapäältä eteenpäin Vellinsärpimäojan suuntaan
	Laskeutumista Vahtamapään rinteiltä

Viimein sitten saavuimme Vellinsärpimäojalle, noin 4,5 tuntia lähtömme jälkeen. Pääsimme puoliksi lahonneen sillan ylitettyämme joen toiselle puolelle ja päätimme laittaa siihen taukopaikkamme. Tarjolla oli perinteiseen tapaan retkiruokaa pussista, ja ennakkoepäilyksistä huolimatta näytti hyvin maistuvan pojalle. Pidimme kunnon ruokatauon, ja täytimme vesipullojamme piripintaan, koska jälleen kerran seuraavakin etappi olisi ilman vesipaikkoja. Vasta Kivipään tuvalla olisi seuraava mahdollisuus tankkauksiin. Naamapesu teki gutaa ja sen jälkeen laiteltiin vielä aurinkorasvaa lisää että ei vaan poltettaisi nahkaamme siinä auringon paahteessa. Koska pidimme taukoa polun vieressä niin siinä huomasimme olevamme taas jonkinmoisen valtatien varressa. Maastopyöräilijöitä meni tauotta molempiin suuntiin jokivarren polkua pitkin, Vellinsärpimän ja Taajoslaavun väliä luultavasti. Me kuitenkin taas erkanisimme tältä moottoritieltä noin kilometrin jälkeen omille poluillemme, kun alkaisimme kiivetä Kivipäätä kohti ja tuvalle sen takana. Ateriatauko piristi meidän molempien mieltä ja palautteli energiatasot. Oli aika jatkaa, sillä matkaa olisi vielä jäljellä vaikka päivän puolimatka olikin jo saavutettu.

Kuljimme siis hetkisen tätä polkua eteläänpäin ja seurasin kännykän kartalta milloin tulisimme polun risteykseen. Ja hyvä että seurasin, sillä muuten olisimme varmaankin painelleet kyseisen kohdan ohi armotta. Risteyspaikalla oli nimittäin kivikkoista maastoa ja risteävä polku jäi piiloon joenrannan törmän taakse, joten gps:n avullakin polku-uran yhyttäminen kesti pienen hetken. Lopulta kuitenkin varmistuin oikeasta reitistä, joten pääsimme taas matkavauhtiin suunnistaessamme nyt itää kohti ja Kivipää tavoitteenamme. Pikkuhiljaa maasto alkoi nousta joenvarren metsäisemmästä maisemasta tunturinrinteen avoinaisempaan ympäristöön. Ötököistä ei juurikaan ollut murhetta, hyttysiä eritoten ei ollut näkynyt juuri ollenkaan, mutta paahdetta piisasi edelleen ja hiki virtasi. Pyrimme etsimään ylempänä rinteessä aina ne isoimmat ja peittävimmät puskat, joiden varjossa pidimme pienet juomataukomme.

Vellinsärpimäojan sillantapainen
	Vesipullojen täyttöä
	Takana jo kaukana Kaunispään rinteet
Ensimmäinen maastolounas
Kivipään huippu näkyvissä
	Kuvauksellinen kelopuu polun varrella

Lopulta olimme päässeet alkunousumme ohi ja seisoimme tasaisemmalla kohdalla ennen loppunousua edessämme näkyvälle Kivipäälle. Polku-ura ylös näkyi selkeänä. Katselimme myös takamaastoon missä horisontissa näkyi jo tullutta reittiämme ja Saariselän maisemia. Poika alkoi nyt hahmottaa etäisyydet tuolla tuntureilla ja oli kovin ihmeissään sekä samalla varmastikin ylpeänä, että noinkin kaukaa oltiin oikeasti siis tänään aamulla lähdetty rinkka selässä matkaan. Ja tänne asti päästy. Mutta nyt alkoi pitkän päivän rasitukset jo selvästi painaa hänelläkin. Vaikka pitkälti ei enää olisi Kivipään huipulle matkaa, uupumus alkoi ottaa valtaa ja pientä vastarintaa olla etenemisen suhteen. Sain käyttää parhaat maanittelutaitoni ja motivaatiopuheeni että pääsisimme taas mättäältä ylös ja matkanteon pariin. Lopulta hänkin ymmärsi että tähän ei voitu oikein jäädä kun vesipaikkaakaan ei lähistöllä olisi, ja nyt edessä olisi enää päivän vihoviimeinen nousu, minkä jälkeen olisi enää pelkkää alamäkeä koko loppumatka tuvalle. Ja mitä nopeammin nyt menisimme tähän viimeisen nousun alta pois, sitä nopeammin pääsisimme sitten tuvallekin lepäämään ja palautumaan. Näillä puheilla sitten sain matkantekomme jatkamaan ja ilmeisen hyvin sainkin, sillä nyt poika otti reippaan spurtin jonka ansiosta vedimmekin loppunousun Kivipäälle melkoista tahtia, ja viimein olimme polun ylimmällä kohdalla mihin pudotimme rinkkamme ja jatkaisimme pienen koukkauksen Kivipään huipulle muutaman sadan metrin päähän. Siinä rinkkoja laskiessamme poika itsekin totesi että tämä nousuhan meni tosi nopeasti, kun vain päätettiin ottaa reipas vauhti. Niinpä.

Polulle näimme Kivipään huipun kivikasan joten suunnan ottaminen oli helppoa. Lähinnä varmistin taaksepäin vilkuilulla sen että löytäisimme myös rinkkamme palatessa yhtä helposti, että ei tarvisi niitä metsästää kovin kauaa. Ilman rinkkoja loppukävely huipulle oli kevyt ja nopea visiitti. Maisemat olivat mukavasti auki joka suuntaan, eli oli hellekelistä jotain hyötyäkin. Siellä Kivipään huipulla sitten tähystelimme joka suuntaan ja katselimme mitä tuntureita missäkin oli ja minne oltaisiin menossa. Tulipa osoitettua pojalle myös Paskatunturin sijainti, mikä oli yksi mielenkiintoisimmista bongauksista siinä hetkessä. Nyt oli siis plakkarissa ensimmäinen todellinen vaellushuiputus, eli erämaassa rinkka selässä saavutettu laki. Kivipää 470 m. Pienen hetken laella oltuamme palailimme takaisin rinkoillemme ja polku-uralle. Vielä olisi muutama kilometri taivallusta jäljellä tälle päivälle.


