TARUJEN TUNTUREILLA

*** Vaellus 2019 : Kilpisjärvi - Pältsan/Moskkugaisi - Barras ***

0. Johdatus Lapin legendojen maailmaan

Muutama välivuosi siinä taas vierähti ennen kuin oltiin uudelleen isomman haasteen parissa. Kililtä paluun jälkeen tuli kahtena vuonna tehtyä ns. ”välimallin rästitunturien” pistovaelluksia muutaman päivän sykäyksinä ja yksikseen. Koko ajan taustalla kuitenkin muistutteli tuo melkeinpä viimeinen musta läntti kartallani, käymätön korpimaa. Kyseessä tietysti Pältsanin ja Barraksen seutu Ruotsin ja Norjan puolella, Kilpisjärveltä käsin. Samalla näkisi myös Kilpisjärven pohjoisnurkkauksen alueen Suomen puoleltakin kaikkine klassikkonähtävyyksineen. Maasto Ruotsin ja Norjan puolella ja etenkin tunturit ovat vakiona astetta korkeampaa ja jyrkempää kamaa, joten perusvaatimus tälle reissulle oli melkeinpä se, että saisin mukaan ainakin yhden, tai mielellään vaikka muutaman vaelluskaverin. Yksinvaellukset alkoivat muutenkin taas jo puuduttaa.

Ennen reissua tiesin jo yhden ikilegendan Lapin mailta, se kuului näin: ”Alussa oli tunturi, karva ja Mika”. Tämän totuuden ympärille oli aina ollut helppo lähteä rakentamaan omaa vaellussaagaansa. Niin tälläkin kertaa. Indiana Mike eli Expedition-Miguel, siis Karva-Mika oli aina valmis kuin lukkari rakkaan ,ja sain hänestä taas oman vaellusrakkaan. Tämä valinta myös varmistaa yleensä aina vaellusreissun osalta toimivat varusteet, sitkeän asenteen, sekä jossain määrin järkevät kriittiset päätökset tien päällä kuoleman jo kolkutellessa olkapäitä. Kun tähän kimppaan sai Karva-Mika houkuteltua myös alppimaita kolunneet kaverinsa, Parta-Juhan sekä Pesu-Juuson (myöhemmin tämän matkakertomukseni aikana näiden maastonimien taustalla olevat tarinat alkavat hahmottua), oli selvää että kasassa olisi sekä pätevä että värikäs kombo. Pesu-Juuso oli jo painellut etukäteen Lapin maastoihin hakemaan tuntumaa edeltävällä viikolla ja me muut ajaisimme toista autokuntaa Kilpisjärvelle, missä kohtaisimme ja lähtisimme nelistämään tundraa.

Niin, toinen ikilegenda Lapin mailta. Noh, jossain määrin tarina oli jo tuttu entuudestaan mm. Taiskan laulamana, mutta satuin sitten kirpputorilta ennen reissua löytämään ”Tarujen tunturit” –kirjasen ja sieltä tuli vielä lukaistua tarkemmin tämä Kilpisjärven alueen tuntureiden syntylegenda ja sehän kuuluu referoituna jotakuinkin näin:

”...Käsivarren tuntureilla eli Haltin heimo, jota johti mahtava Haltin äijä.
Heidän kylänsä sijaitsi Porojärvellä, mutta usein haltilaiset seikkailivat sotaretkillä ruijalaisia ja muita heimoja vastaan.

Käsivarren jättiläisiin kuului myös Saana, vaisu ja jörö mutta muita komeampi nuorukainen.
Hän ihastui naapurinsa Mallaäidin tyttäreen, neitoon vailla vertaa.
Aikansa romanssia rakenneltuaan, nuoret tuumivat astua avioon.
Häitä ryhdyttiin järjestämään Porojärven kirkolle.
Vihkijäksi pyydettiin Norjasta vanha tietäjä, Paras (Barras) ja vieraiksi kutsuttiin kansaa kaikkialta Lapista.

Oli kuitenkin väkeä, jota ei voitu kutsua.
Vihamiehiin kuului Ruotsin uhkea Pältsa, joka myös oli iskenyt silmänsä Malla-neitoon.
Hänen liittolaisiaan olivat häijyt pohjanakat, Jäämeren velhot.
Yhdessä nämä päättivät estää vihkimisen.

Kirkko tulvehti väkeä.
Hääjuhlallisuudet olivat alussaan, kun kaikki jähmettyivät.
Ovesta astui Pältsa: ”Ei kutsuttu, mutta tulin kuitenkin katsomaan, koska en usko, että kaikki sujuu suunnitellusti.”
Samalla hetkellä alkoi pohjoistuuli puhaltaa.

Paras-tietäjä kutsui luokseen Mallaa ja Saanaa.
Mutta parin lähestyessä alttaria myrsky yltyi.
Tuuli ulvoi kirkontornissa ja koko rakennus järähteli.
Suunnattomat jäämassat alkoivat vyöryä pohjoisesta kohti Porovuomaa.
Kirkkoväki kaapaisi kauhuissaan karkusalle.
Kotisijoilleen kaikki eivät ennättäneet, ennen kuin peittyivät jäävaipan alle.
Hento Malla lyyhistyi lattialle, mutta Saana sieppasi hänet syliinsä ja kiidätti Kilpisjärven, vähäisen lampareen rannalle.
Siihen he jähmettyivät rinnakkain, Saana entistäkin jörömpänä ja Malla äitinsä äärelle, kaikilla kasvot etelään päin.
Äidin ja tyttären kyyneleistä kasvoi kirkasvetinen Kilpisjärvi nykyiseen mittaansa.

Myös Pältsa ennätti takaisin omille mailleen.
Hänen liittolaisensa, raivoon intoutuneet pohjanakat eivät enää kyenneet hillitsemään tekojaan, ja niinpä Pältsakin peittyi korviaan myöten jäähän.
Vain päälaki jäi näkyville.

Vuosituhansia myöhemmin jäämassat sulivat, ja jättiläiset paljastuivat.
Ne eivät enää liiku.
Mutta muistot noista häistä näkyvät yhä...”

***

Tämä legenda mielessäni olin viimeiset reittisuunnitelmat tehnyt ja niiden toteutuessa tulisimme tervehtimään jöröä Saanaa, kapuamaan kauniin Malla-neidon kupeille, halveksuen ohittamaan ilkeän Pältsan sekä viimein lyömään yläviitoset Pohjolan Gandalfin, Tietäjä-Barraksen kanssa. Tarujen tuntureille olisimme siis menossa!

Lähtöä edeltävänä iltana oli suoritettava yksi pakollinen kierros, eräänlainen legenda jo sekin. August Rock juhli 20-vuotista taivaltaan ja kävimme kotikylän festareilla tervehtimässä tutut ja hiomassa strategiat kuntoon. Alunperin aikaiseen aamuun tarkoitettu ajolähtö saikin kuitenkin siirtyä välittömään lähituntien yösiirtymään, sillä totesimme että ei niistä parin tunnin unista mitään kuitenkaan tulisi. Olisimme sitten ainakin hyvissä ajoin seuraavana iltana jo Kilpisjärvellä parkissa. Olipa meitä myös kolme kuskia autossa, että jokainen saisi vuorollaan torkkua ja ajaisimme lyhyitä siivuja kukin.

Autoksi oli valikoitunut Parta-Juhan uudenkarhea Tsekkoslovakian ihme, Skeida. Itse tarjosin reissuun hieman alle miljoonaa kilometriä mittarissa raksuttavaa farkkufocustani, mutta yleinen päätös puolsi uudempaa ja tilavampaa vaihtoehtoa. Jännitystä ei tosin tästäkään optiosta puuttunut. Päivää ennen lähtöä tuli Parta-Juhalta viestiä että Skeida ei käynnisty ja ilmeisesti akku sökö tms. Ja koska elettiin perjantai-iltaa, oli kohtalaisen hienoa yrittää etsiä autokorjaamoa tilannetta auttamaan. Oman autoni sähköviat olin saanut juuri korjattua paikallisella nyrkkipajalla muutamalla kympillä ja parilla purkkavirityksellä, käytettyäni koslaa ensin marmoritiskillä, mikä tulikin maksamaan yli 500 euroa ja kaupanpäällisenä vika ei tuolloin edes korjaantunut (!). Mutta ilmeisesti oma autoni nyt oli kunnossa. Vara-akku tosin oli peräkontissa ladattuna jos Focuksella lähdettäisiin... Noh, Parta-Juha sai sitten jonkun korjaamon lauantaina tekemään akkuremonttia ja vika ilmeisesti olisi nyt siinäkin korjattu. Vai oliko? Se varmuus selviäisi sitten tien päällä. Eli kuten perinteeksi on jo muodostunut, on vaellusreissuillamme myös automatka aina yhtä jännittävä ja epävarmuustekijöitä täynnä. Paluumatkasta en suuremmin jaksanut vielä edes stressata, silloin tultaisiinkin jo kahdella autolla takaisin, toisena kaarana olisi siinä vaiheessa Karva-Mikan punainen paholaisromu, maailman vanhin Honda, jota tällä hetkellä Pesu-Juuso luultavasti revitteli jossain Ylläksen takaisten pikkuteiden erikoiskokeilla...

Vitsailin sitten Parta-Juhalle, että ei kannata antaa Karva-Mikalle kuskivuoroa, ellei halua otattaa valokuvia autostaan, itsellänihän oli tästä muistoja aiemmalta reissulta kun Karva räpsytteli tolppakameroita rutiinilla. Noh, Karva kuitenkin otti ensimmäistä ajovuoroa kotipihastani lähdettäessä ja oltiinko ehditty Tamperetta kohti ajaa se parikymmentä kilometriä niin räps. Kyllä Karva osaa. Naureskelin profetioitteni toteutumiselle ja seurasin takapenkiltä mielenkiinnolla keskustelun käänteitä auton omistajan ja auton kuljettajan välillä jatkotoimenpiteisiin liittyen...

Varsinainen ajomatka Lapin perukoille ei oikeastaan tarjonnut suuremmin mitään ihmeellisyyksiä, niin peruskauraa se setti jo kaikille on. Lähinnä mieleen jäi alkumatkan alkoholittomien Crisp-oluiden maistelu/arvostelutuokio auton rullatessa. Ihan kohtalaista kuskikaljaa kylmänä, myönnetään. Mutta, itse asiassa yksi mainitsemisen arvoinen valopilkku matkalle kuitenkin löytyi. Pysähtyessämme lounaalle Muoniossa Hyvään Pataan, oli siellä miestenvessan seinällä iso Samantha Foxin juliste. Se oli fantastista. Siitä muistui mieleen myös se, että loppuvuodesta Samppaa voisikin mennä vaikka katsomaan keikalle Aulangolle...? Touch me.

Saavuimme tällä kertaa hyvissä ajoin iltapäivästä Kilpisjärvelle (mä ajan koko yön, dumdumdum...). Myös Skeida oli toiminut yllätykseksemme hyvin ja omalla ajovuorollani olin jopa yllättynyt sen ärhäkkyydestä, sillä oma Focukseni reagoi normaalisti Jämsän tienoilla tehtävään kaasunpainallukseen kiihdyttäen hieman vauhtia vasta Viitasaarella. Kun olimme kaikki yhdessä Pesu-Juuson kanssa Kilpishallin kupeessa täyttäneet vatsamme burgerikebabmätöllä ja ostaneet kaupasta viimeiset kriittiset evästykset rinkantäytteeksi, suuntasimme kohti Kilpisjärven pohjoispäädyn parkkipaikkaa ja vahva näkemys oli että tänään painetaan maastoon ja mahdollisimman pitkälle, eikä jäädä telttailemaan tien varteen kuten alkujaan ehkä oli ollut näkemyksenä. Karva-Mika tosin huomasi ettei hänellä ollut kovin lämmintä välipaitaa muassaan, joten hän poikkesi vielä kaupasta hakemassa jäätävän kalliin, lämpöisen retkipaidan. Karva-Mikan reissulle alkoi tulla jo hyvin hintaa valokuvauksineen kaikkineen ennen ensimmäistäkään maastoaskelta. Reissumme selkeä rahamies herätti muissa hilpeyttä. Salaa toivoimme myös, että kaupasta olisi löytynyt lämpöisiä paitoja ainoastaan niinä perinteisinä sateenkaarenväreissä olevina turistineulepuseroina. Sellainen päällä olisi ollut melkoisen tyylikästä painaa tundralla. Kilpisjärveltä käsin saimme myös esimakua maisemista kun Barras teräväpiirteisenä horisontissa meitä tervehti, tosin tuolloin luulimme katselevamme Pältsania mutta ei sen niin väliä...

1. Korsussa kamiina (jota ei saa käyttää)

Päivän tavoitteena oli saavuttaa ensimmäinen autiotupa ja samalla myös se viimeinen ja ainoa Suomen puolella, eli Kuohkimajärven tupa. Tämä sijaitsi kolmen valtakunnan rajapyykin tuntumassa ja ainakin paperilla sinne tulisi olemaan 13 km matka. Tämä tosin veisi meidät ensin ylös Pikku-Mallalle ja sitten alas Kilpisjärven pohjukkaan eli nousuja ja laskuja olisi luvassa heti alkumatkalle. Tälle taipaleelle oli tarkoitus myös sisällyttää Pikku-Mallan lakitus, sillä sieltä olisi selkeällä säällä luvassa hienot maisemat yli Kilpisjärven ja Saanan suuntaan. Itse reittihän ei laen kautta menisi vaan alempaa satulasta, mutta pieni pistopolku laelle kulkisi, se olisi vain parin kilometrin koukkaus ja ilman rinkkoja. Myös Kitsiputous Mallan rinteillä olisi nähtävä ja koettava. Nämä olivat sellaisia, jotka ilman muuta kannatti käydä piipahtamassa menomatkalla. Palatessa kun olisi jo nähty niin paljon hienompia juttuja reitin varrella, että ei tällaiset Suomen puolen spesialiteetit juuri tuntuisi enää missään, ja usein myös paluumatkalla viimeisenä päivänä on moodi jo muutenkin sellainen, että tuijotetaan lähinnä omia varpaita ja painellaan menemään sata lasissa autolle ja sivilisaatioon.

Ensimmäiset kilometrit olivat rapeaa nousua tunturikoivikossa ja karummaksi ylängöksi muuttuen. Heti tuntui siltä että oltiin tekemisen äärellä. Ilahduttavasti muu porukka veteli aika samalla tempolla ja samoilla kiputuntemuksilla alkumetreistä lähtien, joten ei tarvinnut suuremmin muista murehtia, kun vain saisi oman askeleensa kulkemaan. Joitain hetkiä myöhemmin pääsimme Pikku-Mallan rinnettä ylemmäs paikkaan, jossa haarautuu sen laelle kulkeva polku ja pudotimme rinkat hetkeksi turpeeseen. Pesu-Juuso yritti ehtiä ensimmäisenä lakittamaan kyseistä nyppylää, mutta aina kun hänen silmänsä vältti otin juoksuspurtteja ja saavutin häntä kiivaasti. Miehen vilkaistessa taaksensa jähmetyin paikalleni tai esitin raihnaista ja hidasta kulkijaa. Ja loppunousussa painelin sitten reippaasti ohi ja varmistin että saisin tältä reissulta ainakin yhden kultamitalin lakituksesta, olkootkin se sitten niistä pienin ja helpoin, reilut seitsensataametrinen Pikku-Malla.

