Lapponia Tutti Frutti

- a.k.a. Välimallin rästitunturit vol. III -

INTROSEKTIO: Oli taas sellainen vuosi, että piti kasailla sillisalaatista konvehti. Edellisvuoden koherentti reitti jämäkällä toteutuksella oli tyydyttänyt vakavamman eräjormailun tarpeen taas muutamaksi vuodeksi, joten oli varaa ottaa hieman rennompi setti ja loikkivampi toteutus työn alle. Muutamia selviä puutteita Suomen kartoituksessani yhä oli. Noh, se Ropi jälleen kerran siellä kummitteli. Mutta vaikka kuinka yritin sitä pelata järkevästi muiden hyppypaikkojen kanssa yhteen niin ei se vaan tuntunut onnistuvan. Aina tulisi liian iso koukkaus pelkästään Ropia varten ja aina päivät loppuisivat myös kesken. Annetaan sitten sen olla jälleen kerran (huoh) ja mennään vaivattomamman kautta... Lähdin rakentamaan vaihteeksi Itä-Lapin turneeta ja siellähän niitä muutamia kolkkia tosiaan oli jotka ovat vielä vältelleet Koppelon kosketusta. Ensimmäinen ja selkein oli Muotkatunturien alue. Sieltä poimin luontaisestikin korkeimman laen sormein alle ja se näytti tunturia nimeltä Kuarvikozza. Jo pelkkä nimi herätti mielenkiintoa. Se kalskahti vaellusboogien ytimeltä, aivan kuin vaikkapa ”Vongoiva”. Reittisuunnitelma olisi hyvin suoraviivainen. Lähimmältä maantien pisteeltä tiukka pistovaellus huipulle ja takaisin. Tämä toteutuisi sitten parhaiten Muotkan Ruoktulta lähtiessä ja sopivasti myös alueen toiseksi korkeimman tunturin eli Peltoaivin yli kulkien. Passaa.

Muotkatunturien kierros ei veisi kuin sen 3-4 päivää joten muutakin oli keksittävä. Myös kakkoskohde putosi listalleni melko luontevasti. Hammastunturin alue oli täysin kokematta, ja itse kyseinen tunturi alueen korkeimpana olisi myös kohtalainen prominenssi niillä nurkilla, joten tämä siis lahjatoivelistalle lisättiin niin ikään. Sama setti olisi luvassa, eli niin lähelle autolla kuin pääsee ja luotisuoraan pelimestoille ja takaisin. Hammastunturin osalta olikin suurempi arvailu siitä mistä kautta ja minne asti pikkuteitä pääsisi, mutta Ivalon suunnalta sinne oli ilmeisestikin kannattavinta lähteä erikoiskoetta autolla yrittämään.

Hammastunturin setti olisi ehkä 2 päivää tähän päälle joten edelleen kokonaiskesto reissussa tuntui jäävän vähän vajaaksi. Mielellään kun sen täyden viikon viettäisi ainakin maastossa kun Lappiin asti suuntaa. Toisaalta paljoa yli viikkoa ei voisi olla, jotta kotirintamalla olisi vielä palatessa samat lukot ovissa kuin lähtiessäkin... Siinä kun karttaa pyörittelin hetken, iskin silmäni yhteen kohteeseen joka oli kaikkina näinä vuosina aina sieltä kolmenkymmenen vaellusvuoden takaa jäänyt käymättä ja tullut ylenkatsottua kun ohi oli hurauttanut autolla vauhdikkaasti, Nattaset! Helkkari sentään, sehän olisi juuri sopiva päiväkeikka tämän kiertueen kolmanneksi kohteeksi ja sellainen joka oikeasti kiinnosti käydä katsomassa. Mitään pidempää reissua pienessä Sompion luonnonpuistossa ei oikein olisi mahdollista tehdäkään. Kymmenvuotiaana näitä jylhiä tuntureita ensimmäisillä vaelluksillani ihastelin kaukaa Kopsusjärven rantakodalta käsin, mutta koskaan ei Nattasilla tullut käytyä. Nyt oli mahdollisuus tämä virhe korjata. Ja nimenomaan halusin käydä siellä korkeimmalla laella eli Terävä-Nattasella, jonne meni merkitty reitti. Hieman lyhyempi ja helpompi reitti matalammalle Pyhä-Nattaselle saisi jäädä johonkin toiseen kertaan, vaikka sitten joskus omien muksujen kera.

Nyt oli sopivan mittainen kombo mietittynä ja toteutusta vaille valmiina. Koska reissuissa on aina muuttujia, piti kuitenkin varuiksi hieman miettiä jotain varamestoja, jos tulisi jotain mutkia matkaan tai vaikkapa Hammastunturin tienoille ei autolla kunnolla päästäisikään. No, yksi sellainen varamesta löytyi Kittilän korkeimmasta, Kumputunturista jonka juurelle pääsisi autolla ja ilmeisesti laelta olisi kelvolliset näkymät. Toinen epätodennäköinen optio, varamestan varamesta, saattoi sitten olla ehkäpä Puljun Kätkätunturi, alueensa korkeimpana, mutta ah niin armottoman keskellä ei-mitään ja ryteikössä.

Näiden optioiden osalta ei sen kummempia suunnitelmia kannattanut ennakkoon tehdä ja aikaa uhrata. Kartat printattuna vaan mukaan varalta jos sinne suuntaan pitäisikin auton nokkaa kaartaa. Nyt kannatti alkaa uhrata enemmän aikaa ja uhrilahjoja mahdollisten matkatovereiden suuntaan. Koskapa kaksi edellistä reissua oli kovien jätkin kvartetilla mennyt suhteellisen nappiin, niin luonnollisesti oli ensimmäinen yritys tämän tutun porukan suuntaan. Vaelluksen ajankohta loppukesällä oli vakio, mutta reittisuunnitelman sisältö herätti hieman ristiriitaisia tunteita perinteiseen maastomayhemiin tottuneille karpaaseillemme. He kun hieman karsastivat tällaista autolta maastoon hyppimistä ja levotonta kirmailua ympäriinsä. Totesin, että ehkäpä annamme asioiden marinoitua ja palaan sitten lähempänä ajankohtaa uudelleen yöastialle.

Tällä välin kuitenkin omassa päässäni itsekeskeisesti naulasin jo tarkemmat reittiteesini aivolohkojeni wittenbergiläiseen ovipoimuun ja aloin varustautua upouusilla ja kimaltelevilla vaellusvarusteillani. Olin mm. hankkinut laadukkaan halpiskopio-retkikeittimen, joka maksoi puolet Karva-Mikan uudesta halpisretkikeittimestä, joka maksoi taas puolet Pesu-Juuson ja Parta-Juhan merkkivehkeistä. Lisäksi alle oli nyt heittää uusi makuualusta, jonka paksuus oli tarkasti harkittu ja muutaman sentin enemmän kuin muilla, jotta en jäisi ahtaassa teltassa enää koskaan alimmaiseksi. Lisäksi oli uudet vaelluskengät, uutta telttaa, uudet vaellushousut jne. Olin selkeästi tänä vuonna panostanut. Kerrankin. Toki halpislaarista kaikki, mutta silti. Olin kuitenkin valmis lähtemään yksin reissuun jos niikseen tulee.

Kesän tullessa ajankohtaisemmaksi, aloin kovistella uudelleen nelikkomme jäseniä suunnitelmien osalta. Tilanne maailmassa Toisena Pandemiakesänä ei ollut onneksi yhtä hapokas kuin Toisena Rakkauden Kesänä ('88-'89), joten asia ei aiheuttanut ylitsepääsemättömiä esteitä. Eräs muu asia sitten aiheuttikin. Tasan 50 % nelikkomme vahvuudesta oli päättänyt lisääntyä, onneksi ei kuitenkaan keskenään, joten tämä X-faktori (tai luultavammin XX tai XY) oli sitten sellainen, että ainoastaan kaksi muuta nelikkomme jäsentä pystyi reissuun lähtemään. Toinen heistä ei enää kyennyt lisääntymään ja toinen ei tiennyt miten se tehdään. Näin tämä parivaljakko eli allekirjoittanut Koppelo sekä Parta-Juha oli sitten lopulta se, joka saisi matkaan tänä vuonna osallistua. Juhaa kun oli onneksi alkanut loppumetreillä kiinnostaa sittenkin hyppyreissuni. Siinä hän saisi esimakua muutamista alueista, jonne voisi sitten tarvittaessa tehdä joskus pidemmän reissun. Esitin Juhalle asiaa niin, että meidän parivaljakkomme muodostaisi hienon symbioosin, minä kun tarvitsisin hänen telttaansa ja hän tarvitsisi... niin... no, loissuhde sitten. Käy sekin. Ja todellisena syynä Juhan mukaan lähtöön taisi olla ehkä se, että muiden kanssa tehdyt vaellussuunnitelmat sille kesälle olivat menneet plörinäksi, joten olin huonoista vaihtoehdoista ainoa jäljellä oleva. Ja aivan sama.

Viimeinen arpominen olikin sitten sotaratsun valinta. Vaihtoehtoina olivat jo kykynsä Lapin teillä todistaneet Octavia sekä Mondeo. Molemmat farkkuja, molemmat nykymallin mukaisesti ja trendikkäästi vaihtoehtoista energialähdettä käyttäviä. Eli dieseleitä. Olisi siis jokseenkin herttaisen yhdentekevää kummalla mentäisiin. Kun kuitenkin tuli puheeksi Hammastunturin erikoiskokeen mahdollinen höykyytys autolle, alkoi Octavian omistajalta tulla sellaista nyyhkytarinaa naarmujen, vanteiden hajoamisen jne jne osalta, että totesin helpoimmaksi tavaksi välttää raavaan miehen itkupolku sillä, että mentäisiin meikäläisen Montukalla. Se kestää, ja jos ei kestä niin minä kestän sen. Näinpä kosminen SpaceX-Mondeoni pääsisi taas sitten hirnumaan taigan tasangoille.

Matkasuunnitelman suunta ja järjestys muovautui lopulta sellaiseksi, että kävisimme ensin rykäisemässä pikaisen Nattasen keikan, missä tulisi samalla sisäänajettua uusia vaellusvermeitäni ja sen jälkeen jatkaisimme pidemmille yötaipaleille, ensin Hammastunturin suuntaan ja lopuksi Muotkatuntureille, ja välissä olisi aina mahdollisuus välpätä varusteita ja mahdollisesti heittää huonoksi todettuja uusia vaellusvermeitä pois repusta ja laittaa vanhoja niskaan. Ajomatkaa tulisi taas tuskaisen pitkästi Suomen halki, mutta Lapin päädyssä välisiirtymät olisivat onneksi ihan inhimillisiä. Samalla voisi aina käydä kauppatäydennyksellä ja vetää rullakebabit kuivamuonien sekaan. Sitten olikin aika jo säätää herätykset aikaiseen aamuun ja painua unten maille viimeistä kertaa kotipatjalla.

SpaceX-Mondeo!	Varis-Octavia!

Eteerinen aamun kajo ulotti siroja sormiaan valonsäteinä poskipäilleni hellästi hyväellen, kun jätin hyvästit unten satumaailman viimeisille kuiskauksille. Olin herännyt. Aamutoimia tehdessäni alkoi Juhalta pukata viestiä kapulaan. Meillä oli ilmeisestikin ns. tilanne päällä. Tai ainakin varis. Juha oli lähtenyt hieman aiemmin liikenteeseen ja oli tulossa parkkiin luokseni mistä lähtisimme omalla autollani Lappia kohti, mutta jo tällä ensimmäille pikasiirtymällä olikin saatu aikaiseksi se perinteinen auton murjominen, ja vieläpä siihen autoon joka nyyhkyttäen piti jättää kotiparkkiin suojaisaan. Karma. They call it a bitch. Juha kaarsi pihaan ja näytti saman tien kännykästään valokuvaa missä hänen Octaviansa etugrillissä lepää nätisti levällään iso varis. Hienoa. Tässä vaiheessa varis oli jo varissut alas jonnekin valtatien kupeeseen mutta hänen yllättävästä vierailustaan muistuttivat rikkinäiset säleet eturitelikössä sekä kuppi Gevaliaa. Juha sadatteli luonnollisestikin asiaa, mutta ei antanut sen kuitenkaan pilata lähdön tunnelmaa. Tapahtunut mikä tapahtunut. Nyt oli kuitenkin kuvat olemassa vakuutusyhtiötä varten ja auto oli kuitenkin muuten syyläriä myöten ehjänä mikä oli tärkeintä. Asiaan palaisimme joskus sitten. Nyt oli etusijalla kamojen ripeä pakkaus Mondeoon ja napakka autosiirtymä toivottavasti ennen kovin myöhäistä iltaa Sompiojärven rantapöpelikköihin. Juhalle tämä siis tarkoitti 10 tunnin Yacht Rock -istuntoani repsikan paikalla, ilman suostumusta. Todellisuudessa se olin kuitenkin minä, joka sai vaelluksen aikana odottamattomat korvamadot vastapalloon. Reissun aikana kun Parta-Juhan ansiosta tutustuin niin Super-Ninjaan kuin Enon Discoonkin (googleta itse).

Perinteisen autoreitin ja pakollisten perinteisten pysähdysten jälkeen saavuimme viimein Vuotsoon josta kääntyi viimeinen hiekkainen tienpätkä Sompiojärveä kohti ja Nattasten juurelle. Tämä 15 kilometrin pätkä osoittautuikin lopulta yllättävän kuoppaiseksi ja haastavaksi vaikka luulin että nimenomaan tämä tie olisi ollut priimaa kun kuitenkin käyttäjiä täällä varmasti oli. Saavutimme Sompion luonnonpuiston rajan, tämän jälkeen ohitimme Pyhä-Nattasen reitin molemmat parkkipaikat ja viimein saavuimme Terävä-Nattasen reitin lähtöpaikan luo, missä oli opaskarttaa, parkkipaikkaa, kota, puucee sekä jonkinmoinen venesatama. Myös populaa oli paikalla useampia auto- ja telttakuntia. Auto saatiin hyvään parkkiin ja melko ripeästi otimme telttakamat ja valtasimme yhden viimeisistä hyvistä telttapaikoista siitä lähistöltä. Kun teltta oli pystytetty oli hetki aikaa hengähtää ja ihailla lintutornista käsin Sompiojärven maisemia ennen kuin aloimme siirtyä unten maille ja akkuja lataamaan seuraavan päivän avausetappia varten. Uneen tuuditti rannassa mekastava mies, joka oli ilmeisesti jotain kuhaa siinä rantanuotiolla itsekseen pannulla voissa paistellut ja päivitteli kovaan ääneen ”KUINKA VOE OLLA niin hyvvää kalaa että onko tosikaan ja minä kysyn vaan että oottako IKUNA SYÖNEET näin HYVVÄÄ kallaa voe veljet tämä on kuule SEMMOSTA HERKKUVA että vois tarjota vaikka Brunein sulttaanille minä sanon vaa että tää on pehmiöö ei kato ei lohesta KYLLÄ SE KUHHOO pittää olla...!” Tätä jatkui luuppina noin puolen tunnin ajan. Täyttä varmuutta ei minulla ollut että oliko siellä iltanuotiolla edes ketään muuta miehen lisäksi, mutta tokkopa tämä olisi liturgian kestoon tai sisältöön juurikaan vaikuttanut?

