Vuomis hyvä - Kuikkis paha - Koppelo ruma

1. Projektisuunnittelu

Viime reissusta Saariselän erämaihin oli jo ehtinyt vierähtää taas useampi vuosi kuin alunperin muistelinkaan. Olihan tässä välissä kaikkea muuta taas koettukin, aina Skandien korkeimmasta Skotlantiin saakka. Välillä on mukava palata kuitenkin sinne mistä kaikki, koko vaellusrakkauteni alkoi, eli Saariselälle. Siellä ensiaskeleet rinkka selässä tuli kymmenvuotiaana äitin opastuksella otettua Kiilopäältä käsin UKK-puiston maastoihin. Ja oli tuota kansallispuistojemme helmeä paljon tallattukin siitä lähtien. Äitin kanssa ja omin päin, Kiilopäältä, Kemihaarasta ja Raja-Joosepin nurkista, tunturien lakia pitkin, laaksojen pohjilla, poluilla sekä eksyksissä.

Pieni siivu puistosta oli tosin edelleen mustana läikkänä mielikuvissani. Raja-Joosepin ja Vongoivan välinen itärajan tuntuman kaistale oli itselläni jäänyt lähes täysin väliin kaikilla vaelluksillani (kyllä kyllä, onhan siellä vaikka mitä nähtävää ja vaikka kuinka paljon kokeneemmillekin mutta tämä nyt oli selkeä isompi koluamaton alue itselläni...). Ja tuolla ”itäkaistalla” oli toivelistallani käydä ennen kaikkea valloittamassa sen kolkan korkein tunturi Kuikkapää (678m) joka oli samalla Saariselän 4. korkein tunturi, ja lisäksi nähdä tunturin upea pahta eteläreunalla ja halusinpa myös käydä kerran Anterinmukan tuvalla (ja saunassa) joita niin kovasti monet aina hehkuttavat.

Koska pelkästään tämä olisi kuitenkin tehnyt reissusta melko lyhyen (ainakin etukäteen paperilla...) niin katsahdin vielä hieman etelämmäksi ja suunnittelin jatkoa Hammaskuruun saakka ja siinä samalla saisi valloitettua myös Vuomapään (691m) joka olisi Saariselän kaakkoiskulman massiivin korkein ja koko Saariselän 3. korkein tunturi. Sillähän sitä saataisiin nätti lista ruksattua viimein valmiiksi. Korkeimmat Sokosti ja Ukselmapäähän on jo tullut aiemmin käytyä muutamankin kerran niin nyt olisi sitten korkeimmat tämän Sokostin massiivinkin ulkopuoliset tunturit taputeltu. Jes. Nämä on mulle tärkeitä juttuja. Aina.

Kun suunnitelmani oli yksimielisesti hyväksytetty pienessä päässäni otin yhteyttä apinaan Hectorin laulun mukaisesti eli siis langan päähän Mika ”Miguel”, sittemmin loco-loco salsabändin rumpaliksi alkanut vanha kuomamme. Eikä siinä mitään.

2. Suunnitelmapäivitys

Joskus maailmankaikkeuden vibraatiot menevät samalla taajuudella kun vanhoista sotajermuista on kyse ja kas vain sanoi kasvain ja kasvoi vain kun Mikakin oli päässyt suunnitelmissaan samoihin maastoihin ja reittivalintoihin kuin minä itse. Hienompi juttu! Molemmilla siis oli samat suunnitelmat ja aikataulut. Tosin nyt jäisi vaihteeksi itseltäni pois se riemu jyrätä toisen mielipide. Kaikkea ei voi saada.

Mikalla oli tosin reissussaan eräs lemon twist: Mikan vanhemmat. Aiheesta voisi tehdä helposti komediallisen elokuvan pääosassa Adam Sandler, mutta itseäni täytyisi esittää joku komeampi hemmo. Kuten George Clooney. Tai Fabio. Ei siinä kuitenkaan mitään. Mikan porukat on ihan all sprite ja faijahan oli menestyksekkäästi meidän mukana myös legendaarisella ”Morrisons, perfect” –exoduksella Ben Nevisillä. Mika kun kuulemma halusi tarjota porukoilleen hääpäivälahjan sherpatyyliin ja hoitaa muutaman kaverinsa kanssa leirikamojen kantamiset ja antaa juhlaparin naattia kevyistä kantamuksista maastossa. Itselleni olisi varattu lähinnä statistin ja ulkopuolisen tarkkailijan vaativa rooli tässä kollektiivissa eli suorittaisin omaa rinnakkaisvaellustani. Tämä käy.

Elämä on kuitenkin joskus julmaa leikkiä. Joskus teemme valintoja joilla on kauaskantoiset seuraukset. Enpä tiennyt sinä aurinkoisena elokuun aamuna kun astelin ensi kertaa opinahjooni Teiskontiellä rakennusmestariksi opiskelemaan, että siinä saattaisivat sulaa lomat monena tulevana kesänä kun kohteen luovutuksen jälkeisiä puutelistoja nysvättäisiin parhailla hellekeleillä toisten painellessa Ibizalle mojiitot kourassa. Näin se taas meni. Ja jo alkukesästä tämän tullessa faktaksi annoin Mikalle luvan mennä ilman minun mahtavaa seuraani sinne kairaan kairaamaan. Mikan elämä mureni täysin. Suunnitelmat sortuivat. Psyyke romahti ja ego oli kasattava uudestaan pirstaloidun itsetunnon palasista. Miten hän pystyisi ilman minua... jaha, se lähti jo sinne Lappiin.

Oma suunnitelmani oli kuitenkin niin solid ja itse olen jo vanhaksi ketuksi (Der Alte) luokiteltava vaellusguru (viimeinkin kunnon vaellusvälineillä varustettuna) että eipä tuo yksinvaellus taas kerran oikeastaan minnekään minua hetkauttanut. Tuli ostettua kesän aikana Jarnoltakin pois kuleksimasta sen vanha Haltin pikkuteltta joka painoi alle sadasosan vanhasta kupolistani joten kaikki vermeet terapeuttista maastoviikkoa varten oli kasassa. Ja keittiön kaapin pohjalta löytyi puolikas pussinjämä crunchy-muromyslejäkin. Lähtöäni ei enää voisi estää edes Putinin Euroopan-kiertue.

3. Pallosalaman säihkettä

No niin, lomat sitten viimein elokuussa alkoivat. Suunnilleen synkronoidusti sadekelien kanssa. Tottakai. Mitäpä siinä. Lapissa kelit nyt voisivat olla mitä vain joka tapauksessa. Haltin höykyytyksestä vuoden päivät toipunut Saksan ihmeeni valutteli hieman jäähdytysnesteitä kuin etukäteiskyyneleinä tietäen tulevan kun sitä aloin laitella lähtökuntoon. Mutta tällä kertaa tie Raja-Jooseppiin olisi viime reissua kulkukelpoisempi. Ehkä muutama luodinreikä itärajan tuntumassa pelteihin saatettaisiin saada mutta ei sen vakavampaa näinä maailmanaikoina. Ja niin sitten jätin kaihoisat emännän ja kissan kotiovelle vilkuttamaan perääni kun viimein asetin käteni määrätietoisesti vaihdekepille ja löin ykkösen silmään. Se on menoa nyt.

Automatka pohjan perukoille ei tälläkään kertaa tarjonnut suurta fantastisuutta. Suomi on pitkä ja tylsä maa. Juu. Kun aloin viimein lähestyä Raja-Joosepin rajavartioasemaa kello oli jo yli yhdeksän illalla eli raja-asema oli suljettuna. En suuremmin ajatellut sen olevan ongelma koska sata metriä ennen raja-asemaa kääntyisin metsätielle ja suuntaisin kohti Luttojoen rantaa ja parkkipaikkaa, enkä rajavyöhykkeelle olisi menossa. Mutta tuskin sain eturenkaat käännettyä asvaltilta kohti tundraa niin kappas vain jo sieltä vauhdikkaasti jostain kurvaili rajavartion pakettiauto viereeni ja pysäytti poikittain autoni eteen. Ja pari nohevaa korpisheriffiä tuli juttusilleni ja hieman aikeitani tiedustelemaan. No, siinä sitten pari sanaa vaihdettiin ja näkivät että olen oikeasti menossa maastoon vaeltamaan ja sujuvasti suomea sokelsin enkä ollut osa esim. itänaapurimme ”humanitaarista avustuskulkuetta” niin kyllähän he sitten minut päästivät puiston porteista sisään ja kohti Luttojokea. Ja parin kilometrin hiekkapätkän jälkeen olin taas vuosien jälkeen UKK-puiston koilliskolkassa.

Parkkipaikalla oli muutamia autoja mutta ketään ei sillä hetkellä siellä näkynyt. Ihan ookoo, sainpahan rauhassa laitella teltan pystyyn maastoon ja pikkaisen välpätä kamojani valmiiksi huomispäivää varten. Eväitä olin taas kasaillut vanhaksi menevistä pussimuonista kotoa sekä tullessa kaupasta ostamistani täydennyksistä. Ja tällä kertaa kokeilin jotain radikaalia. Ei näkkileipää. Minulla oli pussillinen ruisleipää ja pussillinen karjalanpiirakoita alkupäiviksi mutta ei ollenkaan näkkileipää. Miksi? Siksi koska minä voin. Ja siksi koska tässä iässä minä jo uskallan. Ensimmäinen ”uuden” teltan pystytykseni meni hieman harjoittelun merkeissä mutta parempi siinä parkkipaikalla kuin lumimyrskyssä keskellä yötä susien keskellä. Ja teltta osoittautui heti kättelyssä ihan päteväksi ja nopeaksi pystyttää. Kerrankin Jarno ei ollut kusettanut minua käytettyjen tavaroidensa kauppaamisessa! :-D

Luttojoen parkkiksella infokylttiä tutkaillen	Luttojoen silta
Luttojoen silta edelleen	Thumbs up ja reissu käyntiin!