Siellä olimme koko joukko Pikku-Mallan laella ja ihastelimme Suomen puolen maisemia. Tämä oli hyvä aloitussetti, ehkä helppo mutta pientä saavutuksen tunnetta antava, ja tämä latasi hyvin henkiseen virtapankkiin itse kullekin kaikkea sellaista, mitä tulevina päivinä varmasti tarvittaisiin. Hetki fotofotoiltiin ja somesomeiltiin ja sitten reippahasti paineltiin takaisin alas polunhaaraan, rinkat uudestaan selkään ja valmistautumaan loppunousuun satulakohtaan.

Ihan kohtalaista nousua oli rinkka selässä ensimmäisenä päivänä kylmiltään tarjolla, mutta viimein saavuimme satulaan ja siellä meitä odotti yllätys jota emme kartasta olleet nähneet, entisöity saksalaisten korsu. Se oli ihan hauska pytinki puoliksi maan alla ja siinä oli mukava hetki istahtaa. Keli oli onneksemme erittäin hieno ja aurinkoinen, mutta huonommalla säällä siellä olisi ollut erittäin passelia pitää vaikka juomataukoa jos myrsky olisi pyyhkinyt pitkin tunturinselkää. Korsun kamiinan käyttö oli kielletty, koska se oli lähinnä koriste. Tai siis enää ei koristekaan. Joku sitä varmaan oli käytellyt kielloista huolimatta niin olivat vieneet sitten koko kamiinan pois. Jäljellä oli piipunaukko seinässä. Eipä siinä tosin kamiinaa kyllä kaivattukaan siinä tilanteessa. Matkan piti jatkua että ennen iltapimeää perille ehdittäisiin. Tästä eteenpäin oli luvassa laskuosuus, ja monesti kun kuvittelee että laskut olisivat helpompia ,niin itse asiassa taas kerran se oli tämä laskuosuus joka tuotti enemmän harmaita hiuksia ja kipeitä jalkoja.

Laskureitti satulasta alemmas ja Kitsiputouksen ääreen oli melkoista kivikkoa ja irtosoraa, ja vieressä muistutti olemassaolostaan jyrkkä rinne. Näin hyvällä kelillä tämä vielä meni, mutta jos olisi ollut kaatosade ja muuta hienoa niin kohtalaisen ärsyttävä pätkä olisi saattanut olla kyseessä. Bonuksena kuitenkin se, että nyt aukenivat toden teolla Ruotsin ja Norjan puolen maisemat ja saatoimme nähdä jo käytännössä koko tulevan reittimme, tai ainakin ne tärkeimmät tunturinhuiput. Pian tuli myös eteemme Kitsiputous, mikä ennakoidusti oli näin loppukesästä kuivaan aikaan suhteellisen pieni liru, mutta korkea yhtä kaikki, ja oli helppo kuvitella millainen se olisi alkukesästä suurempien vesimassojen siellä pauhatessa. Paikka oli muutenkin kuin kaunis pieni laguuni. Onneksi tuli tämäkin nyt nähtyä, niin pitkään ollut tämä kolkka itselläni pimennossa.

Ilta-auringon jo laskiessa alemmas kohti tunturien lakia, näimme alapuolella Kilpisjärven selkää pitkin seilaavan M/S Malla –laivan. Osalla meistä saattoi herätä kotimatkaa ajatellen tiettyjä aatoksia näitä kivisiä rinteitä alaspäin talsiessamme, mutta niistä ei vielä puhuttu ääneen mitään... Nyt oli edessä vielä runtua tuvalle saakka, alkukipujen hakeutuessa rinkan hiertämiin hartioihin ja kivien hakkaamiin jalkapohjiin. Viimeiset kilometrit olivat tututtuun tapaan pitkiä, rasittavia ja tylsiä. Tunturikoivikkoon laskeuduttaessa hikeä alkoi jo puskea ja kuuma, seisova ilma ei auttanut asiaa.

Kun maaliviiva alkoi häämöttää, fiilikset paranivat. Olimme päässeet erittäin hienosti jo Kilpparille tulopäivänä ensimmäisen päiväetapin eli Kuohkimajärvelle asti. Käytännössä siis tienanneet reserviin yhden maastopäivän. Alunperin aikomus olisi ollut lähteä vasta seuraavana aamuna maastoon. Hieno homma siis kaikin puolin. Kolmen valtakunnan rajapyykki oli siinä likellä, mutta päätimme jättää sen suosiolla seuraavan päivän aamuun odottamaan ja painelimme suoraan autiotuvalle, jossa havaitsimme olevan melko runsaasti porukkaa ja trafiikkia. Kuten ennakko-oletus olikin, olisi telttayö siis luvassa ja aloimme etsiä telttapaikkaa tuvan ympäristöstä mikä olikin yllättävän hankala tehtävä. Maasto oli kivikkoista ja epätasaista ja muutamat harvat järkevät telttapaikat oli tottakai jo varattu. Lopulta muutama tasainen läntti löytyi aivan tuvan nurkalta ja siihen teltat laitettiin. Tämän jälkeen painelimme tupaan kokkailemaan iltapalaa vaikka hieman myöhäinen ajankohta jo olikin. Tuvassa kuitenkin tuntui ovi vielä käyvän taajaan, niin emme ajatelleet olevamme kohtuuton riesa. Siellä sitten ripeästi ja hissukseen kokkailimme ja saimme päivän laitettua pakettiin ja kropan palautuminen saattoi alkaa.

Tässä kohtaa avaan hieman seurueemme maastonimiä. Karva-Mika on tietysti Karva-Mika, ei siitä sen enempiä. Muiden osalta maastonimien käyttö alkoi vasta reissun loppuvaiheessa, jolloin sain ne kuin ylhäältä annettuna ja otin ne välittömästi sitten käyttööni. Tässä vaiheessa reissua meillä muilla ei vielä maastonimiä ollut, mutta selvyyden vuoksi käytän niitä koko kertomuksen ajan, alusta alkaen. Maastonimien perusta luotiin kuitenkin jo tämän ensimmäisen päivän aikana. Kun muut alkoivat tuvalle saavuttuaan kokkailla ja/tai telttoja viritellä, ihmettelin hetken minne Pesu-Juuso katosi. Noh, hän oli jo hyppimässä munasillaan Kuohkimajärven raikkaaseen, hieman nollan yläpuolella olevaan veteen siellä rantakivikossa ja vilkuili viekkaana samalla ympärilleen, että jos aivan kaikki kaksikymmentä telttakuntaa siinä metrin päässä eivät ehkä tätä tapahtumaa katselisi. Totesin että okei. Karva-Mika ja Parta-Juha ohjeistivat minua että perusjuttu. Pesu-Juuso Boogie per usual. Tämä sama tapahtui sitten jatkossa päivittäin eri maastoissa ja tilanteissa. Perusvakio oli kuitenkin se, että aina kun vesistö tuli vastaan ja silmä vältti, oli Pesu-Juuso munasillaan kylpemässä.

Parta-Juhan osalta nimi juontui luontaisestikin enemmän ulkokultaisista ominaisuuksista, eli tyypillisestä goatie-pukinparrasta. Varsinkin kun hän nukkui kellertävässä makuupussissaan jalkaterät pystyssä, pussin suuaukosta vain naama näkyen ja suippoparta terävänä makuupussin ja rintakehän päälle asettuen, oli hän kuin ilmetty Faarao Tutankhamon sarkofagissaan, pitkine partapuikkoineen. Olisi toki sikarista ja nuuskastakin voinut leipoa jonkin maastonimen, niitä kun Parta-Juhalla kului samaa tahtia kuin ranskalaisessa autossa polttimoita, mutta tämä nimi oli nyt ylhäältä annettu minulle ilmestyksessä. Ja mikä on ylhäältä annettu, sitä ei pidä ihmisen muuttaman. Omalta osaltanikin olisi voitu puhua vaikka Pantterista, sen perusteella miten paljon Pantteri-Mixiä kauhoin naamaani, tai Käry-Pekasta, sen perusteella miten elimistöni reagoi retkimuonaan, mutta pitäydymme kuitenkin Koppelossa, se on hyvä niin.

Telttoihin kun päästiin niin telttakunnat muodostuivat kuin itsestään. Itse pääsin (jouduin) Karva-Mikan kaveriksi, mutta se ei haitannut, koska olin jo usean vuoden ajan varustanut itseni reissussa korvatulpilla. Toista telttakuntaa asustivat alppikamut Parta-Juha ja Pesu-Juuso. Tämä jako säilyikin sopuisasti sitten koko loppureissun ajan. Uni iski melko ripeästi ja hellästi kuin koivuhalko takaraivoon, kun poski saavutti puhallettavan tyynyn pinnan. Päivä oli ajomatkoineen ollut pitkä ja rankka, ansaitusti pääsimme nyt nukkumaan.

2. Tuonelan vuoret a.k.a. The Bat Country

Aamulla heräsimme kylmänkankeina, mutta hyvin levänneinä teltoistamme ja ryhdyimme reippahasti laittamaan leiriä kasaan ja matkan etenemistä edesauttamaan. Horisontissa siintävien utupilvien seasta nousi näkyviin uhmakkaasti terävänä Tietäjä-Barraksen laki. Kerrassaan mahtavan näköistä! Ei kiinnitetä nyt liikaa huomiota siihen, että edelleen luulimme tuijottavamme Pältsanin terävää lakea, ja ehkä tulevaa vaellustamme ajatellen se oli hyväkin niin. Tuossa vaiheessa en olisi vielä voinut ehkä uskoa, että parin päivän päästä olisin tuon uhkaavan näköisen matterhornin huipulla itse. Pältsania kun taas meidän ei kuitenkaan ollut tarkoituskaan lakittaa. Tuvalla hyödynsimme vielä viimeisen kaasuliesimahdollisuuden sekä myös ennakkoon arvioidun viimeisen säädyllisen puucee-tilaisuuden. Kaikki totesivat olevansa fyysisesti ja henkisesti hyvässä kuosissa ja olimme saaneet myös levättyä tuskan pois, mitä eilisen todella pitkä ajopäivä ja reipas n. 15 km vaellus heti perään olivat aiheuttaneet. Mielissä oli kuitenkin jo kaikilla vahvana se, että kyseinen ensimmäisen päivän reitti palatessa hoidettaisiin laivalla, lentokoneella, junalla tai vaikka pitsataksilla mieluummin kuin kingettäisiin viikon vanhoilla maastojaloilla sitä kivikkoa ylöspäin, ja mahdollisesti vielä surkeammassa säässä kuin mistä nyt olimme onneksi saaneet naattia.

Isoja kysymyksiä ennen reissua ja myös reissun alettua oli se, miten päin tämä pisaranmallinen lenkkimme kierrettäisiin. Netistäkin kahlailimme ennakkoon näkemyksiä muiden vaeltajien kertomuksista, mutta selkeää konsensusta asiaan ei ollut. Jonkinlainen oletus oli siitä, että vastapäivään eli ensin Barrakselle suunnaten lenkki saattaisi olla fyysisesti helpompi, mutta toisaalta myötäpäivään kiertäen eli ensin Pältsanin suuntaan lähtiessä maisemat silmien edessä avautuisivat ehkäpä hienommalla tavalla. Tähän päälle tietysti seurueemme jokaisen oma henkilökohtainen näkemys ja valinta siitä, mitä kohdetta eniten painottaisi ja mihin paukkujaan laittaisi, toisille (Mika) kun se Barras oli se juttu, itselle taasen Pältsanin massiivin korkein laki eli Moskkugaisi ja toiselle puolikkaalle seurueesta (Juha+Juuso) taas varmaankin kaikki kävi ja en ole varma olivatko edes nyt tietoisia missä ollaan, saatika mitä oltiin tekemässä.

Oli miten oli, vahva yhteisymmärrys oli kuitenkin demokraattisesti omassa päässäni saatu aikaiseksi, jonka tarjoilin sitten valmiina yhteispäätöksenä muille, että lähdettäisiin Pältsanin suuntaan ensin. Eli käytännössä Pältsastuganin ”hotellia” kohti. Näin saisimme luultavasti hienoja maisemia otsalohkoon nopeammin ja myös etukäteen rankimmiksi oletetut rastit olisivat alkumatkasta, kun jerkkua riittäisi vielä reisissä ja beefjerkkua snäkkipäkissä. Kaikille samaa asiaa pohtiville lukijoille ja tuleville reitin kulkijoille voin ryhmämme yhteisenä mielipiteenä näin jälkiviisaana todeta, että reitin vaativuuden suhteen se on melko sama kummin päin sen menee, hieman toki keleistä riippuen, mutta maisemien osalta valintamme oli oikea. Pältsalle ensin suunnatessa saa eteensä hienon tarinankaaren nimenomaan maisemien osalta. Ellei sitten halua kulkea Barrakselta Pältsanin suuntaan silmät takaraivossa? Oman mausteensa tähän vakioreittiin tuo tietenkin Pältsanin sola jonka läpi kuljimme normireitistä poiketen. Siinä suuntavalintamme oli toki ehdoton juuri maisemien osalta, mutta solan läpikulku toisinpäin olisi eittämättä saattanut olla fyysisesti helpompaa. Tästä kuitenkin lisää myöhemmin...

Ensimmäinen etappimme tuvalta lähtiessä veisi meidät huiman matkan eli 0,5 kilometrin päässä sijaitsevalle kolmen valtakunnan rajapyykille. Pyykkiä tuntui olevan sen verran paljon että koko pesutupa oli täynnä väkeä. Gran Turismo etten sanoisi. Ihmistä tuli virtanaan M/S Mallan tuomana muutaman kilometrin kävelyreitille laivasatamasta ja yritimme minimoida ajankäyttömme merkkipaalulla pakollisten fotojen oton jälkeen. Siinä poroaidan portista könytessäni repäisin myös sojottavaan metallipiikkiin makuualustan pussini rikki. Jännää oli loppupäivä miettiä menikö myös ilmatäytteinen makuualusta särjeksi, mutta onneksi ei sitten mennyt. Tämä oli kuitenkin vasta yksi monista reissun aikana tapahtuneista varustepakettini järjestelmäromahduksista, mikä on tietysti monelta osin myös seurausta siitä että pitää ostaa halvalla kaikki ja laiminlyödä huolto niin hyvin kuin mahdollista.

Valtakunnan rajalta lähtiessämme polku erkani turisti-highwaysta ja todellinen vaellus saattoi lopulta alkaa, myös henkisellä tasolla. Olin koko eilispäivän hakenut sitä perinteistä vaellusboogieta, mutta kovin hiljaista oli tuntunut sekä itselläni että muilla olevan sen suhteen. Hieman väkisin puskemista ja sopivan tahdin hakemista koko ajan. Alkumatkan tiukka hevonpeppunousu tunturikoivikossa veti taas mieltä matalaksi ja ryhtiä kumaraan. Aivan kuten kunnon tunturi nuorta kulkijaa aina tykkää alkuunsa kurmuuttaa nöyräksi. Eikä siinä mitään. Kun päästiin pykälää ylemmäksi ja koivikko muuttui ylängön aukeaksi, rupesi keljutus helpottamaan, vaikka kurmuutus vielä jatkuikin pitkään. Koko loppupäivän itse asiassa.

