Haltirundi & Termispisto

K-P & Mika Suomen korkeimmalla pisteellä, yli kymmenen vuoden tauon jälkeen.

Vuosien saatossa ovat kartoittamattomat mustat läikät pienentyneet ja harventuneet vaelluskartoillani. Tämänkertainen matka ei tulisi olemaan poikkeus tuon trendin jatkamisessa. Jo edellisvuonna aloitettu alustava reitin suunnittelu oli kevään aikana alkanut kiteytyä yhä lopullisempaan muotoon ja lopulta olimme päätyneet melko kaksimielisesti siihen reittivalintaan jonka tulisimme tänä vuonna läpi vaeltamaan.

Karkeakarvainen ystävämme Mika, sekä tajuttoman kehnoa läppää heittävä uroskoppelo, eli minä, olimme päätyneet taas Käsivarren suuntaan, monen vuoden tauon jälkeen. Ja ennen kaikkea, olimme päätyneet suuntaamaan Haltille ja sen takamaastoon ja lähtöpaikaksi oli valikoitunut Guolasjärven ranta, aivan kuten yli kymmenen vuotta aiemmin, kun yhteiset vaelluksemme haparoivin ottein aloitimme. Tietyllä lailla ympyrä oli sulkeutumassa. Sen lisäksi suorittaisimme ”pistovaelluksen” Tierbmesvarrin laelle Kilpisjärveltä käsin retkemme toisessa osassa, koska varsinkin Mikalle se kulma Käsivarren erämaasta oli jäänyt näkemättä. Itseäni kiehtoi enemmän itse kyseisen tunturin lakitus, se kun olisi eteläisin Suomen tonnisista tuntureista ja vieläpä kohtalaisen maukkaalla prominenssilukemalla, siispä näköalat olisivat hyvät. Ja vielä kuin ensimmäistä reissuamme kunnioittaen, jolloin menomatkalla kinkesimme Pallaksen laelle alkulämmittelynä (ja vieläpä väärän laen kautta) niin nyt ajaisimme mennessä Ylläksen juurelle ja ottaisimme alkuhöyryt valloittamalla sen heti alkuunsa.

Lähtöä edeltävänä iltana Mika saapui kämpilleni Suomen urbaaneimpaan kaupunkikeskittymään jossa tornitaloja nousee ympärille kuin sieniä sateella. Siinä suuren maailman sykkeessä aloimme tutkailla vielä reittikarttoja läpi ja katsella mm. Mikan tulostamia jpeg-karttoja Norjan puolelta mihin me emme olleet jaksaneet taaskaan virallisia ja kalliita karttoja ostella. Onneksi nykyään on ”hieman” parempi valikoima ilmaisia nettikarttoja saatavilla verrattuna kymmenen vuoden takaiseen Guolasjärven keikkaan ja legendaariseen väärään vuonoon... Pohjille katselimme myös telsusta Step Brothers –leffan mistä jäikin päähän koko reissun ajaksi ”Boats ’n Hoes”.

Lauantai:
Herwood – Ylläs – Kilpisjärvi

Aamulla aikaisin sitten lähdimme matkaan kamat autoon pakattuna. Luottopelinä kulkuamme vauhdittamassa oli tällä kertaa saksalaisten Lada, eli Opeliksi, eli Pallosalama. Siitä on kovaa vauhtia tulossa koko Kebne-possemme suosima laatumerkki. Ja eipä autossa mitään vikaa ole ollutkaan, ainakaan samassa mittakaavassa kuin viime reissun jälkeen vaihtoon menneessä Nissanin raadossa. Siispä kovalla innolla hyppäsimme punaisen paholaisen kyytiin ja heti alkuunsa nostatin vielä tunnelmaa laittamalla tulille Survivorin parhaita sisältävän kokoelman. Mika kun Kevon reissulla totesi että paras tsemppibiisi on mikä tahansa Survivorin biisi. Sillä siis heti ravisteltiin unet silmistä ja testosteroni pumpattiin maksimiinsa.

Alkumatka taittui ilman ihmeempiä, pakollinen välistoppi koitti taas Oulun paikkeilla Zeppeliinissä missä täytyi ladata peräronttiin kaljakeissi sekä ostaa Mikan lakituspullo Alkoholiliikkeestä. Omani oli jo hyvissä ajoin hankittu varmuuden vuoksi. Sitten matka jatkui edelleen kohti pohjoista ja autosoittimesta tuli parhaat palat seuraavilta artisteilta: Journey – olimmehan toki nyt suurella matkalla, Foreigner – kohta olisimme Norjan puolella ja ulkomaalaisina siellä, sekä Survivor – todennäköisesti maastossa tilanne saattaisi äityä jossain vaiheessa taas vakavaksi...

Ennen Ylläksen tempausta pysähdyimme syömään Pellossa Jopparissa jossa oli pätevä buffet ja letkeä meininki. Sen jälkeen oli hyvä tehdä koukkaus valtaväylältä ja ajella tuoretta maisematietä Ylläksen alarinteille. Hetken aikaa etsimme sopivaa kiipeämisreittiä ja ajelimme ympäriinsä, mutta lopulta parkkeerasimme Maisematien varren tunturihotellin pihaan ja lähdimme käytännössä hiihtohissilinjaa ylöspäin jalkapatikassa. Ennakkoon olimme kartalla nähneet jonkin huoltotien menevän laelle mutta sen alkupäätä ei tuntunut mistään löytyvän ja todennäköisesti se ei olisi edes yleisesti auki joten maastoreitti ei suuresti nyt haitannut meitä. Alkupätkä oli melko jyrkkää mutta ihan hyvää maastoa meille rakkakivikoihin tottuneille. Lisäksi kantamuksia ei ollut mukana niin tämä kävisi hyvin letkeästä iltalenkistä. Joskus tenavana Mika oli hiihtäen laella käynyt mutta itselleni Ylläs oli vielä täysin kokematta. Jälleen meikälle yksi yliviivattava kohde Suomen merkittävissä prominenssikohteissa... Puolessavälin nousua maisemat avautuivat jo mukavasti ympärillä mutta samalla alkoi myös utu ja usva sakeentua. Ja pian olimmekin täysin kaiken kattavassa sumussa jossa näkyvyyttä oli kunnollisesti vain muutamia metrejä. Seurailimme kuitenkin poroaitaa sekä hiihtohissejä ylöspäin ja jopa halpisälypuhelimeni gps osoitti paikkamme yllättävän tarkasti tunturimassiivilla. Pointsit siitä.

Viimein aistimme olevamme tunturin ”olkapäällä” ja reitti edessämme alkoi tasaantua. Myös hiihtohissit päättyivät joten olimme ainakin jollain laella. Ja niin olimmekin, usvasta alkoi muotoutua edessämme näkyviin tumma möykky joka vasta muutaman metrin päässä sitten paljastui hiihtohissirakennukseksi. Olimme tunturin lakimassiivilla mutta vasta sivulaen harjalla. Kuitenkin kartta näytti että laen huoltotie jatkuisi näiltä main lakea pitkin lopulliselle huipulle ja pian sen siitä mökin kulmalta löysimmekin. Pääsimme siis seurailemaan huoltotien uraa laella mikä sumuisessa säässä oli mukava bonus. Ehkä reilun kilometrin tietä talsittuamme saavuimme kohtaan jossa oli tienviittoja vaikka mihin suuntaan ja mihin rinnekahvilaan jne. Siitä otimme suunnan paikkaan joka näytti korkeimmalta lakipisteeltä ison linkkimaston vieressä ja sieltä löytyi kuin löytyikin kivikasa merkkaamassa oletettavasti Ylläksen lakipistettä. Olimme siis huipulla. Vai olimmeko...? Mika ei ollut vielä vakuuttunut asiasta joten meidän täytyi varmuudeksi lähteä seikkailemaan joka suuntaan lakipaasilta varmistaaksemme tiedon. Sumua oli niin paljon että näkyvyyttä ei ollut kuin muutama metri, mutta sitten hoksasimme lakikahvilan suuntaan vievän tieuran ja arvelimme että jos täällä korkeampi lakikohta on niin siellä se enää ainoastaan voisi olla. Siispä sinne suuntaan. Ja muutaman sadan metrin kuluttua maasto hieman taas nousi pienen laskun jälkeen ja edessämme näkyi jotain epämääräistä. Todella iso tumma kuutio... vai tekivätkö silmät vain temppujaan... ei... sumussa ei voinut olla varma... tuo oli kyllä jotain todella isoa... ei siellä mitään ole... ja kohta kun lähemmäksi pääsimme alkoi siitä hitaasti hahmottua todellinen kohde, ja se oli ilmeisesti laen ravintolarakennus tai joku, iso kuitenkin, ja siitä muutamia kymmeniä metrejä ylämäkeen oli lakikahvila 718. Mutta aluksi taputtelemamme kivikasa oli kuitenkin näitä paikkoja jonkin verran korkeammalla. Olimme kuin olimmekin siis olleet alunperin jo siellä oikealla laella ja nyt saimme vielä varmistuksen asiaan. Hyvä niin. Nyt oli meikällä siis lapasessa Suomen TOP 6 –prominenssien osalta, toisin sanoen kaikki yli 400m prominenssilla olevat tunturit, ja siihen lista jäisikin koska nro 7 olisi Iso-Malla, joka sijaitsee luonnonsuojelualueella ja sinne ei aivan vapaasti saakaan kiipeillä.