4. Loivaa starttailua

Ensimmäinen maastoaamu valkeni, tai noh, valkeni ja valkeni, sateisena ja utuisena. Onneksi on meikällä nykyään eri tason vermeet kuin ennen vanhaan (Haltille farkuissa, Kebne tennareilla, Jotunheimen kertakäyttösadeviitalla... oh dear) joten ei tarvinnut suuremmin murehtia kun sekä mies että rinkka oli nätisti suojattu tiesmillä-texillä ja sadesuojauksella. Aamupalaksi en tällä kertaa etapin alle vetänyt ”huikka Pepsiä ja Multitabs” kuten aikoinaan vaan tehtailin meetvurstikarjalanpiirakat kera kivennäisveden joten jotain kehitystä korvien välissä on vuosien aikana ilmeisesti tapahtunut... Siitä sitten lähdin ylittämään Luttojokea riippusiltaa pitkin ja muistot lapsuudesta tulivat mieleeni. Äitin kanssa kun siitä viimeksi mentiin tuntui silta niin suurelta ja Luttojoki pelottavan synkältä ja pyörteiseltä. Nyt oli tullut perspektiiviä elämään ja asioihin. Toki Luttojoki nytkin näytti vaikuttavalta mutta ei toki enää niin pelottavalta kuin joskus silloin. Ja ensimmäisen päivän reitti olisikin entuudestaan tuttua polkua Ylemmän Kiertämäjärven tuvalle pysähtyen tauolla Alemman Kiertämäjärven laavulla. Loiva startti niin sanotusti luvassa siis. Ja sekös aina passaa.

Alemman Kiertämäjärven laavu	This is reindeer country

Kiertämäojan mutkia

Ensimmäinen vaelluspäivä oli melko helppoa maastoa, tosin aina välillä tuo joenvartta kulkenut polku osui soisempaan maastoon ja jo alkumatkasta tuli huomattua että eivät nuo vaelluskenkäni aivan samaa tasoa olleet kuin aikaisemmat Haltin vaelluspoponi. Vähänkin pidempiaikainen kosteusaltistus kyllä päästi nestettä läpi ja sukat olivatkin märkänä sitten pari seuraavaa vaelluspäivää jatkuvasti. Että ehkä enemmänkin vaelluslenkkareista voisi puhua. No, onneksi ne sentään istuivat jalkaan hyvin ja olivat pohjastaan riittävän paksut ja tukevat. Puolimatkan laavulla tuli pidettyä pieni tauko, mutta koska koko päivämatka olisi sen verran lepsu niin en alkanut isommin siinä kokkailemaan. Matka sai siis jatkua. Pari tuntia eteenpäin ja sitten olinkin jo Ylemmän Kiertämäjärven tuvalla ja näin että jonkun rinkka siinä tuvan seinustalla lojui. Hieman harmitti kun ei yksin saisi tupaa mutta eipä sen nyt niin väliä. Ja kohtahan sieltä sisältä kinkesi vanhempi kaiffari pihalle ja aloitti englanniksi vääntämään. Hieman kun juteltiin niin paljastui saksalaiseksi tämä guntheri ja ihan mielenkiintoisia keskusteluja siinä sitten tuvassa illan pimetessä käytiin aiheesta kuin aiheesta ennen yöpuulle siirtymistä. En sitten telttaakaan viitsinyt pihalle lähteä laittamaan kun tämä kaveri ei tuntunut raapivan itseään jatkuvasti, kulkevan munasillaan joka paikassa tai kuorsaavan eläimellisesti (ks. aikaisempia vaellustarinoita...).

Joka tuvalla on nykyään tällainen informatiivinen UKK-puiston kartta

5. Jyrkempi vääntö

Toinen vaelluspäivä olisi The Päivä. Jo etukäteen se oli kartalla katsottuna haastavin ja sään jatkuessa yhtä surkeana se tulisi sitä olemaan reaalimaailmassakin. Myös Mika oli etukäteen minua varoitellut reitin rankkuudesta kun olivat omalta vaellukseltaan palanneet juuri hieman aiemmin ja hieman lyhyemmän reitin mukaan jo Anterinmukasta lähteneet takaisin kohti Raja-Jooseppia. Eipä silti, on niitä rankkoja päiviä ennenkin ollut ja vielä paljon hirveämpiäkin kuin tämä suunnitelmissani näytti. Mutta kuitenkin, olin varautunut pieneen tuskaan kyseisen päivän osalta.

Alunperin ajattelin kiertää Kiertämäjärven länsipäästä ja ylittää joen poroaidan kohdalla kuten aiemmin olin äitin kanssa vaeltaessa tehnyt, tosin toiseen suuntaan siitä sitten jatkaen. Mutta tarkemmin kun katselin karttaa niin totesin olevani tuvalla ollessani jo valmiiksi niin järven itäpäässä että olisi viisaampi mennä reilusti sieltä päästä joen yli, vaikka suota olisikin ehkä enemmän luvassa. Kartalla luvattiin kuitenkin mahtavasti kahlaamoa siellä paikkeilla joessa joten kyllähän sellainen mainonta aina puree. Alkuvaiheen polun jälkeen hyökkäsin kohti järven laskujokea ja hieman rantapusikoissa etsittyäni löysin sopivan ylityskohdan, oletettavasti sen ”kahlaamon” ja kahlailin sandaaleilla ylitse melko vaivatta. Tämän jälkeen oli tehtävä päätöksiä jatkoreitistä Kuikkapäälle. Ennakkokertomusten ja oman intuition perusteella päätin suunnata mahdollisimman pikaisesti puurajan yläpuolelle pois suomailta ja metsiköistä joten otin suunnaksi Peuranampumapään joka olisi tämän Kuikkapään tunturimassiivin pohjoisin osa. Sinne suuntaan näyttikin jonkuntasoinen polku menevän joten päätin samalla vaivalla seurata sitä, olkoot sitten poropolku tai mikä hyvänsä.

Aikaa Kiertämäjärven eteläpuolisissa metsiköissä ja kosteikoissa kului yllättävän paljon ja juurikin sellainen kostea sammaleinen maasto on todella raskasta tallustaa täydellä rinkalla ja maaston noustessa jatkuvasti ylöspäin. Ja sitten ylempänä sai vielä puskea tiheän tunturikoivikkokasvillisuuden seassa. Paukkuja kului ja keljutuskäyrä alkoi lämmetä. Jossain välissä se lupaava polkukin katosi mutta aina välillä puiden välistä onneksi pilkahti tunturia näkyviin ja kompassista pystyi varmistamaan suuntaa. Viimein kuitenkin olin puurajan yläpuolella ja kinkesin tunturijonon pohjoisimman laen päälle ja sain varmistuksen sijainnilleni, mikä aina lämmittää mieltä. Mutta väsy oli. Tiesin jo siinä ja silloin että tulee olemaan rankempi rasti kuin mahdollisesti vielä tuvalta lähtiessä toiveissa elättelin. Eteenpäin etelää kohti katsoessani näin korkean Hirvaspään olevan melko kaukana ja kivikkoisen tien takana vaikka ajattelin senkin olevan vain kivenheiton päässä ja simppeli kävely vielä ennakkokuvissani. Ja Kuikkapäätä en kunnolla edes nähnyt kun sumu ja sadepilvet peittivät näkyvyyden sillä suunnalla melko lailla. Ja kun etenin lakikumpua edelleen niin muutamat yllättävät notkot ja lammet aiheuttivat sivuttaissiirtymää ja korkeuskäyrien kertaamista mikä tietysti olisi kartalta ollut ennakoitavissa jos suurennuslasilla ja ajatuksella sitä olisi jaksanut ennakkoon tutkia. Kelju Koo Käyrä oli nouseva.

Hirvaspään laet siellä jossain...

Näkymää puurajan yläpuolelta takaisin Kiertämäjärven suuntaan	Tämmöinenkin välinotko ja taukopaikka vielä ylärinteillä tuli vastaan
Blå Band hyötykäytössä 100%	Kuikkapää sen ainoan hetken ilman sumuvaippaa

There's No Easy Way Out...

Olin sitten jossain vaiheessa Kuikkapään massiivin puolivälin paikkeilla ja kun sopivasti sade taukosi hetkeksi päätin pitää ruokatauon koska selkeästi tunsin verensokerin putoavan ja oli pakko saada jotain lämmintä kiduksiin. Trangia esiin kun sellainen onneksi reissussa aina on ja se ainoa kappale retkimuonapusseja käyttöön juuri oikeaan saumaan. Niitä pitää kyllä aina olla matkassa vähintään se yksi kappale per ylänköpäivä. Siellä saattaa tulla nimittäin tilanteita että ei jaksa/kykene/onnistu kokkailla isommin tai keitellä soppia useampia minuutteja. On oltava simppeliä, nopeaa, lämmintä ja ravitsevaa lifesaver-tason muonaa. Eli veden kun sain kiehuvaksi niin kaato Expedition Meal –pussiin ja annetaan sapuskan suljetussa pussissa muhia muutamia minuutteja. Ja vaikka kyseinen Blå Bandin ape olikin sitten aivan roinaa loppupeleissä verrattuna aitoihin ja alkuperäisiin (ja kalliisiin) Reiterin sapuskoihin niin siinä tilanteessa ei ollut varaa nirsoilla. Vaatetuksen suhteen ei onneksi ollut murheita, kroppa pysyi suht kuivana ja lämpöisenä muutoin. Jopa Lidlistä (halvalla tottakai) ostamani tekniset paidat osoittivat nopeasti ylivertaisuutensa puuvillaan verrattuna. Ei ole enää ollut paluuta peruskledjuihin. Ja ruoan valmistumista odotellessa pistin soppapussin jalkapohjien väliin niin sain koivetkin kaupanpäällisinä taas lämpöisiksi.

Tuskin sain ruoan syötyä niin sadepilvet alkoivat taas kerääntyä ja katsoin viisaammaksi kasailla kokkaustarpeet kasaan ja lähteä etenemään. Liikkeellä pysyessä kun pysyy ainakin lämpöisenä ja jäljellä oleva urakkahan ei kuitenkaan istumalla mihinkään helpotu. Kun sitten lopulta sivuutin Hirvaspäätä niin totesin kuitenkin olevani jo puolimatkassa päiväreittiä joten se jollain tavalla antoi lohtua että vaihtoehtojen pohtimiseen ei enää tarvinnut käyttää energiaa. Maaliin saakka olisi mentävä anyhow. Oli muuten ennen reissua pienenä ideana jos ohimennessään samalla huiputtaisi tuon Hirvaspäänkin. Ei sitten ollut maastossa enää mielessä.

