Salatut savannit & sumuiset planeetat

Eli kuinka selvisin krokotiileista, xenomorpheista ja köysiradoista Valtijoen ja Ridnin vaelluksellani...

Se pakollinen johdanto-osuus:

Jo jonkin aikaa on mieltäni nakertanut kuin entinen hiiri voimajohtoa, ajatus hieman kestoltaan pidemmästä maastovaelluksesta. Eli että tulisi vähän erityylinen reissu viime vuosina koettujen hyppyreissujen, päiväpistojen sekä 4-5 päivän vaellusten sijaan. Talven aikana tuli sitten pedattua pohjia sille, että kesälomalta varaisin riittävästi päiviä reserviin, katsoisin että varusteet on pidemmän reissun mukaiset, ja saisin vielä ehkä jonkun tekijämiehenkin mukaan reissuun, niin ei tarvitsisi yksin lähteä vaativampaan kyytiin. Ja koska lähivuosina saattaisi olla luvassa paluu Itä-Lapin helpompiin maastoihin omien muksujen kera useamman reissun ajaksi, niin nyt oli tavoitteena tehdä vielä viimeinen kierros pitkään aikaan Käsivarren alueen käymättömiin kulmauksiin.

Mitä sitten katsomaan? No, itseäni on jäänyt kaivelemaan Kalottireitin itäpuolinen maasto Kilpisjärven suunnalla, missä ei juuri ole tullut käytyä. Siellä voisi olla hienoa seutua Toskaljärven ympäristössä, sekä pääsisi tietysti valloittamaan Toskalharjin, joka on Suomen itäisin yli tonninen tunturi (kyllä, outoja fetissejä ja päähänpinttymiä minulla). Se piti siis saada listalle. Paljon muutakin oli toivelistalla. Esimerkiksi niin paljon kuin Suomen parasta tunturia ja omaa suosikkiani Ridnitsohkkaa onkin tullut koluttua, niin se Ridnin syrjäinen ”kolmoslaki” eli Ruvdnaoiaivi oli toiveena käydä katsastamassa samalla. Ihan maisemien takia, mutta myös sen takia että se on periaatteessa Suomen 4. korkein kohta (1235m), jos se ajatellaan omana huippunaan (niin kerroinko jo tästä fetissistäni?).

Tähän päälle aloin leipoa sitten reittikohteiksi myös Raisduottarhaldin huippua Norjan puolella, koska viime kerrasta (ja ainoasta käynnistäni) siellä oli jo kulunut yli 20 vuotta, ja sitten samalla voisi tietysti taas käydä Suomen korkeimmalla kohdallakin siinä rinteen kyljessä heristämässä nyrkkiä, kun ei Norja rajatarkistusta suostunutkaan tekemään, vaikka muualla rajoillamme se on melko vaivatonta ollut useaan otteeseen viime vuosikymmeninä (mm. Tenojoki). Noh, ei siitä enempää. Ja sitten poltteli käydä Kovddoskaisilla toistamiseen, jos sinne menisi tällä kertaa maisemareittiä idän puolelta. Ja sitten tuo yksi rästiin jäänyt ”korkea” eli Loassonibba. Juujuu, alkoi taas reittiin pukata matkaa, rankkuusastetta ja kestoa. Ei se mitään, ajattelin. Nyt on buffet katettu ja saa ollakin kun olisi aikaa käytettäväksi. Reitin varrelle osuisi myös Saivaaran lakitus, missä olisi taas kiva käydä. Juhallekin se kelpasi erittäin hyvin, vankkana Urkkifanina hän paloi haluta päästä näkemään laen muistolaatta. Eli kaikenlaista oli luvassa. Laskeskelin että joku 9 maastopäivää voisi olla aika passeli niin reitin kuin vauhdinkin puolesta koko turneelle. Eli noin 2 viikkoa pitäisi matkoineen keikkaan varata. Eihän tämä siis mikään ”pitkä” vaellus vielä varsinaisesti olisi monellekaan harrastajalle, mutta meille se oli nyt tavallista hieman pidempi, ja sellainen minkä aikataulut vielä sallisivat ilman suurempaa säätämistä. Ja nytkin tulisi eväistä jo selvästi aiempaa painavampi rinkka, mikä aiheuttaisi omat pohdintansa.

Mistäs sitten lähtö? Toskalin nurkille jos aikoi niin käytännössä kolme vaihtoehtoa oli. Guolasjärvelle voisi ajaa ja sieltä lähteä pudottelemaan Haltin yli tai tehdä jotain kierrosta. Mutta se ei houkuttanut. Matkaa autolla tulisi, ja nyt oli jo pykälää parempi auto alla kuin teinivuosina, joten ei viitsisi jättää öljypohjaa ja pakoputkea viehkeään ylänkökivikkoon. Sitten olisi aina tuo Didnujoen lähtöpaikka, mikä on optimipaikka aina kun Haltin ympäristöön lähdetään. Mutta sieltäkin oli pariin otteeseen tullut jo kuljettua, joten ei viitsisi taas sinne suunnata. No, jäljelle jäi sitten enää perusmesta eli Kilpisjärvi, ja sieltä tulla turistina Kalottireittiä pitkin sydänmaille. Mutta itse asiassa se oli ehkä nyt mielenkiintoisin optio. Ei välttämättä maisemien tai etäisyyden takia, mitkä olisivat siinä huonommat kuin vaikka Didnujoelta, mutta sen takia että tuo pätkä Kalottireitistä on itseltäni jäänyt kulkematta, joten ehkä se nyt oli sitten pakko käydä edes kerran katsastamassa, niin voi sitten sanoa että on tullut kuljettua koko Kalottireitti Kilpparilta Haltille saakka. Ja nyt kun lähtö- ja maalipaikka oli selvillä, sekä myös pakolliset kohteet, niin sitten rengasreitin muodostaakseni heitin vielä yhden kyynelten polun reittisuunnitelmaani, kovaakin kovemman ylänköpätkän Lossujärveltä Kuonjarjoen laaksoon, käyden matkalla Loassonibban huipulla. Siinä olisi hyvä oikoreitti suoraa baanaa eikä tarvitsisi kiertää takaisin Meekonlaaksoon paluumatkalla. Right? Suoraa baanaa, hyvä meisinki? Right? No, toki tiesin vuosien takaa mikä mordori tuo Koddejärven ylänkö on loputtomine rakkakivikkoineen, mutta nyt olikin tarkoitus tehdä vaellus isolla veellä ja mahdollisesti myös isolla veetutuksella, joten jätin tämän kurmuutusosuuden vielä osaksi suunnitelmaani.




Aloin saada tälle pidemmälle vaellukselle vastakaikua vaellusporukkani keskuudesta lähinnä Parta-Juhan osalta, joten hänen kanssaan aloin hioa särmikkäitä aihioita timantiksi kevättalven aikana. Juha oli vielä hieman kahden vaiheilla kuitenkin. Eräänä kevätpäivänä sitten kun tuhannetta kertaa taas reittisuunnitelmaani kävin läpi ja pähkäilin, tuli mieleeni pieni koukkaus mikä voitaisiin tehdä, Valtijoki. Se oli monesti ihmisten puheissa toistunut ja kuulemma ihan hieno jokivarsi ja laakso, missä luikertelee hieno hiekkaharjukin. Se voisi olla hienoa nyt samalla käydä katsastamassa kun ehkä ainoata kertaa niin idässä tuolla suunnalla tulisi käytyä. Toskalilta itään, onko siellä mitään...? Ja sitten laitoinkin jo varovasti viestiä Juhalle, että sopisiko jos Toskalin nurkilta ei lähdettäisikään suoraan Haltin kainaloon tylsää ylänköpätkää oikomaan, vaan tehtäisiin pieni lisälenkki Valtijoelle, ja sieltä sitten Somasjärven kautta vasta käännyttäisiin Ridnin ja Haltin suuntaan, ja mahdollisesti yksi lisäpäivä ja hieman lisämatkaa siitä sitten aiheutuisi reissuumme. Juhan reaktio oli hämmästynyt. Hän oli juuri omalla tahollaan samaan aikaan tullut samaan johtopäätökseen, ja ajatellut ehdottaa että otettaisiin Valtijoki mukaan suunnitelmiin, koska häntäkin alue kiinnosti, jopa enemmän kuin meikäläistä. Noh, suuret mielet (ja miehet) ajattelevat samoin, ja oli siis äärimmäisen helppoa tehdä tämä reittipäivitys, joka osoittautui heti kartalla katseltunakin yllättävän loogiselta muutokselta kaikkinensa. Tämän muutoksen jälkeen Juha oli nyt lukittu reissuun, eikä häntä enää saisi houkuteltua millään ilveellä mihinkään kalareissuihin tai muuhun hööpötykseen, vaan lähdettäisiin ihan oikealle tosiäijien vaellukselle eikä pelleilemään.

Ennakkovalmistautuminen meni melko tutkan alla, molemmat kun olemme kohtalaisen vanhoja tekijöitä näissä kuvioissa. Itsellä suurin murhe oli lähinnä rinkka, sillä 65+10 -litrainen rinkkani on jo noilla 5-6 päivän reissuillakin ollut melko täyteen tuupattu. Eli pakko oli sitten ostaa uusi isompi 75+10 -litrainen (tarjouksesta McKinley tottakai) ja nyt tilaa toivottavasti olisi ja ainoa jännitysmomentti rinkan osalta olisi lähinnä istuvuus, mikä onkin tottakai aina hyvä testata ensimmäistä kertaa vasta tositoimissa tunturimaastossa… Toinen kysymys oli makuupussiasia. Vaihtoehtoina oli vanha luottomakuupussini, suuri ja painava eikä edes erityisen lämmin. Tai sitten hieman uudempi pussi, joka oli puolta kevyempi (ja ehkä tärkeimpänä puolet pienempään kokoon mahtuva) mutta ei edes senkään vertaa lämmin. Mutta koska nyt oltiin menossa hyvissä ajoin heinäkuun puolella maastoon, ajattelin että laitetaan sitten kerrastoa päälle jos kylmä tulee ja valitsin siis kevyemmän makuupussin. Vaelluskengät olivat nyt kunnossa eli niistä ei tarvinnut murehtia, samoin retkikeitin. Kaikki muu olikin sitten melko peruskauraa. Kävelysauvat sentään otin taas mukaan, ja hyvä niin. Niistä tulisi olemaan paljon iloa reissussa, vaikka en sitä vielä osannut aavistaakaan. Pikkuhiljaa ennakkoon siis alkoivat varusteet ja vaatekasat asettua omiin ”moduuleihinsa” (lue: prisman muovikasseihin) ja makuuhuoneen nurkkaan muodostui vaivihkaa ”erä-corneri”, josta kodin naisväki oli erityisen ilahtunut.

Ennen vaellusta kävin pikaisen Englannin reissun, jonka tuliaisina oli hieman flunssaa sekä matkaväsymystä, joten lykkäsimme matkan aloitusta päivällä eteenpäin, mutta viimein Parta-Juha saapui pihaani uuden pikkuautonsa kera lauantaina illansuussa, ja siirrettyämme tavaramme minun tilavaan ja luksusta huokuvaan farmari-Mondeooni, sanoimme heipat etelän vetelille ja lähdimme ajamaan yötä vasten kohti pohjoista. Jahtirokki ja finnhitsit kaikuivat kesäyössä, kun diesel mylvi Suomea halkoen ja pikitie rullasi allamme. Matkanteon tuntu oli vahvasti läsnä.


Alun perin ajatus oli ollut lähteä aamuyöstä ja ajaa illaksi Kilpisjärvelle majoitukseen, mutta nyt kun siirsimme lähtöä ja lähdimme painamaan yötä vasten, niin tarkoitus oli ottaa lähinnä jotkut ”powernap”:it tien poskessa ja ajaa samoilla silmillä Kilpisjärvelle lounastamaan ja siitä sitten tehdä iltapäivän vaellus ensimmäiseen leiripaikkaan maastoon. Ja sitä tavoitetta kohti edettiin. Jyväskylä jäi taa, Oulu jäi taa. Siinä sitten jossain tien poskessa otettiin pieni parkki ja yritettiin yön tunteina pari tuntia väkisin hieman takakenossa silmiä ummistaa. Ehkä onnistui, ehkä ei. Aamun aikaisina tunteina kuitenkin todettiin sitten että antaapa olla ja jatkettiin taas matkaa. Pohjoista kohti kuljettiin ja jo hyvissä ajoin Parta-Juha teki selväksi että hänen märkää päiväuniapneaansa, Sonkamuotkan Sannaa piti pysähtyä katsomassa ja 50 sentin munkkikahvit naattimassa. Näin siis tehtiin. Lisäksi ihasteltiin täytettyä poroa, josta olisi saanut hienon tuliaisen jollekin kavereistamme, joka sellaista ei varmasti olisi kotiinsa halunnut. Se katolla olisi myös voinut olla hienoa ottaa kuva nopeuskamerassa. Selkeästi munkkienergia sai mielikuvituksen laukkaamaan. Niillä hiilihydraateilla ja muistoilla sitten jaksettiin Kilpparille saakka, missä operaationa oli lempi-ilmansuuntani eli lounas, sekä viimeinen kauppareissu täydennyksille Kilpishallissa. Sen jälkeen haettiin parkkipaikka luontokeskuksen pihamaalta, missä alkoi kamojen välppäys ja epäuskoinen änkeminen rinkkaan, kuten aina. Yllätyksekseni uusi rinkkani kuitenkin veti tavaramäärän hyvin napaansa eikä edes suuremmin pullistellut. Ja selkäänikin se istui yllättävän hyvin ”tehdasasetuksilla”. Hieman joutui toki remmejä säätämään. Ja olipa mukaan tullut myös pieni matkavaakakin, koska halusin uteliaisuuttani selvittää rinkkojemme lähtöpainot kun nyt oltaisiin hieman pidemmälle reissulle menossa. Oma rinkkani painoi 24kg + kävelysauvat, ja Juhan rinkalle painoa kertyi vähän yli 27kg. Kuitenkaan oma rinkkani ei järjettömästi selkääni painanut, että ehkä joskus aikanaan on ollut painavampikin rinkka, kun on yksin kulkenut ja selässä ollut telttaa, trangiaa ja jos jonkinmoista tarpeetonta oloasua ja painavia makuualustoja. Ja taas kerran tein jo ennakolta kantapäihini teippaukset jesarilla, vaikka tuplasukat ja hyvät vaelluskengät myös itselläni olivatkin. Aiemmista vuosista viisastuneena mieluummin näin päin. Nyt olisi niin paljon matkaa alla ja painoa päällä, että rakot kantapäissä eivät yksinkertaisesti olleet vaihtoehto tällä reissulla.

	Sannan munkkikahveet
You shall not pass
Tosta tuliainen Karva-Mikalle, mitä maksaa? Aivan sama, ostan.	Halpis-Killi ja Bahamas Beach Club

Vaelluspäivä 1: Kilpisjärvi – Saarijärvi (12 km)

”Gentlemen, start your kävelysauvas”


Rinkkaa autolla pakatessa oli vähän jännittynyt ja tukkoinen olo. Liekö sitten burgerit ja oluset painaneet vielä mahan pohjalla vai epävarmuus uudesta rinkasta painavine kuormineen, tulevan pitkän maastoreissun pelko vai kenties hutera olo hieman aiemmin vaivanneesta flunssasta. Noh, kuitenkin kun rinkat oli selkään heitetty ja luksusbaanaa lähdettiin mäkeä ylöspäin kävelemään ensimmäisiä satoja metrejä pois parkkipaikalta niin tuo epävarma olo karisi melko välittömästi. Jalkoihin tuli hetkessä menomoodi, kävelysauvat istuivat käteen tuttuun tapaan ja oli kuin olisi taas kotiin palannut. Tuttua tekemistä niin kropalle kuin mielellekin. Hyvä niin. Keli oli paahteisen kuuma ja helteinen, eikä juuri tuulenvirettä tuntunut, mutta ötököitä ei onneksi näkynyt. Siinä oli hyvä ottaa nousumetrejä samalla kun maisemat alkoivat avautua Kilpisjärven suuntaan ja Saanan profiili saatteli meitä matkallemme. Ensimmäinen kilometri vei meitä luontopolkua pitkin Kilpisjärven luontokeskuksen parkkipaikalta Tsahkaljärven rantaan missä oli jotain kotaa ja varaustupaa päiväretkeilijöille. Siinä oli hyvä pitää ensimmäinen pikkupaussi, säätää hieman rinkkaa ja kuulostella miltä meno maistui. Suuremmin ei paikkoja jääty tutkimaan ja maisemia ihailemaan, koska ei nyt mitään tajunnanräjäyttävää ollut tarjolla vanhoille lapinkävijöille. Siispä jatkettiin matkaa, kun kerran muutenkin oltiin taipaleelle aika myöhään tänään päästy liikkeelle vasta keskipäivän tuntumassa.

Itselläni oli lapasessa vain satatonninen pikkukartta kun kerran merkittyä reittiä oltiin etenemässä, ja viiskymppinen oli rinkan pohjalla sekä kännykkä pimeänä akun säästämiseksi. Sen perusteella sitten aloin aina välillä vähän vilkuilla etenemistämme ja mahdollisia tulevia taukopaikkoja ja vesipaikkoja. Tsahkaljärveltä jatkaessa polku oli alkuun melko maltillista ja helppoa kuljettavaa, mutta jokaisen nypyn ja montun jälkeen tuntui, että se polku muuttui vaivihkaa asteittain yhä lähemmäksi sitä tuttua kivikkopohjaa, mikä oli tuttua siellä edempänä Kalottireitillä sekä sen ympäristössä. Kun oltiin kävelty taas pikku hetki eteenpäin, tultiin jo yhdelle puronylitykselle missä oli tarkoitus pieni juomapaussi pitää ja kartan mukaan olin katsellut että oltaisiin tulossa Norjan rajalle kohtaan missä Kalottireitti kulkee hetken naapurin alueella. Polku kuitenkin lähti siitä kulkemaan vähän hassuun suuntaan eikä rajatolppiakaan näkynyt missään. Näin kun kylmiltään jo heti maastoon päästyämme oli vähän arvailu päällä, niin otin kännykän päälle ja vilkaisin Maastokartat-sovelluksesta varmuudeksi että missä kohtaa sitä nyt oikeasti oltiin. Noh, oltiin vasta sen Tsahkaljärven toisen päädyn laskupuron kohdalla eikä vielä lähelläkään Norjan rajaa. Joo, aina sama homma satatonnisen kartan kanssa, sillä ei kyllä tee yhtään mitään tuolla ”tien päällä” maastossa kulkiessa, aina tulee arvioitua matkansa väärin. Se lensi nyt samantein loppumatkan ajaksi rinkan pohjalle. Onhan siitä ihan kiva katsella kokonaiskuvaa telttaleirissä ja aprikoida reittejä, mutta oikeaan suunnistukseen viisikymppinen lapaan aina. Toki nyt kun merkittyä reittiä mentiin niin en sitäkään kokenut tarpeelliseksi ottaa lapaan vaan pidin kännykkää päällä ja otin aina lentotilasta pois kun halusin pientä välitsekkausta tehdä. Näin jatkettiin.

	...toisen paikan luona Parta-Juha jo testaili uudenkarheaa Katadyn BeFreetänsä
Ensimmäisellä juomapaikalla joimme suoraan lähteestä sellaisenaan...

Helle jatkui ja ylempänä tunturissakaan ei tuulenvirettä juuri ollut. Hikoilua siis oli, mutta onneksi ötökät eivät edelleenkään olleet saapuneet pelipaikoille. Saavuimme reitin osalle mikä teki kilometrin mittaisen puhkaisun Norjan puolelle ja sen jälkeen jatkoimme seuraavan rinteen kylkeä jonka takaa alkoi jo kauempaa näkyä Saarijärvi sekä sen takaiset maastot. Tämä loppuetappi Saarijärven tuvalle asti alkoi olla sitten jo melko ärsyttävää maastoa. Vaikka ei juurikaan noustu tai laskettu, niin se polku alkoi olla melko kivistä, ja sitten välillä oli kuitenkin märempiäkin kohtia että sai aina vähän hyppiä ja loikkia lätäköiden välistä. Kuuma helle pisti vielä muutenkin puuskuttamaan kun rinkat olivat myös maksimipainossaan näin ensimmäisenä päivänä. Ja nyt iltapäivän edetessä alkoi myös väsy painaa ja vaikuttaa myös jaksamiseen, kun takana oli minimaaliset yöunet sekä yli tuhat kilometriä autonpenkillä istumista. Juha kertoi tarinaa jostain kaverista Nuts300 -vaelluksella joka oli vetänyt aivan maksimilla ja loppuvaiheessa muuten oli kaikki ihan jees, mutta oli nähnyt jatkuvasti ympärillään krokotiileja. Aivan siinä vaiheessa ei vielä oltu, mutta kyllähän jossain vaiheessa väsy voi itse kullakin olla jo sitä luokkaa että näkee mitä sattuu. Tämäkin pätkä oli sellainen että jouduttaisiin valitettavasti vielä toistamiseen se talsimaan paluumatkalla, mutta onneksi silloin olisi jo keveämmät rinkat ja polku kulkisi suurelta osin alamäkeen tuolloin. Vihdoin Saarijärven tuvat saapuivat näkökenttään järven takana, ja hieman oli epävarmuutta siitä että mitä kaikkea siellä oli, selvästi kun näimme kaksi erillistä tuparyhmää etäällä toisistaan. Noh, kaukaa näki jo että tupien ympäristö oli pelkkää kivikkoa, kuten ympäröivä maastokin reitillä alkoi olla, joten ajatus oli, että kunhan hyvä telttapaikka vaan löydetään ennen tupia, niin siihen laitetaan ensimmäisen päivän leiri, jotta päästään ajoissa nukkumaan. Ja vain jos ei mitään telttapaikkaa reitin viereltä löydy, jatkettaisiin tuville asti ja arvottaisiin sieltä joku telttapaikka pihapiiristä.