Pesu-Juuso oli osoittautunut porukkamme menijäksi (liekö vetänyt alle sitten kunnollisen viikon pohjatreenin siellä Lapissa) ja nytkin hän alkoi puskea koko 120-senttisellä härän kropallaan maastoa siihen malliin, että jättäydyin suosiolla hakemaan omaa tahtiani taaemmas. Parta-Juha otti kuitenkin haastetta vastaan ja lähti etenemään Pesu-Juuson etujoukossa. Minun perässäni tuli vielä Karva-Mika, jolla tuntui olevan hieman ongelmia sekä rinkan säätöjen kanssa (selityksen makua) että myös oman boogiensa kanssa. Karvan setti oli kyllä monesti muutenkin sellainen, että hän tuli takaa tasaisen tappavaa tahtia ilman turhia taukoja kun taas meikä oli intervallipupunen, jolla oli hirmuinen tykitys ja perään hirmuinen puuskutus jossain kivenkolossa. Noh, kukin tyylillään ja se oli tässä porukassa sekä sallittua että hieno moninaisuuden ja suvaitsevaisuuden riemusinfonia. Shalalaa.

Muun porukan ollessa kaukana sekä edellä että perässä, saatoin taas muistella hieman alueeseen liittyviä legendoja. Olimme nousemassa Duoibal-tuntureille, loivapiirteisille mutta kuitenkin lähes kilometriin saakka kohoaville kukkuloille, jotka sijaitsivat Pältsastuganin ja Kuohkimajärven (sekä myös meidän) välissä. Nämä tunturit kulkivat saamelaisten legendoissa pahaenteisesti nimellä ”Tuonelan vuoret”. Monta pahaa asiaa siellä oli tapahtunut ja monta uhria ne olivat ilmeisesti vaatineet myrskyissä ja tuiskuissa. Tuiskua ei nyt olisi luvassa, sillä Antin musaa ei meistä kukaan vieläkään suostunut kuuntelemaan ja myrskyäkään ei olisi luvassa, koska taivas näytti edelleen uskomattoman selkeältä ja helteiseltä. Jopa liiankin. Ja lämpötila vain kohosi päivän edetessä. Samoin kävi lämpötilalle myös paidan sisäpuolella, sillä nousua tuntui vain jatkuvan ja jatkuvan ja oma kroppani ei suostunut oikein millään lähtemään käyntiin vaellushommiin. Peruskunto sakkaa ilmeisesti vuosi vuodelta pahemmin vaikka yritän kovasti aina ennen reissua saada jotain aikaiseksi. Yritykseksi se aina myös jää...

Kävelysauvat olivat onneksi tulleet mukaan matkaan, niistä tuntui olevan hyvin apua niin nousuissa kuin laskuissa, jo ensimmäisestä päivästä lähtien. Ja nyt kun reitin rankkuus alkoi iskeä entistä enemmän, antoivat ne apuja jaloille ja pitivät osaltaan ryhtiä kropassa. Toinen, vähän huonompi peliveto olivat uudet vaelluskengät. Toki olin parhaani mukaan niitä yrittänyt alkukesän sisäänajaa, mutta lapsiperheen kiireessä taisin ehtiä saamaan mittariin niille ehkä kaksi, ehkä viisi kilometriä ennen reissua. Virhe. Toki kengät olivat kevyet, tukevat, suht hyvin istuvat yms. mutta nyt oli jo selvää, että kantapäissä oli kehkeytymässä rakko de la magic. Ehkä kaksikin.

Asteittain nousutaival alkoi helpottaa, mutta edelleen yläviistoa riitti ja tuntuikin riittävän todella pitkään. Kuuma hellekeli puski soijaa iholle ja homma tuntui todella tervaiselta kaikin puolin. "This is bat country". Ainoaa lohtua toi horisontissa avautuva maisema Pältsanin tunturimassiivin suuntaan. Reitin varrelle oli merkittynä kaksi siltapaikkaa ja niiden luona oli oletus pitää sopivat evästystauot. Ensimmäinen oli jo alkukolmanneksen kohdalla, mutta sen antama rentouttava olotila kesti näissä oloissa noin neljän askeleen verran. Sitä seuraavaa siltapaikkaa odotin kuin kuuta nousevaa ja kun lopulta saavutin edeltävän harjanteen reunan mistä ensi kerran kyseisen sillan alhaalla laaksossa näin, totesin sen olevan ehkäpä kaunein silta mitä olen ikinä nähnyt. Myönnettäköön että näkemykseni saattoi tuolla hetkellä olla HIEMAN objektiivinen.

Tällä toisella silta/puropaikalla pidimme kunnon ruokatauon ja yritimme hieman viilentää itseämme paahtavan auringon poltteessa. Edelleen kuitenkin muistimme olla liikaa valittamatta kelistä. Räntäsateessa ja myterissä tämä ei todellakaan olisi yhtään mukavampaa liukkailla kivillä ja kurasohjossa tarpoessa. Ruokatauolla muutama suomalainen vaeltaja myös ohitsemme pyrhälsi. Aivan yksin ei täälläkään Tuonelan vuorilla joutunut olemaan.

Alamäkiosuus alkoi, mikä tarjosi nousussa kurmuutetuille lihasryhmille lepoa, mutta nyt oli polvien vuoro joutua tulilinjalle. Jälleen kerran minä ja Karva selvisimme kävelysauvojen ansiosta luultavasti helpommalla kuin loput, jotka ilman sauvoja lähtivät maastoon seikkailemaan. Ylänkö alkoi muuttua pikkukoivikoksi, ötökät alkoivat ilmaantua tuntumaan ja alarinteiden seisova ilma pisti soijaa berberiin. Myös tämä päivä oli ollut numeroita rankempi kokemus. Ilmoitetut 13 km kartalla on yleensä se sama 13 km keljutusta Suomen puolella. Ruotsissa ja Norjassa voinee kyseiset keljutuslukemat helposti tuplata, jos on nousumaastoa kyseessä. Eli kropassa tuntui kyllä siltä että yli parikymmentä kilometriä olisi talsittu. Lopun alamäkiosuus oli sitä perinteistä loppumatkan tuskaa ja hieman saatiin pusikoissa tarpoa, mutta lopulta tultiin Pältsastuganille joka oli melkoinen hotelli karuihin autiotupiin tottuneille. Ja hinnasto tietysti myös sen mukainen.

Tiesimme toki jo ennakolta, että Pältsastuganilla kaikki maksaa, myös telttailu pihapiirissä, joten suunnitelma oli alusta pitäen tehdä pikainen stop-and-go ja jatkaa matkaa Pältsajoen varteen telttailemaan jokunen kilometri eteenpäin. Oli kuitenkin myös tiedossa, että Pältsastuganin lähellä olisi hieno vesiputous joka kannattaisi käydä katsastamassa. Siinä kun hetki oltiin saatu hengitystä tasaantumaan päivän koettelemuksista, olin aikeissa lähteä vesiputousta katsastamaan, tuvalta kun sinne lähti opastettu polku. Tässä vaiheessa ryhmämme poikaset kuitenkin saivat jonkun ihmeen sauna-vision ja alkoivat sitä arpomaan. ”Sehän on sauna!”, sanoi Martti Servokin ja muu ryhmämme lähti sitten suuntaamaan tupaemännän asumusta kohti keskustelemaan mahdollisesta saunamahdollisuudesta sekä hinnasta. Aivan varmaa kun ei ollut saisiko saunaan mennä jos ei osta telttapaikkaa tai tupamajoitusta samalla. Itselläni ei todellakaan ollut tarvetta vapaaehtoiseen hikoiluun pakollisen hikoilun päälle, joten painelin kohtalaisen hiljaisessa staasissa kohti vesiputousta, päällimmäisenä ajatuksena lähinnä tämän rastin hoitaminen pois alta ja sitten toiveena telttaan nukahtaminen.

Matkaa vesiputoukselle olikin sitten useampi sata metriä alavirtaan, mikä tietysti hieman kismitti kaiken jo kingetyn jälkeen, mutta lopulta kun paikalle saavuin, oli se kuitenkin kaiken arvoista. Vaikka oli loppukesän kuiva kausi, ei se tätä vesiputousta tuntunut haittaavaan vaan valtaisat vesimassa kuohusivat joentöyräällä näyttävästi, ja koko alapuolinen virta täyttyi vesihöyrystä ja usvasta jota pärskeet ilmaan nostivat. Sen pienen pronssipatsaankin näin. Etsipä itse kun käyt. Vesiputous oli kerrassaan näyttävä ja hieno päätös päivän nähtävyyksille. Räpsin kuvia hetken ja juuri kun olin palaamassa tupaa kohti, saapuivat seurueemme muutkin jäsenet paikalle. Neuvottelut ilmeisen hyvännäköisen (kuulopuhetta) tupaemännän kanssa oli saatu päätökseen ja viidellä eurolla pankkikorttia vinguttamalla per vaelluskenkäpari olivat saaneet saunaluvan. Sinne suuntaisivat heti vesiputouksen jälkeen. Itse painelin takaisin tuvan portaille odottamaan jo muita ja mietiskelin omaa loppuillan suunnitelmaani, edelleenkään sauna ei kiinnostanut. Minua kiinnosti haista pahalle ja jurottaa. Kun katselin muita saunojia matkalla vettä hakemaan ja peseytymään puolen kilometrin päähän ötökkäkoivikossa olevalle puropahaselle, saunaintoni väheni entisestään.

Oma posseni saapui vesiputoukselta ja ilmoitti yhä menevänsä saunaan. Pesu-Juuso etunenässä tottakai, selviö. Mutta sinäkin Karva-Mika, Brutukseni? Menkää sitten, perhana. Minä ilmoitin, että voisin paremman tekemisen puutteessa lähteä scouttaamaan etumaastoon hyvää telttapaikkaa ja olla edes jollain tavoin vähän hyödyksi, kerrankin. Otin Karva-Mikan rinkasta telttakamat, joita oli hajautettu ennen lähtöä useamman kyytiin ja sanoin hakevani telttapaikan jostain Pältsajoen ylittävän sillan ympäristöstä. Saisivat etsiä sitten saunottuaan teltan ja minut. Siitä sitten lähdin painelemaan telttapussi kainalossa ja rinkka selässä eteenpäin Pältsajoelle. Olo alkoi olla jo kohtalaisen väsy. Toivottavasti joku välttävä paikka sieltä löytyisi.

Painelin reippain askelin joelle saakka, oletus oli että vasta sillan jälkeen alkaisin hakea hyvää maastoa teltalle. Kun tulin sillan kohdalle, huomasin että kas, siinähän on aivan loistava tasainen kenttä ja telttapaikka juuri ennen siltaa. Ehkä ei kannattaisikaan painella sillan yli, varsinkin kun maasto tuntui heti sillan jälkeen nousevan ja siellä voisi olla ehkä hieman suojattomampaakin, jos yöllä alkaisi tuulla enemmän yms. Siispä siihen sillan kupeeseen aloin pystytellä telttaa ja sainkin sen yllättävän vähillä kirouksilla yksikseni pystyyn ja kamat sisään. Ei muuta kuin pientä lepoa ja leirivaatteiden vaihtoa, että pääsi teknisistä kuteista pitkän päivän päätteeksi irti. Retkikeittimet olivat muiden rinkoissa, joten kuivamuonan poikasella piti iltapalat siinä aloitella mutta se ei haitannut. Ilta-aurinko valaisi kauniisti Moskun ja Pältsan rinteitä ja oli mukava istuskella hissukseen ja rauhassa hetkinen, itikoitakaan ei ollut nimeksikään. Nyt oli tunne että oltiin päästy sydänmaastoon, ytimeen, ja matkan päätavoitteet olisivat lähellä, päivämatkan päässä. Huomenna paineltaisiin Pätsanin tunturimassiivin keskelle ja kuljettaisiin koko solan läpi, toisen pään satulaan nousten. Tämä tulisi olemaan varmuudella huikeaa settiä.

3. Salaiset solat & satulanhaistelijat

Pojat olivat saapuneet saunareissultansa illansuussa ja sen jälkeen kaikille oli uni maistunut lähinnä joten kuten, tuntui useammallakin olleen melkoista asennonvaihtoa ja pyörimistä koko yö. Ja hikoilun ja jäätymisen vuorovetoa makuupussin sisäpuolella ja ulkopuolella. Yölämpötilat eivät enää olleet niin matalia kuin ensimmäisenä yönä, joten oma marinointipussinikin oli taas muuttumassa astetta epämukavammaksi. Kyllä siinä silti joten kuten tuli torkuttua. Korvatulpat poistivat häiriötekijöistä ainakin Karva-Mikan. Jonkinmoista etäistä jyrinää olin ollut yöllä kuulevinani horisontissa ja luulin ukkosen lähestyvän. Tämä paljastui kuitenkin Pesu-Juuson ilmatäytteisen makuualustan narinaksi naapuriteltasta. Enkä ollut ainoa joka luuli kyseistä mekkalaa ukkoseksi.

Päivän setti oli selvä. Nyt alkaisi tosimaastot ja tosimeininki. Pältsastuganilta kulkee normireitti suoraan Gappohyttalle Barraksen suuntaan laakson pohjia pitkin. Mutta eihän toki näin. Me valitsimme omat reittimme ja teimme sen tyylillä. Lähtisimme painamaan Pältsanin vierestä tämän koko massiivin sisään ja kulkisimme solan toiseen päähän, mistä alkaisimme laakson perältä hitaan nousumme kohti takaosan satulaa. Tämäkin satula oli kuitenkin yli kilometrin korkeudessa, eli korkealle saisimme silti kavuta. Tämän jälkeen katsoisimme tilanteen mukaan niin telttapaikan sijainnin kuten myös loppupäivän ja seuraavan päivän reittisuunnitelman. Tavoite olisi joka tapauksessa satulan jälkeen mennä lakittamaan massiivin korkein laki eli Moskkugaisi (1523 m), joko vielä tänään tai sitten huomenna, asioiden laidasta riippuen.

Tänään oli jo selvästi havaittavissa kantapäitteni via dolorosa. Varsinkin vasemmasta kantapäästä oli irronnut kolmen kämmenen kokoinen (pidätän oikeuden värittää tarinaa ja liioitella faktoja) ihonpala ja orvaskesi kiitti isäntäänsä. Karvalta löytyi iholaastaria ja itselläni oli ensiapulaukussa sideharsotarpeita, joista leikkelin paikkuusarjaa jaloilleni. Päälle vielä vähän jesaria, jota oli toki aina pätkä mukana reissussa. Arvelin näillä pääseväni etenemään päivän kerrallaan, katsellaan ja murehditaan tulevia sitten tulevaisuudessa. Leirin pakattuamme ylitimme Pätsajoen sillan ja jatkoimme Kalottireittiä pitkin noin kolme askelta, minkä jälkeen jo erkanimme siitä ja lähdimme seuraamaan yhtä pientä polku-uraa, joka meni Pältsajoen rantamaita yläjuoksun suuntaan, mutta kuitenkin onneksi hieman jokiuralta ylärinteeseen erkaantuen ja kohti Pältsan solan suuaukkoa. Kantapäät kiljuivat hoosiannaa alkumatkan, mutta jossain vaiheessa kipuportti aivoihin pisti oven säppiin ja jatko oli hyvin perinteistä normikipua.

