Pohjoiskalotti Alla Pollo
Kumputunturi/Pallastunturi/Ropi --> Nordkapp --> Akalauttapää/Pyhä-Nattanen

Suunnittelusta toteutukseen...

Armon vuosi 2023 ei vielä ollut päässyt näyttämään parastaan tämän tanssahtelevan 20-luvun edellisvuosien tapaan (korona, Ukraina…), mutta vahvaa pohjustusta oli jo tekeillä mm. Twitterin maailmanpalomeiningin leimutessa virtuaalisena sisällissotana oikeiston ja vasemmiston välillä. Toisaalta, mikä voisi enää ylittää tai yllättää aiempien vuosien meiningin, vaadittaisiin vähintään joku massiivinen auringon sähköpurkaus mikä käristäisi teknologiamme kivikaudelle, tai tekoälyn vallankaappaus ja ihmiskunnan orjuutus, tai sitten vaikka maan ulkopuolisen älyllisen sivilisaation visiitti… ja se sama ihmiskunnan orjuutus. Noh, ennen kuin kesäloman jälkeen jatkuisi oma henk. koht. orjuutus työmailla, olisi varmaankin hyvä käydä taas tuulettamassa aivolohkojaan tunturien rakkahuipuilla.

Alkuvuoden suunnitelmat veivät nokkaa vahvasti taas tunturimaastoon Kaldoaivin tasamaan jälkeen. Lisäksi haaveissa siinsivät Norjan puolen maisemat, jonne pääsisi mahdollisesti autolla lähelle pelipaikkoja. Toisaalta, taas kerran näytti hieman tuskaiselta saada ketään tutusta porukasta nytkään mukaan. Eli melko vapaasti aloin pensselillä maalailla karttareittejä koska tiesin jo varhain että tuskinpa kukaan ehtii reissuun kaveriksi. Siitä sitten alkoi idea viritä päässä keräillä rästipakasta keskitason kortteja pelipöytään ja toteuttaa kaikki käymättömät toivepyrähdykset samalla kertaa, nyt kun kukaan kaveriporukan tosijermu ei ulisisi vieressä että tuo mitään vaellusta ole, maastossa pitää olla kolme viikkoa ja samassa paikassa…

Vanha tuttu Mollisfossen ja Saraelvin laakso se siellä kummitteli takaraivossa mitä lähdin paperille ensin piirtämään. Sinne oli joskus jo aietta mennä, mutta onneksi järki maastossa voitti. Sen jälkeenkin on käynyt paikka mielessä ja kun netissä vielä lueskelin lisää reitistä joka Ovi Raishista Kautokeinon perukoille kulki, sitä enemmän se alkoi kiehtoa. Ja itse asiassa Imofossenin vesiputous vaikutti kaikista houkuttelevimmalta ja hienoimmalta nähtävyydeltä siellä. Tämän etapin voisin toteuttaa näppärimmin sieltä Saraelvin päästä parin päivän pistovaelluksena edestakaisin Imofossenille. Kautokeinon kaivostieltä pääsisi myös, mutta matka kaikkinensa olisi pidempi ja maasto tylsempää tasaista ylänkömaastoa.

Kun Norjaan kerran oltaisiin menossa niin siitä Finnmarkin alueelta sattui silmiin myös Altan kanjoni,  kuulemma pohjoisen Euroopan suurin kanjoni. Sinne pääsisi myös melko lähelle autolla ja olisi päiväreissu vaeltaa kanjonin näköalapaikalle ja takaisin. Tämä uppoisi myös hyvin ohjelmaan. Viimein Norjasta saisi myös kierrettyä Nordkappin, koska Altasta ei sinne enää pitkää matkaa ollut. Ja kirsikkana kakun päällä siellä olisi mahdollisuus tehdä myös päivävaellus läheltä Nordkappin turistirysää varsinaiselle oikealle pohjoisimmalle niemenkärjelle siinä lähellä, eli Knivskjelloddenille. Mahtava homma, tästähän tulisi hieno ja monipuolinen Norjan turnee.

Päälle sitten vielä huomasin että nyt jos koskaan olisi mahdollista leipoa samaan nippuun se kauan roikkunut Ropin lakituskeikka. Eli jos ajaisi Kilpparin kautta Saraelvin suuntaan niin Ropi tulisi kuin automaattisesti vastaan siinä matkan varrella, joko mennessä tai tullessa. Hiphurraa, tästä olisi tulossa varsinainen Pohjoiskalotti Alla Pollo! Noh, todellisuudessa sitten lopulta yksikään näistä yllä mainituista Norjan etapeista ei toteutunut, eli tuli pikemminkin Chili sin Carne, mutta ei reissu aivan päin persettä kuitenkaan mennyt, kuten saatte tulevasta kertomuksesta lukea. Asioilla kun on kuitenkin tapana järjestyä.

Omat muksut ovat alkaneet tulla siihen ikään, että joka vuosi kun olen Lappiin rinkan kanssa suunnannut, niin ovat uteliaana perään kyselleet ja alkaneet jo vonkua reissuunkin mukaan. No, tietenkään ei noin pieniä voi vielä oikealle vaellukselle mukaan ottaa (tai voi, mutta en halua) joten jonkinlainen ”tutustumiskäynti” Lappiin oli kyllä jo suunnitelmissa ja aikeissa lähiaikoina ehkäpä suorittaa. Kun sitten vapaakorttiani olin omaan vaellukseeni lunastamassa vaimolta, kävi mielessä idea että entäpä jos mentäisiinkin koko porukalla Lappiin ensin viikoksi hieman ”turistireissulle” missä pääsisivät muutkin perheestä ensimmäistä kertaa hieman näkemään tuntureita ja maisemia sekä Lapin taikaa, ja jos siitä sitten jatkaisin lopulta eteenpäin varsinaisille vaelluksilleni seuraavaksi viikoksi ominpäin? Tällä peliliikkeellä saisin myös ehkä helpommin vapaakorttia vaellukselleni, kun edeltävä viikko oltaisiin koko perheen yhteisellä lomalla Lapissa. Lisäksi saisin jaettua polttoainekulut emännän kanssa ja olisin omalle vaellukselleni lähtiessäkin jo valmiiksi Lapissa, 1000 km lähempänä kohteitani.

Yhtälö vaati vielä muutaman muuttujan muuttumista vakioksi. Ne järjestyivät kuitenkin yllättävän helposti ja nopeasti. Viiden päivän majoitus saunakaksiossa Levillä järjestyi reilun 200 euron hintaan koko perheelle ja paluumatkan yöjuna Kolarista etelään reissun päätteeksi hoitui noin satasella, huolimatta VR:n ”dynaamisesta” hinnoittelupolitiikasta ja lippuarpajaisista. Levi olisi oiva tukikohta tehdä pikkureissuja vähän joka suuntaan ja siitä olisi minun helppo jatkaa yksin kulkua pohjoisemmaksi. Ainoat epäilykset kohdistuivat enää lähinnä kyseisen viikon säähän, ötökkätilanteeseen, poikien jaksamiseen tunturissa sekä perheen keskinäiseen ”lomakemiaan” tällaisella uudenlaisella ekskursiolla. Noh, niiden osalta kysymysmerkit hälvenisivät sitten reissun edetessä…

Reissun aloitus alkoi lähestyä. Lähtöä edeltävänä yönä näin vielä pitkän kaavan mukaisen vaellusunen, jossa seikkailin Karva-Mikan kanssa. Näin oli saatu ilmeisesti alitajuntakin oikeaan moodiin ja henkisesti otettua taas vanha vaelluskaverini mukaan, vaikka fyysisesti hän ei tälläkään kertaa ehtinyt reissuun. Noh, aina on sitten ensi vuosi… Myös omat muksut olivat selvästi innostuneita näkemään Lappia ja poroja sekä valloittelemaan tuntureita jo hyvissä ajoin ennen reissun alkua. Pikkureput ja ötökkähatut oli pakattu mukaan ja niin koko nelihenkinen perheemme lähti siis matkaan. Kissa sai jäädä kotiin mummin hoivattavaksi. Jo ensimmäisten matkatuntien aikana auto otti osumaa, kun matkalla Jyväskylään tiellä oli joku laudanpätkä tms. minkä yli tuli huomaamatta ajettua, mutta huomaamatta ei sitten enää jäänyt se pamahdus ja kolina mitä takarenkaan nurkilta auton alta kuului. Voi nyt helvata, joka kerta Lapin reissulla jotain. Mitään isompaa ei kuitenkaan auton taakse näyttänyt putoilevan eikä ohjaustuntuma muuttunut, joten päätin jatkaa pysähtelemättä. Sen jälkeen käytiin vielä hieman kilistelemässä porukalla vaskikelloja, mutta automatkalla ei suurempia ihmetyksiä onneksi ollut ennen Lappiin saapumista, kunnes tien varrella alkoi näkyä poroja sekä ensimmäisiä tuntureita horisontissa. Myös Napapiirin ylitys oli pienimuotoinen nähtävyys, jota poikien piti päästä ihmettelemään ja maahan piirrettyä viivaa ylittelemään.

Alkumatkan kiinnostavin nähtävyys	Bounce with the massive
Dingdongkelloni soittaa saa, pimpelipom pimpelipom...	Napapiirit

Viimein päästiin Leville ja majoituspaikkaan ja se osoittautui erittäin hyväksi paikaksi hetivalmiine kiukaineen. Illalla kun paikalle saavuttiin, meillä oli käytännössä kolme päivää käytettävänä lähialueiden koluamiseen ennen paluuta. Olin jo ennakkoon katsonut kartat ja reitit, mitkä olin ajatellut järkevimmiksi ja poikien tasolle sopivimmiksi. Yksi kohteistamme olisi Kumputunturi, Kittilän toiseksi korkein tunturi 581 metrin korkuisena, eli selvästi Leviä korkeampana, ja myös ympäristöstään hyvin erottuvana. Ja koska se on hieman syrjässä hiekkateiden päässä, niin luvassa olisi myös vähän erämaan tuntua. Se olisi hyvä ensimmäinen testikohde missä nähtäisiin että onko pojilla intoa tai energiaa tällaiseen touhuun ja kannattaako enempää edes yrittää. Toinen kohde seuraaville päiville olisi sitten mahdollisesti Pallastunturi, tuo 809 metrin korkuinen maamerkki, joka on Suomen korkein tunturi Käsivarren tunturien ulkopuolella. Sinne voisi myös yrittää jos Kumputunturin reissu menisi hyvin. Kolmas päivä voitaisiin sitten viettää Levin ympäristössä hieman keveämmissä merkeissä jos vain säät sallisivat. Siinä autosta tavaroita hakiessa kiinnitin sitten huomiota auton helmaan, josta jotain repsotti. No voi helkkari, sen se pamahdus ennen Jyväskylää oli sitten tehnyt. Parinkymmenen sentin soiro helmamuovia repsotti enää ohuen kaistaleen varassa. Kiva. Isompaan korjausoperaation ei nyt ollut järkeä eikä mahdollisuuksia, mutta onneksi jesaria löytyi täysi rulla auton perästä. Se oli tarkoitettu lähinnä kantapäitä varten, mutta kun täysi rulla kerran oli, niin siitä riitti hyvin tällaisiin yllättäviin ekstratilanteisiinkin. Siispä teippailin sen roikkuvan helman takaisin kiinni ja nätisti pakettiin ja niin se sitten yllättävän hyvin koko loppureissun kestikin. Hyvä että ei ollut ehtinyt se muovinpala repeytyä kokonaan irti, silloin olisi jäänyt paikkaamatta.

The price you have to pay, every single year...

Majoitus ok

1. päivä: Kotkan (tai ainakin Koppelon) pojat Kumputunturilla

Saavuimme lähtöpaikalle ja heittelimme päiväreput selkään. Hyttyshattuja ei tarvinnut käyttää, ainakin tässä vaiheessa näytti siltä että ötököiden suhteen oli käynyt hyvä tuuri, ei ollut paljoa hyttysiä, eikä ennakkoon netissä peloiteltuja valtavia kärpäsparvia, eikä muitakaan öttiäisiä. Noh, nuorempi lapsi halusi väkisi sitä hyttyshattua pitää kun oli alustavaa känkkäränkkää tulossa, mutta mitään pakottavaa tarvetta sille ei siis ollut. Keli oli puolipilvinen ja sateen uhkaa oli ilmassa, mutta pilvet olivat ainakin riittävän ylhäällä että tunturin laki pysyi näkyvissä, se oli plussaa. Lisäksi olin tänä vuonna pelannut jalkojeni suhteen isolla varmuuskertoimella. Olin ostanut uudet vaelluskengät, koska vanhoissa tuli jatkuvasti rakkoja. Sisäänajo niissä oli jäänyt vähäiseksi, joten teippasin ennen lähtöä kantapäät ilmastointiteipillä ja päälle heitin tuplasukat. Nyt jos ei jalkojen suhteen onnistuisi, niin ei sitten koskaan.

Edeltäneet viikot Lapissa olivat olleet helteiset ja kuivat, joten alkumatkan vähän kosteampi polku-ura oli mukavan kuivaa ja helppokulkuista. Alkumatkalla perheen mielenkiinnon kohteiksi muodostuivat kosteikkoalueen lakkaesiintymät mistä oli helppo popsia kypsää marjaa mahan täytteeksi. Pikkuhiljaa ryhmämme jakaantui kahtia luontaisen etenemistahdin mukaan. Minä menin vanhemman pojan kanssa edeltä, ja vaimo tuli nuoremman kanssa perässä. Polkureitti oli edelleen selkeä ja helppokulkuinen kun se alkoi nousta yhä jyrkemmässä kulmassa ylös kohti Palkaskurua. Vähän väliä saattoi taivaalta putoilla yksittäistä pisaraa, joten koko ajan oli pieni pelko kelin suhteen, vaikka meillä kohtalaisesti vettä pitävät pukineet yllä ja repussamme olivatkin.

Vähitellen saavutimme Palkaskurun satulakohdan eli alkuvaiheen nousumme oli takana, ja se oli onneksi ollut suhteellisen helppoa nousua, vaikkakin hieman laittoikin hikeä pintaan näin kylmiltään. Itselläni oli paperikartan lisäksi myös kännykässä kartta ja seuranta päällä eli koko ajan pystyi hyvin arvioimaan paljonko olisi matkaa jäljellä esim. taukopaikallemme ja kodalle, joka kurun yläpäässä meitä odottaisi. Toivottavasti olisi hyväkuntoinen kota ja lukitsematon, kohta se selviäisi. Kun olimme muutamien satojen metrien päässä kodan paikasta, alkoi selvästi vedentulo taivaalta lisääntyä ja tuli pieni hoppu että ehtisimme suht kuivina sateensuojaan. Viimein kota näkyi suoalueen reunalla Palkaskurun päällä ja siellä oli onneksi luvassa erittäin siisti ja hieno kota puuliitereineen ja ison puucee-kompleksin kera. Etujoukkomme paineli ripeästi sateelta suojaan kotaan ja perässä pian myös jälkijoukkio. Tilavassa ja siistissä kodassa oli hyvä pitää evästaukoa, sekä samalla odottaa sateen laantumista ennen jatkamista tunturin laelle, kun aivan täyttä varmuutta ei ollut että millainen suojapaikka tai tupa siellä laella olisi mahdollisesti tarjolla.

Kumputunturi autotieltä katseltuna	Lähtöpaikalla valmiina
Alkumatkan leveää baanaa	Satulakohdan soisempaa maastoa
Siisti kota taukopaikalla Palkaskurun yläpäässä	Uhkaavat ukkospilvet takamaastossa

Parin kilometrin matka autolta kodalle ei vienyt meiltä kuin reilun puoli tuntia ja kaikki vaikuttivat olevan hyvillä mielin ja hyvissä voimissa, joten oli selvää että kokeiltaisiin jatkaa matkaa tunturin laelle se toiset pari kilometriä, mikäli vain sää ei muuttuisi huonoksi. Hetken aikaa piti kodan ovella kykkiä ja tarkastella taivaalle, mutta lopulta vaikutti siltä että sadealue oli menossa ohi, ja päätimme jatkaa reippaasti matkaa. Koska luultavasti seuraava saderintama olisi sieltä vielä jossain vaiheessa tulossa. Lähdin pikaisesti etumaastoon tarkastamaan että mistä polku jatkuisi kodalta tunturin laelle. Ja hyvä että menin. Karttaan oli merkitty ainoastaan moottorikelkkareitti ja se näytti perinteiseen tapaan menevän keskeltä suoaluetta kohti tunturia. Peruuttelin takaisin ja totesin perheelle että tuosta ei kannata lähteä edes yrittämään. Pikaisesti arvioin että kannattaisi lähteä vain kulkemaan suoalueen reunaa kunnes yhyttäisimme tuon talvireitin siellä suoalueen jälkeen. Mutta kun sitten lähdimme puuceen nurkalta metsään kulkemaan, tulimmekin suoraan polku-uran alkuun eli siitä lähti selvästikin fiksu reitti kohti tunturia. Sitä pitkin siis.

Muutaman sadan metrin päästä suoalue jäi taakse ja polkumme tuli yhteen talvireitin kanssa. Siitä eteenpäin olikin hyvin selkeää ja leveää uraa kävellä ylöspäin kohti Kumputunturin selkää. Taas kerran porukkamme alkoi jakaantua kahteen ryhmään, mutta se ei onneksi haitannut ketään. Olipahan pojatkin vähemmän nahistelemassa keskenään kun oli turvaväliä sen satakunta metriä. Pikkuhiljaa saavuttiin puurajan yläpuolelle ja maisemia alkoi avautua hienosti. Mutta kun katsoin taaksepäin, niin siellä oli erittäin synkkä pilvi jämähtänyt takana olevan viereisen tunturin kieppeille. Toivoin, että se ei ainakaan olisi Kumputunturin suuntaan tulossa vaan menisi ohi jos jonnekin olisi liikkeellä, mutta vaikea oli sanoa pilvien liikkumissuunnista hirveästi siellä tuntureilla. Jatkoimme matkaa, mutta sivusilmällä havaitsin että jossain välähti. Katsoin taakseni kun perässä vaimo ja nuorempi poika jatkoivat kapuamistaan, he eivät olleet väläystä ilmeisesti huomanneet. Sitten pamahti lujaa. Nyt huomasivat. Liike pysähtyi. Katselimme toisiamme etäältä ja hetken aikaa olimme varpaillamme tilanteesta. Se synkkä pilvi naapuritunturissa oli ukkospilvi ja siellä oli pamahtanut melkoisen äänekäs salama. Nyt piti hieman aprikoida tilannetta. Tuon yksittäisen salaman jälkeen mitään jyrinöitä tai uutta salamaa ei kuulunut, eikä ukkospilvi ollut tullut yhtään meitä lähemmäksi. Päätin että jatketaan vielä, mutta jos alkaa salamoida enemmän niin sitten käännytään. Ja olisihan laella ainakin jonkinlaista suojaa tarjolla tupamökissä ja huvimajakatoksessa, jos laella alkaisikin huonompi keli.

