The boys are back in town

If it ain’t broken, don’t fix it. Näin sanotaan. Ja se lienee osuva sanonta. Viime vuonna tein ensimmäisen vaelluksen isommalla porukalla, kun nelihenkinen vauhkoontunut sonnilaumamme kävi Pältsanin ja Barraksen maastoissa. Ja vastoin kaikkia ennakko-odotuksia, saimme käytyä läpi ennakkoon suunnitellun reittimme kaikkine lakituksineen, ja porukan yhteishenki säilyi hyvänä lähdöstä aina maaliviivoille saakka. Tämä mielessä oli jokseensakin luontevaa yrittää saada jatkoa tälle neliapilallemme uuden vaelluksen muodossa.

Itselläni on jäänyt monena vuonna Haltin yli sinkoillessani kaihertamaan se, että se viimeinen korkea laki siellä massiivilla, Kiedditsohkka, on jäänyt aina väliin, joko huonon sään, huonon kunnon tai molempien vuoksi. Kyseessä on kuitenkin Suomen kolmanneksi korkein kohta (1285m), Haltin ja Ridnin jälkeen, joten minun on pakko, ihan pakko. Siispä sen lukitsin pysyväksi, kiistämättömäksi ja välttämättömäksi kiintopisteeksi reittisuunnitelmalleni tälle vuodelle. Kaikki muu sitten tulisi puoliväkisin ohessa kun reittiviivoja alettaisiin kartalla vedellä. Muille pojille puhuin kuitenkin ylimalkaisesti ”haltista” kun reitin määränpäätä kyselivät. Sillä saisin tämän keikan myytyä ainakin Pesuparran Kaksikollemme, jotka eivät Haltin maastoissa ikinä ole käyneet. Karva-Mika taasen on viettänyt Haltin kuvioissa niin paljon aikaansa, että hänellä on jo toinen postiosoite siellä, mutta lupsakkana ja alistuvana omegauroksena hän toki suostuu ja suostui mihin tahansa, kunhan saa tarvitsemaansa sosiaalista hyväksyntää. Hyvä näin siis.

Lähtöpaikaksi oli muutama optio, kuten aina Haltin nurkille mentäessä. Joko Guolasjärven erikoiskoe, Kilpisjärven City tai Didnujokilaakso. Guolas ek karsiutui pois välittömästi koska sieltä on jo pariin kertaan menty, ja olin hankkinut hiljattain niin tyylikkään ja kosmisen Mondeo-vankkurin, että en todellakaan halunnut siitä saman tien jättää pakoputkea ja öljypohjaa tien päälle. Kilpparin lähtö taas olisi tylsempää alkumatkastaan kalottireittiä pitkin ja myös turhan pitkä etappi pelipaikoille. Didnujokilaakso taasen lyhentäisi tätä turhuutta alkumatkasta ainakin päivän, olisi entuudestaan tuttu ja hyvä reitti ja siitä myös saataisiin parhaat näköalat tulevista maisemista kuten Urtaslaaksosta, eli heti Suomen ykköskohteet tauluun ja ihasteltavaksi näille seurueemme vihreämmille kavereille.

Muilta osin reitti alkoi sitten hahmottua kuin itsestään, tylsää edestakaisin vääntämistä välttääksemme oli ajatuksena totuttuun tapaan rengasreitti. Tällä kertaa voitaisiin kokeilla ylängön ylitystä Urtasvaaran kieppeiltä ja painella siitä Haltin suuntaan. Tämä olisi ns. Suomen katonharjaa, eli varmaankin pisin pätkä yli kilometrin korkuista ylänkömaastoa mitä Suomesta löytyy, ja samalla vedenjakajaa Jäämeren ja Lapin jänkhän välissä. Pitihän se päästä kokemaan. Paluu voisi olla sitten Kalottireittiä ja Urtaslaakson pohjaa pitkin, että pojat saisivat myös nähdä Pitsuskönkään ym. perusjutut. Ja itsekin saisin nyt kulkea koko Urtaslaakson läpi päästä päähän. Aiemmalla käynnilläni kymmenkunta vuotta aiemminhan olimme Karva-Mikan kanssa nousseet Urtaslaakson puolivälistä, Kovddoskaisin etelärinnettä pitkin ylängölle ja lakitukseen ym. muuta sulaa hulluutta. Hyvä me.


Suunnitteluvaiheessa kartalla ja mielessä sinkoilivat vielä mm. Loassonibban pistolakitus ilman rinkkaa, samoin Kovddoskaisilla käynti itärinteestä sekä Urtasvaaran ylängön korkeimman maksimin lakitus Norjan rajan tuntumassa, ehkäpä myös Haltin koko massiivin kierto lakia pitkin rinkoilla aina Kiedditsohkkalta Raisduoddarhaldille ja Ridnitsohkkalle ym. muuta fantasiaa. Tieto oli, että ei varmana kaikki toteudu, mutta kiva näitä oli kaakaokupin ääressä, villatöppöset jalassa kotona kevättalvella hallusinoida ja yrittää siinä tilanteessa jotenkin simuloida selkäänsä rinkka täynnä pikkukiviä ja jalat täynnä isoja rakkoja. Sadantonnin kartalla kaikki on mahdollista...

Noh, vuosi 2020 ei sitten jäänyt kovinkaan merkittävänä maailmanhistoriaan, ja asiat joista se muistetaan sekä suurimmat muutokset ympärillämme liittyivät kaiketi siihen, että keltaiset keskiviivat maanteillämme päätettiin vaihtaa valkoisiksi. Ei vaan, tuo katala korona-pirulainenhan saapui riesaksemme, joten se meidän täytyi takaraivoissamme tällä kertaa ottaa huomioon. Olisimme kuitenkin suorittamassa rajanylityksiä Norjaan ja takaisin niin autolla kuin kävellenkin, ja toivoimme toki että mitään totaalisulkua ei rajoille tulisi. Onneksi hyvät naapurit Suomi ja Norja olivat hoitaneet ensimmäisen aallon korona-asiat mallikkaasti ja rajat olivat normaalisti auki vaelluksemme ajan. Ruotsiin ei kyllä olisi ollut kiinnostusta mennä vähäisimmässäkään määrin. Heja Sverige! Ja ajoituksemme oli muutenkin napissa ennen koronan toisen aallon pyyhkäisyä, eli sopivan stabiilissa välissä olimme jänkällä kinkkaamassa. Hyvä me, taas.

Kaksi autokuntaa ja kaksi telttakuntaa oli siis vahvuutemme ja tutut tumpelot Mika-Mika-Viidakkokirja & Nuuska-Jussinen lähtivät aamun varhaisina tunteina Lahden suunnalta liikenteeseen Tsekkoslovakian autoteollisuuden lippulaivan kyydissä kohti Pohjolaa, kun taas unelias Koppelo ”SpaceX”- Mondeollaan raapaisi ylipirteän Pesu-Juuson kyytiin Mansesterista, ja vieläpä sen kimuranteimmasta nurkkakolkasta Pyynikin sivukujilta, ja näin oltiin saatu Kanuunankuularalli 2020 käyntiin molempien ralliohjusten suihkiessa menemään omia reittivalintojaan kohti Kilpparin majapaikkaa. Ennen lähtöä olin napannut kotona vielä huikan Pepsiä ja Multitabsin, vanhojen aikojen kunniaksi ja eräänlaisena taikariittinä hyvin sujuvalle vaellukselle. Olin myös lastannut autoon viime vuoden tapaan valikoiman uusia alkoholittomia oluita, kuskille testiin (siis itselleni). Karva-Mika oli nohevana varannut jo ennakkoon sekä meno- että paluuyölle Kilpisjärvelle majapaikat, joten mitään parkkistelttaöitä ei enää meidän vanhentuneiden ja mukavuudenhaluisten perheenisien tarvinut alkaa välppäämään. Hyvä Mika, kerrankin. Juuri ennen lähtöä olin myös saanut nähdä tuoretta kuvaa ennen niin siloposkisesta hipsteristämme, Pesu-Juusosta vuosimallia 2020. Ja joko korona oli aiheuttanut mystisiä fyysisiä oireita tai sitten joka ainoa parranajoväline maailmassa oli hamstrattu kaupoista, mutta Pesu-Juuson pärstä oli nykyään sellainen ”juhamieto” että ei jessus. Mietaan Juuso. Santa Juuso. Juuso Islam. Totesin jo ennakkoon, että tuon näköisenä et kyytiini tule, mutta kun tämä pörröinen wookie, Pyynikin imaami asteli aamuvarhaisella autoani kohti, hellyin sitten ja päästin kaverin kyytiin. Kukapa ei paremmin vaellusseuraan sopisi kuin habitukseltaan vanhan viinan hajuista ja suolaista kullankaivajaa muistuttava hyypiö. Uusi maastolempinimi tulisi olemaan selviö.

	Alkoholiton tykistökeskitys
"Huikka Pepsiä & Multitabs" - 2020 Remix
"Oma alus - maukas ruoka" ...kuten latvialainen sanoisi	Pussimuonien parhaimmistoa - lisää vain ves...oregano!

 
Telttajako oli myös saatu selväksi. Alusta pitäen oli muun ryhmän tahtotilana että kukaan ei joutuisi kanssani samaan telttaan, joten huutoäänestyksellä päädyttiin siihen, että tällä kertaa lyhyt korsi napsahti Parta-Juhalle joka sai meikäläisen vaivoikseen, ja Karva-Mika päätyi Pesu-Juuson uuteen superkeveään ja pirteän väriseen luksustelttaan. Jako oli siinäkin mielessä toimiva, että nyt saisivat ”tuoreet sulhot” keskenään puida omassa teltassaan nuorien parisuhteidensa koukeroita ja antaa vertaistukea kiperissä tilanteissaan toisilleen. Minä ja Parta-Juha taas olimme päässeet jo tämän vaiheen yli ja saavuttaneet vakiintuneissa elämäntilanteissamme korkeamman ymmärryksen siitä, että miehen kannattaa parisuhteessa olla yleisesti ottaen hiljaa (paitsi pyytäessään jotain anteeksi), ottaa kaikki syyt kontollensa (joka kerta), ja ilman eri käskyä luovuttaa rankalla työllä ansaitsemansa varat tarpeelliseen yhteiseen hyvään (kuten tuoksukynttilöihin ja sisustustyynyihin). Me pystyisimme siis Parta-Juhan kanssa henkisesti kuohittuina ukkomiehinä keskittymään teltassa ollessamme oleelliseen, eli nukkumiseen.

Menomatkan tärkein ja kriittisin asia oli retkimuonien hankinta. Kaikki muu oli plakkarissa mutta retkieväspussit täytyi saada hankittua. Jostain kumman syystä kaikissa liikkeissä tuntui olevan Reiterit ja Blå Bandit (”Blå Bland” Juuson mielestä...) kiven alla. Netistä kuitenkin kaivoin dataa että varsinkin Tornion Motonetissä olisi läjäpäin Leaderin retkimuonia hyllyssä. Sinne siis painoimme ja tyhjensimme urakalla hyllyä. Taisi olla ensimmäinen vaellukseni kun otin näin reippaasti retkipusseja mukaan ja ylipäätään riittävästi ruokaa mukaan. Viime vuonnahan näppärästi sain jatkettua ruokavarastojani reissun loppupuolella kerjäämällä ja itkemällä bambinsilmäni punaisiksi, mikä sulatti vaellustovereiden sydämet. Tällä kertaa päätin jättää kyseisen performanssin väliin. Välikommenttina voin todeta tässä, että reissun päällä tuli havaittua että Leaderit olivat hyvinkin vastaavan tasoisia tai jopa parempia kuin ainakin Blä Bandit, hinta/laatu siis kohdallaan ok.

Illan jo hämärtyessä, saapui Tampereen autokuntamme viimein Kilpisjärvelle, jossa toinenkin saattueemme oli myös jo parkissa majapaikkamme pihalla. Kyseessä oli ihan ok mökki/parakkimajoitus yhteiskeittiöllä. Etäisesti työmaakonttia muistuttava, ja sisustukseltaan 90-luvun Tallinnan laivan autokannen alapuolista säästöhyttiä muistuttava miljöö. Sellaista missä mekaanikko kävi öljyämässä potkurin akselia tasatunnein ja potkimassa majoittujia sivuun tieltään. Jes. Pesu-Juuson kanssa aloimme siirtyä yöpuulle, kun Mika ja Juha päättivät käydä vielä iltapalareissulla ennen unia. Pitkän päivän päälle uni kelpasi, etenkin kun tiesi tämän olevan viimeinen pehmeä ja tasainen makuupaikka pitkään aikaan. Tuossa vaiheessa en vielä toki tiennyt sitäkään riemua, että täytettävä retkialustani tulisi vuotamaan koko reissun ajan...

360 astetta Mondeota	Vanhat tutut tervehtimässä etelän vieraita

VAELLUSPÄIVÄ 1:
Didnujoen parkkipaikka - Lossujärvi
 
Aamuherätys oli ajoitettu riittävän aikaiseksi, jotta päästäisiin maastoonkin ajoissa ja olisi sitten iltasella aikaa ensimmäisellä yöpymispaikalla Lossujärvellä vaikka heittää moukaria muutama tunti, jos ei muuta keksitä. Pesu-Juuson kanssa syötiin ennakkoon ostetut aamupalaeväät ja naatittiin viimeiset suihkut ja posliinipöntöt ennen taisteluvarustukseen ahtautumista. Skoda-osasto taasen kävi sillä välin hotellin aamupalalla, mikä oli taloudellisesti haastavampaa mutta aamupäivän jaksamisen kannalta ehkä hyvä veto. Suunnilleen samoihin aikoihin alettiin kuitenkin kumpainenkin seurue olla lähtövalmiita ja siitä alkoi automatka kohti Didnujokilaakson parkkipaikkaa, noin 15 km Kilpisjärveltä eteenpäin Norjaan. Siellä suoritettiin lopullinen maastokamojen välppäys ja otettiin vielä perhepotretti ”ennen” –tunnelmissa. Itse olin vaellusta ajatellen tällä kertaa viisaasti jättänyt kotiin kaikki ”ehkä”-tarvikkeet, joten viime vuodesta poiketen nyt ei tullut paniikkisäätöä ja karsintaa viime hetkillä,  koska kaikki piti oikeasti saada mahtumaan pieneen rinkkaani, ja kyllä nippanappa sainkin. Valmiina siis oltiin, joka iikka. Let’s vamos!