Kun aloitimme laskeutumistamme Kivipään tunturilta alaspäin ja puurajan alapuolelle, alkoi pojalla taas energiat olemaan lopuillaan ja taukoja täytyi pitää tiheämmässä tahdissa. Vaikka matkaa ei enää pitkälti ollut niin se tuntui olevan melkoista tervanjuontia ja levotonta kyselyä siitä koska tupa näkyy ja vieläkö on matkaa. Turhautuminen ja väsymys alkoivat ottaa yliotetta. Yritin motivoida pitämään vielä hetken aikaa matkavauhtia, koska nyt oltiin jo todella lähellä tupaa. Siellä sitten saataisiin rauhassa (toivottavasti) huilailla ja latailla akkuja. Vihoviimein sitten saimme Lassinojanlammen ja Kivipään tuvan näkyviimme. Huokaisin helpotuksesta, kovin montaa kilometriä ei enää poika olisi tälle päivälle jaksanut vaeltaa, sen huomasin nyt. Otimme vielä viimeiset loikat lammesta laskevan puron yli ja saavuimme tuvan pihaan. Ketään ei onneksi näkynyt olevan pihapiirissä eikä tuvassakaan niin saimme rauhassa asettua taloksi ja purkaa tavaroitamme laverille. Päivämatkamme oli kestänyt kaikkinensa 9 tuntia, osin johtuen loppumatkan selvästi hidastuneesta tahdistamme. Pitkä, ehkä liiankin pitkä päivä oli siis tullut kuljettua, ja kohtalaisesti nousuja ja laskuja oli takana. Lohdutin ja onnittelin poikaa että reippaasti hän oli jaksanut, ja nyt olisi meillä rankin päivä reissullamme takana. Aloitin ruoan kokkaamisen samantein, että pääsisimme palautumisen alkuun ripeästi ja ehkä sitä myöten myös mielialakin juniorilla paranisi.



Söimme ruokaa niin paljon kuin vain maistui ja aloimme evääksemme tyhjentää ensimmäiseksi ruokavarastojamme pääasiassa pojan rinkasta, että saisimme seuraaville päiville ainakin hänen kantamuksistaan ensimmäisenä pois grammoja. Ruokailtuamme siivoilin tavaroitamme vähän nippuun siltä varalta jos tuvalle ilmaantuisi illan edetessä muitakin vaeltajia, ja emme olisi tiellä heidän ruokaillessaan. Mukavampaa tehdä sitä järjestelyä rauhassa hieman etukäteen, kuin hätäisesti siinä vaiheessa jos tupaan pelmahtaa iso porukka kattiloineen joskus loppuillasta. Ruokailun jälkeen kävimme pihalla tutustumassa ympäristöön ja selvitin pojalle toimintatavat niin autiotupien käytännöistä kuin puuceenkin osalta. Ja otimme myös pienet pikapesut lammen rannassa että isoimmat päivän pölyt saatiin päältä pois. Illan tullen kävimme myös hieman läpi seuraavan päivän reittiä. Lohdutin poikaa että huominen olisi helpompi päivä eikä nousuja tulisi olemaan niin paljoa. Ainoa kysymysmerkki oli joen ylitys, mutta sitäkin oli turha murehtia enempiä tässä vaiheessa.

Toinen kysymysmerkki liittyi jalkoihini, mutta se muuttui huutomerkiksi kun tuvalla olin ottanut vaelluskengät ja sukat pois. Pelkoni olivat toteutuneet, kun teippaukseni oli pettänyt ja siellä oli nyt kantapäissä tuttuun tapaan taas ihoa revennyt ja kirvelyä tarjolla. Voi perhana. Syy selvisi pian, ostamani ilmastointiteippirulla olikin jotain pilipalilaatua mikä ei pysynyt paikalla sitten alkuunkaan samalla lailla kuin aiemmin käyttämäni tuote. Noh, onneksi oli vielä pieni pätkä lääkelaukussani jäljellä sitä vanhaa teippiä. Tein sitten laastareista ja vanhasta teipistä uuden paketin kantapäihini ja totesin että tällä nyt pääsee ainakin huomisen ajan etenemään ilman suurempaa tuskaa. Mietitään viimeiset päivät sitten kun sen aika on. Näinhän se tuolla maastossa joka murheen kanssa tuppaa menemään, päivä kerrallaan. Jäimme tupaan nukkumaan, koska ketään ei sinne ilmaantunut, niin ei tarvinnut käyttää turhaa aikaa teltan pystyttelyyn. Tuvassa ei ollut juurikaan hyttysiäkään niin unen päästä sai aika helposti kiinni.

Palauttelevaa iltapöperöä	Ilta-aurinko tuvan nurkalla
Seinäkartan tutkiskelua	Nukku-Matilla kylässä

2. VAELLUSPÄIVÄ: KIVIPÄÄ - SUOMUJOKI

Aamulla heräilimme edellispäivän tuskaiset hetket muistona vain. Mitään noroakaan emme olleet siepanneet tuliaisiksi tuvalta joten kaikki hyvin. Söimme tukevat aamupalat ja sitten olimme valmiita jatkamaan matkaamme. Poika laitteli jo rinkkaansa kasaan kuin vanha tekijä ja sai sen itse heitettyä selkäänsä. Ensimmäiset kommentit taisivat olla, että ei tämä nyt paina niin paljoa kuin eilen. Noh, kyllä se päivän edetessä alkaisi taas painamaan, mutta en lähtenyt hirveämmin vastaväitteitä siinä tilanteessa heittelemään. Alkumatkamme veisi meidät helppoa maastoa Lassinojan vartta ja polkua pitkin metsäautotien varteen, mitä hyödyntäen pääsisimme loppuosuuden Kulasjoen varteen. Siellä olisi joen ylitys luvassa. Millainen, sen näkisimme sitten. Sen jälkeen olisi tilanne joko se, että palaisimme takaisin ja miettisimme reittimme uudelleen, tai sitten olisimme ylittäneet joen ja jatkaisimme matkaamme kohti Suomujokea, lopullinen päämäärä vielä avoinna.