Noin puoli kilometriä ennen tupia sitten löysimme kivikkoisten kumpareiden välistä suojaisan läntin johon teltta juuri mahtuisi, sekä vesipaikka olisi lähettyvillä. Purimme siihen heti kamamme paikkaa varaamaan, ja pienen lähialueen scouttauksen jälkeen olimme sitä mieltä että tämä se telttapaikkamme nyt on. Siihen siis teltta paikalleen, ja sen jälkeen oli jo aika suorittaa vaelluksen ensimmäinen maastoruokailu sekä virvoittava naamapesu ja jalkapesu. Leiripaikkamme oli kerrassaan mainio, istuskelimme järven rantakivillä ilta-auringon paahteessa, katselimme yli jatkuvasti pörrääviä koptereita ja vesitasoja, naatiskelimme olostamme sekä oluestamme, koska Juha totesi että tällä kertaa hän ei raahaa jo valmiiksi painavassa rinkassaan sitä ainokaista tölkkiään yhtään metriä pidemmälle, ja sen huurteisen myötä saimmekin palauteltua itsemme hyvin seuraavien päivien etappeja odottelemaan. Jalat olivat priimakunnossa teippausten ansiosta, rinkka oli istunut selkään hyvin ja kävelysauvat jo nyt osoittautuneet mukaan ottamisen arvoisiksi. Telttaan siirtyessämme otin vielä Juhan yllätykseksi rinkasta esiin pelikortit, mitkä olin onneksi muistanut, ja luvassa oli yksi monista korttipelisessioista vaelluksemme aikana paahteisessa teltassa mihin ilta-aurinko kuumasti porotti. Korttien avulla tuli tapettua aikaa mainiosti tulevinakin iltoina, niin Casinoa kuin Ruotsalaista pokeriakin pelattaessa. Niiden läiskiminen toisi myös vaihtelua hyttysten ja mäkäräisten läiskimiseen. Kuuma teltta korosti myös mukavasti luontaista käryämme, olin viimein löytänyt vertaiseni Parta-Juhassa.

Ensimmäisiä rinkkalepoja ja Juhan spaddu/denssi/vape -sessioita	Oltiin varjojen mailla, juomat sen mukaiset
	Saarijärven tuvat vastarannalla
Kerrassaan mukava oma pikku laguuni, minun maguuni

Vaelluspäivä 2: Saarijärvi – Kuonjarjoki – Saivaara (22 km)

”Rakasta rospuuttoon”


Toisen päivän ohjelma olisi jo perusrypistys. Eli aamupäivän osuudeksi tulisi peruskymppi seuraavalle tuvalle Kuonjarjoelle ja siitä sitten iltapäivälle toinen kymppi Saivaaran maastoihin. Aivan tarkasti ei vielä tiedetty minne asti jaksettaisiin ja mistä seuraavan yön järkevä telttapaikka löytyisi. Ennakkoon oli kyllä tiedossa että Saivaaran nurkilla ylempänä on kivikkoa ja alempana laaksossa pusikkoryteikköä, joten ongelmia saattaisi kehkeytyä sen suhteen, mutta päätettiin ottaa asia ja askel kerrallaan.

Heräsimme puoliväkisin telttapätsiimme, yöllä oli saattanut olla hetken aikaa mukavan viileää mutta kyllä pääsääntöisesti yö meni hikoillessa ja pyöriessä. Onneksi olin ottanut reissuuni sen keveämmän ja ohuemman makuupussini edes. Aamutoimet oli kuitenkin mukava tehdä ötökkävapaasti aamuauringon porottaessa ja teltta saatiin pakattua kuivana matkaan mukaan. Viimein lähdimme matkaan ja ensimmäisenä kuljettaisiin vielä muutamia satoja metrejä kivikkomaastossa että pääsisimme vilkaisemaan Saarijärven tupia. Tämä alue oli sellaista kivikkorojua että kohtalaisen mieltä ylentävä paikka tuvalle ei täällä ollut ja telttapaikkojakin näytti olevan kitsaasti. Kun saavutimme ensimmäisen tuvan, oli siellä laudat ovien edessä ja laput että kyseessä on Saarijärven vanha tupa mikä on nyt poistettu käytöstä. Uudet tuvat olisivat muutaman sata metriä edempänä, eli se oli siis se toinen tuparyhmä mitä jo kauempaa olimme edellispäivänä ihmetelleet. Mysteeri ratkaistu. Jatkoimme uusille tuville ja sen lähistöltä löytyi pykälää paremmin telttapaikkoja paluumatkaamme silmällä pitäen. Siellä oli myös samainen perhe koiransa kanssa leiriytyneenä jotka olimme edellispäivänä reitillä tavanneet. Heistä tulikin sitten loppumatkamme ajaksi toistuva tuttavuus, vaikka osin tulisimme eri reittejä käymään. Uudet Saarijärven tuvat olivat hieman modernimpaa ilmettä ja isommille kävijämäärille tehtyjä. Me kävimme vain vilkaisemassa ne pikaisesti ja hyödynsimme siellä olevan jätepisteen niin ulkoisille kuin sisäisille jätteillekin, ja sen jälkeen jatkoimme reippaasti matkaa eteenpäin. Päivä kun tulisi olemaan vielä pitkä.

Maasto Saarijärveltä eteenpäin pohjoiseen jatkui todella masentavana. Jos oli Saarijärvelle lähestyminen etelästä ollut melkoista kökköä polun puolesta viimeiset kilometrit, niin pykälää masentavampaa se oli lähtiessä Saarijärveltä eteenpäin. Hankalaa kivikkopolkua ja isoja lätäköitä ja märkiä kohtia vuoronperään, rinnakkain ja päällekkäin. Jalkojen kanssa sai olla tarkkana. Lisäksi alkoi pitkä nousuosuus, mikä myös hidasti tahtia. Onneksi tämä oli kuitenkin heti päiväetapin alkuun niin tuoreilla jaloilla jaksoi tarpoa menemään. Suuremmin ei siinä asiaa jääty manailemaan, oli hyvä ottaa vaan moodi päälle ja vetää tällaiset osuudet reippaasti läpi selkäytimellä ja koomatilassa.

Kun noustiin yli tonnisen Kuonjarvarrin kylkeä pitkin ylemmäs Kalottireitillä, aukenivat maisemat takaviistoon taas lisää ja reittikin hieman parani, vaikka kivikkoa jatkuikin. Edelleen Saana näkyi takana ja sitä myöten kännykässä oli kenttää eli pystyi tarvittaessa tekemään vielä viimeisiä karttalatauksiakin välimuistiin ja laittamaan kotiväelle väliaikatietoja jos halusi. Kuonjarvarrin satula mistä reitti kulki, nousi yllättävänkin korkealle, eli lähes kilometriin. Nousua Saarijärveltä tuli heti alkupäivälle siis 300 metrin verran. Se oli kuitenkin sopivan tasaista nousutahtia ja hyvässä säässä, joten hirveästi ei se puuskuttamaan laittanut, etenkin kun ylempänä alkoi jo hieman puhaltaa vilvoittavat tuulet. Ja olihan tästä tosiaan palkintona lähes ”tonninen lakitus” satulakohdalla vaikka ei se juuri urheilufiilistä nyt oikeasti nostattanut. Mutta kuitenkin niin, että yhtä korkealla emme tällä reissulla olisi uudelleen kun vasta niillä todellisilla tunturilakituksilla siellä pohjoisemmassa.

Saarijärven uusi tupayhteisö	"Katsokaa, pähkinä!" - KooPeen roustaaminen on jo oma tuotteensa
	Visioitu paluureitti Koddejärven ja Kahperusvaaran ylängön kautta, aaaasia kunnossa...
Tosi niinku magee fiilis niinku olla vähä niinku kilometrissä hei niinku...

Satulan ohitettuamme löysimme polun vierestä isojen kivien rykelmän, missä oli hyvä pitää rinkkalepoa hieman kivien varjossa ja myös tuulelta suojassa. Siinä oli aikaa hetki pohtia loppumatkan asioita. Takaisin kun joka tapauksessa viimeisinä päivinä oltaisiin samaa reittiä menossa. Ja koska ensimmäinen päivä Saarijärvelle, sekä tämä toisen päivän alku Kuonjarvarrin satulaan olivat suurelta osin nousua, niin mieltä lohdutti jo nyt se, että viimeisten etappien osalta meillä olisi luvassa mukavaa laskuvoittoista reittiä, vaikka olisimme heikossa hapessa, tai vaikka keli olisi mitä hyvänsä. Polku tulisi olemaan sitä kivikkorojua mitä nyt se oli ollut, mutta ainakaan nousuja ei juurikaan olisi tarjolla siinä vaiheessa. Samalla tiirailimme etumaastoon korkeiden Kahperusvaarojen rinteitä. Sieltä jostain me Koddejärven suunnilta kivikkoiselta ylängöltä sitten mahdollisesti palaisimme poluttomia reittejä takaisin reissuiltamme juurikin näille kohdin missä nyt lepäilimme, jos kierrettäisiin Urtaslaakson koukkaus ja jos äijissä olisi voimia tuollainen uroteko suorittaa. Aika ilkeältä kyseinen kulmaus kyllä silmiin jo siinä vaiheessa näytti, ja kartalta tiesin asian olevan juurikin niin. Ja edelleen muistin myös vanhat kokemukset Koddejärven kivikoista. Eli helppoa en olettanutkaan olevan luvassa, pikemminkin jonkin sortin miehuuskoe, mutta tämänkin asian annoin nyt toistaiseksi olla hautumassa. Tänä vuonna mentäisiin päivä kerrallaan, asia kerrallaan.

Pian nuo tuskien taipaleiden spekuloinnit alkoivat unohtua mielestä. Lähdimme laskeutumaan satulasta alas Kuonjarjoen laaksoon ja sieltä avautuivatkin yllättävän hienot maisemat. Olin siinä luulossa etukäteen että vasta Meekonlaakson nurkilla alkaisivat hyvät maisemat ja alkumatka olisi pakkopullaa, mutta nyt tulikin yllättäen eteemme kaunis laakso ja jylhät maisemat jo tässä vaiheessa. Myös Juha oli näkymästä vaikuttunut. Laaksoa reunusti vasemmalla yli 1100-metriset Kahperusvaaran rinteet ja oikealla reunalla Kuonjarvarrin yli kilometriset muodot. Siihen väliin reittimme laskeutui, vehreään Kuonjarjokivarteen, missä oli mukavaa maastoa kulkea. Purosta sai taas tankattu pulloihin raikasta vettä, eikä tarvinnut puhdistustabletteja uhrata, joita olin reissun aikana aina välillä käyttänyt jos oli ollut epäilyttävämpi tai pienempi puro kyseessä. Juhalla oli reissuun ostettuna mukana Katadyn BeFree, joten hän veteli koko ajan vesiään sen läpi. Käyttökokemus reissulla oli hänellä siitä hyvä, suodatti nopeasti ja käyttö oli helppoa. Ruokavedet tuli sitten aina tietenkin keitettyä, joten niiden osalta ei tarvinnut ylimääräisiä kommervenkkejä miettiä. Tällaisista kauniista maisemista mieli piristyi kovasti, etenkin kun tiesi tuvan ja lounaspaikan olevan jo lähellä. Siinä sitten tallustimme alppiniittytunnelmissa, eräänlaisessa ”pikku-Urtaslaaksossa” kohti kaakkoa ja myös kohti lounasta. Lopulta erään nyppylän takaa esiin tulikin jo Kuonjarjoen tupa ja sinne oli enää pieni pyrähdys. Tuvalla ja pihapiirissä oli sen verran porukkaa, että aloimme laitella kokkauskulmaamme tuvan taakse ulos. Kelihän oli edelleen täyttä poutaa ja ötököitä edelleen minimaalisesti.

Ruokailumesta irtolaisille tuvan takana	Kuonjarjokilaaksoa reunustavaa jylhyyttä

Nyt olimme tunturien syleilyssä ja kännykkäkentän ulottumattomissa, joten pikkuhiljaa oli fiilis että ollaan oikeasti maastossa ja tekemisen ytimessä… mutta eipäs… siinä joku sankari tallusteli määrätietoisesti tuvan takana rinnettä muutaman kymmenen metriä ylöspäin ja selkeästi naputteli kännykkäänsä. Eli täälläkin sai napattua sitten jonkun tukiaseman Norjan puolelta mistä signaalia tuli, kun vain hieman asteli tuvalta ylöspäin. No, aika hyvin oli sitten yhteydet katettuna täälläkin. Ja vähän väliä yli porhalsi helikopteria ja vesitasoa, eli monenlaista turistia oli alueella liikkeellä jatkuvasti. Siinä tankkasimme evästä aikamme ja otimme järkevän mittaisen lepotauon, mutta päivämatkaa olisi vielä jäljellä joten hirveästi ylimääräistä ei kannattanut aikaa tässä vaiheessa reissua tuhlata. Täytin vielä vesipullot ja sitten oli luvassa seuraava osuus, eli jotenkin pitäisi nyt sitten edetä Saivaaran tuntumaan ja mahdollisesti se myös tänään vielä käydä ilman rinkkoja huiputtamassa. Jo kartalta katsoessa oli selvää että Kalottireittiä kannatti hyödyntää niin pitkään kuin mahdollista, ja sitten vasta aivan Saivaaran kohdalla tehdä erkaantuminen reitiltä ja suunnata suoraan sitä kohti. Tämä tuleva Kalottireitin pätkä olikin sitten viimeinen osuus, mitä en vielä aiemmin ollut tallustellut, mutta mitään ihmeellistä tuskin oli siitä lupa odottaa, eikä se mitään ihmeellistä sitten kyllä tarjonnutkaan.

Eli hellekelissä taas jatkettiin tuvalta matkaa eteenpäin. Hikeä puski ja aurinkorasvaa kului, mutta toisaalta, maasto oli nyt melko tasaista ja helppoa, ja matkan varrella oli onneksi myös muutamia vesipaikkoja, että ei tarvinnut säästellä juomavesiään matkan edetessä. Tässä välissä tosin maisemat latistuivat kohtalaisesti kun edessä ei juuri isompia tuntureita näkynyt ja hieno Kuonjarjokilaaksokin jäi jo taakse. Useampi kilometri sitten talsittiin välillä vähän ylös välillä vähän alas kumpuilevaa reittiä. Tässä välissä oli hyvä laittaa taas vaellusboogie päälle eli vetää autopilotilla. Lopulta tultiin viimeisen kumpareen päälle ja sieltä alkoivat avautua Meekonlaakson maisemat ja myös Saivaara tuli kunnolla näkyviin. Ja hieman kun vielä edettiin niin alkoi esiin taittua kauempaa myös Ridnitsokkan selvästi erottuvat teräväkärkiset laet, sekä niiden takana hieman vaatimattomamman näköinen Haltin massiivi. Ja Saivaaran takana näkyi myös pyöreälakinen Toskalharjikin, johon saimme nyt ensimmäisen näköhavaintomme. Siinä siis yhdellä silmäyksellä alkoi saada käsitystä tulevan reittimme suunnista sekä etäisyyksistä. Hienoa.

Maiseman ehdoton kunkku pohjoisen suunnalla, eli Ridnitsohkka sekä taaempana pyöreämpi Haltin massiivi	Tuleva tonnisemme, eli Toskalharji vesistön ja Meekonlaakson toisella puolen
Hyvä pössis, hyvä keli, hyvät maisemat	Kohti Saivaaraa siis...

Jatkoimme vielä hetken polku-uraa, kunnes tulimme Saivaaran linjalle ja siinä vaiheessa jätimme viimein tämän valtatien taaksemme ja otimme käyttöön omat reittivalintamme. Lähdimme suhteellisen suoraviivaisesti kohti Saivaaraa, pahimpia kivikoita välttäen ja myöskin korkeuskäyrän pitäen, jotta emme suotta laskeutuisi alemmas missä nyt olimme. Saivaaran eteläpuolella ylängöllä oli muutamia pikkulampia joita kohti otimme suuntaa, siltä varalta jos sieltä löytyisi vaikka sopivaa telttapaikkaakin, niin samalla voisimme sitten laittaa sinne leirin pystyyn mistä käsin kävisimme Saivaaran huiputtamassa. Oli kuitenkin selvää, että tänään vielä Saivaaralla kävisimme. Kellossa oli aikaa, jaloissa virtaa ja keli jatkui edelleen lähes täydellisenä. Tokihan se tänään kannattaisi käydä, niin huomenna ei tulisi enää sitä koukkausta. Ja ikinä ei voinut olla varma kuinka pitkään myös kelit jatkuisivat selkeinä ja aurinkoisina. Jatkoimme polutonta taivaltamme Saivaaran juurelle, minä etunenässä ja Parta-Juha tällä kertaa hieman taaemmaksi jättäytyneenä. Mutta mitä lähemmäs pikkulampia lähestyin, sitä selvemmäksi kävi se, että tämä ylänkö ja eritoten lampien ympäristöt olivat sellaista kivikkoa, että sieltä ei löytynyt mitään mahdollisuutta telttapaikalle. Noh, ei siinä mitään voinut. Asia kerrallaan. Elefantti syödään pala kerrallaan. Joka tapauksessa näille main oli nyt rinkat jätettävä, pieni evästauko pidettävä, ja sitten aloimme kasata Juhan kanssa pikkureppuihimme pakolliset Saivaaran lakitustarpeet. Itselläni pikkurepun virkaa näihin pistoreissuihin matkan varrella ajoi kuivapussi, jonka sai näppärästi heitettyä olalleen. Juhalla oli toinen visio, hänen pikkureppunaan toimi… Prisman muovikassi. Ilmeisesti kuivapussi oli unohtunut tai sitten muussa käytössä. Noh, meneehän se noinkin. Ilmeisesti tämä muovikassi on joku Juha-juttu? (ks. Skotlannin vaellustarina, Morrisons perfect…).

Reitti Saivaaran huipulle oli entuudestaan tuttu, joten siinä ei suuremmin tarvinnut arpoa. Melko rivakasti kapusimme alun jyrkän osuuden ja pääsimme varsinaisen tunturin juurelle, missä itäreunan harjannetta pitkin kulki mukava polku ylemmäs kohti viimeisiä jyrkänteitä. Etukäteen olin hieman mainostanut Juhalle että viimeiset metrin nousua pitäisi mennä neliraajakinkeämisenä kivien välistä, ja sinnehän se polku kivenkoloon meitä kovasti jo veikin ja aloin ottaa ensimmäisiä vuorikaurisaskeleitani. Tässä välissä Juha yskäisi takanani ja totesi, että mentäisiinkö kuitenkin tuota helpompaa reittiä tuossa vieressä, ja osoitti polkua jonka toinen haara kulkikin tämän jyrkänteen sivusta kulman taakse, ja siellä olikin sitten kerrointa helpompi reitti kivien välistä astella lopulliselle laelle. Aikanaan tuli kyllä kiivettyä siitä jyrkemmästä kohdasta, eikä siinä mitään. Nyt sitten mentiin Juhan ansiosta vähän helpomman kautta, eikä siinäkään mitään. Näin vanhemmiten ylpeys on jo osin kaikonnut mukavuudenhalun tieltä. Kannatettava kehityskulku.

Parta-Juha ja hänen delikaattia takamustaan hyväelevä superpro-retkialusta	Minä istun kanervikossa ja pidän graniittia tyynynäni
	Tutun jylhät kipuamismaisemat
Fortress Saivaara
Laella auringon porottaessa kirkkaana
	Urkki kantoi laatan tunturille itse, hiihtämällä, kesällä, ja kymmenkiloinen taimen toisessa kädessään

Saivaaran laelta maisemat olivat tuttuun tapaan hulppeat. Juhallehan tämä oli uusi paikka, joten ymmärrettävästi myös hän oli enemmän kuin tyytyväinen kokemaansa. Ja keli oli mitä parhain joten mikäs siellä laella oli ollessa. Minä ihastelin pääasiassa maisemia Ridnin ja Kovddoskaisin suuntaan, ne kun aina miellyttivät omaa silmääni, Juhan huomio kiinnittyi Urkin muistolaattaan laella. Juhan mielestä Urkin pitäisi varmaan vieläkin olla Suomen generalissimus ja presidenttinä. Seuraavaksi kaivoin omaa reppuani, minne olin jemmannut huolella lakitusjuomani. Ja tällä kertaa selätin Saivaaran kirouksen. Viimeksihän laelle noustessa lakitusolut putosi taskustani ja otti reiän kylkeensä kivikosta, minkä johdosta lakitusjuoman hätäiseen nauttimiseen sekoittui tuolloin paniikinomaisen itkun ja huudon ääniä. My precious. Tällä kertaa sain sihautettua tölkin tyylikkäästi auki sieltä mistä pitääkin, ja tarjosin omastani myös Parta-Juhalle, koska hänen motivaationsa kantaa painavia lakitusjuomia oli loppunut jo ensimmäiseen leiripaikkaamme. Tottakai jäykkäpullo vielä molemmilla oli tiukkoja paikkoja varten, mutta nyt oli sitten oluset tuhottu. Ja lienee sanomattakin selvää mikä se lakitusolueni oli. Kyllä, kotka-olutta tottakai.

Saivaara Ghetto Crew: "Beard-John"	Saivaara Ghetto Crew: "Capercaillie Hen"
Juhalla herkkä hetki UKK:n muistojen parissa	Ei tullut Tupla Urkkia mukaan, mutta Kotka-olutta toki, ja tällä kertaa ehjänä!
Alapuoliskon Juhan naamasta muodostaa kuksa	Panhuilut soimaan ja kotka liitelemään! Light Beer antaa siivet!
Venejärven maisemia Meekonlaaksossa, huomenna tuolta jostain ylitse...
	Morrisons... eiku Prisma, perfect

Pikkuhiljaa oli jätettävä hyvästit Saivaaralle, ilta eteni ja oli toiveena päästä pikapuoliin telttaleiriä pystyttämään ja iltaruokaa tekemään jotta palautuminen päivän työstä saataisiin käyntiin kunnolla. Kun myös huomiselle oli luvassa vähintään yhtä raskas etappi, ellei jopa rankempi. Siispä lähdettiin Saivaaran laelta alaspäin ja kohti rinkkojamme. Laskeutuminen sujui rivakasti, mutta mielessä oli jo vahvasti huolta siitä, että minne asti pitäisi edetä vielä telttapaikkaa etsimään. Viimeiset kilometrit kun olisivat aina melko tuskaisia, väsyneenä ja pitkän päivän päätteeksi, nälissäänkin vielä. Noh, rinkat löytyivät jemmapaikastaan ja sitten piti vain lähteä eteenpäin Saivaaran toiselle puolen, Meekonlaaksoon laskeutuen. Ennakkoon osasin arvella että lähellä laaksonpohjan järvien rantoja olisi melkoista pusikkoa ja ryteikköä, joten sieltä tuskin telttapaikkaa löytyisi, toive oli että hieman ylempänä rinteessä jotain tasaista länttiä löytyisi. Mutta kun vielä hetken ylempää tarkastelimme maastoa, näytti kapea rantakaistale järvien ja kivikkorinteen välissä melko huolestuttavalta. Kyllä siellä vehreää oli, mutta selkeästi pusikkoisempaa, ehkä kosteikkoakin ja monenlaista epätasaista töyrästä luvassa. Kartalla näkyi myös polku joka siellä kulki järvien rantoja pitkin, voisiko sitten sen vieressä olla jotain telttapaikkoja?