Koko ensimmäisen päivän etappimme, noin 15 kilometrin siivu Didnujoen parkkikselta Lossujärven tuvalle saataisiin mennä jo entuudestaan minulle ja Karvalle tuttua reittiä pitkin. Siinä ei olisi siis mitään yllättävää tai haastavaa. Ainoa kysymysmerkki olisi puolenvälin jokiuoman ylitys, riittäisikö mitta vaelluskengässä tälläkin kertaa vai ei. Majapaikassa oli eräs kulkija hieman pelotellut vedenkorkeuksilla maastossa tällä hetkellä, mutta annettu ”informaatio” oli sen verran ristiriitaista ja epäselvää, että jätimme sen omaan arvoonsa. On sitä kuitenkin vedet aina ennenkin ylitetty, kengissä, kahlaten tai sauvaa maahan lyöden ja vedet keskeltä halkaisten. Eräs kaveri kuulemma jopa käveli vetten päällä joskus. Pilkkireissulla. Noh, alkupätkä lähdettiin siis jyrkästi nousevaa mönkijäuraa pitkin tuttuun tapaan vesivoimalaitoksen suuntaan kipuamaan. Sieltä alkaisi varsinaiset polku-urat.

Meikäläisen aamubuffet	Klassinen tyylinäyte välppäämisestä
Tästä se sitten alkaa...	Juuso aikoi jo heittää lakin maahan ja pistää jalalla koreasti

Vesivoimalaitoksen luona pidettiin ensimmäinen pikku paussi ja siitä alkaen päästiin vihdoin oikean vaeltamisen makuun. Alkumatkan tuttu jännitysmomentti saatiin ensimmäisestä polkuhaarasta. Tällä kertaa se kuitenkin bongattiin helposti ja nyt osattiin painella sitä lyhyempää uraa pitkin jokivarren ääressä. Aiemmalla reissullahan lähdettiin suotta painelemaan ylempää kiertoreittiä pitkin. Didnujoki tarjosi monia pienempiä ja isompia koskipaikkoja ja vesiputouksia ihasteltavaksi kun kinkesimme lähtöpaikaltamme 400 korkeusmetristä puolimatkan 700 korkeusmetriin. Puolimatkassa tuli odotettu joenylitys, mutta hieman tutkailemalla sopiva ylityspaikka löytyi polku-uran kieppeiltä ja vaelluskengillä pääsimme yli ilman suurempia ongelmia. Tämän jälkeen oli vielä luvassa tiukka nousurykäisy ylängölle, jossa eteemme alkoi avautua pienten järvien ketju. Ja viimein saavuimme odotetulle Didnujärvelle, jonka mahtavaa biitsiä olin jo etukäteen ylihehkuttanut uusille matkakumppaneillemme. Luvassa olisi palmupuita, hulahulavanteita ja virkistäviä drinkkejä päivänvarjokoristeilla. Nämä kaikki siis, jos verensokeri olisi liian alhaalla ja kokisi jonkinasteisia hallusinaatioita...

Aha! Tällä kertaa ei harhapolut meitä kutsu!	Putous, selviytyjät ja... temptation island?
Ensimmäinen jokiylitys on tosiasia	Ritmo de la Didnu
Totuus kuvan takana: lunta, rakkaa ja lämpökerrasto	Rantapummeista ei pääse täälläkään eroon

 
Didnu Beach. Baywatch Kilpisjärvi. Hidastettua juoksua ja neonvärisiä uima-asuja. Ei. Didnujärven rannan hiekkakaistale oli todellisuudessa juuri sellainen kuin arvella saattaa. Muutama metri karkeaa sepeliä rakan ja lumilaikkujen keskellä. Noh, oli siinä kuitenkin mukava taukoa pitää ja jos oikein asetti kädet silmäin sivuille kuten ravihevosen silmälaput, niin saattoi ehkä kuvitella tunnelivisiossaan, että koko ympäröivä maailmankaikkeus olisi yhtä hienoa biitsiä. Poikain reaktioista en oikein ottanut selvää, että olivatko pettyneitä kaiken ennakkohypetykseni jälkeen vai osasivatko odottaakin jotain tällaista luonteenlaatuni ja verbaalin maalailuni tuntien. Aivan sama. Itselläni alkoi tässä vaiheessa suurempi osuus huomiokyvystäni kiinnittyä kantapäihini, jotka tuntuivat hieman pipiltä. Olin ollut satavarma viime vuotisen kenkieni sisäänajoreissun jälkeen, että nyt olisi vaelluskengät viimein kuosissa ja mitään hiertymiä ja rakkuloita olisi turha pelätä. Mutta mutta... nyt tuntui kyllä siltä että jotain kirnuamista kengissä selvästi oli tapahtunut, ja pieni pelkotila valtasi mieltä, että ei kait tästäkin reissusta tule taas ontuva kärsimys.


Matka jatkui ja nousu rauhottui. Viimeinen osuus vedenjakajalle ja valtakunnan rajalle 800 metrin korkeudessa oli melko tasaista lykkimistä. Vähän soista, vähän kivikkoista. Tutti frutti. Rajapyykille kuitenkin saavuttiin ja raja-aidat alitettiin. Ei karanteeneja, ei rajasulkuja, olimme onnellisesti nyt liikkeellä koronan aallonpohjassa. Lossujärvi näkyi edessämme ja sen takaa alkoi silmissä siintää Suomen ykkösmaisemat, Kovddoskaisi, Urtaslaakso ja Loassonibba etunenässä. Jopa kyyniset ensikertalaisemmekin saattoivat hiljaa mielessään myöntää, että kyllä, ei se Koppelo aivan tyhjiä louskuttanut ennakkoon. Aloimme lähestyä Lossujärven tupaa ja etukäteen odotukset olivat, että melko rauhassa saisimme tuvalla aikaa viettää, mutta jo kaukaa näimme että pihapiirissä oli seuruetta jos monenmoista, eli kohtalaisesti trafiikkia tälläkin sivupolulla näytti olevan. Liekö kotimaa kiehtonut sitten enemmän näinä aikoina kun lentäminen oli tauolla. Oli miten oli, telttayö oli selviö eikä se oikeastaan muuttanut muutenkaan ennakkosuunnitelmiamme, teltoissa kun oli tarkoitus joka tapauksessa yöpyä, joko tupien pihoissa tai sitten reitillä.

Norjalaista autiotupaestetiikkaa	Kiitos ja näkemiin Norja
Oi maamme	Saapuminen Lossujärvelle ja 800 korkeusmetriin vedenjakajaseudulle

Tuvalle päästyämme siinä pihassa aloitettiin välittömästi telttapaikkojen etsintä, koska oli pelko ja vahva näkemys siitä, että illan lähestyessä saattaisi sinne ängetä muitakin telttakuntia kilpailemaan harvoista hyvistä telttapaikoista. Siispä telttakamat otettiin esiin ja ripeästi varattiin ne kaksi ainutta hyvää paikkaa siitä helikopterin laskeutumispaikan läheltä, totta kai niin että ei hätälaskupaikalle ängetty. Eihän. Eihän? Läppänä (ja hyvänä) heitin, että huomenna kun jatketaan niin voitaisiinkin sitä ennen siirtää se laskeutumispaikan merkkitolppa nykyisille telttapaikoillemme, niin ne pysyisivät meille vapaana paluumatkan pysähdystä varten täällä Lossujärvellä, ja käveltäisiin silloin vaan reteästi tolpalle ja siirrettäisiin se takaisin oikealle paikalleen ja pystytettäisiin teltat uudestaan, muiden vaeltajien katsoessa tuvan pihassa monttu auki, että mitähän helkkaria nuo oikein puuhaavat. Se olisikin kohtalaista ärsytystä (ja siis kunnioitusta) herättävä peliteko. Heh. No ei viitsi.

Oli ruokailun aika, ja päätin napata ensimmäisenä maastoruokana rinkasta pois jonkin tilaa vievän kovaraamisen snackpotcrackpot -purkin napaani. Päiväys näytti menneen vanhaksi jo aikaa sitten, mutta kun oli kotona kaapin pohjilla lojunut niin ajattelin nämä kuitenkin hyödyntää reissussa ja säästää siinä samalla yhden kalliista retkimuonapusseista tulevaa varten. Tämä oli kuitenkin erhe, palataan siihen myöhemmin... Ettei kai luulleet, että tämäkään reissu ja stoori ilman kämmäilyjä olisi saatu tehtyä? No, siinä kun oltiin reissuevästä tuhdisti syöty ja samalla palauteltu, oli aikomus tehdä hieman iltakäyskentelyä. Alustavasti ennen reissua villit fantasiat laukkasivat kotioloissa sellaisina, että nyt saattaisi kalenterissa olla hyvin aikaa käydä lakittamassa ilman rinkkaa viereinen komea Loassonibba (1190m). Se on profiililtaan selväpiirteinen tunturi ja myös alueen korkeimpia. Käytännössä se on Urtaslaakson eteläpuolella Suomen korkein kivikasa. Se olisi siinä Lossujärven vieressä ja tarjoaisi hyviä maisemia moneen suuntaan. Mutta kun ruokailuhetken aikana olin samalla tutkaillut kenkieni sisältöä, tuli sieltä vastaan realismia ja oikeastaan inhorealismia kirpeässä muodossa. Molemmissa kantapäissäni oli keilapallon kokoiset hiertymät ja iho rikki pahasti. Kirveli. Ei siis se mauste, vaan tuntemus. Pelkästään tämä seikka vesitti Loassonibban järkevyyden osaltani, koska nyt täytyisi desinfioida, laastaroida ja lepuuttaa jalkoja. Huomenna olisi kuitenkin luvassa ennakkoon arvioituna yksi rankimmista vaelluspäivistämme. Muut seurueestamme eivät juuri Loassonibban järkevyyttä olleet koskaan edes nähneetkään, koska se oli heille vain yksi tunturi muiden joukossa, eikä sieltä Urtaslaaksoon välttämättä kunnolla näkisi, mutta itselleni se oli yksi näistä reissun ”korkeista” jotka olin halunnut nähdä monivuotisen varis/ekonoja –pilgrimitsini osana.

Lopulta sovimme, että käymme hieman ylärinteessä haistelemassa tunnelmia ja saamme samalla iltakävelyä, että jalat eivät aivan jämähdä jäykiksi. Karva-Mika ja Kädenvääntö-Juha (toim. huom. tässä vaiheessa päivitetyt v.2020 maastonimet otetaan käyttöön) lähtivät etukenossa kokeilemaan pääsisikö Lossujärven poikki erään kapean kohdan kivikkoa pitkin hyppimällä, ja pääsihän siitä. Minä ja Klondyke-Juuso astelimme perässä ja lähdimme porukalla sitten kapuamaan Loassonibban alarinteitä ylöspäin ilman suurempia odotuksia. Parta-Juhan uusi maastonimi kumpusi siitä, että hän oli viime aikoina kehittänyt suuren mielenkiinnon kädenvääntöä kohtaan, ja reissun ajan valaisi meitä asiasta esittelemällä kädenvääntöä käsitteleviä youtube-videoita, joten siksi tämä. Noh, Karva-Mikan kanssa seurueemme kartografeina me mittailimme samalla hieman laakson vastapuolen rinteitä ja arvoimme, mistä huomenissa kannattaisi suunnata kulkunsa Urtasvaaran ylängölle. Kartta ja maastotodellisuus vaikuttivat olevan synkassa joten suunnitelmiin ei tarvinut kehitellä päivityksiä tässä vaiheessa. Vähän matkan päässä edessä oli pieni välinyppylä, jossa totesimme että tähän lienee hyvä päättää iltakävely ja palailimme sitten takaisin leiriimme. Olin lopulta itsekin melkoisen hämmentynyt siitä, kuinka vähän ylpeyteni päälle kävi se seikka, että jo ensimmäisenä päivänä täytyi karsia yksi kohde pois reittiluettelosta tällä vaelluksella. Ehkä ikä on opettanut realismia ja nöyryyttä, tai ehkäpä minulla ei koskaan suuremmin ylpeyttä ole edes ollut riesoinani. Hyvä näin. Iltapuuhien parissa sai ajatukset käännettyä kohti tulevaa, ja siinä kun rinkkaa vielä modifioin huomista varten, kuului takavasemmalta jo tuttu molskahdus kun Klondyke-Juuso (ent. Pesu-Juuso) pulahti tuttuun tapaansa pesureissulle lähimpään mahdolliseen vesistöön. Onneksi teki sen kaukana vedenottopaikoista. Vaskoolia en kylläkään nähnyt, nykyiseen imagoon se olisi tuossa peruselementissä sopinut kuin nakki korvaan. Samanaikaisesti itselläni oli se lounaaksi nautittu vanhentunut kuivamuona alkanut tehdä jääkairan omaisesti poistumisreittiä peräpäähäni, ja oli siis tullut nopeiden liikkeiden aika. Puuceen seireenit kutsuivat ja kroppani vastasi tähän viettelevään kutsuun, viikingin berserkkimäisellä syöksyllä. Kun asia oli ripeästi taputeltu, palasin taas teltalle. Mutta vaun hetkeksi. Kohta sain taas uuden tanssiinkutsun, ja varauskirjani alkoi nopeasti täyttyä illan edetessä ripaskavuoroista. Kipagad perälöylyd. Se oli opiksi. Rinkassani olevan toisen vanhentuneen snackpotin heitin siltä seisomalta menemään ja nyt piti vain kärvistellä elimistön kanssa loppupäivä ja pitkälle seuraavaankin, ja toivoa tietysti että ei yöllä tulisi makuupussiin mitään takahaggista. Käryjen puolesta kyllä teltassa oli koko yön aistittavissa runsaasti ns. toksista maskuliinisuutta. Liekö ajan henki?

VAELLUSPÄIVÄ 2:
Lossujärvi - Pitsusjärven laakso

Toinen päivä lupasi ennakkoon kunnon runtua old skool –malliin. Se tietysti sopii aina, sopivina annoksina. Ja terveillä jaloilla. Tällä kertaa jalat eivät olleet iskussa, mutta aamusta ne eivät tuntuneet aivan kuolemalta, varsinkin kun runttasin ne täyteen laastaria ja jeesusteippiä. Kunnon paketti, joka avattaisiin vasta seuraavassa leirissä. Konstit on monet, sanoi Claude. Yöunet olivat kuitenkin olleet hieman heikohkot, koska aamulla havaitsin että piru vieköön, makuualustani vuoti venttiilin ympäriltä ja tyhjeni käytännössä kokonaan muutamassa tunnissa. Selkä oli siis hieman myös kipeänä ja vitutti kovasti. Perusmeininki. Ahteri oli onneksi rauhoittunut eilisillan ruokakatastrofista. Mutta asiaan. Tästä eteenpäin mentäisiin kaikille uutta maastoa alkupäivä. Erityisesti jännitti alkunousu Lossujärveltä Urtasvaaran ylängölle. Kartan ja eilisillan silmäilyjen perusteella siellä rinteessä jossakin pitäisi olla kohtuu järkevä uoma, josta pääsisi nousemaan ylös pahimmat rakkakivikot ja jyrkimmät nousut välttäen, mutta varmuutta asiaan ei saataisi kuin vasta paikan päällä. Lisäksi selässä painaisi tuttu alkupäivien painava rinkka, joten tämä nostaisi rasituskerrointa toki reippaasti. Eilisestä köykäisestä aamupalasta viisastuneena yritin parhaani mukaan painaa mahaan mahdollisimman paljon tukevaa pöperöä aamulla, jotta energiat eivät loppuisi ainakaan kesken alkunousun. Minä kun kokemuksesta tiedän olevani usein se porukan energiariippuvaisin kulkija. Kun virta loppuu, se loppuu. Viimein valmistelut oli tehty ja kun vielä saimme kerrottua tuvan pihalla oleville neitosillekin jyrkän nousureittimme ennen lähtöä, ja siitä ihailevat kommentit keräilimme, tunsimme olevamme valmiina oman elämämme spektaakkeliin ja kunnon äijärypistykseen. Vahvana heissä testosteroni on.