Helle jatkui armottomana kuten edellispäivänäkin, mutta nyt alkumatkasta meillä oli hieman metsäisempää maastoa suojanamme varjoa tarjoten. Juomavettä olisi paremmin tarjolla matkan varrella sen päivän osalta, joten enää ei olisi mitään paniikkia asian suhteen tai pakkoa pitää joka pulloa täynnä vettä. Jonkin aikaa kuljimme polkua pitkin jokea ja pieniä suoalueita sivuten kunnes saavuimme metsäautotien päähän, jonka kuvittelin ennakkoon olevan lähinnä joku mönkijäuran tapainen. Yllätykseni olikin sitten suuri kun tämä tie paljastui melkoiseksi metsien moottoritieksi, leveäksi ja tasaiseksi hiekkabaanaksi mistä moni laitaseutujen kyläkeskuskin saattaisi olla kateellinen. Noh, toisaalta kiva homma, toisaalta tämä hiekkatie oli melko kovaa ja kivikkoista alustaa käveltäväksi rinkka selässä. Sen verran leveyttäkin tiellä oli että varjoja ei nyt puskista tullut sitä pitkin tallustellessa. Ja melkoisen tylsää puuroahan sitä oli painaa. Noh, kyseessä olisi onneksi vain muutama kilometri. Ja varasuunnitelmia ajatellen tämä tie oli jo sitä tasoa, että vaimo voisi tulla vaikka autolla tänne meidät pois hakemaan, jos meidän matkamme päättyisikin joen varteen ylityksen ollessa mahdoton.

Tylsän taapertamisen jälkeen päästiin viimein hiekkatieosuuden loppuun ja saavuttiin Kulasjoen rantaan, paikalle missä oli myös joku lukittu puistonvartijan mökkikin. Heti ensimmäisenä alettiin tarkastella jokea kun oltiin saatu rinkat hetkeksi selästä laskettua. Ja suureksi helpotukseksi tämä leveä jokiuoma osoittautui ainakin tähän vuodenaikaan matalaksi. Vettä oli syvimmillään vain polviin saakka eikä virtauskaan ollut vaarallinen. Pääsisimme siitä siis yli helposti ja turvallisesti. Vastarannalla näytti olevan pelkkää heinikkoa ja pusikkoa joten oli järkevämpää pitää ruokataukomme joen tällä puolen. Sillä välin kun kokkailin meille lounasta, poika meni jokeen kahlailemaan ja kun sanoin että samallahan hän voi siinä vaikka pulahtaa kunnolla ja peseytyä, niin näin hän myös sitten tekikin. Itsekin kävin sitten samalla kunnon pulahduksen siinä odotellessani retkiruokien valmistumista. Saipahan edellispäivän hikoilut iholta pois, vaikka siinä helteessä tiesinkin että uusi soija olisi pinnassa heti kun rinkka olisi takaisin selkään nostettu.

	Melkoinen valtatie odotti keskellä päiväetappia
Aamulähtö tuvalta
	Lounastauko Kulasjoen rannassa
Siinä sitä baanaa sitten olis...

Ruokaillessa mielessäni pyöri jo loppupäivän matkasuunnitelmat. Tähän asti oltiin tultu kivuttomasti kuten pitikin, ja joen ylitys hoituisi. Nyt piti sitten miettiä mihin asti ja mitä reittiä mentäisiin. Puilakkalammen suuntaan olisi joka tapauksessa kulku polkua pitkin alkuunsa. Sen jälkeen vaihtoehtona oli joko edetä polkua edelleen Puilakankurun läpi ja tulla Suomujoen rantaan leiriytymään tai kääntyä Taimenlammen nuotiopaikalle leiriytymään. Toinen reittivaihtoehto oli irtaantua polulta Puilakkalammella ja nousta Kivinokan ja Lankopään väliseen satulaan, mistä sitten Taimenlammen nuotiopaikalle leiriytymään. Erityisesti jos tarkoituksena oli ilman rinkkoja käydä huiputtamassa Lankopää, niin silloin tämä jälkimmäinen optio oli selvästi houkuttelevampi ja järkevämpi. Nyt oli kuitenkin hyvästä aamusta huolimatta hieman ilmoilla fiilistä että ehkä se Lankopään lakitus olisi vähän rankka ja turha bonusrasti eilisen rankan päivän päälle. Mutta ajattelin katsoa tilannetta tarkemmin kunhan Puilakkalammelle päästäisiin ja näkisin maastossa että millainen se nousu-ura sinne satulaan käytännössä olisi.


Kuten vaelluksilla usein, parhaimmat ja huonoimmat hetket saattavat kuitenkin seurata toisiaan, nopeastikin, ja niin oli myös nyt käyvä. Siinä kun olimme ruokailleet rauhassa tuhansien muurahaisten kaverina, lähdimme rinkkoinemme hyvissä voimissa jokea ylittämään. Ylitys meni kuten pitikin, ja toisella rannalla laitoimme vielä rauhassa ja huolella kengät jalkaamme ja katsoin että jalkateippaukseni olivat taas kunnossa. Itselläni oli pitkät vaellushousut kuten yleensä, mutta poika halusi vaihtaa shortseihin kuumuudesta johtuen, vaikka olinkin useaan otteeseen aiemmin hieman varoitellut että ryteiköissä pitkät housut saattaisivat olla mukavammat. Rantamättäältä lähdimme jatkamaan ja polkua rantaryteikössä etsimään. Mutta polkuapa ei löytynyt, ei sitten mistään. Menimme siksakkia useaan otteeseen rantaryteikön ja soisen maaston läpi mutta ei. Otin suuntaa eteenpäin ylemmäs ja kuivemmalle kankaalle mutta ei. Mitään polku-uraa ei ollut missään. Olimme rämpimisestä jo aivan puhki ja hiessä ja naama täynnä hämähäkinseittejä ja naarmuja oksista mutta pakko oli painaa eteenpäin. Kuuma helle pisti hien taas pintaan ja keljutus kasvoi eksponentiaalisesti. Poikakin oli jo huolissaan kun polkua ei löytynyt ja pusikot ja oksat raapivat jalkoja ilkeästi. Pidin kuitenkin suunnan Puilakkalampea kohti ja totesin että sinne nyt on mentävä polun kanssa tai ilman.

Vielä tuli eteen toinenkin suoalue ja kivikkopusikkoryteikkö missä pieni purokin siellä soisen maaston seassa virtasi. Aivan hirveää ryteikköä. Painelin edellä reittiä etsien ja poika tuli perässä puuskuttaen ja selvästi jo masentuneen kuuloisena. Sitten kuulin kun hän kompuroidessaan siellä puron kivikoissa kaatui ja huusi perääni. Käännyin ympäri ja onneksi mitään pahempaa ei kuitenkaan sattunut, mutta nyt oli jo niin huono fiilis hänelläkin että nyyhkytykseksihän se meni, eikä sille mitään voinut. Itseänikin tuo maasto ja reitinpätkä keljutti suunnattomasti. Yritin parhaani mukaan nyt tsempata että pääsisimme sieltä helkkarin ryteiköstä pois johonkin mukavammalle paikalle, missä voisimme pitää taukoa ja vähän keräillä itseämme. Vähän matkaa jouduimme vielä rypistämään ennen kuin pääsimme viimein Puilakkalammen rannalle ja siellä vasta löysimme polku-uran. Rannassa oli onneksi joku vanha nuotiopaikka penkkeineen missä pääsimme lopulta pitämään taukoa tuon hirvittävän alkupätkän jälkeen. Söimme eväitä kunnolla kun tuntui että tuo edeltävä kilometri oli kuluttanut jo kokonaan meidän lounaasta saamamme kalorit. Pojalle vaihdettiin nyt pitkälahkeiset vaellushousut takaisin jalkaan, koska oli tiedossa että metsäistä maastoa olisi vielä edessäkin luvassa. Lammen rannan seesteinen ja kaunis maisema hieman rauhoitti mieltä ja saatoin taas keskittyä paremmin tulevan reitin pohdintaan.