Saivaaran pohjoispuolen rinteet olivat jyrkempiä ja kivikkoisempia kuin eteläpuolella, joten laskeutumisemme alaspäin oli hieman tuskaista ja varovaisempaa nyt. Nälkä ja väsy alkoivat myös hieman painaa, ja hikeä puski kun aurinko edelleen porotti kuumasti mutta juuri minkäänlaista tuulenvirettä ei ilmassa ollut. Kun viimein pääsimme hieman alemmas ja pahin kivikko jäi taakse, alkoikin lähes samantien kohtalainen tunturikoivikko ja puskaryteikkö, joten minkäänlaista ”väliniittyä” ei valitettavasti ollut tarjolla meille. Ja mikä ikävintä, nyt ensimmäistä kertaa reissun aikana, ötökät saapuivat paikalle, joukoittain. Oliko sitten ajallisesti nyt niiden optimiaika, vaiko kyseinen laakso sellainen mikrosijainti reitillämme että se oli niille suotuisa paikka, mutta hyttysiä ja erityisesti mäkäräisiä alkoi puskea kasvoille kohtalaisen reippaasti. Se lisäsi oman tuskansa jo väsyneeseen mieleen ja hankaloitti ajatustyön selkeyttä kun telttapaikkaa skannailimme. Lopulta löysimme hieman aukeamman paikan, missä oli edes jonkinmoinen mahdollisuus saada teltta pystyyn varvuista ja kivistä huolimatta, ja laskimme rinkkamme hetkeksi siihen. Teimme vielä pikaisen kierroksen ympäristössä, mutta ei sieltä yhtään sen parempaa paikkaa mistään löytynyt. Päätimme kuitenkin tässä välissä käydä järven rannalla hakemassa ruokavedet ja suorittaa naamapesut, samalla näkisimme myös sen rantakaistaleen tilanteen, jos siellä olisi yhtään järkevämpää telttamaastoa. Lähestyimme järven rantaa, mutta siellä maasto muuttui lähinnä huonommaksi, oli osin soista, melko paljon kivikkoa ja sitä pusikkoa entistä enemmän myös. Eli ei mitään järkevää telttapaikkaa koko alueella. Bongasimme myös polku-uran, joka karttaankin oli merkitty. Se oli hyvä tieto huomista ajatellen, sillä voisimme ainakin hetken aikaa sitä hyödyntää, mutta sinänsä se ei leiriytymistä auttanut, polku meni siellä kivikon välissä mutkitellen eikä sen vieressä ollut mitään nuotiopaikkoja tai muutakaan.

Palasimme rinkkojen luokse. Hetken vielä aprikoimme. Lähimmät tuvat olisivat olleet Meekonjärven autiotupa 2 km:n päässä lännen suunnalla ja vastaavasti Jogasjärven autiotupa 3 km:n päässä idässä. Suurempia haluja tai virtaa ei enää illan päätteeksi kuitenkaan olisi ollut enää kumpaankaan lähteä yöpymään. Eritoten Meekonjärven tupa olisi ollut aivan turha takapakki reitillämme. Lopulta päätimme että tässä se leiripaikkamme nyt on ja sillä mennään. Armottomassa paahteessa ja hyttyshattu päässä hikoillen aloin Juhan kanssa pystyttää telttaa. Itselläni on pari aiempaa kokemusta kunnon räkästä, ja tämä nyt ei vielä ihan pahin paikka ollut, vaikka paljon mäkäräisiä olikin. Juhalle sen sijaan kokemus ilmeisesti oli kohtalaisen uniikki, monista Lapin reissuistaan huolimatta, joten hän oli pykälää enemmän meistä ihmeissään, että mitäs hittoa tämä nyt oikein on. Ilma sakeanaan pieniä facehuggereita ja vähän joka paikan huggereita. Kunhan eivät vain tee mitään metamorfoosia ihmiskropassa... Kun teltta oli sitten saatu pystytettyä, pystyi siellä sentään olemaan ötököiltä suojassa, niitä kun ilmaantui koko ajan vain enemmän ja enemmän. Ongelma oli vain se, että teltta oli kuin sauna. Ilta-aurinko kärvensi telttakangasta ja pienintäkään tuulenvirettä ei ollut. Hiki virtasi ja väsyneenä sekä varmasti hieman jo nestehukassakin se ei ollut mukava tunne. Ei oikein tuntenut palautuvansa päivän rasituksista. Iltakokkailutkin menivät hieman räpeltämiseksi, kun ulkona ei oikeasti voinut juuri kokata eikä ainakaan syödä siinä ötökkäsumussa. Lopulta päädyimme syömään teltan suojissa kevyen iltapalan, vaikka jatkon kannalta se ei ehkä ollut viisain ratkaisu. Kaiken kaikkiaan ilta oli kohtalaisen hirveä ja kyseinen leiriytyminen oli reissumme ehkä surkein hetki. Nopeasti asiat siellä muuttuvat, Saivaaran euforiasta Meekonlaaksoon ja ”retkikunnan varmaan tuhoutumiseen”, aiempia reissuja mukaellen… Ehkä tämä paikka oli kuin olikin kirottu, kuten saamelaisten mytologiassa on näistä Meekon seuduista mainittu?

	Illan paahtavaa kuumuutta mäkäräisten seurassa
Toimiva paluureitti Saivaaran huipulta alas

Vaelluspäivä 3: Saivaara – Toskalharji – Valtijoki (12 km)

”Pohjalta huipulle, hetkeksi...”


Telttayö oli ollut hirveä, öinen puskavessakäynti mäkäräparvessa oli ollut hirveä (sekä mielenkiintoinen, mutta silti hirveä), hiki oli teltassa virrannut, uni pätkinyt, mäkäräisten puremat kutittaneet ja kirvelleet jaloissa, nälkä ja väsy painoivat edelleen. Aamulla ei ollut muuta tavoitetta kuin saada leiri kasaan äkkiä ja painua helvataan sieltä mäkäräisten valtakunnasta. Ainoa hyvä puoli oli se, että vettä ei tullut taivaan täydeltä. Saimme teltan kasattua yhä kuivana pakettiin ja saimme puolivillaisen aamupalan kokkailtua ja syötyä. Hiki virtasi heti alkumetreiltä helteessä, mutta vilvoittavien vetten ääreen olisimme menossa. Päivän etappina oli tarkoitus ensin ylittää Meekonlaakson vesistöt Reikämaan kahlaamoiden kautta, kyseessä oli iso saari keskellä järviketjuja ja sen molemmin puolin oli ylityspaikat olemassa, tosin varmaa tietoa ei ollut kuinka haastavat kohdat olisivat kyseessä. Jossain nettiteksteissä oli mainittu että toinen ylitys oli hyvinkin helppo, ja toinen vähän hankalampi, enää en muistanut kumpi oli kumpi, mutta molemmista oli joka tapauksessa mentävä. Sen jälkeen suuntana olisi Toskaljärvi ja aivan varmuudella en tiennyt omista enkä Juhan tuntemuksista että kuinka pitkälle sitten jaksaisimme saman päivän aikana. Toskaljärveltä kun reitti jatkuisi heti Toskalharjin ylitse eli kohtalainen rypistys olisi siihen luvassa. Sen jälkeen sitten laskutaivalta Valtijoen varteen missä olisi seuraava mahdollinen leiripaikka, jos ei Toskaljärvelle haluttaisi jäädä. Noh, asia kerrallaan. Kuten oli tullut jo tutuksi.

Henkisesti ja varmaan fyysisestikin aivan paskana lähdimme katastrofileiristämme jatkamaan matkaa. Yhytimme nopeasti rannassa kulkevan polun ja jatkoimme sitä itäänpäin kuten suunnitelmana oli. Sitä pitkin saisimme kuitenkin kulkea ehkä kilometrin verran huonossa maastossa mikä olisi pieni lohtu. Samalla tuli vielä vilkuiltua maisemia takaviistoon Saivaaran suuntaankin. Kyllä tämä pohjoispuoli rinteestä oli melkoisen haastavan näköistä. Onneksi ei tältä puolen eilen tarvinnut ylös nousta sinne. Koko rantabulevardi Meekonlaaksossa jatkui myös yhtä surkeana, eli kivikkoa, märkää ja pusikkoa riitti. Ei olisi täältäkään helpolla telttapaikkaa meille löytynyt, hyvä että ei lähdetty väsyneenä suotta enempiä arpomaan sitä. Reikämaan lähestyessä irtaannuimme taas polusta ja lähdimme talsimaan umpimaastoa kohti ensimmäistä kahlaamoa. Vaikka kännykkäverkkoa ei ollutkaan niin onneksi kännykän gps pelitti toki ja välimuistissa olevat karttapohjat näkyivät, niin pystyimme siellä ryteikössä aika hyvin suuntamme pitämään sen avulla ja suunnistamaan suoraan kohti kahlaamoa ilman harhalenkkejä. Viimein pääsimme ensimmäisen kahlaamon luokse ja vielä kännykästä varmistin että varmasti olemme oikealla kohdalla. Paikka näytti sellaisesta keskivaikealta kahluupaikalta ensisilmäyksellä. Virtausta oli hieman, leveyttä riitti, mutta syvyyttä toivottavasti ei liikaa. Kivikkoista oli, niin veden alla kuin veden päälläkin. Joka tapauksessa housuja ei tarvitsisi riisua, vaan riittäisi kun ottaa vaelluskengät pois ja käärii lahkee polvien yläpuolelle. Itselläni oli crocsit valmiina näihin ylityksiin sekä onneksi vaellussauvat. Juhalla niitä ei ollut, ja kakkostossutkin olivat sellaiset perinteisemmät kengät joita hän ei olisi oikein tahtonut kastella ylityksessä.

Jouduimme melko kauan arpomaan ylityspaikkaa, sen verran vaikutti nyt haastavalta tämä kohta. Korkeamman veden aikaan voin kuvitella että tässä olisikin jo pykälää kinkkisempi rasti. Lähdin ensimmäisenä koittamaan ja valitsin reitin jossa mielestäni oli parhaat kivet tarjolla niin veden päällä kuin veden allakin. Jo ensimmäiset askeleet alkoivat tarjota melkoisia yllätyksiä. Vedenalaiset kivet olivat tällä kohtaa ihmeellisen liukkaita, siis normaalia selvästi liukkaampia. Niitä peitti joku ohut lima/leväkerros mikälie ja ne olivat vaarallisen liukkaita koko virran alueella. Lisäksi, vaikka vettä olikin vain johonkin polviin saakka, oli pohjakivien välissä todella, TODELLA syviä rakoja ja koloja. Vaellussauvani upposi välillä kokonaan jos sen laittoi kivienkoloon. Siis todella ihmeellinen ja poikkeuksellinen kahlaamopaikka. Etenemiseni oli todella todella vaivalloista, varovaista ja hidasta. Ja samalla se väsytti ja kulutti energiaa, jo muutenkin huonosti palautuneesta kropastani. Juha oli edelleen lähtökuopissaan ja yritti katsella jotain järkevämpää ylityspaikkaa sellaista kuitenkaan löytämättä. Olin itse päässyt nyt virran puoliväliin, mutta en enää oikein halunnut tai voinut takaisinkaan kääntyä, sen verran riskialtis reitti oli nyt kuljettu. Ja olin tarvinnut ehdottomasti molempia sauvojani ylitykseen turvallisesti, joten en voinut jättää toista sauvaanikaan Juhalle, enkä edes muistanut, ja nyt se oli jo liian myöhäistä kun oli niin kaukana keskellä virtaa. Yli oli siis jatkettava mutta verensokerit alkoivat laskea ja homma muuttua koko ajan hankalammaksi. Askel askeleelta ja mutkitellen viimein pääsin lähemmäs ja lähemmäs vastarantaa ja lopulta selviydyin ilman vaurioita ensimmäisestä ylityksestä. Mutta oli kyllä sellainen kahlaus että ei ole aiemmin vastaan tullut. Ei se syvyys eikä se virta, mutta vaarallisia kiviä ja vaarallisia kivienrakoja. Fiilis oli niin paska että ei edes kuvia tullut koko aamupäivästä napsittua, silloinhan on jo tosi paska meno. Ensin loppuu hauskuus, sitten elämänhalu ja viimeisenä sometus.

Kun olin saanut rinkan selästäni toisella rannalla, minulta loppuivat täysin paukut. Jouduin asettumaan makaamaan rantakiville ja hädin tuskin jaksoin ottaa vettä ja lähinnä vain makasin ja puuskutin. Nyt kostautuivat kaikki ne edellisillan kevyet iltapalat, huonot yöunet sekä vajaa aamupala. Joen ylitys oli ollut yllättävän rankka sekä stressaava ja nyt oli energiapankki aivan tyhjä. Nyt oli saatava äkkiä ruokaa koneeseen. Kunnon ruokaa. Verensokerit olivat aivan pohjilla. Koko fiilis oli aivan pohjilla. Vaikka tarkoitus ei ollut vielä siinä vaiheessa ollut pitää lounastaukoa, niin minun oli nyt aivan pakko syödä. Tärisevin käsin aloin viritellä retkikeitintä ja kokkaustarpeita hätäisesti kasaan. Juha oli edelleen vastarannalla hakemassa ylityspaikkaa, mutta en juuri voinut häntä asiassa auttaa. Viittoilin että nyt minun on pakko saada energiaa koneeseen ja että katsotaan sitten mitä tehdään. Pääsisikö Juha yli? Pitäisikö minun palata takaisin? Katsotaan, asia kerrallaan. Sillä välin kun olin saanut vedet keitettyä ja aloitettua syömistäni, Juha oli viimein päättänyt tulla yli. Hän ei ollut löytänyt apukeppejä mistään ja päätti pitää vaelluskengät jalassaan. Ylityspaikaksi hän kuitenkin katsoi aivan eri paikan mistä itse olin tullut. Hän tuli aivan karttaan merkityn kahlaamoalueen itäpäästä, missä ilmeisesti oli jonkinlainen kivikkoharjanne olemassa veden alla, en tiedä. Yllättävän ripeästi ja vaivattoman näköisesti hän kuitenkin sitten lopulta yli tuli. Oli kuulemma sieltä löytänyt selvästi parhaan paikan ylitykseen, hyvä näin, jos tosiaan siellä se paras paikka oli. Osin saattoi kyllä vauhdikasta ylitystä motivoida se keljutuskin mikä varmasti oli jo päällä kun pitkään oli hakenut järkevää ylityspaikkaa. Yhtä kaikki, oli sielläkin niitä liukkaita kiviä piisannut ja molempia se kivikko jäi ihmetyttämään kyllä pitkäksi aikaa. Juha ei halunnut jäädä heti siihen ylityspaikalle lounastaukoa pitämään, vaan sanoi suunnistavansa kohti Reikämaan toista reunaa ja menisi sitten toiselle ylityspaikalle taukoa pitämään. Sovittiin että minä tulen perässä kun olen syönyt ja hetken virtaa ladannut. Vieläkään ei ollut varmuutta millainen se toinen ylityspaikka olisi. Toivottavasti helpompi kuin tämä. Muuten olisi tiukemman mietinnän paikka että miten reitti jatkuisi…

Sain syötyä tuhdin retkimuona-annoksen ja nopeasti elinvoima alkoi taas palata mieheen sekä mieleen. Ja kun kaverinkin selkä oli kadonnut horisontin taakse, niin kummasti siinä alkoi taas menohaluja tulla. Reikämaan pohjoisuomaan oli merkitty karttoihin kaksikin kahlaamokohtaa. Otin suunnaksi niistä läntisemmän ja lähdin etenemään sitä kohti. Reikämaan saari oli onneksi melko vaivatonta kulkumaastoa kaiken aiemman rinnalla, eli vaikka sielläkin oli hieman puskaa ja kukkulaa, niin silti suht helposti nyt pääsi kulkemaan saaren läpi. Kun viimein aloin lähestyä toista jokiuomaa, aloin vilkuilla että millainen virta olisi täällä kyseessä ja onko Juha mahdollisesti jo päässyt sen yli vai ei. Jo joitakin satoja metrejä ennen jokivarteen pääsyä näin sitten Juhan siellä kauempana ja hän oli jo vastarannalla, mutta Juha olikin mennyt sieltä idempää yli, toisen kahlaamopaikan luota. No, ei siinä mitään, tein hyvissä ajoin korjausliikettä ja lähdin suunnistamaan suoraan kohti Juhaa. Ja kun jokivarteen pääsin, niin helpotuksen huokaus oli iso, kun siitä jokiuomasta pääsikin yli ihan hyppimällä kiveltä kivelle kengät jalassa. Tämä oli siis se helpompi ylitys niistä kahdesta. Ilmeisesti se läntisempikin kahlaamo olisi ollut yhtä helppo, mutta nyt tuli sekin turha koukkaus oikaistua kun tästä mentiin yli. Juha oli käynyt kunnon kokovartalopesulla jo purossa ja teki nyt kokkailujaan rantatörmällä. Minä laitoin kamani parkkiin siihen viereen ja nyt oli selvästi retkikuntamme fiilis jo kohonnut potenssiin x tämän lyhyen etapin aikana kun ylitykset olivat jääneet taakse. Aurinkoisella rantatörmällä oli mukava istuskella ja pitää taukoa, ötököitäkään ei ollut enää yhtään, eli Meekonlaakson kauhut alkoivat unohtua mielistä. Juhan syödessä myös minä käytin tilaisuuden hyväksi, ja pulahdin kokovartalopesuun jokeen, koska jo pelkästään se edellisyön hikoilu teltassa oli kasvattanut sellaisen soijakerroksen päästä varpaisiin että siitä piti päästä eroon. Aivan sama vaikka sitten kohta olisi taas uusi hiki niskassa, nyt oli sopiva välitilinpäätöksen aika veden äärellä. Voi pojat. Siinä oli sellainen uudestisyntyminen taas koettu, että päältä lähti kilokaupalla niin fyysistä kuin henkistä kuonaakin. I felt refreshed. Palasin rinkoille taukoa hetkeksi vielä jatkamaan, ja kertaheitolla meillä oli aivan uudenlainen päivä käsissämme. Retkikunta oli taas voimissaan.

Illan, yön, aamun ja ensimmäisen kahlauksen henkinen mielenmaisema ja tunnelma...	Tunnelma toisen kahlaamon (+spaddu/denssi/vape) jälkeen
Vielä hetki Meekonlaaksossa fiilistellen	Toskaljärveä lähestyen, puro vielä ylitettävänä

Jokivarresta Toskaljärven rannalle olisi vain parin kilometrin rykäisy, eikä kartalta katsottuna nousukäyriä mahdottomasti olisi, maastokin suht helpon oloista. Sitä etappia lähdettiin sitten talsimaan. Keli oli edelleen aurinkoinen ja lämmin joten askel meni nyt suihkunraikkaana sekä ruokailu suoritettuna pykälää keveämmin. Pikkuhiljaa alettiin lähestyä Toskaljoen rantoja, mutta valitettavasti myös maasto alkoi muuttua sekä kosteammaksi että pusikkoisemmaksi. Yritimme mennä suht lähellä jokiuomaa, että näkisimme jos siellä olisi joku hyvä ylityspaikka, mutta aivan rannassa ei voinut talsia koska se oli täynnä pusikkoryteikköä. Toskaljoki osoittautui kuitenkin kohtalaisen leveäksi ja vuolaaksi, sekä paikoin syväksi, joten mitään järkevää ylityspaikkaa ei tuntunut millään löytyvän. Ehkä sitten lähempänä Toskaljärveä sellainen löytyisi. Tai viimeinen optio olisi kiertää koko järvi pienenä sakkolenkkinä. Vaikka nousumetrejä ei nyt hirveästi tullut, tuntui matka melkoisen pitkältä. Jokivarsi oli kohtalaisen pehmeää ja hidasta kuljettavaa. Välillä piti painaa pusikoiden läpi. Taas kerran menin siitä hieman korkeamman kasvuston läpi rivakasti ja Parta-Juha asteli vähän matkaa perässä. Kohta sieltä takaani alkoi kuulua kova huuto ja kiroilu. Juha huitoi ja pomppi ja kirosi ja juoksi vauhdikkaasti eteenpäin. Ampiaisia. Bravo. Niissä pusikoissa oli tottakai ampiasten pesäpaikkoja ja Juha oli astellut yhteen semmoiseen, mistä oli heti pöllähtänyt eteen parvi ja yksi oli ehtinyt samantien nappaista Juhaa pohkeeseen. Onneksi vain yksi, mutta kipeää sekin teki. Luomakuntaa kiroten Juha kuitenkin pystyi matkaa jatkamaan, ja nyt pykälää varovaisemmin edettiin loppumatkan pusikko-osuudet.

Kartan mukaan oltiin jo hyvin lähellä Toskaljärveä, mutta vieläkään ei oikein sopivaa ylityspaikkaa joesta löytynyt. Muutama riskialttiimpi hyppelypaikka oli, mutta vielä ei haluttu lähteä sille linjalle. Päätettiin jatkaa. Ja kohtapa oltiinkin jo kavuttu viimeisen töyrään päälle ja saavuttiin Toskaljärven rantaan ja jokisuuhun. Siinä sitä sitten aprikoitiin, että se jokisuun kohta saattoi olla paras ylityspaikka, oli ainakin matalampaa ja kiviä hyvin koko matkalla. Järveä ei viitsinyt lähteä kiertämään, järven länsireunalla kun oli kohtalaisen kivikkoista ja jyrkkää pahtaa heti rannasta alkaen. Annoin toisen sauvani Juhalle, ja siitä sitten crocseilla puntit käärittynä painelin suht vaivattomasti joen yli ja Juha perässä. Joen vastarannalla oli yksi telttakunta leirissään, joten kävelimme pikku matkan eteenpäin järven rantaa, mihin laitoimme rinkkamme lepäämään.