Taas vei yllättävän paljon aikaa Kuikkapään juurelle pääsy ennakkokaavailuihin nähden ja pientä turhautumista oli havaittavissa vinoa rakkarinnettä polkiessa eteenpäin Hirvaspään pohjoissivustaa pitkin. Lopulta kuitenkin pääsin viimeiseen satulaan ennen Kuikkapäätä ja arvelin olevani oikean tunturin alla vaikka tunturin laesta ylin sata metriä olikin enimmän aikaa sumun peitossa. Kartta tahi maasto ei juuri tarjonnut lohdullisempaa reittiä kuin alkaa painella suoraan niiltä sijoilta yläviistoon. Tietenkin hieman pystyin katselemaan nousureittiä pahimpia jyrkkiä kohtia vältellen mutta melko homogeenista pashaa se näytti olevan eli melko sama mistä sinne kinkeäisi. Ja voi pojat, rinkka kyllä painoi selässä siinä nousussa. Kymmenen askelta ja puuskutustauko taisi olla homman nimi. Mehuja vei. Tuskaa toi. Alkaako sitten ikä näkyä tai kunto aivan rapa? Vai rinkka liian painava vaiko vain huono keli ja pitkä päivä takana? Siinä tilanteessa aivan sama, lopputulos oli kuitenkin tuskaista. Siinä vaiheessa kun sitten aloin sukeltaa sumun sisään huomasin että rinne alkaa kaartua loivemmaksi kuten niillä yleensä tapana on ja tiesin että kyllä sinne laelle vielä päästään. Takanani lähes yhtä korkea Hirvaspääkin alkoi olla lakea vailla alapuolellani joten siitä oli hyvä tiirailla välillä väliaikareferenssiä.

Kun sitten sumuiselle laelle pääsin ja aloitin lopputaivalluksen kohti huippua havaitsin siellä kaukana sumun seassa kaksi pelottavan ja oudon oloista suurta pylväsrakennelmaa. Laen sumuinen tunnelma yhdistettynä alhaiseen verensokeriin ja silmien taipumus kehitellä vajavaisesta informaatiosta vaikka mitä omia kuvioitaan lienee tehnyt tepposia mutta tuntui yllättävänkin spookielta astella näitä rakennelmia kohti. Siinä kun kuitenkin lähemmäksi pääsin aloin hahmottaa paremmin mittasuhteita ja muotoja ja sieltä paljastui perinteisiä kivisiä lakipaasia, joita oli kuitenkin jostain syystä kaksi, ja lisäksi niiden vieressä jonkun puisen tornin tai maston jäänteitä. Olin nyt siis viimein Kuikkapään laella ja palkinnoksi tästä kaikesta vaivasta sain huimat näköalat umpisumuun. Voi perse. Eipä siinä auttanut kuin hyväksyä tilanne ja niellä pettymyksensä. Evästaukoa oli pidettävä mutta edes lakitusjuomia en korkannut kun en halunnut suuremmin mitään kylmää kroppaani tai kovaa känniä päälle sumussa laskeutumiseen.

Ennen alaspäin lähtöä kävin scouttaamassa ilman rinkkaa etelärinnettä koska tiesin siellä olevan jonkinmoisen pahdan ja en halunnut sitten täyspakkauksella alkaa säätämään keskellä rinnettä uusia reittivalintoja. Kompassista katsoin ilmansuunnat ja kun hetken käveli laen reunalle niin sieltä varoittamatta sumun seasta edelleen pelottavasti puski esiin Kuikkapään kuuluisan pahdan terävät kivet ja pystysuoraa rinnettä. Nyt oli siis se paikka selvillä mistä alas pääsisi nopeiten. Päätin kuitenkin valita kiertotien. Eli rinkka hakuun ja kompassin avulla suuntaa pikkaisen paaden ohitse ja löytyi sitten ihan ookoo reitti alas toisen puolen satulaan josta katsottuna se pahta näytti edelleen jylhältä ja uhkaavalta kun sieltä sumun seasta sitä joten kuten erotti kuin terävää kallioluotoa sumuisella ja myrskyisällä merellä konsanaan. Ja tiesinpähän sumussa ainakin valloittaneeni oikean tunturin kun tuo maamerkki tuli varmistettua... Sepä vasta olisikin ollut mukavaa reissun jälkeen kuulla kavereilta kuvien perusteella että ”ihan kiva, mutta toi on tosiaan Hirvaspään itälaki missä sitten kävit...”.

4 niin kuin Saariselän neljänneksi korkein ja samalla reissun ns. paha lakitus

Aavemaista tunnelmaa laelle noustessa	Ja vaarallisia jyrkänteitä laskeutuessa, ei tästä siis alas

...There's No Shortcut Home.

Noh, sumun alapuolella siinä Kuikkapään kupeessa oli sitten sellainen olo että nyt vain lasketellaan hetki alaspäin jokilaaksoon ja ollaan tuvalla. Voisi olla siis peliliikkeiden aika (kai arvaatte jo että persiilleen meni...?). Hetken aikaa arvoin että kummalta puolen tunturin rinnettä ja kumpaa tarjolla olevista kuruista painelisin alaspäin Anterinjoelle ja kohti tupaa. Tupa kun sattui olemaan aikalailla yhtä kaukana kumpaa kautta hyvänsä menisi. No valitsin sitten sen idänpuoleisen laakson kun olin jo valmiiksi sinne hieman laskeutunut eikä huvittanut enää uudelleen lähteä nousuun. En kuitenkaan katsonut viisaaksi suunnata suoraan alas ja pikkupuron varteen vaan ajattelin hieman oikoa mutkaa ja säilyttää korkeuskäyräni ja kulkea edessä jatkuvan tunturin rinteen kyljettä jolloin ei tarvitsisi mennä metsikössä ja voittaisin matkassakin muutaman kilometrin puolikkaan jos ei muuta. Hyvin pian kuitenkin huomasin että ainakin se kyseinen rinne oli melko kivikkoinen ja muuttui koko ajan jyrkemmäksi. Eli samalla käyrällä pysyminenkin alkoi käydä nilkoille melko rankaksi kun vinossa sai koko ajan tarpoa. Siispä pieni pohdintapaussi sekä mieltä ylentävä sipa-kokemus näkoalapaikalla ja tuorein ajatuksin päätin suunnata sittenkin alaviistoon. Aivan siellä alhaalla näin ja kuulin jonkin vesiputouksenkin olemassaolon mutta en jaksanut siinä vaiheessa ylimääräistä koukkausta tehdä sillä on tässä vesiputouksia nyt kumminkin jo nähty. Älkää tulko sanomaan mulle että se oli maailman parasta juttua ikinä minkä nyt missasin. Kiitos. (tsekkasin tietysti jälkeenpäin netistä kuvia, ihan perusputoukselta näytti...)

Ja hetken menikin taas ihan hyvin mutta kyseinen puro jatkoi painamistaan yhä selvemmin seuraavan laakson alamaille ja suomeininkeihin joten katsoin parhaaksi kokeilla oman käyrän taktiikkaa uudelleen paremmalla menestyksellä. Ja nyt rinne oli tosiaan jo suotuisampi jaloille mutta vastaavasti pientä tunturikoivikkoa oli alkanut ilmaantua kiusaksi. No, sitäkin pystyi sietämään hetken mutta pian oli jo isompaa puskaa ja metsää edessä ja siellä metsässäkin jos monenmoista pikkutöyssyä ja töyrästä. Eli melko rankkaa puurtamista sen rinkan kanssa. Lopulta paloi käämi ja aloin suunnata nöyränä jyrkemmin kohti jokea joksi pieni puro oli jo kasvanut laakson pohjalla ja viimein bongasinkin polun jota olisi hyvä tallata tupaa kohti. Ja taas meni hetken aikaa hyvin. Mutta sitten polku alkoi erkaantua jokivarresta ja välillä nousta ylöspäinkin rinteessä. Tässä vaiheessa en ollut hetkeen karttaan vilkaissut enkä sitä rinkasta jaksanut lähteä esiinkään kaivamaan. Ja kompassi myös oli melko vähällä käytöllä ja luotolla koska olin jo aiemmin huomannut että siellä oli sitten ilmakupla ja muutenkin neula tuntui pyörivän hieman miten sattuu. Kyllä se nyt suunnilleen varmaan oikein näytti mutta jotenkin sillä hetkellä oli olevinaan kova luotto ja varmuus omaan suuntavaistoon ja intuitioon. Ja tuntui vahvasti että ei polun pitäisi nousta jokivarresta pois. Kyseistä polkua ei kyllä karttaan ollut merkittynäkään joten sen suhteen ei apuja kartasta olisi ollut edes.

Alastulorinnettä	Kuikkapään pahtaa sumun seasta
Ja vielä vähän paremmasta kuvakulmasta	Malpurinojan putous siellä alempana jossain...

Lopulta yhden sivupuron ylityksen jälkeen polku yllättäen tuli päin toista polku-uraa josta lähti kulku joko suoraan alas kohti jokivartta vasemmalle tai sitten rinnettä ylöspäin metsään puskien oikealle. No otin vielä hetkeksi askelluksen polulle ylöspäin koska kuitenkin siellä jossain alhaalla se jokivarsi kaartaisi sinne oikealle päin ja tupakin sillä suunnalla olisi. Jos vaikka tämä polku vähän tulisi sitten takaisinpäin kohta...? Mutta hetken kun olin pelkkää ylämäkeä tarponut niin usko loppui. Ei saakeli. Hermo oli kireällä. Energiat lopussa. Tämän helpon loppurastin varaan olin paljon toivoa laittanut niin ihme säätämiseksi ja kikkailuksi taas meni. Aurinkokin oli pikkuhiljaa laskemassa siellä usvapilvien takana eikä tuntunut että tupaa saavuttaisin varmaan ikinä. Tanakele. Katsoin kompassista etelän suunnan ja totesin että nyt on pakko painaa sinne että pääsen Anterinjoelle varmasti ja otin vielä vähän takaisin itäänpäin että en ainakaan paina ohi tuvasta joka siis olisi ollut hieman taas siellä lännen puolella. Ja aloin painaa umpimetsään alamäkeen kohti sitä oletettua jokivartta. Edelleen enemmän vaiston varaiseen kuin kompassin osoittamaan suuntaan. Tottakai. Kartat ja kompassi voi sanoa mitä vain mutta vaisto vie aina perille. Right?