Tämän reissun ensimmäinen telttayömme oli tietyllä tavalla poikkeuksellinen aikaisempiin telttaöihin. Jotain oli muuttunut peruuttamattomasti. Voimasuhteet olivat heilahtaneet vaakakuppien välillä ja jokaisen oli pohdittava omia valintojaan, mietittävä arvonsa uudelleen, kysyttävä itseltään, miksi? Tämä metsämiehen matteuspasseo versoi siitä yksinkertaisesta aihiosta, perustotuudesta, että minulla, ikikitsastelijalla, oli nyt kaikista paksuin makuualusta! Kyllä. Minä nukuin nyt ylimpänä, päällimmäisenä, toppen, ja jyräsin kaikki muut armotta ja surutta alleni. Se olin nyt minä, joka asetin telttaani massiivisen lentotukialukseni viimeiseksi ja tsunamin lailla työnsin muiden säälittävät lättyset kohti nurkkapisteitä. Viime reissulla minulla oli pari senttiä paksu patja, joka tyhjeni yön aikana milliin. Kavereilla oli jo aiemmin 6 cm paksuista, sitten 8 cm:ä. Minun patjani nosti riman uusille kymmenlukemille! Siis 10 cm. Ja kaikki menneiden vaellusten katkeruudet oli hetkessä kuin pois puhallettu. Taisin puhaltaa ne sinne ilmapatjani sisään unieni täytteeksi. Vaikka tällä reissulla minulta katkeaisi pää, niin tiesin jo nyt että palaisin kotiin voittajana. Kiitos ilmapatja. Juha ei näyttänyt päälle päin katkeruuttaan, mutta jo automatkalla alkanut pussinuuskan vetelytahti oli selvästi kuitenkin kiihtynyt hänen ymmärrettyään patjaherruuden kadottua iäksi hänen ulottuviltaan. Juhasta tuli loppureissun ajaksi Mr. Odens.

Jahtirokkia ja haglöövssiä...	Räiskäle tuolla Sompion suolla...
Sompiojärven magic lintutornista nähtynä	Kenellä paksumpi patja kenellä hä?!?!?!
Vesistön ylitysruuhemme, tai sitten ei...	Lintutorni parkkiksen kupeessa
Kääpä poikineen	Infotaulu pelimestoille

Ensimmäinen vaellusaamu oli helteinen mutta paahteinen. Luvassa olisi siis palanutta niskaa, auringonpistoksia ja nestevajausta, jos ei olisi fiksusti varustautunut päiväetappia varten. Söimme rauhassa tukevat aamupalat lähtöpaikan kodalla ja sen jälkeen ajatukset kääntyivätkin ripeästi jo maastoon. Meillä molemmilla oli näppärät päiväreput auton perässä tätä keikkaa varten, joten ei tarvinnut ottaa isoa rinkkaa puolitäytöllä mukaan maastoon. Reppuun sitten vesipullot, vähän evästä, kartta sekä vähän varavaatetta. Alkumatkan polku oli hieman eroosion kuluttamaa mutta ei kuitenkaan mitään mahdotonta. Kuljimme nyt legendaarista Ruijan polkua pitkin, jota on ennen meitä talsinut kohtalaisen moni kulkija eri vuosisatoina. Jotain pientä lisätunnetta sekin matkaamme saattoi tuoda. Maasto nousi maltillisesti ylöspäin ja polku kulki leppoisasti metsäisessä maastossa kohti Nattasia. Mitään ihmeempiä maisemia emme alkumatkalla nähneet eikä edessä ollut vielä näkyvissä tulevat tunturit. Jonkin ajan kuluttua aloimme kuitenkin lähestyä Nattasten ja Seinätunturien välistä satulaa, missä piti olla taukopaikka. Niillä paikkeilla puusto hieman harveni ja saimme viimein näkyviin Nattasten huiput. Näyttiväthän ne ihan mukavilta ja jylhiltä, mutta eivät toki mitenkään kovin vaikeilta kavuttavilta. Eipä siellä kovin pahaa kivikkoakaan näyttänyt olevan luvassa. No, pidimme kuitenkin pienen huilitauon ja välipalatuokion satulakohdan taukopaikalla, joka oli itse asiassa erittäin mukava ja suojaisa lepopaikka kirkasvetisen puron äärellä.

Tauon jälkeen ja hyvissä voimissa käännyimme Ruijan polulta pois ja Terävä-Nattasen huipulle vievälle polku-uralle. Nousu kohti tunturia alkoi rauhallisesti, ja kun viimein pääsimme tunturin juurelle oli vuorossa tuttuun tyyliin jyrkempi loppurutistus ja astetta kivisempää kinkeämistä. Mitään mahdotonta ei maasto toki ollut, varsinkin kun olimme melko kevyillä kantamuksilla liikkeellä. Maisemat ympärillä alkoivat nopeasti avautua ja hahmotimme paremmin millä käyrällä olimme kapuamassa suhteessa muihin naapurituntureihin. Lopulta jäljellä oli enää viimeisen lakinyppylän kapuaminen ja otin hieman ripeämpää askellusta, jotta varmasti olisin taas ensimmäisenä laella retkikunnastamme. Kiusa se on pienikin kiusa. Lopulta seisoin Sompion luonnonpuiston katolla, Terävä-Nattasen huipulla ja katselin kaukaisuuteen joka suuntaan. Pohjoisen suunnalla näkyi UKK:n kansallispuisto ja kaikki tutut tunturit, Sokosti selkeänä maisemaan piirtyen. Idän suunnalla aivan käden ulottuvilla oli Nattasen hieman matalampi itäinen laki, Suku-Nattanen. Lännessä meitä tervehti Seinätunturi ja sen takaa pilkahteli Pyhä-Nattanen. Etelän suunnalla minua tervehti Sompiojärvi sekä sen eteen pyrähtänyt Odens-Juha viimeisiä nousuaskeliaan laelle ottaen.

Let's vamos!	Ensipuraisu Terävä-Nattaseen
Vesipaikkoja alkumatkan varrella	"The only way is up...?" (Yazz '88, Jonnet ei tajuu)
Taukopaikka jota luontokin kunnioittaa	Terävä-Nattasen ensimmäiset louhikko-osuudet
Näkymiä etelään ja Sompiojärven suuntaan nousun aikana	"Kyllä, kyllä..." alkoi Juhakin jo pehmetä reittisuunnitelmilleni

Laella pidimme ansaittua taukoa. Tulomatkamme oli kestänyt noin kolme tuntia. Keli oli mitä parhain ja otin repustani ansaitun lakitusoluen, tuttuun tapaan kotkan siivin. Juha oli mennyt unohtamaan lakitusjuomansa ja mieli alkoi jo mustua, niin tarjosin reiluna miehenä omastani puolet hänelle että päästäisiin porukalla tunnelmaan. Oli mukavan rauhallista ja autiota, ketään ei näkynyt missään ja joka ilmansuunnassa näkyi vain tietöntä erämaata. Viimein todettiin tämä tunturi koetuksi ja oli aika lähteä paluumatkalle. Kun saavuimme jyrkimmän osuuden alas ja hieman taas metsäisemmän rinteen ääreen, saapuivat ensimmäiset vastaantulijat reissulla. Hekin olivat menossa Nattasia valloittamaan. Ja kun kävelimme taas tovin ja pääsimme tutulle taukopaikalle Ruijan polun ääreen, oli siellä taas lisää reissaajia tauolla ja vastaan tulossa. No, onneksi saimme kuitenkin laella riehua rauhassa niin nyt ei suuremmin seura meitä haitannut. Siinä taas pidimme pienen evästauon ja täytimme vesipullot ja oli hyvä jatkaa matkaa takaisin lähtöpaikalle. Olin ottanut tälle etapille lähes uunituoreet vaelluskengät mukaan ja ne istuivat heti jalkaan hyvin ja aivan eri lailla kuin vanhat tossuni jotka vielä vuosien jälkeenkin aiheuttivat rakkuloita joka reissulla. Tähän asti hyvin siis. Mutta valitettavasti (tai onneksi) havaitsi jo tässä vaiheessa muutamassa kosteammassa maastonkohdassa, että vettä nämä niin sanotut vaelluskengät eivät sitten pitäneetkään yhtään. No, onneksi ne olivat edes sikahalvat, ja sellaisenaan ne kuitenkin olisivat ihan hyvät kotimaastojen metsäkengät. Olihan minulla autossa varalla mukana toki ne hyvin vettä pitävät rakkulamonotkin, joten ne oli ehdottomasti otettava reissun jatko-osuuksille mukaan missä tiedossa oli selvästi haastavampia ja kosteampia maastoja.


Nattasen polun varrella oli muutama puron ylitys joista sai näin loppukesälläkin onneksi vettä kohtalaisesti, joten kuivin suin ei onneksi hellekelilläkään tarvinnut olla ja juomapullomme olivat riittävät tähän pyrähdykseen. Lopulta reilun kuuden tunnin reissaamisen ja noin 15 kilometrin jälkeen olimme palanneet lähtöpaikallemme ja saaneet tältä reissulta ensimmäisen lakitussulan hattuumme. Mission objective completed. Mutta päivä ei suinkaan ollut vielä ohitse. Itse asiassa meillä oli jäljellä vielä toinen, kenties jännittävämpi osio päiväsuunnitelmastamme. Nyt täytyisi suorittaa autosiirtymä ja matkamme veisi niin pitkälle Hammastunturin maastoihin kuin autolla suinkin ehjin nahoin pääsisi. Mutta ensiksi takaisin asvaltin pariin ja kohti Ivaloa.

Tärkein asia Ivaloon päästyämme oli mättö. Prio A1 niin sanoakseni. Ja suht tuoreina tulokkaina tässä villin lännen kylässä kun ei paikallistietämyksemme kovin kummoinen ollut, niin hetken aika jouduimme kaartelemaan kylän raittia ennen kuin päätöksemme oli lukittu. Molempien teki mieli grillimättöä ja silmiimme osui Lauran Grilli. Sinne oli siis mentävä. Asiakkaita näytti olevan joten aivan huonosta paikasta ei kyse voinut olla. Itse kaipasin kunnon burgerisettiä joten sellaiseen päädyin. Juha taas tykitti listalta talon ”special”-lautasen eli Sitä Sun Tätä, joka oli melkoinen Rembrantin taideteos lautaselle aseteltuna. Hieman annoskateus iski mutta toisaalta myös hamppari oli sen verran messevä että tilanne ei eskaloitunut. Varsinkin lastenlista herätti hilpeyttä, siellä kun löytyi mm. sellaisia annoksia kuin ”Ihan Sama” sekä ”Ei Oo Nälkä”. Noh, meillä kupu tuli täyteen, mieli kirkastui ja tällainen vaeltaminen oli kerta kaikkiaan hienoa. Tänne olisi tultava toistekin. Siitä käytiin vielä marketin kautta täydentämässä eväsvarantoja ja sitten oli aika suorittaa ennakkoon epävarmin erikoiskokeemme.

Horisontissa vanha tuttu Sokosti, etualalla Suku-Nattanen	Lakipiste häämöttää
Laella, katse Sompiojärven suuntaan	Juha sekosi ohuesta ilmanalasta
Ryhdikäs poseeraus huipulla	Näkymät länteen Seinätunturille, Pyhä-Nattanen kauempana
Lakimassiivin tutkimista	Tähän sopii taustalle Alan Parsons Projectin "Traveller"
Testikeittiössä retkikahvi, it was mmmkay	Viimeinen vilkaisu Nattasille
Lauran panos matkamme huolto-osuuksilla	Hangasvaaran parkissa, finally (ja sponsoria kaivattaisiin taas?)

Käännyimme heti Inarin pohjoispuolelta Paldojärventielle, mitä pitkin luvassa olisi pölyä ja poroja. Matka eteni kuitenkin mukavasti yllättävän hyväkuntoista hiekkatietä, joka muuttui jossain vaiheessa nimeltään Kuppisvaarantieksi. Parikymmentä kilometriä hiekkatietä sai ajella ja koko ajan pelkäsimme että josko jo seuraavan mäen tai mutkan takana tie muuttuisi aivan mahdottomaksi, mutta ei. Edelleen jatkui hyvä baana koko ajan edessämme. Tämä oli selvästi pykälää paremmassa kunnossa kuin Sompiojärventie Nattasten suunnalla. Viimein aloimme lähestyä Hangasvaaraa jonka länsipuolelle ja tien päähän tahtotilana oli ennakkoon ollut parkkiin päästä. Täällä alkoi näkyä useampiakin autoja parkissa tien poskessa eli selvästi täältä käsin moni muukin oli päättänyt lähteä Hammastunturin erämaahan seikkailemaan. Me jatkoimme kuitenkin näiden autojen ja levennyspaikkojen ohi ja olimme päättäneet katsoa mihin asti tiemme veisi. Olimme jo aivan Hangasvaaran ja Siliäselän välisessä satulassa ja tie muuttui pykälää haastavammaksi mutta hetkisen vielä päätimme jatkaa, ja lopulta eteen tulikin isompi aukea paikka hiekkamontun kyljessä ja siinä selvästi tien päätepiste ja myös automatkamme päätepiste. Tilaa oli autoa veivailla ympäri ja parkkipaikoissa valinnanvaraa, olimmehan täysin yksin siellä autoinemme. Kerrassaan hyvä juttu Hammastunturin tulevalle vaelluksellemme että pääsimme näin pitkälle autolla, kaikki oli jalkapatikasta pois huomista varten, hienoa.