Joen jälkeisen pätkän syötyä motivaatiota ja fiilistä isolla kädellä, totesin että nyt pitää vain ottaa mahdollisimman helppo ja varma loppumatkan reitti päivälle. Lankopään lakitukset unohdettaisiin suosiolla, ja kun katselin Kivinokan satulan suuntaan ei kiinnostanut enää metriäkään mennä poluttomassa umpimetsässä tänään mitään oikoreittejä. Jatkaisimme siis selkeää Puilakankurun reittiä pitkin ja ehkäpä myös Taimenlammelle kääntyminen olisi aivan turha koukkaus jos kerran Lankopäälle ei mentäisi. Eli jatkettaisiin Suomujoen varteen kun sinne asti luultavasti polku veisi. Katsottaisiin sitten sopiva leiripaikka Suomujoen varresta, Lankojärven tuvalle asti ei varmastikaan tänään kannattaisi puskea, sen verran oli jo nyt väsymystä puserossa.

Kulasjoessa kahlailua	Viimein Puilakkalammella
Taukopaikalla etsimässä kadonnutta motivaatiota	Kyllä se tästä

Kun energiat ja mielialat oli hieman saatu taukopaikalla nousemaan, lähdettiin jatkamaan polkua pitkin kohti Puilakankurua. Siinäkin oli aluksi luvassa nousua eli hieman sai puuskuttaa, mutta kurussa jonossa peräkkäin olevat pikkulammet tarjosivat katseltavaa ja koko ajan kapeneva kuru näytti myös ihan hienolta. Viimein saavutimme kurun lakipisteen eli ns. vedenjakajan ja tällä kohtaa kuru olikin jo melko kapea ja jyrkkäreunainen molemmilta sivuiltaan. Kun aloimme siitä sitten laskeutua kurun eteläpuolelle tulimme todella kauniiseen ja hienoon lehtomaiseen notkoon, missä kaatuneita puunrunkoja oli asettunut polun ylle todella kuvauksellisesti ja tunnelma oli kuin jossain Keskimaan satumetsässä. Mutta se tunnelma katosi nopeasti. Kun astuimme tähän usvaiseen ja kosteaan kurun kohtaan, pöllähti ympärillemme miljoona ja yksi hyttystä. Nyt selvisi mihin ne kaikki UKK:n hyttyset olivat piiloutuneet. Ne olivat täällä. Ne kaikki. Voi jösses. Onneksi oli vaihdettu pojalle pitkät housut ja meillä oli hyttyshatut päässä, mutta ei jessus. Minäkin olen tottunut monenlaiseen ötökkäpilveen Lappia kiertäessäni mutta olipahan melkoinen hyttyspommi odottamassa meitä täällä kosteassa notkelmassa. Pojalla meinasi aivan mennä hermo ja tulla paniikki ötöiköiden suhteen, mutta sain hänet pitämään vauhtia että päästäisiin sieltä reippaasti pois. Tiesin kuitenkin että kun päästäisiin aukeammalle ja aurinkoisemmalle osalle vähän matkan päästä niin tilanne helpottaisi. Ja näin onneksi kävikin. Kun olimme päässeet pujottelemaan tiemme sieltä kaatuneiden puunrunkojen yli, ali, ohi ja läpi, niin pääsimme viimein alemmas missä kuru alkoi loppua ja sitä myöten myös hyttysten pommitus. Olipahan taas tälle päivälle ollut toimintaa...




Jälkeenpäin muisteltuna Puilakkakuru oli kyllä todella hieno ja kaunis paikka reitillämme, mutta siinä hetkessä ja hyttyspilven keskellä ajatukset olivat jo leiripaikalle pääsyssä. Polku alkoi vähän katoilla kuten kartastakin osasin jo ennakoida, mutta otimme suoraa suuntaa kohti Suomujokea. Sieltä saisi vettä ja toivottavasti olisi joku a-luokan telttapaikkakin tarjolla. Viimeiset sadat metrit polutonta metsäryteikköä ja suomaastoa kierrellessämme olivat taas tuskaisen pitkiä, mutta lopulta yhytimme Suomujoen vartta kulkevan polkureitin ja heti sen perään saavuimme Suomujoen rantakallioille. Pistimme rinkat hetkeksi turpeeseen ja sanoin, että minä lähden hieman tutkailemaan maastoa molempiin suuntiin että mistä löytäisimme kunnollisen leiripaikan. Valitettavasti se ei ollut niin helppo tehtävä kuin kuvittelin. Suomujoen rannat olivat niillä kohdin melko kallioista ja kivikkoista seutua ja välissä olevat vehreämmät pätkätkin olivat kaltevia ja muhkuraisia metsäpalstoja. Eikä jokirannassakaan ollut mitään leppoisia laguuneita tarjolla vaan lähinnä äkkisyviä ja synkkiä virtauspaikkoja. Lopulta sadan metrin säteeltä löytyi jonkinlainen välttävä telttapaikka polku-uran vierestä, ja mistä pääsisi joten kuten crocseilla tepastelemaan jokivarteen pusikoiden läpi hakemaan juomavettä.

Laitoimme nyt telttaleirin pystyyn ensimmäistä kertaa vaelluksemme aikana ja siirsimme rinkat absidiin suojaan niin hyttysiltä kuin paarmoiltakin, mitä oli taas tässä helteessä alkanut kiusaksemme ilmaantua enenevässä määrin. Poika jäi lepäilemään telttaan melko väsyneenä päivän reissustamme, olihan siinä ollut muutamia yllättäviä käänteitä. Tästäkin päivästä oli tullut sitten melko rankka päivä vaikka toiveet olivat olleet toisenlaiset. Taisi olla 8 tuntia maastoaika ja reilut 12 km tuli matkapituutta. Lupasin kuitenkin pyhästi että seuraavat päivät olisivat oikeasti helpompia, kuin sitten onneksi olivatkin. Lähdin hakemaan vettä joen rannasta ja siinä kun täyttelin pullojani, niin joku iso karvaturri sieltä vähän matkan päästä lähti kivenkolosta uimaan ja sukeltelemaan kauemmas. Olikohan joku piisami mikälie? Kun nyt ei mitään sopulikuumetta tästä vedestä saisi vielä tähän päivän kruunuksi. Noh, juomapulloihin meni puhdistustabletit ja ruokavesi keitettiin joten ehkä näillä pärjätään.