No sain tarpoa (jälleen kerran) yllättävän kauan sitä umpimetsää ennen kuin lopulta, LOPULTA, sitten saavutin jokivarren joka oli pomminvarmasti Anterinjoki. Ja sen tiesin varmaksi siitä että olin leveällä mönkijäuralla jollainen meni siellä nurkilla vain kyseisen joen varrella. Ja sitten oli arpominen että millähän kohtaa jokea olisin, kilometrin päässä tuvasta vai kolmen kilometrin päässä? Joki vielä teki niillä main hauskan u-mutkan joten muutenkin sekaisin ollut suuntavaistoni sai lisäjekkua. Lähdin joka tapauksessa kävelemään mönkijäuraa ylävirtaan päin koska siellä tupa olisi. Ja oletin olevani siinä u-mutkan alapätkässä eli yhden kurvin päässä tuvasta. No, en sitten ollut. Kun kävelin ja kävelin ja kävelin ja vielä kävelin niin lopulta tuli se mutka. Ja kompassia vaikka olin katsellut niin en ollut uskonut, mutta kyllä minä perhana olin tainnut liikaa ottaa itään ennakkoa alaspäin tullessa ja olin vielä melko kaukana tuvasta. Ja kun sitten toista suoran pätkää tallustelin ja sitä riitti ja riitti ja riitti ja riitti ja tuli joen toinenkin mutka niin pakko se oli vaan uskoa. Kyllä keljuttaa vielä tälläkin iällä ja vaellusmäärällä aina kun tekee tyhmiä ratkaisuja ja suotta rasittaa itseään rankan reitin päälle vielä bonuksilla. Alkoi oikeasti olla fyysiset ja henkiset mehut lopussa. Ei paljoa hymyselfieitä kameralla napsittu. Olisi Stubbelonkin hymy saattanut niissä oloissa hyytyä. Ehkä.

Loputtomalta tuntuneen puurtamisen jälkeen saavuin viimeiseen joenylitykseen josta olisi vain vajaa kilometri tuvalle, ja kas kummaa se viimeinen kilometri oli kerrankin lyhyen tuntuinen ja saavutin sitten Anterinmukan tuvan yllättävänkin äkkiä siinä tilanteessa. Millainen olisi miehitys majalla? Olisiko sauna lämpöisenä? Löytyisikö saunottajaa? Kysymyksiini saatiin melko pikaisesti vastaus. Paikka oli autio. Hyvä ja huono. Sain rauhassa vetää kamat levälleen tupaan ja kokkailla ja lepuuttaa raatoani. Sauna ei olisi valmiina katettuna mutta eipä sitä oikeastaan nyt kaivannutkaan enää. Olin niin poikki ja sellainen jälkikuumotus loimotti poskilla ja kropassa että pikemminkin viilennystä tarvitsin. Kun sitten suurimmat pulssin tasaukset oli tehty niin havaitsin että ihan fiksu ja siisti tupa oli kyllä kyseessä, ja hienolla paikalla. Kunnon patjat oli lavereilla, keittiöosasto oli nerokkaasti sijoitettu erilleen eteishuoneeseen pois nukkuvia häiritsemästä, kunnon takka löytyi kaminan lisäksi jne jne. Edelleen oli kuitenkin epävarma olo reissun jatkon suhteen että mitä tekisin, mutta keljutus alkoi kuitenkin väistyä sen paremman fiiliksen alta että hitto vie, kyllä tuli taas selvittyä rankasta rääkistä. Ja se on jo hyvä askel tiellä henkiseen palautumiseen.

Kun vaikutti siltä että saisin pitää tuvan kokonaan itselläni sen yön niin päätin viimein korkata lakituspullon eli ”sheriffin” jonka olin poiminut matkaan ajomatkallani pohjoiseen. Ja taustamusiikiksi heittelin maastokännykästäni eli classico 6230i:stä jotain sinne unohtunutta perusrokin tynkää Tom Pettystä Dire Straitsiin. Varsinkin Brothers In Arms iski johonkin miehisyyden ytimeen siinä yksin kynttilänvalon ääressä autiotuvassa istuskellessa Jallupullo avattuna. Siinä ehti miettiä... asioita.

Tuvalla!	Kovan päivän ilta
Anterinmukan taidetta	Art de la Anterinmukka

6. Valintojen aika

Seuraavana aamuna oli päätösten aika. Edellisillan ja osin yönkin aikana olin ehtinyt hieman pohdiskella vaihtoehtojani reissun jatkon suhteen. Jos olo olisi hutera, yksi vaihtoehto olisi kääntyä samantein kohti Muorravaarakkaa ja palata siitä Raja-Jooseppiin. Toinen vaihtoehto oli jatkaa alkuperäisessä suunnitelmassa Hammaskuruun ja Vuomapäätä lakittamaan. Kolmas olisi mennä Hammaskuruun mutta jättää Vuomapää väliin, tosin tässä vaihtoehdossa ei suuremmin järkeä olisi itselleni. Samalla kun karttaa katselin uusin silmin niin eilispäivän virhearviot näkyivät entistä selkeämmin itselleni. Olisi pitänyt vain luottaa kompassiin, tutkia tiheämmin karttaa ja jättää omat uskomukset ja vaistot takanurkkaan. Kuten Shakirakin hittibiisissään lauloi, Maps Don’t Lie. Ja ei se kartta koskaan valehtele, kyllä se maasto menee juuri niin kuin menee. Mutta oma pää vaan tahtoo kehitellä aina välillä kaikkea mielenkiintoista variaatiota.

Mutta voi jeesus se kompassi. Pakko hankkia ensi reissulle oikeasti laatukompassi. Kyseinen Biltemasta kolmella eurolla aikanaan ostettu ei siihen kategoriaan uppoa. Muuten on jo vermeet kunnossa vaatteita ja varusteita myöten. Ja kartat. Niin pitääkin itteään kiusata tuollaisella kinderyllätys-kompassilla. Hohhoijakkaa. Ja sitten tietysti voisi katsella gps-laitetta ihan piruuttaan jos halvalla löytyisi, tai kännykkää jossa akku tuolla maastossa kestää sellaisessa käytössä. Ei tarpeellinen härpäke mutta mukava lisä kun näkisi suoraan etäisyyksiä jonnekin ja varsinkin sumussa tuntureilla suunnat ilman härdelliä. Se on kyllä kumma että kun on muuten perinteinen mies ja ostaa ensin välineet ja opettelee sitten vasta pelaamaan vähän joka lajissa ja asiassa, niin sitten kun on näitä harvoja hommia mitä on tehnyt vuosia ja "oppinut pelaamaan" niin sitten näissä mennään ilman kunnon vermeitä vuosikaudet kunnes vasta pakon edessä aletaan päivittämään varusteita oikealle tasolle. Ei jummarra.

Kumminkin siis, hyvin tai joten kuten nukuttu yö ja kunnon aamupala antoivat vahvaa uskoa tekemiseen ja koska Hammaskuruun oli pihan kyltinkin mukaan vain 13 kilometrin matka (eli sama kuin olisi Muorravaarakanruoktullekin) niin ajattelin että samahan se nyt olisi painaa Hammaskurun suuntaan, tokkopa sinne enää tulee muuten mentyä koskaan. Ja polku tulisi koko matkan olemaan melkolailla tasamaalla jokea seuraillen, turvallisesti mönkijäuraa pitkin josta mukavasti teräviä kiviä nousi pintaan. Perussettiä siis luvassa. Legendaarinen ”välipäivä” kenties?

Matka Anterinjokea seuraillen ylävirtaan sujuikin edellispäivän valossa todella leppoisasti ja kelin muuttuessa jopa hieman aurinkoisemmaksi uskalsin heittää t-paitasilleni ja askel tuntui etenevän. Päässä soi mm. oma versioni JVG:n biisistä jotakuinkin seuraavasti:

”Etenee, taas homma etenee, kun rinkka kevenee, ja askel pitenee.
Kun lähden kairaa dallaamaan, on mulla Jalluu taskut pullollaan.
Puheesta ei saa selvää sanaakaan, kun mullon Jalluu taskut pullollaan...”

Ainoaa harmia aiheuttivat hieman sekopäiset kimalaiset joita aina silloin tällöin sinkoili ympäriinsä varmaankin kylmistä öistä pökertyneinä tai jotain. Eteläänpäin edetessä puusto oli melko harvaa jokivarressakin joten pääsin näkemään kunnolla tulevat kohteeni ja erityisesti Vuomapään. Ja vaikka se olikin sen kulmauksen korkein tunturi ja myös näytti korkealta, tiesin HETI kun siihen silmäni iskin että tämä hoidettaisiin. Oh yes, tämä hoidettaisiin. Jotenkin vain oli heti sellainen pohjavire ja boogie että tästä tuvalle, ruokapaussi ja sitten iltareissu ilman rinkkaa laelle. Jokin vain takaraivossa jyskytti että tämä lakitus olisi erilainen. Parempi kuin Kuikkis. Sitä odotellessa siis jatkoin taivaltamista kohti Hammaskurua edelleen ihmisistä autiossa maastossa.