 
Reittimme erkaantui Urtaslaakson uomastaan nopeasti ja lähdimme ottamaan käyriä ylöspäin suunnitellusta kohdasta sivukurun kohdilta. Ennakko-oletus itselläni reitistä oli että alkuun tulisi tämä tiukka nousu ylängölle joka veisi mehuja, mutta sitten olisi luvassa tasaisempaa, vaikkakin kivikkoista, etenemistä ja samalla päästäisiin matkallamme kohti Pitsusjärven pohjoispäätä lakittelemaan yksi tai useampia maksimikohtia tällä ylängöllä. Muiden ajatuksena oli pelkästään Urtasvaaran etelähuipun (1070m) lakitus, mistä käsin saisi hyvät näköalat Urtaslaaksoon, itselläni ajatus oli koukata reitiltä toiseen suuntaan, kohti Norjan rajaa, missä olisi tämän ylängön korkein laki, joku nimetön kivikasa (1158m). Maisemista siellä en tiennyt, mutta korkein kun tässä se oli niin siksi. Ehkä jakaisimme seurueen hetkeksi kahtia, ehkä mentäisiin porukalla molemmille, se katsottaisiin sitten kun ylös ylängölle olisi päästy. Kartallahan kaikki tuntui mahdolliselta, jopa viisikymppisellä kartalla ylänköosuus vaikutti silmiini rauhalliselta. Olisi voinut taas kerran kuitenkin lukea sitä karttaa ennakkoon hieman tarkemmalla silmällä ja ajatuksella...

Maastopaikka OK	"I'm a poor lonesome cowboy, I'm a long long way from home..."
Viimeiset vesitankkaukset jokivarressa	Tästä se sitten alkaa, vääntömaastot
Kohti kukkuloita ja kuruja
	Juokseva vesi rinteen puoleen väliin saakka oli bonusta

 

Nousureittimme Urtasvaaran rinteillä osoittautui yllättävän hyväksi ja käytännössä ilmeisesti ainoaksi järkeväksi reitiksi. Nytkö oli löydetty se salainen sola, joka tosi eräjormaa aina kiinnostaa? Pikkupurostakin sai vettä otettua melko pitkälle nousussa. Hyvä niin, koska itselläni oli melko vähäiset täyttöpullot verrattuna muiden megaleileihin, joita kantoivat rinkoissaan imutusletkuineen. Taas oppi vähän uutta vielä tälläkin reissulla varusteasioista. Yllättävänkin nopeasti olimme saavuttaneet ylängön ja seisoimme Urtasvaaran Lossujärven puoleisella reunalla ihastelemassa maisemia. Aikaa nousuun ei ollut tuhlaantunut kuin tunnin verran ja koko porukka tuntui olevan hyvissä voimissa. Kelikin oli aurinkoinen ja välillä myös sopivasti hieman pilvinen. Edellispäivänä kun oli huomaamatta saanut käsivarret ja naaman lähes poltettua auringonpaisteessa itse kukin meistä. Nyt oli muistettu rasvailla kriittiset paikat ja itsellänikin oli tällä reissulla mukana kunnon leveälierinen hattu cowboy-asetuksilla. Lisäksi tällä reissulla opin hyödyntämään ja variomaan tuubihuivia ensi kerran täydellä kapasiteetilla, helteellä se suojasi kaulaa ja niskaa, viimassa se lämmitti ja leirissä siitä sai hyvän korvasuojuksen itikoiden hyökkäyksiltä.

Jos nousu oli ollut ennakoitua helpompi ja se päivän hyvä uutinen, niin huonoa uutista alkoi pikkuhiljaa valua eetteriin. Vaikka Urtasvaaran lakikohta reittimme toisella puolen ei onneksi vaikuttanut kovin korkealta tai kaukaiselta, niin se visioimani ylänkömaksimi siellä jossain toisella puolen ei edes näkynyt, tästäkään perspektiivistä. Välissä oli älytön laakson tai kurun tyyppinen ja sen toisella puolen älytön kivirinne jonka takana jossain ehkä alkoi vasta se kyseisen nyppylän isompi ja älyttömämpi kivirinne. Vasta toinen päivä ja jo toinen feilaus siis luvassa? Luultavasti. Päätin silti keskittyä siihen mihin muutkin, eli aloimme arvioida sopivaa rinkkojen pudotuspaikkaa josta lähtisimme kipaisemaan pienen piston Urtasvaaran laelle. Painelin suht pirteänä yksin etujoukossa ja löysin mielestäni sopivan kohdan josta kartan mukaan kannattaisi pisto suorittaa. Lähdin kapuamaan ilman rinkkaa Urtasvaaran lakea kohti ja muut tulivat kiltisti perässä. Painelin suoraan kohti korkeinta kohtaa, mutta muut halusivat nähtävästi edetä viereiselle nypylle, joka oli Urtasvaaran suht tasaisen laen toisella reunalla joitain metrejä matalampana. Olin kuitenkin havainnut jo, että tästä korkeimmalta kohdalta oli mahtavat maisemat joten ohjeistin kavereita tulemaan perässä ensiksi sinne eikä lähtemään sinkoilemaan minnekään muualle.

Siinä sitten oltiin porukalla Urtasvaaran laella ja saatiin Klondyke-Juusolle ja Kädenvääntö-Juhalle sulka hattuun ensimmäisestä yli kilometrisestä tunturilakituksesta Suomessa. Olipa tämä tunturi toki Karva-Mikalle ja Koppelollekin uusi tuttavuus, vaikka ei tuossa verrattoman vakuuttavassa lakituslistassamme mikään ihmeellinen lisä. Maisemat sen sijaan olivat hulppeat. Urtasvaaran laki tarjosi meille kaikille uuden ja unohtumattoman perspektiivin sekä Urtaslaaksoon että Kovddoskaisille. Suomen ykköslaaksoon ja ykköstunturiin visuaalisuutensa puolesta. Kaikki nyökkäsivät hyväksyvästi. Varmuuden vuoksi päätimme vielä kipittää sille toisellekin lakipisteelle Urtasvaaran laella muutaman sata metriä ja sieltä saimme vielä sen varmuuden että maisemat olivat astetta heikommin nähtävillä sieltä Urtaslaakson suuntaan. Toki Loassonibba ja Lossujärvi näkyivät kylläkin vastaavasti paremmin. Hyvä kuitenkin että käytiin nyt molemmat samalla vaivalla tarkastamassa. Lähdimme seuraavaksi takaisin rinkkoja kohti koska tiedossa oli, että päivä olisi sekä pitkä että rankka. Tämä Urtasvaaran pisto oli onneksi pelkkä lepokävely eikä tehnyt isoa mutkaa muutenkaan reittiimme. Kyllä kannatti.

Ylängön ensimmäisellä reunaharjanteella	Hyvät näkymät Lossujärvelle
Tasaista vuoristoniittyä. Kunnes heräsin.	Ei hyvää lännen suunnalla. Ei siis sinne tänään.
Urtaspahta alkaa avautua.	Rocky road.
Norjan korkeat ne siellä horisontissa morjenstelivat yhä.	Urtasvaara. Check.

 

Rinkoille saavuttaessa vilkaisimme kelloa ja mieleen tuli että tänään voitaisiin lounastaa kerrankin ajoissa, että ei menisi liian myöhään sen kanssa ja sitä myöten putoaisi energiat loppupäiväksi suotta turhan alhaiseksi. ”Tasainen” ylänköreittimme näytti viettävän vahvasti edessämme näkyvää kivikkokurua pitkin alaspäin johonkin purovarteen, joten oli oletettavaa että siellä alempana kannattaisi alkaa jo etsiä hyvää ruokailupaikkaa, kun ei varmuutta muista tulevista vesipaikoista lähituntien ajalle ollut. Niin, ja se ylängön toisen lakipisteen koukkaus jota olin joskus kotisohvalla pieruverkkareissani fantasioinut, juu ei. Vastarinteen kivikko ja louhikko näyttivät sen verran uhkaavilta ja fyysisesti lamauttavilta että juu ei. Kantapäätkin olivat alkaneet heräillä ja myös koko ylängön maaston todellisuus edessäpäin reitillämme oli meille valjennut. Että juu ei. Hengissä en silloin tästä reissusta selviäisi. Meikän maastonimeksi olikin jokavuotisten kantapäämurheiden vuoksi kehkeytymässä ehkäpä Kanta-Päkka? Noh, mennään Koppelolla vielä.

Reitti kuivahkossa jokiuomassa kulki yllättävän pitkään lähes suoraan kohti Kovddoskaisia ja välillä piti aina kartasta tarkistaa että eihän tässä kai olla kohta palaamassa takaisin Urtaslaaksoon, mutta kyllä reittimme oli oikea ja paikkansa piti. Sitten saavuttiinkin jo alas puron varteen ja päätettiin järkevästi pitää ruokatauko, vielä kun kerrankin oli jäljellä hyvät fiilikset eikä ruokailtu vasta kuoleman kielissä ja pakon edessä. Kelikin jatkui hyvänä joten se kannatti ruokatauon pidossa hyödyntää. Ja lähimaasto tarjosi myös loistavia sipakiviä. Eilinen snackpotti kun ilmeisesti mahaa vielä jossain määrin turmeli kuin murmeli ja muutenkin tuntui, että tänä vuonna vatsani ei ollut yhtä vastaanottavainen kaikkea sekalaista retkimuonaa kohtaan kuin aiemmin. Guerrilla Shit it is then. Ruokatauon ja *****tauon jälkeen oli taas hyvä fiilis jatkaa matkaa. Aivan selkoa ei ollut mistä reittimme edessä olevassa maastossa käytännössä menisi, mutta ei se siinä vaiheessa aivan mahdottomalta rastilta missään nimessä näyttänyt. Hieman kuljettuamme totesimme myös, että olimme pitäneet ruokatauon aivan oikeassa paikassa, tämän jälkeen kun olivatkin hyvät vesipaikat ylängöllä vähissä kunnes pääsisimme Marfejoen varteen.

Kun oltiin hetki kuljettu eteenpäin ruokapaikalta, alkoi ylängön koko totuus jo valjeta porukalle. Edessä oli isoja notkoja ja nousuja, kivikkoa, vinoja rinteitä ja lumikenttiä. Toki oli tiedossa tämän etapin kivikkoisuus ja pituus ennakkoonkin, mutta ainakin itselleni oli kyllä melkoinen yllätys se, miten persettä maasto käytännössä oli verrattuna karttaoletuksiin. Korkeuskäyrien pitäminen rinteessä ei ollut mahdollista, vaan metrejä menetettiin ja ne piti uudelleen ansaita koko ajan, rinkka selässä. Ei kiva. Väliin osui vielä muutama turhan jännä lumikentän ylitys suht jyrkässä rinteessä, jossa vaarana oli sekä uppoaminen lumeen kainaloita myöten, että mahdollisesti kaatuminen ja liukuminen pari sataa metriä alas kivikkolaakson pohjalle. Yksi askel itselläni painuikin reittä myöten lumen läpi ja raapaisin ilkeästi sääriluutani jotain lumenalaista kiveä vasten. Kiva.

Muut lohduttivat itseään ja minuakin sanomalla, että olihan tämä kuitenkin ainutlaatuinen kokemus ja reitti mennä täällä ylängöllä polutonta taivalta ilman vastaantulijoita, ja nähtiin muunlaistakin maastoa ja perspektiiviä kuin aina siellä laakson pohjilla kulkiessa. Ja edelleen lämmitti kuitenkin mieltä jo saavutettu Urtasvaaran lakitus ja maisemat. Aivan tyhjä arpa tämä päivä reitteineen ei missään nimessä olisi. Viimein saavuttiin harjanteelle joka oli eräänlaisia Kovddoskaisin häntiä ja samalla myös eräänlainen yhden etapin päätepiste minulle ja Karva-Mikalle. Pian kun oltaisiin taas tutuissa maisemissa. Aiemmalla Kovddon vaelluksellahan olimme tulleet tänne tunturin länsipuolen ylängölle, josta käsin teimme tuolloin taktisesti järkyttävän heikosti suunnitellun lakitusreissun, lopulta onnistuneesti mutta loppuunkaluttuina. Eteemme aukeni nyt tutut hienot näkymät ylängön järville sekä Marfejoen alkupäähän. Ja bonuksena edessämme näkyi suuri siirtolohkare, jota en ainakaan muistanut siellä suunnalla viime reissulla havainneeni. Kivi oli niin suuri ja ympäristöstään erottuva että sen täytyi olla jonkinmoinen seitakivi myös. Ja näin luultavasti oli, sillä kun astelimme lähemmäksi, huomasimme siinä maalattua kirjoitusta ja merkkejä. Tarkastelimme hetken kyseistä kiveä asiaankuuluvalla kunnioituksella ja jatkoimme sitten matkaamme, edelleen kun ymmärsimme että päivä olisi vielä pitkä ja turhaan ei kannattanut aikaa reitillä tuhlata.

Laskettelua lounaspaikalle	Kohtalainen lounaspaikka
Kovddoskaisi alkoi jäädä sivulle edetessämme kohti Marfejokea	Maaston todellisuus valkenee...