Kun oli syöty ja levätty, niin näiden rankkojen alkupäivien päälle piti jo alkaa availemaan ansaitusti hieman reilummin herkkueväitä rinkasta. Ja saataisiin vähän painoakin taas sieltä pois. Avasimme mm. lakituslimpparin joka oli Lankopäätä tai Kiilopäätä varten säästelty. Teltassa oli kuin saunassa, johtuen hellekelistä ja ilta-auringon esteettömästä posotuksesta telttamme kylkeä vasten, joten limppari melkeinpä haihtui kielen päältä. Yritimme parhaamme mukaan viilentää telttaa, mutta absidissa ja ulkona odottava paarmalauma piti huolen siitä että hirveästi ei ovia voinut auki pitää. Kaikesta huolimatta fiilis oli nyt kuitenkin suht ok. Jopa pojalla oli vaellushuumori kohtalaisesti tallella. Olihan meillä nyt rankin osuus takana, ilman suurempia vaurioita oltiin päästy tänne asti, jalkani teippaukset toimivat nyt ja pojallakin alkoi olla käsitys siitä että mitä tämä homma oli, ja miten niistä huonoistakin jutuista kyllä selvitään kun vaan rauhassa ja sisulla painetaan. Oltiin muutenkin jo käytännössä kotimatkalla kun reissun kauimmaisessa kääntöpisteessä nyt istuskeltiin. Ainoa jännitysmomentti oli enää sipa-sessio, mikä juniorin piti testata, kun ei oltu tupien turvassa ja fasiliteettien äärellä. Siitäkin selvittiin kunnialla. Pikkuhiljaa alettiin sitten asettua yöpuulle telttasaunassamme. Hirveästi ei makuupusseihin tarvinnut sisälle kömpiä kuin vasta aamuyön tunteina, kun havahtui siihen että oli hetken ajan pikkuisen viluisaa.


3. VAELLUSPÄIVÄ: SUOMUJOKI - RAUTULAMPI

Aamulla heräilimme valoisaan ja lämpenevään telttaamme melko hyvissä ajoin, mikä oli ihan hyväkin asia, koska sitten meillä ei olisi mikään kiire jos painelisimme päivän aikana aina Rautulammen tuvalle saakka. Poika oli jo edellispäivänä vähän pohtinut ja myös aamusta, että jos nyt otettaisiin ihan lyhyt päivä ja jäätäisiin Lankojärvelle yöksi. En suoralta kädeltä ajatusta tyrmännyt, mutta tiesin että jokivarren reitti olisi melko helppoa ja nopeaa kuljettavaa, niin kyllä me Rautulammellekin varmaan ehtisimme, varsinkin kun nyt hyvissä ajoin aamusta olisimme jo liikkeellä. Lankojärvelle matkaa olisi vain 5 km, eli siellä olisimme lounasaikaan ja voisimme katsoa jaksamisemme ja loppupäivän ohjelman sitten sen mukaan. Lankojärveltä Rautulammillekaan ei olisi kuin noin 7 kilometrin matka helpossa maastossa, eli päivämatka olisi maksimissaan sen 12 km. Meillä oli kyllä lisäpäivä varalla käytettävissä, mutta kännykkäkenttää ei ollut hetkeen ollut, joten perheemme toinen puolikas olisi sitten seuraavana päivänä iltapäivästä siellä Kiilopäällä meitä turhaan odottelemassa, joten sitä peilaten olin vähän ehkä nihkeä ainakaan tässä hetkessä asennoitumaan lisäpäivän käyttöön.

Purimme telttaleirimme kasaan aamupalan jälkeen ja melko pikaisesti olimmekin sitten jo tien päällä. Nyt olisi helppoa ja selkeää reittiä jokivartta seuraten aina Lankojärven tuvalle saakka. Mitään suuria elämyksiä en odottanut enkä luvannut, mutta olisipa nyt ainakin vähän kiitollisempaa maastoa kulkea, ja hieman puiden tarjoamaa suojaa ja varjoa auringonpaisteelta mikä edelleen vain jatkui seuranamme. Emme ehtineet kauaakaan kulkea kun jo kuitenkin saimme iloksemme hienoja koskenkuohuja Suomujoen tarjoamina. Koskipaikkojen luona oli mukava pitää juomataukoja ja samalla hieman virkistäytyä naamapesulla. Hetken kun olimme kulkeneet tuli taas seuraava kuohuva koskipaikka ja niin matka eteni mukavasti näitä ihaillessa. Nyt matkavauhtikin oli huomaamatta jo sen verran reipasta että saavuimme viimein Lankojärven tuvalle vain parin tunnin vaeltamisen jälkeen. Siellä näimmekin sitten pitkästä aikaa taas muita ihmisiä, kun siellä oli yksi telttakunta leiriytyneenä. Astuimme tupaan aloittamaan lounastaukoamme muiden sekaan ja juniori kävi Lankojärven rannassa kahlailemassa samalla kun laittelin ruokaa meille. Söimme hyvällä ruokahalulla ja siinä kun telttaporukka palaili ulos leiriänsä purkamaan ja minä aloin siivoilla kokkausvälineitä, poika hyppäsi hetkeksi tuvan ylälaverille ruokalevolle. Kun sitten saavuin ulkoa takaisin tupaan, kuulin pientä tuhinaa ja huomasin että sen verran oli ilmeisesti univelkaa ja uupumusta kertynyt pojalle reissun päältä, että melko sikeässä unessa siinä nyt päivätorkkuja otti. Se hänelle suotakoon, ajattelin.