Teimme hieman tavaroiden välppäystä auton perätilassa ja otimme myös hieman janojuomaa pitkän päivän päätteeksi. Tarkoitus oli sen jälkeen pystyttää teltta tien viereen ja aloittaa iltatoimet ja menimmekin hieman yhdessä lähipuskia tarkastelemaan telttapaikan löytämisen toivossa. Yksi sopiva kohta löytyikin, mutta kun olimme ottamassa telttakamoja autosta esiin, alkoi taivas synkentyä nopeasti ja dramaattisesti. Välittömästi tajusimme että nyt ei ehkä olisi järkevin hetki alkaa pystyttää telttaa. Ja pian alkoivatkin ensimmäiset sadepisarat ropista. Ja sitten alkoi kuulua jo etäältä jyrinää. Tässä vaiheessa katsoimme parhaaksi siirtyä tavaroinemme Mondeon suojiin. Ja hyvä niin. Nopeasti koko taivas yllämme oli yhtä synkkää ukkospilveä ja salamat moukaroivat lähituntureita ja sade yltyi sellaiseksi vesiseinämäksi että en ole hetkeen vastaavaa sateen moukarointia nähnyt. Näkyvyyttä oli ehkä muutama metri. Autossa meillä kuitenkin oli melko mukavat oltavat, siinä juteltiin jotain mukavia ja... sivusilmäni poimi jonkin tumman hahmon metsän reunasta. Juhakin taisi havaita jotain. Nopeasti tämä hahmo lähestyi suoraan autoamme ja tilanne siinä vesimyrskyssä vaikutti hyvin epätodelliselta. Kun hahmo oli muutaman metrin päässä auton ovesta, havaitsin sen olevan joku vaeltaja selvästikin ukkoskuuroa pakenemassa. Avasin vähän ovea ennakkoon kun näin kaverin käytännössä juoksevan autoamme päin. Hän sai sanottua hengästyneenä jotain että ”voitteko heittää minut autolle tuonne kilometrin päähän jonnekin, tulin ukkosta pakoon tunturista...”. Luontainen humaani vastareaktioni oli ensin että ei onnistu, varsinkin kun takapenkkimme oli täynnä rinkkoja ja tavaraa, mutta Juha oli tässä vaiheessa jo laappaissut tavarat sivuun takapenkin toiseen nurkkaan ja viittoili kaveria sisään. Itsekin totesin jo että äkkiä sisään ja selvitetään tilannetta sitten. No, kyseinen kaveri oli tosiaan joutunut ukkosmyterin yllättämäksi tunturissa ja tullut vauhdilla alas ja hortoillut tielle ja luullut jo päässeensä omalle autollensa, punainen kun sekin oli, mutta sitten huomasikin lähempää että ei ollut hänen autonsa. Kuulemma myös pelkäsi kovasti ukkosta että ei ihan paras vaelluskeli siinäkään mielessä hänelle ollut. Käynnistin sitten auton ja lähdimme sateen keskellä hiljalleen ajamaan takaisin samaa tietä pitkin sinne mistä olimme tulleetkin, ja kilometrin kuluttua olimme saapuneet hänen tien vieressä parkissa olevan autonsa luokse. Siinä sitten heitimme hyvästit ja käännyimme taas kerran ympäri ja uudelleen omalle parkkipaikallemme samaisen tien päähän. Tulipahan iltaan vielä hieman jännitystä ja ylimääräinen koukkaus tehtyä.

Tällä välin sade oli jo helpottanut ja hetken vielä odoteltuamme saimme lopulta pystytettyä teltan maastoon ja katsottua myös hieman vaelluskamppeitamme valmiiksi seuraavan päivän koettelemuksia varten. Nythän meillä olisi jo luvassa ”todellista” vaellusta eli rinkat selässä ja mitä todennäköisimmin maastoyöpyminen pelipaikalla. Tämän kiertueemme kakkosetapin ainoa tavoite itselläni oli Hammastunturin lakitus ja sitä varten olisi tarvottava auton luota ensin ehkä sellainen vajaa 15 kilometriä Hammastunturin tuvalle, josta käsin tehtäisiin ilman rinkkoja parin kilometrin vaellus Hammastunturin laelle ja takaisin. Kotisohvalla tämä kaikki kuulosti ennakkoon leppoisalta päiväkeikalta, mutta jo autoparkissa oli selviö että mitään järkeä tai kiirettäkään meillä ei olisi rutista sitä sellaisella hässäkällä, vaan ihan rauhassa tehtäisiin kahden päivän maasto-mayhem.

Hauska "kraaterijärvi" parkkiksen kupeessa (varattu Pesu-Juusolle seuraavalle kerralle)	Illan hämy ja leiripaikka tien päässä
Katse lähtörinteeseen ja illan pilvimuodostelmiin
	Veikeitä pallurapilviä taivaalla, näyttivät livenä hienommilta...

Aamu Hammastunturin erämaassa oli sumuinen. Tämä tietysti harmitti hieman koska maisemia ei juurikaan nähtäisi ainakaan alkumatkalla, ehkä se sitten selkeytyisi päivän lämmetessä, ehkä ei. Reittimme olisi kuitenkin lakia pitkin Hammastunturin tupaa kohti. Tämä reitti oli monessa nettitarinassa ennakkoon todettu parhaaksi eli ensin noustaisiin ylös Siliäselän laelle ja sitten Paskaluottuman sivusta kohti Aittamorostoa jonka jälkeen laskeuduttaisiin Hammaskuruun ja siirtyisimme kurun länsireunalle ja Hammastunturin autiotuvalle. Maaston laadusta ei ollut kovin tarkkaa tietoa muuta kuin että laella oli kuulemma hyvä kulkea ja liian aikaisin ei kannattaisi alkaa laskeutua kurun pohjaa kohti.

Aamupalan jälkeen teimme kamojen lopullisen välppäyksen ja olimme valmiit siirtymään Mondeo-leiristämme kohti poluttomia korpimaita. Alkumatka tien varresta Siliäselän juurelle nousi melko reippaasti metsämaastossa mutta mitenkään kovin pahaa ei tämä vielä ollut. Rinkka selässä tosin antoi nyt jo aidon tunnelman tähän vääntöön. Ja sumu oli sankkaa joten koko ajan piti kännykän karttaa tutkailla että ei suotta suuria kiertoreittejä tyhmyyksissään keksisi. Pian sitten saavutimme Siliäselän reunan ja lähdimme Odens-Juhan kanssa kipuamaan rinnettä ylös puurajan yläpuolelle. Maasto oli suht mukavaa Siliäselän lakitasanteella kuten oli luvattukin ja tasaista, mutta sumu oli niin sankkaa ja näkyvyys niin heikkoa että maaston tasaisuus aiheutti jatkuvasti hämminkiä sen suhteen minne päin rinne oikeastaan vietti ja mikä sijaintimme oli. Kännykän ruutua piti tuijottaa jatkuvasti jotta GPS ohjasi meidät oikealle reitille harhareissuiltamme.

Siliäselän jälkeen aloimme lähestyä Paskaluottumien massiivia ja edelleenkään emme juuri mitään nähneet, mutta kännykän avulla onneksi pyrimme pitämään suht järkevän reitin. Ideana oli myös säilyttää korkeuskäyriä, mutta sumussa se oli melko haastavaa ja reitin reaaliaikainen suunnittelu joka olisi selkeällä kelillä ollut mahdollista satoja metrejä eteenpäin ja hankalimmat maastokohdat kiertäen jouhevasti, oli nyt melkoista äkkikäännöstä kivikon tai suon puskiessa sumusta esiin parin metrin päässä etumaastosta. Eli pikkuhiljaa eteneminen hidastui ja reittivalinnat olivat siksakkia. Kun olimme muutaman kilometrin edenneet lisää, olimme vaivihkaa taas hivuttautuneet hieman alaspäin maastossa, mikä ei alkuperäinen tarkoitus ollut. Jo tässä vaiheessa reissua päästin myös ensimmäiset jalkoihini liittyvät perkeleeni ilmoille. Tälle etapille olin autolla valinnut ne vanhat ja vedenpitävät vaelluskenkäni, jotka sangen perinteikkäästi hiersivät jälleen kerran jalkani rikki. En nyt kuitenkaan lähtenyt jalkojani kesken marssin teippailemaan, ehkä ne selviäisivät vähäisillä vaurioilla vielä tästä päivästä. Ensi vuodeksi pakko hommata uudet kengät. Piste.

Alkumatkan nousu sumussa Siliäselälle	...ja hieman häiriötekijöitä rajattuna pois kuvasta
Ylängön sumuisat tunnelmat	Tauko paikallaan, fiilis vähän low

Evästauon jälkeen jatkoimme matkaa ja suoraan edessä oleva jyrkempi rinnekohta pakotti tekemään pienen väistöliikkeen. Päätimme kiertää alapuolelta, koska rinkka selässä ei ollut intoa lähteä kauhesti ylöspäinkään suotta rinteessä kiertämään. Alapuolen koukkaus tarkoitti sitä, että olimme saapuneet taas puurajan alapuolelle ja valitettavasti maasto muuttui melkoiseksi tunturikoivikkoryteiköksi. No, kun siellä jo oltiin niin pakko sitä oli jatkaa. Valitettavasti maastokin jatkui ryteikkönä ja maaperä suht pehmoisena. Yritimme hieman edetessämme ottaa korkeuskäyrää ylöspäin, mutta tuntui että tällä kohtaa puuraja oli karannut suht ylös joten jos haluaisimme takaisin lakitasanteelle ja avoimempaan maastoon, joutuisimme kinkeämään kohtalaisen paljon yläviistoon. Ja sumu pysyi edelleen niin sankkana ylös asti, että näkymiä ei edelleenkään olisi mistään. Joten sinnikkäästi päätimme jatkaa samoja korkeuskäyriä, parhaamme mukaan korjauksia edetessämme tehden.

Aittamoroston suuntima joka oli alunperin ollut ideana, oli karannut jo armotta näpeistämme. Olimme tulleet hyvän matkaa rinnettä alaviistoon vaivihkaa koko matkan, joten nyt piti vain löytää järkevä laskeutumisreitti Hammaskurun pohjalle sitten kun sen aika tulisi, eli vasta kun Hammasjoen latvat olisi ohitettu. Vielä oli kuitenkin vaakamatkaa jäljellä ja maasto senkun tuntui jatkuvan entistä kenkumpana jos mahdollista. Askel painoi koivikkoisessa ja mättäisessä maastossa ja hiki virtasi puseron alla. Ei näin. Ei hyvä boogie. Juhaa keljutti, minua keljutti. Kaikkia keljutti. Takaraivossa kaikuivat ne varoitukset muiden kertomuksissa alemmasta reittivalinnasta. No niin, siellä me kumminkin nyt olimme. Sumu suurimpana syypäänä.

Seuraavana maamerkkinä tutkailin kartassamme olevan edessä kulkevan poroaidan. Se olisi niillä main mistä olisi varmaankin järkevintä ylittää myös Hammaskurun pohja ja välttää joet ja kahlaukset. Koska olimme kuitenkin jo ”nesteessä” reittivalintoinemme, ei edessä oleva suuresti mietityttänyt. Koko ajan metsä kasvoi tiheämmäksi ja korkeammaksi kun eteenpäin ja alaviistoon kitkuttelimme ja jonkunlaisen harvemman ryteikköreitin sieltä sitten muka, löysimme josta suoritimme viimeisen laskuosuuden Hammaskurun pohjalle. Samalle saavuimme myös poroaidan luokse eli suunnistus oli tässä vaiheessa onnistunut. Pientä lohtua tässä vaiheessa toi se, että Hammaskurun pohjalla ei tässä kohtaa ollut kovin leveästi suomaastoa ja joki oli kutistunut pieneksi puroksi. Siirtyminen kurun toiselle reunalle oli siis ongelmaton. Toinen lohdun aihe oli se, että länsireunalla laaksossa kulki jonkinmoista polku-uraa poroaidan reunustaa pitkin Hammastunturin tuvan suuntaan, ainakin sinnepäin. Ja myös maasto oli tällä puolen kurua hieman kuivempaa ja helpompaa ainakin äkkiseltään arvioituna.

Sumua myös laskeutuessa	Viimein Hammaskurun pohjalla
Fyysinen todellisuus kauniiden maisemien takana	Hammastunturin Hilton...

Vesipullot olivat melko tyhjänä kun pääsimme Hammaskuruun, koska mitään järkeviä vesipaikkoja ei koko matkalla tähän saakka ollut reitillämme, tämä toki oli ennakkoonkin tiedossa mutta aiheutti hieman silti huolta. Poroaidan suunta alkoi painua ylärinteeseen joten meidän oli siitä sekä polulta erkaannuttava ja taas oli luvassa umpimaastoa ja mättäitä ei niin mukavassa maastossa. Onneksi edessä oli nyt hieman isompi sivupuro josta saimme kunnollista vettä pullot täyteen loppumatkan ajaksi. Vielä oli kuitenkin talsittavaa metsikössä ennen kuin pääsisimme tuvalle lounasta syömään. Sumu oli hieman hälvennyt mutta edelleen olivat ylärinteet molemmin puolin kurua katseiltamme piilossa. Polkua kuitenkin alkoi tulla maastosta näkyviin, ja kaikki merkit viittasivat siihen että tämä polku veisi tuvalle ja tupa olisi lähellä. Muutamia polkuja risteili kulkemamme polun lisäksi ja yksi isompikin paineli kohtisuoraan meitä ja ylärinnettä kohti. Minneköhän se vei? No, muutaman kymmenen metrin päästä päätin taas vilkaista kännykältä karttaa että näkisin tarkan sijaintimme, maaston perusteella kun olimme aika liki tupaa ja onneksi vilkaisin varmistuskatsauksen mobiiliini. Risteävä polku oli ollut juuri se joka menisi tuvan luokse ylärinteessä. Kulkemamme alapolku menisi tuvan ohi kurun pohjaa pitkin. No niin, peruuttamista ei tullut onneksi kuin sen muutama kymmenen metriä. Tätä kiiteltiin Juhan kanssa molemmat tässä tilanteessa nälkäisinä ja väsyneinä. Vaikkapa joku kilometrin ekstralenkki olisi nyt tuntunut melkomoiselta kiirastulelta.