Matka jatkui ja pian alkoi tunturin selkä jo taittua. Ja pian tuli myös näkyviin laen tupamökki etäällä. Se oli hyvä maamerkki sekä lupaava enne siitä että siellä olisi se tunturin oikea lakipiste, eikä mikään valelaki. Tässä vaiheessa puskivat ensimmäistä kertaa myös vanhemman pojan geeniperimän kiroukset pintaan. Hän ilmoitti selkeäsanaisesti, että hän haluaa olla ensimmäisenä laella ja minä en missään nimessä saisi ehtiä sinne ennen häntä. Asia selvä. Siispä kapusimme yhteisymmärryksessä kohti korkeita huippukohtaa ja lopulta pääsimme sinne melko hyvissä voimissa eikä nousu ollut niin rankka kuin olin pelännyt. Viimeiset metrit etenin tarkasti etten vahingossakaan olisi ylimmällä kohdalla ensimmäisenä, ja lopulta sitten olimme Kumputunturin laella ihailemassa keskisen Lapin maisemia joka suunnassa horisonttiin saakka, poika ensin ja minä hyvänä kakkosena. Pojalla oli mukana myös taskussaan ”lakituskivi” jonka oli alhaalta asti taskussaan kantanut, halusi sen lakipaaden päälle laittaa ja korottaa tunturia sen 5-10 cm. Selvä. Vähän ajan kuluttua perässä tuli myös jälkijoukkomme reippaasti ja niin olimme sitten koko perhe hienosti päässeet tunturin laelle ja pojista oli nyt tullut todellisia tunturien valloittajia. Matkaa 4 km:n nousuetapille meiltä kului noin 2 tuntia taukoineen, eli aika hyvin olin ennakkoon aprikoinut mitä matkaan aikaa kuluisi.

Huipun tupa jo näkyvissä etäällä	Takajoukkokin kinkeää urheasti viimeiset metrit
Ränsistynyt ja lukittu lakimökki	Horisonttia
Hymypojat huipulla	Laen näkymiä
Kivikkoista on	Näkymiä oli selkeällä säällä kauas
Perheemme Mario & Luigi taas vauhdissa palkintopatukoiden kanssa...	...ja mammalle palkintopullo.

Pojat saivat lakituksestaan palkkioksi suklaapatukat ja mammalle kaivoin taskusta pikkuruisen hirvilimpparipullon, koska tämä oli myös hänelle ensimmäinen tunturivaellus ja lakitus. Pitihän näitä hetkiä juhlistaa. Laella otimme myös melko ripeästi maisemakuvat ja aloitimme evästauon pitämisen, sillä vaikka olimmekin olleet onnekkaita kelien osalta tähän saakka, ei ollut varmaa mihin asti onnemme riittäisi. Ja kun kävin vielä tarkastelemassa laen tupamökkiä, totesin että ensinnäkin se oli lukittu, ja toisekseen se oli muutenkin aivan romukunnossa. Lisäksi sitä monissa esitteissä kuvattua maisemamajaa ei näkynyt missään eli se oli varmaankin sitten purettu kokonaan jossain vaiheessa. Eli mitään suojaa laella ei käytännössä ollut, jos keli olisi yltynyt ankaraksi. Siksi emme alkaneet liiaksi huipulle kotiutua. Kun eväät oli syöty, otettiin suunnaksi paluu kodalle samaa reittiä pitkin. Vähän matkaa kun olimme taas alaspäin tulleet, tuli meitä vastaan kahden miehen porukka, jotka olivat myös matkalla laelle. He olivatkin ainoat ihmiset mitä tällä reissulla näimme. Kun pääsimme taas puurajan tuntumaan, alkoi taivaalta tipahdella pikkuhiljaa enemmän ja enemmän vettä. Oli hyvä että olimme lähteneet ajoissa alaspäin. Harmi niille jotka joutuivat sinne laelle nyt sateen sekaan. Pidimme hieman kiirettä että ehtisimme ajoissa kodalle, mutta aivan ei aika riittänyt. Kunnon sadekuuro kasteli meitä jonkin verran kun pääsimme viimein kodalle, mutta siellä oli taas kerran hyvä pitää pientä evästaukoa ja kuivatella vaatteita hetki.

Viimein sade taas taukosi ja totesimme että voimme lähteä loppuetapille. Matka olisi onneksi enää pelkkää alamäkeä. Kun oltiin vielä hyvissä voimissakin niin loppumatka tuli reippaasti, ja saavuimme autolle lopulta noin 3,5 tunnin reissun päätteeksi. Matkaa tuli kaikkinensa 8 km ja nousumetrejä tuli 330 m, koska automme oli parkissa noin 250 metrin käyrällä. Ihan hyvä päivävaellus ja reippaasti suoritettu urakka pojilta! Tämä oli sopiva ja mukava retki pojille ja koko perheelle eli voin suositella sitä muillekin jotka kesällä Levin nurkilla reissailevat. Puolivälin kota oli hyvä turvapaikka ja taukopaikka, missä saattoi viettää pidemmänkin aikaa vaikka kelin paranemista odotellessa. Tunturin lakituksen suhteen kannattaa toki huomioida sääolot ja varmistaa etukäteen, että onko siellä mahdollisesti olemassa kunnollista tupaa retkeilijöiden käyttöön lähitulevaisuudessa, niin ei tule sitten laskettua virheellisesti sen varaan. Joka tapauksessa, tämän onnistuneen reissun jälkeen oli helppo alkaa miettiä jo Pallastunturia tuleville päiville projektiksi…

Palasimme Levin kämpälle ja loppupäivä sujui lakitusreissusta palautellessa, sitä muistellessa sekä hetivalmista saunaa testaillessa.

Matkalla alaspäin	Alamäkeen on aina mukavampaa
Kunhan ehditään sateen alta pois...	Alarinteen metsäisempää pätkää kelopuita ihaillen

2. päivä: Mondeon huippuhetki

Seuraava päivä koitti sateisena, kuten säätiedot vähän varoittelivatkin. Eikä parannusta säähän tuntunut kauheasti olevan luvassa loppuviikolle, joten oli aika varmaa että Pallaksen keikka tulisi olemaan huonommassa kelissä. No, se oli muutenkin tarkoitus alun perin ajoittaa viimeiselle päivälle koska sieltä olisi sopiva suunta jatkaa sitten Kolariin paluujunallekin. Eli tämä päivä jäisi meille välipäiväksi Levin kiertelyyn. Isompaa aktiviteettia ei juuri jaksettu keksiä, niin kävimme hetken Levin juurella kiipeilemässä leikkipuistossa ja ajelemassa liikennepuiston autoilla. Ja sitten päätettiin katsastaa että kuinka ylös Levin huipulle pääsisimme autolla kulkemaan. Tarkoitus oli käydä ainakin siellä kahvilan luona ja ottaa ehkä päiväkahvit. Lähdimme ajamaan tietä pitkin ylös Levin laelle ja sieltä avautuivat mukavat maisemat, kunnes ylempänä tuli sumu vastaan ja ajoimme loppupätkän umpisumussa. Kahvilan kohdalla huomasimme että se ei ollut vielä auki, mutta ajokuntoinen tie jatkui vielä eteenpäin ja ylös, joten päätimme jatkaa autolla hieman lisää. Lopulta saavuimme jonkinmoiselle hiekkaparkille, missä oli muutamia asuntoautojakin pysäköitynä ja totesimme että tässä lienee autoreitin päätepiste, kuten olikin. Melkein laelle pääsimme Mondeolla, 485 metrin korkeuteen. Se oli autovanhukselle hieno merkkipaalu. Nousimme autosta ulos ja huomasimme että lopulliselle laelle, 531 metrin korkeuteen, jatkui kapeampi hiekkatie parkkipaikalta. Sitä lähdimme sitten ylöspäin sumuisissa maisemissa kapuamaan. Pitihän Levin huipulle kuitenkin päästä. Nuorempi sankareistamme ei jaksanut innostua kävelystä hirveästi joten hänen reissunsa päättyi tällä erää vähän yli 500 metrin korkeuskäyrälle, mistä kääntyi äitinsä kanssa takaisin autolle. Minä jatkoin vanhemman jälkikasvun kanssa kävelyä vielä hetken aikaa ja pian saimme näkyviin ylimmän hissiaseman ja koko Levin ylimmäisen huipun. Siellä sitten otettiin muutamat lakituskuvat sumun keskellä ja lähdettiin myös pikkuhiljaa hipsimään takaisin autoa kohti. Vettä ei onneksi tällä reissulla satanut, vaikka pilvien keskellä oltiinkin. Autolle kun päästiin, niin ei muuta tekemistä sille päivälle juuri enää kaivattukaan ja suunnattiin takaisin kohti lomamökkiämme. Loppupäivä kulutettiin majapaikan lähiympäristöä tutkaillen, telkkaria katsellen ja lepäillen.

Liikennepuistossa sadepäivän ohjelmaa	Jalkapatikkaosuus Levin viimeiselle lakinypylle
Pakko oli isoa kiveä raahata alhaalta saakka kohti huippua	Toiselle kelpasi huipulta napattu kivi
Huipun sumuiset maisemat	Tämä oli kerrassaan "luxsus-loma"

3. päivä: Pallas ja "Great Success"

Viimeisen perhepäivän ohjelmassa oli ainakin iltasella yöjunaan hyppääminen Kolarin asemalta. Mutta sitä ennen meillä olisi mahdollisuus koukata Pallastunturin kautta. Ja koska Kumputunturin keikka oli onnistunut yllättävän hyvin, päätettiin lähteä Pallastakin kokeilemaan, vaikka keli oli edelleen tihkusateinen ja sumuinen. Hirveän paljon rankempi reissu ei siitä periaatteessa pitäisi tulla. Matkaa olisi suunnilleen se sama 4 km per suunta. Pallastunturi olisi toki reippaasti korkeampi tunturi kuin Kumputunturi, mutta toisaalta myös lähtöpaikan korkeustaso olisi Pallaksella paljon korkeammalla, eli noin 450 metrissä, kun se Kummulla oli vain noin 250 metrissä. Nousumetrejä tulisi nyt siis vain aavistus enemmän, suunnilleen 360 metriä. Ainoa murhe oli sää. Pallaksen nousussa meillä ei olisi mitään suojapaikkaa tai katosta pään päällä jos kova sade tai ukkonen yllättäisi. Kumputunturilla oli sentään puolivälissä se hyvä kotapaikka. No, aina voisi kääntyä takaisin jos ei homma napostelisi. Ja kun viimeisiä metrejä ajelimme kohti Pallastunturin hotellin parkkipaikkaa niin aika varma olin että ei tunturin lakituksesta sinä päivänä tulisi mitään. Maisemia ei sumussa nähnyt yhtään, sateen uhkaa oli koko ajan ilmassa ja en millään uskonut että pojat tai mammakaan jaksaisivat tai ennen kaikkea edes haluaisivat lähteä tunturin usvaan kinkeämään. Niinpä olin jo b-suunnitelmaa tämän seikan varalle selvitellyt. Pallastunturin luontokeskus oli valitettavasti juuri hiljattain purettu, koska tarkoitus oli sinne uusi ja entistä ehompi lähivuosina rakentaa, joten juuri mitään aktiviteettia tai nähtävää ei Pallastunturin juurella ollut. Olin kuitenkin selvittänyt että Yllästunturin juurella olisi vastaavanlainen museo/luontokeskus. Eli kun nyt kuitenkin jättäisimme Pallaksen väliin hetken käyskenneltyämme parkkipaikalla vain asian varmistamassa, niin voisimme suunnata Ylläksen suuntaan kulttuurikierrokselle tappamaan luppoaikaa ennen junan lähtöä.

Pallas

Pallas

Pallas

Tulimme siis Pallastunturin hotellin parkkipaikalle ja astelimme autosta ulos vilkuilemaan jos jotain edes näkyisi pilvien ja sumun raosta yläviistossa. Mutta ei näkynyt. Sankkaa sumua vain. Kävimme katsomassa tunturiin lähtevän polun alkupäätä, mikä oli kohtalaisen mukava ”highway” eli tasainen ja leveä sepelipolku, mikä ei sinällään olisi ongelma. Hyttysiä ei edelleenkään näkynyt, mikä oli sekin plussaa. Mutta vähän alakuloisin ja kohtalomme hyväksynein ilmein katselin poikien ja emännän suuntaan sanattomasti viestien, että tällaista se joskus Lapissa ja tunturien kanssa on. Joskus keli ei suosi. Ja kun siitä astelimme autoa kohti, vähän jo aloittelin puheen partta siihen suuntaan, että onko se sitten Ylläs… mutta tähänpä vaimo tokaisi, että kait me nyt lähdetään tunturia yrittämään kun tässä kerran ollaan! Varmistin vielä että onko tosissaan, ja haluaako pojatkin. Kyllä ne halusi. No perhana. Sovittiin että lähdetään kapuamaan ja jos keli yltyy pahaksi niin sitten pakitellaan, ei siinä sen kummempaa. No, puettiin lämpöisesti vaatetta, sen päälle vettä pitävää kerrosta ja selkäreppuun riittävästi evästä. Siitä sitten lähdettiin kapuamaan merkittyä reittiä kohti Pallastunturin lakea, muun ihmisvirran sekaan mitä reitillä kulki molempiin suuntiin. Jälleen kerran jalat oli jo ennakkoon teipattu ja tuplasukat jalassa. Se oli toiminut hyvin Kumputunturin keikallakin.



 
Alkumatka oli erittäin leppoisaa ja mukavaa luontopolku-uraa jossa oli helppo tallustaa. Sumua oli heti alkumatkasta lähtien runsaasti, mutta se mitä utuisessa maastossa näkyi, oli kyllä hienon näköistä. Hieman aavemaista ja kauniisti sumuun verhoutuvaa tunturin rinnettä. Tämä olisi ainakin erilainen tunturikokemus pojille, se ehkäpä valitettavan perinteinen tunturimeininki, verrattuna Kumputunturin selkeisiin maisemiin. Sadetta ei onneksi tullut niskaan, joten suhteellisen kuivina säilyttiin nousun jatkuessa. Aika pian oltiin jo puurajan yläpuolella ja tuuli rupesi puhaltamaan pykälää rankemmin. Myös nousukulma jyrkkeni ja maasto sekä polku sai hieman jylhempiä piirteitä. Nyt tässä oli jo tunturin makua ja ehkä hieman erämaankin makua mitä Pallaksen turistireitillä ei nyt välttämättä aina koe. Hyvin pojat kuitenkin jaksoivat, taas jakauduttiin kahteen tuttuun ryhmään. Vaikkakin nyt ei auttanut pitää liikaa välimatkaa, jotta näköyhteys sumussa säilyisi siltä varalta jos jotain murheita tulisi. Hiljalleen polku lähti kulkemaan Pyhäkeron kylkeä pitkin mikä oli hyvä siinä mielessä että pääsimme hetkeksi tuulelta suojaan tunturin reunan taakse. Selkeällä säällä tässä olisi varmasti ollut hienot ja jylhät maisemat kun kuljimme kahden tunturin välissä, mutta toisaalta ehkä sumu helpotti sen suhteen että ympärillä olevat jyrkät rinteet tai kivikot eivät päässeet ketään hirveästi pelottamaan, kun nyt niitä ei juurikaan nähnyt. Nyt oli vain polku-ura edessä jota näkyi muutama kymmenen metriä kerrallaan, ja sitä pitkin edettiin.

Välissä oli muutama hieman jyrkempi osuus, mutta loppujen lopuksi yllättävän maltillinen nousupolku tunturin lakea kohti kokonaisuudessaan oli. Viimein jyrkkyys alkoi taittua ja olimme saavuttamassa Taivaskeronsatulan, missä polku Pallastunturin laelle eli Taivaskerolle erkanisi Hetta-Pallas -reitistä. Siinä olisi myös hyvä pitää viimeinen isompi tauko ja evästää ennen huipulle saapumista. Olimme pitäneet hyvää tahtia, mutta nuorimmaisen tahtotila oli hieman kiikunkaakun kun saavuimme satulaan. Siellä alkoi myös kova tuuli puhaltaa kun emme enää saaneet tuntureilta suojaa. Oli siis fiksua ottaa evästä repusta ja suorittaa pieni tsemppauspuhe kaikille uskon vahvistukseksi. Oikeastikin olimme jo päässeet pitkälle, matkaa olisi jäljellä huipulle enää reilut 500 metriä ja korkeuden osaltakin olimme satulassa jo noin 750 metrin korkeudella. Koko nousun ajan olinkin tasaiseen tahtiin ilmoitellut korkeusmetrejämme, jotta muilla olisi sumun keskellä edes vähän käsitystä paljonko oli jo kavuttu ja mitä olisi jäljellä. Tauon jälkeen lähdettiin vielä loppurykäisyyn, eli satulasta nousu viimeiselle huipulle. Ja nyt reitti muuttui selvästi kivikkoisemmaksi, vanhaksi kunnon rakkameiningiksi. Siitä saisi nyt muukin perhe esimakua, kun iskä on sitä jauhanut joka reissukertomuksessaan.

Nousu jyrkkenee...	Takajoukko meinaa kadota sumuun...
Jyrkkenee lisää	Ehkä hyväkin että sumu peittää alleen jyrkät näkymät?
Viimein satulassa ja hetki tasaisempaa	Vielä erkaantuminen reitiltä huippupolulle
Viimeinen nousurytistys	Usvan seasta pilkottaa lakipiste!

Loppunousussa oli pieni jyrkempi osuus, mutta nopeasti päästiin lakitasanteelle. Siellä oli kuitenkin luvassa vielä yllättävän paljon tasaista kivikkomaastoa tallattavaksi ennen lakikiven löytämistä. Ja hyvä että oli kännykässä kartta ja gps, koska muuten sitä lakikohtaa olisi joutunut ehkä pidemmänkin hetken etsimään ja arpomaan, sen verran heikkoa näkyvyys laella oli. Tuulikin puhalsi aika navakasti. Mutta onneksi ei vieläkään satanut kuin pientä tihkua, ja hei, ei ollut hyttysiä, ei ollut. Viimein usvan seasta pilkotti aavemaisesti etäällä kivikasa ja tiesin että nyt ollaan tulossa laelle. Ja sinne viimein päästiin hienosti koko porukka, 2 tuntia lähdön jälkeen. Vaikka maisemia ei laelta nähnyt yhtään, niin oli silti hieno fiilis. Oltiin ”perus-Lapin” korkeimmalla tunturinlaella ja mikä hienointa, nämä 6- ja 8-vuotiaat pikkusällit jaksoivat mukisematta ja hyvissä voimissa sinne kavuta, vaikka oli vähän sumua ja tuulista mikä saattoi ehkä pelottaakin. Mutta hienosti jaksettiin. Ja reilut 20 vuotta oli kulunut siitä, kun itse olin ollut viimeksi Pallaksen laella. Silloin ensimmäistä kertaa aikuisiällä vaeltamassa ja aloittamassa näitä kiertomatkojani. Eli pientä juhlan ja vuosipäivän tuntua siinäkin. Ja nyt siis uusi sukupolvi mukana, ensimmäisellä reissullaan ehkäpä monista tulevista tunturien huipuilla. Laella syötiin vielä eväitä lakikivien tuulensuojassa ja sitten alettiin suunnitella alas lähtöä että ei jäätäisi mahdollisen sateen kastelemiksi.