Tiedossa oli että joenvarsi saattaisi olla soisempaa ja tunturin kyljet taas kivikkoa, joten melko selkeänä oli mielessä pitää välimallin reitti näiden välissä, ehkä siellä olisi alppiniittyä, lehmänkelloja ja vuoristoheidejä litraiset olutkolpakot rinnuksillaan. Ehkä ei. Tätä kuitenkin lähdettiin hakemaan. Välillä polku katoili, välillä rinnan kulki viisi polkua, välillä polku meni ylös, välillä alas, välillä polku tuntui olevan vain alustava konsepti. Siitä sen suuremmin piittaamatta otimme kuitenkin johdonmukaisen yläviisteisen suuntiman solaa kohti. Karva-Mika ja Pesu-Juuso olivat tällä erää lyöttäytyneet omaksi tutkaparikseen, ja painelivat allekirjoittaneen sekä Parta-Juhan mielestä jokseensakin omituisia reittivalintoja umpipusikoissa, kivikoissa ja suomättäiköissä, mutta tämä on vapaa maa. Ruotsi siis. Minä ja Parta-Juha otimme hieman rationaalisemmat linjaukset, mutta yhtä kaikki, alkutaipaleen kuivuneiden mätäsalueiden jälkeen pääsimme hieman kovemmalle maaperälle ja solan suulle, meidän salaisen solamme. Just.

Jälleen kerran tuli kiiteltyä vaellusajankohtaamme sekä säitä. Tämäkin alkumatka, kuten niin moni muukin etappi menneinä ja tulevina päivinä, olisi ollut aivan eri maata (kirjaimellisesti) jos vettä olisi taivaan ja maan täydeltä. Suota olisi meinaan tarjolla. Nyt lähes kuivuneet suotasangot olivat itse asiassa erittäin kelpo maastoa tarpoa ja vettä niistä sai etsimällä etsiä. Virtaavia puroja kuitenkin oli sen verran jäljellä, että erittäin harvassa kohtaa tuli eteen tilannetta että juomavedestä olisi pulaa. Aika optimaalinen ajankohta siis. Bonuksena ötököiden vähäisyys, toki tunturiylängöllä muutoinkin oltiin. Hellekeliäkin piisasi yhä. Juuri kun olimme sukeltamassa Pältsanin solaan sisään, ilmaantyi taivaalle pienlentokone joka kaarteli rohkean näköisesti tunturihuippujen alapuolella ja kävi kaarrokset laaksossamme. Heti kävi mielessä, että jättikö joku jätkistä nyt maksamatta saunamaksut Pältsastuganilla ja virkaintoinen tupaemäntä lähti sitten saataviaan perimään. Tästä ei kuitenkaan ilmeisesti ollut kyse, kone kaarteli hetken ja poistui sitten.

Maisemat ympärillämme olivat juuri niin mahtavat kuin etukäteen olin ajatellutkin kartan ja vaelluskertomusten pohjalta, kun aloin ajaa tätä reittisuunnitelmaa muiden kollektiivisen tajuntaan kuin käärmettä piippuun. Jyrkkiä seinämiä joka puolella ympärillämme, korkealta tunturilakien välistä noroina valuvia vesiputouksia, lumilaikkuja jyrkillä seinämillä, teräviä tunturihuippuja. Tämä oli ns. parasta vaellussettiä ikinä (tm). Laakson pohjan maasto oli sitä alppiniittyä itseään, lehmänkellot ja heidit vielä uupuivat. Ne ehkä ilmaantuisivat myöhemmin, yhdessä Kolmannen Miehen (tm) ja Hillerikuninkaan (tm) kanssa. Aiemmista tarinoistani tuttuja, jos ei heti kelloja soita...

Oli miten oli, nyt mentiin sellaista ”kuvastomaastoa”, että vain tuotemerkit näkyviin valokuviin niin homma on kuosissaan. Tämä oli alusta alkaen osoittautumassa aivan oikeaksi reittivalinnaksi ja etapiksi, eritoten kaiken sen kurmuutuksen jälkeen mitä edellispäivän Duolbain ylitys oli kaikessa karuudessaan ja yksitotisuudessaan ollut. Sitäkään etappia ei olisi halunnut uusiksi painella, ihan sama kummin päin. Tämä taasen, niin, tätä olisi voinut vetää loppureissun ajan edestakaisin. Vahva fiilis oli kuitenkin, että nyt mentiin oikeaan suuntaan, lievää nousu-uraa kohti laakson perukkaa painellen. Jossain siellä mutkan takana perällä meitä odottaisi astetta isompi vuoristolampi jonka äärelle tarkoitus oli ehtiä lounastaukoa viettämään.

Aina välillä jostain eteen tuli pieni sivupuro, jonka ylitys ei ollut suuri ongelma kävelysauvojen kanssa kulkiessa. Ai niin, olihan meillä mukana niitäkin joilla ei sauvoja ollut. Eikä muuten lainata. Noh, se taisi tietysti tarkoittaa Pesu-Juusolle joko ylimääräistä pesupaikkaa tai pientä kiertorastia. Parta-Juhalle toki samoin. Tässä vaiheessa siis Karvakamut Koppelo & Karva erkaantuivat omaksi seurueekseen, ja lähdimme painelemaan reippaalla askeleella kohti kauempana kajastavaa pikkujärveä. Sauvattomat tulivat sitten yllättävän pitkän kiertolenkin tehtyään perässä yläreittiä, vältellen kaikkia purovarsia. Vapaa maa. Ruotsi siis.

Järven rantaan saavuttiin etujoukkomme osalta ja todettiin, että selkeästi olisi nyt fiksumpaa siirtyä järven itärannalle ruokailemaan koska siitä olisi myös suorempi reitti nousta ylös satulaan laakson perällä. Tämä tarkoitti samalla myös kohtalaisen leveän puron ylitystä siinä järven eteläpäässä. Koko matkahan oltiin tähän saakka tultu laakson pohjaa virtaavan joen länsipuolta, ja siellä puolen se maasto oli parempaa silmämääräisesti tarkasteltuna ollutkin. Jälleen kerran kävelysauvat osoittivat voimansa jokiylityksessä ja menimme aika heittämällä liposilla kivillä yli tois pual jokke. Pian perässä saapui Ryhmä Sauvattomat, ja tällä kertaa tuli jo sääli, niin viskoimme kävelysauvamme joen yli että pääsisivät hekin sieltä turvallisesti yli. Toinen vaihtoehto olisi ollut pitää kävelysauvaa pystyssä nokan edessä virran varrella ja huutaa ”you shall not pass!”. Talvisodan hengessä kuitenkin päätimme vetää yhtä köyttä ja sitä rataa. Selkeästi lainaamistamme kävelysauvoista rohkaistuneena Pesu-Juuso vältti ekstrapesun ja Parta-Juhan sikarit eivät joutuneet isoon humidooriin. Kohta oltiin koko poppoo järven rantamaisemissa nauttimassa lounasta ja mittailemassa katseillamme etumaastoa.

Tässä vaiheessa pieni perehdytys lähestyvään kohteeseemme. Moni tietää ja tuntee Pältsanin, tuon terävähuippuisen ”Ruotsin Matterhornin”. Kyseinen laki ei kuitenkaan ole tämän tunturiryhmän korkein, tai edes Pältsanin korkein huippu. Terävä Pältsan on 1404 m korkea, kun taas viereinen tasaisempi Pältsanin laki on 1442 m. Koko hevosenkengän mallinen Moskangaisin massiivi pitää sisällään kymmenkunta tunturinhuippua, useimmat yli 1400-metrisiä. Korkeimpana niistä on laeltaan melko tasainen Moskkugaisi, sata metriä Pältsania korkeampana, 1523 m. ”Mosku” on helpompi valloitettava kuin jyrkkärinteinen Pältsa ja siksipä se oli tavoitteenamme. Tämän lisäksi se tarjoaa korkeimpana kohtana paljon paremmat maisemat, erityisesti lännen suuntaan. Pältsaniltahan ei sinne suuntaan juuri muuta näe kuin Moskkugaisin rinteet. Toki, jos olet oman elämäsi pekkavaris, silloinhan vedät koko massiivin lakia pitkin juosten ja näet joka suunnan ja lakitat joka huipun. Itselläni ikä on kuitenkin tuonut kokemusta (lue: realismia/kyynisyyttä) ja tiesin että ehkä ne paukut riittävät juuri ja juuri yhteen lakitukseen, siispä Mosku se saisi silloin olla. Itselleni tietysti se myös siksi koska korkeus. Alustavasti nousupaikaksi laelle oli mietitty satulan kohtaa, siitähän ne vähäisimmät lisänousumetrit olisivat, kartan mukaan myös käyrästö olisi jossain määrin puolellamme siinä kieppeillä. Varauksella tosin, ruotsalaisista ja norjalaisista kartoista kun ei aina takeita ollut. Ilman rinkkaa siis satulan kieppeiltä laelle, mutta tänään vaiko huomenna, kas siinä pulma. Ja mihin telttaleiri, satulan tälle puolen, satulaan, satulan jälkeiseen laaksoon, kas siinä pulma lisää. Monella meistä alkoi ainakin tässä vaiheessa olla tunne sellainen, että satulaan asti joka tapauksessa mentäisiin rinkoilla nyt, tänne ei ollut tarvetta jäädä leiriytymään. Jälkeenpäin ajateltuna tämä oli myös hyvä ratkaisu. (KERRANKIN vaelluskertomus johon ei tarvi kirjoittaa ”virhe x, kerron lisää myöhemmin”!!!)

Nousureitti aurinkoisessa säässä satulaan ei näyttänyt kovin pahalta laakson pohjalta katseltuna. Tosin pientä kumpuilua siellä oli kuivuneiden purohaarojen uomissa ja pientä kivikon poikasta myös. Pesu-Juuso otti taas näkemystä ja lähti painamaan omaa vauhdikasta tahtiaan ylös. Se hänelle sallittiin. Me muut toikkaroimme parhaamme mukaan hien puskiessa pintaan ja lounasähkyn painaessa vatsanpohjalla. Oli todella tukkoista menoa. Alkupäivän niittykirmailusta ei ollut tietoakaan. Tiivis letkamme levisi taas pitkäksi ja harvaksi jonon irvikuvaksi, kun irvistys myös joka jampan kasvoilla alkoi kiristyä. Tämä olikin yllättävän raakaa settiä. Pehmeää nurmimaastoa yhä jyrkkenevässä maastossa ja painava rinkka selässä. Olipahan tekemistä, jessus. Nousu tuntui kestävän ikuisuuden, mutta lopulta viimeinenkin meistä selvitti solan kunnialla, ja olimme päässeet yli kilometrin korkeuteen rinkkoinemme, Moskkugaisin ja Pältsanin väliseen satulaan. Woohaa!

Satulasta aukesivat mahtavat maisemat pohjoisen suuntaan ja erityisesti Barraksen nurkille. Siellä näkyi myös muita jylhiä Jäämeren rannikon teräväkärkisiä lumihuippuja. Sen sijaan takaisin solaan päin maisemat eivät enää ihmeelliset olleet. Tämä selkeästi puolsi reittivalintaamme ja -suuntaa maisemien suhteen. Mutta rehellisesti jos sanotaan, niin luultavasti toisin päin olisi helpompi mennä rinkan kanssa. Pohjoispuolen nousu satulaan toki olisi jyrkempi mutta se olisi myös lyhempi. Monesti se saattaa kuitenkin olla helpompi setti. Toinen asia mikä kävi selväksi satulassa puuskuttaessamme oli se, että nousu siitä Moskun laelle olisi paha, ehkä liian paha. Jokin vaihtoehtoinen reitti olisi löydyttävä. Pältsanin puolellehan satulasta menisi ilman suurta tuskaa mutta länteenpäin oli jyrkkää. Kartta osasi kuitenkin kertoa, että hieman pohjoisen kautta kiertäen löytyisi loivempaa käyrää nousulle, sitä pitäisi siis ensin kokeilla. Kolmas ilmiselvä asia joka valkeni satulassa syntyjä syviä miettiessä oli se, että tänään ei noustaisi enää minnekään. Viimeisin rinkkanousu oli vienyt mehut kaikilta, lakitus piti ehdottomasti jättää huomiselle. Kellokin lähestyi jo iltaa. Nyt oli tärkeää löytää hyvä telttapaikka, mielellään suht ylhäältä rinteestä ja päästä äkkiä palauttelemaan kroppaa huomista ja loppureissua varten.

Lähdimme laskeutumaan alaspäin satulasta pohjoisrinnettä. Tavoite oli löytää satulan ja jokilaakson välimaastosta telttapaikka seuraavilla ominaisuuksilla: tasainen alusta, vesipaikka. Menin ensimmäisenä tiedustelupartion jäsenenä, koska luotto meikäläiseen oli ryhmässämme nyt kova. Olinhan viimeöisenkin loistavan telttapaikan porukallemme etsinyt. Ja ehkä tämä oli se ainoa asia, jonka saatoin porukkamme keskuudessa osata edes joten kuten, on hienoa että reppanaa kollektiivisesti näin rohkaistaan. Ja kas, eipä tultu sataakaan korkeusmetriä alaspäin kun havaitsin kerrassaan täydellisen telttapaikan. 980 metrin korkeudessa oli pieni tasainen pykälä rinteessä, juuri sopiva muutamalle teltalle, sopivasti pientä rinteenseinämää tuulensuojaksi, vieressä kirkasvetinen pieni soliseva puro pikkuputouksineen, sekä monta loistavaa sipakiveä joka suunnassa ympärillä. Jackpot! Siihen oli Koppelon hyvä kieppinsä laittaa.

Jätkät tulivat perässä ja sain nostella poikien leukaperiä maasta ylös, kun olivat ehkäpä osin jopa oikeasti hämillään näin mahtavasta setistä keskellä karua rinnettä. Siihen oli mukava pystyttää teltat ja aloittaa illan kokkailut. Kellään ei todellakaan ollut kiire tänään enää minnekään. Illalla mittailimme hieman katseellamme Moskun rinteitä pohjoispuolelta ja löysimme mielestämme alustavia reittioptioita, jotka näyttivät selvästi houkuttelevammilta kuin satulasta lähtenyt jyrkänne. Hyvä niin. Olimme saavuttaneet reittimme eräänlaisen kääntöpisteen, point-of-no-returnin, ja tämän kunniaksi avasin jo Pantteri-Mix –karkkipussini. Kyseinen tuote on ehkä parasta vaellusherkkua mitä on olemassa. Samalla availin kantapäideni pakettia ja joululahja näytti hirveältä. Lähinnä enää odotin, että sieltä hyppää kohta silmille joku facehugger-alien. Sulkeuduin telttaani suorittamaan desinfiointioperaatiota ja annoin tästä ennakkovaroituksen aiheellisesti vaelluskumppaneilleni. Neljässä eri oktaavialassa kaikunut rykimäjoikuni samanaikaisesti sekä karkoitti että kiihotti urosporoja kolmen eri valtakunnan alueella. Tulipa kuitenkin minimoitua tulehdusriski kantapäissä ja mahdolliset pidemmän ajanjakson tuskat.