Maisemat Toskaljärvellä olivat hienot. Järvi oli upealla paikalla tunturien syleilyssä ja keli oli mitä mainioin. Itse järven ranta-alue tosin oli kohtalaisen ankea, kivikkoa ja kuivaa suota. Siinä kuitenkin jaksoi pitää pikkutauon, popsia pähkinöitä ja suunnitella tulevaa. Etukäteen oli eräänä optiona, että tässä olisi nyt pidetty leiriyö, ja sitten jatkettu seuraavana päivänä Toskalharjin yli Valtijoelle. Nyt oli kuitenkin eri fiilis kuin eilen ja vielä samana aamuna, kun kaikki oli ollut perscheestä. Päivä ei ollut vielä pitkällä, ja Toskaljärven rannat eivät telttapaikkana houkutelleet, puolta päivää siinä ei tosiaankaan olisi jaksanut tyhjän panttina istuskella. Siispä oli melko selvä ja yksimielinen päätös että jatketaan Toskalin yli seuraavaan leiripaikkaan vielä tänään. Tavoite oli päästä Valtijoen rantaan, ja siellä olisi ainakin yksi merkitty kahlaamopaikka suoraan itään Toskalharjin lakipisteeltä, eli se oli alustava suunta. Toki Valtijoesta saattaisi matalan veden aikaan päästä ehkä useammastakin paikasta yli, mutta varman päälle haluttiin pelata. Optioina oli siis painella suoraan laelle, siksi koska, ja siitä jatkaa alas joelle, tai jos tuntuisi liian rankalta yms tms jne niin sitten käännyttäisiin hieman pohjoisen kautta kulkemaan satulakohdalta tunturin toiselle puolelle, ehkä sitten ilman rinkkoja siitä laelle pistäen, tai sitten ei. Se satulakohtakin oli kuitenkin 900 metrin kohdalla, eli suuren suurta voittoa ei sillä saisi ja muutenkin hieman kiertäisi lisämatkaa. Päätettiin tähdätä huippua kohti, etenkin kun Toskalharjin länsirinteet näyttivät alhaalta katsottuna kohtalaisen leppoisilta, ei pahaa kivikkoa, ei pahoja jyrkänteitä. Itäpuoli enemmänkin huoletti, kartalta näki että kivikkoa ja tiiviimpää käyrää olisi luvassa laskeutuessa.

Alarinteet Toskaljärven laaksossa olivat kohtalaisen pehmeää mätästä mikä oli masentavaa tarpoa, mutta onneksi pikkuhiljaa maaperä alkoi tiivistyä kun sai korkeuskäyrää alle. Kovin suuresti ei reittivalintoja lähdetty arpomaan eikä kiertoreittejä tekemään, luotisuora linja laelle vaikutti parhaalta niin kartalla kuin maastossakin. Sitä oli hyvä painaa. Nousun kunnolla alkaessa, aloin vetää sopivaa siksakkia rinteessä että en heti hapoille vetäisi, ja sain samalla vähän säädettyä nousujyrkkyyttä. Hieman ennakkoon arvelutti painavan rinkan kanssa painaa reissun ensimmäistä todellista tunturin lakitusrunttaamista, mutta yllättävän hyvin homma kulki, niin minulla kuin Juhallakin. Hänellä oli vielä bonuksena mukava mollukka pohkeessa, courtesy of amppari, mutta onneksi pystyi sillä jalalla edelleen kinkeämään rinnettä. Nousu oli yllättävän vakiotasaista käyrää joten suurempia intervalleja ei matkalle mahtunut. Ja koko ajan maisemat takana aukenivat mukavasti. Taas saimme näkyviin niin Ridnin kuin Saivaarankin. Pikkubreikkejä pidettiin, otettiin sopivan iisisti että ei vedetä itseämme piippuun. Keli oli edelleen parasta vaelluskeliä ikinä. Pikkuhiljaa oli havaittavissa merkkejä että tunturin selkä oli katkeamassa ja nousu hiljalleen loiveni, oltiin siis saapumassa tunturin laelle. Lopulta oltiin lakitasanteella ja käveltiin vielä hetken aikaa varsinaiselle lakipisteelle. Siinä oli hyvä pitää taukoa kivien tarjoamassa tuulensuojassa ja ihastella maisemia. Pienet jalokahvihuikat piti toki ottaa. Samalla tuli myös ohjeistettua uusia hienoja ominaisuuksia kännykän kamerasta Juhalle. Itse otin joitain maisemakuvia tottuneesti 0,6x zoomiasetuksella, koska sillä sai hieman erilaisia, ja joskus jopa onnistuneita näkemyksiä perinteiseen ei-zoomia asetukseen verrattuna. Juhalle tämä hienous oli uutta, joten nyt hänkin pääsi kokeilemaan panoraama/maisema/whatever -kuvailuja oman kännykkänsä antizoomilla. Tästä ”0,6-asetuksesta” tuli loppureissullemme oma meemimme, milloin missäkin kontekstissa…

Alarinnettä tutkaillen ja nousureitin arpomista	Geelillä jos ei muulla, perkule
Melko leppoisa nousu kokonaisuutena	Taas päästiin katselemaan maisemaa hallitsevaa Ridniä hieman eri suunnalta

Parta-Juhan "minä tein sen, jippii!" -ilme	Meikä yrittää edes hieman
Maisemia Meekonlaakson suuntaan	Saivaara siellä myös

Oli aika jatkaa matkaa. Fiilis oli hyvä saavutetusta valloituksesta, reissun ekasta tonnisesta vieläpä, ja täydellä varustuksella old school. Nyt oli aika arpoa laskureittiä, mutta tarjolla olisi vain huonoja vaihtoehtoja. Aivan suora reitti itään veisi jyrkemmille rinteille, ja ehkä vielä pahempaan kivikkoon, joten päätettiin tehdä pientä koukkausta vähän pohjoisemman kautta. Kun sitten aloitettiin laskeutuminen, niin melko lailla heti päästiin kivikon makuun ja lakituksen euforia jälleen kerran vaihtui nopeasti sapetukseen. Onneksi sentään keli säilyi selkeänä ja saimme etäältä jo näkyviin myös Valtijoen, joka luikerteli käärmemäisenä omassa uomassaan. Reittimme oli varmaankin lähellä optimia, mutta täällä Toskalin itärinteellä sekin tarkoitti ikävää kivikkoa, ja loputonta sellaista. Kun jyrkin lasku oltiin päästy alas, oli edessä lisää hieman loivempaa kivikkorinnettä. Sen jälkeen tuli uusi jyrkempi kohta, edelleen kivikkoa. Tästä eteenpäin rinne loivenikin sitten hieman, yhä kivikkoa. Viimein päästiin alimpien harjanteiden ohitse ja olimme nyt kivikossa. Sen jälkeen luvassa oli vielä hetki kivikkoa, kunnes olimme saapuneet kivikkoon. Pinna alkoi palaa. Tässä välissä alkoi myös mieleen muistua ”Roudasta rospuuttoon”, missä perinteinen suomalainen mies kovalla metelillä suorittaa kaikkea järjenvastaista itsepäisesti ja itseään ahdinkoon asettaen. ”Vielä minä perkeleeni kesytän! Minä ajan pääni jäädyksiin!” Sellaista Studio Julmahuvi -asennetta oli nyt havaittavissa. Oli sitä reissun aikana muutamin kohdin muuallakin. Tuon klassikon muistelo kuitenkin sai aina aikaan pienen sisäisen hörähdyksen, kun meno alkoi tuntua liian totiselta. Vasta kun olimme jo puolivälissä Valtijokea ja tulleet lähemmäs laaksonpohjaa, alkoi maasto hieman vihertyä ja muistuttaa etäisesti jotain muutakin kuin kuunpintaa. Juha kirosi kuin merimies kokemaamme rinnettä. Hän totesi kuivaan tyyliinsä, että ”voin suositella Toskalharjille nousureittiä idästä”. Ja että pitää kirjata tämä myös tänne matkakertomukseen. Meidän retkikunnalta ”vahva suositus” Toskalille itäistä reittiä pitkin. Aina. (älkää nyt oikeasti…)

Siitä sitten perkelettä kesyttämään...	Ja kivikkoa jatkui...
Alkoi jo hieman leipoa kiinni se kivikon jatkuminen yhä alemmas ja alemmas	Viimein Valtijoen lähettyvillä alkoi vähän vehreytyä maasto ja päästiin maisemiakin ihailemaan

Alas tullessa oli jouduttu koukkimaan hieman pohjoisen suuntaan, joten nyt kun jokivartta alettiin lähestyä piti ottaa korjausliikettä etelän suuntaan, että tähdättäisiin suht lähelle kahlaamoa, eikä tarvisi jokivarressa sitten tarpoa sitä korjaavaa reittiä. Idea oli kuitenkin se, varsinkin kun nyt oltiin jo illan lähestyessä aika puhki raskaasta laskeutumisesta kivikkorinteessä, että kun vain järkevä telttapaikka löydettäisiin läheltä jokivartta, niin siihen laitettaisiin parkkiin eikä lähdettäisi jokea tänään enää ylittämään. Edelleen maasto kuitenkin oli kohtalaisen kuoppaista ja uponneita kiviä täynnä, että kovin laajalti ei tarjontaa telttapaikoista varmaankaan olisi täälläkään. Jatkoimme edelleen laskeutumista, ja viimein olimme jo jokivarressa alimman harjanteen reunalla. Sitä pitkin jatkoimme vielä lähemmäs kahlaamoa, ja tutkailimme sopivia telttapaikkoja. Viimein sitten tulimme kohtaan, missä joen rannassa oli hieman leveämpi tasainen alue, joka vaikutti heti hyvältä leiripaikalta. Samaa totesivat myös hyttyset, joita oli kohtalaisesti tullut kanssamme samoille leiripaikoilla. Ei onneksi niin mahdottomasti kuin Meekonlaakson maastoissa, mutta kumminkin hieman häiriöksi. Takana oli ihan reipas parinkymmenen kilometrin päivämatka painavalla rinkalla, sisältäen korkean tunturilakituksen, useita jokiylityksiä, taistelun ampiaisia vastaan, sekä loputtoman kivikon. Hyvin oltiin painettu. Eikä aivan kuolleita oltu. Nyt alettiin leirin pystytykseen ja pikaiseen kokkailuun, että saataisiin taas palautuminen käyntiin. Parta-Juha tutkaili samalla myös pohkeensa kovaa pattia ja punoitusta, mikä oli alkanut hieman pahentua ja kasvaa. Toivoimme, että se ei aiheuttaisi jatkosuunnitelmiimme takapakkia. Nyt keskityimme kuitenkin leirin kasaamiseen ja huoltotaukoomme.

Nyt onneksi pystyimme syömään iltaruokamme ulkosalla kun ötököiden määrä oli edes kohtuullisella tasolla. Hirveästi ei tuulenvirettä avuksi vieläkään saatu, mutta se ei pahasti haitannut. Nyt kuitenkaan ei jäisi iltapalautuminen puolitiehen kuten edellisiltana, se oli tärkeää. Painelin telttaan sitten laittamaan makuualustaa jne. pelikuntoon ja välppäilin kamoja. Juha jäi jokivarteen naamapesulle, mutta kohta hän huuteli sieltä jotain. Kuulin myös vaimeaa kellon kalketta ja röhkimistä. Se ei voinut olla Juha…? Hän huudahti, että nyt kannattaa tulla muuten äkkiä teltasta pihalle jos haluat nähdä jotain siistiä. Laitoin kengät jalkaan ja singahdin pihalle ja ehdin näkemään vielä loppuosan ”Valtijoen suuresta karjanajosta 2024”. Siellä oli tullut hervottoman kokoinen porotokka Valtijoen vastarannalle, juuri kun Juha oli ollut kykkimässä joessa naamapesulla. Toisin kuin me ihmiset, jotka arvomme ylityspaikkaa huolella ja hartaasti, ei tämä porojengi ollut juuri kainostellut, vaan lähti ryntäämään joen yli väellä ja voimalla juuri siitä Juhan pesupaikan ja leiripaikkamme vierestä. Juhan ensireaktio oli ollut, että ei saakeli… Onneksi kuitenkin hieman menivät viistoon jokea ja leiripaikkamme ohi, niin ei tullut vauhkoontunutta kaviota satamäärin lähietäisyydelle ja teltan päältä juoksemaan. Fiilis oli kyllä kun jostain Rio Grande -länkkäristä kun kymmenittäin ja kymmenittäin poroja kahlasi leveän joen yli ja minä istuskelin telttaleirissämme vaellusstetsonini päässä ja katselin menoa. Sen jälkeen oli hyvä siirtyä tutun kuumaan telttaamme läiskimään taas korttia hetkeksi, haisemaan pahalle sekä nukkumaan.

Tässä vaiheessa matkaa on hyvä tehdä pieni vertailu yleisimpien vaelluskaverieni ominaisuuksista.

Aiemmin reissuillani oli vakiokalusteena Karva-Mika. Nyttemmin elämäntilanteiden muuttuessa, on kylkeen integroitunut yhä useammin ja toistuvasti Parta-Juha. Molemmat ovat osoittautuneet reissuissa toimiviksi siipimiehiksi, vaikka ovatkin luonteeltaan ja toimintatavoiltaan hyvinkin erilaisia. Olen tehnyt pienen vertailun heidän eroavaisuuksistaan, mikäli pohdit, kumman pyytäisit mukaasi seuraavalle matkallesi (valinta on sinun):

Karva-Mika	Parta-Juha
- omistaa teltan	- omistaa teltan
- kuuntelee itkujani, mutta ei välitä	- kuuntelee itkujani, mutta ei välitä
- kuorsaa	- ei kuorsaa
- tuoksuu dobbelduschille	- haisee paskalle
- häpeää sinua	- hävettää sinua

Vaelluspäivä 4: Valtijoki – Kopmajoki (9 km)

”Krokotiileja, kaikkialla!”


Pari päivää oli nyt painettu joko pitkää vaakamatkaa tai kovempaa nousua, joten edessämme oli vaihteeksi leppoisampi päivä. Nyt saisimme mennä Valtijokilaaksoa ja sen harjannepolkua pitkin koko matkan Somasjärvelle eli Kopmajoen tuvalle asti suht maltillisessa maastosssa ja pienellä nousulla. Valtijoki on myös eräänlainen rajalinja. Siihen päättyy länsipuolinen suurtunturien alue ja jylhät maisemat. Valtijoen itäpuolelta ei enää korkeita tuntureita löydy, ja maiseman muodot alkavat pyöristyä. Oli hienoa päästä nyt tänne tunturialueen itäreunalle, tämä reitti oli kannattanut matkamme osaksi ottaa. Aamu valkeni aurinkoisena ja lämpimänä, joten olisi mukava painaa menemään maisemia ihaillen. Ehkä jossain vaiheessa oli ollut suunnitelmissamme, että tälle päivälle tulisi vielä jatkoetappi Somasjärveltä Haltijoen laaksoonkin, mutta tällä erää vaikutti siltä että kun kerran aikaa oli, niin mentäisiin ihan rauhakseen ja otettaisiin hieman rauhallisempi päivä kun siihen kerran oli mahdollisuus.

Kun leiri oli purettu, lähdettiin heti hakemaan sopivaa joen ylityspaikkaa. Kartan mukaiselle kahlaamolle oli muutaman sadan metrin matka, joten sinne toki suunnattiin ensimmäisenä. Siellä kun vastarannan polkukin tulisi lähimmäksi jokivartta. Tarvoimme hetken aikaa ja raivasimme tiemme rantapusikoiden läpi, ja viimein tulimme kahlaamokohtaan, missä virta oli leveä mutta matala. Siinä oli hyvä paikka tehdä ylitys ja tällä kertaa kivet olivat sellaista perinteistä mihin oli totuttukin eikä jotain teflonlevää täynnä. Samalla täytettiin vesipullot ja pidettiin pieni istuskelutauko rantatörmällä maisemia ihastellen. Nyt pääsimme kunnolla näkemään Valtijoen läpi kulkevan hiekkaharjun niin etelän kuin pohjoisen suuntaankin. Ja olihan se hieno ja poikkeuksellisen näköinen tässä ympäristössä. Polku kulki koko matkan harjun päällä helppokulkuisena, joten nyt oli pitkästä aikaa tarjolla muutakin kuin rakkakivikkoa tai suota. Reitti kulki korkealla, mieli oli korkealla ja aurinko paistoi korkealta. Hyvä pössis synnytti myös positiivista lauluvipinää. Jostain syystä tällä reissulla oli jo automatkasta alkaen settien kuninkaaksi kohonnut Kake Randelin. Ja Kaken tuotannon aatelia on ”Nasta pimu”. Siinä sitten hoilattiin toisillemme eestaas Parta-Juhan kanssa Valtijoen harjua tallatessa ”nasta pimu, pistä namu!”. Samalla katseltiin vielä eilen laskeutumaamme Toskalharjin hirveää kivikkorinnettä ja kommentoitiin että ”suosittelisin Toskalharjille itäistä reittiä”. Boogie oli vahvasti läsnä.

Edellisillan ensipuraisuja Valtijoen hiekkaharjuista	Mäkäräisten puraisuja oli täällä huomattavasti Meekonlaakson katastrofia vähemmän
Valtijoen ensimmäinen kahlaamopaikkamme	No problemos hermanos

Valtijoki kiemurteli kauniisti	Kuin pienoissavannitasankoja keskellä karuinta Lappia...

Jokivarsi tarjosi hauskasti kiemurtelevan joen ja loputtoman hiekkaharjun lisäksi oikeastaan vielä hienommankin yllätyksen. Pohjoiseen kulkiessamme jokilaakson allas leveni hieman, ja siinä oli muutamia tasankoalueita, joissa kasvoi pieniä puita, aivan kuin joitakin minikokoisia sypressipuita. Kauempaa katsottuna mittakaavan heittäessä silmissä, se näytti ajoittain aivan kuin joltain savannitasangolta lintuperspektiivistä. Lukuisat osin kuivuneet ja kiemurtelevat jokihaarat siinä vieressä toivat mieleen jonkun sadekauden lopun ympäristön, missä savanni alkaa taas kuivua ja taustalla David Attenborough kertoisi samalla vuoden syklistä Serengetissä. Puuttui vain että seeprat ja kirahvit käyskentelisivät siellä tasangolla sypressipuiden lomassa. Tai edes valkoiset porot. Tai ne krokotiilit. Mutta poikkeuksellinen näky ja poikkeuksellisen hieno alue tämä jokivarsi tällä kohtaa laaksoa oli, sitä Juhan kanssa yhdessä ihmettelimme sekä ihastelimme. Oli selvää, että tämä varsin myöhäisessä vaiheessa reittisuunnitelmaamme eksynyt Valtijoen koukkaus oli ollut totaalisen oikea ja onnistunut valinta. Myös keli oli puolellamme, ja näimme kauas joka suuntaan joten saimme maksimaalisen annostuksen kyseistä seutua nauttia reissullamme. Olo oli myös tietyllä lailla huojentunut, jo nyt reissusta oli saatu toteutettua päätavoitteista onnistuneesti kolme (Saivaara, Toskalharji, Valtijoki) ja nimenomaan niitäkin mitä en ollut vielä aiemmin käynyt. Vielä olisi suunnitelmassamme tuntureita käymättä lännempänä, mutta niille olisi luultavasti aikaa tulla joskus uudestaankin, jos tällä reissulla kunto tai into loppuisi kesken.

	Ja taas hienoa vehreää tasankolaikkua
Polkureittiä jyrkän harjanteen päällä
Sypressipuita tundralla?	Ja masai-metsästäjä vaelluskeihäänsä kanssa?

Valtijokea seurattiin edelleen pohjoiseen. Asteittain maisema alkoi muuttua hieman karummaksi ja harjun polku kivikkoisemmaksi. Oltiin selkeästi jätetty taakse vehrein paraatiosuus Valtijokilaaksosta. Myös taivas alkoi mennä pilveen ja synkkiä pilviä lipui vierestä ohi oikealta ja vasemmalta. Muutama vesitippakin taisi silloin tällöin osua kädelle. Nyt ensimmäistä kertaa reissun aikana säätyyppi oli muuttumassa alkupäivien poutajaksosta epävakaisempaan suuntaan. Tästä tosin oli meillä jo ennakkoaavistuskin kun säätietoja oltiin tarkkailtu, joten suuri yllätys asia ei ollut. Hyvä että kuitenkin Valtijoki oltiin päästy kokemaan kauniilla säällä. Viimein tultiin toiselle joen ylityspaikalle missä polku siirtyi takaisin joen länsirannalle. Ennakkoon ei ollut varmuutta millainen kahlaamo siinä olisi, mutta kohtahan se nähtäisiin ja yli siitä olisi mentävä. Juuri kun saavuimme ylityspaikkaan, alkoi myös hetkellinen sadekuuro viimein. Ei muuta kuin reippaasti vain joen kimppuun siis. Kovin pahalta ei tämäkään paikka vaikuttanut, mutta oli se kuitenkin hieman enemmän pohtimista vaativa kuin aiempi ylitys etelämpänä laaksossa. Hyvä reitti kuitenkin löydettiin ja taas päästiin yli alle polvien syvyisessä vedessä. Nyt oli viimeinenkin arvuuttelupaikka tältä etapilta takana ja loppumatka menisi melko normimaastossa ilman yllätyksiä. Pieni evästys ja juomatauko pidettiin ylityspaikan luona ja sitten aloitettiin loppumatkan taival.

Ylityksen jälkeen ei kauaa tarvinnut jatkaa, kun jo pääsimme Somaslompolon tuntumaan, ja sieltä kuuluikin kova pauhe ja kohina mihin ei oltu varauduttu. Jo kaukaa näimme että kohtalaisen iso koskipaikka tai vesiputous siinä järven könkäällä sijaitsi, ja se näytti ja kuulosti ihan kunnollisen kokoiselta. Sitä sitten hetki ihasteltiin ennen kuin taas jatkettiin matkaa Somaslompolon vierustaa pitkin harjun päällä edelleen polkua kulkien. Tässä vaiheessa maasto oli jo selvästi muuttunut kuumaisemaksi eli sekä harju että ympäristö olivat vaihtuneet melko karuun louhikkoon ja kivikkoon. Somaslompolon rannat olivat yllättävän jylhää ja karua seutua. Näkyi siellä rantakivikoissa silti muutamia kalastajia olevan vieheinensä. Jatkoimme vielä hieman polkua pitkin ennen kuin se katosi lopulta niin maastossa kuin kartallakin. Sopivasti myös pilvisyys oli nyt lisääntynyt ja sumu ympärillämme piti näkyvyyden melko vähäisenä. Usvan seasta yritimme aina poimia joitakin maamerkkejä ja kännykän kartan avulla suunnistimme kilometrin poluttoman pätkän pikkulampien muodostamassa labyrintissä. Tuo lampilabyrintti olisikin ollut suoranainen spa-taivas Pesu-Juusolle, jos olisi tällä kertaa matkallamme mukana ollut. Sieltä olisi voinut löytyä hänelle vaikka millaisia vaihtoehtoisia lampia erivuosituhantisia sedimenttejä ja Ikuturson pikkuserkkuja sisältäen. Rentouttavia aromikylpyjä, mutanaamioita ja facehuggereita. Juha ja minä pystyimme vastustamaan kiusausta ja hyväksymään pienet hajuhaitat teknisten vaatteidemme alla ja jatkoimme reippaasti eteenpäin. Vähän aikaa tarvottuamme saavutimme viimein mönkijäuran kuten pitikin, ja siitä veisi sitten reitti meidät suoraan Kopmajoen tuvalle. Viimeiset pätkät mönkijäuraa tuntuivat turhankin pitkältä sumuisessa ja tihkusateisessa säässä. Onneksi näkyvyyttä oli sen verran että näimme polulta käsin Somasjärven seitakiven hyvin, se kun oli toiveissa nähdä ohi kulkiessa edes jotenkin. Tarkemmin emme lähteneet lähemmäksi sitä kuitenkaan tutkimaan. Viimein saavutimme Kopmajoen autiotuvan ja onneksi se oli tyhjillään, niin pääsimme sinne rauhassa kamppeitamme kuivattelemaan ja ruokia kokkailemaan.