Hetki vielä asteltiin ylängöllä ja sen jälkeen alkoi maasto laskea Marfejoen varteen ja jokiuomaa seuraten kurussa alemmas ja alemmas kohti Pitsuslaaksoa. Muistin viime reissulta että joen länsipuoli olisi parempaa kulkea ja myös ylitys kannattaisi tehdä tässä vaiheessa, joka tapauksessa kun kyseinen joki olisi ylitettävä ennen Pitsuslaakson telttapaikkaamme. Kokemus on osoittanut että alempana se joki on useimmiten vetisempi. Pian löytyikin sopiva leveä ja matala kivikkokohta, josta Kädenvääntö-Juhan kanssa painelimme yli ja jatkoimme matkaa länsipuolta pitkin. Hämmästykseksemme Klondyke ja Karva kuitenkin sinnikkäästi jatkoivat itäpuolta pitkin ja en oikein ymmärtänyt miksi, koska myös Karva-Mikalla oli viime reissultamme muistissa optimaaliset kulku-urat. No, menkööt, aikuiset miehet. Me painelimme omaa reittiämme. ”This way, no, that way! Ai ladi! Groo tugh! Sag Sag!”. Meininki ja epävarmuus manifestoitui War2 -karjahduksina jänkän yllä. Välillä katselimme toisen puolen maastoja ja huomasimme kuinka siellä muuttui joen varsi jyrkemmäksi ja kivikkoisemmaksi koko ajan, kun taas meillä oli omalla puolellamme suht mukavaa ja helppoa talsittavaa edessämme. Edelleen en ymmärtänyt. Välillä näkyi kun tois pual jokkee pojat kävivät tunnustelemassa joen ylityskohtia, mutta nyt virta oli jo muuttunut syvemmäksi ja kovemmaksi, joten ylityspaikkoja heille ei enää yksinkertaisesti löytynyt.

Pian me etujoukkona saavuimme erään Marfejoen vesiputouksen äärelle, useampi köngäshän siellä niitä tuntui olevan. Istahdimme Juhan kanssa täyttämään vesipulloja ja suorittamaan virkistävää naamapesua, kun hetki ja sijainti oli nyt siihen mitä otollisin, yhä odotellessamme peräjoukon edesottamuksia ja ylitysyrityksiä. Tässä vaiheessa, koska olimme vielä selvästi ns. yläjuoksulla vesistössä, emme suorittaneet muita pesutoimenpiteitä säilyttääksemme puron raikkauden niin itsellemme kuin muillekin kairan kulkijoille vielä hetkisen ajan. Purojen vesipisteluokitteluhan menee yläjuoksulta alaspäin lueteltuna seuraavasti: juomavesi – naamavesi – tiskivesi – jalkapesu – munapesu. Näin toimiessa kaikki voittavat. Paitsi kalat.

Viimein Karva-Mika ja Klondyke-Juuso saapuivat samoille könkäille mutta vastarannalle. Siinä aikamme yhdessä tarinoitiin ja yrittipä Juuso lähteä hyppimäänkin kapeammassa virtakohdassa meidän puolelle, mutta perääntyi lopulta yrityksissään ja jäi Karva-Mikan kanssa miehittämään itärannan kaistaletta ja Gazan siirtokuntia. Koska yhteistä säveltä ei siis vieläkään löytynyt, lähdimme Juhan kanssa etukenossa painamaan tuttua reittiä alaspäin ja kohti Pitsusjärven pohjoiskärkeä. Siellä olisi ennakoitu paras ylityskohta laakson jokiuomassa. ”Yes mi lord. Deio Gracias...” Kun pääsimme hetken matkaa alaspäin tulimme viimeisen jyrkänteen reunalle ennen laakson pohjaa ja saimme hyvän näkymän loppumatkamme reitille. Hetken vielä katselimme taaksemme josko muu seurue näkyisi siellä jossain, mutta koska mitään ei havaittu, totesimme parhaaksi jatkaa matkaa ja etenimme reipasta siksakkia jyrkän kohdan alas ja jokivarteen. Laakson jokiuoma oli näin loppukesästä mukavan vähävetinen, joten leveän kivikkokohdan ylitys meni ihan vaelluskengillä ja melko vaivattomasti. Takajoukkoa odotellessa olikin hyvää aikaa etsiä röyhkeästi telttakunnallemme paras telttapaikka muiden nenän edestä.

Hetken aikaa kartoitimme lähipusikoita, mutta hämäävän tasaisen ulkomuodon alla se olikin yllättävän kivikkoista ja kuoppaista seutua. Kunnollista telttapaikkaa ei tuntunut löytyvän oikein mistään. Lisäksi nyt alas laskeuduttuamme saimme ensimmäistä kertaa kunnolla seuraa hyttysistä, joita parveili tässä jokivarren maastossa reipas nippu ympärillämme. Telttapaikan etsinnän keskellä näimme viimein myös Karva-Mikan ja Klondyke-Juuson saavuttaneen viimeisen jyrkänteen reunan ja he vilkuttelivat meille sieltä kaukaa ylempää. Hetken aikaa luulimme että heillä oli kenties jokin hätä, koska jäivät sinne paikoillensa ja jatkoivat heiluttelua. Lopulta kuitenkin he alkoivat tulla alas reipasta tahtia joten ilmeisesti olivat vaan kovin innokkaita vilkuttelemaan. Kun emme edelleenkään olleet löytäneet kunnon telttapaikkaa, kävi lopulta niin että perässä tulleet pojat olivat sitten samoilla apajilla kanssamme ja lopulta valikoivat itselleen nopeammin jonkinlaisen tasaisen paikan ja saivat teltan pystytyksen käyntiin. Minä ja Kädenvääntö-Juha arvoimme yhteisöpaineen alla sitten jonkinmoisen välttävän telttapaikan lähistöltä ja aloitimme myös leirin kasauksen. Edelleen muistin vuotavan makuualustani ja kirosin mielessäni jo ennakkoon maaston kivikkoisuutta.

Loppuilta menikin sitten peruskaavalla palautellessa, ruokaillessa ja puron varren kylpyläpalveluja hyödyntäessä. Kaikki tämä uusien ystäviemme, hyttysten viehättävässä seurassa. Ilta oli myös hyvää aikaa taas pohtia jatkoreittiä vaelluksellamme. Alun perin johtoideana itselläni oli ollut, että lähdettäisiin seuraavana päivänä painamaan old skool –raivolla Kiedditsohkkan laelle tästä kyseiseltä leiripaikalta nousten, joko hieman lännempää kiertäen Norjan rajalinjan tuntumassa, tai sitten hieman idän puolelta koukaten ja satulasta nousten, aivan sama, molempi pahempi. Sieltä olisi sitten paineltu rinkoilla lakia pitkin trallalaa Haltille ja ehkä jopa Ridnille josta lopulta alas Haltin tuvalle. Aivoillani on luultavasti laktoosi-intoleranssi koska tuollaisia pieruja tuottaa, kyseinen suunnitelma oli meidän kuntoisille ja näköisille janttereille aivan liian kova jo paperilla, saati sitten höykyytettyinä ja jalat ruvella siellä Lentävän Spagettihirviön ahterin takana. Toimiva suunnitelma tässä tilanteessa oli kaikkien mielestä painella tuttua reittiä Pitsusjärven pohjoisrantaa pitkin suoraan itään kohti Kalottireittiä, hieman satuloiden yli oikoen. Ja Govdajoelle päästyämme arpoisimme joko joen ylityksen tai länsipuolen jokivarren välillä loppureittimme Haltijärven tuvalle. Tässä iässä ei selvästikään enää auta pelkkä asenne, eli kun kuntokuurina on vain perinteinen 51 viikkoa sohvakaljaa ja 1 viikon spurtti paikan päällä. Nyt pitäisi jo kerätä peruskuntoa oikeasti edeltävän vuoden ajan, jos haluaa ramboilla tuntureilla pitkän kaavan mukaan.

Kovddon ylängön järviä kilometrissä	Marfejokea alaspäin
Ehkä pieni pesu tekisi poikaa?	Wash & Go
Joukkiomme hajaannus virran eri puolille jatkui vielä hetken aikaa	Vesiputouksen yritystä
Tuleva telttapaikkamme Pitsusjärven pohjukassa siellä jossain...	Vaihteeksi taas alempana maastossa

VAELLUSPÄIVÄ 3:
Pitsusjärven laakso - Haltijärvi - Kiedditsohkka/Halti
 
Seuraava aamu alkoi tutuilla kantapäitteni kirurgisilla operoinneilla tuskanhuutoineen sekä ravinnon tankkauksilla. Yllättäen Karva-Mika ja Klondyke-Juuso jäivät lonnimaan heräämisensä ja aamutoimiensa kanssa, joten meidän telttakuntamme reippaana ja valmiina päätti pinkaista etumaastoon ja ottaa kilometrejä plakkariinsa. Mikäpä siinä, luvassa oli suht helppoa ja tasaista maastoa missä näkisimme kyllä toisemme pitkänkin matkan päästä. Niin siis sovittiin ja lähdimme hipsimään itäänpäin ja kohti satulanousua. Ja mukavastihan se matka eteni, varsinkin eilistä paljon leppoisammassa maastossa. Aurinko tosin paahtoi reippaasti joten hikoilua oli kuitenkin luvassa helposta maastosta huolimatta. Kovddoskaisi näyttäytyi myös täältä pohjoisen puolelta jylhänä ja hienona. Sitä oli hyvä ihastella hetkinen ennen kuin aloitimme nyt jo yhtenäisenä joukkiona nousun väliharjanteen satulaan, jossa pikkulammen ääressä oli idyllinen paikka pitää kusitauko.
 
Satulasta alkoi loiva lasku Govdajoen jokivarteen ja saimme jo kaukaa näkyviin Kalottireitin, missä ihmisiä näkyi kulkevan riittävästi. Nyt odotus siirtyi lähinnä edessä odottavan joen vesitilanteeseen ja siihen, mikä olisi meidän märkyystilanne kun ylitysyritys koittaisi. Lopulta koitti totuuden hetki. Vesi virtasi reippaalla tempolla ja häiritsevällä volyymilla Govdajoen kivikoita pitkin. Hetken aikaa jouduimme siis parasta paikkaa etsimään. Taas kerran demokraattinen joukkiomme hajaantui ääriaineksiksi ja suoritimme ylityksen kahtaalta. Itse koin hyvänä ylityspaikan, johon reittimme oli meidät melko suoraviivaisesti tuonut ja menin siitä yli lahkeet käärittynä paljain jaloin, mutta tiukoille veti. Yli kuitenkin pääsin, alkukesästä ei olisi onnistunut. Muutkin pääsivät hengissä jokiylityksestä, kukin omalla tavallaan ja omasta kohdastaan.

Uusi aamu, vanhat kuteet	Pitsuksen laaksoa kauniissa säässä
Puolimatkan paussi satulassa ja lammella	Takana vielä hetken Kovddoskaisin pohjoisreunoja ja paahtava aurinko

Tästä alkoi sitten päivämarssimme ensimmäisen rypistyksen viimeinen etappi, eli muutamia kilometrejä nousupolkua alati kivikkoisemmaksi muuttuvassa maastossa Haltijärven tupaa kohti. Ja tästä alkoi myös isompi rypistys kantapäissäni jotka saavuttivat tässä vaiheessa jo, pardon my french, perkeleellisen kiputason. Muutenkin energiatasot alkoivat itselläni olla kanveesissa joten eteneminen oli todella tukkoista. Muut saivat nyt mennä edellä menojaan, minä jäin pitämään perää. Siinä verkkaan edetessäni ja jalkojani sekä kenkiäni kirotessa katselin kuitenkin rauhassa tuttuja maisemia pitkästä aikaa, eli Haltin laakson tuntureita ja rinteitä. Etu-Halti näyttäytyi jylhänä vieressäni joen vastarannalla ja havaitsin myös että sen puolen jokivarren reitti olisi ollut astetta perseempää, joten jotain lohtua sain siitä että oltiin kuitenkin paremmalla puolen vesistöä ylöspäin etenemässä. Rauhoittava Ridni, oma voimatunturini, oli toisella puolen matkaani turvaamassa ja edessä näkyivät Kiedditsohkka sekä Halditsohkka, tulevat kohteemme. Olimme jälleen kerran päässeet Suomen perimmäiseen sopukkaan, pikkujättiläisten laaksoon.

Pojat edessä olivat pitämässä jo taukoa, kun heidät viimein saavutin. Taas kerran olimme järkevöityneet aiemmista virheistä ja päätimme nytkin pitää ruokatauon kun sen aika oli, emmekä lähteneet rypistämään viimeisiä tuskaisen pitkiä kilometrejä väkisin tuvalle saakka ja polttaneet itseämme suotta loppuun. Siispä nautimme kunnon lounassetit ehkä kilometrin verran ennen Haltijärven tupaa sopivan sivupuron ääressä. Siinä oli hyvä ottaa jo etupalautusta, jotta tuvalla pystyisi tekemään muita olennaisia huoltotoimenpiteitä pitkän päivämme ollessa vasta puolessa välin. Ruokailun ja gushailun jälkeen olikin melko huoletonta painella viimeinen kivikkopätkä Haltijärven tuvalle.

Haltijärvellä on siis kaksi tupaa, on uusi isompi tupa, jossa on paljon tilaa mutta monesti myös paljon porukkaa, ja on vanha tupa, joka on niukemmalla varustuksella, mutta myös rauhallisempi mesta. Näin korona-aikaan ajatus omasta kuplasta houkutteli. Muualla kuin otsassakin. Ja kun ensiksi Haltijärven uuden tuvan pihapiiriin saavuimme, siellä muuta porukkaa näimmekin odotetusti. Taktisesti Karva-Mika päätti suunnata saman tien muutaman sata metriä vanhalle tuvalle, joka lupaavasti vaikutti kaukaa katsottuna olevan tyhjillään. Hetken vielä haistelimme uuden tuvan pihapiirissä päivän fiilistä ja majoitusboogieta, mutta lopulta uteliaisuus voitti ja painelimme Karvan perään vanhalle tuvalle. Siellä ei muuten ollut aiemmilla reissuilla koskaan tullut edes käytyä, joten nyt nähtäisiin tämä kortti. Ja tupahan oli kerrassaan mainio. Se oli kuin luotu tällaiselle rähjääntyneelle neljän hengen koplalle, joka halusi olla omassa rauhassaan tunturin kupeessa. Eli päätös tuvan valtauksesta syntyi melko kivuttomasti ja nopeasti. Siihen sitten räjäytimme kamamme levälleen ja aloimme pohtia loppupäivän agendaa.