Polkua noustiin satakunta metriä ja viimein saavuimme Hammastunturin tuvalle, reilut viisi tuntia maastoon lähtömme jälkeen. Hammastunturin tupa oli melko lohduton näky ja veteli viimeisiään, mutta tässä tilanteessa se sai kelvata ja toimi riittävän hyvänä keittokatoksen korvikkeena. Alunperin tavoite oli, että jatkettaisiin tänään vielä ilman rinkkoja Hammastunturin laelle. Päätimme jättää ne pähkäilyt ruokatauon jälkeiseen aikaan kun todellinen fiilis ja jaksaminen olisi selvillä. Kello oli kuitenkin vasta hieman yli kolme iltapäivästä joten reippaan ruokatauonkin jälkeen meillä olisi tarvittaessa hyvin aikaa käydä tunturi lakittamassa ennen yön tuloa. Ruokatauon suurimmat mielenkiinnon kohteet olivat upouuden halpisretkikeittimeni koeajo tositilanteessa sekä tuvan seinälle ripustettu aurinkokunnan kuva, joka lämmitti suuresti mieltäni. Onneksi myös vettä lämmitti suuresti keitin. Se siis toimi, odotetusti ja mainostetusti. Oheen kaivoin myös taskunpohjaltani siskolta saamiani promootioherkkuja, eli yrttishotteja ja sporttigeelejä pohjoisen tapaan. Tuotenimet ja pakettidesign muistuttivat kaverieni mielestä jotain eroottisemman katalogin nimikkeitä, mutta kyllä ne ihan suuhun pantavia juttuja olivat. Siinä sitten nautimme lounassettejämme ja speziaaliherkkuja Hammastunturin Hiltonin erittäin vinoilla lavereilla istuen ja palauttelimme fysiikkaamme ja mentaalipuoltamme päivän kairaepistolastamme. Samalla oli hyvä tarkistaa jalkojen tilanne. Rakkuloiden alkua oli jo ja ihoa auki, mutta onneksi ei vielä mitään peruuttamatonta damagea. Rinkassa oli mukana reilusti kangaslaastaria ja jeesusteippiä aiemmista kerroista oppineena joten jalan paketointi meni rutiinilla. Nyt mentäisiin tällä taktiikalla sitten koko loppuvaellus Lapin mailla. Olenhan Super-Ninja.

Vaelluksemme mittakaava kohdilleen Hammastunturin tuvalla...	Sallitut aineet (tm)
	Nousureittiä Hammastunturiin
Toimiva kiinan halpisromu

Ruoan jälkeen olo oli tuttuun tapaan uudestisyntynyt. Kelikin osoitti selkeytymisen merkkejä. Pilvistä oli toki, mutta sumu oli aika lailla alamaastosta kaikonnut. Suoritimme leirin pystytystä pihamaalle, tupaan kun ei millään tasolla ollut hinkua jäädä yöpymään, ja teimme ohessa pientä varustehuoltoa ja pikkulaukun pakkaamista. Laelle mentäisiin toki tänään, se oli selvää. Ja sitten kun kaikki oli valmista, pääsimme noin puoli kuuden aikoihin taas liikkeelle ja suunnaksi otimme tämän erämaan korkeimman ryökäleen, Hammastunturin. Tuvalta lähti polku sopivasti ylärinteeseen ja kohti Hammastunturin pohjoispäätä, mistä olisi myös järkevintä nousu suorittaa. Sinne siis. Kaiken umpimaaston jälkeen tämä polku oli erittäin piristävä poikkeus ja pisti vauhtia askellukseen. Jalat kävivät ajoittain jopa ripeämmin kuin Juhan käsi nuuskapurkilla. Ja se on jo nopeata se. Kohta jo olimmekin tulossa Hammastunturin juurelle ja rinne lähti nousemaan jyrkemmin ylöspäin. Samalla tulimme puurajan yläpuolelle ja samalla myös polku katosi lopullisesti. Noh, sepä ei haitannut koska nyt oli hyvä näkyvyys eteen ja ylös niin maaston kuin säänkin puolesta.

Varsinaista lakihuippua emme vielä nähneet mutta suunnaksi otimme pohjoisen etukärjen ja sitä kohti kapusimme. Vilkaisin vielä taakseni maamerkit että palatessa löytäisimme helposti alkumatkan polku-uran joka nyt siis oli jo painunut kadoksiin. Jyrkkyyttä oli rinteessä sopivan haastavasti mutta ilman rinkkaa ei tämä tietysti mitään hetkellistä puuskutusta rankempaa tuskaa tuottanut. Joka tapauksessa tämä vaikutti olevan paras reitti laelle aivan kuten ennakkoon kartalta katsottunakin. Ensimmäistä kertaa koko päivänä myös maisemat alkoivat avautua ympärillämme ja se oli omiaan antamaan lisävirtaa matkaan. Pohjoiskärjen tuntumaan noustuamme tuli taaempaa näkyviin Hammastunturin lopullinen lakikohta noin kilometrin päässä ja tuntui siltä että se ei välttämättä enää kovin pahan nousun takana olisi. Mukavan jylhältä se kuitenkin kauempaa näytti ja hyvä niin. Parasta on kun tunturilla on selkeä ja jylhä huippu eikä mitään ylänkötasankoa jossa pitää arpoa koska on huipulla.

Nousemassa puurajan yläpuolelle	Näkymiä pohjoiseen Hammasjärven suuntaan
Hammastunturin laki tulossa esiin taaempana	Tuonne ollaan menossa. Siis.
Jylhä lakinyppylä	Viimein huipulla!

Lakitasanteen reunalla oli suhteellisen leppoisaa kulkea ja maisemat erityisesti Hammasjärven suuntaan olivat hienot. Hammastunturin huippua lähestyttäessä oli vielä jäljellä loppurykäisy kiviselle lakipahdalle mutta sekin meni melko vauhdilla ja sitten olimme jo Hammastunturin valtiaita. Näkymiä piisasi joka suuntaan aina horisonttiin saakka. Mitään erityisen häkellyttävää ei missään näkynyt mutta kuitenkin ihan mukava oli tunnelma. Kuvat räpsittyämme istahdimme tuulensuojaan pieneen kivenkoloon nauttimaan lakitusoluita ja kuivattuja valkosipulileipiä ja samalla näimme että lännestä päin meitä ja tunturin huippua lähestyi nuori pariskunta omalla vaellusreissullaan. Mikäs siinä, me olimme jo omat rituaalimme saaneet laella tehtyä joten mesta oli vapaana seuraaville. Ilmeisesti täälläkin sitten trafiikkia löytyy eli yksin ei tarvi kauaa maastossa tarpoa. Nämä lakittajat eivät kauaa huipulla viihtyneet, melkeinpä saman tien lähtivät takaisin tarpomaan, olisivatko sitten ottaneet koronarajoitukset ja turvaetäisyydet liian tosissaan. Kyllä tunturille aina kerralla ainakin kymmenen ihmistä saa mennä.


No, meillä oli vielä tauko paikalla ja olutta tölkeissä niin emme suurempaa hoppua pitäneet. Pitäähän sitä tunturin laella hetki saavutuksestaan naatiskella. Viimein sitten koimme parhaaksi lähteä paluumatkalle ja palailimme suht samaa reittiä ensin tunturin laen reunaa pitkin ja sitten alas puurajaa kohti. Tässä vaiheessa otimme Juhan kanssa toisistamme tietämättä hieman pientä skabaa. Juha oli tarkoituksella seurannut taaempana kännykästään sijaintiamme ja katsoi uteliaana löytäisinkö sen polun jota olimme alkumatkan tulleet. Itse taas halusin maaston merkkien perusteella katsoa löytäisinkö polun omiin vaistoihini ja aisteihini luottaen enkä siitä Juhalle maininnut. Jossain vaiheessa aavistin kuitenkin että Juha scouttasi menoani mutta ei ainakaan vaikuttanut suuremmin tirskahtelevan taustalla joten itsevarmuuteni oli vankkumaton. Ja kappas vain, hetken kuluttua näin tutun näköisiä puiden runkoja ja saavuimme sen jälkeen polku-uralle siellä missä pitikin. Juha vahvisti osaamiseni kommentoimalla reitin olleen melko optimaalinen myös GPS:n näkökulmasta. Loppumatka Hammastunturin tuvalle olikin sitten vauhdikas sipaisu helppoa polkua pitkin.

Loppuilta tuvalla kului leppoisissa tunnelmissa ruokaillen ja palautellen. Teltta oli jo valmiina paikallaan, olotila vahva kuin härällä, tämän reitin päätavoite onnistuneesti saavutettu, maisemia nähty ja toimiva riukupaikka löydetty. Voisiko lupsakammin asioiden laita enää siis ollakaan? Huomisen urakkana olisi paluu autolle mutta aivan samaa reittiä ei todellakaan tehnyt mieli mennä. Tarkemmat taktiikat hiottaisiin aamulla mutta vahva näkemys oli siitä että eri kautta nyt olisi paluureitti piirrettävä. Ketään ei tuvalle illansuussakaan saapunut joten saimme aivan rauhassa aikaa viettää ja mm. lueskella vieraskirjaa. Sieltä löytyikin yksi raapustus joka herätti meissä kaikessa raadollisuudessaan myös hilpeyttä. Joku retkikunta oli samoillut sateen armoilla 12 tuntia ja tämä rupuinen tupa oli kuitenkin heidät ”pelastanut varmalta tuhoutumiselta”. Ilmaisu oli niin ehdoton että se nauratti meitä vielä pitkään iltaan ja tulevinakin päivinä. Oliko tilanne sitten oikeasti ollut niin vakava vaiko vain huumoria kirjoittajalla tilannetta kohtaan mutta sellaista se meno joskus Lapissa ja vaelluksilla on...

Duetto duurissa, taas kerran!	Spaddu nääs
Tämänkertainen uhrilahja tunturille	Hammastunturin karua kauneutta
	"Varma tuhoutuminen"
Pastori johdattaa meidät iltahartauteen...

Seuraava aamu valkeni vaihteeksi selkeänä ja tunnelma oli eilisen jäljiltä hyvä ja palautunut. Teippaukset olivat pelastaneet jalat tilanteen eskaloitumiselta joten peruuttamatonta vauriota ei loppureissua ajatellen ollut vielä tapahtunut. Lisäksi jo toinen lakitus oli saatu tehtyä selkeällä kelillä eli tuuriakin oli saatu hyvä annos jo tässä vaiheessa mukaan. Aamupalan keskustelunaiheet liittyivät suurelta osin paluumatkan reittivalintaan. Oli selvää että lähdettäisiin nyt kokeilemaan eri reittiä kun tullessa. Suuresti ei hävittävää olisi, huonolla tuurillakin reittimme olisi ehkä vain samaa tasoa kuin tullessa, ja todennäköisesti reitti olisi kuitenkin jonkin verran tai jopa selvästi parempi. Nyt meillä olisi etuna myös hyvä näkyvyys maastossa ilman sumua. Ainoa arvoitus olisi alkumatkan joen ylitys, kahlaamallahan se loppu viimeksi menisi sitten jos ei muuten.

Rinkat siis selkään ja kohti autoparkkia. Otimme suunnan suoraan kohti Aittamorostoa kurun toisella puolella ja teimme pientä reittioptimointia lähinnä kurun pohjan suoalueiden väliin tähtäämällä. Saavuimme purolle joka meidän piti ylittää, ja se meni loppujen lopuksi melko vaivatta kiveltä kivelle hyppimällä. Siitä ei ollut enää pitkä matka kurun toiselle laidalle josta alkoi melko reipas nousuosuus ylös lakimassiiville. Kiersimme jyrkimmät käyrät kartan mukaan ja otimme sopivalta tuntuvan jyrkkyyskulman viistoon nousullemme. Maasto oli aluksi metsäistä ja melko raskasta sammalikkoa, mutta nopeasti kun olimme saaneet alkunousun taaksemme, alkoi metsikkö onneksi hieman harventua ja myös maisemat alas ja sivusuuntaan avautua, mikä piristi mieltä. Hetken aikaa nousua jatkui vielä mutta koko ajan se loiventui lähestyessämme Aittamoroston itäpuolen satulakohtaa. Saavutimme poroaidan melko tarkalleen satulassa ja totesimme rankimman nousuosuuden olevan nyt hetkeksi takana. Tässä vaiheessa myös maisema eteenpäin oli avautunut koska lakiharjanteella oli lähinnä pientä koivikkoa tai kalliota. Saimme eteemme näkymät monta kilometriä eteenpäin asteittain nousevalle ja kumpuilevalle harjanteelle joka meni Paskaluottumia kohti ja aina Siliäselälle saakka, eli käytännössä näimme koko tulevan päivämatkamme. Lisäksi sivulla lännen suunnalla näimme nyt ensimmäistä kertaa Hammastunturin tästä perspektiivistä. Tunnelma oli katossa tämän etapin osalta.

Jo ensimmäisen puolituntisen jälkeen oli selvää, että tämä reittivalinta oli se mikä olisi pitänyt alunperinkin meillä olla kun edellisenä päivänä tulimme päinvastaiseen suuntaan samaa pätkää. Mutta vaikka kuinka vallalla onkin nykyään cancel-kulttuuri, ei aiempia huonoja reittivalintoja saanut tekemättömäksi. Ne piti vain hyväksyä tapahtuneeksi, asettaa oikeaan kontekstiin, ja niistä piti ottaa opiksi. Lohtua toi toki se, että edes paluumatka menisi hyvää reittiä. Ja mitä pidemmälle etenimme lakiharjannetta, sitä enemmän vaikutti myös siltä, että näin päin maisemat olivat joka tapauksessa paremmat, eli emme olleet varmaankaan menettäneet mitään olennaista nähtävää eilisessä sumussa. Mutta netissä annetut opit ja vinkit olivat totta, tällä reitillä kannatti pysyä ylhäällä, puurajan yläpuolella. Jatkoimme matkaa reippaalla askelluksella ja laella ei suurempia väistöliikkeitä tarvinnut maaston suhteen tehdä. Ja jos tarvikin, niin niitä pystyi hyvin ennakoimaan jo kaukaa. Paskaluottumain satulaan saavuttaessa oli vielä hetken arpominen siitä, kumpaa laitaa sen sekä Korkianokan lähtisimme kiertämään. Mitään järkeähän ei näiden selvästi lakitasannetta ylemmäs nousevien lakien kautta ollut lähteä kapuamaan. Kartalta arvioimme että etelän puolelta kierrettäessä olisi loivemmat sivukulmat ja vähemmän kivikkoa, joten sinne suuntaan satulasta lähdimme kaartamaan. Ja hyvä niin, tämäkin vaikutti olevan oikea valinta. Lisäksi etelänpuoleinen rinne oli sillä hetkellä paremmin tuulensuojassa joten ylhäällä puhallellut tuuli hieman rauhoittui tunturin antamassa suojassa, joka teki taukohetkistä leppoisampia. Ötököitäkään ei näin ylhäällä onneksi näkynyt.