Jalkojen status	Lähtö telttaleiristämme
Ensimmäisiä kosken kuohuja	Ja koko ajan vain maisemat paranivat
Näkymää pohjoiseen...	...ja etelään

Kun oltiin hyvä tovi Lankojärvellä vietetty, päätin alkaa vähän herätellä poikaa ja kuulostella tuntemuksia. Kello oli vasta vähän iltapäivän puolella, joten ajallisesti meillä ei ollut mitään kiirettä minnekään. Päiväunet olivat selkeästi tehneet tehtävänsä, sillä juniori oli nyt aivan eri mielellä kuin aamupäivästä. Väsymys ja orastava päänsärky olivat hävinneet, ja asenne oli hänellä nyt se että kyllähän me tottakai jaksetaan jatkaa sinne Rautulammelle tänään. Tältä pohjalta lähdettiin sitten taas rinkkoja pakkailemaan ja valmistautumaan loppupäivän etappiin. Kävin vielä täyttämässä vesipullot raikkaalla vedellä lähellä olevasta sivupurosta, jotta ei tarvisi heti koukkia Suomujoen varteen polulta, mikä alussa kulkisi vähän etäämmällä siitä. Aurinko porotti jo korkealta ja kovaa, mutta otettiin rauhallinen tahti ja pidettiin juomataukoja, että ei suotta piiputettaisi heti alkuunsa tällä loppupäivän osuudella.

Pienen kuivemman osuuden jälkeen tultiin Rautuojan varteen mitä pitkin loppumatka taittuisi. Se oli ihan nättiä kangasmaastoa hyvää ja selvää polku-uraa pitkin. Välillä piti huitoa vähän enemmän paarmoja pois silmien edestä, mutta niihinkin alkoi jo tottua. Varsinkin kun ne eivät tuntuneet käyvän ihoon kiinni vaan lähinnä pörräsivät siinä ympäriinsä. Rautuojan polkua pitkin matka eteni ilman sen suurempia yllätyksiä ja melko reippaasti. Lopussa Rautuoja ylitettiin vielä pientä siltaa pitkin ja sitten oltiinkin päästy Rautulammen tuvan pihaan reilut kolme tuntia Lankojärveltä lähdön jälkeen. Olihan tälle päivällekin matkatunteja kertynyt mutta ei sentään yhteen putkeen. Selvästi helpompi päivä oli nyt takana kuin aiemmat, ja hyvä niin. Ja onneksi jatkettiin tänne saakka eikä jääty suotta Lankojärvelle istuskelemaan puoleksi päiväksi. Aikataulussa mentiin.

Lankojärvellä	Lankojärvessä
Uni vei voiton vaeltajasta
	Rautuojan raukeutta keskipäivän paahteessa
	Rinkkalepo
Tunturipurojen raikkautta
Rautuojaa seuraillen	Rautulammen tuvalla

Rautulammen tupa tai tuvat olivatkin sitten ilmestys. Aikanaan täällä käyneenä muistan sen perinteisen pikkumökin. Nythän sitä ei enää ollut ja tilalla oli modernit tuvat jotka jakoivat mielipiteitä. Kaipa niihin silmä tottui kun alkuihmetyksestä ohi pääsi. Suuntasimme ensimmäisenä isoimpaan tupaan jonka arvelimme olevan autiotupa. Ihmisiä oli pihassa ja tuvissa ja maastopyöriä joka nurkassa, joten mietin että onkohan taas telttayö järkevin valinta, mutta päätin keskittyä nyt ensin järjestämään ruokailut meille ja pienen huilaushetken. Astelin tuvan eteiseen missä vastaan tulikin melkoinen paarmayllätys. Siellä oli lämmintä kuin saunassa ja noin miljoona ja kaksi paarmaa eteistilan suuren ikkunan edessä. Livahdimme ripeästi autiotuvan ovesta sisään ja siellä oli joitakin vaeltajia istuskelemassa, mutta onneksi ilmeisesti se suuri pyöräjengi oli varannut varaustuvan puolen itselleen eli tilaa meille piisasi. Myöskään paarmoja ei onneksi oltu päästetty tuvan puolelle.

Aloitimme kokkailun ja toiset vaeltajat siitä sitten pikkuhiljaa hipsivätkin takaisin teltoilleen pihassa. Ilmeisesti tuvassa yöpyjiä ei tässä porukassa olisi. Ehkä autiotuvan 32 asteen sisälämpötila myös vaikutti sen houkuttelevuuteen. Toisaalta, olisi teltassakin kuuma tällä paahteella. Kyselin vielä ennen kuin viimeiset poistuivat tuvasta, että mitä mikäkin uusi rakennus tuossa pihalla oli. Ja varsinkin se toinen melko iso tuvan näköinen. Kaveri vastasi että ”se on sauna”, ennen kuin poistui pihalle. Ajattelin että, ahaa, ehkäpä voisi sitäkin miettiä näin rankan reissun päätteeksi kun on saatu muut hommat tehtyä. Noh, ei siitä sen enempää vielä tässä vaiheessa. Söimme rauhassa tuvassa ja lepäilimme hetken makuualustoilla lavereilla. Sen jälkeen lähdimme tutkailemaan pihapiiriä ja Rautulammen uutta ilmettä.

Ruokailua uudessa tuvassa	Maisema kuin maalaus? Tai Win XP -taustakuva?
Sieltä tultiin ja tuonne mennään	Hieno kivi
Rautulammen... rautuja (?)	Jeejee, täällä taas

Rautulammen matala ranta houkutteli juniorin kahlailemaan ja pikkukaloja jahtailemaan rantavedessä. Itse kiertelin pihapiiriä ja päätin suunnata kohti toista tuparakennusta, minkä siis olin kuullut olevan sauna. Hieman sitä asiaa ihmettelin vielä kun maisemaikkunoitakin siinä näin, mutta astelin ovelle ja kyltti yläpuolella ilmoitti että kyseessä on päivätupa. Eli siis eväs- ja lepopaikka päiväretkeläisille, pyöräilijöille jne. Astuin ovesta sisään, ja totesin että on tämä myös sauna. Siellä oli varmastikin joku 60-70 astetta lämpöä kun isoista maisemaikkunoista oli koko päivän aurinko posottanut. Oli siellä myös saunomassa miljoona ja kolme paarmanraatoakin, osa vielä henkitoreissaan, suurin osa kuolleena lattialla. Että sellainen sauna joo. Noh, eipä siinä paikassa juuri nähtävää ollut joten käännyin saman tien sitten pihalle. Kävin vielä tekemässä pienen kävelylenkin vähän ylemmälle rinteeseen, jos olisin saanut kännykkään yhteyden väliaikatiedotukseen vaimolle aikatauluista, mutta eipä sieltä mitään kenttää tarttunut kännykkään joten palasin tuvalle lepäilemään ja iltatoimiin. Poika jäi vielä kahlailemaan järven rantaan ja minä suunnittelin huomista reittiä, sekä mietin että saakohan siinä autiotuvassa unen päästä kiinni kun vielä iltasellakin oli 28 astetta sisälämpötilana...