Pikapalaveri ennen Govdajoen ylitystä	Etu-Halti (1200m)
Haltijärven pussinperä ja ne isoimmat kivikasat tässä valtakunnassa	Haltin tuvat jo näkyvissä ja Kiedditsohkka taustakanvaasina
Tupa of Old School	Ja oma lähiputous

 
Itselläni ehdoton tavoite oli reissun osalta ja myös loppupäivän osalta Kiedditsohkka. Sitä lähtisin kipeine jalkoineni yrittämään, kelistä huolimatta. Muu poppoo tuntui olevan yhtä ehdoton Haltin suhteen, joten ennakko-odotusten mukaisesti tässä vaiheessa joukkiomme tulisi hajaantumaan. Minä tuonne, ja loput tuonne. Tuttua huttua, joten ei siinä sen suurempia eron kyyneleitä alettu tihrustamaan. Keli vaikutti epävarmalta, joten pidimme hieman kiirettä lähtövalmistelujen osalta, jotta ehtisimme edes laelle ennen pilviä ja sateita. Haltin nurkilla kun keli saattoi muuttua nopeastikin ja oli usein ja toistuvasti surkea. Alas voisi sitten aina tulla vaikka tsunamilla. Haltin ryhmä lähti lopulta kovinkin ripeästi matkaan ja vähän yllättäen huomasin olevani enää yksin tuvalla kamojani pakkailemassa. Noh, tiesin heidän joutuvan kiertämään hieman kivikkoa alkumatkasta Haltin nousureitille päästäkseen, kun taas itse aloittaisin nousuni Kiedditsohkkalle heti tuvan nurkalta, joten olin yhä hyvin aikataulussa, jos haluaisin nousta laelle yhtä aikaa heidän kanssaan, vaikkakin eri laelle. Lopulta olin valmis lähtöön ja vilkaisin etumaastoa. Samanlaista kivikkoroinaa joka puolella, eli melko sama mistä menisi, mutta suunnaksi olin kartalta valinnut satulakohdan Etu-Haltin ja Kiedditsohkkan välistä, ja alhaalta silmäillessäkin se vaikutti järkevimmältä, koska luotisuora linja alhaalta suoraan Kiedditsohkkan laelle olisi taas vienyt hieman jyrkempään rinteeseen. Tätä vielä pähkäillessäni alkoi tihkuttaa sadetta, mikä on aina tosi jees kun ollaan lähdössä jyrkkään rakkakivikkonousuun ja vielä yksin. Siispä en halunnut aikaa tuhlata enempää kelin kasvavaa huononemista odotellessa, vaan lähdin nopsasti matkaan ja ylämäkeä kohti.

Heti alkunoususta lähtien Kiedditsohkka yritti ottaa kulkijasta luulot pois. Aavistelin jo ennakkoon, että tämä Suomen kolmostunturi olisi näistä Haltin massiivin nyppylöistä Suomen puolella luultavasti se rankin, niin käyrätiheyden, kivikkoisuuden kuin myös sen vuoksi, että laelle ei mennyt mitään merkittyä reittiä. Mikäpä siinä, on tullut jätettyä sitten se paras pala viimeiseksi näillä vuosien vaelluksilla näillä nurkilla. Ei tässä nyt toki mitään Kovddoskaisin toisintoa olisi luvassa, ja edelleenkin puhuttiin hyvin rauhallisista rinteistä vaikkapa länsinaapurien maastoihin verrattuna, mutta kyllä varsinkin ensimmäiset nousujyrkänteet pistivät puuskuttamaan. Ja hieman jännitti toki sekin mihin säätila tulisi kehittymään, tihkusade kun edelleen jatkui ja alkoi kiviä liukastuttamaan. Vähän aikaa siinä hyvillä energiatasoilla kinkesin ja sitten rinteen jyrkkyys asettui vakioon eikä alun jälkeen enää pahemmaksi muuttunut. Sadekin loppui mikä helpotti stressitasoa. Kun olin hetken rinnettä kavunnut, pysähdyin laakson toista laitaa katselemaan ja samalla kuikuilemaan, josko Haltin seurue olisi rinteessä näkyvissä, ja kyllä, sieltä heidän väkivahvan kolmikkonsa bongasin, Haltin nousun alkuvaiheista. Eli aika hyvin synkroonissa paineltiin ylämummoon molemmat retkikunnat. Vaellusboogie was back again.

Jo alkuvaiheissa nousua olin katsellut mietteliäänä lukuisia nätisti pinottuja rojukasoja puutavaraa ja aitaverkkoa rinteessä. Nopeasti tajusin, että tässä oli selvästi kulkenut aiemmin poroaita ja jostain syystä se oli purettu koko tunturin matkalta ja niputettu tasaisin väliajoin nätisti kasaan. Syytä en tiedä, mutta tätä puukasojen linjausta oli hyvä seurata, se tuntui painelevan suht oikeaan suuntaan ja yleensä poroaidat oli muutenkin linjattu suhteellisen järkevästi maastonmuotojen mukaan. Siinä sitä sain myös sitä kaivattua reittimerkistöä, jota tältä tunturilta ei muuten löytynyt. Noh, nousu eteni ja koko ajan näkyvillä edessä säilyi lopullinen Kiedditsohkkan laki, mikä oli virkistävä poikkeus täällä valelakien valtakunnassa Suomen Lapissa. Pilviä tai sumuakaan ei ollut kerääntynyt joka myös oli virkistävä poikkeus erityisesti täällä Yliperän kukkuloilla. Paluumatkaa vartenkin oli nyt hyvä reititys tiedossa, jos vain keli olisi selkeä ja näkisin nämä puretun poroaidan jäänteet. Toistaiseksi kaikki siis OK.

Haltin retkikunta nousu-uralla...	...ja samaan aikaan Kieddin one-man-show omallaan.
Kieddin laki näkyvissä mukavasti koko nousun ajan
	Alkunousu kivikossa pisti puuskuttamaan
Vastarinteessä Haltin kupeessa poikia ei enää erottanut...	...joten keskityin omaan (u)rakkaani

Satulakohtaa lähestyessä lähdin suunnitellusti kaartamaan hieman lännen puolelta lopulliselle laelle, välttääkseni pahimmat nousukäyrät kartan mukaan, ja myös maastossakin katsottuna. Kivien koko oli jo muuttunut alkunousun matkalaukun kokoisista ylemmän rinteen ja satulakohdan kuplavolkkarin kokoon. Ei siinä mitään. Keli oli kuitenkin erittäin passeli puolipilvinen ja fiilis oli positiivinen. Enää en kavereita Haltin puolella nähnyt, mutta arvelin että lienevät samoilla korkeuskäyrillä hekin tahoillansa. Loppunousu satulasta Kiedditsokkan laelle ei kovin pahalta onneksi näyttänyt ja mitä pidemmälle sitä kinkesin, sen paremmin se tuntui kulkevan. Varsinaista tunturin selän naksahdusta en tällä kertaa havainnut, eikä sitä onneksi omassa selässäkään kuulunut. Jossain vaiheessa vain sitten saavutin lakikohdan ja siellä minä viimein olin, omalta osaltani Käsivarren viimeisen valloittamattoman yli tonnikaksisatasen laella. Raisduottarhaldin tunturikompleksin puuttuvan lenkin luona. Pieni ja vaatimaton monen vuoden epistolani oli saanut nyt päätöksensä, ja saisin mielenrauhan ainakin hetkeksi. Eräs luku oli nyt kirjoitettu valmiiksi. Luultavasti tälle tunturinlaelle en enää koskaan tulisi, se oli melko varmaa. Halti ja Ridni saattaisivat olla kohteena tulevaisuudessakin osana muita reittejä, ehkä jopa omien poikieni kanssa ne joskus valloittaen, mutta Kieddi, tuo unohdettu ja hieman syrjään jäävä kolmostunturi, ”pronssitunturi”, se saattoi jäädä osaltani yhden illan pysäkiksi.

Meikällä alkaa huippu jo lähestyä...	...meanwhile at Halti
Ja muutamaa minuuttia myöhemmin myös meikäläinen laella!	Kolmonen on ykkönen
Maisemia Kiedditsohkkan laelta Ridnitsohkkalle ja Haltijärvelle päin	Näkymiä Haltin laelta sinne perinteiseen eksymiskuruun Guolasjärven suuntaan...

 
No, sitä suuremmalla syyllä, jos täällä ei toista kertaa kävisi, aloin nauttia maisemista ja lakituksen suomasta adrenaliiniryöpystäni ja katselin kaukaisuuteen joka ilmansuuntaan. Maisemat olivat itse asiassa melkoisen hyvät, etelään päin näkyi Kovddoskaisia, idässä laakson toisella laidalla tervehti Ridnitsohkka, vieressä pohjoisen suunnalla näkyi ensin Halti ja Halditsohkka sekä taaempana korkein laki Raisduoddarhaldi, ja lopulta lännen suunnalla avautui hieno näkymä Guolasjärven suuntaan ja aina Jäämerelle saakka, missä Norjan jylhät maastonmuodot varastivat huomion. Kaiken kaikkiaan tämä kyseinen laki, jossa seisoskelin oli melko hyvä katselmuskohta Raisduoddarhaldin massiivin tarkasteluun, siinä sai hyvän käsityksen Norjan ja Suomen rajakohtien topografiasta ja ymmärsi seisovansa Suomen katonharjalla.
 
Ymmärrys kasvoi myös sen suhteen, että kauaa ei enää kannattaisi laella kuikuilla. Synkkiä pilviä kun alkoi puskea Jäämereltä horisontissa, ja ne lähestyivät nopeasti Haltin länsirinteitä ja alkoivat nuolla tietänsä ylös rinteitä pitkin maisemia peittämään. Kuten yleensäkin aina, niin nytkin keli oli nopeasti muuttumassa ja useimmiten se täällä tarkoitti että huonompaan suuntaan. Pakollinen lakitusolut (tiedätte kyllä mitä laatua) oli nautittu, kuivalihaa runtattu napaan ja fotofotot räpsitty. Vielä muistin myös kokeilla vuoden 2020 trendikkäintä asiaa, eli nakujoogaa tunturin laella. Sori siitä. Yritin myös kertaalleen vielä tiirailla Haltin laen suuntaan, josko olisin nähnyt karvaisia hahmoja hyppimässä siellä, mutta joko aikataulut eivät osuneet yksiin tai sitten ei vaan ihmisen silmän erotuskyky riittänyt, olihan etäisyyttä muutama kilometri, mutta mitään kimppapotrettia ei nyt saatu aikaiseksi. Myöhemmin kun ottamiamme digikuvia ja aikaleimoja vertailtiin, niin kyllä todettiin että muutaman minuutin marginaalilla samoihin aikoihin oltiin tuntureita itse asiassa lakitettu, eli kahden kärjen taktiikka oli toiminut erinomaisesti. Mutta näköhavaintoa ei siis toisistamme saatu siellä laella, ei suuntaan eikä toiseen.
 

Pikkuhiljaa Halti vieressä alkoi painua repaleiseen pilviverhoon ja totesin että that’s my cue. Keräilin kamat kasaan ja aloitin paluumatkan. Toivelistalla oli lähinnä sateen välttäminen ja nilkkojen taittumisen ehkäisy. Tassuttelu alas laelta satulaan oli todella iisiä ja rinteen jyrkkyys ei tuntunut tähän suuntaan mennessä kovinkaan kummoiselta. Satulassa sain sitten taas tutkaani näitä poroaidan jämiä, joista oli hyvä kalibroida omaa reittiänsä, koska laakson pohja ja Haltin tuvan kohta katosi jo näkyviltä rinteen kaartuvan reunan taakse. Tässä vaiheessa ei ollut haaveissa lähteä tekemään suuria korjausliikkeitä harhasuuntien jälkeen, joten saadut kiintopisteet olivat hyvä bonus ja auttoivat etenemistä. Jaloissa alkoi jo tuntua pitkän päivän rasitukset ja kantapäiden inferno tuttuun tapaan nosti volyymiaan viimeisten metrien koittaessa. Nyt kuitenkin sain hyvää potkua lisää siitä, että halusin ehtiä tuvalle samoihin aikoihin tai edes vain vähän Haltin seurueen jälkeen. Eli reipasta askellusta alamäkeen jatkoin. Lopulta saavuin alarinteen viimeisille töytäreille, jotka olivat itse asiassa koko Kiedditsohkkan reittini jyrkimmät kohdat, ja ne selvitettyäni olinkin taas vanhan Haltin tuvan nurkalla, ehjänä, hyvissä voimissa, hyvissä fiiliksissä ja mikä tärkeintä, olin siellä nähtävästi ensimmäisenä. No, palauttelin rauhassa, nautiskelin saavutuksestani, katselin vielä kertaalleen tuota nyt jo valloittamaani suurtunturia vieressäni ja saatoinpa ottaa myös pienet huikat ”tummaa paahtoa”, nyt oli todellakin sen aika. Vaelluksen ykköstavoite osaltani, accomplished!

Ridnin laet vielä zoomattuna ja kakkoslaen mökkikin näkyvissä	Pikainen semi-nakujoogailu sesongin muotivillityksenä
Pilviä alkoi kerääntyä uhkaavasti horisonttiin Jäämeren suunnalta	Perinteinen Haltin keli muodostumassa ripeästi
Paluumatka satulaan alkoi
	Myös Halti-Expedition lähti kotimatkalle

Yllättävänkin pitkän odottelun jälkeen huomasin viimein liikettä Haltin alarinteillä ja totesin että kolme oli mennyt ylös, kolme oli myös tulossa alas. OK. Askel askeleelta etäiset pienet pisteet lähestyivät tupaa ja saivat muodon, hahmon, värin ja nimet. Sieltä saapuivat nyt Haltin ensimmäistä kertaa valloittaneet Kädenvääntäjä-Juha, Klondyke-Juuso sekä heidän sherpanaan lukemattomat akklimatisoinnit kokenut Haltin sotanorsu, Karva-Mika. Hyvissä voimissa koko porukka, ja siitä sitten tupaan kokkailemaan ja palauttelemaan. Kokemuksia ja kertomuksia vaihdettiin, hyvää keliä kiiteltiin ja palkintojuomia kurkkuun kaadettiin. Illan jo hämärtyessä kaivoi porukan vanha herkkujermu Koppelo rinkkansa sopukoista pöytään muutaman ässäkupongin tuvan pöytään tarjolle. Ensimmäisenä esiin lyötiin Pantteri-Mix, sitä sopi odottaa ja sitä myös saatiin. Mutta seuraavana laitettiinkin tarjolle tatinaa joka kolautti poikain leukoja laveria vasten. Kyllä, näin kun olimme niin lähellä avaruutta kuin vain kotimaassa on mahdollista olla, mikä olisikaan sopivampaa tarjottavaa kuin astronauttiruoka! Pakastekuivattu jäätelö astronauttipaketissa lävähti pöytään. Ja siitä leikattiin jokaiselle siivut imeskeltäväksi poskeen loppuillan ajaksi. Kerrankin sain pojat hiljaiseksi.