Hoplaa Hammaskurussa	Nousua Aittamoroston kylkeä pitkin
	Hammastunturin itäseinämää vaihteeksi selkeässä säässä
Puu
Näkymiä Paskaluottuman ja Korkianokan suuntaan lakiharjanteelta	Katsahdus myös takamaastoon

Vaellusboogie (tm) oli tänäkin vuonna löytynyt. Yhden maastoyön se vaatii, että aivot pääsevät pois sivilisaatiovaihteelta ja pienen pätkän leppoisaa maastoa hyvässä säässä. Siinä sitä pääsee olennaiseen kiinni ja askel tuntuu lentävän kuin itsestään. Paskaluottumien nurkilla paska fiilis siis painui hetkeksi unholaan. Ja tiedossa oli jo että loppumatka Siliäselän ylängöllä olisi yhtä letkeää maastoa. Mikäs siinä tallustaessa. Koppelo & Mr. Odens painelivat rinnan parasta vaellusmaastoa of the year. Tässä vaiheessa oli jo selviö että olisimme hyvissä ajoin autolla ja yhteiskunnassa, joten oli aika ottaa puhelinsoitto tulevaan majapaikkaamme Muotkan Ruoktulle ja lukita jo ennakkoon alustavasti varattu majoituspaikkamme tulevaksi yöksi, sen olimme nyt ansainneet. Siliäselän jälkeen piti laskeutua viimein pitkältä ylänkötaipaleelta takaisin alas metsäisempään maastoon mutta kyseessä oli enää viimeinen kilometri ja loivasti alaspäin viettävässä maastossa joten hetkellinen risukko ja mätäsmaasto ei pahemmin pistänyt henkisesti puuskuttamaan.

Lopussa piti vielä hakea suuntimaa huolellisemmin jotta tähtäisimme suoraan autolle eikä tarvisi talsia hiekkatietä kumpaankaan suuntaan suuremmin. Ja melko tarkka sihti kännykän avustuksella olikin kun pian tutun punainen turbomylly jo vilahteli puiden takaa uskollisesti parkissa meitä odottamassa. Näin oli saatu myös Hammastunturin osio kiertueestamme kerrassaan onnistuneesti pakettiin. Fiilis oli buenos nachos. Tähän väliin sattui myös Juhan koko vaellusturneen hienoin hetki. Ja sen mahdollisti allekirjoittanut. Olimme sen verran saaneet kurmuutusta jo tällä etapilla, että päätin ottaa pakolliseen palautus/palkitsemissessioon ns. isot tykit käyttöön ja kaivoin kupeideni kätköistä esiin huolella jemmaamani hedelmäkarkkiaskit, jotka olivat vain odottaneet sopivaa hetkeä. Ja nyt oli siis se hetki. Juhan silmät loistivat kuin Bågaskärin majakka, kun hän sai karkkiaskin kouraansa, ja kiitollinen sävy äänessään hän totesi että tämä oli juuri sitä mitä hän kaipasikin nyt, koska oli unohtanut ostaa pakolliset hedelmäkarkkimässyt. Ja kyllä, se karkkiaski siinä tilanteessa maistui pieneltä palalta taivasta. Sillä välin kotona pojat olivat ihmeissään, minne heidän lauantaipusseistaan olivat karkkiaskit kadonneet...

Kun olimme suorittaneet pikaisen varusteiden välppäyksen, aloitimme melko pikaisesti automatkamme takaisin hiekkatietä Ivalon suuntaan, koska päivä oli vielä osaltamme kesken. Täytyisi suorittaa välihuolto Ivalossa, ehtiä Muotkan Ruoktulle ja suorittaa siellä päässä palautumisjakso sekä kamojen inventaario tulevaa viimeistä ja pisintä osiotamme varten Muotkatunturien erämaassa. Hiekkatie vei meidät ripeästi Ivaloa kohti ja päätimme pelata varman päälle. Varman nimi oli tällä kertaa Lauran Grilli. Kertaalleen koeponnistettu mättömesta houkutteli meitä uuteen kierrokseen ja itseäni varsinkin poltteli testata myös Juhan edelliskerralla ottaman Sitä Sun Tätä. Voe auvoa ja onneva. Se oli hyvä kokonaisuus. Se oli paras kokonaisuus. Suu oli taas kerran messingillä ja masuportti taivaan porteilla kun otti herkkua napaansa. Lievän euforian vallitessa siirryimme naapurimarketin käytäville täydentämään eväsvarantomme ja sitten oli aika taas hypätä satulaan ja karauttaa Ivalon pölyt jaloistamme. Automatka vei meidät reippahasti Muotkan Ruoktulle ja siellä toimenpiteet noudattivat protokollaa majoitus-schaibanduure-suihku-ölppää-tuutilullaa. Halpismaja oli melko askeettinen ja Kekkosen aikakauden sisustusihanteita noudatteleva, mutta se ei meitä suuremmin haitannut. Jääkaappi ja pehmeä patja kun löytyivät niin se kantoi jo pitkälle. Talon aamupala oli hinnoiteltu pilviin, joten päätimme että tyytyisimme omiin eväisiimme aamuvaiheessa. No problemo.

Lapponia Tutti Frutti - kirjaimellisesti!	Lauran keittiössä - toinen kattaus
Onnea Mondeo! Kenties hieman jahtirokkia...?	Harjakatto or highway

Kolmas reittiosuutemme tässä läntisen Lapin parhaat rästimestat kattavassa tuttifrutti-kiertueessamme oli alkamassa. Heräiltyämme ja aamutoimet tehtyämme pakkasimme automme parkkimoodiin ja heitimme rinkkamme selkään. Ennakkovisio oli kulkea Peltojoen länsirantaa pitkin Peltoaiville ja siitä edelleen Kuarvikozzalle, alueen korkeimman tunturin laelle maisemia ihailemaan. Sieltä sitten suunnilleen samoja uria takaisin Muotkan Ruoktulle, ehkä kolmen päivän kuluttua, ehkä neljän. Aika ja jalat sen sitten näyttäisivät. Ensimmäinen pari sataa metriä piti tallustella asvalttitietä pitkin Peltojoen sillan ylitse mutta sen jälkeen päästiin asian ytimeen ja hypättiin maaston pariin. Leveää mönkijäpolkua oli tarjolla alkuunsa, mutta oletettavastikin se siitä pikkuhiljaa alkaisi kaventua peruspoluksi.

Maasto oli leppoisaa ja jokivarsi maisemiltaankin mukavaa kulkea. Kännykästä piti silti välillä tarkastaa sijaintia, koska sivupolkuja ja polkuhaaroja tuntui olevan melko runsaasti alkumatkasta. Ei tehnyt mieli lähteä vaellushurmiossa turhia sivulenkkejä tekemään. Ensimmäinen välietappi meillä oli Lahtisen kämppä. Se olisi noin 10 km päässä lähtöpaikalta ja ilmeisen legendaarinen pieni tuvanpuolikas jokivarressa jossa Lahtinen on aikanaan majoittunut. Matka kulki mukavasti muuten, mutta vähän ennen Lahtisen kämppää polku hieman erkaantui jokivarresta ja vei läpi vetisen suoalueen. Se osoittautui yllättävän tuskaiseksi ja karttaa kun katsoimme, huomasimme että jossain vaiheessa olisi erkaantunut toinen polku lähempää jokivartta. Oli selviö että palatessa kokeilisimme sen reitin, ei se ainakaan huonompi voisi olla. Pian suoexoduksen jälkeen onneksi vastaan tuli Lahtisen kämppä ja siinä oli oivallinen paikka pitää lounastaukoa. Päätin testata mukaan ostamiani ”valmisaterioita” eli Blå Bandin pussiruokia joihin ei tarvinnut lisätä vettä. Ne painoivat hieman enemmän ja olivat ”huoneenlämpöisiä” mutta eipähän tarvinnut viritellä keitintä, vaikka ei se nyt iso homma olisi ollutkaan. Ajattelin kokeilla kuitenkin tällaista ateriaformaattia kerrankin, ja alkumatkasta saisin näitä painavimpia samalla pois rinkasta. Ja ennakkoluuloista huolimatta lihapullakastikesetti oli yllättävän maukas ja toimiva. Hyvä näin. Pientä vaihtelua perinteisiin jauheruokiin. Mutta ei näitä nyt montaa jaksanut rinkassa raahata kun olivat puoli kiloa per laaki.

Back on the saddle again	Kyllä tässä umpimetsässä pitää karttaa jo vilkaista...
Notskipaikka nro 1 ok	Alkumatkan ainoa suo-osuus
Lahtisen kämpän erakko	Sallitteko liittyä seuraanne, oi viisas erakko? Emme salli.
Kämpän tarina	Soma sivupuro

Lahtisen kämpän historiaan tutustuttuamme ja mahat täytettyämme lähdimme jatkamaan matkaa. Seuraava tavoite olisi päästä nimettömälle ylänköjärvelle Peltoaivin kupeessa. Kartan mukaan sinne veisi selkeä polkureitti ja niin sinne veikin. Teimme viimeiset vesipullotäytöt erittäin idyllisen sivupuron varressa joka sieltä ylängöltä valutteli lehtomaista kurua pitkin Peltojokeen. Ja sen jälkeen alkoikin melkoisen jyrkkä nousu jokivarresta ylös ylänköjärvelle. Puuskutusta ja hikoilua piisasi mutta toisaalta nousua tuli äkkiä kun jyrkkää oli. Viimein aloimme lähestyä järven rantaa ja siellä näytti muutamia telttakuntia leirissä olevankin. Emme siksi jääneet juurikaan järven rannalle lepäilemään vaikka maisemat hienot olivatkin vaan jatkoimme järven eteläreunaa pitkin polkua seuraten, tavoitteenamme painella melko suorilta siitä Peltoaivin laelle rinkkoinemme. Tekemisen meininki oli vahvana keskuudessamme. Kun nousimme järven rannalta ylös hiekkatörmän päälle havaitsimme sen mitä kartallakin jo hieman ihmettelimme, eli sieltä paljastui aivan valtaisa hiekkakenttä täynnä hienoa hiekkaa, kuin valtaisa biitsi. Aivan mahtavan näköinen paikka. Toisaalta se oli myös melko raskas paikka askeltaa rinkka selässä, että se hieman vei mukavuutta tästä kokemuksesta. Mutta olipahan kohtalaisen hämmentävän näköinen paikka siinä ympäristössä.


Hirveästi ei muita taukoja pidelty, kuin itse tein teippauskorjauksia kantapäihini ennen Peltoaiville nousemista, halusin pelata varman päälle. Vielä olisi vaelluspäiviä ja kilometrejä jäljellä ja hieman jo kärsineitä jalkoja piti parhaansa mukaan yrittää pelastaa. Yllätykseksemme polku-ura näytti jatkuvan ylänköjärven jälkeen edelleen Peltoaivin lakea kohti, mutta tokihan se loogista oli, siitä kun se ainoa järkevä nousu-ura sinne kuitenkin meni ja samalla myös reitti erämaan takaosiin jos tältä puolen Peltojokea oli kulkemassa. Peltoaivin Peltojärveen putoava reunahan on käytännössä pystysuoraa ja uppoaa suoraan järveen, eli Peltoaivin kiertäminen ei käytännössä ole mahdollista. Yli on mentävä, joko satulasta tai laen kautta. Me tietenkin laen kautta. Tietenkin. Tietenkin. Ja nousu ei nyt mahdotonta ollut mutta rinkka selässä tietysti hiostavaa. Ja oli sillä nousulla myös pituuttakin. Kyseessä kuitenkin tämän erämaa-alueen toiseksi korkein tunturi. Nuuska-Juha paukutti tavaraa huuleen ja päätti ottaa hieman omia reittivalintojaan painelle jyrkemmällä kulmalla lakiharjanteen etuosaa kohti. Itse puuskutin sillä hetkellä enemmän joten otin hieman konservatiivisempaa ja loivempaa nousukäyrää suuntana varsinainen lakipiste taaempana. Suht tasatahtia kumminkin näytimme etäältä katsottuna etenevän ja Juhan lakitusvoitto saattoikin johtua todennäköisesti enemmän nuuskaragesta kuin reittieroista.

Ylänköjärvi Peltoaivin kainalossa	Juha järven kainalossa
"Peltojoen hiekat, vain sua odottaa..."	Ja hiekkaa piisasi vielä hetkisen
Kantapäiden korjaus ennen nousua	Peltoaivin pohjoista nokkaa
Katsahdus takaviistoon vielä kerran	Juha ryskii nuuskan voimalla kärjessä

Saavuimme Peltoaivin laelle edelleen hyvien maisemien siivittämänä, vaikka pilvimatto peittikin jo koko taivasta. Onneksi pilvet eivät kuitenkaan roikkuneet matalalla, näimme joka suuntaan horisonttiin ja ihan hyvät maisemat olivat. Eritoten Peltojärven yli oli hienoa katsella, sekä myös omaa reittiämme eteenpäin kohti Kuarvikozzaa. Olin melko saletti jo nyt, että tässä olisi tämän reissun hienoimmat näkymät, mutta Juha oli vakaasti toista mieltä. Hän luotti Kuarvikozzaan. Voi kuinka oikeassa hän olikaan, ja kuinka väärässä minä olinkaan. Mutta siitä tuonnempana... Maasto näytti houkuttelevan kumpuilevalta laskevassa rinteessä ja tunne oli että jatkopätkä iltaleiriin saattaisi olla helppokin setti. Hetki laella vielä erään satunnaisen matkailijan kanssa turinoitiin, otettiin lakitusolutta kuksasta ja sen jälkeen aloimme mittailla etumaastoa että mistä sitä oikein lähdettäisiin etenemään kohti Vuomalahtea Peltojärven eteläpäädyssä. Itselläni oli selkeä visio että mentäisiin puurajaa kohti ja edessä madaltuvien kumpareiden satulakohdista aika suoraa linjaa Vuomalahden pohjukkaa kohden. Ja lähdin sinne reippahasti alas suihkimaan. Juha jäi hieman jälkeen ja mumisi jotain että siellä laella enemmän tarinoidessaan vaeltajatuttavuuden kanssa oli kuulemma suositellut kiertämään hieman ylempää reittiä... joo joo, mennään jo.

Pieni muistokyltti laella	Näkymät Mordor... Kuarvikozzan suuntaan
Peltojärvi	Peltoaivin kumpuileva etelärinne
Laen rakennelman jäänteet	Minä pirteissä pöksyissäni
Kas tässä!	No joo, eihän tämä mitään NEIPAa ole...