4. Sumuisten vuorten sipat

Levottomasti taas kerran nukutun telttayön jälkeen koitti aamu kilometrin perusleirissämme. Hyvä homma oli se, että olimme näin korkealla, nousumetrit laelle jäisivät nyt alle kuuden sadan. Tämä tietysti ilman rinkkaa. Ja olimme valmiiksi satulan oikealla puolella jatkoa ajatellen, joten mitään takapakkeja ei tarvisi enää reitillä suoritella. Kaikki sopivasti fantsua yhä, vaelluksemme kuitenkin saavuttaessa kohta jo puolenvälinsä. Ainoa kysymysmerkki oli sää, erityisesti pilvisyys. Alkuviikon helteen oli ennustettu kääntyvän loppuviikon pilvisemmäksi ja epävakaisemmaksi sääksi. Jo eilen oli heti aamusta sankka sumu peittänyt Pältsanin ja Moskun lakia, kunnes taikaiskusta puolen päivän aikoihin solaan saapuessamme kaikki usva ja pilvet olivat kadonneet hetkessä. Tänään oli vahvaa toivetta samanlaisesta korkeamman käden väliintulosta, mutta vaikutti siltä että horisontissa joka suunnalla pilvilauttaa piisaisi. Ylös kuitenkin ilman muuta lähdettäisiin yrittämään.

Ennen lähtöä olimme edeltävän illan ja samaisen aamunkin aikana väännelleet sipoja taktisesti telttaleiristämme katsoen eri nurkkiin. Löytäisimme leirimme varmasti sumussakin... Tämähän noudatteli suoraan Amundsenin etelänavan valloituksen taktiikkaa. Pieni epävarmuus etelänavan tarkasta sijainnista sai heidät sijoittamaan navalta kuhunkin suuntaan parin sadan metrin päähän pienet lisäkasat lumesta lippuineen, jotta varmasti olivat edes jossain suunnassa osuneet oikeaan etelänavan tarkan sijainnin suhteen. ...olipa muuten harvinaisen kaukaa haettu aasinsilta, eikä sitten mitään tekemistä tämän asian kanssa. Oikein. Vi fortsättar.

Hyvä nousureitti oli nyt katsottuna, jalat teipattuna, kävelysauvat teroitettuna ja mieli kirkkaana. Ainoastaan maisemat olivat sumussa. Noin parisataa metriä ylöspäin oli kuitenkin vielä näkyvyyttä, saipahan hieman reittiä ainakin alussa katsottua pidemmälle. Ehkä se selkiytyisi päivän edetessä. Olipa toki kartan lisäksi kännyssä GPS karttasovelluksineen, siihen kannatti ja pitikin nyt sumussa luottaa. Loivempi nousu-ura taittuisi kartan mukaan nopeasti jyrkemmäksi molemmin puolin, jos liikaa vasemmalle tai oikealle alkaisi sumussa hakeutua. Kikkailemaan ei kannattanut ryhtyä. Vielä viimeiset nuuskat huuleen Parta-Juhalle ja etappi saattoi alkaa.

Nousu-ura oli melko kivikkoista, mutta kivet eivät onneksi olleet esim. sateen liukastamia ja muutenkin ne tuntuivat olevan melko hyvin maassa kiinni eivätkä mitään irtotavaraa. Jyrkempiä kohtia ja jäätikkölaikkuja sitten lähdettiin kiertelemään hyvän nousureitin haussa, ja pian päästiin jo sumun sisään missä piti laittaa luotto kokonaan gepsin varaan. Tähtäys oli Moskun ykkös- ja kakkoslaen väliseen satulaan, josta ennakkonäkemyksenä olisi loivin nousureitti loppumatkalle lakitasanteelle. Melko yksimielisenä ja tiiviinä ryppäänä pysyttelimme sumussa kuten järkevää olikin, ja pian tulimme selkeästi välitasanteelle joka oli siis lakien välinen satula, tähtäys sumussa oli onnistunut. Nousu oli hetkittäin rankkaa, mutta kuitenkin ihan ookoo. Olihan tunturilla korkeuttakin. Tuuli ei onneksi kovasti puhaltanut ja sateilta edelleen vältyttiin. Sumu ei siksi juuri harmittanut, piti polttavan helteenkin loitolla. Beef Jerkkua ja suolapähkinää kului ja vettä vain piti muistaa juoda.

Loppunousua tehdessä toiveita vielä eläteltiin sumun hälventymisestä, mutta se oli turhaa. Tämän päiväinen usva olisi tiukassa ja edes pientä rakoilua pilviverhossa ei ollut havaittavissa. Viimein tunturin selkä alkoi taittua ja olimme lakitasanteella. Edessä usvassa näkyi kivipaasi, se oli rajapaalu. Tiesimme jo kartalta että varsinainen huippu olisi vielä muutama sata metriä eteenpäin tasaisella laella, Norjan puolella. Brrrhh... pelkkä ajatus vilutti. Norja, paska maa, kuten aiemmilla vaellusreissulla olen todennut vahvasti. Ehkä juuri rajan ylittäessäni jalka taittuisi, myrsky alkaisi tai jokin ikiturso puskisi sumusta kimppuumme. Ehkäpä ei kuitenkaan. Mentiin siis rajapyykin ohi Norjan puolelle ja mitään magiaa ei tapahtunut. Ainoa magia mitä nyt tarvittiin oli GPS. Laki oli niin tasaista, että varsinaista huippua ei millään voinut arvuutella, etenkään sumussa. Muutamia kivikasoja oli siellä täällä, mutta lopulta gepsi ja empiirinen aistimusmaailma vahvistivat, että juuri tuon pikkukiven päällä ole pieni kivikasa olisi Moskkugaisin sumuinen tunturinhuippu. Fiilis, ilmapallo, neula. No, onpahan lakitettu alueen korkein kivikasa ja muutama kuva otettu muistoksi.

Palasimme takaisin rajapyykin luo tuulensuojaa pitämään ja pientä evästaukoa samalla. Siellä korkkasin sitten kuitenkin sen Light Beerin, koska olin sitä mukanani roikottanut tätä korkeinta lakitustamme varten. Olkootkin se sitten kuinka laimea kokemus hyvänsä. No, laimeaa oli olutkin. Panhuilua soittava inka puuttui, sillä olisi ehkä tunnelman saanut. Tai edes Martti Servo, sitä oli lauleskeltu matkalla jo enemmänkin ja laajemmalti porukassamme. Mitäpä siinä kummempia, alaspäin lähdettiin kun todettiin että pilvet eivät häviä minnekään. Vedin ilman gepsiä alkutaipaleen ja luulin olevani hyvinkin suunnassa, kunnes pilvien alle puskiessani alkoikin näkyä kohtalaisen jylhiä maisemia ja lumilaikkuja. Olin tullut hieman liikaa etelän puolelle, yhä kuitenkin turvallisen loivaa rinnettä pitkin, ja olin nyt asteen liikaa hevosenkenkämassiivin sisäkyljellä. Maisemat olivat kyllä hienot, varsinkin kun pilviverho oli noussut tällä välin ehkä satakunta metriä ylemmäs. Nyt näimme kokonaan Moskun lakien välisen satulan josta olimme tulleet ylös, sekä Moskun kakkoslaen. Oikeampaa reittiä painellut Pesu-Juusokin otti korjausliikettä ”virhereittini” suuntaan, kun näki että maisemia oli tarjolla. Eli aivan tyhjin käsin ei nyt maisemien puolesta tarvinnut olla, jotain edes.

4 ½. Kuule puuceen kutsu

Kellään ei ollut suurempaa tarvetta tai halua jäädä sinänsä idylliseen vuoristoleiriimme lepäilemään kun ruuat oli saatu napaan. Teltat vain kasaan taas ja menoksi. Haluttiin kuitenkin päästä uuteen leiriin ennen iltapimeitä. Ennen reissua oli vaikea arvioida miten näiden päivien etapit muodostuisivat. Nyt tuntui kuitenkin että joukossa on voimaa ja kelit suosivat, joten ns. optimistiset optiot näyttivät toteutuvan, heti alkumatkan tienatusta päivästä lähtien. Siispä tavoite oli selkeä, nyt hyvissä voimissa jaksettaisiin painella Gappohyttalle ja siitä takamaastoon hakemaan hyvää leiripaikkaa Barraksen tuntumasta. Osalle porukkaa eilen nähty sateenkaari oli myös antanut toivoa tulevasta, se kun näytti päättyvän Gappohytan tienoille, ja jos ei sieltä kulta-aarretta löytyisi niin ehkä jotain vielä kallisarvoisempaa, kenties puucee?

Siirtymäreitin maaston pitäisi olla suht iisiä, merkittyä polkuakin suurelta osin. Ainoa kysymysmerkki oli isohkon Njearrejoen ylitys laaksossa, reitti kyllä oli merkitty yli joesta meneväksi, mutta sillasta ei ollut kartalla eikä ylämaastosta tarkasteltuna tietoakaan. Ehkä näin loppukesästä joki olisi kuivahko, toivoimme syvästi. Leiristämme otimme suunnaksi karttaan merkityn ylityspaikan ja aloimme sitä kohti mukavan viistosti rinnettä alaspäin tarpoa, ryhmämme jerkkureidet, Parta-Juha ja Pesu-Juuso etunenässä edeten totutusti. Alkumatka meni itsellänikin reipasta tahtia, vaikka kakkosryhmää yksikseni vedinkin. Siitä oli hyvä tarkkailla satoja metrejä edellä ja alempana etenevää tutkaparia ja reittivalintoja. He menisivät luultavasti hieman siksakkia ja minä saisin korjata hedelmät ottamalla suoraan parhaat suuntimat näiden perusteella. Mika perässä taas turvaisi selustaa ja olisi ensimmäisenä mustakarhun ruokaa, jos sellainen kimppuumme hyökkäisi. Optimaalista asettelua sijaintini suhteen tässäkin sektorissa siis.

Kaukaa näin jo, että Pesu-Juuso pääsi joen yli peseytymättä ja Parta-Juha parran kastumatta. Mitään ongelmaa ei siis luvassa olisi. Itsekin saavuin pian joenuomaan ja vaikka leveyttä joella oli, niin syvyyttä tuskin nimeksi. Kiveltä kivelle hyppimällä ja sauvojen avulla siitä selvisin ja pääsin kuivin jaloin toiselle rannalle. Aikaa leiristä tänne oli kulunut reippaasti alle tunti. Maasto oli ollut helppoa ja vaellusboogie pauhasi. Katsahdin taakseni ja nyt pilviverho oli hälvennyt niin että koko Moskkugaisi oli näkyvissä. Se näytti ihan kunnioitettavalta mutta ei mitenkään pelottavalta. Saipahan nähdä nyt senkin kokonaisuudessaan. Ei paljoa edes harmittanut laen pilvisyys aiemmin, monta tuntia siellä olisi saanut odotella selkeitä kelejä. Ja uutta pilveä oli puskemassa samaan suuntaan, eli loppupäivän se olisi taas usvan peitossa.

Saavutin kärkiryhmän tauolla joen toisella puolella ja he olivat bonganneet kohisevan vesiputouksen joessa, sitä sitten hetken ihastelimme ja katselimme kun Karvapalleromme perästä saapui samoille mestoille lepäilemään. Jälleen kerran kärkiryhmä lähti painamaan kuin veromätkyt saanut rusakko etukenossa, itse päästin Karva-Mikankin painamaan edellä ja jäin pitämään perää. Nyt kun lasku-ura oli vaihtunut tasamaastoksi ja osin jopa loivaksi nousuksi, alkoi kantapäiden helvetti taas päästä valloilleen yhtenä ryppäänä. Kipiää teki, teki kipiää. En kuitenkaan lähtenyt teippauksia tarkastamaan, antaa olla koko tuskan paketissa ja katsellaan sitten vasta leirissä montako kantapäätä pitää amputoida. Jotain viitisen kilometriä perusmaastoa olisi kuitenkin enää jäljellä tuvalle, siitä sitten muutama lisää johonkin oletettuun leiripaikkaan. Lisävoimia antoi myös tietämys siitä, että melko varmasti menisimme Malla-laivalla takaisin viimeisen päivän pätkän, ketään meistä kun ei suuresti napannut sitä kivikkorinnettä talsia takaisin Pikku-Mallan rinteillä. Paljoa ei tarvinnut enää siis paukkuja säästellä sen jälkeen jos Barras saataisiin selätettyä.

Viimeiset kilometrit olivat tuttuun tapaan nihkeitä, pidin suosiolla perää ja kirosin kantapäitäni, mutta en kuitenkaan vaelluskenkiäni. Ne olivat kaikesta huolimatta osoittautuneet hyväksi ostokseksi, ensi vuonna olisivat sitten muotoutuneet ja iskussa, luultavasti. Katselin edetessämme myös maisemiä Pältsastuganin suuntaan laakson pohjaa pitkin. Tämä suora reitti olisi toki ollut helppoa maastoa, mutta maisemat, noh, olihan siellä tunturilaaksossa kulkiessamme se ollut aivan jotain eri kaliiberia. Hyvä tunne oli persuksissa, että paljon oli jo saatu nähtyä ja kuljettua. Oikeastaan Barras oli ainoa asia joka erotti minut vielä täydellisestä vaelluksesta. Nyt katse alkoikin jo kiinnittyä enemmän Barrakseen, vanhaan Tietäjä-Barrakseen. Ja perhana, mitä lähemmäksi sitä tuli, ja mitä enemmän sitä katseli, sitä enemmän Barras alkoi viehättää. Keskellä näitä melko samankaltaisia, tunnistamattomia ja lukemattomia tunturinhuippuja, keskellä aakeaa laaksoa, ylhäisessä yksinäisyydessään ja silmiinpistävän erottuvana pyramidina seisoo mahtavana Barras, 1419 m korkeana, ja ennen kaikkea vuonon pohjukassa ollessaan, ympäristöstään selvästi erottuvana. Karva-Mikan ennakko-odotukset ja hehkutukset saattoivat sittenkin pitää paikkaansa. Ehkä tästä oli tuleva reissumme The Juttu.

Gappohytta saapui näköpiiriimme ja eräänlainen erämaahotelli tämäkin oli. Useampi varaustupa löytyi pihapiiristä, osa tyhjillään, osa varattuna. Muutamia vaeltajia parveili pihalla. Pikkuhiljaa porukkamme tuli kasaan pihan pöydän ääreen, ja rohkeimmat meistä lähtivät tiedustelemaan etumaastoon puucee-vajan lukitustilannetta. Ja kas, siellä oli puucee auki, olisiko varaustupalaisten unohtamana vai sitten maan tapa, aivan sama, siellä kävimme vuorollamme jättämässä lausunnon asiasta, ja kun puuceen seinältä löytyi vielä pumppupullollinen käsidesiä, oli visiitti kerrassaan kympin arvoinen suoritus.

Ennen matkan jatkamista arvottiin vielä leiripaikan sijaintia. Tieto oli, että Barrakselle noustaan idänpuoleista harjannetta pitkin joten mietimme mennäkö samalla siihen suuntaan umpimaastoa vai sittenkin Rognlin ja Signaldalenin suuntaan kulkevaa reittiä, josta sitten erottaisiin jossain vaiheessa. Pieni vilkuilu tuvan nurkalta Barraksen suuntaan kuitenkin yllätti. Maastossa näytti menevän perkeleellinen highway kohti Barrasta, vaikka kartassa sinne johti vain joku epävirallinen ja epämääräinen katkoviiva. Öh...? Ja toisaalta alunperin pohtimamme reitti pohjoiseen umpimaastossa tulevalle leiripaikalle näytti luonnossa vievän jäätävään kivikkojyrkännerakkahelvataan, joten se optio unohdettiin sillä sekunnilla ja täysin. Lopulta kartan tarkastelun ja maaston tarkastelun perusteella tehty vertailu vahvisti että kyllä, tämä katkoviivaura kartalla on tuo nelikaistainen moottoritie tuolla maastossa. Sitä kohti siis. Ja vielä kun lähdimme tuvalta, oli pihapiirin reunamailla suomalainen vaeltaja teltassaan ja pysähdyimme jutulle. Hän oli käynyt eilen sumussa Barraksella ja vahvisti, että tuo iso mönkijäuratie on se mitä kannattaa mennä mahdollisimman lähelle tunturia ja siitä sitten erkaantua lakitukseen. Valinta oli nyt selvä.