Loppuilta meni melko rauhallisissa merkeissä, suurempaan mayhemiin tai lakitustissutteluun ei kellään tuntunut virtaa ja viinaksia olevan. Ohjelmanumerona oli kuitenkin vielä valkoisen perseen vaellus, ja sen suoritti tuttuun tapaan Pesu... korjaan siis Klondyke-Juuso, kun lähti pulahtamaan Haltijärven neitseelliseen divetyoksidiin. Paljas takamus loisti kuin Faroksen majakka keskellä hämärtyvää tunturilaakson iltaa. Muutama epäsiveä pyörähdys ympäri olisi tarvittu ja valtamerilaivat kautta Käsivarren olisivat hämmennyksissään ajautuneet reiteiltään sivuun ja karikoille. Näin ei onneksi kuitenkaan käynyt. Illan vaihtuessa yöksi Haltin vanhan tuvan kätköihin käpertyi siis onnellisena nukkumaan kolme käryävää sonnia ja yksi Vidal Sassoonin tuoksuinen kullankaivaja.
 

	Kaikilla hauskaa
"Sallitteko?"
Karvakin vanhana konttorirottana sai potkua rannekkeeseensa edes yhtenä päivänä vuodessa
	Taistelua vähistä ravinnonlähteistä
Mässyjen aatelia
	Pakastekuivatut internatsionaale kosmised hergud
Kullankaivajan kuulas persposki valitsi Haltijärven rantabulevardin	Cowboy kumppaneineen asteli viereiselle könkäälle ahteria huljuttamaan

VAELLUSPÄIVÄ 4:
Haltijärvi - Urtaslaakso

Seuraava aamu aukeni usvaisena ja märkänä, perin tyypillisenä Haltin laakson ilmastolle. Se ei kuitenkaan nyt harmittanut, sillä päivän etappi olisi laakson pohjia pitkin paluumatkaa, joten maisemille ei suurempaa tarvetta nyt ollut. Lisäksi eilispäivän voitot olivat vielä muistissa ja antoivat pontta reiteen. Kantapäissä tervehti orvaskesi, joten oma tavoite tälle päivälle oli selvitä mahdollisimman vähäisillä itkuilla seuraavalle taukopaikalle. Ei kikkailuja, ei urheilua, vain moodi päälle ja vitutuksen kautta voittoon. Haltikööri oli kuitenkin toista mieltä. Heillä oli hurmos. He päättivät heti alkumatkasta tehdä kuuluisia ”peliliikkeitä”. He halusivat oikaista alkumatkan polkureitin koukkauksen ja painella pienellä riskillä polutonta Haltijärven länsirantaa pitkin ja järven jälkeen hypätä joen yli ja Kalottireitille. Itse näin kyseisen oikaisun suoman potentiaalisen ajallisen ja matkallisen hyödyn lähinnä nimellisenä ja riskit maaston ja jokiylityksen suhteen kohtalaisina, joten annoin kovan kolmikon lietsoa testotasojaan aamutuimaan ja itse lähdin painelemaan estrogeenipöllyissäni polku-uraa järven kiertäen.

Alkumatkan kivikkopolku herätti heti kantapäiden kipureseptorit seitinohuesta unestaan, mutta sain huomiota käännettyä hieman toisaalle kun seurasin edetessäni myös muiden etenemistä järven toisella sivustalla. Ja kilpailuksihan se lopulta sitten taisi mennä. Askeleeni alkoi kuin vaivihkaa nopeutua ja alitajuinen tavoite oli ehtiä kohtaamispaikalle ensimmäisenä, jotta voisi todeta että mitäs minä sanoin. Noh, näytin olevan hieman takamatkalla, mutta pojille tuli pientä etsimistä ja arvontaa joen ylityksen osalta, joten arvelin että saisin tässä tilaisuuteni. Ehkä he joutuisivat painamaan alajuoksuun vielä monta sataa metriä ylityspaikkaa etsien mikä vesittäisi heidän oikoreittinsä järkevyyden täysin. Mutta ei. Hyvin pian sieltä kolme gasellia loikki perätysten jokiuoman yli ja he alkoivat lähestyä Kalottireittiä muutaman sata metriä edessäni. Lopulta tulin hetken heidän perässään kohdalle jossa he olivat Kalottireitin yhyttäneet. Vähän, mutta kuitenkin vähän. Objektiivisesti todettuna oikoreitin hyöty taisi olla plus miinus nolla, mutta saivatpahan kokeiltua senkin reittivalinnan. On tiedossa sitten ensi kerralla. Toki korkean veden aikaan sieltä ei ehkä kannattaisi lähteä kikkailemaan.

Tämän jälkeen mentiinkin sitten pitkässä ja hajanaisessa muodostelmassa tuttua ja turvallista polkua, loivasti laskien kohti Pitsujärven tupaa, missä oli tarkoitus pitää ruokapaussia. Matkalla alkoi taas tulla vastaan monenmoista porukkaa ja vaeltajaa jotka olivat matkalla Haltin tuntumaan. Koronamoodissa oltiin kuitenkin kairassakin, joten pientä väistöliikettä poluilla otettiin ja keskinäiset tervehdykset jätettiin pienemmälle. Keli jatkui pilvisenä ja tihkusateisena, mikä ei nyt suuremmin haitannut koska kyllähän se odotettavissa oli että sadepäiviä saataisiin, ja jos joskus tällä reissulla ne piti kärsiä niin tänään oli sille erittäin sopiva hetki. Tulipahan vaihtelua hellepaahteeseen ja soijan puskemiseen. Pitsusjärveä lähestyessä oli mukava fiilis siitä että jalat olivat vielä suht kuivana ja ehkä kantapäät jossain vaiheessa lakkaisivat huutamasta kipua, mutta sitten tulikin vielä viimeisen kilometrin märkä heteikkö ja lössö, että varmasti saatiin kengät ja sukat märäksi loppumetreillä, ja henkiset vee-tyylin fiilikset a’la Jan Boklöv.

Aamun tunnelmia Haltijärvellä	Perustyypin epävakaista taas luvassa
	Rinkkalepoa taukopaikalla
Köngäs Lite

 
Pitsusjärven tuvalle saavuttaessa keli oli sen verran heikkoa, että teki mieli kokkailla tuvassa ja pitää pientä ruokalepoa perään. Mutta kuten arvata saattoi, tämä reitin varren suosittu tupa oli kovassa käytössä tänäänkin, ja odottelimme ensin ulkosalla että yksi seurue sai ruokailunsa suoritettua. Ja kun me pääsimme syömään sisälle, alkoi pihaan tulla taas uutta porukkaa omaa vuoroansa odottamaan. Eli ei siinä sen kummempaa taukoa pidetty kuin siirrettiin vain tehokkaasti ravintoa paikasta A paikkaan B, ja hieman fiksattiin sukkia ja tossuja loppupäivää varten. Tuli siinä tuvalla ja päivän aikana kuitenkin hetkittäin sanasia vaihdettua muidenkin reissaajien kanssa, ja kovasti ihmetystä aina välillä meissä herätti, kun osa porukasta siellä tosiaan oli liikkeellä esim. ilman karttoja ja täysin reittiopasteiden varassa. Jotkut eivät olleet edes tietoisia siitä missä esim. Haltin tupa on (”jaa se ei olekaan siis siellä laella?”) ja osalla oli varustus melkoisen askeettista lähtien kertakäyttösadeviitoista ja peruslenkkareista. Okei, olihan itsellänikin tilanne ekalla Haltin reissulla aikanaan samanmoinen ja kohtalainen urpo olin näin jälkikäteen ajateltuna, mutta silti. Kyllä aina välillä päätä puistelee hiljaisesti siitä, miten väärillä välineillä ja puutteellisilla tiedoilla jotkut maastoon painelevat. Ja ilman karttoja! Tuurilla sitä näköjään mennään.

Pitsusjärveltä lähdettäessä ajatukset olivat jo siirtyneet seuraavaan nähtävyyteen eli Pitsuskönkääseen. Itselleni ja Karva-Mikalle kohde oli toki tuttu entuudestaan, mutta nyt mukana oli porukan toinen puolisko jolle tämä olisi ensimmäinen kerta putouksen äärellä. Jotain uutta siis heille luvassa. Alkutaipaleella ei suurempia ihmeitä luvassa ollut, yksi kuitenkin. Pitsusjärven eteläpäässä meitä tervehti iso lappunen jossa luki että ”WIFI”. Siellä oli ilmeisesti jokin kokeiluprojekti wifiin liittyen ja erityisesti nettiaddiktimme Klondyke-Juuso alkoi siltä istumalta konffata kännyänsä villillä raivolla päästäkseen takaisin matrixiin. Hänellä kun oli myös ilmeisen paljon hoidettavaa asiaa kotirintaman kanssa etänä.

Pienen tovin jälkeen alkoivat joen kuohut kaikua äänekkäämpinä ja saavuimme lopulta Pitsuskönkäälle, joka oli melko miehitetty turistien ja vaeltajien toimesta. Muutama isompi porukka siellä sattui samaan aikaan paikalle kuvailemaan. Kyllä sinne kaikki kuitenkin sovittiin sopuisasti. Tällä kertaa Pitsusköngäs oli muistikuviani raivoisampi, oliko sitten runsaammin vettä kuin viimeksi vai muistikuvat vain väärät. Se ja sama, nyt lepäilin rauhassa ja nautin maisemasta. Tällä kertaa tuli myös parempia valokuvia, koska oli porukkaa putouksen äärellä antamassa mittakaavaa ja perspektiiviä kuviin. Viimeksihän Karva-Mikan kanssa olimme siellä vain keskenämme me kaksi ja itselaukaisin. Kun pakolliset kuvat ja 360-kuvat oli otettu, lähdettiin jatkamaan matkaa lisää alaviistoon. Nyt ei mentäisikään enää pitkälle Kalottireittiä vaan käännyttäisiin siltä pienelle sivu-uralle, joka laskisi jokivarteen ja lopulta suoritettaisiin reissun ennakkoon arveluttavin ja vetisin joen ylitys, paikassa jossa kartta sanoi kyllä ”kahlaamo”, mutta totuus saattoi olla mitä hyvänsä.

	Pitsusköngäs kuohuu ja paukkuu
What the wifi?
Mies ja luonto...	...ja sama ilman häiriötekijöitä
Jos vielä askel lähemmäksi...?	Ja ehkä vielä yksi...?
Good Old Kovddoskaisi
	Pitsusjoen könkäitä

Tulimme polun haaraan ja erkaannuimme Kalottireitiltä. Samalla tunsin kuinka myös alasuolistossani erkaantui iso massa omalta reitiltään kohti haarojani. Nyt olisi kiire. Kipakka tahtotila oli nyt päästä reilusti irti Kalottireitin turistilaumoista kameroineen, ja jonkin suuremman kiven taakse häpeää piiloon ja räjäyttämään potti, ahterissa. Valitettavasti Kalottireitti kulki ylärinteessä lähellä vielä tovin, joten näköalapaikkaa siellä olisi tarjoiltu kaikille kulkijoille balalaikka-showhun. Kiire oli kiire kiire. Lopulta edessä oli jyrkempää laskua jokivarteen josta varmasti löytyisi jo suojaisa soppi mielen ja ruumiin tyhjentämiseen. Ja kun aloin lopulta asennoitua jo vahvasti suoritusmoodiin, näkyi siinä vähän matkan päässä yllättäen joku perhanan häröpallo muita vaeltajia tällä samalla sivupolulla! Miksi oi miksi? Mitä helkkaria teidän tarvii täällä kuhnia? Tämä on meidän oma sivupolku! Tuskaa... Lopulta tämä seurue laahusti perässämme sinne jokivarteen asti, jossa me pudotimme rinkat ja aloimme pitää pientä tuumaustaukoa ennen joen ylitystä. Tämä toinen porukka onneksi jatkoi ohitsemme ja jonnekin maisemaan. Hyvä, lopultakin, Kiire oi kiire kiire nyt. Enää en etsiskellyt isoja kiviä koska niitä ei ollut, kaikki kivet olisivat nyt hyviä. Kiire oli kova. Kiire kiire. Muut jätkät alkoivat kiskoa housuja pois jokiylitystä varten siinä vieressä. Minä kiskoin myös mutta päämäärä oli toinen. Rotototo padam! Lopulta sain pyhän toimituksen päätökseen ja huojennus oli silminnähtävää. Nyt saatoin taas keskittyä jännittämään muitakin asioita, kuten esimerkiksi vuolaan ja leveän Pitsusjoen ylitystä seuraavan viiden minuutin kuluessa.

Varsinaista kahlaamoa ei sitten livenä tarkastellessa oikein hahmottanut, mutta olimme kartan mukaisessa paikassa ja varmaankin siinä hoodeilla, mistä se ylitys nyt sitten onnistuisi jos se jostain onnistuisi. Hetken aikaa tassuttelimme ensiksi 50 metriä yläjuoksulle, sitten takaisin 50 metriä alaspäin ja taas vähän ylös. Kun ei oikein selkeää ykköspaikkaa näkynyt, lähti kukin omalla tavallaan Juudeaan verolle pantavaksi. Yhteishenki oli jo sen verran reissulla rapistunut, että enää ei juurikaan haettu kollektiivista ideaalireittiä tai tuettu toistemme valintoja, vaan jokainen paineli siitä kohdasta mikä nyt sattui omiin silmiin parhaalta näyttämään. Ja näin sitten nelikkomme leveänä rintamana paineli Pitsusjokea poikkipäin. Itse lähdin viimeisenä liikkeelle, mutta suht suoraviivaisen reittivalintani ansiosta tulin kärkijoukoissa vastarannalle, kun toiset vielä temppuilivat virtausten kanssa. Tämä kahlaamo oli kyllä aika limiitillä nytkin, että jälleen kerran tuli todettua, että alkukesään ajoittuvilla reissuilla kaikki optiot eivät olisi käytettävissä. Siksipä melkein aina onkin tullut loppukesään vaelluksensa ajoitettua. Hyvä niin.

Pitsusjoen ylitys kahlaamon kohdalta, hiinä ja hiinä oli	Säihkysääri pikkupikkubikineissä
"Vaihdan vain ylleni jotain hieman mukavampaa"	Urtaslaakson kivikkoisempaa itäpäätyä

 
Pitsusjoen ylityksen jälkeen oli tunne ja odotus siitä, että päivän pahin olisi takana. Tämän joen ylitykseen kun oli ennakkoon liittynyt suurimmat epävarmuudet ja pelot. Tosin Kalottireitin silta olisi ollut vähän matkan päässä alajuoksulla, josta olisi tarvittaessa päässyt aina kiertämään. Juha sitä siltaa etäältä katsellessa taisi todetakin suht uupuneena jokiylityksestä, että tämänkö pienen oikaisun takia me nyt sitten ei voitu sieltä sillan kautta mennä? Noh, joo. Tosin sitten olisi kyllä pitänyt ylittää vastaavasti Urtasjoki, jotta pääsisi Urtaslaakson pohjoisreunalle, ja eipä sekään joki vaikuttanut juuri helpommalta palalta, saattoi olla jopa syvempi ja vuolaampi vaikka ei niin leveä. Laitoin hetkisen kylmässä joessa lilluneet ja vereslihalla olevat kantapääni teippauksiin ja monoihin takaisin, ja oletus oli että ne olisivat nyt mukavan puutuneet ja tunnottomat hetken aikaa, ja loppumatka telttaleiriin jonnekin Urtaslaakson puoliväliin olisi leppoisaa niittytaivallusta. Yllätys ja pettymys olikin siksi suuri, kun noin kahdeksan askeleen jälkeen jalkoihin alkoi tulla kipua aivan penteleesti ja polku edessä näytti olevan jos jonkinlaista kivikkoa ja nyppylää ylös ja alas. Nyt keljutti. Noh, pitkää matkaa ei enää tarvisi mennä. Jos nyt tämän vielä jaksaisi rypistää.