Alun perin ajattelin että palaisimme samaa reittiä mitä noustiinkin, koska se olisi lyhin reitti ja jos sumu hieman olisi hälventynyt niin siitä saattaisimme nähdä parhaat maisemat. Nyt kuitenkin vaikutti siltä että keli ei osoittanut minkäänlaista paranemista, niin päätettiin jatkaa Taivaskeron kierrosta vastapäivään eli kohti Liisansatulaa ja siitä alas. Reitti olisi hiukan pidempi ja lasku vähän jyrkempi, mutta laskisi nopeammin alas tunturien väliseen kuruun, missä olisimme sitten paremmin suojassa mahdolliselta tuulelta ja myteriltä loppumatkan ajan. Lähdimme siis jatkamaan matkaamme eteenpäin ja alaspäin. Pian tulimme lakitasanteen reunalle ja lasku alkoi. Melko pian sain havaita että tämän tunturin länsipuolen reitti oli aavistuksen jyrkempi, eli ainakin nousu laelle oli ollut fiksumpaa tehdä itäpuolelta, kuten reitti käsittääkseni normaalistikin ohjeistetaan kulkemaan. No, varovasti laskeuduttiin eikä suurempia ongelmia ollut, koska kivet eivät mitenkään mahdottoman liukkaita olleet. Pahemmalta sateelta oltiin edelleen säästytty. Viimein saavuttiin Liisansatulaan, missä karttani mukaan polun olisi pitänyt haarautua ja meidän siirtyä kulkemaan alas menevää reittiä. Mutta siinä sumussa en kyllä mitään risteystä havainnut. Katsoin myös tarkasti gps-sijaintiani kartalla ja kyllä, olimme juuri siinä kohdassa missä toinen polku kääntyi jyrkästi oikealle, mutta mitään polkua ei siinä ristennyt vasemmalle. Tein pienen etsiskelykierroksen umpimaastossa siinä lähistöllä mutta mitään toista uraa ei mennyt yhtään minnekään. Pienintäkään halua ei ollut siinä sumussa lähteä merkitsemättömään tunturin rinteeseen yrittämään, erityisesti kun lapset olivat mukana, joten ainoa päätös oli jatkaa kyseistä polkua eteenpäin. Se menisi kuitenkin lopulta Pallastunturin hotellille, vaikkakin kiertäisi harmillisesti pienen lisäkoukkauksen Laukukeron rinteillä.

Jatkoimme siis polku-uraamme ja Liisansatulan mutkan kierrettyämme sumusta tuli eteen matkan päässä Laukukeron vastarinnettä ja toisella puolen näimme myös polunkin yhä kulkevan. Satulan pohjalle laskeuduttuamme jylhät kivikkorinteen olivat molemmilla puolillamme. Merkitty ura näytti nousevan harmillisesti takaisin ylemmäs juuri sinne minne se kartalla pitikin mennä eli koukkaamaan aivan turhan kauas Laukukeron suuntaan. Mutta siitä satulan pohjalta lähtikin myös selvä ja käytetty polku-ura kulkemaan kurun pohjaa pitkin alemmas sinne suuntaan missä kartan mukaan alun perinkin piti olla se toinen polku-ura. Ja koska aina pitää tehdä hieman peliliikkeitä ja hakea jännitystä, niin päätin että lähdetään nyt ainakin hieman kokeilemaan mitä sieltä paljastuu. Polku jatkui hyvänä ja selkeänä Liisansatulan läpi alaspäin, mutta hieman ne jylhät kivikkorinteet molemmin puolin sieltä sumun seasta vilahdellen saattoivat meikäläistäkin hirvittää. Reippaasti tai sitten autuaan tietämättöminä muu porukka seurasi perässä ja varoittelin heitä, että katselisivat eteensä ja eivät suuremmin kompuroisi siinä kivikossa. Pian satulakohdan kivikkoinen kuru jäi onneksi taakse ja polkumaasto muuttui vehreämmäksi. Samalla alettiin päästä myös hiljalleen sumun alapuolelle mikä avasi näkymiä ja osaltaan myös vähensi stressiä suunnistuksen onnistumisen osalta. Lähestyimme Laukukeron ja Pyhäkeron välistä Vatikurua sekä sen pohjalla virtaavaa puroa ja pääsimme purolle juuri siinä paikassa missä kartallakin purokohdan ylitys ja polku piti olla. Eli jotenkin hämmentävästi karttaan oli siis merkitty polku väärin siten, että se meni ylempänä väärältä puolen Liisansatulaa alas tänne jokilaaksoon. Noh, semmoista sattuu.

Jyrkempää alamäkeä vastassa	Liisansatulan jyrkkäreunaista kurua
Joku polku sielläkin onneksi meni	Melkoista kivikkorinnettä

Sumu alkaa helpottaa alarinteessä	Nythän näkeekin jo jotain!
Taakse jää jyrkkä ja sumuinen osuus	Puron varressa

Nyt kun olimme alhaalla puron varressa, näin jo pitkälle eteenpäin kuinka selkeänä polku jatkui puron reunaa pitkin koko matkan pitkälle alas, ja vastaavasti Pyhäkeron rinteestäkin näkyi kauas käyttämämme nousupolku, joka sekin meni samaan suuntaan kohti Pallastunturin hotellia. Enää ei siis ollut huolta reitistä ja suunnasta, joten saattoi vain nauttia maisemista. Pidimme pienen tauon puron varressa kun sen ylitimme, ja sen jälkeen jatkoimme matkaa alaviistoon polkua pitkin, kurun pohjalla tuulensuojassa. Puro kasvoi vieressä pikkuhiljaa isommaksi ja siinä oli muutamia pikkuruisia nättejä vesiputouksia, mitkä kiinnostivat porukkamme pienempiä. Koko laaksonpohja oli kaunista ja vehreää katseltavaa, nyt kun sumu hieman oli helpottanut. Tämä oli selvästi ollut oikea reittivalinta paluumatkalle. Hetken aikaa saimme kävellä omaa privaattietappiamme, ja lopulta tämä polku yhdistyi alkuperäiseen nousupolkuun ja turistireittiin, missä pääsimme taas näkemään muita ihmisiä. Sen jälkeen loppumatka olikin vain pikainen pyrähdys autolle. Saavuimme taas kerran ehjin nahoin ja hyvillä mielin hienolta tunturivalloitukselta uskollisen Mondeon suojiin, noin 4 tunnin kokonaiskävelyn jälkeen. Hienosti meni pojilta tämäkin rasti!
 

Loppumatkan maastoa ja puustoa

Jälkijättöinen kartan tutkiskelu

Autoon päästyämme ei sitten muuta tavoitetta juuri ollutkaan kuin suunnata Kolaria kohti ja saada jotain isompaa evästä mahaan. Minä pistin vaihdetta silmään ja vaimo alkoi selata kännykästään Kolarin ravintolatarjontaa. Pojat upottivat sormensa elektroniikkapeleihin ja hetken aikaa oli taas takapenkilläkin rauha maassa. Halusin ajella hieman maisemallisempaa oikoreittiä Äkäslompolon kautta ja se ei ehkä ollut fiksuin veto. Pieni tie ei ollut aivan priimakunnossa, mutta kyllä sitäkin nyt sitten ajeli. Viimein päästiin Kolariin ja paikalliseen ravitsemusliikkeeseen suunnattiin. Pitsa oli aika selkeä valinta kaikilla. Itse olin lähdössä vesilinjalle, mutta kun emäntä otti siiderin ja olin juuri bongannut paikassa Blanc-hanat, niin käänsin äkkiä kelkkani ja totesin että otetaan sitten Blanc. Tuosta sitrukseen vivahtavasta vehnänektarista on tullut uusi johtotähteni viime vuosina. Se on kyllä ajanut kotkaoluesta ohi. Satanolla. Toiset siitä tykkää, toiset ei. Aivan sama. Pian kyseinen herrainjuoma sitten saapuikin pöytään sopivan kylmänä sekä siinä tyylikkäässä huurrelasissa. 10 points. No, pitsatkin meni suurelta osin masuihin hyvällä ruokahalulla, mutta olivat sen verran reilut että lähdin pyytämään tiskiltä vähän foliota että saataisiin iltapalat jämistä vielä pojille yöjunaa varten. Jokin idealamppu päässäni samalla syttyi, ja rohkeasti päätin tarjoilijalta samalla sitten kysäistä että olisiko teillä mahdollista kenties myydä minulle tuollainen tyylikäs Blanc-tuoppi. Olin kuullut netissä huhua että niitä saattoi aina baareista joskus hyvällä tuurilla ostaa, kun nettikaupoissa nuo tuntuivat olevan aikas vähissä kun haluttua kamaa ovat, ja kohtalaisen hintaviakin. Hetken tarjoilija siinä aprikoi ja vinkkasi sitten virkaiältään kokeneempaa kolleegansa paikalle auttamaan. Hän sanoi että mikäs siinä jos niitä takahuoneesta lisää löytyisi, kun ne ovat heilläkin vähän kortin alla. Ja kohta tuli sieltä laatikon kanssa ja totesi että on näitä vielä sen verran että kaipa voit semmoisen ostaa. Pelkäsin jo että mikähän on hintalappu, mutta hän ehti heti perään todeta kollegalleen että laita vitonen hinnaksi. Vai niin, päätin pelata nopeasti. Kysyin heti perään surullisin bambisilmin tuijottaen että saisinko ostaa kaksi? Vastapuoli totesi varmaan helpoimmaksi tavaksi päästä minusta eroon myöntyä pyyntööni, joten sanoi että ookoo. Näin siis sain kympillä kaksi tyylikästä puolen litran Blanc-huurretuoppia. Netistä ei kympillä saisi edes yhtä sellaista, jos jostain löytyisi. Kiitos tästä teille kolarilainen ravitsemusliike! Totesin niitä tyylikkäitä tuoppeja takaisin pöytään kantaessani että tästä reissusta tuli nyt totaalimenestys, riippumatta siitä mitä aiemmin olisi tapahtunut tai jäänyt saavuttamatta, ja mitä mahdollisesti tulevalla viikolla menisi pieleen tai jäisi käymättä. Näiden tuoppien myötä tämä reissu oli kuitenkin jo niin ”Great Success!” (a’la Borat), että olisi voinut tyytyväisenä vaikka kääntyä jo himaan.

Liikenneruuhka	Maisemapaikalta ei Pallaksen huippuja nyt näkynyt
Se on Blanc, "ja reissu on pelastettu"	Yöjunaan

Euforinen fiilis tyylikkäistä tuopeista kannatteli pitkään (itse asiassa vielä kotonakin pitkään), mutta toimintakyky oli säilytettävä. Siispä kun olimme laskun maksaneet, lähdimme etenemään kohti Kolarin juna-asemaa. Aikaa oli hyvin ja tarvittavat iltaeväät jo repussa, joten mitään sen ihmeempää säätämistä ei vaadittu. Yöjuna lipui hyvissä ajoin ennakkoon laiturille ja sinne sai kavuta kyytiin, joten pääsin saattelemaan perheen kotimatkalle. Olin varannut hytin vanhanmallisesta makuuvaunusta kolmikerrosvuoteineen, mikä oli kaikille muille uusi elämys. Itse olen sellaisessa toki matkannut. Hieman arvelutti reaktiot ennakkoon, mutta eivät lopulta olleet onneksi kranttuja vaan innokkaasti hyttiinsä menivät. Pojille kyseinen yöjunamatka oli varmasti myös jännä päätös reissulle. Kuulemma oli sitten junamatka mennyt ihan mukavasti ja pääsivät hyvin perille kotiin. Itse siirryin takaisin autolle ja kaupan kautta koukattuani lähdin ajelemaan kohti Levin majapaikkaa, jonka olin kaukaa viisaana varannut siis vielä yhdeksi yöksi jotta saisin rauhassa valmistautua siellä tulevaan yksinvaellusurakkaani. Lisäksi piti hoitaa myös loppusiivous, koska en halunnut siitä ilosta reilua satasta maksaa ekstraa. Eli hommaa oli vielä luvassa ennen kuin pääsisin nukkumaan. Viimein illansuussa olin perillä Levillä ja tein aika rivakasti niin rinkanpakkaus- kuin siivoushommiakin jotta aamulle ei jäisi aivan mahdottomasti tehtävää. Myöhäisillassa ehdin kuitenkin pikaisesti vielä saunotella ennen nukkumaan menoa ja naatiskella olostani muutaman olusen kera.

4. päivä: 100-A, 100-A, Ropi-C…

Tilitilitom. Kuten laulussa lauletaan. Kelit olivat kääntymässä pysyvämmin heikomman puolelle, mikä tietysti harmitti. Ei voinut kuitenkaan muuta kuin laittaa keulaa kohti Käsivartta. Aamulla hoitelin ensin loppuun Levin kämpän loppusiivoukset, ja sen jälkeen vielä ehdin välpätä vaelluskamat kämpällä omiin pussukoihinsa, jotta siellä lähtöpaikalla tien poskessa ei tarvisi sitten suuremmin enää arpoa. Jos vaikka sataisi tai olisi itikka-attack pelipaikoilla. Silloin kun tuppaa asioita unohtumaan. Eli Ropin rykäyksen kamat oli nyt katsottuna valmiiksi. Sinne menisin ensin ja sen varmuudella hoitaisin ja nyt menomatkalla ensimmäiseksi. Koska se oli niin kauan tekemättä roikkunut. Ja usein jos jättää juttuja paluumatkalle niin silloin jo mukavuudenhalu vie voiton ja maltaan houkutukset sekoittavat tavoitteellisen ajattelun. Eli silloin kaikki maastotuska skipataan ja painellaan kohti 2000-luvun majoituksia ja 2020-luvun artesaanioluita. Ropi olisi myös muutenkin hyvällä paikkaa jatkoa ajatellen, koska siitä voisin sitten jatkaa Nordkappin suuntaan aika vakiomatkoilla, menisinpä sitten Reisadalenin kautta Jäämeren rantoja pitkin, tai pakitellen Hettaan ja siitä Altan suuntaan ja eteenpäin. Vähän fiiliksen mukaan, ja tietysti sen mukaan miten Ropi onnistuisi, tai epäonnistuisi. Eli peli olisi täysin auki ja itseni kanssa neuvoteltavissa. Sen verran olin kuitenkin jo kuluneen viikon kipuamisista henkisesti laaria täyttänyt, että ainakin Altan kanjoni varmaankin jäisi välistä. En löytänyt kovin suurta motivaatiota painaa tien varresta 8 km suuntaansa vain katsomaan hetkeksi jotain kanjonia, kun kuitenkin kaikkea muutakin olisi nähtävillä tällä turneella.

Mutta siis, kohti Ropia lähdin luottopelini kyyditsemänä. Ja Ropillehan mennessä on käytännössä kaksi lähtöpaikkaa, on Ropinsalmi ja on Iitto. Näiden kesken valintani oli jo ennakkoon hyvin selkeästi Iitto. Kartan tutkistelu ja netin kertomukset aika vahvasti tukivat tätä. Ropinsalmesta olisi ensinnäkin aavistuksen pidempi matka pelipaikoille, mutta ennen kaikkea se olisi soista ja pusikkoista Ropijoen vartta lähes koko matka, kun taas Iitosta noustaisiin jo alkumatkasta vähän ylempään maastoon, ja ennen kaikkea polku-ura veisi Akkispahdan vierustaa, mikä saattaisi olla komean näköinen ilmestys siinä matkalla. Ensin kuitenkin autotie vei reittini 50 sentin kahvilan (ei se jenkkiräppäri) ohi. Siinä piti pysähtyä munkkikahvilla Karva-Mikan salarakkaan luona (ks. aiemmat tarinat) ja kuunnella sivukorvalla kyseisen emännän tuttuja jorinoita turisteille muutamalla kotimaisella, parilla ulkomaisella, ja useammalla käsittämättömällä kielellä. Ja naureskella kun ensikertalaiset olivat monttu auki, että mitähän tässä justiinsa tapahtui. Tämän paikan munkkikahvi-kombo toimi hyvänä perinteisenä viimeisenä voiteluna ennen maastoa, aivan kuten ”huikka Pepsiä ja Multitabs” joskus aikoinaan… 

Automatkalla pelipaikkoja lähestyessä yritin vielä tiirailla että näkyisikö Ropi autotielle, luultavasti näkyi ja luultavasti sen näin, mutta kun ei tarkkaa fiilistä ollut sen profiilista niin aivan en varmuutta saanut. Viimeisiin matkahetkiin soittolistalta kajahti autoradiosta American biisi A Horse With No Name. Hieno biisi, mutta sanomaltaan ehkä hieman synkkä, ja rankalle vaellukselle lähtevälle ei niin toivoa herättävä. Toivottavasti ei ollut enne. Mutta siis, Iiton nurkille ajelin ja siitä vielä kilometrin ohi, minkä jälkeen tien vieressä oli muuntaja-asema ja sen vieressä pieni maastoparkkipaikka johon auton saattoi näppärästi pysäköidä reissun ajaksi. Sitten vain vaelluskengät jalkaan (taas oli jalat teipattu ja tuplasukat jalassa), kamat rinkkaan ja valmistautumaan maastoreissuun. Hyttysiä puski jonkin verran nyt naamalle, eli oli ihan hyvä että oli ennakkoon kamat aika valmiiksi lajiteltu. Rinkka heilahti selkään, otin teltankin varuiksi mukaan koska ei ollut tietoa kuinka ruuhkaista Ropin autiotuvalla olisi, tai että jaksaisinko sinne asti edes ennen iltaa talsia. Sitten laitoin kännykästä karttaohjelman auki gps-seurannalla. Paperikartta ja kompassi menivät rinkan taskuun. Heti muuntaja-aseman nurkalta lähti polku-ura etenemään Akkispahtan suuntaan ja ylärinteeseen kuten kuuluikin, joten sitä aloin seurailla.
 

Taas uusi käymätön korpimaa odottaa edessä

Jesse Jesari, kantapään turva

Muutaman sadan metrin jälkeen huomasin että siellä risteili ja rasteili näitä mönkijäuria ja metsäpolkuja enemmänkin, ja aika usein se vaikutti olevan juuri se mönkijäura mikä meni mihin sattui, ja jalan kuljettu polku vaikutti olevan usein ehkä oikeampi valinta. Onneksi oli gps-täppä koko ajan kännykän näytöllä, koska muuten olisi saattanut pelkän kartan perusteella lähteä ties minne harhapolulle. Jossain vaiheessa katosi sitten se polkukin kokonaan, mutta kun tiesin että Iittoa lähempää oli tulossa toinen polku kohta reittiäni risteämään, niin pystyin sitä kohti ottamaan suuntaa suht suoraviivaisesti. Viimein pääsin sitten kyseiselle polulle ja jatkoin matkaa sitä pitkin. Ja taas kului muutama sata metriä ennen kuin tuli toinen risteyskohta, mihin pystyin taas kerran hyvin varautumaan gepsin avulla. Paperikartalla olisi saattanut huomaamatta mennä sekin ohi ja olisin painellut väärälle polulle mikä lähti Tammukkajärven suuntaan eli väärään paikkaan. Nyt siis pysyin oikealla uralla kohta polku nousikin jo pykälää ylemmäs ja puusto hieman harveni että maisemat alkoivat avautua. Keli oli suht pilvinen, mutta onneksi pilvet olivat ainakin vielä melko ylhäällä joten näkyvyyttä oli joka suuntaan ja kun rinnettä etenin vielä hetken niin sieltä edestä avautui eteen kauempana Akkispahta. Ja kyllähän se näytti mukavalta motivaattorilta siellä muutaman kilometrin päässä. Ja sen takaa näkyi jo selvästi Ropi. Pilvet hipoivat Ropin lakea ja ajoittain peittivät sen alleen, mutta hetkittäin koko Ropi näkyi esteettä ja myös tämä piristi mieltä. On aina hienoa nähdä maalitolppa siellä horisontissa. Hieman arvelutti että millainen keli olisi lakitukseen luvassa, mutta nyt en sitä viitsinyt murehtia vielä liikaa. Keli oli vaeltamiseen aika optimaalinen ja jalat edelleen ehjinä.