Ylläksen luultava lakipiste...	Alempana näki taas hieman ympärilleenkin

Näkymät laella olivat melko aavemaiset. Kaikki rakennukset olivat autioina ja sumu ympäröi niitä. Näkyvyys oli minimaalinen. Kaikkialla oli täysin hiljaista. Koska maisemien ihailusta ei tullut mitään päätimme lähteä takaisinpäin huoltotietä pitkin käpytellen. Ja koska tie vei oikeaan suuntaan ja oli hyväkuntoista, päätimme mennä sitä pitkin myös koko matkan alas vaikka se kaartelikin hieman sivumpaa eikä ollut aivan suorin tie autollemme. Meitä kuitenkin houkutteli enemmän hyvä hiekkatie ja selkeä reitti kuin sompailu kivikossa sumussa. Näkisimmepä samalla missä tuo tie alhaalla alkoi ja olisiko siitä voinut ajaa autolla. Ainakin laella sitä pitkin olisi helposti päässyt tavallisella henkilöautolla. Kohta tie alkoikin jo painua alaspäin melko jyrkästi ja ottaa hieman kaarroksia. Jyrkkyys oli välillä sitä luokkaa että ehkä nyt ei aivan Pallosalamalla sitä olisi ylös päässyt mutta melkein kuitenkin. Ja kun nopeasti käyriä alaspäin tulimme niin taas puolessävälin rinnettä saavutimme sumukerroksen alareunan ja maisemat aukenivat loppumatkan ajaksi. Viimein huoltotie kaartui takaisin rinnehotellin pihaan ja tottahan siellä tien päässä oli lukittu puomi joten ei jäänyt jossittelun aihetta sille miten ylös olisi kannattanut mennä. Mutta, nyt oli hyvä pohjafiilis hankittu ensimmäisen kunnon lakituksen myötä ja hyppäsimme autoon matkaa jatkaaksemme. Suunnaksi ottaisimme ensin Muonion ja sitten jatkaisimme sitä tietä aina kohti Kilpisjärveä jossa pitäisimme ensimmäisen yöpaussin.

Yön jo laskeutuessa saavuimme Kilpisjärvelle ja ajelimme yöparkkiin tutulle järven pohjoispään pysäköintialueelle missä oli kohtalaiset telttamaastot. Yöllä sitten koittikin melko raamatulliset olosuhteet myrskytuulten ja rankkasateen muodossa minkä johdosta aamulla saimme kasailla melko kastuneita makuupussejamme ja telttaamme nippuun. Itselläni ei suurta paniikkia lämmön suhteen ollut marinointipussissani a’la comfort -15 mutta Mika oli luottavaisin mielin liikkeellä kesäpussilla ja joutui yön aikana lisäämään vaatetta minkä ehti ja siltikin värisi horkassa vielä aamulla. Noh, tällaista se on.

Sunnuntai:
Kilpisjärvi – Guolasjärvi

Aamukahville ajoimme Kilpiksen info-keskukseen mistä saimme hieman lämpöä kitusiin ja saimmepa samalla kuivatella päällä olevia vaatteitamme siellä kahvilan puolella sen hetken mitä siellä vietimme. Sitten pikainen varmistus että bensa riittäisi tankissa koko Norjan koukkauksen ajaksi, check, ja tämän jälkeen olimmekin valmiita ajamaan kohti legendaarista Guolasjärven erikoiskoetta, tienpätkää jonka tämänvuotisesta kunnosta emme etukäteen tienneet (emmekä ehkä halunneetkaan tietää). Oli kuitenkin heinäkuun puoliväli joten tie olisi "parhaassa" kunnossaan mitä sieltä vuosittain oli luvassa.

Matka vei tuttuun tapaan Skibotneen ja siitä edelleen vuonon rantoja mukaellen kohti Manndalenia jonne emme tänä vuonna viitsineet harhalenkkiä tehdä (nyt asialle jo pystyi nauramaan) ja sitten pääsimmekin Birtavarreen josta käännyimme Haltin tielle kohti Guolasjärveä ja kohti suurta tuntematonta... Alkumatka meni ihan mukavissa merkeissä ja hiekkatien alkaessa kaikki näytti olevan ok. Alkumatkan serpentiininousut ylös tunturiylängöllekin menivät vielä kivuttomasti ja kapea riippusilta oli hyvässä kunnossa. Ei siis ongelmia. Mutta nyt vasta se tosikoitos alkaisikin. Pikkuhiljaa tie ylängöllä alkoi osoittaa huonokuntoisuutensa ja kuoppia ja kiviä ilmestyi esteeksi kasvavassa määrin. Edellisyön sateet olivat lisäksi kasanneet isoja kinderyllätyslätäköitä tielle joihin ei suinpäin uskaltanut ajaa vaan ne kannatti pyrkiä kiertämään. Punainen Pallosalamamme oli kuitenkin kaiken luottamuksen arvoinen ja vei meitä vakaasti eteenpäin. Ylängöllä oli myös täällä sumuista joten valitettavasti emme pystyneet nauttimaan juurikaan ympäröivästä maisemasta mutta jyrkänteiden reunakohdilla se tuntui toisaalta vain helpottavalta asialta. Ennakkoon tiesimme että tie olisi kaikista huonoin juuri siellä loppupäässä eli emme vielä suuria riemunkiljahduksia päästelleet kun saavuimme Guolasjärven rantaan ja tienristeyskohtaan josta oli vielä n. 6 km varsinaiselle parkkipaikalle Haltin juurella. Ennakkoluulottomasti kuitenkin jatkoimme matkaa. Olihan tänne ilman mitään ennakkotietoja tai kunnon karttoja kymmenen vuotta aiemminkin paineltu väkisin autolla joten kaipa se nytkin onnistuisi...

Alkumatkan serpentiininousua	Ja se alkupään autosilta jonka alla sata metriä rotkoa...

Tie kapeni ja alkoi sisältää enemmän kuoppakohtia ja halkeamia kuin varsinaista ajopintaa. Nyt tien reunoilla näkyi jo parkissa vähän väliä sellaisten autoja joilla ei riskinottokyky, ajotaidot tai rahapussi antaneet enää myöten jatkaa pidemmälle. Mikakin totesi, että tien ollessa tuossa kunnossa voisin hyvin kysyä että ”kuinka pitkälle aiomme jatkaa” ja siihen voisi kysyä vastaan että ”kuinka kalliin remontin haluamme autoosi”. Nyt saavuimme kohtaan missä jouduimme odottamaan hetken että edessä jumitellut naiskuski jätti leikin kesken ja pysähtyi tien viereen. Ja kohta ohitimme taksin joka ei pidemmälle uskaltautunut ja ilmeisesti odotteli joitain vaeltajia Haltilta saapuvaksi. Me pyyhälsimme yhä eteenpäin ja saavuimme kinkkiseen rinnekohtaan missä tie oli painunut keskikohdaltaan todella alas ja täynnä suurta irtokiveä. Siitä oli nyt vain vauhdilla mentävä. Auto heittelehti ja pohjassa kilisi ja kolisi mutta suurta taidokkuutta ja itsehillintää osoittaen luovin mestarillisesti kaarnalaivamme kohti tyynempiä vesiä. Tämä taisi olla se tien pahin kohta, paikka joka tulisi olemaan suuri murhe vielä palatessakin, mutta sitä asiaa ei haluttu suuremmin vielä tässä vaiheessa edes miettiä. Vielä oli vastassa yksi kinkkisempi ojarummun ylitys ja viimein kaarsimme loppumetrit parkkipaikalle missä oli muutamia rohkeiden kuskien ohjastamia autoja samoin parkissa. Olimme selvinneet jälleen kerran Guolasjärven höykyytyksestä. Toivottavasti... Kun meinaan sammutin auton parkkipaikalla koko konepelti höyrysi. Avasin konepeltiä mutta mikään ei vuotanut missään, nesteet olivat kohdillaan ja koneen lämpötilakaan ei ajaessa ollut noussut. Ilmeisesti vain tihkusade höyrystyi kuuman konepellin pinnasta tai jotain. Takaraivossa oli kuitenkin jo tuolloin kutinaa, että tulisin sitten matkakertomukseen jälleen kerran kirjoittamaan tuon surullisen kuuluisan lausahdukseni: ”palaamme tähän myöhemmin”.

Parkkipaikan ympäristöä oli päivitetty kymmenen vuoden takaisesta. Tai ainakin niin muistelisin. Siellä oli pieni mökki jonne oli nyt pääsy sisälle, ehkä oli aiemminkin. Joka tapauksessa siellä oli hyvä käydä rinkan varustusta läpi sateen suojassa ja keitellä viimeiset evästykset ennen maastoon lähtemistä. Kyllä siellä kai yöpymäänkin pystyi jos tilanne vaatisi mutta olihan se melko askeettisen ja likaisen oloinen jämämökki. Lisäksi pihassa oli virallista kylttiä ja karttaa Haltille noususta, ilmeisesti pakon sanelemana kun suomalaisturistien määrä sitä kautta on kasvanut ja varmasti myös eksyneiden jne. Monihan ei tosin vieläkään taida tietää että sinne Haltin juurelle edes autolla pääsee Norjan puolelta, ainakin nettifoorumeilla jatkuvasti on näitä ihmettelijöitä asian tiimoilta. Yhtä moni edelleen kuvittelee että Haltin laki on Suomen korkein piste ja Halti on se korkein tunturi siellä muutenkin. Näinhän ei tietenkään ole mutta en nyt jaksa tässä taas asiasta alkaa saarnaamaan enempiä. Jokainen saa selvitellä itselleen tarpeen mukaan asian laidat ja reunukset.

Parkkiksen deluxe-mökki	Uusi infotaulu johon merkittynä reitti jota ei ole

Meillä oli kuitenkin suunnitelmissa kiertää Raisduottarhaldin massiivi ”ulkorataa” pitkin. Tehdä Haltirundi asiaan kuuluvine lakituksineen. Ja olipa aikomuksissa käydä siitä Somasjärvelle menevältä reitiltä tekemässä koukkaus Reisaelvan laaksoonkin ja tarkemmin ottaen katsomaan Mollisfossenin isoa vesiputousta. Olimme kuitenkin valinneet lähtöpaikaksi Guolasjärven emmekä esimerkiksi Saraelvin kylää Reisan laaksossa. Sinne oli ensinnäkin pidempi automatka ja maasto siellä olisi ollut pahempaa ryteikköä alkumatkasta ja nousu laakson pohjalta ylängölle melko rankka. Olimme Guolasjärvellä myös lähempänä Haltin ja Ridnin maastoja, mitä kautta paluu oli tarkoitus tehdä. Siispä päädyimme lopulta Guolasjärven suuntaan huolimatta haastavasta autotiestä.

Ei sinne kaikki muutkaan maastureilla menneet...	Halti Ghetto Posse ready to go!!!