The choice is yours	Mönkijäpolkua Anterinjoen vieressä
Pieniä on tuvat täällä nykyisin...	Vuomapää viimein edessäni

Muutamat peräkkäiset puronylitykset saivat aikaan sen että vetelin hetken aikaa sandaaleilla mönkijäpolkua kun en jaksanu kenkien kanssa koko ajan arpoa ja onnistui se kilometri niilläkin vaikkakaan ei paljoa enempää olisi viitsinyt. Saipahan jalat hetken happea. Tuli muutenkin sellainen naturelli olo. Kuin olisi savannilla painellut keihään kanssa. Vähän väliä sadepilviä paineli ohi vasemmalta ja oikealta mutta koko ajan Vuomapään laki pysyi näkyvillä joten se lupaili hyvää näkyvyyttä illan keikkaa varten. Loppukilometrit Hammaskurun tuvalle tuntuivat taas tuskasen pitkiltä mutta maisemat Hammaskurussa olivat onneksi kohdallaan. Toisella puolen Vuomapään massiivi ja toisella puolen Pirttikallionvaara ja Vesipää ottivat kulkijan sellaiseen syleilyyn että tässä oli varmastikin hienoin sisääntuloportti Saariselän erämaahan jos etelän suunnalta on ydinalueelle tulossa. Mikäs siinä talsiessa.

Kun viimein Hammaskurun tupa näkyi edessä oli todettava taas kerran, että yksikseen saisin sielläkin olla. Kännykkäkenttää en ollut saanut haettua Kuikkapään laen jälkeen joten tuntui jo siltä että onko maailmalla isompaakin megajytää tapahtunut kun kaikki ovat kaikonneet. No, sillä hetkellä oma maailmani koostui selkäkantamuksistani ja koko elämäni oli siitä riippuvainen joten mitä sitä suurempia murehtimaan. Nyt oli taas passeli hetki pitää kunnon ruokapaussi tuvalla sekä heittää itsensä hetkeksi makuualustalle tuvan laverille jalkoja ja kroppaa lepuuttamaan.

Se on voittajan tie

Koska en kauhean piippuun itseäni ollut vetänyt leppoisalla siirtymätaipaleella niin palautumiseen riitti melko pikainen breikki. Siinä aloinkin sitten jo valmistella Vuomapäälle nousuun tarvittavaa varustusta mitä taskuihini saisin mahtumaan. Nythän oli jo toki täysin selvää että sinne lähtisin yrittämään. Tuvan vieraskirjaan vielä pikaiset maininnat lähtösuunnastani että osaisivat oikeasta suunnasta tulla sitten jäänteeni keräilemään ja taskuihin suklaata, kaljaa, vettä sekä kartta ja kompassi. Ja kamera tottakai. Sitten olinkin jo valmis lähtemään, hyvissä ajoin että ehtisin takaisinkin ennen pimeän tuloa. Rinkka siis jäi tupaa vartioimaan ja meikä tunturin kimppuun.

Kartalta katsoin että paras reitti olisi suunnata täsmälleen ja suoraan itään metsän läpi niin tulisin Vuomapään kylkeen parhaalle kohtaa. Itseasiassa maasto lähti heti tuvalta jo nousemaan kohti lakea mutta ensimmäisen kilometrin saisi tallustaa umpimetsässä ja ilman polkuja. Siispä kompassia katsellen ja asteittain nousten. Ja kun metsä alkoi madaltua tunturikoivikoksi niin olipa tiheää ja repivää pöheikköä. ONNEKSI kuitenkin ilman rinkkaa taivalsin niin pikkupuuskutus ei kääntynyt vielä kettuuntumisen asteelle tai katatoniseksi tallaamiseksi. Nyt näin edessäni Vuomapään rinnettä ja suuria eroja ei länsirinteen kohdalla ollut mistä sen nousun tekisi. Siispä kun puurajan yläpuolelle pääsin niin aloitin pienen siksakkailun rinnettä ylös pahimmat kivikot kiertäen ja siinä sitä vähän aika mentiin.

Taaksepäin sai taas katseltua verrokkia toisen puolen tunturien rinteistä että millä korkeudella oikeasti mennään ja kun viimein sitten rinne alkoi taittua niin luulin jo näkeväni lopullisen huipun. Mutta aijai, taas Der Altea vietiin ja kyllähän sieltä sitten se todellinen laki kohta takaa alkoi majesteettisesti esiin hiipiä. Ja voihan jehna kun oli komean näköinen Vuomapää siltä suunnalta. Aivan eri tasoa kuin pohjoisesta lähestyttäessä. Nyt näytti jo siltä että tosissaan pitää kavuta kun kyseessä kuitenkin yksi alueen korkeimmista. Ja taisipa päästä puolihuolimaton perkelekin aluksi suusta kun näin miten seka vaakamatkaa että pystymatkaa olisi vielä tallattavana. MUTTA, nyt olin jo tunturinselän päällä ja siinä on aina se etu että saisi tallata tasamaata sivusuunnassa eikä enää kovin jyrkkää muutenkaan tulisi. Ja maisemat, ne paranivat askel askeleelta. Nyt niistä vasta nauttikin kun muisti kuinka sumussa Kuikalla oli menty.

Maisemia kaakon suunnalla, teräväpiirteinen Korvatunturi horisontissa

Reittini Vuomapään lakea ja sen jylhän näköistä lakipahtaa kohti vei järkevimmän kautta eli hieman kiertäen lakiharjannetta mukaillen ja kovin pahaa rakkakivikkoakaan ei eteen tullut. Koko ajan näki tuon lakipisteen mikä oli sekä motivoivaa että hienoa muutenkin. Katselin sivulleni ja huomasin kuinka yksi kerrallaan ympäröivät tunturit putosivat kyydistä kun olin nousemassa kulmakunnan kunkun harteilla. Jos nousu olisikin ollut fyysisesti rankkaa niin en sitä ainakaan huomannut, ja hyvä fiilis muutenkin siivitti nousua mukavasti. Samoin kohtalainen sää. Loppunousu ei sitten ollut niin ilkeä kuin kaukaa katsottuna aluksi aprikoin. Ja viimein tunti tuvalta lähdön jälkeen saavuin Vuomapään laelle ja se oli voitonhuudon paikka!

Nousureittinä kuvan oikean reunan kautta ja kohti laen kivipahtoja	3 eli Saariselän kolmanneksi korkein in the pocket, in the pocket! Reissun ns. hyvä lakitus
Maisemia etelään päin, Lokan tekojärvi horisontissa	Boogie on kohdillaan
Olut 0,5l	Lakipaaden juurella

Kyllä oli hienoa. Tämä oli sitä vaeltamista ja lakittamista mitä sen pitää ollakin. Kyllä siinä varmaan se rinkan pudottaminen oli major factor mutta on siinä jotain muutakin. Tuntureissa on eroja. Koko Vuomiksesta tuli samantein hyvin paljon Ridni-fiiliksiä pintaan. On tiettyjä tuntureita mitkä vain kokee omikseen. Sellaisia joiden kanssa on hyvissä väleissä heti alusta pitäen ja koko elämänsä ajan. Ei sitä voi selittää. Se on näitä henkimaailman juttuja. Kaipa Vuomis on minulle se Saariselän Rakastajatar. Mukavaa tietysti että se reissun viimeinen lakitus on se paras niin jää hyvät muistot päällimmäiseksi mieleen. Nyt oli aikaa ja energiaa tepastella lakikohtaa ympäriinsä ja ihailla maisemia joka suuntaan. Kamera lauloi. Horisontista erotin selkeästi Korvatunturin terävät piirteet. Siitä etelään katsoessa näin Lokan tekojärven valloittavan horisonttilinjasta leijonanosan. Lännen suunnalla Saariselän kiistaton kuningas, Pappa Sokosti oli asemastaan tietoisena ainoana silmälinjan yläpuolella koko maailmassani ja hallitsi hiljaisesti erämaataan sumuhaituvien nuollessa sen lakea tuulen pyörteissä. Pohjoisessa minua katseli Kuikkapää, kuin harmistuneena siitä että ei saanut minua lannistumaan ja perääntymään valloituksessaan. Nyt seisoin jo sitä korkeammalla, omalla tunturillani, enkä enää kaivannut sitä. Olin kesyttänyt Saariselän kaikki korkeimmat. Pikkupojan ensimmäinen visiitti Sokostille, aikuisen miehen nousu Vuomapään laelle. Paljon oli väliin elämää mahtunut. Paljon kilometrejä.

Halusin jakaa tuntemuksiani läheisilleni mutta kännykkä ei suostunut kenttää löytämään. Olin siis siellä ajatuksineni yksin. Ehkä se oli sopivaakin. Jotkut hetket ja asiat ovat liian henkilökohtaisia jaettavaksi. Päässäni pyöri kaikki se, mitä viimeinen vuosi oli tuonut tullessaan minunkin elämääni. Tyttöystävästä oli tullut kihlattu muutamaa viikkoa aikaisemmin. Ja jo alkukesästä sain tiedon siitä että esikoinen olisi tulossa maailmaan heti alkuvuodesta. Tämä olisi eräällä tavalla viimeinen nuoruuteni vaellus, ”poikavuosien”, jos niin asian ilmaisisi. Ja Vuomapään laella tunne siitä että elämäni on muuttumassa oli hyvin vahvana. Muuttumassa parempaan, kohti uutta. Ennen kaikkea koin että olin vahvasti elossa, ja että elämälläni on tarkoitus. Joskus pitää mennä kauas kaikesta, ja kauas kaikista, että näkee asiat oikein.

Sokosti usvaan kätkeytyneenä

Kun olin riittävästi laella maisemia ihaillut päätin suunnata takaisin alas, etenkin kun joitain sadepilviä oli selkeästi taivaanrantaan ilmaantumassa. Alaspäin meno oli leppoisaa ja nopeaa kun maasto ja näkyvyys olivat kohdillaan. Kun saavuin lakimassiivin reunalle päätin ottaa hieman eri reitin alas kuin tullessa, hieman loivempaa olin ollut näkevinäni sillä kohdin. Ja kyllähän se hieman parempi reitti toki oli vaikka ei nyt suurta merkitystä asialla ollut. Kun saavuin metsänreunaan niin päätin lähteä suunnistamaan auringon mukaan sillä kello oli aika lailla tarkalleen iltakuusi (normiaikaa) joten sitä kohti vain reippaasti. Toki ehkä hieman pohjoiseen siitä suunnasta jotta en ainakaan painaisi jokivarteen ”ohi” tuvasta vaan mieluummin sitten sille puolen mistä olin tullutkin tuvalle polkua pitkin niin tietäisin taas missä mennään.