Välillä polulla oli hieman kosteampia kohtia ja pikkupuroja, jotka olisivat kosteammalla kelillä saattaneet olla vähän ikävämpiä, mutta nyt niistä ei juuri murhetta ollut. Viimein aloin lähestyä Akkispahtaa ja sen alapuolella olevia pikkujärviä. Alun perin ajattelin että tämä saattaisi olla hyvä leiriytymispaikka jos virtaa ei riittäisi painella autiotuvalle saakka samana päivänä. Nyt oli selvää, että menisin tuvalle saakka. Askel kulki, keli oli kelpo ja fiilis hyvä. Ja Akkispahta oli oiva palkinto alkumatkan tarpomisesta. Lisäksi pikkujärvet joiden välistä polku pujotteli, olivat nättejä ja kuvauksellisia paikkoja missä oli hyvä pitää pientä evästaukoa. Tältä paikalta katsottuna myös Ropi näytti jo uhmakkaalta ja kunnolliselta tunturilta. Huippua hipovat pilvet vain lisäsivät dramatiikan tuntua. Oli jo puoli voittoa että näki tulevan kohteensa alhaalta käsin selkeästi, ilman sumua. Nyt ei niin paljoa haittaisi vaikka lakitus olisi sumussa, koska oli käsitys siitä missä silloin olisi, ja mitä tässä mentiin valloittamaan. Sitten jos olisi ollut sumua koko matka eikä olisi nähnyt vilaustakaan tunturista, ei alhaalta, ei ylhäältä, niin sitten saattaisi jo harmittaa enemmän.
 



Matka jatkui Akkispahdan ohitse ja pienen lehtomaisen metsikön läpi, joka oli myös melko poikkeuksellinen ja kaunis paikka siellä arktisella tundralla. Sen jälkeen polku alkoi nousta lopullisesti ylöspäin puuttomalle ylängölle ja maisemat aukenivat joka suuntaan. Hetken painoin moodissa naama kengänkärkiä tuijotellen, mutta sitten älysin vilkaista hieman myös sivulle ja takaviistoon, ja siinä aukeni Ropin reissun komein maisema silmieni edessä. Suoraan Windowsin taustakuvamateriaalia. Näkymä etelää kohti, Saarijärven yli, oli mitä valokuvauksellisin. Horisontissa kumpuilivat monenlaiset tunturit, osin sumuun ja sadepilviin verhoutuneina, Saarijärvi saarineen kaiken keskellä. Ja sen molemmin puolin tunturit lähempänä, sekä Akkispahta vieressäni. Tässä oli kyllä hieno näköalapaikka. Tuli hieman mieleen aiemman reissun Kaldoaivin näköalapaikka. Tämä oli vastaava Ropin alueen käyntikortti. Kuva joka kertoi enemmän kuin tuhat sanaa. Sitä oli aivan pakko jäädä hetkeksi ihastelemaan ylimääräisen tauon parissa, varsinkin kun horisontissa näkyi lähestyvän yhä synkempiä pilviä. Ehkä tätä maisemaa ei pian olisi mahdollista ihailla, eikä varsinkaan paluumatkalla. Tästä näkymästä kun sain tarpeekseni, jatkoin taas matkaa ja aloin keskittyä enemmän etumaaston tapahtumiin, erityisesti Ropin tuvan bongaamiseen. Ja hetken kun etenin ylemmäs, niin viimein silmäni tavoitti Ropin tuvan siellä kaukaisuudessa, Ropijoen ja ennen kaikkea ison suoalueen toisella puolen.

Ropin autiotuvalle oli kaksi reittiä. Saatoin jatkaa ylempää kiertävää reittiä, reilun kilometrin pidemmällä sakkolenkillä mutta luultavasti vähemmän soisessa maastossa, tai sitten menisin kohtapuoliin kääntyvää polkua pitkin suoraan tupaa kohti ja sitä myöten myös kohti suoaluetta ja Ropijokea. Tämä oli kuitenkin villi kortti, sillä täyttä varmuutta suoalueen tilanteesta ja vaikeusasteesta minulla ei ennakkoon ollut. Edeltävät helleviikot saivat minut kuitenkin luottamaan siihen, että maasto saattaisi olla nyt kuivahkoa. Päätin siis alkaa metsästämään polkuristeystä josta lähtisin kääntämään kurssia suoraan kohti tupaa. No, polun jatkaessa ylemmäs rinnettä, tuli kivikkoisempi kohta, ja siellä se polku-ura katosi sitten kokonaan. Jatkoin hetken aikaa oletettuun suuntaan mutta mitään polkua en enää löytänyt. Sitten piti taas kaivaa gps kännykästä esiin ja sen avulla hain sitten kohdan jossa tupaa kohti menevä polku pitäisi mennä. No, maastossa ei kyllä juuri mitään polkua löytynyt, jotain satunnaisia poropolkuja ehkä sinne päin. Aivan sama, ajattelin. Tupa näkyi etäällä ja suunta oli tiedossa, joten lähdin sitten suoraan sitä kohti etenemään ja laskeutumaan rinnettä nyt alaviistoon. Kilometri olisi enää matkaa, joten ajattelin että ei se haittaa vaikka vähän jalat kastuisikin kun kerran tupa olisi lähellä. Kaukaa havaitsin myös hieman elämää tuvan nurkilla, siellä muutama vaeltaja oli rinkat selässä mutta ilmeisesti lähdössä jo tuvalta poispäin. Parempi tietysti niin.

Alkumatka Ropijokea kohti meni leppoisasti alarinteeseen, mutta sitten alkoi se odotettu suoalue. Varsinaista polkua ei vieläkään kyllä näkynyt, mutta pyrin kartalla seuraamaan edes virtuaalisesti sitä polku-uraa gepsin avulla. Hienosäätöä tein sitten siinä kulkiessani kun suolla piti alkaa jalkojaan asettelemaan ja reittejään suunnittelemaan sen mukaan, mitä edessä näkyi, eikä sen mukaan mitä kartalla oli piirrettynä. Ilkeimmät ja kosteimmat osat tuntuivatkin olevan heti alkuunsa jonkun sivupuron kieppeillä, mutta sen jälkeen ryteikkö hieman helpotti ja oli helpompaa suunnitella kulkuaan avoimemmassa suomaastossa, jossa oli onneksi jonkinlaisia kuivempia maastosoiroja mitä pitkin pujottelemalla pääsi eteenpäin ilman kenkien kastumista. Mutta alkukesästä tai sateisemmalla kelillä tämä olisi kyllä ollut melko tuskainen etappi, sen sanon. Nyt homma oli vielä ihan siedettävällä tasolla. Viimein pääsin suoalueiden yli ja Ropijoen luokse. Tuvan kohdalla merkitty polku ja ylityspaikka ei ollut aivan sellainen mistä olisin uskaltanut lähteä yrittämään loikkimista ylitse, joten piti etsiä vähän helpompaa paikkaa vielä joitakin kymmeniä metrejä ylävirtaan, ja sieltä sitten löysin sopivan kivijonon jota pitkin pääsin loikkimaan joen yli. Tämän jälkeen Ropin tuvalle olikin enää muutaman minuutin pyrähdys, ja olin päässyt kuivin jaloin ja ehjin nahoin noin 9 km:n rykäyksen autolta tuvalle 3 tunnissa.

Gotta go, gotta go...	Akkispahdan ja Akkisjärven välimaastossa
Pahaa enteileviä pilviä Ropin huipulla	Tupaa edeltävä suoperse
Alles klar, herr komissaar, ja lomatukassakin pituutta ja kiharaa jo kuin Keijo Rosbergilla...	Kohta tullaan, ootappa Ropi vielä hetkonen...

Kun pääsin tuvalle, purin kamat sisään kun huomasin ilokseni että olin siellä ainoana. Ropin autiotupa oli hiljattain uusittu kun vanha oli jo aivan purkukuntoinen, mutta ihmettelin kovasti sitä että melko kallellaan tämä uusikin jo oli, ja kun ulkona vähän tein kierrosta niin totesin että alimmat hirretkin alkoivat olla jo aika finito. Ja puucee oli melkein kaatumaisillaan. Jossain nettistoorissa joku muukin oli ihmetellyt että miksi ihmeessä tämä uusi tupakin piti pystyttää samaan soiseen ryteikköön kuin vanha tupakin, kun jo satakunta metriä ylempänä olisi ollut paljon parempaa ja kuivempaa paikkaa uudelle tuvalle. No, emme ehkä saa tietää logiikkaa tämän kaiken takana, mutta onneksi nyt toistaiseksi tämä uusi tupa oli vielä käyttökelpoinen. Aloitin siinä kokkailun ja palautumisen päivämatkastani ja huomasin myös melko pian että olin aika hyvissä voimissa ja tunnelmissa edelleen, joten aloin miettiä josko lähtisin saman tien vielä iltaa vasten kokeilemaan Ropin valloitusta. Mitään ihmeempää puuhaa ei kuitenkaan minulla siinä tuvalla juuri olisi, ja varsinkaan mitään maisemia ei suuremmin siinä pusikon keskellä istuskellessa ollut. Myös sääennuste lupasi koko ajan huononevaa keliä niin yölle kuin seuraavalle päivällekin, joten saattaisi olla viimeinen mahdollisuus päästä Ropin laelle sumua ja sadetta välttäen. Aika pian aloin sitten pakkailla pikkureppuani tykötarpeilla Ropin valloitusta varten ja viimeistelin ruokailuni. Jätin rinkan tuvalle ja pistin ylle riittävän lämmintä ja vedenpitävää vaatetta, koska oli suuri todennäköisyys että keli muuttuisi illan edetessä viileämmäksi ja sateisemmaksi. Sitten vain suurempia ihmettelemättä jätin Ropin tuvan taakseni ja lähdin etenemään polku-uraa pitkin tuvalta pohjoiseen ja kohti Ropia.

Polku kulki selkeänä maastossa ja hyvä niin, sillä maasto oli ajoittain kosteaa, varvikkoista ja kivikkoista ja polkua edetessä sai paremmin pidettyä kuitenkin matkavauhtia, kun ei tarvinnut keskittyä niin paljoa suuntaan vaan pelkkään etenemiseen. Satakunta metriä tuvalta edettyäni tulin mukavan oloiselle hiekkakentälle jokivarressa, joka vaikutti erinomaiselta telttapaikalta. Tämä oli myös varmasti se optimaalinen tuvan paikka, mistä jotkut olivat puhuneet. En voinut edelleenkään kuin ihmetellä järjen juoksua, että millä perusteella ei tähän sitä tupaa olisi voinut laittaa vaan sinne ryteikön keskellä. No, annoin ajatuksen olla ja jatkoin matkaani. Hetkittäin tuli kosteampia kohtia, missä polku meinasi kadota näkyvistä, mutta kohta sain taas jonkin polun eteeni. Siellä kun niitä taas risteili useampia. Kännykästä pyrin seuraamaan että olin kohtalaisen oikealla reitillä, mutta myös joki oli hyvä maamerkki siinä hieman alempana kulkiessaan. Viimein pääsin kohdalle missä ylempää kiertävä polku joen toiselta puolen yhdistyi tähän kulkemaani polkuun. Suunta kääntyi nyt suoraan itään ja kohti Ropia. Olin aiemmin aprikoinut että miltä reunalta laelle kannattaisi kenties mennä, mutta nyt paikan päältä katsottuna arvelin että luultavasti se eteläreuna minkä juurelle polku veisi, olisi ehkä toimivin. Lisäksi polun ulkopuolinen maasto vaikutti sen verran työläältä ylänkösuolta ja varvikolta, että vaikka kiertämällä jonnekin toisaalle ehkä aavistuksen helpompi loppunousu löytyisi, niin se siirtymä imisi vastaavasti enemmän mehuja ja kokonaissaldo painuisi sitä myöten miinuksen puolelle. Siispä jatkoin edelleen kiltisti polkua pitkin, joka helppokulkuisuudestaan huolimatta pisti kuitenkin hieman jo puuskuttamaan. ”Pole pole”, muistelin kuitenkin Kilimanjaron oppaiden puheista ja yritin pitää rauhallisen tahdin, koska ei tässä kiirettä oikeasti ollut ja kannatti välttää aivan läpimäräksi hikoiluakin vielä tässä vaiheessa. Nousu tunturin juurelle oli kuitenkin pitkä ja yhtämittainen ilman palauttavia tasapätkiä. Ja tulisi siinä niitä nousumetrejäkin jo oikeasti ennen kuin oltaisiin edes varsinaisesti tunturille kapuamista aloittamassa. Jokivarren ja autiotuvan 570 metristä mentäisiin tunturin juurelle 790 metriin saakka. Eli noin 220 metriä ylös. Siitähän ei sitten olisikaan tunturin laelle eli 945 metriin kuin 155 metrin nousu enää jäljellä.

Tupatauko	Kohti Ropin huiputusta
Maisemia takamaastoon pitkän alkunousun aikana	Nyt alkaisi varsinainen kapuaminen
Sumuun vetää, puolesta tunnista taisi jäädä homma kiinni...	Niin tutut Lapin lakimaisemat taas, sumua, usvaa, pilveä...

 

Ropi on yksi Suomen suurimmista prominenssilukeman omaavista tuntureista, ja sen myös huomasi paikan päällä. Lähimaastossa ei muita vastaavan korkuisia tuntureita ole, joten se erottuu selvänä ja ylväänä paikan kunkkuna ja sieltä näkee kauas. Tämä oli yksi iso syy, miksi tätä tunturia olin lähtenyt valloittamaan alunperinkin. Lisäksi tietysti koko Ropin ympäristö maastona oli minulle tuntematonta ja käymätöntä seutua, joten oli mukava katsella täysin uutta seutua kun matkaani yksin autiolla ylängöllä tein. Pitkältä tuntunut alkurinteen nousu alkoi pikkuhiljaa taittua ja olin lähestymässä tunturin varsinaista reunaa. Samalla oli valitettavasti lähestymässä sadepilvet matalalla ja sumun uhka. Joitain haituvia jo nuoli Ropin lakea, kun sinne aprikoiden välillä katsettani käänsin. Tiesin että kauaa keli ei hyvänä säilyisi. Pidin kuitenkin järkevänä ottaa hetken tauon kun viimein pääsin tunturin juurelle mihin polkukin lopulta katosi. Otin juomaa ja evästä ja samalla tiirailin yläviistoon reittivalintoja. Eteläreunalta kivikkojen välistä näytti menevän jonkinlaisia vihreämpiä soiroja joita seuraamalla saattaisi saada hieman helpotusta etenemiseen. Kovin pahalta tai jyrkältä ei rinne näyttänyt. Onhan näitä kiipeilty. Kartassa oli merkitty kakkoslaen edustalle hieman jyrkempi käyrästö, joten se kannatti ehkä kiertää länsipuolelta, mutta muuten vaikutti aika perinteiseltä ja yhtäläiseltä rinteeltä joka suunnassa. Kun aloitin nousuni, alkoi myös tihuttelemaan hieman vettä ja sumupilvet alkoivat peittää jo Ropin lakea sekä laskeutua hiljalleen myös alemmas rinnettä. Nyt piti kuitenkin mennä, odottelu ei auttanut ja laelle teki mieli.

Kapuaminen eteni hyvin ja pääsin nousemaan useita kymmeniä metrejä ylöspäin niin että näkyvyyttä kauemmas vielä jossain määrin oli. Pääsin siis edes hetken verran kokemaan maisemia mitä Ropin rinteiltä etelän suuntaan näki. Valitettavasti pohjoisen ja idän suuntaan tunturi itsessään vielä peitti maisemat, ja luultavasti sumu peittäisi kohta kaikki muutkin suunnat, mutta en nyt siitä suurempaa murhetta kantanut. Enemmän huolettivat alati voimistuva tuuli sekä tihkusateen kasvaminen. Jatkoin matkaani ylemmäs ja näkyvyyttä oli vielä sen verran että pystyin hieman yläpuolista rinnettä näkemään ja reittivalintoja sen perusteella tekemään. Kännykästä seurasin myös että pysyisin suht järkevällä uralla ja olisin menossa kakkoslakea kohti. Lopulta jyrkin nousu taittui ja tiesin lähestyväni lakitasannetta. Nyt olin jo täysin sumun ja pilvien keskellä joten näkyvyyttä ei ollut juuri yhtään. Lisäksi kova tuuli puhalsi vasten kasvoja. Mutta ei ollut hyttysiä. Ei ollut. Ja melko hyvissä voimissa olin edelleen pienestä puuskutuksesta huolimatta. En palellut enkä ollut läpimärkä. Myös tunturin profiili oli melko turvallinen, mitään äkkijyrkkiä tai rotkoja ei millään reunalla ollut mihin sumussa olisi voinut eksyä. Homma oli siis edelleen ihan bueno.

Viimein tulin kohdalle jossa maasto ei enää noussut ja totesin että olen ainakin jonkinmoisella laella. Kännykkä vahvisti että olen juurikin siinä eteläisemmällä kakkosnyppylällä. Hyvä. Nyt sitten pitäisi etsiä se varsinainen laki suht tasaisella ja kivikkoisella lakitasanteella umpisumussa. Onneksi tekniikka opasti hyvin ja luotettavasti sen parisataa metriä, koska kartalla ja kompassilla olisi voinut joutua vähän enemmän arpomaan. Laki oli sen verran tasaista että lopulta kun usvan seasta alkoi hämärästi jotain kivikasaa näkymään, niin en heti meinannut uskoa että se on korkein kohta, koska tuntui että se kakkoslaki oli ollut ylempänä. Mutta kun näin jonkin kolmionmittaustornin tai vastaavan jäänteet siinä kivikasan vieressä niin kyllä sen sitten uskoi että eiköhän tässä korkeimmalla kohdalla olla. Sellaiset pari tuntia tuvalta tuli kapuamista tunturin laelle kevyellä varustuksella. Ihan ok. Koska suuria maisemaelämyksiä ei ollut tarjolla huipulla niin otin vain pakolliset lakituskuvat ja skippasin huiputusoluenkin (!) koska ei nyt kiinnostanut suuresti juoda kylmää huurteista siellä tuiverruksen keskellä. Oli kuitenkin hyvä voittajafiilis, Ropi oli ollut yksi käymätön rasti ristinollassani ja nyt se oli ruksitettu. Lähdin käppäilemään hiljalleen takaisinpäin kakkoslakea kohti.