Mönkijäura oli tässä vaiheessa päivää kuitenkin pashamaista kivikkoruntua jalkapohjille, mutta tieto selvästä ja suoraviivaisesta reitistä lähemmäksi Barrasta painoi vaakakupissa huomattavasti enemmän. Talsimme Gappohytalta ehkä noin kaksi kilometriä tietä pitkin ja tulimme erään järven rantaan, josta pienen etsiskelyn jälkeen löysimme hyvät telttapaikat. Ensiksi vastaan tullut järvi oli jo miehitetty melkoisen seurakunnan toimesta, kymmenkunta telttaa laskimme etäältä, siksi mentiin suosiolla vielä pykälä eteenpäin, ja ihan hyvä niin. Barraksen lakea hipoi satunnaista pilveä ja huomisen osalta oli vielä jännitystä kelin suhteen. Tänään sieltä ei ainakaan löytynyt kovin selkeitä hetkiä. Prioriteetti kääntyi nyt kuitenkin taas palautteluun, ruokaa oli saatava koneeseen, venyttelyjä jaloille jaksettava hieman tehdä, jalkojen osalta desinfiointihuudot kajautettava ja unta palloon otettava. Pesu-Juuso livahti taas tässä vaiheessa läheiseen lammikkoon pesulle, kuuleman mukaan pesureissu ei sitten kuitenkaan mennyt ihan putkeen, kun lammen pohjasta oli pöllähtänyt sellaiset mutasontasedimentit ja kerrostumat liikkelle, että kaveri taisi palata pesureissulta sontaisempana kuin sinne lähtiessä. Oli miten oli, jälleen oli tuhottu yksi rajattu ekosysteemi toimestamme.

5. Reissun paras lakitus (sekä unessa että valveilla)

Tästä piti tulla samanlainen levoton ja katkouninen telttayö kuin aiemmat. Ja niin tavallaan tulikin, mutta eri tavalla. Keskellä yötä havahduin siihen, että joku painaa makuupussiani jalkopäästä alaspäin hetken. Avasin silmät, mutta makuupussin jalkopäässä ei ollut mitään. Tuuli hieman heilutti telttaa, ajattelin että ehkä tuulenpuuska painoi telttakangasta vain voimakkaasti makuupussia vasten. Nukahdin. Hetkeksi. Taas sama omituinen tunne, selvä paineen tunne makuupussin päällä, kuin voimakas puhallus ylhäältä päin. Tunsin selvää painetta jaloissani! Nousin istumaan, ei edelleenkään mitään, tuuli ei puhaltanut mitenkään merkittävästi, Karva-Mika nukkui sikeästi teltan toisella puoliskolla, makuupussini päällä ei ollut mitään. Oliko jaloissani vain jotain haamukipuja tai outoja tuntemuksia pitkän päivän jälkeen? Olisivatko tunturien henget, eritoten Barras, nyt asialla...?

Taas kerran painoin pääni tyynyyn, tällä kertaa hieman pelonsekaisin tuntein. Ns. "mitä helvettiä täällä tapahtuu" –tuntemuksin. Ummistin silmiäni hieman ja odottelin... ja taas! Jokin painoi makuupussiani, nousin hitaasti istumaan ja katselin, kuuntelin, tutkin ympärilleni. Samassa sen havaitsin. Perkeleen Karva-Mika vieressäni näkee jotain ihme unta, hänen jalkansa tikkaavat kuin Singer-ompelukone ja hän on vähän väliä potkinut makuupussiani, joka on jotenkin sitten kiristynyt jalkojeni päälle ja aiheuttanut omituisen paineen tuntemuksen. Hetki on taukoa, ja kohta taas jalat käyvät. Tuota unijuoksua on luvassa vielä tunnin ajan, yleensähän Karva kääntää kylkeään kolmen minuutin välein ja odottelin nytkin niin käyvän, että potkujen osoite myös vaihtuisi, mutta ei, tälläpä kertaa kylki ei käänny ja Karva askeltaa unimaailmassaan samaan suuntaan tunnin ajan. Tiesin kyllä kuorsausjutut ja osasin varautua korvatulpin. Tämä oli nyt kuitenkin sellaista mihin ei korvatulpatkaan auttaneet. Tämä oli uutta.

Aamun sarastettua ja leirimme heräiltyä uuteen aamuun otan asian puheeksi aamupalaringissä. Karva-Mika ei itse muista unestaan mitään, toiset naureskelevat. Itse alan kuitenkin nähdä syvempiä sävyjä tässä vaiheessa, Barraksen siluetin samalla piirtyessä sivusilmissäni verkkokalvolle Karva-Mikan olkapäiden takana. Olemmeko saapuneet aikaan ja paikkaan, ja sellaiseen tilanteeseen vaelluksellamme, missä rationaalinen nykyhetki, tuntemamme todellisuus ja luonnonvakiot eivät enää yksin määritä kulkuamme? Olemmeko saapuneet siihen tarujen ja legendojen maailmaan, joista olemme lukeneet? Voisiko vanha Tietäjä-Barras alitajuisesti, unen ja aikojen halki vaikuttaa meihin näin voimakkaasti, tavalla joka ilmenisi öisenä käytöksenä meistä mieleltään heikoimman ja vastaanottavaisimman osalta? Kävikö Karva-Mika unessaan tekemässä univaelluksen Barraksen luona, kenties pyytämässä lupaa nousta tunturin laelle, kenties osoittamassa kunnioitusta tälle? Olemmeko saapuneet Barraksen valtakuntaan nyt luvatta vai luvallisesti?

Mieleni yhä hämmennystä täynnä nousin istuinkiveltäni ylös. Riiits. Perkele! Perse repesi. Voi helvata! Siinä meni hyvät vaellushousut. Jokin terävä kulma kivessä repäisi ahteriin mukavan reiän. Kuitenkin kyseessä parhaiten kosteutta kestävät vaellushousuni. Piti taas kaivaa jesariteippi esiin ja tehdä pieni paniikkipaikkaus ennen kuin lähdettäisiin kipuamaan. Näin nopeasti oli sitten syvälliset aamupalamietteet nollattu ja arkimoodi laitettu päälle. Nyt oli paskottu jo kävelysauvat, kantapäät, makuualustan suojapussi, rinkan saumat oli purkautumassa, makuupussin huppu repeämässä ja sitten vaellushousutkin. Kun nyt vielä edes pari päivää pakka pysyisi kasassa, manailin itsekseni.

Jätimme leirin paikalleen, koska tavoite oli käydä Barraksella kevyellä päivärepulla ja palata takaisin teltoille ruokailemaan ja jatkoa miettimään. Aiempien päivien tarkastelujen perusteella idea oli odottaa aamulla hetki kelin selkenemistä, jotta laella olisi hyvä näkyvyys, mutta nyt jo aamusta näytti Barraksen osalta paremmalta joten turhaa ei odoteltu. Kilpisjärven suuntaankin Saana näkyi selkeästi ja taivas oli sillä suunnalla paremman oloista. Pältsanin puolella taas oli pilvilauttaa ja joka päivä Moskun laki tuntui jännästi jäävän pilvien vangiksi, vaikka matalammat huiput ympärillä olisivatkin selkiytyneet.

Ennakkotietoa oli saatu että vesipaikkaa olisi matkalla tarjolla, joten paniikkia ei ollut tuupata vesikantamuksia äärimmilleen. Lähdimme hyvin ennakkofiiliksin mönkijätietä eteenpäin ja pohdimme että miltä kohdin on järkevintä erkaantua polusta. Jo pienen matkan jälkeen havahduin siihen, että Karva-Mika oli lähtenyt omille teilleen. Joku moodi hänellä oli nyt selkeästi päällä. Hän puski jo etäämmällä umpimaastossa kovaa tahtia Barrasta kohti, täysin eri reittivalinnalla kuin me muut. Selkeästi oli nyt joku oma juttu hänellä ja Tietäjä-Barraksella menossa, sen voin sanoa kun sitä maanista menoa katselin. Muulla porukalla vaihtui taas takamies lennossa, kun Pesu-Juuso jäi vaihteeksi perää pitämään. Minä ja Parta-Juha löysimme oman yhteisen reittivalintamme yläviistoon ja näin all-male -panelimme suuntasi kohti reissumme viimeistä suurta haastetta.

Reitti vei melko luontaisesti kohti tunturin etelänpuoleisten harjanteiden välistä uomaa, jossa pikkupuro virtaili. Siellä oli tarkoitus pitää ensimmäinen tauko ja täyttää vielä vesipullot. Samalla kun puronvartta hiljalleen lähestyttiin, huomasimme yksinäisen vaeltajan etumaastossa, myös samaiseen puropaikkaan matkalla. Lopulta saavutimme kaverin taukopaikalla ja hän paljastui myös suomalaiseksi samoojaksi, ja siinä sitten lyöttäytyi löysästi porukkaamme ja Barraksen valloitusretkikuntaan. Pesu-Juuso tuli hetken matkaa kimpassamme myös, mutta lähti sitten Karva-Mikan reittivalintoja seurailemaan. Karva oli painellut taukopaikastamme vauhdilla ohi ja veti transsinomaisessa tilassa aivan omia linjauksiaan alarinteillä, en alkanut niitä sen enempää kyseenalaistamaan tai perään muutenkaan kyselemään. Tuntui että tällä hetkellä hän oli meidän astraaliporttimme ja kanavamme tunturien jumalten suuntaan. Antaa palaa sitten vaan, ajattelin.

Olimme kuulleet että puron varren kieppeiltä pitäisi alkaa merkitty reitti laelle. Sitä emme kuitenkaan nähneet. Tieto kuitenkin oli että idänpuoleista harjannetta pitkin ylös on mentävä, joten aloimme kaartaa Parta-Juhan ja suomalaisen seuralaisemme kanssa asteittain kulkua sinne päin ennakoivasti. Alkunousut olivat muutenkin loivemman oloiset siinä suunnalla. Karva-Mika tuntui puskevan jo kauempana suoraan päin Barraksen jyrkkää eteläseinämää ja alkoi nousta kivikkoiselta näyttävää rinnettä yhä ylemmäs. Pesu-Juuso paineli autuaan tietämättömänä tai sitten jotain tietävänä melko uskollisesti perässä. Menkööt, ajattelin. Joko siellä menee polku jonka ovat löytäneet tai sitten ei, huonolta reitiltä ja maastolta se silti näytti. Minä jatkoin suuntana tiukka koillinen ja oletetun nousuharjanteen alareuna. Lopulta pääsimme alaharjanteen päälle, varsinaisen Barraksen juurelle ja näin etäämpänä kivikasan, selvästi merkitsemässä nousun alkupistettä. Hyvä, sinne kävelin parkkiin ja istahdin alas taukoa pitämään ja vaatetusta välppäämään nousua varten. Katsahdin samalla ylöspäin tulevaa rinnettä ja huokaisin syvään. Voihan. Helvetti.

Tämän piti olla loivin ja ainoa järkevä nousureitti. Jep. Näytti pirun jyrkältä ja pelottavalta minusta. Ja raskaalta. Pelkkää täyskivikkoa, jyrkkää ja loputonta nousua, ei pienintäkään tasannekohtaa tai lepohetkeä missään tiedossa. Lisäksi heti oikealta reunalta alkoi jyrkänne alas rotkoon, vuonoon, jonnekin mitä en halunnut suuremmin ajatella. Pieni tuulenvire puhalteli uhkaavasti, ohuet pilviharsot nuolivat ylärinteiden pintaa. Ei hitto... Nyt näin ylempänä alkunousun puolivälissä, kuinka pari pientä pistettä ilmaantui näkyviin, siellä menivät Karva-Mika sekä Pesu-Juuso. He olivat nousseet omaa reittiään ja puskivat nyt siihen samalle nousu-uralle loppumatkaksi, minne mekin olisimme menossa. Mutta voi jessus kuinka pieniltä he näyttivät, nousun pituus ja rankkuus alkoi konkretisoitua takaraivoon. Tämän piti olla helpompi lakitus, ns. hyvä lakitus tällä reissulla. Ei se Moskukaan nyt mikään paha lakitus ollut mutta silti. Nyt näytti kyllä vahvasti siltä että ilmaiseksi ei mitään saa, jos edes yrittämään uskaltaa. Ajatukseni keskeytti se tosiasia, että Parta-Juha ja suomikamumme olivat lähteneet jo nousemaan rinnettä jahkailuihini kyllästyneenä, ja totesin olevani melkoisen yksinäni rinteen alapäässä. Ratkaisujen aika oli käsillä. Huomasin onneksi lyhentää kävelysauvojani nousua varten suomikamun esimerkkiä seurattuani, löin pipoa syvemmälle päähän, pistin hanskaa kouraan. Nyt se alkaa.

Alkumetrit näyttivät mistä tämä tunturi on tehty. Isoa kiveä iso kasa. That’s it. Jonkinlaista reittivalintaa yritin tehdä ja seurailla yläpuolella menevien edesottamuksia, mutta aika samanlaista oli koko rinteen leveydeltä. Mitään kummoisempia reittimerkkejä en nähnyt, liekö niitä ollutkaan, mietiskelin. Sama se, laelle pääsee vain ylöspäin koko ajan kiipeämällä, ei siinä ohjeistusta enempää tarvita. Jonkinmoista polku-uraa oli kuitenkin talloutunut rinteeseen, joten siinä sitten kingettiin vahvalla tekemisen meiningillä. Kun nousua oli takana vartin verran, pidin taas taukoa hetken ja katselin alaspäin. Maisemat olivat hulppeat, tärkeämpää oli kuitenkin se, että alhaalla vallinnut epätoivo ja alakulo oli väistynyt. Nyt oli tekemisen meininki, matka ylöspäin, ja enää ei pelottanut eikä arveluttanut, nyt piti mennä. Puuskutus oli kovaa, mutta pikkupätkissä eteenpäin mentiin. Pysyin hyvin yläpuolella menevien tahdissa vaikka välimatkaa olikin yhä. Jossain vaiheessa saavutin nousurinteessä olevan pienen lumilaikun, jota olin jo telttapaikalta katsellut. Olin arvioinut sen olevan noin nousun puolivälissä. Tämä oli hyvä tieto, jonka voimalla sitä uskoi että tästä vielä valmista tulee. Hieman tämän jälkeen vastaan alkoi tulla punaiseksi maalattuja reittikeppejä. Noh, hyvä että edes siinä vaiheessa. Nyt oltiin ainakin merkityllä reitillä. Pikku intervalleissa jatkoin ylös kapuamista. Happi loppui ja pieretti mutta nyt oltiin kyllä asian ytimessä. Mietin myös tuossa hetkessä, että jos tämä rinne olisi ollut aavistuksenkin jyrkempi, keli aavistuksenkin myrskyisämpi, tai olisin ollut yksin liikenteessä, en olisi tätä nousua saanut suoritettua. Niin rajoilla mentiin. Nyt kuitenkin sää näytti suosivan, tuuli ei yltynyt ja pilvet eivät alkaneet kasaantua ympärille.