Guolasjärvi – Kopmajoki

Maastoonlähtö sujui tutulla rutiinilla kahden kokeneen korpisoturin aloittaessa tämänvuotista urakkaansa. Heti parkkipaikan tuntumasta lähti polku koilliseen Raisduottarhaldin massiivin kiertäen ja liittyen myöhemmässä vaiheessa Saraelvin ja Somasjärven väliseen suurempaan merkattuun polkuun. Tätä polkua seurailisimme siis alkumatkan. Ilma oli puolipilvinen mutta melko sopiva vaellusta ajatellen. Kaikki oli siis aivan kuten pitääkin. Parkkipaikka katosi taaksemme ja olimme viimeinkin päässeet varsinaisen vaelluksen tuntuun. Askel kulki ja reitti edessämme meni selvänä. Tosin pian polku edessä haarautui kahtia ja Mika joka oli printannut paremmat kartat Norjan alueista totesi, että menisimme oikean puoleista joka lähtisi ripeämmin kohti Somasjärven suuntaa. Sinne siis. Ainoa mutta tässä oli se että polku painoi välittömästi jokeen joten reissumme ensimmäinen ylitys oli eittämätön tosiasia. Ja joella tuntui olevan syvyyttä ja leveyttä sen verran että kenkäylitys se ei ollut. Siispä kengät kouraan ja paljain jaloin kokeilemaan. Ja hetken terävillä kivillä kikkailtuamme leipiinnyin ja kaivoin ylityssandaalini rinkasta ja hoidin homman lopulta niiden avulla melko kivuttomasti. Mika veti paljasjaloin astetta hitaammin mutta tuli myös lopulta perässä yli. Nyt kun ensimmäinen joenylityskin oli jo takanapäin saattoi havaita, että fiilis alkoi olla kohdillaan ja vaellusboogie oli päällä.

Ja heti tuli alkuun joen ylitys	Kenkiä ei jaksanut kastella aivan alkumetreillä

Matka jatkui melko märässä maastossa kohti Coalbmejärviä mistä olisi tarkoitus tehdä polultairtautuminen ja suunnata suoraan kohti Mollisfossenia. Reitti nousi nyt pikkuhiljaa ylemmäs ja oli melko rankkaa kuljettavaa pehmeine mättäineen ja jatkuvine lätäkköineen. Myös norjalaisten mönkijäkuskien reittivalinnat olivat suoraan sanottuna Anuksen Karjalasta. Jossain kohti mönkijäura vain painui suoraan suureen lampeen ja sitten vastarannalla tadaa se nousi sieltä ylös. Niin että tällaista polkuako sitä sitten pitäisi seurata que pasa? Välillä piti ottaa siis se turska pois korvien välistä ja järki käteen kun norskeilla se tuntui olevan kadonnut luonnonvara. Pääsimme kuitenkin muutaman tunnin vaelluksen jälkeen lopulta siihen kohtaan järviketjun alkupäässä missä polkumme viimein kohtasi suuremman merkatun polun. Ja siinä oli myös ansaitun lounastaukomme paikka. Olin jo pohjustellut asiaa aiempien kilometrien aikana, mutta nyt taukoa pitäessämme viimein avasin suutani enemmän ja totesin, että Mollisfossenin keikka tulisi olemaan rankka, liian rankka. Olimme päässeet maastoon vasta puoleltapäivin ja olimme jo nyt pitkällä iltapäivää. Vaikka helpottaisimme urakkaamme ja jatkaisimme tästä suoraan Somasjärvelle olisimme sielläkin vasta illalla. Ja jos taas menisimme alkuperäisen suunnitelman mukaisesti Mollisfossenin suuntaan, emme pääsisi sinne saakka sen päivän aikana. Meillä tulisi pitkä päiväreissu tälle päivälle, ja myöskin huomispäivälle kun ensin talsisimme loput matkasta Mollisfossenille ja vasta sitten voisimme kääntyä pitkälle paluumatkalle takaisin tälle polku-uralle. Tuo ylimääräinen koukkauksemme tekisi 20 km suuntaansa, ja vieläpä poluttomassa umpimaastossa. Jos sattuisi vielä sumuinen keli, sadetta yms. yms. saattaisi koukkaukseen kulua kohtuuttomasti aikaa ja voimia. Lisäksi olisi aina riski että koko vesiputous ei edes näyttäytyisi kovin mahtavana kaukaa laakson vastapuolelta mistä sinne saapuisimme, ja jos olisi sumuinen keli emme näkisi putouksesta silloin mitään ja olisimme tehneet koko rankan reissun aivan turhaan.

Norjan puolen reittiä autolta Kopmajoelle

Mika pohti aikatauluamme, tutkaili karttaa ja vilkuili itkuntihruista bambinkatsettani aina välillä ja lopulta saavutti saman loppupäätelmän kuin minäkin. Skippaisimme Mollisfossenin ja jatkaisimme tästä suoraan Somasjärven suuntaan. Tunsin suuren taakan putoavan sydämeltäni ja ennen kaikkea jaloiltani. Olin nyt selkeästi Mikalle yhden auki. Tämä oli iso mutta oikea myönnytys Mikalta vaellusreittimme suhteen. Kun olimme asian setvineet aloitimme ruokailun, ja päätöksemme sinetiksi Mika vetäisi rinkasta yllärin esiin. Hänellä oli säilykepurkillinen savumuikkuja salaisia kontaktejaan hyödyntäen hankittuna ja se kuulemma sopisi oikein nasevasti ruokaisaksi lounaaksi kun vetäisisimme ne aidolla voilla sivellyn ruisleivän päälle. Ja näin teimme. Ja oli aivan tajuttoman hyvää muikkua. Ja aivan järkyttävän hyvä lounassetti. Siihen päälle vielä lakituspullon ennenaikaiset korkkajaiset ja koknakilla huuhdottiin suumme niin oli melkoisen muikeata poikaa lounaan jälkeen. Totesimme vielä, että Mollisfossenia varten voisi tehdä tulevaisuudessa oman Reisan alueen vaelluksensa vaikka Kautokeinon kaivostieltä käsin jne. Kyllähän sitä ehtii. Samalla puhuimme alustavasti jo Barraksen lakituksenkin tulevaisuuteen samaa reissua varten kuin Pältsanin kierroskin olisi tarkoitus joskus tehdä. Alunperinhän meillä oli puheissa että Haltirundin päälle voisi käydä autolla Barraksen juurella Signaldalenissa vaikka sen lakittamassa ja sitten jatkaa Kilpikselle loppureissuun. Mutta jo nyt oli tullut annos realismia jalkoihin alkumatkan vaelluksesta joten höpöhöpö väistyi taka-alalle ja muistui taas mieleen miten jokainen kilometri maastossa ja nousumetri rinteessä oli itse ja oikeasti käveltävä. Viivoja kun pystyi kartalla vetelemään kuitenkin kuka vain ja miten vain.

Ensimmäinen vesiputous maastossa	Karva-Mikan yllätysjamboreelounaspala. Respect. Jättestora Respect.
Ei tuonne...	...vaan tuonne

Lounaan jälkeen reissu jatkui siis uudella päämäärällä ja ainakin omalla kohdallani myös uudella innolla. Maisema vieressä oli nyt astetta mielenkiintoisempi kun astelimme järvien ketju rinnallamme laakson pohjaa pitkin. Lisäksi etelässä alkoi avautua näkymiä Suomen korkeimpiin tuntureihin, pääasiassa Ridnin massiiviin. Ja se todellakin näytti täältä Norjan puolelta jotenkin mahtavammalta kuin koskaan Suomen puolelta katsottuna. Olihan pohjoisseinämä toki jyrkempi, ja lumilaikut tekivät siitä dramaattisemman näköisen. Lisäksi sen edessä tai vieressä ei täältä katsottuna ollut juuri korkeita tuntureita. Se näytti nyt oikeasti arvoiseltaan, Suomen korkeimmalta tunturinlaelta (kyllä, tulen tätä asiaa jankuttamaan vielä monta kertaa, Ridnitsohkka aka. Tykkylumihuippu on Suomen moraalinen ykköstunturi, Suomen korkein lakipiste, kaunein, mukavin valloitettava, oma suosikkini jne. jne.). Haltihan on vain Raisduottarhaldin sivuhuippu. Ja Suomen korkein kohta ei ole edes Halditsohkkan laki vaan säälittävä rajatolppa siinä rinteen kyljessä. No niin, tulihan taas saarnattua... Lisäksi Halti on yhtä rakkascheissea. Ridni on kaunis. I rest my case, hetkeksi taas. Joka tapauksessa, oli hienoa kiertää Haltin massiivia ”ulkokautta” pitkin ympäri ja nähdä se vähän joka kulmasta saman reissun aikana. Monellehan Halti on reissun päätepiste ja sen takana ei ole heidän mielestään enää mitään koska karttakin loppuu Norjan rajaan. Mutta tältä puolen tunne oli toisenlainen, olimme kuin Haltin backstagella ja Raisduottarhaldi oli alueen korkeimpana tunturina kaiken keskellä eikä missään kaukaisimmassa takanurkassa. Niin se vain perspektiivi muuttuu kun käy ”pimeällä puolella”.