Iltapalan jälkeen pelasimme hetken vielä korttia ja suunnittelimme keskenämme, että jos aloitettaisiinkin seuraavan päivän vaellus aikaisin aamulla, niin vältetään avotunturissa pahin helleaika iltapäivästä. Pohdittiin myös yövaellustakin mutta siihen ei nyt jaksettu ryhtyä kun mikään pakko ei ollut. Lisäksi meillä olisi vasta iltapäivällä tulossa kyyti Kiilopäälle vastaan, niin suotta me sinne aamua vasten perille mentäisiin ihmettelemään. Eli siis aikainen aamu lähtöajaksi ja heti kun vain saataisiin huomenna kenttää ylhäällä, niin viestiä vielä vaimolle tarkentuneesta aikataulusta saapumiselle. Näillä ajatuksin siis nukkumaan, tai nukkumista yrittämään, valoisassa ja kuumassa tuvassa. Onneksi sentään saatiin olla rauhassa keskenämme. Varaustupaan kyllä lappasi enemmänkin porukkaa illan edetessä kun pyörälenkiltään sinne saapuivat. Viimein joskus yhden kahden aikaan yöllä sain unenpäästä kiinni. Tuntui että ehdin nukkua ehkä vain pienen silmällisen, kun heräsin hirveään pamahdukseen. Aivan kuin joku olisi lyönyt täysillä tuvan seinään. Havahduin ja mutisin unenpöpperössä pojalle vieressä jotain, että mitä tapahtui tai mitä teit, mutta hän katsoi yhtä hämmentyneenä ja unisena kuin minäkin ja kun näin että tuvassa ei ollut muita, jatkoin uniani.

Siinä kuitenkin jäi pieni ihmetys asiasta takaraivoon, ja kun uudemman kerran heräsin aamuyön tunteina, niin jotenkin oli sellainen tunne että joku muukin on tuvassa. Ja hiljaa nousin istumaan laverilla ja kurkkasin laverin jalkopäähän, niin siinä oli jonkun tossut ja jotain vaatekappaletta, ja sitten kun kurottauduin vilkaisemaan ylemmäs niin siellä ylälaverin takanurkassa nukkui joku. Oli ilmeisesti siis keskellä yötä tullut tupaan, mutta vieläkään en tiedä mikä se hirveä pamaus oli ja miksi. Oliko unissaan tai nukkumaan mennessä potkaissut täysiä seinään vai mitä. Aivan älytön potku tai lyönti sitten ollut, koska se oli todella kova pamaus. Harmitti myös se että nyt sitten meidän aikaisen aamun suunnitelmatkin vähän piti miettiä, jos tuvassa kerran on muita nukkumassa. Noh, ehkä ei tarvitsisi sääliä tuntea toisen heräämisestä jos hänkin kerran keskellä yötä tupaan tuli kovalla metelillä.


4. VAELLUSPÄIVÄ: RAUTULAMPI - KIILOPÄÄ

Vähän ennen kuutta sitten huonosti nukutun yön jälkeen lopulta ajattelin että aivan sama, nyt nousen ylös aamupalaa kokkailemaan. Ja aloin laitella kaasuliettä tulille ja kattaa pöytää. Herättelin pojan ja aloimme hissukseen syödä aamupalaa. Sitten kun aamupalat oli syöty oli rinkkojen pakkaamisen aika ja teippailin kantapäät vielä viimeistä kertaa tällä reissulla. Tämän jälkeen siirryimme pihalle aurinkoiseen mutta kohtalaisen lempeään aamuun. Ehkä meillä se pari tuntia olisi aikaa ennen kuin helle alkaisi taas paahtaa tosissaan. Matkaa viimeiselle päivälle tulisi arviolta 10 kilometriä. Ensin 8 km Kiilopään laelle ja siitä sitten 2 km alamäkeä Kiilopään tunturikeskuksen pihaan. Lähdimme Rautulammen tuvalta lammen eteläpuolen polkua pitkin, mikä oli vähän pusikkoisempaa mutta ihan ookoo kuljettavaa. Ötökkää ei onneksi hirveästi ollut vielä hereillä siellä kulkiessamme. Lammen taakse jätettyämme alkoi polku pikkuhiljaa nousta ylemmäksi ja pusikot harventua. Nyt myös maisemat takana alkoivat avautua, mikä teki kulkemisesta myös hieman mielekkäämpää. Nousu tunturiin oli melko pitkä ja kohtalaisen jyrkkää polkua, mutta nyt se meni melko hyvin tuoreilla jaloilla ja rinkkaan jo tottuneena. Juniorillakaan ei juuri ollut ongelmia tässä vaiheessa.

Nousimme Rautupään lakitasanteelle ja sieltä viimein aukenivat maisemat niin Nattasille kuin Sokostillekin, mitkä oli helppo tunnistaa ympäröivästä tunturirivistöstä. Ihailimme niitä aikamme ja koimme samalla tyytyväisyyttä siitä, että päivän ehkä rankin nousu oli nyt takana ja olimme tunturinselällä. Kännykkäänkin alkoi tulla kenttää. Data ei kulkenut, mutta kokeilin soittaa vaimolle ja sain yhteyden. Kerroin että olemme hieman aikataulusta edellä aikaisesta aamulähdöstä johtuen, joten Kiilopään treffitkin pitäisi aikaistaa aamupäivän puolelle. Tämä sopi, joten nyt oli kaikki avoimet asiat saatu jiiriinsä. Voitiin keskittyä loppumatkan talsimiseen.

	Rautulammen rantapusikoissa
Viimeisen päivän taival edessä
Sitten kohti ylävämpiä seutuja	Rautulampi jää taakse
Aurinko aloittaa jo tutun tykittämisensä	Myös Sokosti tulee idästä näkyviin

Rautupään päältä jatkettiin notkelman kautta Niilanpäälle. Onneksi pyöräpolut menivät hieman erillään vaeltajien polusta, vaikkakaan ketään pyöräilijää ei näin aamusta liikkeellä vielä näkynyt. Niilanpäälle tultuamme oli viimein aika erkaantua polusta. Polku olisi toki myös vienyt Kiilopään tunturikeskuksen pihaan, mutta halusimme jatkaa tunturinselkiä pitkin ja ennen kaikkea Kiilopään laen kautta. Siispä käänsimme suuntamme kohti pohjoista ja jatkoimme samalla korkeuskäyrällä missä olimme, polun lähtiessä taas laskeutumaan uudelleen alas.