Nyt kun keli oli ottanut selvästi suunnan huonompaan alkupäiviin verrattuna, oli mukavaa päästä vaihteeksi tuvan suojiin. Kopmajoen tupa on pieni ja vaatimaton, mutta meille se sopi erittäin passelisti. Jatkosuunnitelmat loppupäivän osalta olivat aika selvät, emme lähtisi jatkamaan sateessa Haltin suuntaan suotta vaan nyt olisi päivätyö suoritettu. Mitään hinkua ei ollut lähteä sateeseen telttaakaan pystyttämään, joten ajatus oli että pidetään nyt tupayö jos sinne tuvalle ei hirveätä seurakuntaa ole ryntäämässä illan aikana. Siinä kun kokkailtiin ja palauteltiin, niin ovella kävi kääntymässä pikaisesti joku ilmeisesti norjalainen naisihminen, mutta kääntyi sitten kannoillaan ja jatkoi matkaansa. Muita ei sitten koko iltana näkynytkään. Kopmajoen tupa on kuitenkin Haltin turistireitiltä sen verran sivussa, ja norjalaisetkin käyttävät luultavasti enemmän Somasjärven norjanpuoleista tupaa, että tämä tupa ei välttämättä monen reittisuunnitelmissa yöpymispaikkana nyt ollut. Me saimme mukavan tupaillan, kun istuskelimme kuivan ja hyttysvapaan tuvan pöydän ääressä, läiskimme korttia, haisimme taas pahalle ja otimme muutamia lämmittäviä kulauksia miestä väkevämpää. Tämä oli erittäin hyvä hetki tupamajoitukselle reitin ja kelin tässä vaiheessa.

Harju on highway, eläimilläkin	Somaslompolon putousta kohti
Somaslompolon karun kaunista maastoa	Kopmajoen tupa
Kopmajoella rauhallinen tupailta tihkusadetta katsellen	Aamun jäähyväiset kotoisalle pikkupirtillemme

Vaelluspäivä 5: Kopmajoki – Haltijärven laakso – Ridnin kierros (23 km)

”Sankariteot ja niiden seuraukset”


Saimme olla rauhassa privaattituvassamme koko yön ja aamutoimetkin saimme hoitaa rauhassa. Sade oli laantunut, mutta edelleen oli kovin pilvistä ja sumuista, joten maisemat ympärillä olivat aika kattavasti usvan peitossa. Se ei meitä huolettanut. Nyt olisi päivän ensimmäisenä etappina ja tavoitteena päästä hyvissä voimin ja reippaasti Haltin laakson puolelle. Sieltä pitäisi sitten löytää hyvä leiripaikka Ridnitsohkkan kupeesta, mistä käsin olisi hyvä lähteä suorittamaan kevyin kantamuksin ylänkökierrosta, tulisi se sitten olemaan millainen hyvänsä. Alunperinhän ”maximum attack” -reittisuunnitelmahan oli ollut että vedettäisiin Ridnin ja Haltin kaikki laet läpi. Ensin nousu Ridnille, koska se olisi helpoin reitti ylös, siellä kierrettäisiin lähekkäin olevat ykkös- ja kakkoslaet, sen jälkeen halusin ehdottomasti käydä vielä kokemattoman Ridnin kolmoslaen, eli Ruvdnaoiaivin, joka 1235 metrin korkuisena on Suomen neljänneksi korkein kohta (jos se katsotaan omaksi huipukseen) ja kyseisellä listalla korkein jossa en ole vielä ollut. Tämä on tärkeää minulle. Tiedätte kyllä. Myös Karva-Mika sekä Parta-Juha tietävät nämä oikkuni. Katri Helena pyytäisi laulussaan suomaan näitä oikkuja anteeksi, minä en. Noh, lisäksi kyseiseltä laelta näkisi uusia maisemasuuntia ja perspektiivejä mitä en ole aiemmin tuolla seudulla päässyt näkemään. Tämän jälkeen sitten maximum attack jatkuisi hieman laskien rajalinjaa pitkin Ridnin ja Haltin väliseen satulaan, josta nousisimme ”Haltin” korkeimmalle huipulle eli Raisduottarhaldille, parinkymmenen vuoden tauon jälkeen itselläni, ja lopulta sieltä laskettelisimme Suomen puolelle Haltin rajatolpalle ja siitä alas laaksoon ja leiripaikkaan. Sellainen all-in kierros.

Täällä blogissa muuten erään pilkunviilaajan selontekoa asiasta, toisena pilkunviilaajana arvostan:
https://www.wildadventuresnorth.fi/l/suomenkatto/

Rankka rupeama olisi siis luvassa hyvällä kelilläkin ja hyvissä voimissa, eritoten alueen rakkakivikot tiedostaen, mutta vallitsevassa sumussa ja tihkusateessa asia muuttuisi toki vielä pykälää kinkkisemmäksi. Mutta, mutta, mutta… jälleen kerran, jotenkin ihmeellisesti, ja erityisesti normiluonteeni vastaisesti, otin asian suhteellisen lunkisti ja totesin itse itselleni että mennään asia kerrallaan. Pätkä kerrallaan. Ja katsellaan mitä tuleman pitää. Jotain valiumia ilmeisesti oli mennyt klooritablettien sijaan juomapulloihini? En tunnistanut ennen niin hyperaktiivista ja kontrollifriikkiä itseäni.

Siispä, alkupätkän pariin. Yhtenä vaihtoehtona oli kulkea Kalottireittiä pitkin Kopmajoelta länteen ja tehdä pieni oikaisu loppuvaiheessa Haltin polulle mitä pitkin mentäisiin telttapaikkaa kohti. Toinen vaihtoehto oli mennä kartalta bongaamaani toista polku-uraa hieman pohjoisempana ja ylempänä maastossa, joka veisi meidät Ridnijärven rantaan ja sen jälkeen oikaisisimme aavistuksen ylempänä maastossa tuonne samaiselle Haltin polulle loppumatkaksi. Koska tiesin Kalottireitin alkupätkän Kopmajoelta länteen olevan masentavaa kivikkokurua ja maisemiltaan köyhää, ja koska tiesin kuinka hieno paikka Ridnijärvi on jyrkän pahdan vieressä, ja myös Juha oli kiinnostunut näkemään Ridnijärven, päätimme yksimielisesti lähteä kokeilemaan tätä ylempää reittiä, vaikka täyttä varmuutta sen laadusta ja maaston ominaisuuksista ei ollutkaan. Lähdimme siis Kopmajoen tuvalta pohjoisen suuntaan, polutonta reittiämme alkumatkan kulkemaan, kunnes yhyttäisimme kyseisen polun noin kilometrin päässä edessämme. Välillä matalalla leijuvat pilvi- ja sumulautat rakoilivat ajoittain ja näimme vilaukselta itäpuolellamme myös Somasjärven aavat vedet. Suurelta osin matka eteni kuitenkin sumun seassa. Hetken edettyämme näimme Somasjärven rantatörmällä myös kodan. Sekä asuntovaunun. Asia oli kunnossa. Mielestäni en vielä ollut siinä jamassa että pitäisi nähdä krokotiileja tai mitään muutakaan tuon kaltaista joka suunnalla. Parta-Juha vahvisti näkevänsä saman asuntovaunun. Asia oli kunnossa. Jatkoimme matkaa.

Hetken päästä löysimme kartalle merkityn polku-uran. Se osoittautui itse asiassa mönkijäuraksi, joten ei ollut vaikeuksia nähdä reittiämme maastossa. Lähdimme kyseistä uraa seuraamaan loivasti ylemmäs nousten lännen suuntaan ja kohti Ridnijärveä. Polku-ura oli yllättävän leppoisaa kuljettavaa sen kaiken kivikon keskellä ja nousutahti oli sopivan tasaista. Melko äkkiä tuli todettua kyseisen reittivalinnan olleen voittava arpa. Maisemia ei valitettavasti näkynyt, mutta koko ajan Ridnin massiivin lähestyvä läsnäolo tuntui sumunkin lävitse. Sen alarinteitä ja kylkeä pitkin olimme nyt kulkemassa. Kostea keli sai hikoilemaan, mutta rauhallinen tahti ja lepotauot auttoivat pysymään hyvissä energioissa. Askel eteni ja polku maistui. Muutamassa kohtaa tuli hetkittäin kivikkoisempi tai märempi osuus, missä mönkijäura katosi hetkeksi, ja oli oltava tarkkana, mutta kännykkäkartan avulla saatiin varmistettua sijainti ja löydettiin polku uudelleen. Kaiken kaikkiaan reitti oli kuitenkin hyvä kulkea ja optimaalinen. Hieman ennen Ridnijärveä mönkijäura saavutti lakipisteensä tunturin kyljessä ja olimme yli 1000 metrin korkeuskäyrällä. Siltä se ei kyllä tuntunut siinä sumussa ja tasaisella rinteellä ollessa, mutta oltiinpahan nyt taas melkein siellä Toskalharjin lakikorkeuksilla. Sen jälkeen reitti tasaantui ja alkoi hieman laskeutua kohti Ridnijärveä. Juuri kun saimme Ridnijärven näkyviimme, alkoi pilviverho rakoilla kuin tilauksesta ja auringonsäteet siivilöivät taivasta. Ridnijärvi toivotti meidät kauniisti tervetulleeksi, ja myös järven takainen jyrkkä pahtaseinä Ridnitsohkkan kyljessä tuli alaosistaan esiin. Hypin melkein tasajalkaa riemusta, sillä olin lupaillut hienoja maisemia Juhalle Ridnijärven rannalta, ja nyt hän saisi ne myös nähdä. Mutta, valitettavasti riemu oli lyhyt ja ennenaikainen. Kävellessämme viimeiset metrit Ridnijärven rantaan, peittyi taivas ja tunturin rinteet taas sumuvaippaan. Pienen hetken saimme kuitenkin maistiaisia siitä, mitä pilvien peitossa on. Istahdimme järven rantaan lounastaukoa pitämään ja katselimme järven maisemia sekä Ridnijärvessä loikkivia pikkukaloja taukohetkemme ohessa. Tähän väliin muuten pitkästä aikaa väliaikatieto jaloistani. Ne olivat kunnossa. Kerrankin vaellus, missä jalat eivät nousseet pääosaan eikä niistä tarvinnut pitää meteliä. Teippaustaktiikkani oli toiminut ja meillä kummallakin askel kulki eikä tullut mitään ylimääräistä hässäkkää mistään, vaan sai keskittyä ydintekemiseen eli kunnon runttaamiseen. Jopa Juhan jalassa ollut ampiaisen tekemä megapatti ja punoitus olivat rauhoittuneet. Tiimi oli iskussaan.

Kota ja... asuntovaunu...?	Kyllä. Asuntovaunu. Asuntovaunuja kaikkialla.
Ridnijärven utua	Hieman pääsi Juha kokemaan Ridnijärven fiilistä, vaikka pahtaa ei kokonaan nyt nähtykään

Koska keli ei osoittanut enää selkeytymisen merkkejä, oli turhaa jäädä Ridnijärvelle parempia maisemia odottelemaan. Matkan piti jatkua. Lähdimme jatkamaan alkumatkan tuttua mönkijäuraa järveltä länteen, mutta siinä vaiheessa kun mönkkäriura alkoi kaartua tiukemmin etelään ja alamaastoon kohti Kalottireittiä, erkaannuimme sopuisasti siltä, ja aloitimme oman umpimaastoreittimme länteen kohti Haltin laaksoa, korkeuskäyrämme säilyttäen Ridnin massiivin reunaa kulkiessamme. Maasto oli nyt hieman kivikkoisempaa, mutta siellä löytyi onneksi vehreämpiä kaistaleita ja töyräitä, joita pitkin pystyi etenemään pahimmat kivikkoalueet välttäen. Välillä pilviverho rakoili hetkittäin, jotta näki hieman kaeummas eteensä, mutta hyvin pitkälti edettiin laput silmillä ja pidettiin vain huolta että ei laskeuduta suotta alemmas ja tarkkailtiin kännykän ruudulta gps:n terveisiä. Siinä vaiheessa kun oltiin kierretty Ridnin eteläkärki ja lähestyttiin laaksoa, oli tarpeen alkaa etsiä reittiä alemmas, koska maasto ylhäällä alkoi muuttua kivisemmäksi ja korkeuskäyrät muutenkin tiheämmäksi syheröksi kartalla. Asteittain siitä sitten laskeuduttiin alemmille tasoille ja alettiin ottaa suunnaksi Kalottireittiä. Viimein yhytimme polun ja sitä pitkin jatkoimme muutamia satoja metrejä pohjoiseen Haltin tupia kohti. Tarkoitus oli kuitenkin hakea leiripaikka hyvissä ajoin ennen tupia, Ridnin kainalosta. Onneksi ennakkoon oli minulla muistissa hyvä leiripaikka missä olin aiemminkin Ridnin reissuilla ollut. Eli siinä kohtaa missä Ridnin laelta tulee alas pieni puro, lähdettiin polulta pois ja noustiin ylemmäs ehkä satakunta metriä. Ja siinä, lähellä puron pientä vesiputousta, oli kivikkoisen ja muhkuraisen rinteen keskellä juuri sopiva yhden tai kahden teltan kokoinen tasainen läntti, mihin oli kerrassaan optimaalista laittaa teltta pystyyn. Puron vieressä ollessa myös juomavesiautomaatti oli mukavan lähellä. Keli oli sumusta huolimatta perus ookoo, joten melko pikaisesti alettiin myös teltanpystytyspuuhiin, vaikka kello ei ollutkaan kuin noin kolme iltapäivästä. Mukavampaahan se on leiri saada pystyyn siinä vaiheessa kun ei vielä tule sadetta niskaan. Koska laelle ei pilvipeitteessä ollut mitään ideaa lähteä, oli nyt hyvä pitää kunnon ruokatauko kunnon palautteluineen ja samalla välpätä pikkureppuun Ridnin lakituskierroksen kamoja jo valmiiksi. Lähdettäisiin sitten kokeilemaan lakiturneeta kun keli selkenisi, mutta laitettaisiin kaikki kuntoon mahdollisesti pikaistakin lähtöä varten.

Saapuminen sumuiseen Haltijärven laaksoon	Se ainoa telttapaikka
Juokseva vesi ja muut mukavuudet	Aikaa voi tappaa tasan kahdella tapaa

Alun perin Full Send Maximum Attack -suunnitelmani ylämestoja varten oli ollut se, että painettaisiin Ridnin laelle, kierrettäisiin siellä kaikki huiput ja sitten mentäisiin Ridnin ja Haltin välisen satulan kautta lakittamaan Haltin korkein kohta eli Raisduottarhaldi, minkä jälkeen lasketeltaisiin Suomen puolen maksimille ja siitä takaisin teltalle. Vaikka kartalta olin harmaista merkinnöistä hieman tulkinnutkin, että siellä Ridnin pohjoisnurkassa ei ihan niin pahaa kivikkoa olisikaan luvassa, vaan jotain avokallion tapaista (palataan tähän asiaan myöhemmin…), niin tiedossa olisi kuitenkin ollut raaka lenkki, ihan miten päin sitä tahansa katselikin. Olihan meillä pohjalla jo tälle päivällekin ihan ookoo siirtymämatka. Lisäksi epävakaa keli ja sitkeä sumuverho aiheuttivat lisää pohdintaa. Toisaalta keli saattoi muuttua tuolla nopeasti ja miten vain. Vartissa saattoi tulla täysin selkeä taivas, mutta sitten myöskin sumu voisi junnata paikallaan kolme päivää ja alkaisi massiivinen kaatosade. Ja ne toisaalta olisivat retkikunnan ”täydellisen tuhoutumisen” takaajia niissä kivikoissa vailla suojapaikkoja. Olin sisimmässäni jo hyväksynyt ajatuksen Haltin kierroksen unohtamisesta, olin sen saattanut ehkä edellisiltojen heikkoina hetkinä korttipelien tiimellyksessä puoliääneen Parta-Juhallekin todeta. Mikäli keli jatkuisi samanmoisena, olisi se kohtalaisen helppo päätös lyödä lopullisesti lukkoon. Juhaa ei Haltin rundi kiinnostanut pätkääkään, hänelle tärkeintä oli päästä kerran käymään Ridnin laella, Suomen korkeimmalla tunturinhuipulla. Sinne nyt mentäisiin joka tapauksessa, oli keli sitten mikä hyvänsä, sen verran lähellä se olisi ja nousureittikin oli kohtalaisen helppo. Mutta edelleen odottelimme kelin paranemista, edes hieman. Itselläni tulevan nousun tärkein tavoite taas olisi Ridnin koilliskulmalla sijaitseva kolmoslaki, Ruvdnaoiaivi. Halusin päästä näkemään ja kokemaan Ridnin laajan massiivin paremmin, kun sitä on tullut vain sen laen etelälaidalta aiemmin koluttua. Lisäksi tuo koilliskulma kiehtoi niin maisemiltaan kuin eräänlaisena Suomen takalaitanakin. Ja tottakai, se oli vielä yksi viimeisiä korkeimpia maksimeita Suomessa joka minulta oli kokematta, viimeinen yli 1200-metrinen. Etu-Halti eli Pikku-Halti olisi tasan 1200 metriä ja Loassonibba 1190 metriä. Ne olisivat sitten seuraavat listalla alaspäin, mutta nyt tulisi viimeinenkin näin korkea rästi hoidettua pois sen kärkinelikon (Halti, Ridni, Kiedditsohkka, Kovddoskaisi) osalta.

Juha arpoi kovasti aikatauluamme, että ehtisimmekö miten takaisin teltallemme yläkierrokselta, saisimmeko kunnon yöunet, vai menisikö yövaelluksen puolelle ja sitten seuraava päivä hieman plörinäksi. Ja mikä olisi lähtöaikamme seuraavana päivänä paluumatkalle kohti Pitsusjärveä. Itse en asialla suuremmin päätä vaivannut. Se olisi se mikä se olisi. Asia kerrallaan. Lähinnä toivoin vain että keli selkenisi. Viimein iltaseitsemän aikoihin pilviverho alkoi rakoilla, ja sumun alareunakin nousi lupaavasti Haltin vastaisella rinteellä ylemmäs niin, että ajoittain saattoi nähdä lähes tunturin laelle. Myös Ridnin rinteet tulivat esiin ja hetkittäin koko Ridnin laki näkyi, vaikkakin sitkeästi pienet pilvet koko ajan lakea nuolivat ja toistuvasti piiloon taas pakottivat. Fiilis oli kuitenkin se, että nyt kannattaisi yrittää, tämä saattaisi olla paras mahdollisuutemme. Siispä hoputin Juhaa pikaisesti heittämään lakituskamat mukaansa ja jätimme telttaleirimme paluutamme odottamaan. Minulla oli entuudestaan tiedossa hyvä nousureitti laelle, joten sitä lähdimme etenemään. Aluksi seurattiin melko lähellä pikkupuron uomaa, ja sen jälkeen otettiin edessä näkyvä vihreämpi kaistale maamerkiksi, mitä seuraamalla vältettiin kivikkoisempi maasto. Nousu oli tutun leppoisaa ja mukavaa kuten pitikin. Välille katselimme taaksemme ja näimme ihan kohtalaisesti maisemia Haltin laaksoon. Nousureittiä suunnattiin hieman ykköslaen oikealle puolelle, käytännössä kakkoslakea kohti, jotta vältettiin ykköslaen länsireunan jyrkempi rinne. Itselläni oli ajatuksena että ensin paineltaisiin tuttuun tapaan suoraan kakkoslaelle maisemia katselemaan ja sitten sieltä loivemmalta puolelta päästäisiin näppärästi ykköslaelle, mistä jatkettaisiin kolmoslaelle, näin ei tulisi mitään koukkausta myöskään taaksepäin enää kun lähdettäisiin kolmoslakea kohti. Mutta mutta, kun aloimme päästä lähemmäs huippua, huomasimme että keli ei osoittanut selkenemisen merkkejä, päinvastoin. Ainakin siellä ylempänä tuntui että olimme nyt pilvien keskellä, ja se puski rinnettä ylös paksua usvaa erityisesti juuri sieltä kaakon suunnalta, eli kakkoslaen osalta olisi luultavasti juurikin kaikkein sumuisinta ja huonointa näkyvyyden osalta. Kun olimme sitten ykköslaen reunan tasalla rinteen loppuvaiheessa, Juha oli jo sitä mieltä, että unohdetaan kakkoslaki koska sieltä ei mitään näe, eikä se häntä kiinnosta, vaan mennään suoraan siitä hieman jyrkemmästä kohdasta loppumatka suoraan ykköslaelle, mikä oli hänen selkeä prioriteettinsa. Itse sitten ajattelin että olkoot, jos se keli yllättäen selkenisikin pian, niin ainahan voidaan sitten vielä käydä kakkoslaella ykköshuipun jälkeen. Pääsisinpähän nyt itsekin lakittamaan Ridnin ensimmäistä kertaa tästä ykköslaen eteläreunalta, hieman jylhemmästä kohtaa. Vaikkakin mielessäni hieman pelkäsinkin, että kuinkahan Mamma-Ridni meitä nyt kohtelee, kun röyhkeästi suoraan laelle painellaan, eikä porstuan (eli kakkoslaen) kautta. Noh, ehkä näin kolmannella visiitillä olemme keskenämme jo sen verran tuttuja että tämä sallittaneen?