Ridnitsohkka (1317m) paraatipuolelta nähtynä

Näitä maisemia ihastellessa myös Mika pääsi takaisin vaellusboogien (tm) ytimeen ja alkoi jo unohtaa Molliksen pettymyksen. Kartalla polku meni kahta reittiä Somasjärven suuntaan mutta me emme ainakaan kovin selvästi mitään risteyksiä havainneet joten jatkoimme joen pohjoispuolen polkua joka nousi pikkuhiljaa ylemmäksi laakson pohjalta ja kohti vähän kuivempaa maastoa. Hyvä niin. Ja viimein horisontissa näkyi jo Somasjärveä. Se oli piristävä näky, sitä kohti olimme varmuudella matkalla. Suurempia huolehtimatta jatkoimme polkua pitkin emmekä edes ihmetelleet sitä mihin polkumerkinnät olivat välissä kadonneet, kunnes lopulta Mika totesi, että vastarannalla näyttäisi menevän polku-uraa ja olimme ohittaneet jo joessa näkyvän mutkan mistä meidän pitäisi ylittää kyseinen joki. Shit. Pikainen kartan ja maaston vertaileva analyysimme paljasti asian laidan. Ohi olimme painelleet ja Mikan pikainen puuttuminen peliin oli pelastanut meidät tällä kertaa suuremmalta sakkokierrokselta. Ei muuta kuin käännös takaisinpäin ja pikkuhiljaa laskeutumaan alaspäin kohti jokivartta. Onneksi maasto oli nyt suht letkeää ja alamäkeen painellessa ei tuo pieni koukkaus suuremmin harmittanut. Siinä aloimme jo katsella ylityspaikkoja mutta kovin näytti joki tuolla kohtaa isolta ja voimakkaalta. Ja 50 metriä alavirtaan oletetusta ylityspaikasta löysimme vielä mukavan vesiputouksen eli siinä oli hyvä motivaattori onnistua kunnialla ylityksestä ylempänä virrassa. Muuten olisi kipagad paikad ja internatsionaale herkud luvassa. Kun pääsimme takaisin oikealle polulle ja joen ylityskohtaan totesimme että pelkkä kenkien riisuminen ei riittäisi. Piti vetää kalsareille. Mikäs siinä, kunnon jokiylityksiä ei pariin viime vuoteen ollutkaan reissussa ollut. Itse vedin taas ylityssandaalini jalkaan mutta Mikalla oli mukana vaihtoehtotossut eli Five Fingersit. Itse en oikein niitä ymmärtänyt mutta ilmeisesti joku funktio sellaisilla jalkasormikkailla sitten oli. Ja ylihän me siitä joesta reippaasti mentiin vaikka välillä virta meinasi vähän reisistä otetta ottaakin. Kun sitten vastarannalle pääsimme ja housuja kiskoimme päällemme, ajeli meitä vastaan siinä ilmeisesti norjalainen perhe maastopyörillä ja alkoi pohtia ilmiselvää probleemaa. Mutta kun olivat kauempaa jo nähneet suorituksemme ripeyden ja varmuuden alkoivat sitten itsekin vähennellä vaatetta kun olimme päässeet eteenpäin säädyllisen matkan päähän.

Hieman laajempi otos missä näkyy oikealla myös Haltin/Raisduottarhaldin massiivia	Mikan tyylinäyte kahlauksesta
Hunajakennoa isossa mittakaavassa	Suomaastossakin energiatehokkain muoto?

Joen ylityksen jälkeen matka norjalaisten Somashyttalle sujui melko ongelmitta. Siihen emme edes pysähtyneet vaan jatkoimme suoraan kohti Suomen puolta ja Somasjärven tupia. Mutta kun kartasta varmistimme vielä asiaa niin huomasimme että varsinaisesti tupa olikin Kopmajoen varressa ja hieman sivussa järvestä. No, aivan sama kun sinne polku kuitenkin vei. Polulta käsin näimme myös Somasjärven seitakiven järven eteläpäässä, lähemmäs emme kuitenkaan jaksaneet lähteä sitä ihmettelemään. Kopmajoen ”delta” olikin sitten melkoisen leveä ja viimeinen kilometri tuvalle meni pelkillä sandaaleilla koska vähän väliä oli luvassa joenuomaa ja ylityksiä, niin suotta siinä enää vaelluskenkiä viitsi jalkaansa laittaa. Tässä välissä on mainittava, että upouudet vaelluskenkäni olivat myös osoittaneet hyvyytensä. Toki niitä oli kotopuolessa hieman ehditty sisäänajaa mutta nyt tositilanteessa ne olivat alusta alkaen hyvät jalassa, pitivät vettä, olivat lämpöiset, eivätkä aiheuttaneet koko matkalla isompia hiertymiä tai rakkuloita jalkoihin, kerrassaan loisto-ostos siis, ja nettikaupasta kaiken lisäksi.

Viimein saavuimme Kopmajoen tuvalle ja siellä olikin eteinen täynnä rinkkoja ja joku kaveri koisimassa laverilla. Ilmeisesti muut olivat jollain pikkukeikalla vielä lähimaastossa. Ja kun kokkailemaan alettiin niin tupaan palaili kourallinen ikäisiämme kalamiehiä ja siinä hetki turinoitiin. Olivat tulleet myös samaa reittiä kuin me ja autolla Guolasjärvelle parkkiin. Kuultuaan meidän tulleen etuveto-Astralla myöskin maaliin saakka sitä tietä herätti se heissä suurta kunnioitusta, itse olivat sinne nipinnapin nelivedollaan päässeet. Jäivät vielä keskenäänkin asiaa ihmettelemään kun me siitä jo siirryimme Mikan kanssa telttaamme nukkumaan, minkä olimme pystyttäneet hyvälle näköalapaikalle joentörmälle. Ensimmäinen maastopäivämme oli saatu nätisti pakettiin ja luotto oli kova, että seuraavana päivänä Ridnin lakitukseen ryhdyttäisiin, tavalla tai toisella.

Hyväksyttävä telttapaikka Kopmajoen rannalla Ridnin tarjotessa maisemaa	Aurinko yrittää laskea

Maanantai:
Kopmajoki – Haltijärvi

Aamu valkeni positiivisempana kuin edellinen keskellä sadetta Kilpisjärvellä. Kamat oli kuivattu ja vaellusboogie vahvana läsnä. Kokkailtiin tuvan liedellä aamupuurot muiden vielä koisatessa ja aloitimme sitten matkamme Kopmajokilaaksoa ja Kalottireittiä pitkin ylöspäin kohti länttä. Kartalla nousu ei näyttänyt kovin suurelta mutta kyllä siinä sitten saikin yllättävän paljon kavuta joen rinnalla sen noustessa ylemmäs ja ylemmäs. Keli oli kuitenkin kohdillaan ja hyttysetkään eivät suuremmin ylempänä haitanneet joten taival taittui. Kun pääsimme Cahppesjärvien ohi sovimme ottavamme suunnaksi Ridnijärven. Emme vielä nähneet sitä mutta tiesimme sen olevan Ridnin jyrkän etelänpuoleisen pahtaseinämän syleilyssä. Ja tuo pahta näytti jo etäältä niin vaikuttavalta että pelkästään sitä kannatti lähteä katsomaan lähempää. Lisäksi saattaisimme nähdä Suomen viimeisen ikijäätikön, joka Ridnin niillä rinteillä vuosi vuodelta kutistuvana vielä oli jääkauden jäljiltä olemassa. Ridnijärvellä tarkastelisimme myös lopullista reittiämme. Olimme kuitenkin melko varmoja että Ridnitsohkkan laelle mentäisiin ja sitten yöksi alas Haltijärven laaksoon. Siispä aloimme tepastella Ridnijärveä kohti.

Somasjärvi takana, kivikkoisempaa nousua edessä	See Kalottireitti, they said...
Ridnin jyrkkää itäpuolta	Jyrkkä pahtaseinämä jonka juurella vielä piilossa Ridnijärvi

Asteittain maasto edessä kaartui pois alta ja Ridnijärvi avautui edessämme. Näky oli hieno. Olimme tämän kraaterinomaisen kirkasvetisen järven rannassa ja heti sen vastarannalta nousi jyrkkänä seinämänä pystysuora satoja metrejä korkea pahta. Tänne kannatti tulla. Maisema on Suomen mittakaavassa yksi parhaista. Siinä oli oiva paikka pitää ruokataukoa. Ja kiireellä sitä pidimmekin, sillä idästä oli tulossa kovaa vauhtia saderintama yllemme. Ja juuri kun saimme pöperöt keiteltyä alkoikin vettä ropista niskaan. Oli toki vedenpitävät vaatteet yllä niin ei sinänsä haitannut mutta päätimme odotella sadekuuron päättymistä ennen liikkeellelähtöä. Ja siinä odotellessa käytiin kovaa keskustelua reitin kulusta. Minä olin sillä kannalla kuten yleensä että helpoin reitti on paras reitti. Eli kiertäisimme Ridnin nykyistä korkeuskäyräämme pitkin Haltijärven laakson puolelle länteen josta menisimme ilman rinkkoja laelle ja sitten palaisimme takaisin laaksoon yöpymään. Mika taas näki asian toisin, hänelle suorin reitti on paras. Ja suorin tarkoitti nousua Ridnille jyrkältä itäpuolelta, Ridninolan kautta ja tottakai rinkat selässä, ja sitten laskeutuisimme Haltijärven laaksoon toiselta puolelta. Tämä vääntö olisi rankempi ja enemmän vanhan koulukunnan meininkiä. Mutta Mika sitä niin kovasti vaati, ja olin hänelle ”hieman” kiitollisuudenvelassa Molliksen koukkauksen pois jättämisestä niin totesin että, perkele, mennään sitten old-skool. Ja niin mentiin.

Ridnijärven rannalla

Kun sade hieman oli hellittänyt lähdimme siis nousemaan Ridnijärveltä kohti Ridninolkaa mikä sijaitsi suunnilleen puolivälissä kokonaisnousua, noin parisataa metriä järven yläpuolella. Pystyimme ottamaan sinne melko rauhallisen reitin ilman jyrkkiä kohtia ja maastokaan ei ollut pahempaa, vain peruskivikkoa. Kun olimme sitten päässeet välitavoitteeseemme, totesin yllätyksekseni että se oli ollut melko vaivaton spurtti. Myös keli oli kirkastunut ja maisemat ympärillä avautuivat näyttävinä, erityisesti alas Ridnijärven suuntaan. Tästä olisi siis hyvä jatkaa ylöspäin kohti lopullista lakea. Nyt reitti tosin jo olisi jyrkempää ja lumikenttiäkin oli yllättävän paljon ylärinteillä esteinämme mutta Mika etunenässä edeten päätti niistä yli yrittää joutuen tosin alla olevan jään liukkaudesta johtuen luopumaan yrityksistään. Minä otin jo alkujaankin varman päälle ja kiersin lumikenttää ja hain hieman loivempaa nousukohtaa. Rinteen kivikko ei ollut kovin pahaa jyrkkyydestä huolimatta ja matka eteni edelleen vauhdikkaasti yläviistoon.