Laskurinteessä huomioni kiinnitti mystinen näky. Tunturikoivikko oli koko rinteen laajuudelta, satoja metrejä suuntaansa aivan mustunut, ja pelottavan kuolleen näköinen. Tunnelma oli hyvin aavemainen, hetkeksi piti oikein pysähtyä hiljaa sitä näkyä katselemaan. Juha tiesi valaista asiaa, eli ilmeisesti jokin tunturimittaritoukka oli tuhonnut laajalti tunturikoivikoita Lapissa joitain vuosia aiemmin. Kaldoaivissa kuulemma eritoten. Hurjan näköistä oli, ei voi kieltää. Matka jatkui melko nopeasti alaspäin missä sitten oli syöty vaivalla ansaitut korkeusmetrit ja alkoi käyräkrapula iskeä. Ensimmäinen suoalue tuli vastaan Peltojärven puolessa välin sivujoen kohdalla ja siitä vielä selvisimme suht ongelmitta ja hyvillä fiiliksillä, mutta sen jälkeen alkoi ensimmäinen vastarinne ja maasto muuttui myös metsäisemmäksi ja haastavammaksi. Monta kilometriä olisi vielä järven reunaa talsittavana ja alkoi tuntua että ehkä ei olisi kannattanut niin railakkaasti tänne alamaastoon painella. Nyt oli vain pakko yrittää optimoida loppureittiä. Ja aivan rantaa kohti emme lähteneet suuntaamaan koska maasto tuntui menevän vain huonommaksi mitä alemmas meni ja järven rannassa kartan mukaan vaikutti olevan kohtalaista jyrkännettä. Uusi satula, uusi lasku, uusi suoalue, uusi rämpiminen, uutta metsärinnettä ylämäkeen, seuraava satula. Ei tämä nyt oikein hyvin mennyt. Iltapäivä oli jo pitkällä joten energiakin alkoi olla vähissä. Päivällisaika olisi ollut jo käsillä mutta molemmat halusimme että leiriin päästäisiin evästämään. Siispä yritimme pärjätä voileipäseteillä tästä rypistyksestä.

Viimein saavuimme loppulaskuun joka vei kohti Vuomalahden pohjukkaa, ja voihan perse, kyllähän sen kartastakin näki mutta ei vaan ennakkoon osannut ajatella. Siellä sitä rehevää suomaastoa näytti koko jokidelta olevan täynnänsä ja vieläpä sen suon ytimessä olisi mitä luultavimmin vuolas sivujoki, joka aiheuttaisi mukavuuksia jatkon kannalta. Perseen perse. Alettiin olemaan myös aika finaalissa pitkän ja rankan päivän jälkeen kun lounaastakin oli jo aikaa ikuisuus. Klassikkotilanne. Noh, yritettiin pelastaa mitä pelastettavissa on ja otettiin korjausliikettä muutama sata metriä ylävirran suuntaan kohti kapeinta kohtaa suoalueessa. Ehkä sieltä joku semihyvä reitti löytyisi. Joka askel vei kohti letompaa ghettoa ja hakuammuntaa oli mutta lopulta pääsimme jokivarteen. Ja siellä sitten nopeasti ymmärsimme että aika vähissä ylityspaikat siinä parin sadan metrin säteellä olisivat. Haaveet leiripaikasta ehkäpä paremmalla maastopaikalla vastarannalla saatiin tältä päivältä unohtaa. Ei ollut energiaa eikä motivaatiota enää yrittää jokivartta troolata läpi etsiessä ylityspaikkaa. Nyt piti vain tyytyä kohtaloonsa ja etsiä edes välttävä leiripaikka ja laittaa pöperöä pötsiin että ei olisi aivan puhki tämän päivän jälkeen. Pakittelimme hieman takaisin päin suomaastossa ja löysimme suoalueen keskeltä pienen väliharjanteen josta hyväksyimme yhden välttävän telttapaikan ja leiridyimme siihen. Melkoinen Enon discomesta. Fiilis oli melko masentava, olimme keskellä ankeaa suota, jokivarsi ja vesipaikka melko kaukana, energiat aivan lopussa ja huomisen jatko epäselvä jokiylityksen suhteen. Ja alkupätkä olisi silloinkin joka tapauksessa tätä perhanan lössösuota. Tuli sellainen olo kuin mainoksessa, "en mä oo mikään uljas susi, mä olen puudeli, mä en pärjäis luonnossa viittä minuuttia...". No, lämmin ruoka teki taas ihmeitä ja sieltä mielen syvästä alhosta noustiin ennen nukahtamista vielä napsu onneksi ylemmäs, mutta kyllä tämä reittivalinta Peltoaivilta alas tuntui olleen tyhjä arpa. Tulipahan kokeiltua! Illan pimetessä oli kuitenkin jo selviö että kolmen päivän reissuna tämä ei menisi, eikä kannattaisi edes yltiöpäisesti yrittääkään. Sen verran tämä päivä oli syönyt mehuja ja paluumatka tuskin olisi paljoakaan helpompi. Onneksi neljä päivää oli budjetoituna tälle kierrokselle, joten mikään kiire ei meillä edelleenkään tavoitteeseemme ollut. "Enoon, Enoon...!", sanoisi Juha.

Kuollutta aavemetsää	This is bat country
	Välttävä leiripaikka keskellä suota
Pikainen evästauko

Aamu suomaastossa oli yllättävän vähän ankea. Oltiin päästy kuitenkin leiriytymään kuivassa kelissä, kokkailemaan palauttelevat ruuat ja saatu hyvät yöunet teltassa. Nyt oltiin periaatteessa taas puhtaalla pöydällä hommaa aloittamassa eteenpäin tästä pisteestä. Pikkuisen jaloissa oli väsyä edellispäivän rankasta päivästä mikä oli ollut ihan kunnioitettava päiväetappi ajallisesti ja matkallisesti verrattuna rankempien vaellusvuosienkin päiväpyrähdyksiin. Paljon oli maastoa jo siis tultu, paljon oli vielä jäljellä. Reitin rankkuus oli yllättänyt, ihmisten tarinat Muotkatunturien erämaan tasaisen leppoisasta tunturiniittymaastoista, my ass. Koska polkureittejä ei ole, voit kulkea missä vaan, my ass. Tämä on ehkäpä Lapin parhainta vaellusmaastoa, my ass. En tiedä missä tuntureilla tai missä sienissä nämä näkemykset ovat syntyneet, mutta tähän hetkeen ja tähän tilaan ei kyllä millään tavalla edellä mainitut hehkutukset vain sopineet. Tuli etäisesti mieleen Napapiirin sankarit 3 –tyylinen vaellussessio koko tästä hommasta. ”Retkikunnan täydellinen tuhoutuminen” oli ollut lähellä. Noh, nyt piti laittaa taas nokka ja jalat kohti tulevaa.

Oli selvää että päätavoitteemme, Kuarvikozzan lakitus ei onnistuisi kolmen päivän reissulla. Siihen oli käytettävä neljä päivää jos halusimme järkemme ja jalkamme säilyttää. Kolme päivää taas muodostuisi reissumme pituudeksi, jos homma menisi plörinäksi jo ennen sitä ja paluumatka olisi aloitettava hätäisesti. Samanlaista päivämatkaa ja samaa reittiä ei kuitenkaan enää palattaisi. Ensimmäinen murheemme tulisi nyt olemaan Vuomajoki ja sen ylitys. Edellisiltana ei suuremmin ehditty scouttaamaan ylityspaikkoja, mutta saimme kuitenkin jonkinmoisen vilauksen leveästä ja vuolaasta virrasta, eli suuri todennäköisyys tulisi olemaan kunnon kahlausreissulle. Lähdimme kohti joenuomaa rinkkoinemme, ja onneksi tuli taas tarkasteltua huolella karttaa, sillä joessa oli pieni haarautumakohta, jonka keskellä oli iso saari. Ja huonolla tuurilla olisimme saattaneet luulla tuota saarta jo vastarannaksi ja olisimmekin joutuneet tekemään kaksi kahlausylitystä, vieläpä se taaempi uoma oli todella haastava ylitettävä. Siispä jatkoimme jokivartta muutaman sata metriä ylävirtaan, ja siellä lopulta löysimme muita hieman helpomman ylityskohdan josta kannatti lähteä yrittämään. Kengät pois, housut pois, tukikeppiä kouraan ja ylityssandaalit jalkaan. Näillä eväillä joen ylitys ei sitten lopulta muodostunut kovin hankalaksi haasteeksi. Onhan näitä tullut yliteltyä. Noh, yksi murhe vähemmän siis ja nyt oltiin päästy myös pahimmalta suoalueelta pois. Vastarannalla alkoi selvästi parempi maasto vaikka vielä hetkittäistä ryteikköä ja heteikköä välillä aina vastaan tulikin.

Tahtotila oli lähteä melko ripeästi ylämaastoon koska nyt olimme jo kantapään kautta oppineet Muotkatunturien pelin hengen. Eli pois alavilta mailta ja puurajan yläpuolelle tai homma on täysin penaalista. Alunperin ajatus oli kotipohdinnoissa ollut, että ehkäpä näiltä main suunta Kuarvikozzalle olisi parasta ottaa suoraan lounaan suuntaan menevää kurua ja tunturimassiivin reunustaa pitkin. Mutta jo nyt oli selvää että se reitti olisi luultavasi metsäinen, soinen, ryteikköinen, kivikkoinen ja täysperseinen kuten kaikki metsäsuomaasto näillä nurkilla. Siispä toinen reittioptio oli selvästi houkuttelevampi, se veisi meidät tasaisesti nousten ylänkömäisemmälle alueelle Ucceeb Kuarvikozzan pohjoispuolelle josta käsin tekisimme sitten suoraan etelään piston Kuarvikozzalle. Näin saisimme pidettyä myös leiripaikkamme lähempänä pohjoisen paluusuuntaamme sekä toivottavasti vesipaikkojen äärellä. Vielä hetken aikaa saimme raskasta metsämaastoa talsia mutta lopulta pääsimme tunturimassiivin kyljelle missä puusto harveni ja maisema edessä aukeni. Tämä oli piristävää vaihtelua, vaikka kivikkoa ajoittain tunturin kyljessä toki yhä oli. Alempana sivustallamme näimme nyt koko laajuudessaan ja masentavuudessaan Vuomajokisuiston suomassiivin. Se tuntui jatkuvan masentavan pitkälle kaukaisuuteen ja tulisi luultavasti kotimatkalla olemaan riemunamme. Pidimme suunnan suoraan länteen ja korkeuskäyrät ennallaan ja tavoitteena oli nyt seuraavaksi löytää laadukas leiripaikka edellisen suokatastrofin jälkeen. Kaksi potentiaalista sivupuroa nousi Vuomajoelta tänne ylemmäs ja jomman kumman varteen tulisimme leiriytymään. Tulimme lopulta ensimmäisen sivuhaaran kohdalle ja totesimme että puro oli melko vaatimaton ja myös kyseinen tunturin kyljen jokiuoma melko karu ja luotaan työntävä. Ei ollut siis suurikaan ongelma jatkaa vielä vajaa kilometri eteenpäin kohti seuraavaa jokihaaraa parempaa leiripaikkaa etsiessä. Siellä olisimme myös paremmalla paikalla Kuarvikozzalle lähtöä ajatellen, samoin kotimatkalla koittavaa Vuomajokilaakson suoalueen kiertämistä ajatellen. Pieni pelko ahterissa vesipaikan laadusta kuitenkin yhä oli, se jos saataisiin onnellisesti ratkaistua niin silloin kaikki olisi hyvin.

Hyvillä voimin saavuimme tulevalle leiripaikallemme jokihaaralle ja iloksemme totesimme että siinä oli riittävän vuolas puro turvaamaan vesitarpeemme. Hetken aikaa oli kuitenkin etsittävä riittävän tasaista telttapaikkaa mutta muuten ympäröivä maasto oli hieman vehreämpää ja viihtyisämpää kuin kilometri aiemmin oli ollut tarjolla. Tässä oli oiva paikka pystyttää leiri, evästää rauhassa ja alkaa suunnitella päätavoitteemme saavuttamista. Sään jumalat olivat yhä onneksi puolellamme. Edellinen vuorokausi kun olisi muuttunut napsua keljummaksi mikäli päälle olisi saatu vielä kunnon monsuunimyteri. Lepotauon jälkeen pakkailin päiväreppuni täyteen lakitustarpeita ja sitten kannattikin hyödyntää hyvä keli ja hyvä fiilis ja lähteä reippaasti Juhan kanssa keräämään uutta lakitussulkaa hattuun. Leiripaikaltamme lähti luontainen nousu-ura purohaaran vartta pitkin ylöspäin ja kohti pientä kurua, joka muodosti tyylikkäästi eräänlaisen portin Kuarvikozzan ylängölle ja tämän tunturin ”maailmaan”.

Vuomajoki edessä	Vuomajoki takana
Viimeinen karttasivu käyttöön	Portti perimmäiselle ylängölle
Kuarvikozza työntyy esiin horisontin takaa	Me niin hoidetaan tää homma

Kurun jälkeen rinne nousi lyhyen matkan varsinaiselle ylänkötasangolle Kuarvikozzan syleilyssä ja jotenkin siellä tunnelma muuttui aivan erilaiseksi. Tuntui että olimme hyvin erikoisessa paikassa. Ehkä Kuarvikozza jylhänä edessämme vaikutti asiaan, ehkä se että tiesimme olevamme nyt hyvin lähellä vaelluksemme päätavoitteen täyttymistä, ehkä se oli ylängön hienot maisemat. Mutta jotain muutakin siellä oli. Kuarvikozzaa lähestyessämme tasangolla, huomasimme että eihän tämä mikään tasanko olekaan. Eteemme tuli tasaisin väliajoin mystisiä syviä kouruja, uomia, joita meidän piti painella alas ja ylös reitillämme. Ja nämä uomat yhtyivät toisiinsa, muodostaen ihmeellisen verkoston siinä tasangolla. Jotain outoa tässä oli, ja sellaista mitä en ole koskaan nähnyt missään. Siinä vaiheessa en vielä täysin hahmottanut minkä keskellä olimme, mutta se hetki oli vielä tulossa, kun nousisimme rinnettä ylöspäin ja näkisimme yläilmoista paikan kokonaisuudessaan.