Kapusimme viimeiset metrit kivikkoista rinnettä ylös matkallamme Suomen ykköslaelle. Tunnelma oli sumusta ja sumuverhon takaa etäisesti kajastavasta auringonvalosta johtuen kuin vieraalta planeetalta. Mitään käsitystä ei olisi ollut siitä kuinka korkealla todellisuudessa olimme, ellei olisi ollut itselleni tuttu paikka kyseessä. Viimein saavuin lakipisteelle, ja Juha saapui heti perässä. Fiilis oli hyvä. Nousu oli tehty ripeästi, tunnelma oli kohdallaan, ehkä juuri siitä epätodellisesta maisemasta sumun keskellä johtuen. Juhallakin näytti kerran elämässään naamallaan olevan jotain etäisesti pienenpientä hymynkaretta muistuttavaa. Siinä me nyt olimme, ja ihailimme ympärille olevaa maisemaa, tai maisemattomuutta. Tunnelma oli täysin erilainen, kuin aiemmilla selkeän kelin Ridnin lakituksillani, mutta silti, tunnelma oli nytkin todella hieno, olin taas saapunut henkiseen kotiini, ”omalle tunturilleni”. Otin lakitushömpsyt jalokahvistani, ja jaoin siitä tilkan myös tunturille, kiitoksena siitä että oli meidät ehjänä perille päästänyt, ehkäpä myös pienenä hyvittelynä suoraviivaisesta saapumisestamme. Pidimme laella taukoa kivenlohkareiden takana tuulen suojassa, ja mietimme jatkoa. Hetken aikaa myös halusimme seurata kelin kehittymistä. Ja pian tulikin pieni selkeämpi ikkuna taivaalle hetkiseksi, kun saimme näkyviimme länsipuolen maisemia, laaksoa alapuolellamme, Haltin massiivia luoteen suunnalla, sekä Ridnitsohkkan omaa lakitasannetta pohjoiseen päin. Valitettavasti vieläkään ei Ridnin kakkos- tai kolmoslaet tulleet näkyviin. Ne olivat tunturin itäreunalla ja sieltä puski jatkuvasti uutta höttöä taivaan täydeltä. Viimein oli tehtävä ratkaisuja jatkon osalta, paikalleen ei viitsinyt palelemaankaan jäädä. Elämä on kompromisseja, samoin vaeltaminen porukassa. Olin luopunut jo omista haavekuvitelmistani Haltin kierroksen osalta, siinä ei nyt olisi ollut mitään järkeä. Juha oli taasen saanut oman tavoitteensa, eli Ridnin lakituksen suoritettua nyt onnistuneesti. Vieno toiveeni oli ollut jatkaa kohti kolmoslakea, ja olin ennakkoon puhunut sievisteltyjä tarinoitani Ridnin lakitasanteen helppoudesta ja alppiniityistä, missä lempeä kesätuuli heiluttelee kaurantähkiä uneen ja alppikäki kukkuu. Rohkeaa puhetta, mieheltä joka ei ole Ridnin lakitasannetta itse koskaan pohjoisen suuntaan tallannut… Noh, oli syy mikä hyvänsä, niin yllätyksekseni Parta-Juha osoitti itsestään uuden puolen, kompromissiin taipuvan puolen, hän alkoi vähin elkein ottaa suuntaa Ridnin laelta kohti pohjoista, asenteella että käydään nyt sitten se katsomassa, jos se niin tärkeä sinulle on. Asia kunnossa. Nyt lähdettäisiin kohti uutta ja tuntematonta. Hienoa.


Ridnitsohkka on yllättävän laaja tunturi. Aivan kuten vaikkapa Kovddoskaisi, myös Ridnin massiivi on muutaman kilometrin laajuinen. Nytkin meillä tulisi vaakamatkaa Ridnin ykköslaelta sen koilliskulmalle Ruvdnaoiaiville ja Norjan rajalle yli kaksi kilometriä. Alkumatka lakitasanteella oli suhteellisen mukavaa maastoa, missä kivet olivat lähinnä puoliksi turpeeseen uponneena, eikä varsinaisesti mitään pahaa rakkaa ollut. Tämä oli helpotus itselleni, ei siksi että olin huolissani jaloistani, vaan että Juha olisi luultavasti vetänyt minua pataan, jos tämä olisikin ollut täyttä rakkashowta heti alusta pitäen, kaikkien ennakkohehkutuksieni vastaisesti. Nyt siis välttyisin selkäsaunalta, ainakin toistaiseksi. Harmillisesti kuitenkin sumu piti pintansa, enkä päässyt näkemään edes vilaukselta kolmoslakea. Se olisi ollut hieno etukäteen nähdä omasta perspektiivistäni sillä hetkellä, samoin tunturin itäpuolen jyrkät reuna-alueet. Pian aloimme lähestyä lakien välistä satulakohtaa, minne meidän oli nyt laskeuduttava, hieman alle 1200 metriin. Tässä kohtaa myös maasto muuttui lopulta kivisemmäksi. Sellaiseksi mitä olin enemmän tottunut näillä tuntureilla näkemään. Noh, se oli kuitenkin kohtalaisen lyhyt laskeutuminen satulaan. Lisäksi pilviverho repeili vielä viimeisen kerran illan aikana tällä kohtaa, ja saimme hienoja maisemavälähdyksiä edessämme jököttävästä Haltin massiivista ilta-auringon alla. Nyt näki lähempää, kuinka kivikkoista myös se Haltin itäreuna olisi, ja toisaalta, kuinka kaukana se olisi vaikka olimme jo täällä saakka. Toiveet Haltin kierroksesta oli todellakin viisasta unohtaa tältä erää. Satulaan päästyämme käänsimme kurssiamme itää kohti ja aloitimme rauhallisen nousumme kohti Ridnin perimmäistä huippua. Maasto parani taas hieman, eli aivan täyttä kivikkoa ei ollut luvassa, ja nousujyrkkyyskin oli melko maltillinen. Viimeiset sadat metrit tuntuivat loputtoman pitkiltä sankassa sumussa, mutta GPS:n seuraaminen antoi sekä varmuutta että toivoa siitä että eteenpäin oltiin menossa ja oikeaan suuntaan. Onneksi nykyään se löytyy, pelkkä kartta ja kompassi ovat näillä nurkilla sankassa sumussa edetessä aina tuskaista suunnistamista.




Lopulta sumun seasta alkoi pilkottaa keltainen iso rajapyykki. Olimme saavuttamassa tavoitteemme. Kivenheiton päässä Norjan rajapyykistä oli toinen kivikasa Suomen puolella ja korkeimmalla kohdalla. Siinä oli Ruvdnaoiaivin lakipiste. Kävelin ensin rajapyykille ja siitä lakipisteelle. Pieni tuuletus ja voitonhuuto. Nyt olin saavuttanut tämän itselleni tärkeän nurkkapisteen. Mitään laelta ei nähnyt, sumu peitti kaiken näkyvyyden. Silti aistin vahvasti että heti siellä laen takana alkaisi jyrkkä pudotus alas, niin kuin alkaakin. Oli tunne että oltiin maailman laidalla, ja sumun takana olisi vaaroja täynnä oleva maailman ääri. ”Here be dragons.” No, ei se Norja liene niin vaarallinen lohikäärmepaikka, mutta kyllä nyt jollain tavalla oltiin edes Suomen äärimmäisessä nurkassa, ainakin fiiliksen perusteella. Ja kyllähän Haltin/Ridnin massiivi todellisuudessa on se eräänlainen kyseisen tunturiseudun äärilaita. Tästähän pohjoiseen maisemat rauhoittuvat nopeasti, ja on vain tasankoa Jäämeren rantaan asti. Eli ollaan viimeisen tunturin viimeisellä reunalla. Siltä ainakin minusta sillä hetkellä tuntui. Ja se oli tärkeintä. Perässä saapui Parta-Juha, ja hän ei kokenut aivan samanlaista euforiaa mitä itse koin, Juhan euforian nähdäkseen olisi ehkä pitänyt olla mikroskooppi. Noh, mutta kohteliaasti hän kuitenkin antoi minun pitää hetkeni ja totesi maisemien näkemättömyyttä katsellessaan että ”tästä taisi tulla sitten sellainen tekninen lakitus”. Tekninen lakitus hyvinkin, suoritus joka oli täysin todennettavissa, määriteltävissä metrilukemin, osoitettavissa kartalla ja maastossa, mutta minkäänlaista visuaalista palkintoa siitä ei ollut luvassa. Eli kokemus oli lähinnä ”tekninen”. Itselleni se riitti enemmän kuin hyvin, on näitä teknisiä lakituksia ennenkin tullut tehtyä. Aina ne voittavat kuitenkin epäonnistuneen ja keskeytyneen lakituksen. Tästä jäi kuitenkin itselleni nyt tulevaisuutta varten mieleen tämä Juhan käyttämä erittäin kuvaava ja osuva termi, ”tekninen lakitus”. Se tämä oli. Naurahdin hieman.

Alkupätkän helpompaa maastoa lakitasanteella	Kivikkoisempi laskeutuminen satulaan, missä taivas kiehui
Kuin olisi arktiseen hornankattilaan astellut	Pienen hetken pieni näkymä Ruvdnaoiaivin eturinteeseen oikeassa reunassa
	Viimein esiin tulee rajapyykki
Nousua satulasta sumussa ja kivikossa

Kun oli todennetusti ja todistetusti käyty tämä Suomen perimmäisin ja viimeinen yli 1200-metrinen lakipiste valloittamassa, oli taas se kierroksen masentavampi vaihe edessä, eli paluumatka. Kello oli jo puoli kymmenen kieppeillä, vaikka kohtalaisen hyvää vauhtia mielestämme oltiin tultu, että oli selvää että paluu teltalle tulisi venymään yön puolelle, mikä olisi tietysti vähän huonompi homma seuraavan päivän aikatauluja ajatellen. Suuria taukoja ei kuitenkaan olisi enää tarvetta pitää palatessa kun ei maisemia tarvitsisi sumussa ihailla eikä mitään huippukohteita enää pysähdellä katsomassa, edes teknisesti. Taktiikkana olisi siis ripeys. Ainoa toive tässä vaiheessa olikin lähinnä se, että vältyttäisiin sateelta. Se kun toisi mukanaan omat mukavuudet kivillä loikkimiseen. No, lähdettiin taas kulkemaan kohti sitä satulakohtaa, mistä tälle laelle oltiin tultukin. Askellus meni yhä kohtalaisen reippaasti ja pian lähestyttiin satulaa ja satulassa sijaitsevaa pikkulampea. Maasto muuttui hetkellisesti taas hieman vihreämmäksi kun laskeuduttiin vielä viimeisiä metrejä rinnettä lammen rantaan. Sillä hetkellä tapahtui jotain todella kummallista. Kun otimme viimeisiä askeleitamme alaspäin ja saavutimme satulakohdan, muuttui koko ympäristön valaistus aivan yllättäen ja nopeasti, kuin taikaiskusta. Koko utuinen maailmamme muuttui kuin säätimestä vetämällä punertavaksi. Sumuinen taivas, maasto, koko ympäristö, kaikki vaihtui sekunneissa täysin punertavaksi. Tunturisatulassa tuulenvire vaimeni, kaikki hiljeni. Oli äänetöntä. Seisahtunutta. Oli kuin koko maailmassa olisi aika pysähtynyt, ja tunnelma oli ihmeellinen, pelottava. Katsoin hiljaa ja hämmästyneenä mitä tässä oikein tapahtuu. Vilkaisin vieressäni Juhaa varmistusta tälle kaikelle näkemälleni saadakseni. Juhakin totesi omintakeiseen tyyliinsä, ”aika spooky…”. Ja sitähän se oli, kun olet yksin/kaksin keskellä sumuista maailmaa, kaukana kaikesta, karun tunturin äärimmäisellä laidalla keskellä yötä, ja yhtäkkiä asiat ympärilläsi muuttuvat hetkessä kuin joksikin Ragnarökin esinäytökseksi. Voi Mamma-Ridni minkä teit, ajattelin, näinköhän me nyt sinut kuitenkin suututettiin…?

En lopulta tiedä mikä ilta-auringon valaistuksen muutos usvassa, tai satulan erilainen ja vehreämpi maaperä sai yhdessä aikaan kaiken sen näkymän minkä koimme, mutta mieleenpainuva kokemus se oli. Siitä toivuttuamme oli kuitenkin päätettävä jatkoreitistä. Vaihtoehtona oli palata samaa reittiä kuin tulimmekin, eli lakitasanteen yli ykköslakea kohti. Kuitenkin, nyt satulan pohjalta katseltuna, tuo nousu takaisin lakitasanteelle näytti sumun keskeltä melko pahalta rastilta. Kivikkoa ja nousua yli sata korkeusmetriä. Entä jos mentäisiin nyt kumminkin sieltä luoteisnurkan kautta kiertäen? Silloin ei tarvitsisi enää nousta, pidettäisiin käyrää ja sitten alettaisiinkin jo laskeutua Haltin laakson pohjalle. Maastokin oli kartan mukaan vähemmän kivikkoista, mustaa kolmiota näkyi huomattavasti vähemmän ja tuota harmaata pohjaa enemmän, sehän olisi varmaan jotain helppokulkuista avokalliota tms. Eikö? Siinä sitten jo hieman väsyneenä ja ajatus leiriin pääsystä päällimmäisenä päätettiin ottaa suunnaksi Ridnin luoteisnurkka, hieman riskillä, vaikka ei tiedetty varmaksi mitä edessä olisi. Ja voi pojat, jos reissulla aina tehdään joku selkeä kardinaalimoka tai ”peliliike”, niin tässä sitä nyt sitten oli…

Heti satulasta pois päästyämme ja siirryttyämme Ridnin pohjoisille ja luoteisille rinteille, kävi aivan selväksi, että maastosta ei olisi tulossa helppoa. Kivikkoa ei tosiaan ollut, oli louhikkoa. Se mitä luulin kartalla avokallioksi tai joksikin sileäksi pinnaksi, osoittautui sellaisiksi peruskalliomuodostelmiksi että ei mitään järkeä. Oli asuntovaunun kokoisia kivitooreja, kalliopaaseja, isoja kivenlohkareita, ja nousevia ja laskevia harjanteita joita oli kavuttava, että kyllä siinä pieni epätoivo alkoi hiipiä puseroon nopeasti. Koko maisema oli muutenkin aavemainen siellä sumun keskellä, kun näki aina vain pätkän eteenpäin ja sumun seasta nousi massiivisia muodostelmia esiin. Fiilis oli kuin oltaisiin jossain Alien-leffan "LV-426" -planeetalla ja koska vain sieltä sumusta voisi tulla vastaan massiivinen ilmakehän muokkaustorni. Tai avaruusaluksen hylky. Tai alieneita. Nyt oltiin yhä vasta alkuvaiheessa rinneosuuttamme ja jo nyt tämä oli täyttä paskaa ja eteneminen hidasta. Juha vaikutti yhtä keljuuntuneelta ja myös huolestuneelta siitä, että selvitäänkö täältä ilman jalkojen telomista ja vielä ennen aamunkoittoa edes takaisin leiriin. Enää ei kuitenkaan lähdetty palaamaan takaisin satulakohtaan ja yrittämään toista reittiä. Oli ehkä tietty jääräpäisyys päällä ja ehkä myös valheellista toivonkipinää että se maasto jossain vaiheessa siinä paranisi. Mutta ei parantunut. Varovasti yritettiin edetä ja pitää katse pallossa että ei vahingossakaan taitettaisi nilkkojamme. Nyt oltiin meinaan sen verran kinkkisessä paikassa että pelastuspartiota ei heti paikalle saisi, ja omat varusteemmekin olivat kohtalaisen niukat kun päiväreppumeiningillä liikkeellä oltiin. Siinä sitä sitten rauhallisesti piti vain edetä, vaihtoehtoa ei ollut. Kirottiin, sadateltiin, vaivuttiin epätoivoon, ryhdistäydyttiin, päästettiin vähän itkua, sisuunnuttiin ja taas sadateltiin. Niin sitä sitten päästiin sata metriä, toinen sata metriä, seuraava sata metriä, ja niin edelleen eteenpäin. Niin se oli pakko tehdä. Löysimme erään laakakiven alta pienen syvennyksen, kun pidimme pientä taukohetkeä. Sinne olisi mahtunut kaksi miestä ehkä sikiöasennossa tiiviisti vierekkäin sateensuojaan. Vitsailimme että siinä olisi ainoa suojapaikkamme jos kunnon ukkosmyrsky iskisi, tai mahdollisesti myös viimeinen leposijamme, eritoten jos se kattokivi siitä päällemme sortuisi. Kovin lohdullisia ajatuksia meillä tuossa hetkessä tuntui olevan. Onneksi ei satanut, onneksi. Vaikka koko ajan sekin riski oli ilmassa. Mutta olihan tämä ilman sadettakin nyt täyttä paskaa, siitä ei päässyt mihinkään. Juha laittoi röökiä huuleen ja katseli minunkin ilmettäni. Hän työnsi vitsillä avoimen tupakkiaskin eteeni, tarjoten spaddua meikäläisellekin, jos vaikka siinä tilanteessa viimein kelpaisi. Ei kelvannut spaadero. Eipä minulle kelvannut nuuska, eikä vapekaan. Parta-Juhalla olisi kyllä reservissä koko valikoima tarpeen vaatiessa. Nyt menin ihan pähkinöiden voimalla. Viimein saavutettiin tunturin luoteisnurkka, minkä gps:ltäni varmensin. Se oli eräänlainen kulminaatiopiste. Nyt saatiin kääntää suunta kohti etelää, kohti Haltin laaksoa, ja voisimme myös tilanteen ja maaston mukaan alkaa laskeutua hiljalleen alaspäin, mikä antoi hieman uskoa tekemiseen ja selviytymiseen. Pidimme pieniä taukoja, ja huolehdimme että juomme ja napsimme evästä sopivasti, jotta verensokerit eivät laske liikaa ja väsymys ota liikaa valtaa. Silloin saattaisi huomiokyky herpaantua ja riskit loukkaantumisesta kasvaa.

Ruvdnaoiaivin laella. Teknisesti.	Sitten vaan alaspäin ja pitkä raskas etappi teltoille luvassa yötä vasten

Suunnan nyt vaihduttua, pyrimme mahdollisuuksien mukaan pääsemään alaspäin kohti kartalle merkittyjä kivikkoalueita. Häkellyttävästi siis nyt jopa toivoimme ja etsimme näitä yleensä kirottuja kivikkokohtia, ne kun olivat kuitenkin parempi vaihtoehto, kuin tämä tähän saakka kärsimämme sikinsokin viskeltyjen helvetillisten kallionlohkareiden labyrintti. Ja voi pojat, sitä samaa olisi ilmeisesti kartan perusteella sitten ollutkin luvassa koko vastarinne Haltille mennessä, niin siltä kierrokselta en olisi enää hengissä selvinnytkään. Onneksi ei edes käynyt pienessä mielessä lähteä sitä koukkausta tekemään tässä yhteydessä. Hallelujaa. Jollain tasolla olin siis nykytilanteeseen jopa tyytyväinen, pitkää rutistusta ei enää tarvisi leiriin pääsemiseksi kärsiä. Kun pikkuhiljaa olimme päässeet 1100 korkeusmetrin alapuolelle rinteessä, alkoi tilanteemme jo hieman parantua. Pahin louhikko jäi taakse, maisemat alkoivat sumun ja pilvien alapuolella asteittain parantua, ja retkikunnan elinvoima ja huumori muutoinkin elpyä. Kun välitön kuolemanvaara, ankara vitutus ja staattinen koomamoodi olivat siis jääneet taa, totesi Juha kuivan nasevasti minulle, että ”jokohan reissun sankariteot olis sitten tässä”. Ja tällä Juha mitä luultavimmin viittasi tähän omaan valintaani käydä sumusta huolimatta suorittamassa täysin ylimääräinen ja tekniseksi muodostunut lakitus Ridnin perimmäisessä kolkassa, minkä seurauksena ajauduimme sitten tänne perkeleelliseen via dolorosaan keskellä yötä ja olisimme takaisin leirissä vasta ties milloin. Noh, oli siinä Juhan heitossa huumoriakin mukana, ja kyllä tuolle kommentille vielä naureskeltiin, vaikka jäi siitä totuuden siemen muistuttamaan minua seuraaviksi päiviksi…

Viimein tultiin jo alemmas vehreämmille laidunmaille ja saatiin näkyviin Haltin laakson pohja kokonaisuudessaan ja kaukana siintävät Haltin tuvatkin. Toki sinne ei oltu menossa, mutta olipahan hieman kiinnekohtia silmille ja nähtiin että missä mennään. Mitään priimaa ei toki alarinteilläkään tarpominen poluttomassa maastossa sinänsä ollu, pientä kivikkoa ja puolittaista suomaastoa rinta rinnan mitä siinä väsyneenä sitten tassuteltiin menemään. Päässä oli kuitenkin jo vaihtunut Tommi Läntisen "Via Dolorosa" toisiin sävelmiin, nyt siellä soi Kake Randelinin "Nasta pimu". Selvä merkki että oltiin jo vedetty yliväsymyksen puolelle? Kaukaa näimme jo oman telttamme. Se tästä vielä olisikin puuttunut että joku trombi olisi tällä välin viskannut teltamme nippuun ja pari kilometriä suuntaan x. Saavuimme lopulta leiriin puolenyön kieppellä. Reissumme ei onneksi venynyt aamuyön tunneille. Toisaalta, parin tunnin pikainen Ridnin lakitus oli valinnoistamme johtuen vähän muuttunut niin maaston kuin ajankin osalta erilaiseksi iltapuhteeksi. Tilanne oli jotakuinkin not terrible, not good. Siltä pohjalta alettiin pikaisesti tekemään palauttavia toimenpiteitä ennen nukkumaan ryhtymistä, että jaksettaisiin aamulla tai edes aamupäivällä sitten jatkaa taas reissuamme kivikkomarssimme jälkeen.