Ridnijärven kirkkaat vedet	Nousu kohti Ridninolkaa ja vilkaisu vielä taaksepäin
Ridninolalta laelle alkoi sitten jyrkempi nousuosuus, Mikakin siellä pienenä pisteenä näkyy...	Lunta oli tänä vuonna yllättävän paljon rinteillä

Ridnijärvi alhaalla ja jyrkkä pahta jossa sijaitsevat (?) ne kuuluisat viimeiset Suomen jäätiköt

Hetken aikaa vierähti ja sitten alkoikin jo Ridnin selkä taittua ja rinne loiventua tuttuun tapaan. Ja hyvin pian esiin pilkahti myös Ridnin itäisen laen radiomasto ja mökki. Ja sekös tuntui hienolta. Itse painelin etunenässä sillä Ridnille minun piti päästä ykkösenä, oli muilla tuntureilla tilanne mikä hyvänsä. Ridni on meikäläisen. Ja viimeiset metrit kavuttuamme pääsimme kakkoslaelle. Sieltä oli hyvä näkyvyys niin Somasjärvelle josta olimme tänne tulleet kuin toisen puolen Haltillekin jonne olimme huomenna menossa. Ja bonuksena laelta löytyi vielä pieni puucee jota Mika oli innokkaasti menossa koeajamaan... kunnes vilkaisi sisään ja totesi että ei niin todellakaan ole menossa sitä käyttämään. Oli melkoisen heikossa hapessa sisältäpäin koko pulju. ”Asia v**tu kunnossa.”

Ridnin kakkoslaen mökki ja masto	Mika kinkeää perässä laelle
Ridnin ykköslaki vähän matkan päässä, puucee vielä vähän lähempänä	Halti naapurissa, vasemmalla Halditsohkka ja oikealla Raisduottarhaldi

Ridnitsohkkan laki on mukavan kompakti ja helppokulkuinen joten päätin lähteä suuntaamaan kohti läntistä ykköslakea joka on siis samalla Suomen korkein tunturinlaki 1317 metrin korkeudessa. Olimme nyt tulleet kohteliaasti ”eteisen kautta” Ridnille kuten saamelaisilla tapana on pyhille tuntureillensa kiivetä ja se lienee osaltaan varmistanut turvallisen ja vaivattoman nousumme sekä hyvän valloitussään koko päivän ajaksi. Ykköslaki näyttäytyi vajaan kilometrin päässä selkeänä koko ajan ja pian olin valmistautumassa viimeisiin askeliin ennen lopullista lakitusta. Ja niin, olin taas suosikkitunturini Ridnitsohkkan laella, ihailemassa Käsivarren karun kaunista erämaata ympärilläni. Ja tällä kertaa olin valloittanut sen kunnolla, old-skool, rinkka selässä, hankalammalta itäpuolelta käsin. Täytyy myöntää että Mika oli tavoitellut oikeanlaista fiilistä sillä reittivalinnallaan, kyllä nyt tuntui että lahkeessa oli ainakin kaksi tuumaa lisää kun oli noussut hieman työläämpää rinnettä. Silti, tämäkin valloitus oli ollut kaikkiaan yllättävän helppo ja mukava. Samaa totesi myös Mika kun Ridnin laelle saapui muutamia minuutteja perässäni. Otimme pakolliset valokuvat, kulautimme lakitusjuomia kitusiimme ja aloimme sitten mittailla maastosta laskeutumisreittiämme alas Haltijärven laaksoon loivempaa länsirinnettä pitkin.

Eeeeh.... ei sittenkään	Ridnin laella ja Mika tulossa nöyrästi perässä
Ensimmäinen (nro 1) tonnisen tunturin lakitus tällä reissulla	Siellä olis Kiedditsohkka (1285m) ja Halditsohkka (1328m) odottamassa huomista lakitustaan...
Lakitusjuomien virallinen korkkaus	Suomen kolmea korkeinta tunturia varten... Kolme Leijonaa (ja kun Kieddi jäi sitten sumussa käymättä niin silloin tuo on tietysti kolmea tonnista tunturia ajatellen...)

Paras ja loivin nousu-ura Ridnille on suoraan lännestä lähelle lakea nousevan joki-uran paikkeilla, joten sitä samaa reittiä sitten lähdimme laskeutumaan myös rinnettä alas. Itse olisin suunnannut suoraan Haltijärveä ja tupaa kohti mutta Mika näki viisaammaksi ottaa suuntaa samantien ylemmäksi päin Haltin rinnettä, koska Kalottireitin polku haarautuisi tuvalle meneväksi poluksi vasta ylempänä maastossa. Ja tämän muistikuvan perusteella lähdimme sitten tähtäilemään hieman ylemmäksi vastarinteeseen nähden (karttaa ei jaksanut kaivaa rinkasta...). Viimein olimme alhaalla Kalottireitin varressa ja edelleen Mika kovasti patisti jatkamaan ylemmäksi polkua vaikka selvästi Haltijärven tupa oli jo jäämässä taaksemme. Viimein maasto alkoi nousta jo niin ylös, että totesin painelevani omia oikoreittejä siitä tuvalle, oli se sitten viisasta tai ei. Ja hetkeä myöhemmin huomasin että myös Mika lähti tulemaan perässäni oikopolkuja suoraan tupaa kohti.

Kun viimein saavuin tuvalle loppumatkan kivikossa hyppimisen jälkeen, huomasin että se polku tuvalle tuli paljon alempaa kuin se kohta mihin olimme Kalottireitin polulle alunperin edes saapuneet tunturista. Keljutti hieman. Mika kun saapui paikalle niin tsekkasimme asian myös kartasta todeksi. Noh, hän otti kämmin piikkiinsä ja äkkiäkös tuo unohtui, varsinkin kun päivän vaellussaldo oli muuten ollut niin onnistunut. Lisäksi bonuksena huomasimme Haltijärven autiotuvan olevan tyhjillään mikä oli loistava juttu. Saimme kokkailla ja palautella rauhassa ja melko yksimielisesti kahden mielen voimin totesimme että myös yöpyisimme siellä tuvassa. Hyttysiä ei näkynyt, laverit olivat hyvät ja tosiaan tilaa oli enemmän kuin riittävästi. Ulkona oli myös hieman viileää ja pientä sateen uhkaa ilmassa joten varsinkin Mika ohuella makuupussillaan ei ollut innokas telttayöhön siinä vaiheessa.

Haltijärvi ilta-auringossa

Tiistai:
Haltijärvi – Guolasjärvi

Aamu Haltijärvellä aukeni harmittavan sumuisena. Kuten niin useasti Haltin suunnalla, niin myös nytkin sakea usva peitti tunturien lakia ja näkyvyys oli heikkoa. Alunperin suunnitelmissa oli ollut lakittaa sekä Halti että sen sivuhuippu Kiedditsohkka, lähinnä siksi että se on kolmanneksi korkein tunturi Haltin ja Ridnin jälkeen ja olisin saanut TOP 3 –tunturit Suomessa samalla kertaa lakitettua. Kyllä, tällaiset nippeliseikat ovat itselleni elintärkeitä. Mutta nyt usva näytti niin sankalta että jos ihmeitä ei tapahtuisi täytyisi ainakin Kiedditsohkkasta luopua. Haltille sen sijaan meni opastettu reitti joten sinne pääsisimme sumussakin, ja siitä meidän oli ylös myös pakko mennä jos aioimme päästä saman päivän aikana takaisin autollemme Guolasjärvelle. Siispä ensin Haltin laelle ja sitten voitaisiin katsoa tilanne uudelleen ja murehtia Kieddin asiaa tarkemmin.

(Tietysti kun oikein asiaa kartasta katsoo, niin on selvää että kaikki Suomen 3 korkeinta ”tunturia” ovat itseasiassa vain saman norjanpuoleisen Raisduottarhaldin massiivin sivulakia, niin Halti eli Halditsohkka, Ridnitsohkka kuin Kiedditsohkkakin. Seuraavaksi korkein ja selkeästi oma erillinen tunturinsa on sitten Kovddoskaisi joka on myös selkeästi rankin valloitettava ja sehän on tullut aiemmin jo koettua käytännössä eli valloitettua.)

Suomen puolen reittiä Haltin tienoilla

Halti edellisiltana, lakituspäivänä ei näkynyt mitään	Haltijärvi aamuauringossa

Lähdimme tuvalta aluksi pienempää polkua pitkin ja päästyämme Kalottireitille ja Haltin polkuhaaran risteykseen lähdimme jatkamaan sitä pitkin rinnettä ylös. Perässämme näytti kauempana tulevan Haltille myös jokin neljän hengen porukka joten siitä saimme vähän pontta itsellemme pitää vauhtia yllä nousussa. Emme ehtineet nousta paljoakaan kun usva alkoi jo hiipiä yllemme ja vähän ajan kuluttua maisemat olivat jo kokonaan piilossa ja nouseminen oli pelkkää kengänkärkiin tuijottelua.

Kiipeäminen pisti hieman puuskuttamaan ja jotenkin tuntui että nousu oli rankempaa kuin edellispäivän Ridnille kapuaminen. Ehkä osasyy oli sekin että ei nähnyt etenemistään ja ympäristöä niin kaikki tuntui jotenkin tuskaisen hitaalta. Lisäksi Haltin valloitus sinänsä ei ollut tuomassa meille mitään spesiaalikiksejä. Oltiinhan siellä molemmat jo ennenkin oltu. Vieläpä aurinkoisessa säässä. Ainoa mielenkiintoisuus tässä oli se, että nyt pääsin kokemaan ”virallisen” nousureitin Haltille eli sen ainoan mitä suurin osa suomalaisista on kokenut. Eli valloittaisin Haltin nousemalla sinne, enkä laskeutumalla sinne antikliimaksisesti kuten aiemmin. Noh, pakko oli kuitenkin nousta ylöspäin sillä auto odotti tämän tunturin takana, ja tunturin ali tai läpi ei kulku käynyt päinsä, ylittäähän se silloin siis piti.