Sää oli aurinkoinen ja lämmin kun lähestyimme Kuarvikozzan rinteitä ja tunnelma vaellusjoukkueellamme oli melkoisen lupsakka. Jaloissa tuntui olevan potkua, huumori kukki ja reitti ja maisemat olivat parhaimmat tähän astisista mitä täällä erämaassa oli koettu. Lisäksi Kuarvikozzan etumaasto ei näyttänyt mitenkään poikkeuksellisen pahalta. Jyrkkyyttä ja korkeutta toki oli sen verran kuin tämän korkuisella tunturilla pitääkin olla, mutta ei mitään ylimääräisiä. Kartan ja maaston perusteella oli selvää että pohjoiskärjen jyrkänne lähdetään kiertämään lännen puolelta ja otetaan helpoimmat mahdolliset nousureitit. Maasto säilyi edelleen lupaavana ja nousu eteni vauhdikkaasti. Siinä samalla kun tarkkaili nousureittiä ja Kuarvikozzan profiilin elämistä eri korkeuskäyriltä tarkkailtuna, tuli samalla myös ihailtua avautuvia maisemia niin idän kuin lännen suunnallakin. Pikkuhiljaa esimerkiksi Peltojärvi työntyi näkyviin matalampien tunturien takaa ja jos luulin että Peltoaivin laella oli nähty tämän reissun parhaat näköalat niin olin ollut kyllä totaalisen väärässä. Jo tässä vaiheessa nousua ympärillä aukenivat kertaluokkaa uljaammat maisemat. Paras oli kuitenkin yllättäen suoraan alapuolellamme. Kun olimme päässeet ylänkötasangolta nousemaan Kuarvikozzaa ylemmäs alkoivat tasangon muodot ja uomat näyttäytyä meille todellisessa muodossaan ja laajuudessaan. Olimme nousseet ylös jostakin joka muistutti jättimäistä labyrinttiä, spiraalikuviota, ja nämä kaikki syvät uomat joita olimme kulkeneet, muodostivat yhtenäisen, koko tasangon kattavan ja massiivisen kuvion. Kylmät väreet lävistivät ruumiini, niin epätodellinen ja keinotekoisen näköinen muodostelma tämä oli. Tuntui siltä kuin olisimme kulkeneet avaruusolentojen tekemän jättimäisen peltokuvion keskellä ja nyt tajunneet sen. Jotain todella outoa ja merkillistä siinä kaikessa oli, ja sen aisti myös tuntemuksissaan. Mikä lie tämän todella oudon muodostelman on sinne muodostanut, niin hyvin poikkeuksellinen se on. Tämä Kuarvikozzan labyrintti varasti huomion loppunousun ajan ja jäi mieliimme vielä pitkäksi aikaa vaelluksen jälkeenkin. Pelkästään se oli jotain minkä takia tämä Muotkatunturien reissu oli kannattanut kokea.

Nousun aikana labyrintin salaisuus alkaa selvitä...	Kohti viimeistä huippua
Peltojärvi tulee esiin takavasemmalta nousun edetessä	Lyllerrä nyt vanha mies!
Muotkatunturien erämaa-alueen eteläpuolen järvimaisemaa
	Jii & Haa
Kirkasta & sakeaa	On. Hienoa.

Kuarvikozzan laki lähestyi ja viimeiset askeleet johdattivat meidät kauniille ja edustavalle laelle. Kaikki edellä nähty ja koettu oli jo jollain tavalla valmistanut mieliämme oikeaan mielentilaan ja kun lopulta pääsimme laelle, tuli se vahva tunne, eräänlainen täyttymys, jonka toivoo jokaisella vaelluksellaan edes kerran kokevansa. Ja nyt se tunne oli läsnä. Kuarvikozzan valloitus oli tämän vuotisen vaelluksemme ehdoton ja kiistaton huippuhetki. Niin hienoja kuin Nattaset, Hammastunturi ja Peltoaivi ovatkin, niin ne olivat kuitenkin vain tuntureita. Kuarvikozzan laella oli jotain pyhää, jotain mykistävää. Siellä tunsi erämaan, luonnon ja jonkin suuremman läsnäolon. Maisemat joka suuntaan olivat vaikuttavat. Ympäriltä löytyi erämaan autiutta, kauneutta, hiljaisuutta ja myös avaruutta. Pohjoisreunan jyrkkä rinne, maisemat Peltojärvelle, etelän suunnan rauhallisempi erämaa suolaikkujen täplittämänä, kokemamme ylänkölabyrintti... kaikki tämä vyöryi hiljaisella voimallaan päällemme ja lävitsemme. Myös Kuarvikozzan laki oli poikkeuksellinen, se oli melko tasainen, paljasta peruskalliota ja siellä ei ollut ihmiskäden jälkiä, ei kivikasoja, ei muistomerkkejä, se oli neitseellinen, pyhä. Siellä ja siinä hetkessä me molemmat Juhan kanssa ymmärsimme ja tajusimme tämän tunturin ja tämän paikan poikkeuksellisuuden. Otimme molemmat aikamme laella, itseksemme, hiljaisuudessa. Aurinko paistoi lämpimästi ja tyypillisen riehakkuuden sijaan olimme molemmat mykistyneitä kaikesta ympärillämme ja kunnioituksesta vaiti. Kuarvikozza tulee jäämään ikuisesti henkisen vaelluskarttani yhdeksi kiintopisteeksi.


Vaelluksemme kääntöpisteellä ja tavoitteet saavutettuna sataprosenttisesti, oli kevyt askel lähteä alaspäin ja kotimatkalle. Nousureitin valinta oli ollut täydellinen, onneksi emme olleet lähteneet itäpuolen suomaiden läpi tänne kinkeämään. Lisäksi kaikki lakitukset oli tällä reissulla saatu tehdä selkeässä säässä maisemia ihaillen ja mitään varsinaisia takaiskuja ei oltu koettu. Oli helppoa kulkua. Joka tasolla. Palasimme nopeasti Kuarvikozzan juurelle ja siirryimme taas hetkeksi ylängön spiraaliportaalin sisälle vaeltamaan. Kaikki tämä meni kuitenkin nopeasti ja jossain endorfiinihöyryissä, niin hyvä olo oli kaikesta saavutetusta sekä tästä vaivattomasta maastosta joka meitä nyt palkitsi edellispäivän höykyytyksen jälkeen. Ylängön perällä meitä odotti tuttu kuru, portti, joka varsinkin näin jälkikäteen tuntui todellakin sellaiselta. Se erotti Muotkatunturien perusmaaston tästä maagisesta ylängöstä. Katsahdin vielä viimeisen kerran taakseni saadakseni jäähyväiset Kuarvikozzalta, ja sen jälkeen otin katseen lopullisesti eteenpäin ja kotia kohti. Astelimme vauhdikkaasti Juhan kanssa purovartta alaspäin kohti leiriämme, ja pian olimme perillä uskollisen telttamme luona. Loppuilta kului tyytyväisin mielin palautellessa ja sadekuuroja teltan sisällä kuunnellessa jotka onneksi ehdimme juuri välttää päiväreissullamme.

Parta-Juhan oma hetki	Vielä paluumatkan hämmästelyä maisemista
Labyrinttiä alaperspektiivistä
	Perinteinen pahojen henkien karkotin

Aamu oli kostea ja sumuinen, mutta jälleen kerran onnistuimme pahimmat sateet aamulla välttämään. Suoritimme pilviverhon helpottaessa nopean ja taktisen leirin purkamisen ja olimme pikaisen aamupalan jälkeen valmiita paluumatkan koitoksiin, hyvillä mielin edellispäivän onnistumisista sekä aamun sääikkunasta joka meitä suosi ainakin lähdön hetkellä. Alkumatkan Vuomajoen suomaaston ylitys saattaisi olla päivän rankin haaste ja niin sen ainakin itse ennakkoon ajattelin. Jos siitä selvittäisiin ilman uintireissua ja aivan totaaliuupahdusta, niin loppupäivä menisi taas vaikka päällään seisoen, ajattelin. Olimme onneksi jo tulleet melko paljon länteen päin leiripaikallemme edellispäivänä, joten suurta kiertoa ei enää tarvinnut tehdä jotta pääsimme pahimman suoalueen kiertämään lännen kautta. Ja melko vaivatta ja yllättävän ripeästi pääsimmekin Vuomajoen uomalle, jossa hetken aikaa hyvää ylityspaikkaa etsittyämme sellainen löytyikin, ja löytyi vieläpä hyppypaikka! Pienellä riskillä lähdettiin loikkimaan Juha nuuskan voimalla ja rohkeudella etunenässä ja perässä itsenikin oli pakko vastaavaan suoritukseen ylpeänä taipua. Onneksi Juha tarjosi vetoapua vastarannalla koska loikka olisi muuten saattanut jäädä inasen vajaaksi. Hyvä näin. Olimme selviytyneet ehjin nahoin ja kuivin jaloin Vuomajoen paremmalle puolelle ja alkupätkä jokivarresta ylös vei meidät nopeasti hieman paremman vaellusmaaston pariin, ainakin hetkellisesti. Tämä oli hyvä juttu. Töyrään päälle noustuamme näimme idyllisen pienen lammen siinä kulkureitillämme ja totesimme että tässäpä olisi mainio ja tasainen leiripaikka ollut jos olisimme tulomatkalla tämän tienneet. Ja jos joskus tänne uusiksi tullaan, mitä epäilen ainakin omalta osaltani, niin siinä se sitten olisi nyt meillä tiedossa.

Aamupäivä jatkui todella sumuisena mutta sadetta ei onneksi tullut satunnaisia tippoja enempää. Hiljalleen nouseva rinne edessämme näytti sumun seasta esiin puskevine käkkyröine tunturikoivuineen aavemaiselta ja toisaalta kauniilta. Oli kuin olisimme kulkeneet jossain satumaailmassa, Prinsessa Ruususen puutarhassa. Hieman kiersimme pieniä suoalueita mitä kartalta ja kännykän gepsistä hahmotimme mutta tahtotila oli painella mahdollisimman nopeasti ylängölle ja puurajan yläpuolelle, aiemmasta oppineena. Siispä suunta oli melko suoraviivaisesti kohti Suarvikielasta ja sen satulakohtaa, josta oletimme järkevimmän reitin ylänköalueelle ja sieltä kohti Peltoaivia suuntautuvan. Pikkuhiljaa pääsimmekin Suarvikielaksen puutonta rinnettä ylemmäksi missä nousu alkoi taittua loivemmaksi kohti satulaa, mutta sankka sumu kätki sisäänsä karvaan yllätyksen. Suarvikielaksen satulanotko oli suota, ja melko rasittavaa sellaista. Maasto oli loputtomiin hyvin korkeita sammalmättäitä täynnä ja niiden välissä onneksi melko kuivia mutta syviä monttuja. Askeltaminen oli hidasta ja raskasta rinkka selässä. Sumu ei hellittänyt otettaan joten mitään käsitystä etumaastosta ei myöskään saanut mahdollisia reittikorjauksia ajatellen. Edelleen mielessäni pohdin että missä mahtavat olla nämä Muotkatunturien mahtavat ja kehutut vaellusmaastot ja idylliset ylänkönummet joista niin paljon puhutaan? Ollaankohan nyt aivan eri Muotkatuntureilla...?


Viimein pääsimme satulan toiselle puolen ja maasto alkoi hellittää suomaista otettaan. Näimme sumusta vain vilauksia oikealla puolen Suarvikielaksen korkeimmasta laesta ja vasemmalla näimme hieman enemmän laakson pohjaa sumun aina hetkittäin hälvetessä. Nyt pääsimme hieman kiinteämmälle maapohjalle ja saimme talsia suunnilleen vakiokäyrää tunturin kylkeä pitkin ilman nousemista ja laskemista. Se helpotti hieman henkistä olotilaa vaikkakaan jatkosta ei taas ollut takeita. Peltoaivin maastoihin päästäksemme meidän tuli vielä ylittää Karhuojan laakso jossain vaiheessa ja sitä hieman arvoimme samalla kun matka eteni. Toistaiseksi kuitenkin olimme tyytyväisiä länsipuolen rinteen reittiin koska se oli myös tuulelta suojassa hyvin kun kyseisenä päivänä tuuli puhalsi idästä päin melko navakasti hetkittäin. Ja nyt maastokin tuntui olevan ihan asiallista taas pitkästä aikaa. Jatkoimme siis massiivin kylkeä pitkin etenemistä ja askel kulki. Ensimmäisesti laskeutuvasta kurusta emme halunneet mennä sillä se vaikutti kivikkoiselta ja jyrkältä, mutta vielä yhden laen sivuutettuamme olimme sillä kohden missä Karhuoja alkoi kuihtua olemattomiin ja laakson pohja nousta ylimmilleen, joten sillä kohtaa olevasta kurusta oli melko helppo ja vaivatonta suorittaa laskeutuminen alas ylänköreitiltämme. Vesitilanne oli ookoo joten mitään ongelmaa ei tullut suorittaa ruokatauko siinä paikassa, koska se oli myös mukavan suojaisa ja sumu oli nyt hälvennyt reippaammin ja maisemiakin pääsi näkemään. Ja hyvä niin, koska nyt pystyimme tekemään reaaliaikaista arvontaa nousureittimme suhteen laakson toisella reunalla matkallamme ylös Peltoaivin ylängölle.

Semi-hyvä telttapaikka Vuomajoen sivuhaaralla	Sumuista paluumatkaa
Sumuista ylänköä	Tauko. SoMe. Rööki.
Lounastauolla kuivuneella lammikolla, sumu helpottaa.	Pieni reippailu ruokailun päälle
Peltoaivin puoleisia mestoja	Hyvästit vielä Kuarvikozzalle

Nousu Karhuojan laaksosta itäpuolen ylängöille pisti ruokailun perään hetkeksi puuskuttamaan mutta se saatiin vedettyä suht reippaasti ja ilman isompaa murhetta. Ja nyt saimme taas näkyviin Peltoaivin sekä Peltojärven maisemat. Olimme melkein kuin kotona, ainakin siltä hetken aikaa tuntui. Tällä ylängöllä vaihdoimme siis länsireunan puolelle ja otimme suunnaksi Peltoaivin laen satulakohdan josta heittäisimme menemään yli ja sen takana olevalle hiekkarantajärvelle leiriytymään yöksi. Mitään tarvetta kun ei enää palatessa onneksi ollut kingetä Peltoaivin lakipisteelle kuitenkaan. Hetken aikaa homma meni taas hyvin, mutta sitten iski Lapin taika ylänkösuon muodossa. Voi per..... Saimme taas tarpoa sellaista puoliksi kuivunutta mätäsviidakkoa jossa askel huojui ja rinkka heilui. Välillä kuului litsin, välillä lätsin, ja välillä kaikui perkele tundran iltapäivässä. Aurinko lämmitti ilmaa ja selkämyksiä jo sen verran että pisti puuskuttamaan. Kaiken lisäksi nyt alkoi tulla jo nousukäyriä kun lähestyimme Peltoaivia ja sen varsinaista rinnettä. Pari tuntia aiemmin ollut hyvä fiilis oli jo painunut aivojen takaosaan ja ei sieltä esiin pyrkinyt. Juha lähti hakemaan omaa metodivaellustaan soolona hieman eri reittiä Peltoaivin rinteessä ja minäkin totesin että ehkä parempi omalta osaltanikin kanavoida keljutusta ilman wingmania. Siinä sitten paineltiin erakkoina ja itseksemme manaten tätä perhanan maasto ylös Peltoaivin satulaa kohti. Siellä alkoi taas vastaan tulla ensimmäisiä ihmisiä pariin vuorokauteen mutta ei juuri sanoja tai katseita kohdatessa vaihdettu. Olisi saattanut tulla painokelvotonta tarinaniskentää ainakin itseltäni siinä moodissa. Lopulta saavutin satulakohdan ja sain tulevan leiripaikkamme näkyviin siellä kaukana alhaalla järven rantamilla. Juha oli jossain piilossa rinteen ja kivien takana menossa, ehkä takana ehkä sivulla, aivan sama. Lähdin siitä sitten hissukseen nauttimaan nousun palkinnosta, eli laskusta. Nyt tavoite oli vain säästellä jalkoja ja nilkkoja loppukilometrit.