Metsätaipaleen aikana kiinnitin huomiota siihen kuinka paljon ja kuinka isoja mohloja sienet siellä olivat. Niitä löytyi joka paikasta ja isoissa ryppäissä. En tiedä olinko sitten jotenkin herkässä mielentilassa vielä vai miten mutta kovasti katselin ja keskityin kaikkiin luonnonihmeisiin siinä metsäpätkällä tupaa kohti tallustaessa. Pikkuhiljaa aloin lähestyä laaksonpohjaa ja kovasti oli arvuuttelu siinä päällä että kuinkahan kauas tuvasta olin sinkoutunut kun aurinkoa vain seurailin. En millään olisi halunnut sen suuremmin enää taivaltaa tupaa etsiessä kun iltakin alkoi jo pikkuhiljaa pimetä. Ja kappas vain, kun hieman puusto silmien edessä harveni niin siinähän möllötti suoraan edessä Hammaskurun tupa. Reittini tuli juuri eikä melkein tuvan portaille. Mahtavaa! Kyllä meni niin putkeen se keikka kun voi vain mennä. Vuomis saatteli matkaajan turvallisesti kotiin saakka. Kiitos.

Sieniperhe potretissa	"bad mushrooms"

*** VMP-analyysi ***

Vastaavat kohdat pätevät myös esim. tunturipareihin Kovddo - Ridni tai Sorsa - Guivi.
Ja joka reissulle mahtuu yleensä aina yksi molempia tapauksia.

7. Afterglow of victory

Uusi aamu valkeni Saariselän takamailla puolipilvisenä kuten niin usein aiemminkin. Päivän ohjelmaan kuuluisi nyt kaiken pakollisen ja nähdyn jälkeen rauhallinen paluuosio lähes luotisuoraan pohjoista kohti ja aina Raja-Jooseppiin saakka. Minulla oli periaatteessa varattuna kolme päivää paluumatkaan mutta jotenkin siinä vaiheessa se tuntui turhan pitkältä ajalta maastossa kun takki alkoi jo olla hieman tyhjänä kaikesta jo koetusta ja nähdystä. Ja jalat ja selkäkin tuppasivat hoosiannaa huutamaan vaikka kuinka niitä olisi saanut tuvilla palauteltua. Kyllä tuo kahdessa päivässä runtattaisiin. Mutta ensin nyt pitäisi päästä Muorravaarakanruoktulle ja sitten vasta miettisin yöpaikan sijaintia. Jäisinkö siihen tuvalle, vai jatkaisinko hetken jollekin seuraavalle nuotiopaikalle telttamajoitukseen, vai olisiko paukkuja kenties vetää koko pitkä väli Muorravaarakalta Jyrkkävaaraankiin samalla? Noh, sen näkisi sitten. Nyt piti kuitenkin lähteä ajoissa liikkeelle että päivä ei loppuisi kesken, oli mitä hyvänsä luvassa.

Alkumatka sujui takaisinpäin jo tutuksi tullutta mönkijäuraa pitkin ensimmäiset kilometrit. Kuitenkin, kun saavuin Hammaskurun mutkaan, totesin voivani lyhentää matkaa muutaman kilometrin jos oikaisisin pienen Keinopään nyppylän yli satulan kohdalta. Ja kun vielä huomasin pikkuisen polku-uran siellä niin pakkohan sinne oli puskea. Ja ihan hyvä pusku oli. Kuivunutta purouraa pitkin sain melko mukavasti tepastella satulaan saakka mistä vielä loin viimeiset näkymät takamaastoon ja Vuomapäälle sekä Hammaskurun erämaihin joita tuskin vähään aikaan tulisin uudelleen näkemään. Ja sitten loin lopullisesti katseeni eteenpäin ja aloin laskeutua kohti Akanhärkäkurua vievää jokiuomaa. Laskuosuus osoittautui hieman kinkkisemmäksi johtuen muutamista sivupuroista ja suoskenaarioista mutta sain kuitenkin varmasti aika- ja matkaetua verrattuna Keinopään kiertäneeseen polku-uraan. Pikkuhiljaa laskeuduin jo niin alas että kohtasin lopulta sen virallisen polun ja siitä eteenpäin sitä sitten seurailin.

Kun reitti alkoi pikkuhiljaa saapua vedenjakajalle eli kurun korkeimpaan kohtaan niin kovasti ihmettelin kun ei kartalla mainostettua kivikkojyrkännettä molemmin puolin näkynyt missään. Täyttä fuulaa koko kartta, ajattelin ja jatkoin matkaa. Mutta muutamia minuutteja myöhemmin alkoi kuulua veden kohinaa ja horisontti edessä pudota siihen malliin alta pois että oli fakta että kohta näkisin hienompaa settiä. Ja kyllä, lopulta sitten saavuin siihen Akanhärkäkurun kohdalle jossa vesi syöksyi jyrkkänä putouksena alaspäin kohti Muorravaarakan laaksoa ja sain todistaa hienoa näköalapaikkaa. Edessä aukeni koko laakso ja sen takana Ukselmapään kumpuilevat rinteet sekä kaiken kruununa Pirunportti siinä kaiken keskellä. Hieno bonus päivään jolta en enää suuria odottanut. Kyllä se kartta vaan tietää, perhana, Maps Don’t Lie.

Pirunportti näkyvissä ja laakson perä putoamassa edestä pois

Kun kompassissa lukee Biltema ja siinä on ilmakupla tulee vain yksi sana mieleen... ja se ei ole "laatu"	Akanhärkäkurulta länteen
Akanhärkäkurun vesiputousta	Millaisia makkaroita täällä on grillailtu kun tikutkin on tuota luokkaa...?

Hetken paussin jälkeen lähdin laskeutumaan polkua alas Muorravaarakanjokea kohti pitäen Pirunportin siellä horisontissa suuntamerkkinä vaikka turhaahan se toki oli, mutta mukava sitä oli aina välillä vilkuilla. Kuitenkin Saariselän yksi tunnetuimpia maamerkkejä ja kuruja. Sielläkin käyty joskus pentuna viimeksi. Loppumatka tuvalle vei jokivartta pitkin jossa ei suurempia ihmetyksiä ollut. Perus suomaata ja kangasta vuorovedolla sekä yhä enenevässä määrin hyttysiä ja muurahaisia seurana tässä ihmisten hylkäämässä maankolkassa. Mutta Muorravaarakalla toki törmäisin ihmisiin, se on kuitenkin yksi näistä keskeisistä tuvista ja risteyspaikkana monen reiteillä.

Pirunportti

Hetkisen vielä sain juosta kuin joki ja sitten olin saapunut Muorravaarakanruoktulle. Autiolle Muorravaarakanruoktulle. Okapallot pyörivät tien yli ja saluunan ovet lepattivat tuulessa korppikotkien kierrellessä yläpuolellani. Huhuu? Anybody? Pääsin sisään ja olin lämimässä kaasuliedelle kattilaa kokkailua varten niin huomasin lapun päällä että ”älä käytä” yms yms. Kaasuhana kuulemma vuotaa tai ei mene kiinni tai liesi ei toimi tai jotain. Noh, aloin selailla sitten vieraskirjaa niin siellä oli hieman seikkaperäisemmin kuvailtu toimintahäiriötä useamman retkeilijän osalta lähipäiviltä. Hmmm... en kyllä trangialla ala nyt mitään kokkailemaan. Tuvassa ei suuremmin kaasun hajua tuntunut. Pikemminkin jonkin valopetroolin tai vastaavan. Olisiko joku kokkaillut sitten jollain muulla vermeellä eväitään siellä viimeksi? Ja jonkun lenkkarit oli jätetty kuivumaan (haisemaan) sinne tuvan nurkkaan. Eli sitä käryä kyllä oli. Nälkä voitti pelon ja avasin tuvan ovet ja menin sytyttämään tulitikun eteiseen. Ei räjähdystä. Siirryin tulitikun kanssa tuvan puolelle. Ei räjähdystä. Astelin kaasulieden viereen tikun kera. Ei räjähdystä. Okei. Entäs kaasuhanan toiminta? Pullon hana auki ja kaasulieden hana auki hetkeksi. Sihinää. Kaasua tulee. Hana kiinni. Ei sihinää. Ei kaasua. Okei. Hetki tuuletusta. Sitten uudelleen hanat auki ja tulta perään. Ei räjähdystä. Nätti kaasulieden liekki. Kattilaa päälle. Ruokaa napaan. Okei.

Päiväkirjaan kommentoin koeajaneeni kaasuliettä menestyksekkäästi ja että ainoa ”vieno kaasun tuoksu” tupaan (kuten joku aiempi oli varoitellut vieraskirjaan) tuli omasta peräpäästäni. Lisäksi lietsoin varmastikin naispuolisten pelkoa toteamalla että ainahan voi varmuuden vuoksi nukkua ylälaverilla (koska se kaasuhan on ilmaa raskaampaa) ja sitten muistaa vain aamulla sytyttää aamuröökin vasta ulkosalla ettei saa pikakyytiä Pirunportille (tai Pirun porteille...). :D Mutta juu, jätin kumminkin varoituslapun kaasulieden viereen ja omat varaukseni asiasta että jokainen saa itse kokeilla mutta minä en ongelmia havainnut. Lieneekö ollut käyttäjässä vikaavikaavikaavikaa?

Muorravaarakan varauskammi	Rikkinäinen kaasuliesi joka ei ollutkaan särki

Vieraskirjasta huomasin että tällä tuvalla ainakin oli ollut trafiikkia vielä edellispäivinä mutta nyt olin sitten sattunut vain hiljaisempaan saumaan. Eikä isoon pilliin ollut vielä näköjään vihelletty että ei tarvinnut maailmantilanteestakaan olla sen suuremmin huolissaan. Muuta kuin tietysti sen puolesta että kovin surkean maan tulemme lapsillemme jättämään nykyisellä talouspolitiikalla ja päättäjillä mutta ei siitä sen enempää.