Kakkoslaelle saavuttuani katselin kelloa ja katselin hieman sään kehittymistä. Totesin että voisin ehkä vartin verran siinä kakkoslaella vielä odotella, josko keli paranisi tai ainakin jos sieltä edes pieni aukko pilviverhoon tulisi että hetken näkisi maisemia vilaukselta. Mutta ei, koko ajan tuntui vain tuuli tuivertavan kovemmin ja tihkusade yltyvän. Lopulta oli pakko myöntää että ei sieltä näe tänään enää mitään. Sitten otin suunnaksi alarinteen ja yritin löytää sen saman suhteellisen hyvän reitin jota pitkin olin ylöskin kavunnut, ja aika pian muutamista kivistä ja maamerkeistä huomasin että aika lailla siellä olin menossa missä pitikin. Matka alas sujui totutun rivakasti, ja onneksi kivet eivät olleet vielä mahdottoman liukkaita kun varsinaista kaatosadetta ei vielä ollut niskassa. Tunturin juurelle päästyäni, huomasin että pilvikerros oli laskeutunut jo aiempaa alemmas eli se oli jo melkein sillä korkeudella mistä lähdin kivikkorinnettä kapuamaan. Onneksi sen alemmaksi ei kuitenkaan pilvet enää laskeutuneet, joten kun lähdin tallaamaan sitä loppumatkan ylänkömaastoa, oli minulla edes jotain maisemia edessäni nähtävillä.

Ylängön tepsuttelu oli nyt leppoisaa, reitti vei alamäkeen, ekskursion tavoite oli saavutettu, ja olo oli edelleen ihan kelvollinen. Jalatkaan eivät valittaneet yhtään. Viimeistään tällä reissulla tuli nyt todistettua ja todettua kerrospukeutumisen hyödyllisyys, siis nimenomaan jalkojen kerrospukeutumisen. Jesari. Sukat. Toiset sukat. Great success. Ei pienintäkään nirhauman alkua, pistelyä tai mitään. Jalat olivat aivan priimaa. Vaelluskengätkin olivat ekalla kunnon vaellusreissullaan osoittautuneet hyväksi ostokseksi. Eivät hirveästi vettä pitäneet pidemmässä juoksussa, mutta ainakin istuivat hyvin jalkaan ja tukivat jalkaa kivikoissa. Ihan jees siis. Viimein saavuin takaisin tuvalle, noin puolta nopeammin mitä menomatka laelle oli kestänyt ja aloin laitella iltasapuskoita. Tupa oli edelleen privaattina vain minulla, mikä oli mukavaa. Oli vaivatonta kokkailla ja kuivatella kamojaan. Sain rauhassa viritellä kamiinaan pikkutulet ja fiilistellä hetkisen. Juuri kun siinä olin harkitsemassa tarttumista jallukahvipulloon, kuului tuvan ulkopuolella kuitenkin kolinaa, joten muuta seuraa oli saapumassa myös tuvalle. No, ei siinä mitään, ehdin kuitenkin paljon jo asioitani rauhassa siinä hoitamaan. Sieltä tuli toinen yksinäinen vaeltaja, joka sanoi tulevansa vain hetkeksi kuivattelemaan ja sitten mahdollisesti jatkamaan tai menemään telttaa pystyttämään, mutta lopulta ilmeisesti lämpöisen ja kuivan tuvan vetovoima oli liikaa ja hän jäi myös tuvalle yöksi, kun ulkonakin keli muuttui hieman sateisemmaksi. Pihapiirin laitamille oli illan aikana noussut myös yksi teltta, eli kyllä siellä nurkilla hieman porukkaa kuitenkin oli liikenteessä. Viimein oli yöpuulle siirtymisen aika, mutta nukkumisesta ei meinannutkaan tulla mitään koska tuvassa oli joitakin hyttysiä, ja silloin kun yrittää nukkua, niin yksikin on liikaa. Lopulta keksin heittää lierihattuni naamani suojaksi, niin ilmeisesti se hämäsi tai häiritsi hyttysiä sen verran että häipyivät kauemmaksi ja sain lopulta unen päästä kiinni.

You touch my tralalaki	Lakitus on lakitus, vaikka sumussa
Ei auta odottelu ei, siis alas	Alhaalta näki että huonommaksi vain keli koko ajan oli menossa

5. päivä: Kohti pohjoisinta kolkkaa sekä vaellushistoriani maksimiminimiä

Seuraava aamu Ropin ympäristössä valkeni yhtä pilvisenä ja kosteana kuin edellispäivän iltakin. Näkyvyyttä oli jopa hieman vähemmän. Itse asiassa olin asiasta vain tyytyväinen. Meinaan mikään ei ärsyttäisi enemmän kuin se että sumuisen lakituksen jälkeen seuraavassa hetkessä olisikin taas kirkas ja selkeä sää. Nyt oli sumua ja sitä olisi luvassa koko päivä ja varmaan seuraavakin, joten mistään hetken huonosta tuurista ei ollut eilisessä onneksi kyse. En jaksanut alkaa tuvassa keittelemään aamupuuroja koska oli aika hyvä fiilis eilisen jäljiltä ja tuleva päivämatkakin olisi aika lepsu, joten vetelin vain leipää vähän reilummin ja teetä. Sillä pitäisi pärjätä.

Päivän ainoa arvontamomentti liittyi lähinnä nyt siihen että palaisinko samaa suoraa reittiä suoalueen yli ja polku-uralle kuin tuvalle tullessakin. Vai menisinkö nyt kiertotietä ylempää. Koska käytännön näkemystä oli nyt sekä suoalueesta, että polun alkuosuudesta eilisillan Ropi-keikalta, päätin että en lähtisi suotta keräämään hikeä heti alkumetreillä rämpiessä, vaan voisin ottaa sen kilometrin koukkauksen ylempää. Ajallisesti ei kuitenkaan tulisi kuin vartti turpaan. Ei ehkä sitäkään jos yläpolku olisi ripeää reittiä. Päivän jatkon osalta en vielä lähtenyt ajattelemaan pidemmälle kuin että autolle yrittäisin suht reippaasti edetä. Joka tapauksessa olisi pitkä ajomatka edessä, riippumatta siitä mihin ilmansuuntaan ja kohteeseen autolla lähtisin etenemään. Ainakaan Iiton nurkille en jäisi leiriytymään seuraavaksi yöksi suotta.

Kun kamat oli selässä, lähdin siis tuvalta tällä kertaa ylärinteeseen polkua pitkin joka jo eiliseltä tuttua olikin. Sitä tuli tarvottua hetkinen jonka jälkeen saavuin taas risteävälle polku-uralle. Nyt käännähdin sitten sitä länteen päin ja lähdin laskeutumaan muutaman kymmenen metriä alas jokivarteen, mistä mönkijäura meni joen yli. Harmistuksekseni näin heti että mönkijäuran kohdalta Ropijoen ylitys olikin hieman hankalampi tällä kohtaa, eli en siitä menisi heittämällä yli enkä kuivin jaloin. En ollut vielä valmis kahluuhommiin ja kenkiä riisumaan, joten lähdin polun kohdalta ylävirtaan etsimään parempaa ylityskohtaa. Lopulta pienen etsiskelyn jälkeen löytyi joidenkin kymmenien metrien päästä kohta mistä uskalsin loikkia kiviä pitkin yli ja onnistuinkin. Sen jälkeen yhytin nopeasti taas polku-uran ja lähdin sitä pitkin etenemään Akkispahdan suuntaan. Jokivarressa polku oli kohtalaisen märkää ja pehmeää litsinlätsiä mutta toive oli että kun siitä hieman noustaan ylemmäs tunturin kylkeen niin ehkä se paranisi ja kuivuisi. Valitettavasti toive ei toteutunut, vaan sitä soisempaa polkua oli luvassa vielä kilometrin verran, käytännössä sinne asti, mistä olin aiemmin erkaantunut polusta ja suunnannut kohti tupaa. Siellä lopulta polku hetken kivikkoon kadottuaan löytyi taas ja oli tutun tasalaatuinen ja kuivahko. 

Eli summa summarum, vaikea nyt sanoa kummin tekisin. Ehkä juuri niin kuin nytkin. Eli tuvalle mennessä jaksoi rämpiä suolla kun tiesi pääsevänsä pian tupaan kuivattelemaan jos siellä mulahtaisi. Takaisin lähtiessä taas varmaankin kiertäisin varman päälle. Kiertoreitin polku ei ollut kylläkään niin mahtava kuin toivoin, eli kyllä sielläkin kengät märäksi sai, ja Ropijoen ylitys oli itse asiassa hankalampi siellä yläjuoksulla. Mutta, jos olisi ollut yhtään märemmät kelit tai alkukesää, niin tuo tuvan lähistön suo-osuus olisi kyllä ollut kertaluokkaa keljumpi eli ei sitä oikoreittiä silloin ainakaan kannata kokeilla, ei kumpaankaan suuntaan mennessä.

Anyways, matka kulki taas joutuisasti ja nyt ei tarvinnut paljoa karttaa vilkuilla eikä reiteistä murehtia. Tuttua polkua painelin alaviistoon Akkisjärven tuntumaan. Koska kauheasti ei maisemia sumussa nähnyt, eikä Akkispahta tältä suunnalta katsottuna ollut niin edustava, oli aikaa katsella paremmin lähipuskien luontoa ja näkymiä. Ja siinä Akkisjärveä ennen oleva lehtotaipale oli kyllä taas sellainen seesteinen ja kaunis paikka, että piti hetkeksi pysähdellä hiljaa maisemaa ihastelemaan. Hyttysiä ei ollut häiritsemässä ja sadetta ei onneksi näkynyt, joten sai vaan hengitellä rauhassa raitista ilmaa ja katsella ympärilleen. Siitä matka jatkui tuttuun tapaan pikkulampien välistä pujotellen, ja sen jälkeen olikin taas hieman nousua luvassa kun polku kulkisi matalan tunturin kylkeä ennen saapumistaan muuntaja-aseman nurkille.

Lähestyessäni reitin loppupäätä päätin olla oikein tarkkana, ja katsoa että mistä se kyseiseltä muuntaja-asemalta tuleva polku oikein risteää oikeasti tähän Iiton polkuun, koska olin sen tulomatkalla kadottanut. Katselin kartalta ja gps-seurannasta tarkasti kun tulin risteyskohdan läheisyyteen, mutta ei. Ei sitä kartalla  risteävää polkua näkynyt sitten yhtään missään. Ei missään. Tämä siis tarkoitti sitä että oli otettava lyhyt, mutta kohtalaisen paskamainen suuntaus umpimaastoon jälleen kerran ja paineltava parisataa metriä ryteikön läpi johonkin suuntaan. Lopulta alkoi sitten tulla vastaan jotain polun ja mönkijäuran kaltaista himmeää uraa maastossa ja ehkä noin satakunta metriä ennen autolle tuloa lopulta isompaa polkua mikä lopulta johdatti maaliin saakka eli autolle. Taas oltiin hyvissä voimin tämäkin etappi saatu pakettiin. Autolla piti vähän välpätä kamoja, mutta siellä tulikin päälle sitten kohtalaisesti jo hyttystä, eli tein vain pakolliset operaatiot ja hyppäsin auton rattiin ja päätin lähteä saman tien ajamaan ilman sen suurempia palautteluevästaukoja.

Paluumatkan ankeampaa keliä

Akkisjärven nurkilla lehtomaisempaa pätkää

Noh, mihin suuntaan sitä sitten autolla lähdettiin. Noh, lähdettiin takaisin itää kohti eli Hetan suuntaan. Minäpä hieman taustoitan… Alun perin ideana oli minulla ollut että Ropin jälkeen kiertue jatkuisi Reisan kansallispuistoon josta lähtisin tekemään noin 3 päivän pistovaelluksen Mollisfossenin ja Imofossenin vesiputouksille. Sieltä sitten jatkaisin autolla ensin Altaan ja sitten Nordkappiin Jäämeren rantoja pitkin cruisaillen. Altan kanjonin pistovaelluksen olin jo päättänyt aiemmin siis skipata. Noh, nythän oli tilanne kuitenkin se, että minulla oli jo viikko alla Lappi-boogieta perheen kera ja tunturikiipeilyä ja nyt vielä onnistunut Ropin maastolenkki, eli alkoi vähän olla ehkä ns. tyhjän takin syndroomaa havaittavissa urotekojen suhteen. Tämän lisäksi osin sumuisten ja sateisten kelien takia, aloin miettiä kuinka järkevä kyseinen Reisan laakson pistovaellus mahdollisesti olisi. Sumussa siellä ei näkisi vesiputouksista mitään, sateessa siellä olisi todella vetistä ja märkää jokivartta ja pusikkoa tarjolla mikä ei juuri houkuttelisi ja lisäksi matkaa olisi kuitenkin melko paljon edettäväksi, Imofossenille ja takaisin noin 55 km. Onko se nyt sen arvoista. Ja sitten olin vielä yksin reissussa, ja kun tiedossa oli että tupien varaan ei voisi laskea vaan olisi pelkkää telttamajoitusta ja absidikokkailua, niin jotenkin ei ollut nyt vaan fiilistä siihen. Vaelluskaverin kanssa ehkä joo, mutta yksin tuommoinen korpisoturin meininki on aina vähän plääh. Joo, myönnetään. Keski-ikäisen mukavuudenhalukin on alkanut puskea aika vahvasti pintaan. Guilty as charged. Noh, ja siispä. Olin kehittänyt vaihtoehtoisen suunnitelman. Ja se kuului näin, en menisi ollenkaan Reisalle reissaamaan. Jääköön ne vesiputoukset ja vuonolaakso johonkin tulevaan kertaan vaikka sitten isommalla porukalla matkatessa. Oli tämä päätös jo selkäytimessä kypsynyt monta päivää aikaisemmin Levillä, mutta ehkä en sitä halunnut aivan vielä lukita kuin vasta Ropin parkkiksella. Tai ainakaan kertoa sitä matkakertomuksessani, kuin vasta tässä vaiheessa, for dramatic purposes.

Ropin nurkilta oli onneksi lähes yhtä lyhyt reitti Nordkappiin tarjolla Enontekiön Hetan kautta Altaan ajettaessa. Eli kovin suurta penaltia ei matkassa tulisi tämän reittimuutokseni myötä. Lisäksi tie Hetasta Altaan olisi suht suoraa ja nopeaa ylänköpätkää, kun taas Jäämeren ranta vuonoineen veisi aikaa ja hermoja, joten aika 50/50 homma menisi ajomatkan osalta siis. Minulla oli varattuna hostellitason majoitus Repvågistä noin tunti Nordkappista etelään, mutta se oli alkuperäisen suunnitelman päiväyksien mukaan eli peruin sen. Mietin että varaanko tulevalle yölle sen, mutta totesin että antaa olla. Jos se suunnitelmiini ja aikatauluihini sopisi, voisin kurvata pihaan ja kysyä tiskiltä majoitusta. Ja kun oli vielä epävarmuutta aikataulustani muutenkin kun oli vielä ruokailematta ja ajomatkaa pitkästi pohjoiseen kuljettavana, niin päätin vetää ihan tunteella ja lonkalta loppupäivän osalta.

Kurvailin Hettaan, missä ensimmäinen operaatio oli tankata auto täyteen, jotta en joutuisi mitenkään tankkaamaan Norjan puolella litraakaan. Sen jälkeen kun hevonen oli juotettu, oli cowboyn vuoro. Kävin ensin marketissa hakemassa vähän evästäydennystä ja iltapalatarviketta, ja sen jälkeen kipaisin kadun toiselle puolen hakemaan hampurilaismätön grilliltä. Se toimi hyvänä kenttälounaana. Oltiin jo pitkällä iltapäivän puolella kun pääsin viimein Hetasta irtautumaan kohti pohjoista. Matkaa Nordkappiin olisi vajaa 450 km ja Google Mapsin mukaan yli 6 tuntia, joten kohtalaisesti oli urakkaa vielä jäljellä, sekä myös kysymysmerkkejä yöpaikan osalta. Mutta, tunteella ja lonkalta, kerrankin. Olin päättänyt löysyttää perinteistä vannetta piponi ympärillä tänä vuonna. Heitin lunkia musaa auton soittimesta ilmoille ja katselin ohikiitäviä maisemia.

Alkumatka Kautokeinoon ja vähän siitä ohikin oli entuudestaan tuttua mestaa, mikä ei juuri järisyttäviä maisemia tarjonnut. Muutoinkin olin melko varma että Altan tiellä ei juuri korkeuseroja nähtäisi vaan vasta sitten Jäämeren lähestyessä. No, hetken aikaa sain baanaa paahtaa oikeassa ollen, mutta sitten kun oltiin lähestymässä Altaa niin parikymmentä kilometriä ennen alkoi tie laskeutua Altan laaksoon ja kyseessä olikin melkoisen hieno tienpätkä. Tie laski melko jyrkästi alas kiemurrellen ja laakso ympärillä kapeni molemmilta reunoiltaan pystysuorine seinämineen. Tämä oli todella hieno tieosuus ja aivan puskista. Autotie meni mahtavassa rotkolaaksossa ja oli vaikea priorisoida että ihastelisiko hienoja maisemia sivuikkunoista vai yrittäisikö pitää autoa kiemurtelevalla maantiellä oikealla kaistallaan ilman kolareita. Aivan mahtava muutaman kilometrin tiepätkä. Aivan mahtava. Lopulta meininki rauhoittui, maisemat tasaantuivat ja tultiin Altan kaupunkiin. Siihen en jäänyt pysähtelemään vaan jatkoin matkaa suoraan eteenpäin ja kohti Nordkappia. Altan kanjoniin jos olisi lähtenyt kuten alkujaan ajatuksissa oli, niin Altasta olisi pitänyt kääntyä nyt sivutielle ja parikymmentä kilometriä kärrypolkua autolla pompuutella. Ei houkuttanut. Ja varsinkin nyt, kun tuntui että olin jo nähnyt ”autoteiden” Altan kanjonin. Maha oli jo siitäkin tullut täyteen.

Altan jälkeen maantie nousi nopeasti takaisin tunturiylängölle ja aina sinne 300 korkeusmetriin saakka. Nyt mentäisiin hieman Finnmarkia ”oikaisten” aina Olderfjordiin asti. Eli vieläkään ei tarvinut lähteä kääntelemään rattia ees ja taas vuonoteiden malliin. Hyvä niin. Olinkin varautunut tylsään ja esteettisesti perinteisen rumaan tundraylänköön, mutta vielä mitä. Taas kerran tuli hienoa maisemaa eteen, tosin aivan toisenlaista kuin aiemmin. Ylänköosuudella kun oli muutamia tooooooooooooodella pitkiä suoria horisontissa häämöttävine kukkuloineen, joissa tuli aivan sellainen tunne, kuin olisi ajanut jossain Amerikan Keskilännen preeriatasangoilla, suorittamassa keski-iän kriisin roadtrippiä avo-Cadillacissa. Takakontti täynnä uppereita, downereita, screamereitä ja laughereitä. Ja pullo tequilaa, tietysti. Tässä sitä mentiin, farmari-Mondeolla, repsikan istuin ladattuna sipseillä ja limpparilla. Mahtavuutta! Maisemissa oli myös jotain vähän samaa fiilistä kuin Skotlannin pohjoisilla saarilla, kuten Skyellä. Sellaista Kaledonidien tunnelmaa, miinus porot.