Vähän väliä oli tunne että joko nyt rinne taittuu ja laki häämöttää mutta ei, monta kertaa sai pettyä. Vaikka nousu ei ollutkaan kovin rankka tai jyrkkä niin pitkältä se tuntui. Vihdoin ja viimein sitten sumun keskeltä havaitsimme keltaisen rajapyykin ja metallitolpan jossa oli vieraskirja. Ja sitten olimme Suomen korkeimmalla maastopisteellä, jos näin voisi kauniisti sanoa. Tai kaipa joku noheva korkeammalle pääsee kiipeämällä Ridnin kakkoslaen maston nokkaan... Kuitenkin, olimme siellä missä pitääkin ja suojauduimme rajapyykin kylkeen laella viuhuvalta tuulelta ja tihkusateelta. Keli oli yhtä huono kuin koko alkupäivän ja minkäänlaista näkyvyyttä laella ei ollut, ei edes pieniä aukkoja usvaverhossa. Maisemien puolesta homma oli siis täysi nolla, vielä piti punnita Kiedditsohkkan koukkauksen mielekkyyttä. Sitä odotellessa kumottiin taas lakitusjuomia, minulla Kolmea Leijonaa toivottavasti kolmen lakituksen kunniaksi ja Karva-Mikalla löytyi puteli Concorde –brandyä, kyljessä luki sana Finest joten se oli siis takuuvarmasti halvinta kuraa mitä hyllystä löytyi. Tämä käy.

Mika laella, ja rilleissä sumua yhtä paljon kuin maastossakin...	Meikäläinen laella (...tai siis rajapyykillä 303B)
Toinen (nro 2) tonninen tunturi lakitettu, käytännössä	Kolme Leijonaa part II

Melko pian perässämme laelle saapui tämä neljän hengen porukka ja varsinkin heidän mukanaan ollut vanhempi herra oli aivan haltioissaan Suomen laelle pääsystään, ei meinannut uskoa todeksi. Sitä että oli Suomen laella vai sitä että oli vaellusurakan sinne jaksanut, en tiedä. Maisemia ei nyt ainakaan pystynyt suuremmin ihailemaan. He telmivät hetken geokätkön kanssa joka siellä laella ilmeisesti on ja lähtivät sitten suuntaamaan takaisin alas. Me jäimme nyt kaksin Mikan kanssa tekemään seuraavaa isoa päätöstä reittuvalintaamme koskien. Kun katselimme ympäröivää kivikkoista tunturilakea ja sitä sankkaa sumua mikä oli joka puolella, oli lopulta suht helppo päätös pudottaa Kieddin kiekka pois kuvioista. Mika oli tällä kannalla koko ajan mutta minun täytyi myös lopulta päätyä samaan. Jo pelkkä suora reitin haku rajapyykiltämme Guolasjärven rantaan olisi siinä sumussa haastavaa ja rankkaa tietäen Raisduottarhaldin veemäisen rakkakivikon all around. Matkaakin olisi talsittavana. Sateessa ja viimassa. Jos nyt lähtisimme tekemään ylimääräistä koukkausta lähes sokkona Kieddin suuntaan veisi se mehuja ja aikaa ylettömän paljon. Ja mitään emme sielläkään varmasti näkisi tässä sumussa. Ja vaikka Kieddin laella on yksi rajapyykki, kulkee rajalinja välillä harmittavasti rinteen reunalla eli meidän täytyisi hakeutua paremman reitin etsinnässä hetkeksi kauemmaksi rajapyykkilinjasta mikä olisi siinä sumussa aina hieman riskaabelia. Lisäksi jos jättäisimme rinkat puolitiehen ja painelisimme ilman kantamuksia Kieddin lakitukseen olisi meidän _ehdoton pakko_ myös löytää ne rinkat sumussa palatessamme. Oli siis joka kantilta ajateltuna fiksuinta lähteä suoraan kohti autoa ja Guolasjärveä. Jäisipähän meikäläiselle jotain motivaattoria vielä jäljelle tulevia vuosia varten jos joskus tulisin uudestaan tänne taas sieltä Didnujoen varresta mikä oli ehdottomasti parasta settiä ikinä...

Nyt olimme siis joutuneet kumpainenkin hieman unelmistamme pois antamaan yhteisen hyvinvoinnin ja turvallisuuden eteen, Mika Molliksen ja minä Kieddin. Mutta jälkeenpäin ajateltuna hyvä niin. Paljon olisimme itsellemme rankemman reissun väärillä päätöksillä tehneet. Aina tulee uusia vaellusreissuja, aina voi yrittää uudestaan. Mutta vain jos ei ole tyhmillä päätöksillään sössinyt terveyttään ja tulevia mahdollisuuksiaan.

Mika kaivoi kompassin esiin, olisi ollut täysin mahdotonta ja sulaa hulluutta yrittää setviä ilmansuuntia muuten. Otimme selkeästi suunnan suoraan pohjoiseen, jotta emme ajautuisi liikaa vasemmalle alas laaksoon ja ilkeään kuruun jossa aikanaan liukkailla kivillä seikkailimme. Ensimmäisenä vastaan tuli hieman korkeammalla oleva Halditsohkkan laki jonka vielä ohikulkiessamme ”valloitimme”. Hyvä, ainakin alkumatka vei oikeaan suuntaan. Sen jälkeen jatkoimme vielä pohjoiseen mutta maaston muoto ja kaltevuus aiheutti meille jatkuvasti harmaita hiuksia. Meidän olisi pitänyt olla Raisduottarhaldin laen länsipuolella ja rinteen olla aavistuksen kaltevana oikealle puolellemme ylöspäin nousten, mutta koko ajan maasto edessä oli tasaista, epämääräisesti kumpuilevaa ja hetkittäin jopa kaltevaa vasemmalle nousten. Mistään ei voinut olla varma. Näkyvyys oli edelleen muutamia metrejä. Mitään maamerkkejä ei ollut.

Pyrimme jatkamaan pohjoiseen vaikka alitajuisesti halusimmekin jo kääntyä kohti länttä jotta emme pyyhältäisi Raisduottarin lakimassiivin yli ja pohjoispuolen jyrkemmille rinteille sekä pahempaan kivikkoon. Siinä yllättäen kaiken pähkäilyn ja poukkoilun keskellä sumun keskeltä tuli esiin poroaita. Se oli kuin kangastus. Epätodellinen, keskellä sankkaa usvaa, mutta määrätietoisesti se meni suoraan kohti kaukaisuutta ja mielestämme jopa oikeaan suuntaan. Päätimme ottaa varman päälle ja lähteä seuraamaan poroaitaa jotta kulkisimme ainakin suoraan johonkin suuntaan ja pääsisimme täältä laelta alas missä mikään ei ollut varmaa. Muistelin että tuo laella kulkeva poroaita veisi meidät suoraan Guolasjärven parkkipaikalle sillä sieltä oli myös lähtenyt poroaita kulkemaan ylös rinnettä kohti Raisduottarin lakea. Olin siis melko varma että tämä arpa voittaisi.

Poroaita Narniaan

Kun laitoimme kompassin taskuun ja lähdimme vain seuraamaan aitaa, kohosi niin tunnelmamme kuin etenemisvauhtimmekin. Olimme varmasti massiivin oikealla puolella sillä rinne kaartui juuri siihen suuntaan kuin pitikin. Matka taittui joutuisasti ja hetken edettyämme maasto alkoi kaartua yhä enemmän ja enemmän alaspäin. Arvelimme saapuneemme massiivin reunalle ja laskeutuvamme kohta lähelle parkkipaikkaa. Ja kun laskeuduimme vielä alemmaksi alkoi usva hälvetä. Maisemat ympärillä ja edessä avautuivat ja... emme olleet siellä missä kuvittelimme olevamme.

Poroaita oli tuonut meidät täysin eri paikkaan tunturia kuin olimme toivoneet. Katsoimme poroaidan kulkua alas ja Mika vilkaisi nyt pikaisesti kompassiaan uudelleen. Aita oli huomaamattamme lähtenyt kääntymään melkeinpä suoraan länteen ja pohjoisen suunta jonne meidän piti mennä, tai edes luoteen suunta, oli vielä vahvasti tunturimassiivin ja sumun suunnalla. No, onneksi emme olleet vielä painelleet kokonaan alas laaksoon ja näimme nyt hyvin ympärillemme joten hahmotimme kartalta sijaintimme pikaisesti. Ja kas kummaa, olimme perhana sentään painelleet sinne samaan laaksoon kuin aiemmalla kerralla kymmenkunta vuotta sitten! Mikä ihme siinä paikassa nyt viehättää? ”Asia v**tu kunnossa”, totesi Mika jälleen kerran. Ei siinä auttanut kuin irtautua poroaidasta ja lähteä korjaamaan suuntaa oikealle ja pohjoista kohti niin paljon kuin järkevää olisi. Muuten olisimme painaneet laakson jokiuomaa pitkin keskelle Guolasjärveä ja joutuneet kävelemään puoli järvenmittaa rantaviivaa pitkin autolle soisessa maastossa. Siinä sitten hieman katseltiin ja punnittiin maastoa ja päätettiin mennä käyrien mukaisesti kohti järveä ja sitten yhdestä satulasta hypätä tunturimassiivin ”oikealle” puolelle ja laskeutua loppumatka autolle. Korkeuskäyrät kannatti aina pitää ja hyödyntää minimoidakseen fyysinen rasitus. ”Hold the line”, kuten Toto sanoisi. Maasto oli kuitenkin tällä länsirinteellä onneksi hyvin peruskivikkoa eikä sellaista talon kokoista megaliittirakkakiveä kuin siellä Raisduottarin päällä joten vaikka koukkausta tulikin matkassa niin ajallisesti en usko että kovin merkittävästi loppujen lopuksi tappiota tuli. Ja päästiinpähän nyt turvallisesti sieltä sumusta pois ihmisten ilmoille, se oli myös hyvä asia.