Voi ristus notta tämäkin savotta piti nähdä (tai mitä sumussa nyt näki...)
	Otakko ees spaaderon, oisko jo semmonen olo? Ei, en vieläkään ota spaddua.
Teltalla aivan hönöinä	Aamun keräilyä ja palauttelua teltassa

Vaelluspäivä 6: Haltijärven laakso – Vuomakasjärvi (11 km)

”Pisusköngäs”


Kuten arvata saattaa, uni maistui aamulla hieman tavanomaista pidempään pitkään venyneen tunturikierroksen jälkeen. Positiivista oli kuitenkin se, että paikat olivat ehjinä ja keli oli parempaan päin. Keräilimme itsemme kasaan teltan uumenista ja siirryimme aamutoimiin pihapiiriimme. Ötököistä ei ollut riesaa, ja pilvipeite rakoili lupaavasti. Toki hieman harmitti että nyt oli taas selkeää, kun eilen oli pilvistä. Pitäiskö lähteä uudelleen Ridnin laelle? Ei. Laitettiin leiri siis kasaan ja nyt oli selvästi hakusessa pykälää rauhallisempi päiväannos maastoa kuin eilen. Ensimmäinen tavoite olisi tassutella polkua pitkin Pitsusjärvelle ruokataukoa pitämään ja siitä sitten katsottaisiin fiiliksen ja jaksamisen mukaan mitä tehtäisiin. Edelleenhän meillä oli vielä loppuvaelluksenkin osalta suunnitelmat vähän auki. Palattaisiinko Kalottireittiä Kilpisjärvelle vai käännyttäisiinkö Urtaslaakson ja puskettaisiin ylänköreittiä Saarijärvelle ja siitä Kilpparille? Vai jotain muuta? Ehkä annettiin nyt polun kertoa vastaus. Olisimme iltapäivällä viisaampia kun näkisi miten maasto maistuisi. Lähdettiin siis liikenteeseen. Reitti oli tuttua hiljalleen laskevaa polkua Haltin laaksosta poispäin. Suuria tuntemuksia ei maasto herättänyt, muutenkin oli lähinnä selkäydinmoodin hakemista jotta saataisiin kilometrejä alle myöhäisestä lähdöstä johtuen. Govdajokea seurailtiin ja lähestyttiin koko ajan Pitsusjärven pohjoispäätä. Melko vakioasetuksilla paineltiin tämä perusetappi ja muutaman tunnin kuluttua oltiin viimein päästy Pitsusjärven tuvalle. Siellä pidettiin ruokatauko ja pohdittiin tulevaa. Selvästikään ei ollut halua vielä siihen jäädä leiriytymään, mutta Meekonjärven tuvillekin olisi liian pitkä matka loppupäivälle rutistaa. Jos taas kääntyisimme Urtaslaaksoon, olisi ensin ylitettävä Pitsusjoki kahlaamalla, ja sitten paineltava melkein Urtashotellille saakka Kovddon kainaloon leiriytymään. Pitkä matka olisi sekin. Valintoja, valintoja…

Kaikki kiteytyisi nyt oikeastaan siihen, halusinko lähteä Kovddoa yrittämään, ja mahdollisesti Loassonibbaa myös. Mahdollisuuksia olisi, mutta myöskin tiukkaa tekisi. Edellispäivän kivikkoepisodi Ridnillä kuitenkin oli tehnyt valintani melko lopulliseksi sen suhteen, että ylänkötaivalta Lossujärveltä Saarijärvelle ei ainakaan lähdettäisi koittamaan, se olisi järjetöntä tuskan maksimointia. Sitä myöten vaihtoehtoina jäljellä olisi sitten ehkä jonkinlainen pisto Kovddolle ja paluu uudelleen Pitsusjoki ylittäen Kalottireitille. Juha heitti jokerina myös sen, että jos haluan väkisin Urtaslaaksoon ”sankaritekoja” tekemään niin sitten voisi tietysti aina jatkaa painelemalla tuttua reittiä Didnujokivartta Norjaan tien varteen, ja sieltä tulla taksilla tai liftaten Kilpisjärvelle. Nämä olivat ehkä vielä jonkinlaisia realistisia vaihtoehtoja ylänkömayhemin rinnalla. Aloin kuitenkin kääntyä hiljalleen jo siihenkin että ehkä se Lossu ja Didnujoen reittikin on vähän turhaa nyt, ja aiheeton koukkaus ja säätäminen tämän vuoden reissuun. Myös Kovddon osalta oli epäröivä fiilis, onko sinne nyt pakko runtata, haluanko edestakaisin painella laaksoa ja jokiylityksiä, mikä on hinta? Edelleen kaikuivat Juhan profeetalliset ja sarkastiset sanat viime yön tunneilta päässäni, ”olisivatkohan reissun sankariteot nyt tässä”, ja toisaalta kun Juha oli ollut valmis kompromissiin ja suostunut lähtemään Ruvdnaoiaivin suuntaan kanssani, niin olisiko nyt hyvä paikka minun tehdä kompromissi ja vuorostani säästää Juhaa omilta kiertoteiltäni. Juhaa kun ei suuremmin Urtaslaakson koukkaus tainnut kiinnostaa. Päässäni takoi myös alitajuisesti mantra ”quit when you’re winning” eli älyä lopettaa vielä kun olet voitolla. Olin saavuttanut tällä vaelluksella jo paljon asioita, oliko pakko yrittää kaikkea. Ja nyt kotimatkasta ja koko reissusta kokonaisuutena olisi tulossa vielä ihan nautittava, mutta olisiko se sitä jos nyt paukutettaisiin siihen kaksi tappopäivää ja sitten alettaisiin katsella kotiinlähtöä? Aloin kypsyä ja marinoitua henkisesti jo hyvinkin pitkälti siihen että loppureissu vain jäähdyteltäisiin ja talsittaisiin rauhakseltaan kotiin. Ja kerrankin niin että ei olisi paikat aivan paskana ja psyyke vedettynä juustoraastimen lävitse.

Taas aurinkoisempaa keliä Pitsusjärvellä	Vilkaisu vielä Haltijärvelle päin
Pieni välihuolto Pitsusjärven tuvalla, teippaukset kunnossa	Mikä boogie?

Tuvalta lähdettiin jatkamaan, vailla tarkkaa tietoa siitä missä ensi yö vietettäisiin. Annettiin maaston ja kellon kertoa. Taas kerran oli luvassa hieman turruttavaa ja tuttua maastoa. Keli oli onneksi aika optimaalinen ja puolipilvinen eikä ötököitä edelleenkään näkynyt. Askel kulki rivakasti. Seuraava isompi tauon paikka olisi luonnollisestikin Pitsusköngäs, missä tietysti otettaisiin taas kasa valokuvia ja hetki ihasteltaisiin maisemia. Sinne tovin vaelluksen jälkeen saavuttiinkin ja yllätykseksemme huomasimme että olimme nyt ainoita paikan päällä joen itärannalla. Yleensähän siinä Pitsuskönkäällä on kohtalaisesti vaeltajia taukoa pitämässä ja kuvailemassa. No, siellä länsirannalla oli jotain leiriä pitämässä ja kuvailemassa sentään. Könkään rannalla oli hyvä tutkailla Kovddoskaisin fiiliksiäkin. Siellä se oli, oli ja vain odotti. Que Pasa, Kovddo? Haaste oli siis ilmassa, mutta jotenkin en saanut siihen nyt otetta. Lopullinen päätös oli vielä ääneen sanomatta, mutta taisin sen jo sisimmässäni kuitenkin tietää. Vielä olisi hetki aikaa ennen kuin asia täytyisi ratkaista, vielä hetki matkaa viimeiseen polunhaaraan. Lähdimme Pitsuskönkäältä jatkamaan eteenpäin matkaamme. Hetken kuljettuamme saavuimme viimein polunhaaraan, mistä Kalottireitti jatkui toisaalle, ja Pitsusjoen rantaan ja kahlaamolle vievä polku toisaalle. Sanoin Juhalle, että eiköhän tämän reissun sankariteot ole jo tehty. Jatkettiin siis Kalottireittiä pitkin, eikä vilkuiltu enää taaksepäin. Siitä hetkestä eteenpäin päähuomion varasti jo se, että mistä löytyisi hyvä telttapaikka. Iltapäivä oli jo pitkällä, ja kilometrejäkin tultu sen verran, että päiväetappi alkoi kääntyä lopuilleen ja olisi hyvä löytää läheltä vesipaikkaa tasainen telttapaikka. Kun Kalottireitti kaartui kohti Vuomakasjärveä, aloimme pälyillä tarkemmin rantakaistaleelle, josko sieltä löytyisi järkevää leirimaastoa. Ylemmäs polulle katsottuna järven länsipäädyssä vaikutti olevan kohtalaisen kumpareista ja kivistä maastoa telttailuun, mutta kun polku laskeutui alemmas ja järven rantaan idempänä, kiertelimme hieman tarkemmin polulta poiketen tarkastelemassa tilannetta. Jotain välttävää paikkaa siellä oli, mutta ei vieläkään täysin meitä tyydyttävää. Siispä piti jatkaa vielä hetki eteenpäin. Ja se kannatti. Lopulta kun olimme tulleet Vuomakasjärven itäpäätyyn, löytyi siitä polun vierestä loistava telttapaikka, mikä nähtävästi oli ollut monen muunkin telttapaikka kivien asettelusta ja raivatusta alueesta päätellen. Ei tarvinnut kahta sanaa vaihtaa Juhan kanssa niin meillä oli selvä yhteisymmärrys että siihen tulee leirimme. Rinkat putosivat selästä ja tuttuun tapaan aloitimme teltan pystytyksellä leiriaskareemme.

Kovddoskaisi, monesti ohitettu, kerran valloitettu	Sinne putoaa Pitsusköngäs
Pitsus, ihmisiä, Kovddo, Lappi	Pitsus, spaddu, denssi, vape
Paljon on vettä virrannut Pitsuskönkäässä...	Pisusköngäs! Hihhih...

Tämä leiripaikkamme osoittautui yhdeksi parhaista paikoistamme. Ilta-aurinko paistoi täydeltä terältään, ja edessämme liplatti kirkas Vuomakasjärven pinta, takanaan näyttävä Urtaslaakso ja mahtava Kovddoskaisi. Toisella puolella meitä katseli Meekonvaaran rosoinen rinne. Järven rannassa oli sopivaa kivikkoa, mistä käsin oli hyvä suorittaa vilvoittavat ja virkistävät peseytymisoperaatiot. Vähän matkan päässä, seuraavan nyppylän takana oli myös toinen porukka leiriytynyt järven rantaan, siellä oli samoin käynnissä uintisessiot. Saimme siinä ruokailla kaikessa rauhassa auringonpaisteessa, palautella päivän rasituksista ja naatiskella olostamme. Alitajuisesti myös se stressi oli nyt poissa, että mitä rypistystä olisi vielä mahdollisesti tulossa lähipäiville, koska nyt tiesi jo, että menisimme kohtalaisen helppoa paluureittiä, ilman lakituksia, ilman rakkaviidakkoa ja kevenevin rinkoin kohti kotia. Järkeilin asiaa vielä itselleni myös niin, että pelkästään Kovddolle ja Loassonibballe olisi sitten aina kohtalaisen helppo tulla uudelleen vaikka vain muutaman päivän keikalle sieltä Didnujoen varresta, esimerkiksi omien muksujen kanssa joskus lähivuosina. Kun taas kaukaisemmat kohteet kuten Toskali ja Valtijoki oli tullut tällä kertaa onneksi saavutettua, sinne asti luultavasti en kovin äkkiä olisi enää palaamassa. Ja muutenkin, reissumme pahin osuus oli jo takana, jos nyt ”pahaa” vaelluksellamme oli edes ollut, eli oli helppo nyt rentoutua. Sen illan rantaloman kruunasimme vielä tuttujen korttipelien parissa. Päivä oli ollut sopivan leppoisa ja siirtymätaival oli ollut helppo. Hyvä niin.

Telttapaikan scouttausta Vuomakasjärven rannoilla...	...Mission Accomplished

Vaelluspäivä 7: Vuomakasjärvi – Kuonjarjoki (14 km)

”Via ferrata & poropuro”


Heräilimme kuvankauniiseen aamuun kuvankauniilla leiripaikallamme. Keli oli poutapilvinen ja mieli kevyt. Nyt olisi luvassa lisää leppoisaa siirtymätaivalta vailla suurempaa ryntäilyä. Tavoite oli päästä ainakin Kuonjarjoen tuvan maisemiin, mahdollisesti pidemmällekin, mutta ainakin nyt sinne. Reitti olisi tuttua Kalottireittiä ja maasto melko helppoa. Aamuhommat ja leirin pakkaaminen hoituivat rutiinilla ja ripeästi, eikä meillä sitten ollutkaan muuta jäljellä kuin laittaa tossua toisen eteen. Lähdimme etenemään kohti Vuomakasjoen siltaa. Se oli jokunen vuosi sitten ollut ilmeisesti remontissa, mutta nyt se oli ainakin priimakunnossa ja sitä pitkin pääsi mukavasti kuohuvan virran yli. Tämän jälkeen reitti kääntyi kulkemaan Meekonvaaran jyrkän rinteen kylkeä pitkin ja siellä olisi luvassa reitin ainoa köysireittiosuus, jota olin jo hieman etukäteen Parta-Juhalle mainostanut, sillä pelotellut ja vanhoja muistikuviani asiasta miettinyt. Kun sitten lopulta kohdalle saavuttiin, niin olin hieman vaitonainen, sillä tuo köysiosuus olikin paljon laimeampi kuin muistinkaan, mitään kovin vaarallista jyrkännettä ei sillä kohtaa ollut eikä polkukaan kauhean kapea soiro rinteen reunassa nyt ollut. Kovalla sateella toki voi se kivikkoinen osuus olla liukas, mutta nyt ainakin vaikutti kohtalaiselta ylilyönniltä köydet siinä kohdassa. Noh, tämän antikliimaksin onneksi saattoi pienellä kuvankäsittelyllä ja harkitulla rajauksella ja kallistuksella saada sosiaalisessa mediassa näyttämään vaarallisen seksikkäältä via ferratalta, keskellä Suomen Lappia! Tämän jälkeen matka jatkui hetken ilman suurempia pettymyksiä, kunnes päästyämme Meekonvaaran itäiseen kulmaan ja polun kääntyessä kohti Meekonlaaksoa, ja laakson maisemien avautuessa edessämme, oli taas vuoro kokea positiivisia yllätyksiä. Aiemmalta reissultani en muistanutkaan, että Meekonlaakso on tästäkin kuvakulmasta katseltuna maisemiltaan lähes Urtaslaakson tasoa, tai että pikemminkin voisi ajatella niitä yhtenä jatkumona. Meekonvaaran, Saivaaran ja Annjalonin pahdan muodostama kokonaisuus oli särmikäs, hieman kuin olisi katsellut jotain preerialaaksoa keskilännessä. Siinä oli sellaista maisemaa missä olisi voinut kuvitella cowboyn ratsastavan horisontissa auringonlaskuun. No, me saimme nyt vaeltaa horisonttiin ensin Meekonpahdan vierustaa, missä jyrkkä kivikkoseinä nousi korkeuksiin. Meekonpahdan katveessa oli myös kaunis pieni lehtoalue, missä virtasi pieni puro, ja se taasen sai alkunsa Meekonvaaran laelta putoavasta pienestä vesiputouksesta. Tällaiseenkin pieneen notkelmaan oli syntynyt näin hieno ja erityinen pieni ekosysteeminsä. Kaikenlaista.


Pahdan jälkeen saavuimme Meekonjärven varaustuvan pihapiiriin. Emme jääneet siihen taukoa pitämään koska kyseessä oli varaustupa ja vesipaikkakaan ei ollut aivan pihapiirissä. Päätimme jatkaa matkaa eteenpäin ja lähdimme nousemaan pitkää loivaa nousua kohti seuraavan harjanteen lakea, se olisikin luultavasti tämän päivän viimeinen nousurykäisy. Nousun alkuvaiheessa pääsimme ylittämään jylhässä uomassaan näyttävästi kuohuavan Bierfejoen siltaa pitkin. Siinä oli hyvä nappasta vielä muutamat valokuvat. Sen jälkeen jatkoimme nousua edelleen kohti sitä pistettä, missä tulomatkalla olimme erkaantuneet reitistä ja lähteneet kohti Saivaaraa. Kyseessä olisikin itselleni vielä viimeiset neitseelliset metrit Kalottireittiä Kilpisjärven ja Haltin välillä mitä en ole kävellyt. Merkkipaalu sekin. Pidimme nousurinteessä vielä pientä taukoa sopivan pikkupuron äärellä mistä saimme täydennettyä juomavarastojamme. Nyt kun rinkka oli jo keventynyt mukavasti, niin pidin vesipullot melkein aina täynnä kuin mahdollista, varsinkin kelin ollessa taas aurinkoisempi, tuntui vettä kuluvan ihan kohtalaisesti. Jatkoimme yhä ylöspäin ja olimme nyt taas tutulla uralla mutta takaisinpäin menossa. Nousua tuntui piisaavan, vaikka kohtalaisen loivaa se suurelta osin oli. Kun viimein sitten saavutimme sen harjanteen lakikohdan, Juhakin jo kysäisi että paljonkos tässä on tätä nousua oikein tullut. Kännykän kartalta mittailin ja totesin että joo, olihan sitä tuossa reilu neljä kilometriä yhtä pötköä. Ilmankos tuntui pitkältä.

Meekonpahdan vesiputousta	Meekonpahta
Vehreämpi läikkä keskellä rakkapeltoja	Kalottireitillä ei kahlailla

Tämän jälkeen meno tasoittui ja luvassa oli lähinnä muutamia pikkunotkoja joihin laskeuduttiin hetkellisesti ja sitten taas palattiin vähän ylemmäs. Kahperusjoen kohdalle tullessa pidettiin vähän pidempi taukohetki, koska siinä oli hyvä vesipaikka sekä mukava rantatörmä istuskella. Siihen väliin päätin nyt kotimatkan kunniaksi ottaa kehiin baristan erikoisen. Rinkassani oli jemmassa pussillinen tummapaahtoista retkikahvia, joka toimi retkiruoka-periaatteella. Siinä hetki hauduteltiin sitten ja sitten sain kaadettua kupilliset meille molemmille herkkumokkaa. Ja oli kyllä helkkarin hyvää kahvia, vaikka en kahvia juokaan. Ja Juhakin arvosti kovasti tuota kahvihetkeämme, kun oli reissussa siihen asti vain pikakahvia lipitellyt. Tuosta kahvitauosta niin henkisesti kuin fyysisestikin piristyneenä oli mukava painella menemään viimeiset kilometrit Kuonjarjoen tuvalle. Tällä etapilla Parta-Juhakin viimein heltyi avaamaan minulle sydäntään. Monesti on todettu näissä reissuissa että ensimmäisten päivien aikana on aivan turha yrittää mitään tunteita etsiä toisesta. Siellä puolivälissä matkaakin ainoa tunne saattaa olla vitutus. Mutta paluumatkalla jo kielen kannat monesti aukeavat, ja ehkäpä ne padotkin murtuvat. Ja nyt kun olimme monessa liemessä lilluneet yhdessä tällä matkallamme, lukeneet yhdessä UKK:n muistolaattaa, kironneet Meekonlaakson mäkärät ja Reikämaan limaiset kahlaamot, käyskennelleet Valtijoen savannilla ja käyneet vieraalla planeetalla Ridnin selän takana, niin nyt, Juha avasi sanaista arkkuaan, ja sanoi minulle ”toi sun cowboy-hattus on ihan siisti, hommaatko mulle samanlaisen?”. Liikutuin. Tämä oli miehisen ystävyyden suurin kunnianosoitus. Harvoille suotu. Toinen kehuu vaateparttani, jopa siinä määrin että halusi itselleen sellaisen. Tiesin sen silloin, tulisimme olemaan veljeksiä, ikuisesti. Vaellusveljet. Tässä tunnekuohussa painelin seuraavat kilometrit. Ennen tupaa näimme vielä ison porotokan vieressä kohoavan Kahperusvaaran jyrkällä rinteellä. Siellä ne liikuskelivat ketterästi kuin vuorikauriit kivikkojyrkänteellä kaikessa rauhassa. Emme vielä tienneet, mutta näistä poroista olisi seuraa meille vielä enemmänkin loppupäivän aikana tuvan kieppeillä.

"Wherever I lay my hat, that's my home..."	Café Kahperus & tummemmat paahdot
Pororallia Kahperusvaaran rinteillä
	Something for the feet - something for the head

Kuonjarjoen tuvalle pääsimme hyvissä ajoin iltapäivän päätteeksi, kuten niin moni muukin. Sinne oli tullut molemmista suunnista porukkaa ja oli molempiin suuntiin lähtemässäkin. Siellä törmäsimme jälleen kerran myös tuttuun perheeseen koiransa kera joka oli jo alkumatkalla kulkenut samaa latua hieman eri tahtiin kanssamme. Juhalla oli näkemys, että saattaisimme vielä jatkaa iltaa vasten jonkin matkaa eteenpäin ja pystyttää leirimme Kuonjarjokilaaksoon vasta siellä pidemmällä, kun tullessa muistaaksemme siinä joen ylityskohdalla oli ollut kohtalaista maastoa. Itse olin hieman ideaa vastaan, koska nyt meillä olisi tässä varmuudella hyvät telttapaikat, olisi puucee (siempre muy importanto!) ja ei kuitenkaan ollut täyttä varmuutta kuinka hyviä ne telttapaikat siellä edempänä nyt olisivatkaan. Lisäksi se kilometri tai puolitoista minkä siinä ehkä voittaisi huomista varten matkallisesti, ei nyt tuntunut itse asiassa kovinkaan oleelliselta. Juha pohti asiaa ja tuli samaan johtopäätökseen. Tähän leiriydyttäisiin siis. Koska porukkaa valui paikalle ja telttojakin alkoi nousta ympärille, hoputin Juhaa että varataan itsellemme hyvä telttapaikka pikaisesti, ja niin sitten tehtiinkin ja saatiin valittua yksi parhaista neliöistä tuvan ympäriltä. Kun leiri oli taas valmiina, saatoin painella jokirantaan ja suorittamaan aina yhtä megalomaanisen hienoa naamapesua raikkaassa vedessä. Sen jälkeen päätin heittää kengät ja sukat pois jaloista ja istuskelin keskellä jokea kiven päällä ja uitin jalkojani vilvoittavassa virrassa, samalla auringon paistaessa lämpöisesti kasvoilleni. Hetken kävi ajatus mielessäni, että nyt jos olisi valittu toisin, olisimme juuri tällä hetkellä kapuamassa jossain Kovddoskaisin rinteellä, jalat hapoilla, ja vielä olisi mahdollisesti luvassa rankka seuraavakin päivä Loassonibbaa valloittaessa ja siitä edelleen rakkaylängön läpi puskiessa. Hyi. Onneksi järki oli tällä kertaa voittanut, nyt oli todellakin lopetettu kun oltiin voitolla. Oloni oli totaalisen rentoutunut ja saatoin hetkeksi ehkä silmiänikin hieman ummistaa siinä joen keskellä istuessani. Jostain kauempaa kuului pientä kellon kilkatusta ja tuhinaa. Availin vähän silmiäni. Tuo iso porotokka joka aiemmin oli Kahperusvaaraa pitkin kiipeillyt oli jossain vaiheessa kiertänyt joen toiselle puolen ja nyt se tuli reippaasti kohti jokirantaa ja juuri sitä paikkaa missä istuskelin jalat vedessä. Ne eivät olleet hirveästi moksiskaan minusta eivätkä lukuisista ihmisistä Kuonjarjoen tuvan pihapiirissä, olivat ilmeisen tottuneita näillä kulmilla ihmismassoihin. Osa poroista jäi juomaan siihen puron ääreen lähelle ja osa jatkoi matkaan puron ylittäen ja takaisin sinne Kahperusvaaran suuntaan missä aiemmin olivat olleet. Hetken kuluttua lisää mattimyöhäisiä tuli päälauman perässä ja myös aivan pieniä poronvasoja. Nekin jatkoivat ohitseni ja kipittivät muun lauman perässä. Oli ihan hienoa siinä istuskella ja katsella melko läheltä näin ison lauman touhuja. Juha oli myös ehtinyt teltalta joenrantaan katselemaan meininkiä lähempää. Illan aikana havaitsimme porotokalla selvän kuvion tuossa reitissään mitä kiersivät ympäri ja kohta ne olivat taas tutulla paikallaan rinteessä. Käväisipä joku isommista sarvipäistä, ehkä itse alfauros siinä tuvan pihapiirissäkin käyskentelemässä ja telttojen välissä jolkottelemassa. Onneksi kuitenkin ihan rauhallisesti ja sopuisasti siinä pyörivät lähimaastossa. Krokotiileja! Kaikkialla!