Aurinko alkoi olla taas melko korkealla ja kuumana, mutta tässä vaiheessa se ei meitä suuremmin enää haitannut. Oltiin päästy jo hyvin päivämatkaa kulkemaan ja vettäkin pulloissa vielä riitti. Ja nyt saimme jo edessämme näkyviin Kiilopään huipun parin kilometrin päässä. Se oli mukava näky. Ja mukavaa oli myös kulkea tunturinselkää ja sen leppoisaa ja helppoa maastoa pitkin. Tämä reittivalinta oli erittäin oivallinen. Pojalla alkoi tässä vaiheessa hieman taas puhti loppua lähestyessämme Kiilopään ensimmäisiä rinteitä ja viimeistä nousupuristusta. Lisäksi huomio alkoi hänellä kiinnittyä enenevässä määrin heiluvaan maitohampaaseen, jota hän huolissaan vähän väliä tarkisti sormillaan. Olisihan se harmi jos hammas irtoaisi ja katoaisi tunturikivikkoon... Noh, pienellä motivaatiopuheella sain taas huomion kiinnittymään olennaiseen eli Kiilopään huiputtamiseen. Ja rinnettä kun yhä noustiin niin nähtiin siellä kaukana laella ihmisiä käyskentelemässä ja maisemia ihailemassa, mikä antoi taas lisäpontta jaksaa, josko siellä jo pikkuveli ja äitikin odottaisivat kovasti meitä?


Viimein neljän tunnin taivalluksen jälkeen otimme viimeisiä askelia Kiilopään nousussamme, ja saimme niin Kiilopään lakikasan kuin muunkin perheemme siinä vieressä näkyviimme. Ei alettu suotta hempeilemään ja halailemaan vaan ensin tärkein eli viimeiset askeleet rinkka selässä Kiilopään huipulle. Siinä sitten olimme reissumme kuvaannollisella maaliviivalla ja reissun korkeimmalla laella, Kiilopäällä 546 metrin korkeudessa! Tämän jälkeen vasta onnitteluhalit. Porukalla olimme hetken Kiilopään laella maisemia ihailemassa ja pientä evästaukoa pitämässä. Sitten lähdimme yhdessä alaspäin parkkipaikkaa kohti leveää hiekkapolkua hyödyntäen. Autolle kun olimme päässeet, oli tarkoitus vielä käydä syömässä lehtipihvit tai jotain muuta vastaavaa tunturikeskuksen ravintolassa, mutta kello oli vielä sen verran vähän, että ravintola ei ollut avoinna, joten emme jääneet sinne sitten odottelemaan, vaan päätimme ajella kohti Saariselkää mökillemme ja hoitaa samalla ruokailut jossain Saariselän ravintolassa. Autolla punnitsimme vielä rinkammekin reissun jäljiltä, oma rinkkani painoi nyt n. 17 kg eli kolme kiloa vähemmän kuin lähtiessä, pojan rinkka oli n. 8 kg, eli siitäkin oli lähtenyt sama määrä, prosentuaalisesti toki sitten suhteessa enemmän.

Itsellenikin uusi perspektiivi Kiilopäähän	UKK:n korkeimmat tunturit näkyivät Kiilopäälle selvästi

Pääsimme Saariselälle ja mökillemme, ja suuntasimme siitä suoraan ravintolaan missä tuli burgeria pöytään ja iskäkin sai huurteisen ohrapirtelön palkinnoksi tästä urakasta. Loppupäivä kuluikin sitten rinkkaa purkaessa, pyykkikonetta laulattaessa ja saunaa lämmitellessä. Onneksi varapäivää maastossa ei oltu tuhlattu, niin meillä oli mökki vielä seuraavankin päivän ajan, eikä ollut tarve lähteä tien päälle heti seuraavana aamuna aikaisin, vaan saatiin palautella Saariselällä yksi päivä lisää. Vapaapäivä kuluikin sitten paikallisella frisbeegolf-radalla sekä pulikoidessa Saariselän biitsillä. Saatiin ihan aurinkoinen päätöspäiväkin siis tälle Lapin reissullemme. Myös perheen toisella puoliskolla oli ollut ihan pätevä lomaviikko sillä välin, kun me olimme rinkat selässä tarpomassa. He olivat käyneet Tankavaarassa huuhtomassa kultaa, vilkaisemassa Inarin Karhunpesäkiveä sekä tehneet autokierroksen aina Jäämeren rannalle saakka ja Pykeijan kylään. Eli nähtävää ja tapahtumia oli ollut heilläkin.

Matkamme aikana porojen vallankumous oli alkanut	Saariselällä kävelyretkellä
Poroja piisasi	Frisbeegolfia kokeilemassa
Playa del Saariselkä	Veteen uskaltautumassa

LOPPUSANAT:

Viimein tuli sitten lähtöpäivä ja lähdimme ajamaan aikaisin aamusta etelää kohti. Muuten kotimatkalle ei yllätyksiä sattunut, mutta yksi sellainen saatiin järjestettyä. Jo ennen reissua olin jossain netissä törmännyt mielenkiintoiseen paikkaan nimeltä Crazyland. Se oli kerrassaan omalaatuinen ulkoilmapuisto Nevalassa, missä olisi kaikkea maan ja taivaan väliltä, ja jopa taivaan yläpuolelta. Siellä oli maahan syöksynyttä ufoa, kuurakettia, uppoavaa Titanicia sekä Hannibal Lecter häkissään. Tämä oli siis käytävä kokemassa. Ja ihan hauska kokemus siitä vielä kotimatkan mausteeksi saatiinkin, eli kannatti käydä!


Lopulta oltiin taas kotona, missä meitä vahtikissa uskollisesti odottelikin, ja viikon tapahtumarikas reissu Lapissa oli päätöksessään. Kaiken kaikkiaan juniorin jaksamisesta ja asenteesta rinkkareissulla jäi hyvät muistot minulle, ja toivottavasti myös pojalle itselleen. Voi olla että on lähdössä joskus uudelleenkin reissuun, ainakin jotain reittisuunnitelmia olin sivukorvalla kuulevinani tulevaisuutta ajatellen, Sokostin valloituksesta alkaen... Nuorempikin veljeksistä oli ainakin omissa puheissaan valmis kuin lukkari sotaan lähtemään vaeltamaan vaikka mihin, mutta hänen osallaan pitänee nyt muutama vuosi ainakin ihan rauhassa odotella... Mutta tästä on nyt hyvä alkaa. Ties mihin tässä tulevina vuosina yhdessä vaelletaan, ja sen jälkeen sitten saakin itsekseen kokeilla siipiään kuten isäukkonsakin aikoinaan...

Keep up the smooth sailing, my friends...

- vaellusten etusivulle -