"Kerrospukeutuminen" kannatti, jalat kiittivät

Jäämeren rannalla

Olderfjordista reittini erkani E6-tiestä kohti pohjoista ja lähdettiin kulkemaan oikeasti oikeasti Jäämeren rantoja pitkin. Nyt päästiin taas norjalaisen liikennekulttuurin ytimeen. Eli vaikka painelisit mutkaista itsemurhatietä pitkin sallitulla maksiminopeudella, niin silti takapuskuriin tuli jono paikallisia, jotka ohittelivat pimeissä mutkissa ja painelivat vähintään parikymppiä yli sen nopeusrajoituksen, rotkojen reunoja viistäen vailla ongelmaa. Asia vakio. Antaa mennä. ”Pois mummot ja vaarit. Alta! Tie näyttää mutkikkaalta. Mittari näyttää yheksääkymppiä, mut norskit on takaluukussa…” Minä pidin muutamia valokuvaustaukoja tien poskessa aina sopivin välein koska kiirettä ei ollut, ja maisemat alkoivat olla nyt todella hienoja. Nordkappiin menevä tie meni jyrkkien vuonojen reunustoja pitkin ja vastarannalla näkyivät seuraavan niemen jylhät maisemat. Välillä pujahdettiin tunneliin, sitä saattoi olla parisataa metriä tai pari kilometriä, ja sitten saatettiin nousta ripeästi ylängölle ja taas laskeutua meren rantaan. Välillä tien reunassa ihmetteli jopa poroja, mikä oli kohtalaisen hämmentävää kun oltiin jyrkänteen ja meren välissä.

Ilta alkoi jo hämärtyä ja aurinko laskea, mutta ajoboogie oli hyvä ja vireyttä piisasi. Kun saavuin Repvågin kohdalle ei aikomuksenani ollut todellakaan kääntyä sinne yöpuumajoitusta hakemaan.  Nyt paineltaisiin samoilla silmillä Nordkappiin saakka. Yövyn sitten teltassa tai autossa siellä jossain seisakkeella. Ja eihän varsinaista yötä kesällä näin pohjoisessa edes tulisi, eli valoa kyllä piisaisi vielä hyvin ajamiseen ja maisemien ihailuun. Kohta olisi luvassa sitten se Nordkappin tunneli, 6870 metriä pitkä pätkä meren alitse Mageroyan saarelle jossa Nordkapp sijaitsee. Mutta kun saavuin tunnelin suulle, siellä olikin tikkarimies pysäyttämässä autoletkaa ja vilkkuvaloja. Mitäs nyt? Noh, aika nopeasti kävi ilmi että jotain remonttia tunnelissa oli tekeillä ja nyt odottelisimme vain hetken saattoautoa, mutta kulkeminen tunnelissa silti onnistuisi. Siinä sitten hetken jonon kärkiautona odottelin, ja kun saattoauto kiekkasi eteen niin lähdettiin porsaina jonossa rauhassa ajelemaan tunneliin. Kyltti tunnelin suulla ilmoitti että tunneli menee syvimmillään 212 metriä (!) merenpinnan alapuolella. Niin isoon lukemaan en ollutkaan varautunut, mutta kun tunneli syöksyi alaspäin niin alkoi tuntua, että ei se kyltti kyllä yhtään liioitellut. Saattoauto paineli edellä ja koin järkeväksi pitää hieman turvaväliä. Ja hyvä niin. Pian alamäki oli niin jyrkkää että sain painaa tosissani jarrua, että etuauton takapuskuri ei tulisi liian likelle. Pitkässä tunnelissa vielä kun asennon ja jyrkkyyden taju katoaa täysin, oli hieman surrealistinen olo kun auto meinasi väkisin lähteä kunnon laukalle jarrun painelusta huolimatta. Viimein tie tasaantui ja hetki mentiin syvyyksissä, sen jälkeen oli luvassa vastaavasti tiukka ylämäki kun tunneli lähti nousemaan kohti maanpintaa. Ja vaihdekepistä sai hakea suosiolla pienempää pykälää. Viimein päästiin päivänvaloon ja matka sai jatkua taas omassa komennossa. Olipahan tunnelikokemus. Noin syvällä en ole vielä ikinä ollutkaan (edes psyykessäni), tästä tuli reissujeni minimivalloitus. Maksimiminimi. Paikallisia maksimejahan olen monesti metsästänyt. Niidenkin osalta tuli kiitollinen olo siitä, että en ole norjalainen. Menisi järki ja terveys, kun joka läänin ja nurkka-alueen korkein tunturi tai erottuva nyppylä pitäisi valloittaa. Täällä niitä piisasi. Suomessa riittää, että käyt yhden Inarissa ja toisen Savukoskella.

Viimeiset kilometrit tie kiemurteli näyttävissä vuononpohjukoissa ja viimein se alkoi nousta jyrkästi Nordkappin tunturiylängölle kolmeen sataan metriin ja maisemat olivat jälleen kerran huikeat. Hieman ennen Nordkappia oli pieni taukoseisake, johon oli pakko pysähtyä valokuvaamaan. Keskiyön aurinko paistoi Jäämereltä pilvihunnun takaa alhaalla olevaan vuonoon ja koko näky oli jotenkin taianomainen. Sitä oli vain pakko pysähtyä ihailemaan. Sen jälkeen oli luvassa vielä viimeiset kilometrit ja lopulta lähestyin Nordkappin turistirysän parkkipaikkaa ja lippukojuja. En ollut aivan varma mikä on systeemi ja lipputaktiikka, mutta opastekylteissä luki että pääsy ja pysäköinti on ilmainen koko piha-alueella joten ajelin lippuluukkujen ohi kuten muutkin ja aloin etsiä vapaata paikkaa parkkipaikalta jossa oli noin tuhat plus miljoona matkailuautoa ja moottoripyörää jo parkissa. Nopeasti yhden paikan löysin ja siihen pysäköin. Heitin takkia niskaan, otin kännykän kouraan valokuvauksia varten ja päätin siirtyä katsomaan että miltä se Nordkapp nyt sitten oikeasti näyttää.
 

Jylhää merenrantatietä	Matkailuautojen meri Nordkappin parkkipaikalla
Ensin katselemaan maisemia sivutasanteelta	300 metriä jyrkkyyttä Jäämereen törmäten
Vähän zoomia pelipaikalle	Hotelliravintolaturistikompleksi

Kello oli jo yli yhdentoista, tai siis yli kymmenen Norjan aikaa, kun olin saapunut Nordkappiin. Mutta siellä oli yhä täysi rähinä päällä. Ihmiset kulkivat kameroiden kanssa ympäri aluetta, ravintola ja hotelli oli täynnä kuhinaa, busseja tuli ja meni. Olisiko sitten keskiyön aurinko ollut sellainen kantava teema mikä piti tämänkin paikan virkeänä 24/7? No, tepastelin jyrkänteen reunan lähettyville suoja-aidan luokse ja otin ensin kuvia hieman kauempaa siitä Nordkappin kielekkeestä missä se turistimesta muistomerkkeineen on. Toiseen suuntaan otin myös kuvia muutaman kilometrin päässä näkyvästä rantakalliosta joka Jäämereen työntyi. Kyseessä oli Knivskjelodden, eli juurikin se todellinen pohjoisin kohta tällä saarella, jonne meni 8 km suuntaansa oleva vaellusreitti hieman aiempaa tien varresta lähtien. Tämä ”Nordkapp” jossa turistit sinkoilivat, oli itse asiassa 1450 metriä etelämpänä. Mutta monia heistä asia tuskin kiinnosti pätkän vertaa. Minua kiinnostaa aina. Tiedätte minut. Tuonne siis oli ajatuksissa lähteä vaelluspisto tekemään seuraavana päivänä, ehkä. Pohdin asiaa vielä. Sillä välin kuitenkin kiinnitin huomioni tähän hetkeen ja näihin maisemiin. Kävelin nyt lähemmäs the paikkaa eli Nordkappin maapallo-muistomerkkiä ja jyrkänteen kärkeä. Sieltä räpsin lisää kuvia samalla kun pidin lippiksestäni kiinni. Tuuli oli melko navakkaa, ja myös keli muutenkin oli selvästi muuttumassa pikkuhiljaa pilvisemmäksi joka suunnassa. Kävelin vielä ravintolarakennuksen läpi poikkeamatta kuitenkaan matkamuistomyymälässä ja totesin sen jälkeen saaneeni riittävästi kokea Nordkappia tältä erää. Mutta kaiken kaikkiaan siis paikka oli positiivinen yllätys. Maisemat olivat hienot, ja ennakkohuhuista huolimatta alueella sai käyskennellä ilmaiseksi ja esteettä ilman pääsymaksuja. Olihan se hienoa nyt käydä pohjoisimmassa pisteessä Euroopassa, mihin jos nyt ei jalan, mutta kuitenkin Mondeolla pääsi.





Autoon takaisin hypättyäni lähdin ajamaan takaisinpäin. Minulla oli kaksi optiota yöpymiseen, joko Knivskjeloddenin vaellusreitin lähtöpisteen seisake parin kilometrin päässä. Tai sitten aiemmin näkemäni seisake jossa valokuvailin ja ihailin maisemia, kartalla nimellä ”Aurora Lights View Parking”, noin 17 kilometrin päässä Nordkappista. Ja joko teltassa tai autossa. Kun saavuin vaellusreitin lähtöparkin luokse, näin että se oli melko täynnä matkailuautoa ja muuta seurakuntaa, joten totesin että siihen en ainakaan jää yöpymään. Samalla kuitenkin vilkaisin pikaisesti, että millainen polku ja maasto siitä oikein lähtisi menemään. Se oli kuitenkin lähinnä kosmetiikkaa. Olin jo takaraivossani päättänyt viimeistään Nordkappin kallioilla että ”paskat”. Hittojako minä lähden tuonne liukkaille kiville ja Jäämeren tuiskuun kyntämään. Ihan hyvät maisemat ja fiilikset sain jo turistimestasta ja jostain syystä nyt ei houkutellut enää 16 km tarpoa mahdollisessa sumussa ja sateessa liukkailla kivillä sen vuoksi että pääsee pikkupykälän pohjoisemmaksi. Pitää tietää kun on voitolla. Ropi ja kaksi Blanc-olutlasia on erittäin hyvä saldo miltä tahansa vaellusreissulta. Don’t push the river.




Voihan hitto, minusta on oikeasti tullut pehmeä. Keski-ikäinen, keskiluokkainen isämies. Voi helvata. Kauas ovat jääneet kunnian päiväni tunturivaelluksilla... Noh, sain tuupattua nuo ajatukset parissa sekunnissa syvimpään aivolohkon kammioon pois häiritsemästä. Ja jos oikein saivarrellaan niin mikä edes on Euroopan pohjoisin kohta? Koko Nordkapp on melko keinotekoinen viritelmä koska se on saarella, vaikkakin sinne autolla tunnelia myöten pääsee. Oikeasti mantereen pohjoisin kohta on Kinnarodden, pari vuonoa itäänpäin. Ja taas pykälää rankemman maastoreissun takana. Eli nassu kii ja sinne mars, jos tulee urputusta. Se siitä. Nostin taas kytkintä ja jatkoin kruisaamista. 

Vähän ajan päästä olin päässyt tutulle näköalapaikalleni ja tuolla seisakkeella oli lisäkseni vain yksi toinen auto. Se kelpasi minulle. Laitoin auton parkkiin ja aloin katsella majoitusoptioita. Toinen autokunta oli pystytellyt telttansa siihen vähän matkan päähän, mutta kun katselin sitä telttakankaan lerpatusta navakassa tuulessa sekä joka suunnassa lisääntyvää pilvisyyttä ja sumua, aloin vahvasti kääntyä ajatukseen, että koeajaisin nyt farmari-Mondeoni matkailuauto-ominaisuudet. Joskus aiemmilla reissuillanihan tuli nukuttua Focuksen takaosassa ja se oli inasen liian lyhyt mukavaan nukkumiseen, mutta nyt oli kuitenkin alla ylemmän keskiluokan malli, eli Montukka, joten kait siinä muutama sentti olisi lisäeuroilla laitettu mittaa masiinaan. Ei muuta kuin takapenkkiä kumoon, ja olin onneksi varalta ottanut mukaan vaahtomuovisen makuualustani mikä oli nyt helppo ahtaassa autossa kääräistä auki ja käyttökuntoon. Siihen vain makuupussi sitten päälle ja vähän ripustelin puseroa ja takkia ikkunoiden eteen näköesteeksi. Ja kyllä vain, kodikas pesähän siitä saatiin aikaiseksi. Hieman otin iltapalaa ja laittelin autoradiosta hempeää iltamusiikkia tulille. Oli erittäin mukava ja kuiva petipaikka, joka myös piti tuulen tuiverrukset ulkopuolella. Kyllä tämä tästä. Hieman oli edelleen pituuden osalta ongelmia kun varpaat osuivat takaluukkuun, mutta käänsin hieman itseäni poikittain peräloosterissa niin lisäsenttejä tuli käytettäväksi. Iltahorroksen iskiessä päässäni kaikui taas aiemmin kuultu biisi ”A Horse With No Name” ja alitajuntani alkoi kehitellä siihen omaa versiotaan. Olinhan nyt keskellä karua autiomaata, tundraa, mantereen ääripisteessä, ja urhea hevoseni, Mondeo, oli suoriutunut tehtävästään kunnialla, kuljettanut minua tunturin laelle, meren uumeniin ja pohjoisen kolkkiin. Päässäni kaikuivat alitajuntani käännöslyriikat, ”9 päivän jälkeen, päästin Mondeon vapaaksi, koska joki oli muuttunut Jäämereksi…”, ennen kuin vaivuin uneen.

Ei nyt Euroopan pohjoisin paikka, eikä edes Manner-Euroopan, mutta jotain...	A Horse Called Mondeo
Valmistele majoitus	Nauti majoituksesta

6. päivä: Nippu varasuunnitelmia - nippu mahdollisuuksia

Heräilin Mondeon syleilyssä keskitason unien jälkeen. Tai noh, miten kukin niitä nyt arvottaa, olin unessani ollut Spice Girlsin ”Holler”-musiikkivideon kuvauksissa. Jotain outoa lienee siinä arktisessa ilmanalassa ja Mondeon takakontin yhdistelmässä ollut…? Ei tämä mikään deluxe-matkailuauto kyllä ollut, mutta toisaalta ehkä teltassa olisi ollut vielä pykälää masentavampaa. Ainakin nyt aamutoimet ja leirin purku sujuisivat ripeästi. Katselin pihalle ja totesin että sumu oli valloittanut koko ylängön. Nyt ei ainakaan olisi ollut mitään järkeä lähteä rantakallioita talsimaan Jäämeren rantaan, kun ei mitään edes olisi nähnyt. Hyvä näin. Aamun ohjelma aamupalan jälkeen oli harvinaisen selkeä ja suoraviivainen. Nyt pitäisi lähteä ajamaan etelää kohti ja Suomen puolelle. Norjassa ei olisi enää mitään tekemistä tai nähtävää. Kaikkea mahdollista ja mahdotonta ennakoiden olin onneksi ennen lähtöä pakannut mukaani pinkan varasuunnitelmia ja karttoja mahdollisiksi rästirasteiksi reissulle, jos ja oletettavasti kun aina jotain muutoksia suunnitelmiin tulee. Ja nythän niitä oli tullut sen verran, että aivan alussa mainituista kolmesta Norjan maastopätkästä toteutui jopa nolla, niin oli tarvetta varasuunnitelmille, että ei tarvisi aivan heti palata kuitenkaan kotinurkille, kun kerran täällä saakka oltiin ja vapaakorttia kerran vuodessa sai käyttää.

Isosta pakasta oli helppo plärätä ja valkkailla, mutta olihan minulla muutama selvä valinta jo mietittynä kolmoskorista mitä nyt laitettaisiin jakoon. Tsarmitunturien erämaa-alue ei ehkä ollut iso, mutta kuitenkin minulle kokematon, joten sinne lähtisin nyt tekemään pienen päiväreissun. Ja toki tälläkin kertaa katselemaan aluetta siltä korkeimmalta kukkulalta, eli kohteena olisi Akalauttapää ja sen 507 korkeusmetriä. Mahdollisesti koukkaisin myös Pahakurua katsomaan jos onni olisi myötä. Sen jälkeen olisi mahdollista sitten kotimatkalla piipahtaa vielä yksi käymätön mutta kiinnostava kohde sillä puolen Lappia, eli Pyhä-Nattanen. Näillä ajatuksilla lähdin sitten kohti koto-Suomea kurvailemaan. Ja jälleen kerran en majoituksesta juuri murehtinut. Matkaa ja aikaa tien päällä vielä kuluisi, joten kannatti murehtia semmoisia nyansseja kuin petipaikka hieman myöhemmin. Ja olihan aina ne kaksi, teltta sekä Mondeo.

Aamun sumumaisemat parkkiksella	Norskikylää rinteessä
Det här är tunnelbanan, jiihaa...!	Pitkään ja syvään päätyyn

Alkupätkän paluumatka Nordkappista sujui sateisen sumuisessa kelissä ja sitä lukuisaa polkupyöräilijöiden määrää katsellessa mitä vastaan matkan aikana tuli, oli vähän sellainen olo, että miksi ihmeessä. Minä ainakin menen autolla sinne minne autolla pääsee. Miksi pyöräillä? Jos pääsisin Mondeolla Sokostille niin menisin. Toinen vahva havainto liittyi paikalliseen säähän. Tuntui nyt siltä, että edellispäivän kohtalainen keli saattoi olla näillä main vuoden parhaita päiviä. Jotenkin oli fiilis, että nyt nähty tihkusademyräkkäusva oli ehkä se yleisin säätyyppi täällä Jäämeren rannalla, ja ankara sää tietynlainen annettu vakio. Ja jos koettaisiin edes yksi tyyni hellepäivä, niin siitä puhuttaisiin täällä vielä sukupolvienkin päästä, kaiholla. Kolmas havainto, ja positiivinen sellainen oli, että käytännössä ainoat ryssähavainnot tällä etapilla olivat paikannimikyltit. Löytyi niin Ryssäniemi kuin Ryssämarkkakin. Täällä Finnmarkissahan suomen kieli on ollut historiallisesti vahvasti läsnä, joten osassa kylttejä luki nimet siis ihan selvällä suomen kielellä. Mutta kuten sanottua, hyvä että ei juuri näitä rakkaita örkkinaapureita tien päällä näkynyt fiilistä pilaamassa, annetaan heidän hautua siellä omassa liemessään omassa haavemaassaan.

Automatka Suomea kohti ei Nordkappin nurkan jylhien maisemien jälkeen enää suuria uutuuksia tarjoillut. Tahtotila oli päästä suht ripeästi lounastauolle Inarin kieppeillä ja siitä sitten kauppatäydennysten jälkeen taas maastoon. Kun viimein saavuin Inariin, piti käydä nauttimassa pitsat Papanassa, mutta siellä oli sen verran ruuhkaa ja jonotusaikaa annoksille, että siitä tulikin pelkkä papana-keikka meikäläiselle. Viime posliinista olikin jo aikaa… Päätin jatkaa Ivaloon ja siellä tutulle mättöannokselle Lauran Grillille. Sen voimin oli hyvä jatkaa kohti Raja-Jooseppia ja sitten kääntyä siitä pitkälle hiekkatietaipaleelle Nangujärventielle. Tämä erikoiskoe veisi minut mahdollisimman lähelle Akalauttapäätä eteläpuolelta. Sieltä sitten olisi hyvää maastoa tai huonoa maastoa käpytellä tunturiin, mutta ainakin suhteellisen lyhyt vaakamatka.