Useampi päivä oli taas kulunut yhteyspimennossa, mutta kun pääsimme Kuonjarjoen tuvalle, niin siinä takapihan rinteessä tuttuun tapaan taas kännykkä otti yhteyttä Norjan puolen mastoihin, ja oli mahdollisuus lähettää ja vastaanottaa tilannepäivityksiä maailman kanssa. Itse kapusin hetkeksi juurikin siihen rinteeseen päivittämään säätiedot ja karttasivuja kännykkään, mutta Juha oli havainnut että paras kenttä löytyi itseasiassa puuceestä, kun oli siellä käynyt istunnolla. Totesin että okei. Toivottavasti hän ei nyt kuitenkaan varannut sitten kovin kauaa sitä koppia somettamisellaan. Puucee oli siis Juhan mediakoppi tällä tuvalla. Kaikenlaista. Okei, no telttaan pikkuhiljaa taas pakkauduttiin, tänään oli tultu taas vähän normaalimpi päivämatka vaikka edelleenkin suhteellisen maltillinen ja helppo pätkä valmista polkua pitkin. Jäljellä oli vielä arvuuttelua tulevien päivien ohjelmasta. Luultavasti paineltaisiin vain Saarijärvelle saakka seuraavana päivänä, koska silloin jäisi sopiva puolenpäivän etappi viimeiseen päivään. Kilpisjärvelle kun oli ehkä järkevintä saapua maastosta keskipäivän tienoilla. Silloin saisi syötyä hyvin, käytyä kaupassa, ja ehtisi ajaa vielä hyvän siivun kohti etelääkin johonkin majoituspaikkaan ennen iltaa. Jos taas huomenna rutistaisimme iltaan mennessä koko loppupätkän Kilpparille, niin sitten olisimme siellä illalla, paikat jo kiinni, ja majoitus pitäisi ehkä hoitaa teltassa jossain parkkiksen lähellä jos ei mitään huoneita vapaana olisi tai ajaminen autolla yötä vasten heti maastosta päästyä ei kiinnostaisi. No thank you. Eli kyllä vielä yksi maastoyö reitillä tultaisiin siis luultavasti mielellään viettämään. Näitä teltassa pohtiessa läiskimme taas tuttuun tapaan korttia, ja pääsin samalla kertomaan tästä hienosta ja monta reissua nähneestä vaellushatustani lisää yksityiskohtia silmät loistaen tarinointiani kuuntelevalta Parta-Juhalta. Hän muun muassa sai kuulla, että olen hankkinut kyseisen hatun kotikyläni Löytötexistä, noin seitsemän euron hintaan. Ja että taisin nähdä samoja hattuja edelleen siellä myynnissä hiljattain, että saattaisin ehkä hänellekin sellaisen hankkia, mikäli onni olisi myötä. Tähän jännään odotuksen tunteeseen Juha sitten nukahtikin onnellisena kuin pikkulapsi. Itsekin totesin päivän olevan nyt täysi, ja kollektiivisten iltapierujen saattelemina vaivuimme hissukseen unten maille. Kiitos vielä Juha, kun et kuorsaa. Haiset kuolemalle, kuten useimmiten minäkin, tai tapauksessasi rankkitynnyrille mihin on upotettu kilo nuuskaa, mutta sentään et kuorsaa. Se on kullanarvoinen hyve telttakaverissa.

	Porot vakiokierroksellaan
Day seven ja jalat still in heaven!
Kuonjarjoen laakson suuntaa	Yksinäinen poro iltalenkillä
Lauman johtaja tsekkaamassa telttapaikat	Juhan 5G-tukiasema

Vaelluspäivä 8: Kuonjarjoki – Saarijärvi (10 km)

”Herkkua ja jerkkua”


Kuonjarjoen aamu valkeni vaihteeksi hieman pilvisempänä ja synkempänä. Sadetta ei onneksi vielä tiputellut. Saimme kasailtua teltan nippuun ja rinkan valmiiksi ja istuskelimme hetkisen tuvan portailla vielä tarkkailemassa kelin edistymistä. Siinä kun oltiin juteltu muidenkin kanssa, niin kovin erilaista oli ollut säärintamalla eri puolilla Kilpisjärveä. Kilpisjärven kylän ympäristössä oli ollut aivan erilaista keliä kuin Kalottireitin varrella, ja taas meidän itäisemmällä reitillä omanlaistansa. Täälläkin tuntui nuo laaksot ja tunturit ohjailevan ja rajaavan keliä melko tehokkaasti. Meillä oli ollut kohtalaisen hyvä tuuri säiden osalta koko matkamme ajan ja pääsääntöisesti tuulet olivat puhallelleet etelän suunnalta eivätkä Jäämereltä, niin lämmintä ja poutaista oli piisannut kiitettävästi. Nyt oli hieman synkempää, mutta matkaan piti taas lähteä, kyllähän meillä sadetta pitävää varustetta mukana oli. Matka vei taas kohti Kuonjarjoen laaksoa korkeiden tunturien välissä, ja puron varteen. Se eilen aprikoitu leiripaikka näillä main olisi vaatinut hieman kyllä etsimistä, aivan hetivalmista priimaa paikkaa ei siitä nopealla silmäyksellä näkynyt. Eli ehkä oli ihan hyvä että jäätiin punkkaamaan Kuonjarjoen tuvan pihamaalle. Seuraavana oli vuorossa päiväetappimme viimeinen ja ainoa noususykäys Kuonjarvarrin satulaan. Se oli onneksi melko lyhyt setti, vaikka vähän jyrkempi hetkittäin olikin. Mutta saatiin se nopeasti alkumatkasta alta pois. Satulaan päästyämme saimme jo etualalla kauempana Saanan näkyviin. Loppusuora oli tavallaan nähtävissä. Kännykkäkentät heräsivät myös henkiin nyt loppumatkan ajaksi. Vielä vilkaisin kertaalleen sivulle, sinne mistä potentiaalinen ylänköreittimme Lossujärveltä olisi tullut, jos sellaista olisimme alkaneet työstää. Juu ei. Cut your losses, let your profits run. Vielä viimeinen vilkaisu myös sinne “erämaahan”, eli Kuonjarjoen suuntaan. Nyt edessä olisi enää turistipätkät eli Kilpparin lähimaastot. Tässä vaiheessa oli myös hyvä tyhjentää viimeisetkin herkkuvarastot rinkan pohjalta mitä oli tullut jemmailtua. Otin esiin emännältä mukaan saadut vauhtikarkit ja päätin kokeilla niitäkin. Samalla oli hyvä laittaa ylätaskuun jonoon myös suklaapatukat, ässämixit ja vaikka mitkä. Suotta niitä kotiin takaisin ruodaa. Jerkyt myös löysivät paikkansa.

Edessä oli enää pitkä laskutaival Saarijärven tuvalle. Laskua onneksi, mutta maaston puolesta hieman ärsyttävää kivikkoa, varsinkin siellä alempana lähellä tupaa. Lähdimme nyt sitä sitten tarpomaan, onneksi viimeistä kertaa tällä reissulla. Juha jäi hetkeksi vielä röökitauolle ja meikäläinen päätti jatkaa tasaista tahtiaan itsekseen edeltä. Kun maasto muuttui vähän vehreämmäksi ja pusikkoa ja kosteikkoa polun varressa oli, niin siellä alkoi olla myös kohtalaisesti ampiaisia pörräämässä, ja tutun ärhäköinä kuten monesti täällä seudulla. Luikin varovasti mutta ripeästi pusikkopätkien läpi kun en millään halunnut enää tässä vaiheessa joutua neulatyynyksi. Tuosta päästyäni edessä oli vielä todella ärsyttävä kivikkopätkä, missä märillä kivillä temppuillessa sai koko ajan varoa että ei liukastu ja telo itseään. Kun siitäkin oli päässyt, saavutin viimein Saarijärven uusien tupien pihapiirin. Sinne istahdin tuvan portaille sitten odottamaan Juhaa saapuvaksi. Juha saapui vähän ajan kuluttua perässä ja paineli suoraan polkua eteenpäin muutaman sata metriä puron varteen, missä oli hyviä telttapaikkoja. Sinne siis minäkin. Pystytimme heti teltan hyvään paikkaan, koska tiedossa oli että perässä tulisi pikkuhiljaa lisää porukkaa ja telttapaikat alkaisivat täyttyä. Kun se oli hoidettu, päätettiin mennä kokkailemaan Saarijärven uuteen tupaan ja samalla se muutenkin katsastamaan. Ja siellä olikin vähän eri mallin meininki kuin perinteisissä autiotuvissa. Tilaa ja avaruutta piisasi. Hyvä niin. Tämä tupa oli varmasti kovassa käytössä ympäri vuoden. Paikkana tosin koko tupaympäristö oli kyllä hyvin ankeaa. Kivikkopeltoa ja vesipaikkakin kaukana. Syötyämme siis oli melko helppo palata telttapaikallemme, joka oli sentään aavistuksen viihtyisämmässä kolosessa.

Päivä oli ollut lyhyt ja helppo, mutta niin se sai nyt ollakin. Saatiin palauteltua reissun rasituksia hyvin jo viimeisten maastopäivien aikana, niin oltaisiin autolla sitten suht paraatikunnossa. Samalle päivälle ei muutenkaan enää ollut järkeä lähteä jatkamaan. Tulisimme silloin parkkipaikalle hölmösti illansuussa mikä olisi jatkosuunnitelmien kannalta hankalaa. Myöskään matkan varrella ei Saarijärven ja Kilpisjärven välillä kovin paljoa hyviä telttapaikkoja ollut, joten kaikista fiksuinta oli nyt vain vetää tähän parkkiin ja hyväksyä tilanne. Teltassa oli sitten enemmän aikaa pelata taas korttia, syödä herkkuja ja tyhjentää viimeiset tipat jalokahvista.

Kaikki namit käyttöön	Rankka reissu kuihdutti Juhan reidet (tai sitten sen teki 0.6x zoom)

Vaelluspäivä 9: Saarijärvi – Kilpisjärvi (12 km)

”Nasta pimu – pistä namu!”


Namuja ei enää hirveästi pistelty, kun suurin osa oli edellisiltana jo syöty. Muuten oli kyllä jo melko siviilifiilikset kun maastoviikkomme oli ehtoopuolella. Näin pitkään ei ole ennen tullut oltua yhtä mittaa maastossa rinkkavaelluksella, joten omanlainen fiiliksensä kuitenkin oli, kun oltiin päästy syvään vaellusmoodiin, ja nyt sieltä sitten alettiin kingetä takaisin pinnalle. Hieno kokemus oli ollut. Viimeinen aamu, viimeiset aamupalat. Pientä epävakautta ja harmaata pilvilauttaa taivaalla oli, mutta edelleen sateet tuntuivat meitä välttelevän. Tuonakin aamuna saatiin teltta kuivana rullattua pakettiin ja päästiin matkaan kirkkahin mielin. Taas kerran jo etukäteen fiilisteltiin että siinä ja siinä olisi viimeinen nousu ja viimeinen kivikko ja viimeinen vaikka mitä. No, kovia nousuja ei tälle jäännösetapille ollut enää luvassa, mutta kohtalaisen tylsää maastoa ja jossain määrin ärsyttävää kivikkoakin polulla. Ne piti kuitenkin vielä taivaltaa jotta saisi homman kunnialla pakettiin. Lähdimme siis Saarijärveltä ja tuttua reittiä nyt etelää kohti. Reitti oli sitä mitä oli, eikä suuria tunteita enää herätelty. Painettiin aika lailla perusmoodissa, ajatukset jo tulevassa hampurilaisateriassa Kilpisjärvellä. Hetkeksi päästiin vielä piipahtamaan Norjan puolella polun siellä pikaisesti koukatessa. Tuuli oli nyt yltynyt melko navakaksi ja eritoten kun kuljimme nyt järven rantoja pitkin, tuli sieltä välillä melko äkäistäkin puuskaa. Hetken kuljettuamme huomasimme että joku oli selvästi halunnut leiriytyä järven rannassa, siinä Koahpejärven kivikkoisessa ja tuulenraiskaamassa rannassa jonkun teltta lepatti vietävästi myterissä. Meillä oli ollut paria kertaluokkaa mukavampi telttapaikka kyllä, ei voi kieltää.


Tsahkaljärveä lähestyttäessä alkoi poroja taas näkyä enemmän. Eräs edustava täysin valkoinen poro kiinnitti huomiomme ja siitä Juha muutamia kuvia napsutteli. Siinä vieressä oli myös maahan kaatuneena joitain vanhoja kilometrikylttejäkin. Yksi huokuttelevimmista osoitti sinne kaakon suuntaan ja siinä luki ”Hetta 177”. Vinkkasin Parta-Juhalle josko tehtäisiin vielä viime hetken suunnitelmamuutos ja käytäisiin katsastamassa pienellä koukkauksella tuo lisäpätkä. En kuitenkaan saanut suurta kannatusta ehdotukselleni. Siispä jatkaisimme Kilpisjärven suuntaan. Lopulta tulimme Tsahkaljärven tupien ja laavujen kompleksin luo ja pidimme siinä vielä viimeisen huilitauon. Kun kerran rinkka oli laskettu hetkeksi maahan, päätin vielä käydä siinä läheisen Tsahkaljoen rannassa katsomassa vesiputousta, josta oli kartassa merkintää. Kun kerran lähellä oltiin. Noh, kyllähän se jonkinmoinen vesiputous oli, mutta toki kovin vaatimaton kaiken jo nähdyn jälkeen. Mutta ehkä ihan mukava puro luontopolun varrella kaikille niille, jotka pelkän päiväreissun tähän laavulle käyvät tekemässä.

Sitten laitettiin taas rinkat selkään ja päästiin valuttelemaan viimeinen kilometri alamäkeen leveää ja tasaista sepelipolkua pitkin. Oltiin jo saavuttu ”taajamaan”. Viimeiset sadat metrit menivät ripeästi ja autolle pääsimme sopivasti puolen päivän aikoihin. Urakkamme oli paketissa. Vielä ennen kuin purettiin rinkat autoon, punnittiin niiden loppupainot, jota oltiin arvailtu viimeisen päivän aikana. Oma rinkkani painoi enää 13,5 kg (alussa 24 kg) ja Juhan rinkka painoi 17,75 kg (alussa 27 kg). Kohtalaisesti oli siis painoa kadonnut ruokien myötä. Eikä telttakangas tai vaatteet olleet kastuneet reissussa, mistä olisi tilalle tullut uutta painoa. Vaelluskilometrejä tuli kaikkinensa mittariin tässä käytännössä 8 täyden päivän vaelluksella (0,5+7+0,5pv) meille 125 km. Hieman vähemmän kuin ennakkoon oli aprikoitu, mutta kuitenkin ihan riittävästi. Tunturilakituksia tehtiin 4 kpl. Siinä oli hieman statistiikkaa. Sen jälkeen oli vuorossa logistiikkaa. Ajoimme Kilpishallin pihaan, kävimme burgerilla, piipahdimme marketin oluthyllyjen luona ja olimme valmiit lähtemään kohti eteläisempiä laidunmaita. Nyt meillä olisi vielä monta tuntia tehokasta peliaikaa painaa autolla lähemmäs kotia, joten ei ollut suurtakaan himoa jäädä pyörimään Kilpisjärvelle loppupäiväksi.

Saanan profiilia kiertäen
	Jollain mennyt hermo, ehkä kilometrin päässä sitten jo bokserit tikun nokassa?
Valkea poro	Viime hetken reittimuutos?
Autolla, rinkat ja mielet keveinä	Viimeisen päivän jämämuonat rinkan pohjalta

Käsivarrentie oli nykyään 80 km/h rajoituksella varustettu, joten sen ajaminen oli hieman rauhallisempaa ja yltiöpäisiä ohituksia asuntoautoista näki vähemmän. Tuollakin nopeudella saimme kuitenkin hyvin matkaa tehtyä ja matkan aikana selviteltiin mistä majoitusta mahdollisesti löytäisi. Enontekiön Hetta olisi ensimmäinen isompi kylä etupellossa, mutta sinne tulisi hieman koukkausta. Muonio tai Kolari olisi ehkä realistisempi ja järkevämpi optio. Sitä pidemmälle taas ei jaksaisi nyt ajaa, eritoten kun halusimme että illalla olisi riittävästi vapaata aikaa saunoa ja rentoutuakin. Lopulta bongasin ässänä hihasta Muonion Seon ja sen yhteydessä olevan motellin. Sieltä löytyi edullisesti saunallinen huone, aamupala sisältyi hintaan ja alakerrassa olisi Rolls missä voitaisiin siis vetää bursat päivällisruuaksi. Kaikki saman katon alta, yhden pysähdyksen taktiikalla. Soitimme ennakkovarauksen, jotta meillä olisi varmasti paikka odottamassa ja homma oli sitä myöten selvä. Ainoa ohjelmanumero nyt oli enää uusi visiitti Sonkamuotkan Sannan luona munkkeja syömässä. Siitä Juha oli höpöttänyt koko kuluneen päivän sekä automatkan. Sannan munkit. Pellillinen niitä. Aijai. Oijoi. Noh, jos se kerran hänelle niin tärkeä juttu oli… Lopulta olimme päässeet etenemään kyseiseen paikkaan sitten, ja Juhan kanssa otettiin molemmille tuplamunkit. Nyt oli sitten Juha taas kovin onnellinen. Samalla hetki kierrettiin matkamuistomyymälää ja ostettiin herkkutikkareita tuliaisiksi. Ehkä sen jälkeen oltiin jo valmiit siirtymään tulevaan majapaikkaamme. Sinne ei Sonkamuotkasta suhauttanut enää pitkää tovia ja sitten olimmekin Muoniossa ja kävimme hakemassa korsumme avaimen. Ja Seon motelli ja saunakämppä paljastuikin ihan siistiksi ja asialliseksi paikaksi. Huone oli tilava ja sauna oli siisti. On sitä paljon huonommissakin hotellihuoneissa oltu. Jääkaappi ladattiin saunajuomilla ja sillä välin oli hyvä käydä hakemassa alakerrasta iltaevääksi burgerimätöt. Ilta kului leppoisasti saunoen ja palautusjuomia maistellen. Nyt kun olimme jo sinne asti päässeet päivän aikana, ei aamuherätyksenkään osalta enää ollut paniikkia. Ihan normaali ihmisten aikaan herääminen riitti, jotta olisimme kotona hyvissä ajoin ennen puoltayötä. Seon aamupalapöytäkin oli ihan asiallinen, joten kokonaisuudessaan hinta/laatu oli tällä motellimajoituksella erittäin hyvä.

Kotimatka sujui ilman suurempia yllätyksiä. Selkeä positiivinen kokemus oli lounashetki Torniossa City’s Street Foodissa ja sen maukas lounaspitsa. Selkeä negatiivinen kokemus oli havaita, että Uljuan tekojärven kahvila oli lopettanut, ja meiltä jäi nyt tällä kertaa letut lakkahillolla saamatta, erityisesti Juha tätä oli herutellut monta sataa kilometriä etukäteen. Mondeo kukkui ja kävi kuin käki, koko reissun ajan. Musiikkivalinnoista ei tullut riitaa, vaikka laittaessani soittolistani rankinta kamaa kasarirokkiosastolta Parta-Juha totesikin että ”jaa, sää tykkäät kuunnella vähän tämmöstä rauhallisempaa kamaa”. Eli ääripäissään kuitenkin musiikkikirjomme kohtasivat. Ja yhteinen nimittäjä oli aina Kake Randelin. Puheeksi tuli että itselläni löytyy Kaken vinyyleitäkin, ja tästäkös alkoi kiivas kaupanteko jo automatkalla. Ilmeisesti raha ei olisi este, jos myisin Kake-collectionini hänelle. Noh, kaikkea ei voi mitata rahassa…

Loppuviimein kotiin päästiin. Tämän vuoden vaellus oli kaikin puolin ollut onnistunut. Parta-Juha on nyt menestyksekkäästi täyttänyt Karva-Mikalta jääneet vaellussaappaat siipimiehenäni jo useamman kerran. Itsellänikin varusteet alkavat olla näin kahdenkymmenen vuoden jälkeen viimein sillä tasolla että ihan jokaisesti kuurosateesta tai kivikosta ei tule itku. Reittivalintamme oli todella onnistunut ja maisemat monipuolisia. Kelit suosivat suurelta osin. Mitään loukkaantumisia ei sattunut. Harvoin siis tulee näin voittopuolinen reissu koettua. Mitä sitten jäi päällimmäisenä mieleen? Ainakin Parta-Juha luultavasti sai suurimmat kiksinsä Saivaaran maisemista Urkin laatta jalkojensa edessä, sekä tietenkin Valtijoesta kokonaisuutena, paikka mikä häntä oli kiehtonut ja nyt lunasti odotukset. Itselleni olivat tietysti nuo samat kohteet hienoja ja mieleenpainuvia. Tai vaikkapa tupailta hiljaisessa Kopmajoen tuvassa tihkusateen keskellä. Mutta mitä pidemmälle aikaa on nyt kulunut, niin sitä enemmän ovat mieleen hienoina hetkinä myös jääneet ne parhaiten core memoryyn painuvat asiat, rankat hetket, yllättävät asiat, pelot ja pelkojen voittaminen. Ja jos matkan aikana suurimmalta epäonnistumiselta tai rankimmalta haasteelta tuntunut asia oli Ridnitsohkkan lakikierros ja erityisesti sen kaukaisen laidan seikkailumme sumussa ja kivien keskellä, niin nyt reissun jälkeen, se osuus on jäänyt mieleeni ehkäpä juuri hienoimpana harhalenkkinämme, ja onnistuneimpana etappinamme koko vaelluksella. Sillä siellä illan pimetessä, keskellä sankkaa sumua, henkisesti maailman laidalla, tuli nähtyä ja koettua mystinen tunnelma ja vaaran läsnäolo. Siellä oltiin vaeltamisen ytimessä, kokemassa jotain ainutlaatuista. Paikassa missä mielikuvitus ja todellisuus sekoittuivat. Tuli koettua jotain mitä ei voi ymmärtää jos ei ole itse siellä käynyt. Ja nuo hetket ja paikat, ne ovat juurikin se syy miksi tuonne palaa aina uudelleen ja uudelleen, ja nuo hetket vaelluksilla ovat niitä hetkiä, mitkä jäävät muistoihin elämään...

KooPee
elokuu 2024

- vaellusten etusivulle -