Tässä vaiheessa maastosta ponkaisi taas esiin polku-uria joita pitkin tallaajat ovat järveltä ylös Peltoaiville sinkoilleet erinäisiä reittejään. Minä kuljin erästä niistä pitkin alamaaston, Juhan huomasin siellä sivustalla painelevan ilmeisesti toista polku-uraa. Kun olin päässyt laskun puolivälin kieppeille, totesin Juhan reitin olevan todennäköisesti fiksumpi suuntaukseltaan ja vaihdoin myös itse sinne. Tässä vaiheessa molempien maastorage oli myös jo laantunut niin saatoimme olla toisillemme mukavampaa matkaseuraa loppuetapin ajan. Siispä jatkoimme matkaa yhtenäisenä paliskuntana loppulaskun ajan. Vielä oli kuitenkin ylitettävänä kunnian hiekkakentät järven rantamilla ja ne olivat melkoista juoksuhiekkaa näin pitkän päivän päätteeksi. Samalla huomasimme että takasektorissa alkoi nousta todella synkkää pilveä todella rivakasti taivahalle joten askeltahti alkoi kiristyä eritoten Juhalla joka halusi päästä leiripaikalle ja teltan pystytykseen ennen monsuunia. Siispä munaravi laitettiin päälle. Saavuimme järven rantaan ja onneksi siellä ei ollut ketään muita saapunut telttapaikkojen parhaimmistoja varaamaan. Löysimme pakon ja kiireen sanelemana nopeasti telttapaikan ja räväytimme teltan pystyyn samalla sekunnilla kun taivaat aukenivat. Heittelimme kamamme absidiin ja itsemme sateensuojaan ja kiittelimme taas ajoituksemme onnistumista. Kun olennaisimmat setit olivat kunnossa, oli viimein hetki ja mahdollisuus keskittyä palautumiseen. Päivä oli ollut taas kerran pitkä ja rankka, mutta ei lähellekään niin rankka kuin jos olisimme palanneet samaa reittiä soiden ja metsäryteikköjen läpi mitä Vuomajoen suuntaan olimme täältä menneet. Eli jotain viisautta näissä ylänköreittipuheissa oli ollut, mitä olimme muiden suusta kuulleet. Huominen on huomenna joten jätin sen pohdinnan siltä illalta pois ja otimme vastustelematta unihiekat silmiimme. Sitä oli onneksi tulossa saman verran mitä siinä lähistön hiekkatasangollakin oli.

Peltoaivin ylitykseen vielä viimeisen kerran	Satulasta näkymät yöpymispaikalle järven rantaan
Tutut hiekkakentät jo näkyvissä	Nyt vain kiireellä telttapaikalle ennen sadetta...

Aamuyöstä oli ropissut reippaammin vettä mihin olin tainnut hetkeksi unestani havahtuakin, mutta aamulla oli taas ajoitus kunnossa. Viimeiset sadepisarat hyvästelivät telttakankaamme kun oli heräämisen aika. Viimeinen maastoaamupala oli tosiasia ja hyvä niin. Tämän vuotinen vaellusreissu alkoi tuntua nyt sopivan mittaiselta ja oli selvästikin aika palata yhteiskunnan pariin. Viimeinen päivämatka olisi tuttua huttua selkeällä setillä eli Peltojokivartta ja polkua pitkin takaisin Muotkan Ruoktulle. Alkumatkalla saisimme myös onneksi mennä alaviistoon sen jyrkän rinteen joka tästä järveltä Peltojoelle veisi. Liikettä niveliin ja vauhtia töppösiin oli motto. Reipas tahti oli toivottavaa myös sen takia että olimme jo päättäneet että emme halua jäädä yöksi Muotkan Ruoktulle palatessamme vaan polte jatkaa autolla kohti etelää oli kova ja tavoite päästä esim. jonnekin Levin kieppeille vuokramökkeilemään. Siispä piti päästä myös ajoissa maastostakin pois. Alamäkiosuus meni heittämällä ja siitä sitten lähdettiin jokivartta kulkemaan. Suurin jännitysmomentti kohdistui lähinnä siihen löytäisimmekö järkevämmän polkuvaihtoehdon puolen matkan lettokentän kiertämiseen. Sinne oli kuitenkin vielä matkaa. Ennen sitä saavuimme Lahtisen kämpälle jossa pidimme evästaukoa ja tutustuimme ”Koneen hissiin” joka todellisuudessa oli Suomen toiseksi surkein puucee. Tämän fasiliteetin tason alitti tietääkseni ainoastaan Ridnitsokkan laella sijainnut deluxe puucee. Olimme kuitenkin pakotettuja sen koeajamaan joten pulinat pois.


Viimein saavutimme reitillämme tuon ikävän suoalueen laidan ja tältä puolen lähestyttäessä polkuhaara oli onneksi selvästi nähtävissä. Valitsimme tällä kertaa rantapolun joka näytti välittömästi olevan täysin oikea ja ainoa oikea ratkaisu. Kuljimme kuivaa rantatörmää pitkin ja Peltojoen kuohut ja maisemat vieressä olivat mieltä ylentäviä. Mikäs siinä oli kulkiessa. Lopulta tämä polku lähti taas palaamaan toista polku-uraa kohti ja joudimme hetkellisesti palaamaan suon pariin. Ongelmaksi meinasi muodostua yllättävän syvä ja leveä joen sivupuro, mutta juuri ja juuri siitä loikkasimme yli. Alkukesästä se olisi saattanut olla pään rapsutuksen paikka. Seuraavat kymmenkunta metriä suohetteikössä olivat juuri siinä sen päädyn polkuristeyksen paikkeilla joten ei ihme että tullessa ei oikein käynyt selville missä polku-urat menivät ja minkä olimme valinneet. Nopeasti olimme kuitenkin suolta pois ja paluumatkamme reittivalinta oli todellakin ollut taas kerran onnistunut.

Loppumatka maantielle olikin vain muodollisuus ja pyrimme sen painamaan niin reippaasti kuin hyvä maasto vain salli. Viimeiset sadat metrit paineltiin taas asvaltilla ja lopulta etäältä alkoi jo näkyä Muotkan Ruoktun rakennuksia. Ja jos lähtiessä oli ollut parkkipaikka lähes autio niin nyt olikin sitten koko paikka kuin tykillä täyteen ammuttu ja kaikki tien pielet ja parkkipaikan nurkkaukset ahdettu autoja täyteen. Ei siinä suuremmin jääty sitten ihmettelemään ja parkkipaikkaa varailemaan. Juha halusi vielä käydä jäähyväiskahvilla ja minä aloitin vaelluskamojen dumppaamisen auton perään ja pienen palauttelun siinä odotellessani. Kun auto saatiin käyntiin, oli kello sen verran vähän että pelisuunnitelma edetä Levin maisemiin eli ja voi edelleen hyvin. Ruokastoppi oli tarkoitus pitää taas kerran Ivalossa hyväksi havaitulla Lauran Grillillä, mutta hieman kun karttaa vilkaisimme, huomasimme että joutuisimmekin erkaantumaan isommalta tieltä jo Inarissa eli se sotki tämän pelikuvion. Noh, Inaristakin saimme tarvittavat evästykset ja siitä käännyimme Lemmenjoen tielle joka tuntui olevan myös ihan mukavaa baanaa ajella.

Viimeisen telttaillan turinat	Ja aamulla vähän korjataan
Peltojoen idylliä	Muotkatunturit. Victory.

Puljun Kätkätunturi, jota pohdin ennen reissun alkua loppusilaukseksi tälle kiertueelle oli ehdottomasti jo poissa kuvioista. Kumputunturi Jeesiöjärven vieressä oli kuitenkin yhä ollut puheena vielä lounastauolle asti Inarissa. Olihan kyseessä kuitenkin Kittilän korkein paikka ja kunnioitettavalla prominenssilla. Tarkempi tarkastelu ja googlailu ruokalautasen ääressä kuitenkin paljasti että vaikka tunturin juurelle saakka autolla pääsikin olisi luvassa kuitenkin 8 km:n rykäisy kaikkinensa ja nousumetrit bonuksena, eli aika selvästi todettiin että antaa pashan olla ja quit when you are winning. Olo oli kuitenkin jo saavutetuista neljästä onnistuneesta ja hienosta tunturilakituksesta sekä kolmesta erämaa-alueesta kylläinen eikä haluttu enää väkisin hankkia loppuunajettua fiilistä tältä reissulta. Oli muutenkin toiveissa päästä Levin mökeille ihmisten aikoihin ennen yömyöhää. Mitkään Kumputunturit eivät valitettavasti tähän aikaikkunaan enää mahtuisi mitenkään. Joten Mondeo sai laulaa ja Juha tykittää nuuskapussia jokaiselle limakalvojensa neliösenttimetrille kun etenimme kohti etelää. "Enoon, Enoon!" Ja juuri kun olin aikeissa kommentoida hyvää tietä ja matkan reipasta etenemistä, vaihtui Ivalon Matin ja Pokan kieppeillä asvaltti ensin hiekkaan ja sen jälkeen hiekka todella kuoppaiseen hiekkaan. Mondeon iskarit ottivat höykyytystä vastaan kuin Tappara paikallismatsissa ja minä aloin mielessäni heitellä vitosen seteleitä tauotta nuotioon, kun ajattelin jo että mitä auton täysremontti tämän reissun jälkeen tulisi kustantamaan...

Lopulta päästiin kuitenkin ehjin nahoin Levin maastoihin ja alettiin soitella majapaikkoja läpi. Lopulta halpa ja huono vaihtoehto saatiin lukittua ja kävimme marketista hakemassa illan evästykset ja nesteytykset. Majapaikassa ohjelman rungon muodostivatkin sitten pitsa sekä olut. Tähän lisättiin vielä sauna niin homma oli omalta osaltani aika pitkälti paketissa, huomenissa kun olisi kuitenkin vielä jäljellä ajomatkaa Suomen halki. Juha totesi tarvitsevansa vielä arki-illan huumaa paikallisesta pubista joten hän sai painua soolokiertueelleen illansuussa vielä hetkiseksi. Aamulla olimme kuitenkin molemmat reippaina ja lähtökunnossa. Mieltä lämmitti myös alta pois saatu peräpohjolan osuus automatkasta, nyt olisi suht inhimillinen matka jäljellä etelän maisemiin. Alkumatkasta saimme myös ihailla yhtä hienoimmista halonäytelmistä joita olen aikoihin nähnyt. Peräpohjolan taivaalla oli vaikka millaista halokaarta ja sivuaurinkoa tarjolla parinkymmenen minuutin ajan, joita oli pakko hetkeksi rauhoittua ihailemaan. Mutta seuraavat tuhat kilometriä suurimmat mietteet kohdistuivatkin lähinnä siihen, laittaisiko Juha aikaisemman varisvahinkonsa vakuutusyhtiön piikkiin, omaan piikkiin vai hoitaisiko kosmeettiset murheet jollain paukkulankavirityksellä piiloon. Tätä pohtiessa kului Odens-torni jos toinenkin.

Kesähetki nahkamiehen kera	Haloo haloo!
Taivaalla näkyi jos jonkinmoista...
	Lakkahilloletut perusvakiona

Kotiin päästiin voitokkaina ja täysissä voimissa. Tämänvuotinen vaellus oli jälleen kerran totaaliglooriaa ja kaikki mitä aiottiin nähdä ja kokea, saatiin nähdä ja kokea. Nuuska-Juha osoittautui siedettäväksi matkaseuraksi ihan tandeminakin mentäessä ja Mondeo sen kuin paranee vuosi vuodelta. Säät suosivat ja monta käymätöntä korpimaata saatiin nyt viivattua yli rästilistoiltani. Joitain pistoreittejä jäi kuitenkin tuleville vuosillekin reserviin. Kuarvikozza kokemuksena oli lopulta se, joka jäi tältä vuodelta vaellukselta päällimmäisenä ja lämmöllä muistoihini. Tästä välimallin reissusta päätin viimein tehdä kirjallisen matkakertomuksen, pari edellistä välireissuahan on painunut videomateriaaliksi. Edelliskerran "kiintolevyhaasteet" kuitenkin saivat palaamaan tuttuun ja turvalliseen doc/html -sceneen... Koska Karva-Mika oli nyt sivussa, jäi tarinassa henkisen ihmis-pinjatan rooli nyt Odens-Juhalle. Varmistin jo etukäteen että onko tämä tulokulma tarinassa ok, ja hän sanoi kyllä, koska on jo muutenkin menossa reissumme jäljiltä terapiaan. Pari lisäkäyntiä siis tämän tarinan tiimoilta ei liene enää ratkaisevaa.

Laajemmassa skaalassa tältä vuodelta varmaankin päällimmäisenä jää mieleen ihanainen koronaviruksemme lukuisine variantteineen. Aakkosissa painellaan jo deltassa ja myyssä. Mutta toivottavasti ei omegaan asti tarvi edetä. Maailmanhistoriassahan nämä tautiepidemiat ovat jyllänneet yleensä sen puolitoista vuotta, että ehkäpä ensi kesäksi ollaan jo tämäkin murhe voitettu ja normaalissa päiväjärjestyksessä. Sitä odotellessa onkin taas hyvä kaivella jo karttaa esiin ja aloittaa ensi vuoden reitin suunnittelu. Kotimatkalla Juha kuitenkin perhana ehti pitää sen verran hyvän myyntipuheen aiheesta, että nyt ilmeisesti taitaa käydä sillä lailla, että vielä kokematon iki-inhokkini on kaikesta sisäisestä vastustelustani huolimatta vaelluslistallani seuraavaksi vuorossa...

Kaukana kaikesta... (parhautta)

KooPee, 2021 A.D.

vaellusten etusivulle