Hiekkatietä sai ajella tuskastuttavan pitkän matkan, melkein 30 km, mutta onneksi tie oli kohtuullisen hyvässä kunnossa. Eli oli mahdollista jopa hieman ihastella maisemiakin. Ja jossain vaiheessa kun pohjoisen puolelle tähyilyn, niin omasta mielestäni sain silmiini Akalauttapään ja Tsarmitunturin kylkeä. Pilviverho tosin peitti hieman lakia, joten aivan varmuutta ei ollut, ja nämä tunturit nyt eivät muutenkaan mahdottoman korkeita olleet, joten ne eivät välttämättä kovin suuresti maisemasta esiin hyppisi. Hiekkatien edetessä myös Suomen itäraja ja rajavyöhyke alkoivat lähestyä, joten tällaisena maailmanaikana kävi väkisinkin mielessä se, että tuleekohan kohta vastaan joku rajavartioporukka autoinensa ja pysäyttää jutulle. Näin on käynyt joskus Raja-Joosepin nurkilla, kun olen Lutto-joen varteen kurvaillut vaellustani aloittamaan. No, nyt ei ketään kuitenkaan tullut kyselemään mitään. Viimein pääsin sellaisen sivupistotien kohdalle mistä ajattelin, että kaikkein lähimmäksi tuntureita pääsisin ja saisin niistettyä autolla vielä viimeiset sadat metrit suunnatessani kohti Pahaojan latvoja. Tämä sivutie osoittautuikin sitten kohtalaiseksi savotaksi, sillä vaikka siinä oli riittävästi leveyttä, niin kuoppaa löytyi ja valitettavan paljon se oli pusikoitunut eli oli vaikea nähdä millaista kiveä tien keskikohdalla olisi tulossa auton pohjaa koputtelemaan. Muutaman kerran piti autosta nousta pois ja varmistaa reittiä etukäteen. Lopulta en uskaltanut aivan sivutien kääntöpaikalle asti ajaa vaan jätin auton lopulta parisataa metriä aikaisemmin levikekohdalle parkkiin.

Reissun maksimiminimimaksimi, Mondeo se kulkee merten alla ja vuorten rinteillä...	Tsarmitunturin erämaa-aluetta lähestyen
Nangujärventie Go-Go-Go	Maastoparkissa

Kello oli jo puoli seitsemän kieppeillä illalla kun pääsin pelipaikoille Tsarmitunturin erämaa-alueelle, pitkän ajopäivän päätteeksi. Keli oli vähän epävarma kuten viime päivät muutenkin, eli pientä sateen uhkaa oli ilmassa, ajoittaista tihkua ja melko kattavaa pilviverhoa. Kun kuitenkin tiesin että pitkästä etapista ei olisi kyse, ehkä noin 6 km suuntaansa Akalauttapään laelle ja takaisin, niin kovin monen tunnin urakasta ei olisi loppuviimein kyse. Ja jälleen kerran, pimeää ei yöksi tulisi joten siitä ei homma olisi kiinni. Grillimätöt olivat pitäneet nälkää hyvin pois ja olo ei ollut kovin väsynyt, niin aloin valmistella maastoon lähtemistä. Ei tässä vaiheessa kuitenkaan olisi jaksanut vielä leiriä alkaa pystyttää ja ihmetellä teltassa että mitähän tässä tekisi. Ja seuraavalle päivällekin sääennuste lupasi samanlaista epävarmaa eli mitään en voittaisi jos huomiselle tämän rykäyksen lykkäisin.

Nyt oli luvassa polutonta metsätaivalta, mutta millaista, sen näyttäisi aika. Toiveissa oli, että mahdollisimman pian pääsisi puurajan yläpuolelle pois ryteiköistä kun vain ottaisin suoraa suuntaa Sarmikuusikoiden harjannetta ja Akalauttapään huippua kohti. Hieman tuumailin paria eri vaihtoehtoa kartalla, mutta siinä lähtöä tehdessä huomasin että auton takaa lähti heti sellainen joku mönkijän ura tai ehkä moottorikelkan talviura metsää kohti ja suunnilleen oikeaan suuntaan, niin ajattelin että menen alkumatkan sitä pitkin niin ehkä säästän parisataa metriä umpimetsässä ja kivikoissa rämpimistä. Näin siis matkaan lähdettiin. Useamman sata metriä pääsin tätä uraa seuraillen hyvin etenemään, kunnes se viimein katosi kuten kartan mukaan pitikin, ja sen jälkeen oli sitten pakko ottaa kännykkä kauniiseen käteen ja alkaa seurailla tarkemmin askellustaan maastossa. Edelleen oli hieman arpomista että menisinkö Sarmikuusikoiden itäisempää vai läntisempää harjannetta kohti, joiden välissä oli pieni kuru kosteikkoalueineen, mutta jotenkin askel hiljalleen valui länttä ja laaksonpohjaa kohti siellä metsässä. Enemmän sillä hetkellä tuli tuijotettua omiin jalkoihin, koska alkumatkan maasto oli yllättävän hankalakulkuista metsikköä jossa oli paljon isoja kiviä ympäriinsä. Piti varoa nilkkojaan ja mahdollisia kivenkoloja siellä sammalpeitteiden kätköissä. Vaikka selässä oli vain pieni päiväreppu, niin hikeä alkoi kyllä puskea kovasti kun taivallus oli rankkaa ja hidasta.



Ylitin kosteikkoalueen suunnilleen sieltä mistä pitikin eli kapeimmalta kohtaa, ja melko vaivattomasti. Sen jälkeen piti maaston kartan mukaan nousta ja Sarmikuusikoiden harjanteella olla karttamerkinnän mukaan myös avokalliota eli toivottavasti hieman kovempaa maastoa jalan alla ja vähemmän metsikköä. Toive oli melko turha. Tiheä metsikkö jatkui, eli maastonäkyvyys oli aika vähäistä, ja avokalliokin oli kohtalaisen laikukasta ja kumpuilevaa, ei se ei juuri kulkua helpottanut ja mitään suurta yhtenäistä helppoa pätkää sieltä ei löytynyt. Vain sitä raskassoutuista perus suomimetsää ja jyrkkenevään ylämäkeen. Hikeä puski. Sen verran vettä kului ja keljutti se raskas maasto, että aloin jo mietiskellä että jos tämä on tällaista tervanjuontia ja hidasta matkantekoa, niin jossain vaiheessa on tehtävä päätöksiä että jatkaako huipulle asti vai kääntyykö takaisin. Olin jo aivan hiestä läpimärkänä, evästä oli mukana vain rajoitettu määrä, vesipaikkoja ei käytännössä ollenkaan ja paluumatkakin olisi yhtä raskasta ja tuskaista metsää, vaikkakin vähän edes alamäen suuntaan. Eli kartan lisäksi nyt tuli tutkailtua myös kelloakin jonkun verran. Onneksi oli kuitenkin tuo gps+känny käytettävissä koko ajan, senkin kanssa tuli välillä otettua siksakkia, mutta kyllä se turhalta poukkoilulta säästi, mitä pelkän kartan ja kompassin kanssa umpimetsässä olisi tullut sählättyä.

Viimein aloin lähestyä Sarmikuusikoiden yläosia ja puuraja oli jäämässä taakse. Pääsin melko avonaiselle ylätasanteelle, missä oli hyvä pitää pidempi puolimatkan eväspaussi. Yli puolet oli toki jo menomatkasta talsittu ja luultavasti se rankin osuus, mutta kuitenkin. Aivan hiestä märkänä ja hieman kylmissäni totesin, että nyt on pakko jo vaihtaa se kuiva varapaita repusta päälle, suotta sitä säästää huipulle. Täytyisi vain pitää huolta että pulssi hieman laskisi ja hikoaminen vähenisi loppunousun ajaksi. Laitoin päällystakkia tuuleen hetkeksi kuivumaan edes nimellisesti ja vaihdoin kuivan paidan. Sitten otin leipää ja juomavettä koneeseen ja kunnon hengähdystauon. Maisemia ei juuri nähnyt avotunturissakaan. Sumua oli joka suunnassa ja juuri näiltä korkeuslukemilta se alkoi olla kaiken kattavaa. Hieman näkyi Akalauttapään alarinteen kylkeä, mutta siinäpä se käytännössä oli. Kartasta onneksi näki mitä tuleman pitää ja siitä pystyin katsomaan, että välttelisin muutaman jyrkemmän reittikohdan mitä siellä mahdollisesti oli. Taukoa pitäessäni alkoi vähän kovempi tihkusade, joten päätin vetää nihkeän takkini niskaan ja jatkaa taas matkaa. Olo oli kuitenkin piristynyt selvästi evästauon ja ennen kaikkea kuivan paidan myötä, joten nyt oli kuitenkin sellainen fiilis, että kelistä huolimatta jatkan huipulle saakka ilman muuta.

Alkumatkan kivikkopöpelikköä

Ylempänä vähän helpompaa

Varsinainen Akalauttapään rinne oli edelleen yllättävän pehmoista maastoa ja välissä oli vielä muutama kosteampi kohta sekä yksi pikkulampi joka piti kiertää. Ehkä vasta viimeiset 50 nousumetriä alkoivat olla sellaista perinteisempää puhdasta kivirinnettä tai kuivempaa kanervikkoa, jota pitkin kapuaminen ei ollut aivan niin tuskaista ja kuluttavaa. Pian tunturin jyrkin nousu alkoi taittua ja olin laella. Sumussa ei juuri mitään nähnyt, joten bongailin jotakin lakikohdan merkkiä sumun seasta. Pian sieltä löytyikin pieni kivikasa ja jotain rojulautaa merkkinä jostain mitä siellä jossain joskus ehkä oli ollut. Olin hyvinkin luultavasti siis korkeimmalla laella nyt. Koska laki oli kuitenkin melko tasainen ja sen toisessa reunassakin oli pieni nyppyläkohta, päätin varmuuden vuoksi kävellä vielä sen reilut sata metriä länteen ja käydä toisella lakinyppylällä, ihan vain varmistaakseni että tulee nyt käytyä satavarmasti siellä oikealla laella, kun kerran täällä ollaan, ja luultavasti sen ensimmäisen ja viimeisen kerran ikinä. Noloahan se olisi, jos jäisi todellinen laki käymättä näin lähellä, kun sellaisen virheen kuitenkin heti vaelluskaverini bongaisivat matkakertomuksistani ja aloittaisivat armottoman kuittailun. Ja läntinen kohta odotusteni mukaisesti osoittautui hieman matalammaksi, joten palasin vielä takaisin sinne itäreunalle ja oikealle huippukohdalle ottamaan muutamat valokuvat sekä nauttimaan lakitusoluen. Näissä sumulakituksissa pitää aina muistaa ottaa huiputuskuviin myös mukaan laen uniikki kivikasa sekä mahdollinen tyypillinen lautarojuläjä, niin niistä voi aina sitten todentaa näille epäileville kavereilleen jotka kotiin ovat jääneet, että kyllä ihan oikeasti oltiin sen ja sen tunturin laella, eikä missään Saariselän parkkipaikan reunalla jonkun satunnaisen kivikasan vieressä mistä paineltiin sitten kaupan kautta saunomaan…

Viimeisiä nousumetrejä	Jeejee, tuli nyt tämäkin sitten valloitettua...
Huipulla sumua, kuten aina	Kertauksena vielä siis, ykköslaki...
...ja kakkoslaki	...ja kolmoslaki!

Hieman yli kolme tuntia kesti nousumatkani autolta laelle, eli mitään hirveän mahtavaa vauhtia ei eteneminen ollut. Kuitenkin ihan siedettävässä ajassa pääsin menomatkan, eli paluumatkakaan ei sen kauempaa tulisi kestämään, luultavasti reippaasti vähemmän. Ja hyvä niin. Kauhean kauaa ei huvittanut enää siellä kosteassa maastossa tihkusateessa aikaa kuluttaa. Lähdin siis lakituseuforian hellittäessä (siihen ei kauaa mennyt) laskeutumaan samaa reittiä alaspäin. Melko nopeasti pääsin Akalauttapään rinteet alaspäin ja olin saapunut aiemmalle evästaukopaikalleni. Sen jälkeen katselin taas karttaa hieman pidempään ajatuksella ja mietin että lähtisinkö tarpomaan samaa kuluttavaa ja pomppuista tuloreittiäni metsän halki autoa kohti, vai kokeilisinko nyt mennä sitä itäisempää harjannetta pitkin. Päätin että voisin kokeilla hieman eri reittiä nyt palatessa, koska mitään paniikkia tai kiirettä ei ollut päällä ja tiesin varmuudella että se läntisempi reitti oli joka tapauksessa mälsä. Siispä puurajalle saavuttaessa aloin ottaa tällä kertaa hieman eri laskeutumiskulmaa ja katsella mitä tällä kertaa olisi edessä luvassa.

Alaspäin tullessa eteneminen oli hieman mukavampaa, mutta edelleenkin maastossa sai koko ajan ottaa pientä siksakkia, koska puustoa ja ryteikköä oli, ja pohjamaastokin oli sitä kumpuilevaa sammalmätäskivikkorisukkomätästä. Hieman loivempaa käyrästöä oli nyt luvassa, eli aivan niin jyrkkää nousua tai laskua ei tällä reittivalinnalla eteen tullut. Edelleen suunnistaminen oli kohtalaisen jatkuvaa ja pikkupätkissä tapahtuvaa koska metsä oli melko tiheää eikä kovin pitkälle nähnyt. Ja aina välillä täytyi tehdä jonkinmoisia korjausliikkeitä. Pikkuhiljaa aloin lähestyä sitä metsätien pätkää missä autoni oli parkkeerattuna, ja ainakaan tällä reitillä ei nyt ollut sitä rasittavaa kivikkoa niin paljon mistä olin kärsinyt aivan alkumatkasta autolta maastoon lähtiessäni. Eli jotain helpotusta. Vielä oli jäljellä viimeinen kosteikkoalue ennen kuin tulisin metsäautotien päähän. Ja kappas kummaa, taas sitten vakiohommana tuli upotettua toinen jalka kunnolla yhteen lätäkköön eli ns. mulattua. Onneksi ehdin vetäistä nopeasti jalan ylös ja kuorihousut pitivät vettä sen verran että kengän sisälle ei vettä päässyt. Hohhoijakkaa… No, onneksi olisi kohta jo perillä.

Viimein tulin metsäautotien päähän ja kääntöpaikalle, minkä huomasin olevan ihan kohtalainen mesta esim. telttapaikaksikin, jos olisi uskaltanut autolla ajaa vielä ne loput pari sataa metriä. Nyt kuitenkin jatkoin kävelyä tätä tieuraa pitkin hetken aikaa että pääsisin autolleni. Viimein tuttu punainen väri pilkotti etäämpänä ja olin saanut tämänkin keikkani päätökseen. Paluumatkaan meni vain kaksi tuntia, eli nyt oli ollut vauhti taas vähän normaalimpaa. Siinä kamoja purkaessani auton perään, alkoi hieman enemmän taas hyttystä kertyä ympärille, joten melko rivakasti heittelin kamat konttiin, vaihdoin kuivat kengät ja istahdin kuskin penkille miettimään jatkosuunnitelmia.

Vaikka myöhäisilta oli jo taittumassa yöksi, niin jotenkin ei ollut sellainen fiilis, että haluaisin jäädä tänne keskelle ei-mitään, tihkusateen ja hyttysten keskellä yöpymään tai telttaa kasailemaan siihen auton viereen tien penkalle. Kun edessä olisi sitten aamusta vielä heti alkuunsa myös vajaan tunnin höykyytys hiekkatiellä, niin oli sellainen olo, että parempi ajaa ainakin se pätkä nyt heti perään pois alta, niin pääsisi sitten huomisaamuna aloittamaan ns. puhtaalta pöydältä. Missä ikinä sitten yöpyisikään tai huomenna olisi tekemässä. Eli pienen huilauksen ja juomatankkauksen jälkeen käynnistelin taas metallihevostani ja lähdin kitkuttelemaan varovarovasti ensin sen sivutien kilometrin mittaisen kärrypolun, ja sen jälkeen sitä pykälää parempaa hiekkatietä tutut 30 km kohti sivilisaatiota.

Viri viri tööt tööt, kohta onneks autolla

Yritin vielä vilkuilla josko Akalauttapää sieltä pilvien keskeltä vähän vilahtelisi...

Väsy ei juurikaan painanut kun kroppa vielä eli unelmaansa ulkoiluetapin jäljiltä, eli aika huoletta sai valikoida että milloin ja mihin yöpymispaikan ottaisi. Muistissa oli että Ivalosta tullessa olisi ehkä kaksi järkevää tienvarsiparkkia missä voisi yöpymistä harkita, jahka pääsisin asvalttitien makuun. Kun sitten lopulta hiekkatie oli ohi ja käännyin asvaltille ja kohti Ivaloa, niin melko pian tuli kohdalle fiksun oloinen taukopaikka tien varressa johon auton heitin parkkiin. Siinä olisi hyvä yöpyä. Taas kerran teltta hävisi arpajaisissa kun pohdin yöpymisoptioita. Mondeon takakontti oli jo kertaalleen näyttänyt voimansa ja toimivuutensa, niin miksipä ei nyt sitten toistamiseenkin. Siinä olisi ympärillä turvallista ja paksua peltiä minkä suojissa nukkua höyhenunta. Hoitelin pikaisesti iltatoimet ja kokeilin josko nyt muutaman tunnin unet siinä saisi tauotta ainakin aikaseksi.

7. päivä: Pyhä-Nattasen epäpyhä autotie

Katkonaisten ja semi-epämukavien yöunien jälkeen oli taas uusi aamu teiden ritarilla edessä. Hieman päässäni mietiskelin että jotain ehkä vielä jaksaisi ja haluaisi kokeilla maaston osalta. Piti vilkaista kalenteria tarkemmin että mikäs viikonpäivä nyt on, että kauanko olen tällä omalla reissullani ollutkaan, kun täytyi myös ottaa huomioon se, että kotiväkikin varmaan kaipailisi minua jossain vaiheessa. Olihan tässä jo käyty Ropilla ja Nordkappissa ja Tsarmitunturin takamaastoissa ja… Odotapas… Hetkinen… Siis mitä, olin ollut vasta kolme päivää omalla reissullani, mitä helvettiä…? Joo, kyllä. Ensin Ropille, sitten toisena päivänä sieltä takaisin ja samana päivänä ajo Nordkappiin saakka, sieltä sitten kolmantena päivänä ajot pois ja suoraan Akalauttapäälle, ja nyt nelospäivän aamuna istuskelin tässä parkissa tien poskessa toimettomana. Ei hitto, tässähän oli nyt tehty kolmeen päivään melkoinen turnee, pakkohan sitä vielä jotain oli keksiä, en minä nyt tänään vielä lähde kotia kohti ajamaan.