Vähän matkaa yläpuolellani näkyi eräänlainen harjannekohta, jota olin pitänyt alkumatkan jyrkän nousun päätepisteenä, jonka jälkeen jyrkkyys taittuisi hieman ja loppumatkalle olisi ehkä vartin tai puolen tunnin kapuaminen lopulliselle laelle. Sitä kohtaa olin lähestymässä hyvää tahtia. Siellä pitäisin ansaitun lepotauon. Mutta samassa näin Pesu-Juuson ja perässä muitakin olevan sen jyrkänteen reunalla valokuvailemassa ja katselemassa maisemaa. Kummallista. Solidaarista. Kivaa, että pojat jaksavat odotella seurueen viimeistä puolenvälin etapilla, että päästään kimpassa loppumatka. Näitä heikon mielen tuottamia ajatuksia ehdin muhia päässäni noin kymmenen sekunnin ajan. Saapuessani harjanteen kohdalle alkoi maasto edessä taittua nopeasti ja näin vähän matkan päässä edessä ison kivipaasin. Vielä silloinkaan ei kellot päässäni soineet. Totesin mielessäni vain, että onpa hyvä reittimerkki nyt rinteessä, ja samalla sekunnilla tajusin, EI HITTO TUO ON LAKIPISTE!!!!!

Kyllä, se oli, piti se uskoa. Minulla oli enää muutama hassu kymmenmetrinen matkaa jäljellä. Jeeeeeees!!! Siellä muut jo pitivät taukoa lakikiven luona ja juttelivat hassuja keskenänsä. Minä saavuin häkeltyneenä, kaikkeni antaneena ja erittäin tyytyväisenä itseeni, tuon iloisen joukon osaksi. Nyt oli lakituksen tuntua! Maisemat olivat sanalla sanoen mahtavat, joka suuntaan. Kerrankin ja pitkästä aikaa lakitus jota pilvet ja sumu eivät pilanneet. Tämä korvasi kyllä kertaheitolla Moskun pettymykset ja antikliimaksin. Räpsin ripeästi kuvia ja ihailin maisemia, sillä pilvisyyden uhka oli päällä ja pilvilauttoja kierteli ympärillä jatkuvasti. Jätkät pistivät lakitussikariksi, minä otin näön vuoksi paksun salamipatukan suuhuni imeskeltäväksi. Huippujätkät, huippuhuippu. Tämä oli ilman muuta "reissun paras lakitus"! (Barrashan on suomeksi Paras, nyt saa nauraa väkinäisesti kirjoittajan tiukalle läpälle)

Nimet laitettiin laen vieraskirjaan ja onniteltiin toisiamme. Suomalainen seuramiehemmekin kiitti että sai meidät mukaan nousuun, kuulemma yksin olisi saattanut jäädä hänelläkin kiipeäminen kokeilematta. Mika oli selvästi palautunut berserk-moodistaan laella ja kertoi, että oli löytänyt merkityn reitin jo jokivarresta ja tullut siksi eri paikasta kuin me. Ok, siispä sitä reittiä nyt voisimme alas talsia, tosin juurikaan helpompi reitti se ei olisi. Muutenkin olisi nyt tärkeää vaan varoa ettei väsyneenä paluumatkalla rikkoisi jalkojaan. Aloitimme siis paluun ennen mahdollista kelin huononemista ja hyödyntäen vielä hetken aikaa sitä adrenaliinia veressä, mitä lakitus oli kehään puskenut. Parta-Juha tehosti adrenaliinin vaikutusta vielä tuttuun tapaan heinäpaalillisella nuuskaa.

Alastulon puolivälissä huomasimme alhaalla pieniä pisteitä. Siellä oli nousuaan aloittamassa ilmeisestikin sama n. 15-henkinen joukkio, joka oli telttaillut ”naapurijärvellämme”. He selvästikin myös arpoivat nousureittiä ja katsoivat alastuloamme mahdollista reittivalintaansa helpottaen. Lopulta he suuntasivat harjanteen alkupäähän kuten minä ja Parta-Juha olimme tehneet. Me kuitenkin käänsimme tässä vaiheessa laskureittiämme hieman länteenpäin, minne opastettu reitti tällä kohtaa myös suuntasi. Eipä tämä opastettu reitti sen kummoisempi profiililtaan tuntunut olevan kuin alkunousun osalta käyttämänikään. Hieman selkeämpi polku-ura siinä meni, mutta siinä missä kiviä oli vähemmän, oli liukasta irtohiekkaa enemmän. Jyrkkyyttä suunnilleen saman verran. Makuasia sanoisin, sumussa toki turvallisempaa tulla alhaalta asti merkittyä reittiä. Tätä sitten hissukseen paineltiin alaviistoon vielä hetki kunnes saavutettiin varsinaisen tunturin alareuna ja alkoi niin sanottu ylänkötrallattelu ja palautteluboogie.

Otimme suuntaa samaiselle puron taukopaikalle kuin noustessa ja katselimme vielä takamaastoon, kun tämä suuri joukkio kapusi pikku pisteinä Barraksen harjannetta ylöspäin. Melkoisen voittajaolo oli nyt kun tiesi laelle ja takaisin selvinneensä ja vielä hyvät maisemat kuitanneena. Kolme lakitusta, vesiputouksia, hyviä muistoja. Tämä reissu oli jo nyt melkoinen suksee, vaellusseurakin oli osoittanut kyntensä viimeistään tässä vaiheessa. Kaikki olivat hyvässä kuosissa, kaikilla huumoria riitti, ja ennen kaikkea, keskuudessamme oli uinuva shamaani, Karva-Mika, jonka vahvasta panoksesta aboriginaalien unimaailman puolella lakituksemme onnistumisen takaamiseksi olin nyt sataprosenttinen varma ja kiitollinen. Reaalimaailman puolellakin Karva-Mikasta oli paljastumassa melkoinen shamaani. Toki tiesin entuudestaan hänen kontaktinsa musiikkipuolen artisteihin, mutta nyt keskustelujen lomassa ilmeni, että tulossa olisi lähiaikoina kollaboraatio sen tason lapsuuden idolini kanssa, että henkinen lakki oli otettava nöyrästi kouraan suuren gurumme edessä.

5 ½. Follow the water

Teltalle päästyä oli tutun ruokamätön aika ja reilusti kannattikin tankata, että loppupäivän urakka olisi tehtävissä. Kartan perusteella Gappohyttan ja Goldahyttan välissä olisi muutama jokipaikka jossa voisi pitää yötaukoa. Kuiva keli tosin jätti arvailujen varaan mikä olisi kyseisissä jokipaikoissa todellinen vesitilanne, mutta suunnitelma oli että jompaan kumpaan paikkaan tänään talsittaisiin. Tässä vaiheessa selvitin lopullisesti myös ryhmämme loppumatkan aikataulut ja suunnitelmat, joiden ymmärtäminen oli jostain syystä vienyt itselläni usean päivän ajan. Olin luulossa, että huominen olisi viimeinen maastopäivämme, eli tänään täytyisi puskea kilometrejä tieltä pois raivolla, jotta ehtisimme huomiseen iltalaivaan. Mutta nyt ymmärsinkin, että tarkoitus oli viettää vielä koko huomispäivä maastossa ja vasta ylihuomenna mennä ensimmäisellä laivavuorolla. Silloin olisimme hyvissä ajoin Kilpisjärvellä ja ehtisimme ajaa päivänvalossa kohti etelää pitkän tovin. Tämä kuulostikin jo järkevämmältä, ja tietysti nosti fiilistä kun tiesi että aivan älytöntä tahtia ei kotiinpäin tarvisi tundralla naputtaa menemään.

Matkaan kun teltalta viimein lähdettiin, niin ennakkofiilis mönkijätien tuskasta osoitti paikkansapitävyyden lähes välittömästi. Pieni lepotauko oli bonuksena tottakai jumiuttanut kaikki lihakset, joten kankeaa ja kipeää oli meno alkumetreistä alkaen. Päälle ruokaähky niin matkanopeus saatiinkiin jo melko alhaiseksi. Tulin suosiolla taas Karva-Mikan kanssa peräjoukossa, kun toiset painoivat menemään viuhuen Gappohytalle, osin ilmeisesti sipa-hädän eteenpäin työntäminä, viimeinen puucee kun olisi taas hetkeen tarjolla.

Meille kahdelle nuo viimeiset nousumetrit Gappohyttan mäkitöytäreelle hiekkaista mönkijätietä pitkin olivat todella, todella, todella, todella tuskaiset ja hitaat. Aivan jäätävää mehujen puristusta. Lopulta sinne kuitenkin päästiin. Pieni taktiikkapalaveri pihassa pidettiin ja eipä siinä oikeastaan muuta kuin matkaan taas. Ei se kipu lähde kuin sillä millä se on tullutkin. Heti alkuunsa päästiin ylittämään pieni koskikanjoni jossa piti olla tarkkana, mutta sen jälkeen maasto oli taas perinteistä ylänkörinnettä. Onneksi alun nousu oli hyvin vähäinen ja sen jälkeen pitäisikin olla sitten loivaa laskua kohti jokipaikkaa nro 1 tai jokipaikkaa nro 2.

Matka oli taas kerran itselleni hyvin tukkoista, kun elettiin jo päivän loppupäätä ja takana oli aamupäivän kova rypistys Barraksella. Jalkoja särki ja kroppa oli aika heikkona. Muut painelivat kaukana edellä, itse pyrin pitämään satunnaisesti lähinnä näköetäisyyden. Arvioitu noin kolmen kilometrin matka tuvalta jokipaikalle tuntui kestävän ikuisuuden. Tunnin kuluttua olin jo varma, että jokin niistä lukuisista kuivuneista sivujoen urista mitä oli tullut ylitettyä, oli ollut kartalle piirretty puro jota tavoittelimme. Eli suunnitelmamme olisi silloin mennyt pieleen ja pitäisi jatkaa vähintään toiset kolme kilometriä kohti seuraavaa jokipaikkaa. Olin heittämässä kirvestä kaivoon ja istahdin kivelle lepäämään, mutta päätin vielä kaivaa kännykän ja varmistaa asioiden laidan gepsillä. Ja kas, gepsi näytti kiistämättömän totuuden, olimmekin vielä kilometrin päässä siitä jokipaikasta minkä luulin jo menneen pipariksi. Hienoa, siitä tuli tarvittava piristysruiske millä jaksoin jatkaa vielä hetken. Ja kun noin kilometri oli kulunut, alkoi kuulua lupaavaa virtaavan veden kohinaa ja siinä se nyt oli, päivänselvä yöpymispaikkamme, ja juuri siellä missä kartan mukaan pitikin olla.

Pojat reippaina vielä halusivat sykkiä ja tutkia etumaastoa yhden nyppylän verran, mikäs siinä. Itse olin varma että tähän jäädään. Lopulta muutkin totesivat palattuaan asian, seuraavassa notkelmassa olisi myös ollut joen sivuhaaraa, mutta siellä olikin myös joku muu jo leiriytyneenä. Tässä oli siis hyvä. Tilanne oli nyt erittäin lupaava. Olimme saaneet hyvin kilometrejä plakkariin myös tänään, ja huomiselle olisi suht helppo pätkä talsittavaksi takaisin Kuohkimajärven tuvalle, ja siitä sitten ylihuomenna pikku taivallus Golddaluoktan laivarantaan, mistä kyyti veisi Kilpisjärven kimmeltävän järvenselän yli automme luokse. Tässä vaiheessa allekirjoittanut joutui kuitenkin siirtymään lainaruoan ääreen. Omat retkimuonani olivat kestäneet Barrakselle saakka, mutta nyt oli jäljellä enää leipää ja puuroa. Onneksi joka jampalla oli hieman ekstroja, niin he mielellään niitä rinkastaan antoivat (myivät) minulle loppumatkan ajaksi. Kaikki siis voittivat.

6. Pyykkiä rajalle

Uusi aamu, uusi maastopäivä. Takki alkoi olla kaiken koetun ja nähdyn jäljiltä hieman tyhjä. Perushommat hoituivat kuitenkin onneksi rutiinilla. Hyvä vesipaikkakin oli löydetty, joten tälle viimeisen täyden päivän etapille oli evästys taas kunnossa. Matkaa ei enää kertyisi kuin kymmenkunta kilometriä telttapaikaltamme Kuohkimajärven tuvalle, mutta kropan ollessa melkoisen raadeltu kaiken tarpomisen ja kiipeilyn jälkeen, jokainen noista kilometreistä tekisi varmasti gutaa ytimissä. Heti alkuaskelista näki että takamies lennossa oli jälleen meikäläinen, kolhittu Koppelo. Se passasi minulle, jos alkumatka oli joka päivä ollut minulle tervanjuontia, tänään se oli sitä höyhenien kera. Voi jestas, kun joka paikkaa sattui ja joka raaja oli jumissa. Ja ne kantapäät, ne kantapäät. Hola amigos, ne kipinöivät sataa salamaa kuin Virve Rosti vuonna 87. Ei oikein voinut muuta kuin todeta että voi morjes, ja mennä sillä moodilla eteenpäin mikä nyt päähän sattuisi napsahtamaan. Muiden jätkien selät katosivat suosiolla horisonttiin kun vedin omaa matelutahtiani. Tämä etappi oli kuitenkin melko perus ilman suurempia vaaroja, joten mitään stressattavaa ei sen suhteen ollut.

Tuskan keskellä löysin pientä iloa siitä, että nyt olin taas ypöyksin maailmassani, tasaisella ylänköpätkällä, missä sain rauhassa ajatella ja mietiskellä omiani. Vailla häiriötekijöitä. Horisonttiin asti joka suunnassa olin ainoa lajini edustaja, ja leppoisa sää kirkasti ajatuksiani. Takanani näkyi etääntyvä Barras, joka tästä katselukulmasta alkoi jo näyttää aivan erilaiselta kuin etelän suunnan säännöllinen pyramidiprofiili. Ja siinä vihdoin tajusin lopulta sitten senkin, että koko matkan ajan Kilpisjärvelltä lähtien olimme tuijotelleet juuri kyseistä tunturia etäällä ja luulleet sen olevan Pältsan. Tästä kulmasta taas kun katseli Barrasta, se näytti jos mahdollista vieläkin hurjemmalta, ja meidän nousureittimme, jonka pystyin etäältäkin helposti paikallistamaan lumikenttien perusteella, meni etten sanoisi, kohtalaisen jäätävästä kohdasta ylös. Jännä tunne, tuli sellainen äijäfiilis. Ehkä hieman jälkikäteen, mutta hyvä että edes siinä vaiheessa.

Tallustelin tasamaata Martti Servon lauleskellessa pääkopassani ja pian edessä alkoi näkyä tämä toinen jokikohta, mikä matkalla Goldahyttalle olisi vielä jäljellä. Siellä olikin taukoparkissa joku suurseurue mutta en siitä suuremmin ollut kiinnostunut. Muu porukkani oli hetkeä aiemmin kadonnut lähellä olevan kukkulan taakse, ja jäin itse hetkeksi puron varteen vesipulloja täyttämään ja juomataukoa pitämään. Pikaisen tauon jälkeen päätin taas jatkaa, ja jotenkin askel alkoi viimein tuntua hieman mukavammalta tässä vaiheessa, hitaan alkukäynnistymisen jälkeen. Sopivasti myös maasto lähti tässä vaiheessa putoamaan alas kohti Goldajärven laaksoa, mihin etappini lakipisteestä oli hienot näköalat. Alamäki tarjosi tälläkin kertaa hieman lepoa tuhoutuneille kantapäilleni, mikä oli aina mukavaa. Laskeuduttuani laaksoon alkoi askel kuitenkin taas painaa, mutta sain edes katsekontaktia muihin, mikä antoi vielä hieman lisävirtaa ja lopulta Goldahyttan tupa tuli yllättävän nopeasti vastaan ja siellä porukkamme oli taas kasassa ja pidimme yhteisen ruokatauon.