Ja taas sinne samaan väärään laaksoon! Deja-vu ja bon voyage.	Parkkipaikka Guolasjärven pohjukassa

Guolasjärvi

Pian pääsimme viimeiselle harjanteelle massiivin kärjessä ja siitä toiselle puolen josta saimme heti kauempana alhaalla näkyviimme parkkipaikan ja jämämökin siellä vieressä. Pitkää matkaa ei olisi jäljellä ja alamäkeäkin suurin osa, mutta loppurinne olikin sitten jonkinmoista irtokivikkoa joten varovasti sitä piti alas luovia väsyneenä jotta ei tulisi jalkoihin pipiä enää tässä vaiheessa. Kun sitten lopulta saavutimme parkkipaikan ja olimme takaisin autollamme päätin vielä katsastaa uudelleen sen lähtiessämme pikaisesti vilkaisseeni infotaulun Haltin reitistä. Kyllä, tuossa infokyltissä sanottiin selkeästi että Haltille vei tästä Guolasjärven parkkipaikalta keltaisilla markkereilla merkattu reitti. Bullshit. Mitään reittiä tai merkkejä emme laella tai rinteessä nähneet vaikka varmasti alastullessamme poukkoilimme kyseisen virtuaalisen reitin yli ja ali moneen otteeseen. Jos joku tietää paremmin niin saa kertoa. Edelleen, jos Haltille aikoo Guolasjärveltä niin fiksuinta on melkeinpä odotella selkeää säätä ja aina pitää se kompassi ja kunnon kartta mukana, aina. Tai sitten varmistaa etukäteen poroaitojen reitit tai muut selkeät maamerkit. Mitään polkua tai opastettua reittiä siellä ei ole. Heti alkumatkasta kun vain älyää kiertää sen selkeästi erottuvan jyrkemmän pahtakohdan oikealta puolelta ja sen jälkeen ottaa suunnaksi Raisduottarhaldin korkeimman laen ja siitä sitten rajapyykkien avulla Suomen Haltille. Se lienee selkein ja varmin tapa. Ja alastullessa oikeastaan aivan sama koska aina tuntuu painuvan sinne samaan perhanan kuruun...

Viimeisiä laskuja	Lähestymässä järvenrantaa
Raisduottarhaldin jyrkkää seinämää parkkipaikan tuntumassa	Reissun kiistaton sankari, punainen pallosalama

Paluumatkalle saimme sentään selkeää keliä ja potretin "Haltista" Norjan puolelta katsottuna

Guolasjärvi - Kilpisjärvi

Autolla pidimme pientä tavaroiden säätämistaukoa mutta kummemmin emme siihen halunneet jäädä ihmettelemään vaan aikeissa oli lähteä melkeinpä samantein ajelemaan kohti Kilpisjärveä, osin senkin takia että ei ehtisi sataa ennen lähtöämme mikä tekisi Guolasjärven ek:sta astetta hankalamman Opeliksille. Ilmassa kun oli pientä sateen uhkaa koko ajan. Nyt olimme jo päättäneet senkin että emme aja ollenkaan Barraksen suuntaan vaan lähdemme suoraan Kilpisjärvelle ja kohti vaelluksemme toista osuutta, Tierbmesvarrin rykäisyä. Boogie oli väsy. Siispä Opel käyntiin ja VRRRMMMMMM!!!!!!!!!!!!!!!!!!!! Ööh...? VRRRRMMMMMM!!!!!!!!!!!!!!!!! Kukas on tällä välin vaihtanut veekasin konepellin alle? Äänet ainakin olivat sen kaltaiset. Huhhuh... Vilkaisin auton alle ja asian laita oli juuri kuten ounastelinkin. Hieman jo ennakkoon huonosti kiinni ollut pakoputki oli nyt puolittain irti etupäästään ja konehuoneen soundit olivat kutakuinkin miehekkään amismaiset. Asia kunnossa (tm). Ei siinä tilanteessa oikein mitään voinut alkaa muuta tehdä kuin toivoa parasta. Ilmeisesti Guolaksen tien kivet olivat tullessa sen verran osuneet ja murjoneet pakoputkea että se oli nyt astetta huonommassa hapessa kuin alkujaan. Toivottavasti se kestäisi vielä paluumatkan. Päässä kaikuivat Mikan lausahdukset: ”kuinka pitkälle ajetaan? – kuinka kalliin remontin haluat?”. Voi perse.

Tietyllä tavalla tilanteeseen ja tosiasioihin alistuneena lähdimme kuitenkin takaisinpäin ajelemaan, Kilpisjärven suuntaan oli kuitenkin pakko edetä, vaihtoehtoja ei ollut, vaikka millainen tie olisi vastaan tullut. Ja jo alkumatkasta kävi ilmi että nyt maasto oli ehtinyt kuivua paremmin kuin toiseen suuntaan tullessa ja isoimmat lätäköt olivat tieltä kadonneet. Se oli hyvä juttu. Sanoin kuitenkin heti Mikalle että olimme oikeutettuja ensimmäiseen ”Huu-Haa!” –huutoon vasta siinä vaiheessa kun pahin olisi takana eli Guolasjärven pohjoispään tienristeyksessä missä alkaisi parempi tieosuus. Ja pian tulimme tierummun kohdalle mihin oli ladottu isoja laattakiviä ja muuta ylitystä helpottamaan. Paljoa ei tarvinnut reittiä miettiä, eturenkaan oli pakko osua isolle laattakivelle, muuten olisi pohja karahtanut kiinni ja game over. Vauhdilla piti siis mennä pienemmistä kolhuista piittaamatta. Kone hirnui kuin hullu kun ykkösellä sitä huudatin ja vedimme lennokkaasti joenylityksen. Mutta selviydyimme. Se oli toinen pahoista paikoista. Toinen, vielä pahempi oli täysin rikkinäinen rinneosuus jossa piti vaihtaa tienpientareen puolta lennossa jotta auto ei vajoaisi keskiosan painaumaan. Tullessa se oli alamäkeä ja helpompi suorittaa hiljaisella vauhdilla, nyt palatessa se oli ylämäessä ja vauhtia oli otettava kerralla riittävästi. Mahdollisuuksia oli tasan... yksi. Jälleen piti konetta huudattaa ja ruoskia rakasta Pallosalamaani äärimmäiseen suoritukseen. Mikan tehtävä oli ladella reaaliaikaisia ajo-ohjeita mutta tämä kohta oli niin paha ja nopea suoritettava että se piti vain mennä herkällä selkäytimellä, ei muuten. Ja vauhdilla painoimme siitä ylöspäin ja keskellä nousua suoritin vauhdilla puolen vaihdon ja onnistuin kuin onnistuinkin saamaan molempien renkaiden alle korkeampaa maaperään. Pientä sutimista ja viimeisetkin metrit nousun päälle. Jes! Perkele jes! Fiilis oli voitokas, emme jääneet Guolasjärven vangeiksi, emmekä joutuneet tilaamaan kallista hinausapua, jos sellaista sinne edes olisi saanutkaan. Loppupätkä ensimmäiseen tienristeykseen oli vielä varovaista ja tarkkaa ajoa, mutta viimein kun puolen tunnin ajon jälkeen pääsimme Guolasjärven pohjoispäätyyn niin... Huu-Haa!

Guolasjärven tien parempaa osiota

Nyt oli jo helpompi ajella. Edelleen pahoja kiviä ja monttuja tiellä toki oli, mutta niistä kyllä selvittäisiin. Ja niin selvittiinkin. Keli oli myös selkeä joten saimme nyt nauttia niistä maisemista jotka tullessa olivat olleet täysin sumun peitossa. Koska en varmaan enää Guolasjärvelle tule koskaan menemään (kyllä se nyt on jo meinaan nähty) niin oli ihan mukava saada katsella niitä maisemia kunnolla edes kertaalleen tällä reissulla. Viimein pääsimme lopun laskuosuudelle ja sitä vapaalla alamäkeen ajamista tulikin sitten kaikkiaan reilun 5 km:n verran siihen loppuun. Ja matkaanhan kului reilu tunti kaikkinensa tuolla Guolasjärven hiekkapätkällä. Birtavarressa alkoi taas asvaltti rullata renkaiden alla ja me pääsimme mörisevän Opelimme kanssa paahtamaan vuonoteitä pitkin kohti Kilpisjärveä. Ja toki vielä kertaalleen nauttimaan surrealistisen pitkistä maantietunneleista joissa ei ollut enää varma ajoiko ylä- vai alamäkeen ja mihin suuntaan.

Muutaman tunnin ajon jälkeen olimme taas Kilpisjärvellä ja päätimme saman tein tankata auton valmiiksi ja kävimme nappaamassa kebsuateriat ensimmäisen vaellusosion suorittamisen kunniaksi. Tämän jälkeen piipahdimme paikallisessa markettihallissa täydentämässä evästystä ja minä erityisesti nappasin hyllystä kouraani ”crunchy” muromyslipaketin koska alkoi jo risoa se kun Mika niitä naposteli koko ajan snäkkinä ja nyt lopultakin halusin sitten siirtyä pimeälle puolelle itsekin muromyslirouskuttajaksi. Eli niitä tulisi sitten loppureissun ajan napsittua aina tien päällä pieneen nälkään. Sitten olikin vuorossa enää telttapaikan arvonta ja lopulta löysimme tien vierestä Kilpisjärven eteläpuolelta hyvän maastopaikan, läheltä seuraavan aamun lähtöpaikkaa ja Ailakkajokivarren polkua. Siihen siis unta palloon ottamaan.

Keskiviikko:
Kilpisjärvi – Termisjärvi

Aamu valkeni aurinkoisena ja hyvin nopeasti kasailimme tavarat autoon ja ajoimme Ailakkajoen suulle parkkiin ja aloimme kasata vaelluskamppeita niskaamme. Emme olleet vielä varmoja päivämatkoistamme mutta reittinä olisi ainakin aluksi Ailakkajokivarsi polkua pitkin Ailakkajärven tuvalle. Siellä sitten tilanteen mukaan riittävä tauko ja etenisimme kohti Tierbmesvarrin lakea, ehkä jopa lakittaisimme sen tänään. Lopuksi sitten laelta alas Termisjärven tuvalle ja takaisin autolle.

Polku oli heti alkuunsa hieman kostea edetä johtuen joen läheisyydestä. Mutta toisaalta metsäisempi maasto oli mukavaa vaihtelua koko alkureissun autiolle tunturimaastolle kivikkoineen. Alkumatkalle olisi luvassa parisataa nousumetriä Ailakkajärven tasolle ja välissä vähän enemmän kahden tunturin satulanylityksen kohdalla. Ei kuitenkaan mahdottomia. Eniten tietysti harmitti se, että koko matka oli tasaista nousua mikä aina pistää hieman puuskuttamaan, ja varsinkin jos maastona on pehmeähkö soinen metsämaa. Mutta se ei lopulta muodostunut ensimmäisen päivän suurimmaksi murheeksi.