Jos oli kylttien mukaan Hammaskurusta tullut taivallettua 13km niin Jyrkkävaaraan olisi sitten 16km lisää jos päättäisin matkaa jatkaa. Toki nuo lukemat monesti tuntuvat olevan alakanttiin tai antavan ainakin hieman liian ruusuisen kuvan totuudesta. Eli 30km+ olisi päivän setti JOS siitä jatkaisin Jyrkkävaaraan. Hankala paikka. Toisaalta jos jäisin tuvalle yöksi niin olisi kyllä rankka viimeisen päivän veto myöskin luvassa siitä paikalta Raja-Jooseppiin painaa. Hmmm... Päätin pohtia vielä hetken ja keräilin voimia.

Early echoes of total breakdown...

Lopulta oli sellainen olo että nyt olisi hyvä painaa kun tuntui kulkevan. Huomisesta ei koskaan tiedä. Ja kumminkin joka metri pitää kulkea. Siispä kasailin taas kamat selkään ja lähdin pohjoisen tielle. Nyt tiesin että ei olisi juuri ihmeellistä nähtävää koko päivänä paitsi sitä puuduttavaa jokivartta joten jonkinlaista vaelluskoomaa ja transsia olisi kehiteltävä askelluksen tueksi. Polkuja näytti kartalla menevän kaksi, toinen aivan jokivarressa ja toinen hieman etäämmällä ehkäpä pahimmat suot kiertäen joten sen valitsin. Ja ihan hyvä valinta oli. Suota ja korpea toki sielläkin mutta esim. heti alkumatkasta sain kulkea jännän pikkulampirykelmän läpi jossa polku kaarteli kapeita kannaksia pitkin lampien välillä. Hienon näköistä. Mutta pikkuhiljaa kaikesta huolimatta alkoi väsy iskeä. Olin huomannut jo aiempina päivinäkin että koko ajan palautuminen oli heikompaa ja heikompaa vaikka yritti tankata ja levätä aina kunnolla. Jotenkin vaan kone ei enää ole nuoruuden iskussa ja matkan edetessä ero vaan korostuu. Ehkä olisin kaivannut jotain kirittäjääkin siinä vaiheessa. Mika, Jarno, missä ootta?!?! Noh, kyllä sitä silti tuli puskettua eteenpäin vaikka huomasinkin selkeästi että se alkupäivien 4km/h vauhti maastossa oli kyllä jo pudonnut kolmeen, osin allekin kun maasto aiheutti murheita. Ja kun päivä pitenee niin rasitus selälle ja jaloille kasvaa. Ja siitä kasvaa väsy. Ja taas vauhti putoaa. Enpä ollut onneksi ottanut rannekelloa mukaan niin ei tullut vilkuiltua sitä koko aikaa. Piti aina erikseen kaivaa kamera ja hakea asetuksista kellonaika tai napata kuva ja tarkastaa aikaleima. Melkoista säätöä... :D

Lampilabyrinttia

Pohjoiseen mennessä laaksoa reunustavat tunturitkin muuttuivat vaaroiksi ja entistä loivemmiksi. Ei siinä juuri mitään maamerkkejä tai kiksejä enää ollut tarjolla. Kiemurtelevaa jokea seurailevaa kiemurtelevaa polkua. Olin katsellut että nuotiopaikat jakaisivat kätevästi kokonaismatkan suunnilleen kolmeen yhtä pitkään etappiin. Ja laskeskelin että ensimmäiselle notskille ehtisin puolessatoista tunnissa ja toiselle kolmessa. Niiden mukaan elättelin toiveitani koska olin suht varma vaellustahdistani vuosien vankalla kokemuksella. Kävi kuitenkin toisin. Vaikka oli viiskymppinen kartta käytössä (toki satanen repussa) niin ei se eteneminen näyttänyt kovin kummoiselta. Pitäisikö hommata kakskymppinen kartta ensi kerraksi jo kun ikä painaa vauhtia alas? Ja muutenkin näytti olevan jos jonkinmoista epävirallista nuotiopaikkaa joen varrella että minkä mukaan tässä nyt piti sitten elää? Reilun kahden tunnin kohdalla sitten saavuin lopultakin virallisen näköiselle nuotiopaikalle. Ja olin hieman hämilläni. Ennakkokaavailuissani olisin tässä ajassa saavuttanut puolen välin rajapyykin ja olin kuitenkin jommalla kummalla niistä kolmanneksen taukopaikoista. Que pasa?

Aivan tarkkaa selkoa en maamerkeistä ja joen mutkista saanut joten satavarmaksi en pystynyt sijaintiani vieläkään sanomaan. Kiero alitajuntani toki taustalla nakutti että kyllähän sinä jo siellä toisella taukopaikalla olet, sen verran kovaa ravia on tultu. Mutta kumminkin epäilys kalvoi ahteria että onko sittenkään noin. Tauon kuitenkin pidin ja sitten kun matkaa lähdin jatkamaan niin hetken kuluttua saavuin selkeälle maamerkille suolammen reunaan että ei ollut epäilystä sijainnista. Ja juu, olin vasta ollut siinä ensimmäisellä taukopaikalla. Voi perse. Se tiesi monen tunnin taaperrusta edessäpäin. Kyllä söi miestä. Oikeasti luulin tulleeni reipasta tahtia. Varmaan olin tullutkin. Mutta jotenkin vaan ne kilometrit olivat venyneet sitten viime näkemän. Ja itselleni tuollainen korpivaellus on pitkää piimää. Tuntureille minä kuulun. Alkoi väkisinkin tulla mantran tarvetta tuossa olotilassa ja eikös päähän pärähtänyt Matti Eskon Korpimaa. Niin osuvilla sanoilla että ihan kipeää teki. Mutta sitä hoilatessa sai ajatuksia johonkin toisaalle.

Kun sai hyväksyttyä totuuden tilanteesta niin toinen kolmannes matkasta meni ihan joten kuten ja taas sen pari tuntia sai puskea seuraavalle nuotiopaikalle. Siellä sitten oli jo homman nimi tiedossa ja tauotin ilman suurempaa stressiä crunchya mässyttäen, mutta voi jehna että alkoi olla väsy. Päivän saldo alkoi olla melko rankka ja paukut loppumassa. Ei tauot enää juurikaan auttaneet. Jalkoja särki, selkää särki, päätä särki, vatsaa kurni, mieli oli maassa ja askel raskas. Sitten olisi vielä heti tauon jälkeen luvassa Harrijoen ylitys joka lapsuudessa oli äitin kanssa ollut melko paha kokemus kun korkean veden aikaan siitä oltiin jotain tukkia myöten hilattu itseämme vaaka-asennossa yli. Ja kun nyt toistamiseen tälle sivujoelle saavuin niin totesin että kahlaamiseen en ryhtyisi koska oli siellä vettä varmaan vyötäröön saakka. Vaihtoehtona oli siis taiteilla muutamaa puunrankaa pitkin siitä trapetsitaiteilijana ylitse. Ja ne puut notkuivat jalan alla kuin viimeistä grammaa odottaen joka katkaisisi koko paskan. Ja muutenkin muljuivat kuin pyörimään olisivat lähdössä. Kylmä kylpy tässä vielä kruunaisi koko päivän. Noh, keräsin keskittymiskykyni ja varoivaisin kissan askelin siitä sitten menin ja yli ehjänä selvisin. Hyvä, hyvä, hyvä. Täytin samalla vesipulloni koska polku lähtisi kohta erkanemaan Muorravaarakanjoelta ja Jyrkkävaaran tuvan lähistöllä ei kartan mukaan näyttänyt isompia puroja olevan.

Tunturien maa jää jo taakse, soiden maa senkun jatkuu	Ristus mitä vääntöä
Crunchya koneeseen	Harrijoen kepakot

Seuraavat pari kilometriä olivat yhtä hevonkukkua kun jouduin puskemaan suoalueen läpi missä polkukin oli vähän väliä kateissa. Nyt oli taas epäselvää löytäisinkö sen oikean polku-uran joka erkanisi kohti Jyrkkävaaran tupaa vai miten kävisi. Jos vanhat merkit pitäisivät paikkansa niin päin honkia sekin arpa osuisi. Jupina, huudot ja kiroilu saattelivat käsi kädessä minua eteenpäin suoalueen halki ja taas kerran kävi mielessä että mikä mielenhäiriö oli kaverini aikanaan saanut Kaldoaivia tarpomaan. Tämäkin oli sunnuntaikävely puistossa siihen verrattuna. Pientä lohtua tuli näistä pohdinnoista. Ja kun kohta saavuin poroaidalle ja portille sain onneksi varmuutta siitä että olin oikealla reitillä. Olin loppukolmanneksen puolivälissä. Aloin asetella jo yhä pienempiä ja pienempiä välitavoitteita että pysyisin järjissäni sen suossa tarpomisen keskellä. Puolet viimeisen kolmanneksen ensimmäisen neljänneksen toisesta kuudesosasta ja ja ja...

Kun viimein polku selkeästi alkoi nousta rinteenreunaa kohti korpimaisempaa maastoa tiesin loppusuoran koittaneen. Ja hieman ennen tupaa kartalta jo näkemäni risteävä polku tuli lopulta eteeni kauniimpana polunristeyksenä kuin ehkä mikään koskaan aiemmin. Nyt oltiin jo todella lähellä. Enää vartti tai jotain. Mutta muutaman minuutin kuluttua näinkin pienellä aukealla helikopterin laskeutumistolpan mitä tupien läheisyydessä aina on ja haistoin savua. Mitäs mitäs? Nyt ollaan oikeasti TOSI lähellä jo. Ja vielä yksi nyppylä ja siinä se oli, Jyrkkävaaran tupa. Boojaashaakaa!