Noh, sieltä rästipinkan printeistä oli jo kyllä mietittynä melko varmaksi rastiksi Pyhä-Nattanen. Se olisi sopivasti kotimatkan varrella ja sopivan lyhyt päiväkeikka. Lisäksi se oli käymättä ja kuulemma ihan siisti mesta. Aiemmalla vaelluksellahan tuli käytyä Terävä-Nattanen, mikä sekin oli ollut ihan jees. Pyhälle olisi vielä lyhempi ja helpompi taivallus. Siispä sinne. Ensin kuitenkin piti ajaa Ivaloon ja siellä oli hyvä tehdä niin auton kuin miehistönkin tankkaus sekä kauppatäydennystä. Siitä sitten lähdin painamaan vauhdikkaasti kohti Vuotsoa, josta kääntyisi Sompiojärventie kohti Pyhä-Nattasta.

Matka eteni reippaasti Vuotsoon saakka, sitten olisi jäljellä noin 10 km hiekkatietä parkkipaikalle, josta polku Pyhä-Nattaselle lähtisi. Tai sinne menee polku kahdesta kohtaa, koska siellä on mahdollista tehdä lenkkireitti, mutta itse menisin sinne perimmäiselle parkille josta olisi lyhyempi matka laelle ja tulisin samaa reittiä sitten takaisinkin. Noh, ennakkomuistelmissa tiesin että kyseinen hiekkatie Sompion luonnonpuistoon päin olisi heikossa kunnossa, mutta muutamien satojen metrien jälkeen karu todellisuus paljastui kaikessa kuoppaisuudessaan. Tie oli aivan järkyttävässä kunnossa, aivan perseestä. Kuoppia oli joka puolella, paljon ja koko tien leveydeltä.  Matkanteko muuttui monessa paikassa aivan kävelyvauhtiseksi. Auto poukkoili miten sattuu ja koko ajan piti pujotella koko tien leveyttä hyväksi käyttäen että vältti pahimmat montut. Onneksi juuri ketään ei vastaan tullut eikä edessä tai takana jurnuutellut, joten rauhassa sai ajolinjojaan hakea ja omaan tahtiin edetä, mutta voi jessus. Tämä tie oli kyllä huono, tämä oli ”Guolasjärvi-huono”.

Kymmenen kilometriä tuntui vievän ikuisuuden, mutta lopulta pääsin Sompion luonnonpuiston puolelle, ja mikä tärkeintä, auto täysin ehjänä. Siinä vaiheessa tien vieressä näkyi kyltti, joka ylpeänä julisti että Sompion luonnonpuiston osalta tämä autotie on juuri remontoitu kyseisen organisaation toimesta ja vassokuu. No, kyllähän sen huomasi. Nyt kun saavuttiin luonnonpuiston puolelle niin hiekkatie oli kohtalaisen priimaa. Olipa kyllä hienoa, sai nautiskella koko loppumatkan eli sen ehkä noin 500 metriä tästä kaikesta ihanuudesta sen 10 kilometrin kärvistelyn jälkeen, ennen kuin oltiinkin jo perillä parkkipaikalla. Menkää nyt jo helv… Olisi tietysti ihan suotavaa, että myös se alkupätkä eli suurin osa tiestä korjattaisiin jonkun toimesta, kuka ikinä siitä vastaakaan.

Noh, sapetus haihtui pian kun pääsi taas maastomaisemia yrittämään. Keli oli päivän aikana parantunut ja jo automatkalla sain nähdä kauempaa Pyhä-Nattasen jylhää ja rosoista profiilia. Parkkipaikalla kasailin päiväreppuuni taas evästystä ja olin innoissani lähdössä kerrankin selkeään säähän huiputusta tekemään. Muutakin porukkaa oli liikkeellä ja sekä tulossa että menossa, koska olihan tämä kuitenkin selvästi enemmän turistikohde kuin joku Akalauttapää tai Ropi. Taas kerran teippailin jalkani tuttuun ja toimivaksi todettuun tapaan. Edelleen kantapääni olivat kuin pakasta vedetyt. Ei hiertymiä, ei rakkoja, ei kirvelyä, ei ongelmaa. Tällaistako vaeltaminen voi olla? Que pasa?

Eilisen maaston jälkeen Pyhä-Nattasen polku oli itselleni lähinnä vitsi. Siis hyvällä tapaa. Leveä sepelillä lanattu postikorttipolku lähti kurvailemaan idyllisessä lappimaastossa kohti tunturia. Heti alkumatkasta tuli vastaan minimaalinen puro. Sen yli oli tehty teräsritilöistä tasainen, turvallinen ja siisti ylitys. Olisiko jo seuraavan mutkan takana kenties juomapiste tarjoilupöytineen sekä lepolasse johon saattaisi istahtaa ottamaan niskahieronnan tai jalkahieronnan talon tarjoamana? Kenties saisi naposteltavaksi pienen kokoelmalautasen erilaisia juustoja? No, tätä kaikkea ei kuitenkaan ollut luvassa, mutta poroemo vasansa kanssa oli siinä polun vieressä. Vasa lähti karkuun mutta emo jäi siihen ihmettelemään kun ohi kävelin. Kovin uhkaavalta se ei vaikuttanut, mutta kuitenkin otti tuijotuskisaa kanssani. Itse olin jo voittamassa tätä kilpailua, mutta sitten se alkoikin yhtäkkiä lorotella reippaammin eli suomeksi sanottuna kusta siinä tuijottaessaan, joten tämä ratkaisi pelin ja päätin jatkaa matkaani.

No sieltähän se Pyhä-Nattis moikkaa, oisko kelit tänään paremmat...?	Hallittu logistinen kaaos ...ja aivan sama
Tämmösiä kämäsiä poropolkujako pitäis tarpoa...?	El Gato? El Perro? Il Falco Della Strada?

Matka parkkipaikalta laelle ei ole pitkä, noin 2 km suuntaansa, ja korkeuseroakaan matkalla ei tule 300 metristä laen 508 metriin kuin inasen päälle 200 metriä. Ja lähes koko matka kun on tällaista deluxe-polkua, niin suuresta urotyöstä ei ole kyse jos sinne laelle kapuaa. Mutta maisemien puolesta lakitus kyllä kannattaa. Polku nousee melko nopeasti puurajan yläpuolelle ja maisemat alkavat avautua heti etelän suuntaan ja Sompiojärven yli. Koska keli oli nyt aurinkoinen, niin myös tunturin laki yläpuolella oli näkyvissä ja oli vaihteeksi mukavaa katsella ja nähdä että minne oikein oli menossa. Pienen kivikko-osuuden jälkeen nousu alkoi taittua ja tunturin huippu sekä muita ihmisiä siellä näkyä. Jo kauas näkyivät myös Pyhä-Nattasen erikoisuus, suuren graniittiset toorit, laakakivikasat. Laella oli myös pieni tupa sekä sodanaikaisen tähystysaseman kivijäänteet.



Saavuin lakitasanteelle, ja hetken etsiskeltyäni löysin myös kapuamisreitin ylimmälle kohdalle eli yhden graniittikivikasan laelle. Sieltä avautuivat hienot maisemat ympärilläni. Oli hienoa että sumuisten päivien jälkeen sain nyt viimeiselle tunturilakitukselle sitten kunnolliset maisemat. Ja vaikka mitään koviin jylhää ei ympäristössä täällä etelämpänä nyt enää näkynyt niin oli siellä silti hienoa olla ja katsella. Pohjoisen suunnalla oli lähellä Seinätunturin ja Nattasten rivistö, ja korkeimpana Terävä-Nattanen, jossa oli tullut itse jo käytyä. Sitä oli hauska nyt muistella kun sinne suuntaan katseli. Etelässä ja lännessä oli tasaisemmin kumpuilevaa maastoa sekä Sompiojärven maisemat. Ja itse Pyhä-Nattasen laki oli todella mystisen tuntuinen ja erinäköinen laki kuin missä olen Suomessa aiemmin ollut. Kolkot kivipaadet eli toorit olivat kuin jonkin linnoituksen tai muurin jäänteitä. Niiden välistä kulki kapeita kulkureittejä kuin linnan käytäviä. Ja täältä katsellessa tosiaan tuntui kun olisi pystynyt valvomaan ja vahtimaan koko ympäröivää suurta Lapin maata.

Nousumaisemia	Kohta laella
Fort Nattanen (tai ehkä Ford, autotiestä selviämisen kunniaksi?)	Toorien taikaa

Koska keli oli kasvavasta pilvisyydestä huolimatta yhä kohtalaisen hyvä, annoin nyt kännykän kameran laulaa, ja otin valokuvia sitten niiden aikaisempienkin sumulakien edestä. Ja hyvän lakitusfiiliksen siivittämänä totesin että tämä laki oli nyt viimein sen kotkaoluen arvoinen jota olin koko reissun raahannut reppuni pohjalla. Tässä oli maisemat ja boogie sitä varten kohdillaan. Toivottavasti en tölkin sihautuksellani herättänyt pahaa verta kanssalakittajissani siellä tunturissa, tai pyhien henkien keskuudessa tällä pyhällä paikalla, mutta toisaalta, kyllä ne shamaanitkin aina tarpeeseensa ottivat tajuntaa avartavia tuotteita. Toorien ihailun jälkeen katsastin vielä kompassipöydän sekä tähystysaseman jäänteet ja pidin pienen snäkkitauon. Kovin suurta nälkää ei ollut, koska ylös kapuaminen oli vienyt vain puolisen tuntia. Ja olutkin leikkasi hyvin nälkää… Lopulta totesin, että nyt oli tämä vaikuttava paikka nähtynä, joten voisi lähteä paluumatkalle. Ja oli saatu koko vaellusturneekin nyt selkeästi päätökseensä, näin mukavalla ja tyylikkäällä tavalla. Ei jäisi mitään hampaankoloon. Kiitos Pyhä-Nattanen. Tänne pitää varmasti tulla vielä joskus uudestaan, vaikka muksujen kanssa.

Det var fint, jättefint	Det var öl, jätteöl. Nyt löytyi viimein se kotkaoluen arvoinen lakitushetki!
Lakitusoluen jälkeen onkin hyvä saada vähän suuntimaan apuja...	Tämä EI OLE ulkovessa!
Vielä kuvaa tooreista kun olihan ne hienoja	Kuin Suomenlinna tunturissa
Sitten alaspäin ja kotia kohti	Tänä vuonna kantapäätkin olivat yhtä hymyä!

Paluumatka autolle sujui ripeästi ja tämä pistolakitus oli paketissa kaikin puolin nopeasti ja vaivattomasti. Sen sijaan, nyt olisi vielä edessä se automatka takaisin tätä manalan hiekkatietä pitkin. Joku voisi vaikka markkinoida Sompion luonnonpuistoa niin että ”Jos pääset tänne autolla, pääset mihin vaan.” tai että ”Sompion luonnonpuisto, ei se maasto tapa, mutta se tie…”. Valitettavasti oli pakko se nyt ajaa takaisinkin kun tänne oltiin tultu, joten henkisesti rikkinäisenä jo ennakkoon ja autolleni hiljaa pahoittelujani kojelautaan kuiskaten piti matkaan lähteä. Onneksi ei edelleenkään ollut kiirettä reissussa. Tuttuun tapaan kuopat ja kivenmurikat alkoivat välittömästi kun luonnonpuiston alue päättyi, ja siinä sitten aloitin autoslalomin heitellen autoa tien laidalta toiselle kuoppien välisiä harjanteita seuraillen. Valitettavasti nyt oli enemmän muutakin liikennettä tien päällä, joten piti aina hetkittäin odotella vastaantulevien osalta jossain leveämmässä kohdassa ja sitten jossain vaiheessa eteen jämähti toinen autoilija joka kissutteli aivan hipihiljaa tietä eteenpäin citymaasturillaan ja keräsi letkaa peräänsä.

En oikein ymmärrä, että jos on ostettu joku city/katumaasturi sitä silmällä pitäen, että sillä pääsee sitten lomareissuillaan kulkemaan ”tosimaastossa” kun on ehkä nelivetoa tai ehkä pari senttiä enemmän maavaraa, niin miksi hitossa sillä ei sitten ajeta siellä maastossa vaan nyperretään alle kävelyvauhtia? Onko sitten kuskeiksi valikoitunut niitä joilla ei ole yhtään ajotuntumaa ja pelisilmää tällaisille teille, vai onko nämä ”maasturit” sitten sellaisia että ei niillä oikeasti ole tarkoituskaan ajaa muualla kuin Esplanadilla? Laitettu vain perusmalliin harmaat muovilistat kylkiin, joku mallimerkki ”X-Cross Super Rally” takakonttiin liimaten ja hintaan lisää vähintään 40 prosenttia, uunotettavaa asiakasta varten? Vaikea sanoa, ainakin sen perusteella mitä näkee esim. Fiatin matkailuautoja jokaisen surkeista surkeimmankin syrjäisen metsätien päässä, voisi kuvitella, että ainakin kuskeissa on eroja. Itsekin tullut ruosteisella perus-Astralla painettua Guolasjärven tietä tappiin saakka. Sinne Fiatin matkailuauton viereen parkkiin. Noh, onneksi pääsin jossain vaiheessa siitä maasturisankarista ohi kuten muukin letka normifarmareillaan, joten ilmeisesti etuveto-Montukassani sitten oli jotain ekstraa mitä kyseisissä kertaluokkaa hienommissa vehkeissä ei löydy…

Asvaltille kun pääsin niin ainoa tahtotila oli etelä. Eli sinne keula kääntyi ja aloitin pitkän kotitaipaleeni. Kello oli jo pitkällä iltapäivällä joten aika varmalta vaikutti se että yöhön mennessä en kotiin asti ehtisi. Mutta, kuten aiemminkin tällä reissulla, sain henkisesti potkaistua taas tölkkiä eteenpäin ja ajattelin niin että murehditaanpa tätäkin asiaa vasta sitten kun sen aika on. Ehdin sopivasti Sodankylään päivällisaikaan ja vetäisin siellä edullisen ja yllättävän hyvän huoltoaseman lehtipihvin sekä ostin Lidlistä vähän iltapalaevästä, tulevaa jo ennakoiden. Sitten taas kaasu pohjaan ja baanalle. Rovaniemen kohdilla jostain syystä päähäni pälkähti jotenkin hätäisesti Google Mapsia tulkittuani ”oikaista” Kemijoen eteläpuolta pitkin ja Tervolan kautta, mutta loppuviimein se oikaisu ei tainnut itse asiassa oikaista yhtään eikä mitään, mutta olkoot. Sitten olinkin jo Iissä missä olisi saattanut olla edullista yömajoitusta sopivasti saatavilla esim. Iin Silloilla, mutta asiaa pähkäillessäni olin sitten Homer Simpson-tyyliin jo ajanut 20 km eteenpäin ja totesin vaan, että en mä varmaan sitten mennytkään sinne yöksi… Oulusta eteenpäin jatkaessa alkoi näyttää taas aika selvältä että Mondeo-yö olisi luvassa jossain Oulun ja Jyväskylän välimaastossa. Mutta mitään oikein järkevää taukopaikkaa ei näyttänyt löytyvän vaikka ilta oli jo melko myöhäisessä vaiheessa ja mieskin kohtalaisen väsynyt. Ja jos joku hyvä taukoparkki tien varressa olikin, niin se oli jo miinoitettu täyteen täysperävaunuilla ja matkailuautoilla. Mihinkään bussipysäkille kun ei nyt kuitenkaan sitten viitsinyt parkkiin myöskään vetää.

Aja hiljaa, isi nyt vaan...

El Classico

Lopulta epätoivon jo hiipiessä yhä vahvemmaksi iltayön edetessä, löytyi sitten vapaa ja fiksu taukopaikka satakunta kilometriä ennen Jyväskylää, mihin vedin välittömästi parkkiin ja hyvin pikaisesti muunsin auton nukkumismoodiin. Siinä sitten yritin joten kuten saada unta, vaikka aika heikkoa se oli. Joitakin tunteja sain unta, mutta enemmänkin se oli ehkä sellainen ”power nap” -tyylinen ratkaisu kuin REM-maraton. Aamuseitsemän maissa totesin että ei tästä enää unta tule kun valoisaakin jo oli enkä ollut päässyt edes rekkamiehen kainaloon, joten päätin lähteä jatkamaan automatkaani eteenpäin. Vielä oli muutama tunti ajeleskelua Jyväskylän jälkeen ja sitten olin palannut lähtöpisteeseen eli kotikartanooni. Nyt oli edessä enää kamojen purkaminen sekä Mondeon repsottavan helmapleksin liimailupuuhat. Naapurikin oli jättänyt kuistillemme lahjaksi itse tekemänsä perhon meidän kissimirrin karvoista. Jotka siis olin aiemmin toimittanut hänelle operaatiota varten. Eli kyseessä ei ollut mikään viimeinen varoitus, mafiatyyliin hevosenpää vuoteessa…



Jälkilöylyt

Sellainen oli siis tämän vuoden vaellus. Paljon uutta ja erilaista. Paljon tuttua huttua. Positiivista oli ainakin se, että pojat jaksoivat hyvin sen mitä oli suunniteltukin. Ja että perhe säilyi keskenään hyvissä väleissä vielä reissunkin jälkeen, eikä kotimatkalla alettu kirjoittamaan avioerohakemuksia, mikä monesti näissä yhteisissä perhelomissa saattaa vaarana olla. Kelit olisivat voineet olla paremmat, mutta myös paljon huonommat. Itikoista ei juuri harmia ollut. Majoitusratkaisut toimivat. Auto toimi. Yöjuna toimi. Aika hyvin plussan puolelle tässä siis jäätiin. Maisemiakin tuli nähtyä sumuverhoista huolimatta. Omalta osaltani sain muutaman mieltä vaivanneen tunturirästin ruksiteltua viimein pois, vaikka aika paljon suunnitelmat matkan varrella muuttuivatkin. Mutta sitä varten pitääkin siksi olla aina plan B, plan C, ja vaikka plan Y, että ei reissu lopu sen takia lyhyeen.

Ensi vuodelle kyllä maistuisi taas sellainen pidempi ja yhtenäisempi maastokiekaus. Onko se sitten Käsivarressa, UKK:ssa vai kenties Lemmenjoella? Vähän riippuu tietysti matkaseurastakin. Pääseekö tutusta kairakööristä taas joku mukaan, vai lähtisikö vanhempi muksuistamme jo siivelle? Se kyllä lienee vielä vähän hiinä ja hiinä. Ehkä sitten 10-vuotiaana...? No, nyt on heilläkin kuitenkin pää jo avattuna vaellusmaailmaan, että katsotaan mitä siitä mahdollisesti seuraa. Ja lopuksi, tämä reissu oli kuitenkin tärkeä muistutus itsellenikin, että huolimatta kaikista niistä mahtavista maisemista ja paikoista joita tuli nähtyä, huolimatta itselle tärkeistä ihmisistä ympärillä joiden kanssa kokea tuo kaikki, huolimatta siitä rauhallisuuden ja luonnonkauneuden keskellä olemisesta, tuntureilla omien rajojen hakemisesta, tai itsetutkiskelun ja syvän rentoutumisen hetkistä, niin lopulta, kaikista tärkeintä on kuitenkin Blanc-olutlasit...

Rontti-perho

Iskän syötti