Urtaslaaksossa on kolme isoa järveä peräperää, ja tavoitteena oli päästä ainakin ensimmäisen ohi ennen leiriytymistä. Katsottaisiin sitten leiriä tarkemmin kun löytyisi sopiva paikka ja hyvä vesipaikka viereen. Mutta voi jösses kun jalkoihin sattui koko ajan. Lisäksi virta alkoi olla omassa virtapankissa muutenkin aika finito ja tämä tietysti lisäsi ahdinkoa menemisessä. Muut lähtivät heti painelemaan karkuun etumaastoon ja minä jäin suosiolla hissuttelemaan. Jalkoihin sattui aivan penteleesti. Vaelluksen riemu oli jossain syvällä ja poikittain ja veetutus oli vahvana hänessä läsnä. Pitkällisen tuskaisten loppukinkereiden jälkeen lopulta näin kauempana, että pojat alkoivat selvästi etsiskellä sopivaa leiripaikkaa Riimmajärven eteläpään kieppeillä ja sain pientä toivonkipinää synkkään loppupäivääni. Vaivalloisesti laahustin perässä pelipaikalle ja jotenkin yritin esittää hyödyllistä leirin pystytyksessä ja kaikessa muussa oheistoiminnassa. Samoihin aikoihin samoissa maastoissa kolunnut Lotta Hintsahan totesi osuvasti lehtihaastattelussaan jälkeenpäin, että ”On ihan sama itkettääkö, kunhan vain jatkaa.”. Muuta en kyseisestä artikkelista jaksanut lukea joten en ole varma kontekstista, mutta oma kokemukseni allekirjoittaa myös kyseisen lausahduksen.

Kun teltat oli pystytetty ja ruoka laitettu tulille, oli jo hieman mukavampi ihastella maisemia ympärillä. Urtaslaakso alkoi näiltä main avautua kulkijalle ja ensimmäisenä tietysti herätti kunnioitusta pohjoisen puolella Kovddoskaisi. Kaikkien Suomen tunturien grand old motafuka. Se joka pitää selättää, jos haluaa Lapin valtiaaksi. Toisella puolen Urtaslaakson järvien ketju ja vastarannan kukkulat, jotka hiljaa kasvoivat Urtaspahdaksi toivat illan maisemaan omaa kauneuttaan. Aurinko oli juuri laskemassa Urtaslaakson länsipään tunturien taakse ja keli oli muuttunut jo hieman paremmaksi, joten saimme ihan nättejä ilta-auringon värjäämiä maisemia päivän päätteeksi. Hyttysiä oli tälläkin leiripaikalla, mutta jalkojen kärsimysnäytelmä oli sen verran eri kaliiberia, että hyttyset eivät juurikaan aiheuttaneet itselleni toimenpiteitä. Pojat olivat myös löytäneet oivallisen montun telttapaikan läheisyydestä, johon oli erittäin sopivaa ja tunnelmallista mennä nuolemaan haavojaan. Ja ohessa myös pussimuonaa ja viskiä. Malt pit. Hobo pit. Äijäkööri oli nyt puoliksi maan alla niin fyysisesti kuin... fyysisestikin. Niin muuten joo, ennakkoon oli ollut puheissa (minulla) että jos tämän vaelluspäivän päätteeksi ”piipahtaisi” ilman rinkkoja niiltä nurkilta kipittämässä Kovddoskaisin laella. Tai vaikka seuraavan päivän alkupaloiksi. Right... Eiköhän jää ensi kertaan (elämään). Nyt tarvittiin unta pankkiin.

Josko täältä jonkinlainen leiripaikka löytyisi...?	Hobo Pit
Urtakseen kuu luo, hopeista siltaa...	Uusi aamu, uusi välppäys

 



VAELLUSPÄIVÄ 5:
Urtaslaakso - Lossujärvi

Edellisen päivän kökköfiilikset jaloissa oli yöunien myötä saatu yllättävän hyvin katoamaan. Onneksi. Nyt oli muutenkin luvassa helpompi päivä, koska kaikista peliliikkeistä ja ekstramutkista oli jo päätetty luopua. Nyt vain naatiskeltaisiin tasamaastossa Urtaslaakson päähän ja pääsisimme Lossujärvelle yöksi. Aurinkoinen keli oli palannut luoksemme ja matka lähti etenemään joutuisasti heti aamun ensi metreistä. Etäällä näkyi jo pienenä pisteenä Urtashotelli, legendaarinen paikka jossa en koskaan ollut vielä käynyt. Ja tämä viimeinen uusi nähtävyys tällä reissulla motivoi hyvin alkumatkan askeleita. Lisäksi Urtaspahta alkoi samalla asteittain kohota näyttäväksi massiiviksi vastarannan puolella. Tässä oli hyvä painaa menemään.


Ensimmäinen tauko ajoitettiin siis Urtashotellille. Saavuimme huteran mörskähökkelin luokse jonka ovessa komeili tyylikäs ”Urttashotell” -kyltti toivottamassa vieraat tervetulleeksi viiden tähden majoitukseen. Päätimme vilkaista sisälle kun ketään ei kerran mökissä vaikuttanut olevan. Melkoinen koppi oli kyseessä sisäpuoleltakin, priimakamaa niin sanoakseni, kaasuhella ja kaikkee. Olipa siellä jonkun majoituskamppeet levälläänkin, eli selkeästi siellä joku tällä hetkellä punkkasi mutta oli nyt maastokierroksella. Siksipä emme sitten pidemmäksi aikaa jääneet tupaan jonka ominaistuoksukaan ei suuremmin houkutellut asettumaan. Perässä puski myös toinen vaellusryhmä johon ajattelimme pitää pientä turvaväliä. Siellä porukassa vaikutti ilmeistä ja eleistä päätellen olevan vielä leipiintyneempää sakkia kuin meikäläiset joskus pitkien päivien päätöshetkinä...
 

Vaihteeksi hieman hymyilyttääkin. Maasto kohdallaan ja jalat vielä vaiti-moodissa.
	Vesi. Hyvää. Valtaus. Minun.
Urtashotelli!	Tere tulemast!
Karva-Mika ei ollut vakuuttunut	Ei vaikka oli kaasuliesi ja kaikkee...
Noh, eipä muuta kuin jatkamaan matkaa	Maisemia kannatti toki pysähtyä ihailemaan usein

Meillä kulki nyt rennommin ja painelimme vaihtelevassa järjestyksessä Urtaslaaksoa eteenpäin. Välillä pysähdyin ihailemaan hienoja pilviharsomuodostelmia, joita muutoin poutaiselle taivaalle muodostui. Välillä annoin katseeni vaeltaa Urtaspahdan kylkiä pitkin ja katselin toisella puolen Kovddoskaisin terävää harjannetta sinitaivasta vasten. Kantapäiden kirvely tuntui taas vahvana, mutta maisemat ympärilläni tarjosivat korviketta. Olin Suomen hienoimmassa paikassa, kuten jo aikaisemmilla reissuilla olin saanut todeta. Tämä päivämatka oli myös selkeästi vuorovetoinen. Alkumatkasta Karva-Mikalla ja Kädenvääntö-Juhalla tuntui kulkevan reippaasti ja minä jäin jälkeen, kun taas päivän edetessä löysin jostakin kakkosta silmään ja painoin itse menemään keskiosuuden ykkösenä. Loppumatkasta taas Juha oli saanut kiukkua kulkuunsa ja lähti menemään reippainta tahtia muiden ihaillessa etääntyvää selkää. Tyyli oli vapaa ja tahdinvaihto sallittua. Kaiken tämän ohella oli Klondyke-Juuso, joka tuli takamiehenä ja oli nyt enemmän keskittynyt ääniviestien kuunteluun ja nauhoittamiseen, joiden välityksellä hän oli käynyt viime päiviä viestintää kotirintaman kanssa huonojen yhteyksien maastosta käsin. Se hänelle sallittiin.
 
Pidimme päivän lounastauon Urtaslaakson mutkassa, paikassa josta oli hyvät näkymät joka ilmansuuntaan. Paikka oli hieno ja lounas maittava. Siinä oli hyvä mittailla maisemista ne kohdat joista aikanaan oli tullut noustua Kovddolle, ja mistä tällä reissulla oli lähdetty Urtasvaaran ylängölle. Lounaan jälkeen oli jäljellä vielä nousuosuus Lossujärven vedenjakajaseudulle ja sitä lähdettiin nyt vauhdikkaasti tallaamaan. Urtaslaakso ja upeimmat maisemat alkoivat jäädä taka-alalle ja huomio oli jo muutoinkin keskittymässä enimmäksi osaksi siihen, kuinka pian olisin taas Pantteri-Mixin ääressä Lossujärven pitopöydässä. Urtasvaaran jyrkkä seinämä kulki vielä polun lähellä ja saimme ihailla alapuolelta samoja rinteitä joiden päältä olimme alaviistoon kurkkineet vain joitakin päiviä aiemmin. Viimein alkoi loppurykäisy Lossujärven ylängölle ja olimme päässeet pisaralenkkimme päätökseen ja nähneet kaiken nähtävissä olevan tällä turneellamme.

Kovddo tarjosi selkänojan...	...ja Urtaspahta jalkarahin
Yksi ei pitänyt ruoastaan, arvaa kuka?	Matka jatkuu loppunousulla kohti Lossujärveä

Lossujärven tupa oli tyhjillään joten vanhat tutut telttapaikat varattuamme valtakunnan kusitolpan vierestä, päätimme istuskella kotoisassa Lossun tuvassa ja kokkailla sekä palautella siellä. Ruoan päälle oli mukava napsaista vielä pullon pohjalta loput jallumaisen tummat paahdot. Se oli kahvia minun makuuni. Kun olimme saaneet ruokaa koneeseen, tuvan pihamaalle ilmestyi porukkaa lisää, mutta nämä näyttivät olevan läpikulkumatkalla, joten tuvasta ei ollut onneksi tarpeen vielä poistua. Illan saapuessa tuvan ympäristö oli taas rauhoittunut, joten päätimme käydä nyt porukalla peseytymässä Lossujärvessä ja jättää reissun kuonat maastoon. Vesi oli kylmää mutta virkistävää. Siitä oli hyvä siirtyä iltapuuhiin ja kohti teltan syövereitä. Juha hieman harmitteli kun hänelläkin makuualusta taisi hieman falskata ja se oli aamuisin yön jäljiltä enää ehkä vain 15 cm:n paksuinen. Itselläni kun tuo oma alusta toimiessaankin oli ehkä max. 2 cm paksu ja nykyasetuksissaan 0 cm paksu, niin teki mieli vääntää käden lisäksi myös karhupainia moisesta ruikutuksesta. Noh, iltahämärän laskeutuessa horisontissa näkyi hieman tummia pilviä ja heitin kuitenkin vähän huumorilla siinä, että tämä viimeinen telttayö olisi tietysti sellainen että joku jumalan vihaa täynnä oleva raamatullinen myrsky pyyhkisi koko laaksoa, ja teltat lentelisivät ympäri maita ja mantuja, kun tähän asti kaikki yöpymiset olivat kuitenkin menneet poikkeuksellisen hyvin. Hetki hekoteltiin ja painuttiin sitten nukkumaan.

Yöllä herättiin sitten hillittömään tuulenmyräkkään ja teltan paukkumiseen. Aluksi en edes tajunnut mitä oli tapahtumassa, mutta nopeasti ymmärsin että nyt oli päällä kova myteri joka hakkasi telttaamme ja tuntui juurikin siltä, että se olisi repimässä teltan juurineen irti maasta. Hetken aikaa siinä jännitettiin. mutta lopulta tilanne onneksi vakiintui ja väsymys voitti taas jännityksen. Mutta olipahan melkoinen yö vielä loppuvaellukselle. Jonkinlainen aavistus minulla oli mystisesti tästä tullut ennakkoon...

	The Great Nude Symposium of Lossujärvi 2020
Pilvikuviot tarjosivat seurattavaa
Uinnin päälle maistui tummempi paahdoista...	...amatöörit eivät tienneet rajojaan
Valtakunnan kusitolppa oli yhä paikallaan	Ilta ennakoi myrskyn merkkejä

 
VAELLUSPÄIVÄ 6:
Lossujärvi - Didnujoen parkkipaikka & GTFO

Aamulla kädenvääntäjien telttakunta heräsi ensimmäisenä ja olimme pirteänä aamutoimia suorittamassa. Huomasin että naapuriteltta oli edelleen melko hiljainen, ja mieleeni juolahti että tässähän tarvittaisiin jotain herätysactionia. Tällä kertaa mukanani ei ollut Kebnekaisen reissun tyyliin Nokian 6230i:tä josta olisi löytynyt naseva kukkokiekuu, vaan piti kehittää jotain muuta suoraan omasta repertuaarista. Niinpä hiippailin Karvan & Klondyken telttakunnan kankaaseen kiinni kuin tunturisopuli ja päästin kurkunpohjastani kovaäänisimmän ja hirveimmän kiekaisun, jota Urtaslaakson ikiaikaiset kiviseinämät ovat koskaan päässeet todistamaan. En jäänyt odottamaan palautetta, vaan pötkin pakoon heti mekkalani tauottua ja jäin odottamaan turvaetäisyyden päähän tilanteen edistymistä. Aluksi kuulin etäältä ainoastaan epäselvää murinan tyylistä ääntelyä teltan sisältä. Hetken kuluttua sisältä asteli kaksi herätetyn näköistä matkaajaa. Karva-Mika ei suuremmin aamun saamasta yllättävästä käänteestä ollut yllättynyt minut tuntien, mutta hän varoitti minua että Klondyke-Juuso oli ottanut enemmän hernettä poikittaisformaatissa joka rööriinsä tästä tempauksesta, ja saattaisi olla möksöpöksöä loppupäivän (kuten sitten olikin). Huolella mietitty hätävalheeni ”tunturikukosta” joka alueella oli käyskennellyt kiekumassa aamutuimaan, ei mennyt läpi. Yllättävää. Jatkoimme aamupalalla kireissä tunnelmissa ja sen jälkeen ajatukset alkoivatkin siirtyä jo viimeisen päivän etappiimme ja kotimatkaan. Kireissä tunnelmissa.