Goldajärven rantaa pitkin oli kohtalaisen leppoisaa painaa menemään viimeisiä kilometrejä Kuohkimajärvelle. Kohta etäämmällä näkyikin jo kolmen valtakunnan rajapyykki ja mielen valtasi kohtalainen riemu siitä, että vaellusreissumme alkaisi olla hyvinkin pitkälti paketissa. Pesu-Juuso ja Parta-Juha odottelivat rajapyykin nurkilla minua ja Karva-Mikaa. He olivat viritelleet mielessään jotain ihmeellistä visiota siitä, että saattaisimmekin ehtiä vielä tämän päivän viimeiselle laivavuorolle. Totesimme yhdessä Karva-Mikan kanssa että tuollaiset höpsöttelyt kannattaa suosiolla unohtaa, ja vedimme koko porukan mukanamme viimeiset sadat metrit Kuohkimajärven autiotuvalle. Toiveena oli että tupa saattaisi olla tyhjillään, tai ainakin olisimme nyt alkuillasta siellä ensimmäiset ja ehtisimme rauhassa kokkailla ja lepäillä tuvassa ennen telttayötä.

Toiveemme toteutuivat kun tuvan piiriin saavuimme. Autiota oli. Äkkiä siis ryntäsimme tupaan ja heittelimme makuualustamme laverille. Tupayö kelpaisi tänään kaikille, ehdottomasti. Varuiksi toinen teltoista laitettiin odottamaan tuvan nurkalle, jos jokin exodus tuvalle illansuussa vielä kohdistuisi, olisipa sitten ainakin yksi teltta hyvällä paikalla valmiina meille. Kokkasimme, lepäilimme tuvassa, Pesu-Juuso kahlasi munasillaan Kuohkimajärveä ympäri kuin Kalevalan Aino konsanaan, Parta-Juha tuuppasi tulitikkuaskin kokoista nuuskamälliä huuleensa, Karva-Mika poltteli ranteen paksuista sikaria ja meikäläinen lappoi Pantteri-Mixiä napaan kovalla virtauksella. Elo oli siis jotakuinkin auvoisaa kunkin kohdalla. Virittelin myös tupaan korttipeliä porukalle ja siinä aikaa kului rattoisasti. Illemmalla satunnaista kulkijaa alkoi ilmaantua tuvan ikkunoista kurkistelemaan ja pihalle pyörimään, mutta melko nopeasti kaikki he ulkosalla alkoivat pystyttää telttojaan, kun näkivät seurakuntamme moodin tai kävivät ovensuussa nenänkärkiensä hajureseptoreihinsa kipakat löylyt ottamassa. Kyllä tupaan olisi vielä muutama mahtunut, mutta eipä ketään tullut. Viimeinen maastoilta oli siis mukava päättää omalla porukalla kuivassa ja itikkavapaassa autiotuvassa. Kaiken kruunasi Karva-Mikan unihali, joka oli yhtä aikaa sekä pelottava että myös tarpeellinen. Karva-Mikasta oli kehkeytymässä kaiken koetun mystisen lisäksi myös Love Guru. Tai sitten evakkoreissu alkoi olla vaan jo liian pitkä tuoreelle ukkomiehelle...?

7. Rahalla saa ja laivalla pääsee

Ensimmäinen tupa-aamumme lähti hiljalleen käyntiin. Yö oli nukuttu myrskyn ääntä pitävien makuualustojen ja stereona/surroundina kaikuvien kuorsausten ja peräyskän parissa. Ketään ei tupaan yöllä ollut saapunut, joku oli koiransa kanssa kuulemma käynyt ovella kääntymässä. Se vainukoira ei tosin vainua enää koskaan mitään. Koska varsinaista leirin pakkaamista ei ollut tarpeen tehdä, oli aamutoimet aamupuuroineen hyvin nopeasti plakkarissa. Pesu-Juuso ehti käydä aamutoimiemme aikana kolmasti peseytymässä eri puolilla Kuohkimajärveä ja Parta-Juha tuhosi kaksi nuuskapurkkia aamupuuroni aikana. Karva-Mika ajoi partansa herättyään, mutta näytti jo aamupalan jälkeen Leonardo Da Vinciltä. Minä tein sitä mitä parhaiten osasin, eli haisin pahalle. Olimme kuin teini-ikäiset mutanttininjakilpikonnat, kullakin omat erikoiskykynsä, ja yhdessä olimme voittamaton tiimi.

Tiedossa oli, että ensimmäinen laivavuoro lähtisi Kilpparilta klo 10 aikoihin ja lipuisi puoli tuntia järven yli tänne päähän. Tähtäsimme laivarantaan siis puoli yhdeksitoista, jotta emme ainakaan myöhästyisi paatista. Toki se jonkin aikaa olisi parkissa ja odottaisi matkustajia ennen paluuta, mutta ei näistä koskaan varmuutta ollut. Varsinkin jos sinne painaisi heti joku suuri seurakunta kerralla, niin kaikki paikat olisivat sitten menneet. Puoli kymmenen maissa siis lähdettiin askeltamaan tuvalta se muutaman kilometrin jämäpätkä laivarantaan, ettei tulisi kiirus. Painelimme reipasta tahtia pitkin leveää kulkuesteetöntä baanaa kohti Golddaluoktan laivarantaa. Eipä aikaakaan kun sitten pääsimmekin perille ja laskimme rinkat maihin laiturin viereen kyhätyn kotarakennelman viereen. Ja siinä olivat nyt vaelluksemme maastokilometrit, kaikkinensa ehkä satakunta, tienattuna ja plakkarissa. ”Pältsan ja Barras on nähty ja käyty, jaloissa tuntuu että on käyty. Ihme on jos ei Pantteri-Mixistä täyty, pienet silmät ja pää.” mielessäni soi.

Muutama muukin vaeltaja oli parkissa kotimatkaa odottelemassa. Ja sieltä horisontista alkoi pian näkyä paatin keulaa. Ja hiljalleen se lipui laituriin, minkä jälkeen sen uumenista purkautui loputtomalta tuntuva jono ihmisiä, useita kymmeniä. Suurin osa näytti olevan päiväretkeläisiä matkalla kolmen valtakunnan rajapyykille ja takaisin. Kapteenin rouva ilmoitti laivan tyhjennyttyä, että takaisin lähdettäisiin kahden tunnin kuluttua. No voihan helvata, siinä olisi sitten taas luppoaikaa tapettavaksi. Ymmärrän toki, odottavat tietysti mielellään että saavat paatin täyteen, pitävät itse ruokataukoa samalla ja mahdollistaa myös sen, että ripeimmät tallustajat ehtivät samalla laivavuorolla vielä takaisinkin, kun ovat käyneet siellä rajapyykillä kääntymässä. Harmitti silti hieman.

Aivan vieressä oli Suomen ja Ruotsin raja-aita ja sen toisella puolen pieni ruotsalainen autiotupa. Sinne siis suuntasimme hetkeksi aikaa tappamaan korttipelien merkeissä. Aiemmin kärsityt karvaat Läpsy-tappiot saivat seurueen muut henkilöt vaatimaan Ristiseiskaa ja Maijaa peleiksi, joten niillä edettiin. Loppuja herkkuja tuhottiin ja samalla vahdittiin ikkunasta, ettei jono laiturilla pääse huomaamatta kasvamaan liian isoksi. Reilun tunnin jälkeen päätettiin sitten painella jo laivaan sisälle odottelemaan ja varaamaan parhaat paikat sekä parhaat korttipelipaikat sieltä. Lopulta laiva alkoi täyttyä suht ripeällä tahdilla ja pian starttailtiin matkaan. Paatti vei meidät tilanteeseen nähden edulliseen 20 euron hintaan yhden siivun, ja saatiin nyt tällainenkin vaelluskokemus vielä lisättyä nähtyjen listaan. Korttia läiskiessä matka taittui nopeasti ja lopulta pääsimme Kilpisjärven laituriin.

Pieni murhe oli vielä edessä, autot olivat parkissa järven pohjoispäässä, kahden kilometrin päässä laivalaiturista Kilpisjärven retkeilykeskuksen nurkilta. Koska muut eivät lämmenneet Karvan ja Koppelon ehdotukselle rinkkojen ja vahtimiesten jättämisestä laiturin kupeeseen, ja kuskien kävelyretkestä ilman rinkkoja autoja hakemaan, tehtiin sitten se perinteinen maksimoitu kollektiivinen tuska, eli joka jamppa otti rinkat kantoon ja lähdettiin elefantteina letkassa marssimaan maantien reunaa kohti parkkipaikkaa. Jättäydyin jälkijoukkoon huutelemaan noitumisiani vastatuuleen, varsinkin kun kantapäille tuo viimeinen asvalttipätkä oli yhtä juhlaa as usual. Onneksi oli loivaa alamäkeä, tuli nyt sitten katseltua kerrankin rauhassa Pikku-Mallaa siinä sivussa, normaalistihan autolla siitä suhataan muutamassa minuutissa ohi ilman sen suurempia ihasteluja.

Viimein autolla! Rinkat putosivat turpeeseen ja alkoi pikainen kamojen tunkeminen peräkonttiin. Tekniset kuteet ja vaelluskengät pakattiin hermeettisesti suljettuihin ydinjätekapseleihin ja painettiin valtameren syvimpään rotkohautaan betonisarkofagissa. Päälle vaihdettiin semipuhtaat matkakuteet ja suunta oli selvä, nyt Kilpparille vetämään burgerimätöt. Ja kun burgerilautanen ja oluttuoppi eteeni kannettiin niin voi pojjaat, oli kohtalaisen maukas ruoka, kuten latvialaiset sanoisivat. Tällä energialla ja hyvällä boogiella lähdettiin kahden autokunnan voimin painamaan talla pohjassa kohti etelää, että saataisiin huomiselta ajopäivältä mahdollisimman paljon tunteja pois ja oltaisiin kukin kotitahoillamme ihmisten aikoihin huomenissa.

Muut vaellustoverini olivat laskeneet viimeisten päivien ajan kotimatkan majoituksiaan yhden valttikorttinsa varaan, joka lopulta petti. Sen jälkeen olin lähinnä vierestä seurannut epätietoisen kanaparven sähläystä ja heti kun alkumatkalla sain repsikkavuoron, päätin ottaa ohjat käteeni ja tyylilleni uskollisena ns. hoitaa hommat. Yksi googlaus, yksi puhelinsoitto, yksi majoitus varattuna. Kiitos ja kassan kautta. Neljän hengen huone saunalla, Kemin kupeessa, edullisesti, aamupalalla. Käy. Ja kävi kaikille. Ehdotettu Haaparannan shoppailukoukkaus jätettiin tekemättä, jotta ehdittiin järkevään aikaan perille Kemiin, vaikka Parta-Juhan takakontin ”snussen stashen” olikin ensimmäisellä sadalla kilometrillä huvennut jo uhkaavasti kahden kuutiometrin verran. Kaikesta jo koetusta ja tehdystä tyytyväisenä annoin Parta-Juhan hoitaa poikkeuksellisesti musiikkipuolen ja sallin luukuttaa kaikenmoista veripalttoheviä, jonne välillä nyt jonkun Sliippareiden Mopott-Show:n saatoin ujuttaa soittolistalle väliin. Nyt ei ollut tarvetta eikä pakkoa paukuttaa meikäläisen jahtirokkeja, kasarifunkkia tai discohiutaleita. Otin rentoa takakenoa. Pakollinen kahvipaussi pidettiin legendaarisessa 50 Centin kantapaikassa, tai sitten se tarkoitti sitä 0,5 euron hintaista kahvi+munkkicomboa? Kaikki meni kahvilassa muuten hyvin ja käsikirjoituksen mukaan, mutta Karvasta meinasi tulla aito Lapin isäntä kahvilan rehevälle omistajarouvalle, kun tämä sai vihiä että Karva on rahamiehiä...

8. Borta bra men hämma häst - rintsikat on poissa mutta kotona hevoset?

Kotiinpaluupäivä. Se oli nyt jäljellä. Paluumatka ei tarjonnut suurta dramatiikkaa. Ainoa poikkeus oli pysähtyminen Uljuan tekojärven näköalapaikalla. Tuhat kertaa siitä on ohi ajanut ja aina miettinyt, että mitä siitä harjanteen päältä näkee, no, sieltä näkee sen tekojärven. Nyt tiedän. Karva-Mikan  osaltakin dramatiikka loppui, kun Parta-Juha sai tolppaselfiestä poliisilta viestiä meiliinsä että soo soo, ja että kyseinen kuski voisi olla jatkossa kiltimmin mmmkay. Sakoilta siis vältyttiin. Viimein saavuttiin Jyväskylän kieppeille jossa seurueemme hajosi kahtia toisen puoliskon suunnatessa Tsadiin ja toisen lähtiessä Tampereen ja Lahden välimaastoon. ABC-muonat viikon pussiruokien perään saivat meistä monen elimistön kysymään itseltään, että ”que?” ja viimeiset tunnit Skodassa olivatkin jatkuvaa ikkunoiden avaamista ja kiroilua. Toksista maskuliinisuutta parhaimmillaan? Tätä kirjoittaessa en ole vielä varma lähettääkö Parta-Juha minulle laskua autonsa otsonoinnista tai verhoilun uusimisesta. Toivottavasti selviän suullisella varoituksella. Joka tapauksessa, kotiin päästiin ja tarujen tunturit läpikäyneenä kotiovella edessäni odotti nyt Tarun tunturit sekä hyperaktiivinen lapsikatras ja kirppuinen kissa. Siirtymävaihe maastomoodista ja kukkulan kuninkaasta perus Family Maniksi kesti vain sen 2,5 sekuntia. Normisetti.

Yhteenveto koko reissusta on, että olipahan hieno kokemus. Uudet vaellustuttavuuteni olivat samaa luottopakkitasoa kuin tuttu ja turvallinen Karva/Shamaani/Rahamies-Mika ja kaikki vaellukselle ennakkoon asetetut toiveet, tavoitteet ja reittisuunnitelmat toteutuivat käytännössä sataprosenttisesti. Kaikki lakitukset olivat upeita ja säiden puolesta reissu oli lähes täydellinen. Mikä mukavinta, nyt tuonne kolmen valtakunnan nurkkaukselle ei jäänyt rästiin mitään itselle merkittävää paikkaa, jota varten täytyisi erillistä reissua kehitellä jatkossa. Homma on näiltä osin hyvin paketissa.

Oman lisämausteensa reissuun toi legendojen kohtaaminen paikan päällä. Niin Samantha Fox muoniolaisessa vessassa kuin kyynelehtivä Malla Kitsiputouksen äärellä. Näitä juttuja ei voi keksiä, nämä pitää kokea. Ja nyt tiedän myös, että kun hieman rapsuttaa karvaisen Mikan ulkokuorta, sieltä alta voi paljastua suuri Lapin tietäjä, joka ei enää soitakaan pelkästään bossanova-bändinsä rumpuja, vaan utuisissa unissaan myös Lapin taikamaiden noitarumpuja.