Tuvalla oli selkeästi porukkaa mutta ei se mitään. Ihmisiä siis oli vielä olemassa. Päivä oli ollut toodella pitkä ja rankka joten hetken vain istuin tuvan portailla rinkka alas laskettuna ja tasasin hengitystäni ja otin vesihuikkaa. Kohta sisältä jo tulikin pihalle ihmettelemään suomipoikia pieni porukka meininkiäni ja vaihdettiin kuulumisia. Pojat olivat näppärinä lämmittäneet kaminaa kuivatakseen vaatteitaan sekä kokatakseen (!) ja myönsivät itsekin että hieman on hohkaa sisällä. Kävin siellä jotain kokkaamassa ja totesin että juu, nyt on Jyrkkävaarassakin sauna. Muutenkin näytti sen verran olevan porukkaa koossa että tiesin telttayön olevan fakta. Kun siinä sitten illan pimetessä aloin telttaa pystytellä tuli tuvalle vielä saksalainen nuoripari ihmettelemään ja oli tosiaan heilläkin telttayö tiedossa. Saisinpa aamulla koisia rauhassa kun en heräilisi muiden aamukokkauksiin siellä tuvassa. Siirryin hiljaisin elkein makuupussiini ja toivoin että seuraava aamu ei olisi aivan karmea kokemus tämänpäiväisen rääkin jälkeen.

Harrijoen trapetsikurssi	Jalluhuuruissa telttakin tuli pystytettyä vähän miten sattuu...

8. Matti Esko lähtee kotiin

Viimeinen aamu maastossa. Kroppa ei tuntunut raadolta mutta yöunet olivat olleet melko heikot. En herännyt kovin aikaisin mutta edelleen kuulostelin ulkoa jätkäpoppoon ääniä. Heidän eiliset puheensa aikaisesta lähdöstä eivät aivan olleet realisoituneet. No, onneksi heillä ei siinä kauaa enää mennyt niin pääsin itsekin sisään tupaan kokkailemaan lounasta. Aamupalan aika oli jo selkeästi ohi. Ja pian sinne uskaltautui seuraksi saksalainenkin pariskunta kokkailemaan ja tarinaa iskemään pöydän ääreen. Molemmat seurueet olivat vasta saapuneet pelipaikoille kairaan, itselläni taas reissu alkoi olla jo paketissa. Kun olin syönyt tukevan lounaan aloin viritellä lähtöä. Suotta sitä aikaa tuhlaamaan siinä tuvalla, varsinkaan kun se sijaitsi melko vaatimattomalla paikalla keskellä kangasmaata.

Alkukolmannes tai –neljännes matkasta tuli kuljettua metsämaastossa mutta näin päivän alkuun se meni siinä missä muutkin ja ainoastaan hieman ennen Suomujoelle saapumista eräs suoläikkä ja varsinkin polku-uran kulkulogiikka aiheuttivat aurinkoiseen pohjoisen keskipäivään sopivan määrän perkeleen sointia. Kengät märkänä toki, mutta kyllä ne kulkiessa taas kuivuisivat. Kun saavuin sitten Suomujoen varteen oli sellainen olo että nyt sitä ollaan lopputaipaleella. Ja Suomujoki oli mukavaa seurattavaa. Se oli nyt suuri ja vahva, eri joki kuin se jonka tiesin sen olevan Suomunruoktun paikkeilla yläjuoksulla. Suomujoki on kuin Saariselän valtimo, sen sydänkäyrä. Sen varrella kulkiessa on aina Saariselän ytimessä. Niin maantieteellisessä kuin henkisessäkin.

Tiesin entuudestaan viime kerralta että Suomujoen ja Luttojoen rannat ovat täynnä hiekkatörmiä ja jyrkkiäkin intervalleja saa kavuta ylös ja alas. Se ei vielä alkumatkasta niin haitannut kun oli vielä jerkkua reidessä mutta mitä pidemmälle päivä eteni niin sitä rankemmalta ne taas tuntuivat. Väliaikaherkkua maisemien muodossa toi Suomunköngäs kuohuineen ja siinä rannalla oli letkeää pitää taukoa ja ihastella mm. eräiden kulkijoiden taukopaikkataidetta halkoihin kaiverrettujen kasvojen muodossa. Ei tainnut olla sitten jollakin ihan vain vartin lonkkalepo? Vastarannalla alkoi myös näkyä entistä enemmän kalamiehiä ja muita reissaajia laavuilla ja telttoinensa. Savukiekuroita nousi vähän väliä jokivarressa. Hieman ennen Luttojoen ja Suomujoen risteämäkohtaa polku otti hetkellisen irtioton metsän puolelle hieman matkaa oikaisten. Sinänsä ihan ookoo, mutta taas siellä metsässä alkoi tuska. Palautuminen oli ollut vaillinaista ja eilisen kipu alkoi taas hiipiä ja kiipiä synapseihin. Hammasta piti vain purra ja keskittyä myös jalkaterien asentoon astellessa koska tuntui että kenkien reunat hiersivät nilkkoja ja vaikka mitä. Olipa armas ja rakkaudella vuoden päivät kasvattamani isovarpaan kynsikin jo siinä mallilla että satavarmasti lähtisi taas tämänkin reissun jälkeen kuoriutumaan irti. Semmottis.

Hiljaa virtaa Suomujoki	Koskematon luonto
Mies oli vain varjo entisestään	Suomukönkään alkupäätä
Melkein kuin kalamies	Puunaamojen tuijotuskisa

 Luttojoen näkeminen oli taas eräänlainen hyvä merkkipaalu. Sijainti oli varmuudella tiedossa ja jäljellä oleva matka. Nyt tunne oli se että kirpaisee mutta kauaa ei kirpaise. Vauhti oli sitä samaa ”pudotettua vakionopeutta” mitä aiemmat päivät olivat osoittaneet. Kyllä sitä nyt suunnilleen jo tiesi minne asti edetään ja missä aikataulussa. Vielä viimeiset voimasanat saatiin valloilleen kun lähdin epähuomiossa alempaa polkuoptiota taas erään rantatörmän edustalla ja sehän meni melkoiseen suoryteikköön. Siitä sitten oli otettava välitön korjausliike ja kiivettävä jyrkkää hiekkaharjua sinne ylös toiselle polulle aivan jäätävän puuskutuksen vallassa. Hetkellinen riemu vaihtui kairan yli raikuneeseen manaamiseen kun tuo kyseinen korkea hiekkaharju polkuineen sitten sadan metrin päässä lähti jyrkkään laskuun kohti samaista jokivartta ja yhdistyi alempaan polkuun joka sieltä jostain vain puski suoalueen läpi. Eli aivan turha rypistys. Sakkolenkki.

Luttojoen rantoja

Tämän jälkeen seurasin kiltisti yläpolkua ja en tehnyt tyhmyyksiä. Kartalta katselin jo että montako joenmutkaa olisi enää Luton riippusillalle ja lopultakin, LO-PUL-TA-KIN, sieltä puiden lomasta näin joen yli siintämässä tuon rakkaan riippusillan muutamien satojen metrien päässä alavirtaan. Mutta, aina on jokin jippo. Ja tämän jo tiesinkin ennakolta, siellä olisi vielä yksi sivujoen ylitys aivan siinä riippusillan tuntumassa. Ja kun pääsin kyseisen sivuhaaran kohdalle oli tuntemus että ”voi ny morjesta”. Syvä, vuolas, leveä ja ennen kaikkea märkä. Däng juu söör. Nooh, tiesin että polku koukkaisi sinne yläjuoksuun päin satakunta metriä paremmalle ylityspaikalle mutta hieman hirvitti kun se tuossa oli kuitenkin melko hankalan näköinen rasti. Vähän aika sitten kurvailtiin polkua siellä pusikoissa sivuunpäin ja saavutin lopulta ylityspaikan missä oli mönkijäuraakin menossa yli, ja se onneksi oli sitten sandaalikamaa ja vain polviin asti syvää. Toki virtausta oli jonkin verran. Mutta sitten olikin hyvin pitkälti erämaa taputeltu. Näin se oli nähtävä. Jätin sandaalit jalkaan että saisin jalkani kuiviksi ennen autolle tuloa ja lähdin kävelemään kohti Luttojoen riippusiltaa.

Muutama sata metriä ja olin jo riippusillan päässä. Vielä viimeiset katseet taaksepäin ja reippaasti ylittämään siltaa. Ihailin vielä Luton virtausta siinä sillan keskivaiheilla ollessani ja pohdin vielä mitä kaikkea sitä tuleville vuosille keksisi. Saariselkä oli nyt mielestäni aika kattavasti nähty moneksi vuodeksi eteenpäin. En sinne varmaankaan heti palaisi. Muutenkin lähivuosien vaellukset olisivat yksi kysymysmerkki, niin paljon elämässäni on nyt tapahtunut ja tulee tapahtumaan kaikkia muutoksia. Se kauan vuoroaan odottanut Kilimanjarokin oli jo alustavasti katsottu Mikan kanssa tulevalle tammikuulle mutta kuten aiemmin kerrottua niin iloiset perhetapahtumat muuttavat kummasti prioriteetteja. Ehkä aika on kypsempi tuolle reissulle sitten vuoden päästä syksyllä? Aika näyttää.

Vaellukseni reitti ja yöpymispaikat

Siellä näkyy jo riippusiltaa	Suunnilleen maassa olevan tikun kohdalla on rajapinta missä lihasvoima vaihdettiin konevoimaan
Onko tämä puomi autoja vai veneitä varten? Vai autoveneitä?	Pikapesuni jälkeen puomi joka tapauksessa suljettiin pysyvästi joen saastuneisuuden vuoksi
Koko matkan hämmentävin asia: tänä vuonna kojelaudassa ei vikavaloja syttynyt!	Kotimatkan koisausta Oulun eteläpuolella

Auton luokse saavuttuani oli vielä päivää niin runsaasti jäljellä että en suuremmin harkinnut jääväni siihen yöksi leiriytymään vaan lähtisin ajamaan kohti etelää niin pitkälle kuin suinkin vain illan aikana ehtisin ja vetäisisin pikkutorkut sitten jossain tien poskessa yösydännä. Sitä ennen kävin kuitenkin vielä pikaisella jalka- ja naamapesulla Lutossa että kestäisin itseäni monta tuntia suljetussa tilassa.

Kaikki oli valmiina. Käynnistin auton. Jäljellä olisi vielä 1000km ajomatkaa emännän ja kissan luokse. Paikkaan joka on minulle kaikista tärkein: kotiin.

Rontin reaktio kun näki minut viikon maastokeikan jälkeen kotona...