Jalkojeni tilanne oli vakio eli labiili, mutta sen kesti kun tiesi että viimeinen päivä nyt kyseessä. Desinfioin, karjuin ja teippasin jalat vahvaan pakettiin, jonka saisi avata vasta jouluna 2080-luvulla. Kotiinlähtötunnelmissa oltiin ja vielä otin viimeiset vilkaisut Urtaslaakson suuntaan tästä perspektiivistä. Tulisinko tänne vielä joskus, ja millä miehityksellä, ei näistä ikinä tiedä. Joku tovi saattaisi kuitenkin olla kiertämistä Auringon ympäri ennen sitä. Muilla oli myös menemisen ja tekemisen halu vahvana läsnä joten polku kutsui. Ripeästi askelsimme kohti poroaitaa ja valtakunnan rajaa ja pääsimme Norjaan. Siinä oli hyvä pitää ensimmäistä taukoa, samalla kun piipahdimme myös katsomassa Norjan puolen autiotuvan siinä kohdalla. Siellä ei koskaan aiemmilla reissulla ollut intoa piipahtaa mutta nyt ajattelimme tämänkin kortin katsoa. Tupa oli hämmästyttävän erilainen näkemys autiotuvasta kuin suomalaiset serkkunsa. Korkeutta tuvassa oli, nukkumaparvi, lautaa ja lautalattiaa ja keittiökaapistoja. Jollain tavalla perinteisemmän kesämökin tai maaseudun jämäomakotitalon oloinen, mutta jollain tavalla myös vähemmän houkutteleva majoituspaikka maastoreissulla. Kukin kansa tyylillään.

Tämän jälkeen alkoi kivikko-osuus maastossa ja samalla myös katosi polku kuten tavallista. Hetken aikaa paineltiin perstuntumalla, mutta pian oli pakko ottaa korjausliikettä, kun tuntui olevan väärä sektori etumaastossa. Ja pienellä fiksauksella polku taas löydettiin ja matka jatkui. Seuraava kohde olisi Playa del Didnu. Pikku tarpomisen jälkeen siellä oltiin. Suuria kiksejä tästä vitsistä ei enää loppumatkasta jaksettu repiä. Hetki huilattiin sepelillä ja sitten jatkettiin tuttuja kuvioita. Nyt alkoi itselläni taas jalkojen inkvisitio. Liian aikaisin. Toivoin pääseväni hieman pidemmälle ilman tätä riesaa, mutta turha toivo. Jokainen päivä oli aiempaa kivuliaampi. Päästin Karvakolmikon Tähdistön karkaamaan etumaastoon ja jäin suosiosta pitämään hitaampaa tempoa ontuvalla askelluksellani. Tiesin että lounastaukomme olisi luvassa heti puolimatkan jokiylitysten jälkeen, joten viimeistään siellä saisin muun porukan kiinni.

Horisontissa näkyivät taas Norjan teräväkärkiset vuoret Jäämeren rannoilla, mutta enää edes ne eivät suuremmin tuottaneet helpotusta tuskaan. Nyt loppumatka oli vain selviytymistä kivun kanssa ja jonkinlaisen staasin hakemista mielentilaksi. Jokipaikka tuli vastaan onneksi viimein ja näin siellä jo muut kikkailemassa ylitysten kanssa yllättävän hartaasti. Noh, itse vetelin mutkia suoriksi ja saavutinkin heidät samalla vesistöllä. Hyvä niin, pääsin samaan aikaan ruokailemaan joten keittimet oli valmiina ja ei tarvinut alkaa yksin syömään. Lounas teki gutaa totuttuun tapaan ja tässä vaiheessa viimeistään tuli todettua että reissun evästaktiikka oli onnistunut (sitä yhtä virhettä lukuunottamatta), ja uudet pussimuonatuttavuudet olivat ajaneet asiansa. Onhan se hienoa, että viimeisetkin osaset alkavat loksahdella paketissa kohdalleen näin 17 vuoden äijävaeltamisten jälkeen. Sarkasmi, off. Samalla seurasin vierestä muiden keskinäistä vertailua hifi-retkikeittimistään ja elävästi mielessä pyöri Napapiirin Sankarien klippi samasta aiheesta, jonka käsikirjoitus oli selkeästi täytynyt tulla joltain alan ammattilaiselta. Mutta minullahan rinkassa kolisi yhä vanha lommoinen halpistrangia. Siinä sitten hetken huilailin muiden kanssa mutta eri puolella puroa, koska tulehdus oli levinnyt kantapäistäni myös minun ja Juuson väliseen ystävyyssuhteeseen vielä hetkisen ajaksi kukkoepisodin jäljiltä...

Norjan maisemat olivat nyt etupuolella	Laskevaan maastoon saataisiin onneksi painella
Aletaan olla voiton puolella	Viimeisiä askelluksia kohti valtatietä ja parkkipaikkaa...

 
Suoritettu joen ylitys oli mennyt suht heittämällä joten loppumatka olisi enää pelkkää reipasta alamäkeä aina autolle saakka. Myös jalkojen kunto meni reipasta alamäkeä. Siinä sitten jolkoteltiin alaviistoon ja tuttuun tapaan aloin jäädä taas muista jälkeen. Kaukaa näimme kuitenkin jo vesivoimalan rakennuksen, joten jonkinlainen toivonkipinä tuosta maamerkistä sisälläni syttyi ja muistutus siitä, että matka kolpakolle ei olisi enää mahdoton. Muutama tauko, muutama kirosana, muutama reipas askel. Pian oltiin jo siellä vesivoimalalla. Ja siitä vielä loppurutistus hiekkatien pätkää valtatien varteen ja autolle. Ja siellä viimein oltiin! Parkkiksella nappasimme sen pakollisen ”jälkeen” -otoksen porukasta ja sen jälkeen lähdettiin melko ripeästi kohti Kilpisjärveä, missä meitä odottaisi varattuna majoitus sekä ennen sitä mielessämme jo pitkään hekumoitu burgerisetti ja olut.


Autot starttasivat kuin palmun alta ja kotimaahan päästiin ilman suurempaa koronadramatiikkaa. Kilpisjärvi kutsui. Ja Kilpisjärven seireeneillä oli tarjota vuoden 2020 paras burgerimättö ja niin ihanainen kylmä Blanc-olut jäisestä tuopista, että tämä raavas mies koki pitkästä aikaa suuria liikutuksen tunteita. Tämän jälkeen suoritettiin pikainen kauppareissu naapuriin ja siitä pikainen siirtyminen tien toiselle puolen majoitukseen. Ja Karva-Mikahan oli hoitanut tämän viimeisen, mutta ei suinkaan vähäisimmän tehtävänannon erittäin mallikkaasti. Nyt oli oma mökki, kunnon sauna ja terassimaisemat vailla vertaa. Toisella puolen näkyi kauniisti Saana, ja toisella puolen tervehti horisontissa tuttu Barras. Siinä silmä lepäsi. Ja käsi vastaavasti lepäsi oluttuopin kahvassa. Ja seuraavaksi kamera lepäsi kädessä kun pihaan kömpi jostain naapurimökin takaa saattanan iso poro massiivisine sarvinensa! Onneksi se ei ollut kovin äkäinen punaista väriä kohtaan härkien tapaan, niin Mondeoni kyljet saivat olla rauhassa. Hetken se siinä jotain juttuansa funtsi ja sitten painui tunturikoivikkoon.
 

Pikkuhiljaa päästiin urbaaniin moodiin	Villi pohjola yritti kuitenkin seurata kannoillamme vielä
Moro poro	Kunnon turistit

Me suuntasimme saunaan, ja illan ohjelma typistyi loppujen lopuksi pyhään kaksinaisuuteen, kaljaan & saunaan. Pieni speziaalibonus tosin otettiin, kun käveltiin mökiltä majapaikan tavernaan vielä nauttimaan illallinen. Ja lyhyt ruokalistan silmäily käänsi osoittimen melko selkeästi pippuripihviin. Ja voe pojat, oli kyllä napapiirin pohjoispuolen paras pippuripihvi mitä olen ikinä syönyt! Sitä muisteltiin kaiholla koko loppuilta itseni kesken. Kyllä oli hyvää! Mitään kummoisempaa discoboogieta ei sitten enää kaivattu, vaan ilta alkoi nuupahtaa television ja tyhjenevien olutpullojen kanssa lähes itsestään päätökseensä. Kaipa se ikä alkaa näkyä ja tehdä tehtävänsä talossa ja puutarhassa. Olipa huomiselle luvassa vielä tuhatkunta ajokilometriäkin, niin suotta sitä jäätävällä tinanvalamisella alkoi ehdoin tahdoin urakkaa hankaloittamaan.

Aamu alkoi oman autokuntani heräämisellä, eli Klondyke-Juuso oli löytänyt aamupalan, joka meille oli illan pimeinä tunteina toimitettu respan toimesta terassillemme kylmälaukuissa. Hyvä tämäkin. Syötävää oli ja sitä kaivattiin. Oli siis varhainen aamu ja varhaisin liikkeelle halusimme, että ei menisi yöhön asti kotiin saapuminen. Karvaiset Kädenvääntäjät vielä nukkua tuhnuttivat lusikassa, mutta siinä viimeisiä aamupaloja syödessämme kävimme heitä potkimassa hereille. Me olimme kuitenkin valmiina lähtöön, joten päätimme painella autoon ja lähteä liikenteeseen. Ehkä sitten tauolla tien päällä nähtäisiin jossakin. Ja aivan sama.


Käsivarsi taittui ripeästi ja päästinpä hetkeksi myös Klondyke-Juuson kokeilemaan ”nelipyörävaskooliani”, ja eipä hän siitä valittamista tuntunut löytävän. Mondeomies, Mondeomies. Itse tykitin taas omia musiikkimieltymyksiäni Spotifyn uumenista ilmoille repsikan roolissa. Jahtirokkia ja kasariaarteita oli tarjolla, pyytämättä ja siitä huolimatta. Aiemmin Klondyke-Juuson ideoima kiertolenkki Haaparannassa nuuskakuriirina alkoi tuntua turhalta ja huonolta idealta, varsinkin kun tuoreimmat uutiset antoivat Ruotsinmaalta entistä synkempiä epidemiauutisia. Lopulta onneksi hän ideasta luopuikin ja saatoimme keskittyä suoraviivaiseen ja ripeään kotimatkan taittamiseen. Pakollinen lakkahillolettupaussi oli hänen kuitenkin suoritettava tutulla tekojärvellä. Sen sallin. Itse otin massiivisen pehmisannoksen kipossa. Lopulta saavuimme tienhaaraan Jämsän kieppeillä, josta me lähtisimme Tampereen suuntaan ja peränpitäjät kääntyisivät sinne saapuessaan toisella autollaan Lahtea ja etelää kohti. Emme kuitenkaan sitten automatkalla missään vaiheessa toista autokuntaa edes nähneet, mutta toisaalta, ehkä olimme nähneet jo riittävästi menneen viikon aikana. Päivä taittui jo iltaan kun pääsin pudottamaan seuralaiseni kyydistä Tampereen kotiinsa ja viimeinen etappi vei minut soolona maaseudun rauhaan, omaan linnaani. Mikä ehkä hienointa, tällä reissulla oli viimein todistettu, että olin nyt löytänyt auton joka ei hajoaisi tuhannen päreiksi ja vilkuttelisi vikavalodiscoa pohjolan pikataipaleilla. Tästä kultakimpaleesta kannatti pitää kiinni. Ehkä olin viimeinkin löytänyt ”Lapin kultakimpaleen”, farkkumondeon olomuodossa? Toinen kultakimpale mikä reissulta löytyi, oli tuskainen korvamato, minkä Parta-Juhan lauleskelu maastossa sai aikaiseksi tuleville viikoille. Tyyne. Pimpelipom. Voi helvata. Kiitos.

Terassin maisemat OK
	Jädeannos OK

 
Hyvä reissu oli siis jälleen takana (miinus kantapäät). Hieman jouduttiin suunnitelmia lennossa soveltamaan ja tavoitteista tinkimään, mutta nykyään nämä osaa ottaa jo huumorilla ja tietynlaisella realismilla. Mitäpä niistä, paljon tuli kuitenkin uutta nähtyä ja ennen kaikkea Kieddis lakitettua viimeinkin. Kilpisjärven nurkka on nyt kyllä hetkeksi taas koluttu. Ehkä joskus vuosien päästä sinne taas kiinnostaa palata, onhan siellä näkemättä vielä vaikkapa Toskalharjin näkymät, ja kyllä se Kovddo kiinnostaisi toistamiseen joskus vielä paukuttaa läpi itäpuolelta käsinkin. Ehkä nämä ovat sitten niitä reissuja, joilla saattaisi olla siipimiehinä jo omat poikani. Ken tietää? Ainoat varmat asiat kun näillä aiemmilla vaelluksillani ovat kiteytetysti olleet koti, uskonto & kallasmaa.

Kun sitten lomieni jälkeen palasin takaisin sorvin ääreen seuraavalla viikolla, olivat työkaverit perinteisen työpisteen kelmuttamisen ja näppäimistön kirjaimien vaihdon lisäksi hankkineet synttärilahjaksi minulle sopivasti vaellukselta paluutunnelmiin Vitutuspäiväkirjan. Sieltä löytyi monia ytimeen osuvia mietelauseita, yksi erityisesti, joka kuului että ”Joskus pitää matkustaa kauas nähdäkseen, miten päin helvettiä asiat lähelläkin ovat.”. Ehkäpä tämä kirja on pakattuna rinkkaan jo seuraavalle reissulle?

Poislähtöni oli aiheuttanut työpaikalle tyhjiön, jota ei oltu pystytty täyttämään...
	Mahtaako sivut riittääkään?

 
Tarkemmin vaellusmaastoihimme ja käyriin voi omin päin tutustua helposti www.retkikartta.fi Suomen osalta ja www.norgeskart.no Norjan puolelta, jos nämä summittaiset karttakuvat täällä stoorissani eivät riitä. Mutta jeps, tämän karanteenivuoden osalta ovat nyt sekä vaellus että vaellusmuistelot paketissa. Seuraavat reissut tulisivat viemään vaellustossujeni kärjet kuitenkin taas kohti uusia, vielä käymättömiä korpimaita...

K-P, elokuu 2020