Reilun kilometrin jälkeen pidimme pientä taukoa joen varrella ja alkoi käydä selväksi että hyttysiä on ilmassa kiitettävä määrä. Mika oli nokkelana poikana ottanut toki hyttyshatun mukaansa mutta meikäläinen jätti sen autolle solidaarisuuden osoituksena sille että Mika ei ollut kertonut ottavansa omaansa mukaan... Asia kunnossa. No, oma hattuni oli sellainen jäykillä kehillä varustettu että eipä se rinkka selässä olisi hyvin varmasti toiminutkaan ilman pientä modifiointia / rikkomista. Ja eipä ne hyttyset haittaa kun pysyy liikkeessä... vai? No, kyllä haittasivat.

Jokivarsi nousi yhä ylemmäs ja valitettavasti myös jokivarren maasto muuttui entistä soisemmaksi. Ja lopulta tietenkin se polku-urakin haihtui ilmaan ja alkoi arpaleikki siitä että mistä pitäisi mennä ja missä se polku mahdollisesti on. Hetken aika kun oli talsittu mättähältä mättähälle rannan tuntumassa alkoi käämi palaa molemmilta ja päätettiin ottaa suuntima yläviistoon kohti kuivempia kankahia. Tosin tämäkin suunnanmuutos toi vain uutta suota eteen. Tällä kertaa kylläkin sellaista suomaastoa että jopa kaikenkokenut karvajyrä Mika totesi että ”jaa-a... nyt on kyllä sellaista maastoa missä en olekaan koskaan ennen vaeltanut”. Maasto näytti hyvin lehtomaiselta ja koivupuut kasvoivat nätisti suorina riveinä mutta maaperä oli kuitenkin hyvin soinen ja välillä siellä virtaili suopuroja. Menipähän se maastonpätkä siinä missä muukin suo. Hyttysten määrä tuntui vain joka askeleella tuplaantuvan.

Lopulta pääsimme suolta pois ja yhytimme polun hieman ylempää. Nyt pääsimme taas keskittymään oleelliseen eli hyttysten huiskintaan samalla kun seurailimme polku-uraa eteenpäin. Ilma oli täysin tyyni, täysin. Ei pienintäkään tuulenvirettä vaikka olimme nousemassa jo puurajan yläpuolelle ja kohti viimeistä solaa. Taukoja ei viitsinyt juuri pitää kun selässä ja päässä oli samantien lihaisa hyttysmatto. Onneksi lippis ja huppu toivat minullekin hieman suojaa. Ja jotenkin tuntui että joko Mikan kirkkaammat takin ja rinkkahupun värit tai sitten kiihkeämpi tuoksunsa kiinnostivat hyttysiä huomattavasti enemmän kuin meikäläisen. Mikalla oli varmasti kilo hyttysiä selässään ekstrapainona, minulla niitä pörräsi ehkäpä medium-parvi siinä pään ympärillä.

Välillä tuli suora hyökkäys korvakäytävään, välillä joku paineli sieraimeen surutta, koko ajan joku oli tunkemassa korvalehden taakse, muutama taistelupari hyökkäsi stereona yhtäaikaisesti eri puolen korviin, joku pääsi pistämään päälakeen lippalakin läpi. Koko ajan sai huiskia ja tuhlata vähintään saman energian siihen touhuun mitä itse vaeltamiseen. Lisäksi huiskiminen helteessä alkoi hikoiluttaa ja kuluttaa tietysti lisää vettä. Ja bonuksena se isoin haitta eli rajaton keljutus. Jos olisi edes vähän käynyt tuulenvire mutta ei. Ei sitten ei. Kesällä melkein aina se tuuli olisi Lapissa hyvä juttu, aurinkoisella kelillä se viilentää ja pitää hyttyset poissa, sateella se kuivattaa vaatteita ja puskee sadepilviä eteenpäin pois maisemista.

Hyttysistä huolimatta tai ehkä juuri niiden ansiosta tulimme melkoisen vauhdikkaasti Ailakkajoen latvoille solan päähän ja näimme sieltä satulan laelta Ailakkajärven edessämme. Siitä ei kauaa mennyt tuvalle pääsyyn ja onneksi tupa oli tälläkin kertaa hyttysvapaa. Samoin kaikki aiemmat tuvat tällä reissulla. Ilmeisesti niiden tiiveyttä on parannettu tai jotain mutta enää ei samanlaisia sääskikämppiä tuntunut löytyvän kuin joskus ennen muinoin... Ailakkajärven tupa oli muuten ok mutta kaasuliesi puuttui. No, kyllä sitä trangiallakin kokkaaminen siellä sujui, juomavettä oli saatavilla, tuvassa oli tilaa ja muutenkin olo oli omenainen vaikka muutamat hyttysenpistot iholla kutittelivatkin.

Alkumatkan jokivartta ja metsäisempää maastoa	Ailakkajärven tuvalla breikaten
Tasangon toisella puolen Tierbmesvarri melko loivapiirteisenä	Best pals - rinkkafriends

Pidimme tuvalla pitkän kaavan mukaisen kokkaustauon pienen ruokalevon kera koska eihän meillä mikään suurempi kiire ollut ja sen jälkeen aloimme pohtia jatkoa. Laamaus-plan oli se että olisimme jääneet tuvalle yöksi. Koska matka oli tullut yllättävän keppoisesti (pl. Hyttyset) niin ei ollut tarvetta laamata ja jäädä jo tähän toppiin loppupäivää tuhlaamaan. Siispä seuraavaksi päätimme ottaa tavoitteeksi ehtiä Terbmisvarrin juurelle tämän päivän aikana ja yöpyä teltassa maastossa. Reittivaihtoehtoina mietimme läntistä reittiä ensin suoraan pohjoiseen suoalueen kiertäen ja sitten käännös itään tai sitten tuvalta ensin suoraan itään ja suoalueen jälkeen käännös pohjoiseen. Kun katselimme maastoa ja karttaa totesimme että kaikista järkevin olisi lähteä tuvalta suoraan pohjoiseen Paihkasvaaraa kohti ja sen juurelle saavuttaessa kääntyisimme kohti Terbmisvarria. Ja tilanteen ja suoalueen todellisen laajuuden mukaan tekisimme tien päällä korjausliikkeitä ja aina hyväksyttäviä peliliikkeitä.

Tuvalta siis hyvin levänneinä ja ravittuina otimme suuntaa pohjoiseen. Maasto oli hieman kumpuilevaa mutta yllättävän mukavaa puoliksi soista puoliksi kivikkoista tunturin alarinnettä. Lapissa on aina joko suota tai kivikkoa. Nyt sai molemmat. Onneksi pikku paketeissa. Mika otti oman tasaisen tahtinsa jälleen kerran ja meikäläinen veti omalla intervallityylillä etenemisen. Siinä sitten välillä satojen metrien erolla, välillä rinnatusten tepasteltiin edelleen tyynessä ja aurinkoisen paahtavassa säässä eteenpäin. Hyttysiä huiskien ja satunnaisesti kiroten.

Pikkuhiljaa päivän vaellusboogie (tm) löytyi ja vauhti oli railakasta. Siinä kun jotain Mikalle takaviistoon hölisin en huomannut askeleitani tarkemmin katsella ja jalan alta pölähti pakoon joku pikkulintunen. Ja heti perään kahdeksan lisää satunnaisiin ilmansuuntiin isolla rytinällä. Ja tästä luonnollisesti seurasi se että noin kaksi sekuntia edellisestä näiden emo oli ilmaantunut eteeni ilmeisen vihaisena. Ilmeisestikin olin häiriköinyt riekkoperheen päivää ja riekkoemo alkoi nyt villin hyökkäystanssin ympärilläni ja hyppi uhmakkaasti minua kohti syöksyen. Mika perääntyi pari askelta taaksepäin naureskelemaan ja katseli kun minä luimin nöyränä sivummalle riekkoperheen hoodeilta. Lopulta olimme riittävän kaukana tilanteesta ja riekko lopetti aggressionsa. Olipa siinäkin taas päivän tapahtumat täynnä lintuperheellä. Koppelo sai riekolta opetuksen.

Termiksen lenkin reittiä

Tuulenvirettä etsiessä matka jatkui itikkaraivon avulla ripeästi, ja astetta rankemman rupeaman jälkeen olimme lopulta Tierbmesvarrin juurella, sen ja Paihkasvaaran välisessä satulassa missä oli hyvä paikka pitää ruokataukoa puron varrella. Kera hyttysten. Ja jo siinä vaiheessa meille oli selvää että eiköhän sitä tänään vielä yritettäisi lakittaa Termis. Rinkat jättäisimme siihen taukopaikalle niin homma olisi vielä astetta kevyempi toteuttaa. Syötiin siinä sitten sopat josta piti lusikoida joka toinen veto itikoita pois ja joka toinen sitten omaan suuhun. Otettiin taskuun tarvittavat lakituskamat, kamera, viinat... ja jotain muuta oleellista kait. Rinkat jätettiin nätisti odottelemaan ja sitten aloitimme nousun.

Länsipuolen rinne Termikselle on suhteellisen loivaa ja helppokulkuista joten mitään suurempia ongelmia ei kiipeäminen tuottanut. Jopa hyttysten määrä väheni hieman vaikka edelleenkään ei tuulta tuntunut missään. Kun olimme rinteen puolivälin paikkeilla katsahdin etelän suuntaan ja kysäisin Mikalta että mikähän ihme tuollakin on. Ja sielläpä näkyi se seitakivi jota olimme jo aiemmin kartalla tutkailleet. Mutta nyt ei ollut suuremmin intoa sitä varten koukkausta lähteä tekemään. Näimmehän sen nytkin, toki etäältä. Se saisi riittää.

Maisema avautui nousun aikana mukavasti mm. Saanan suuntaan

Pian olimme päässeet lakitasanteelle mutta Termiksin varsinainen huippu oli vielä pitkän ja melko loivan lakiosan takana. Eli vielä oli kilometri lompsittavaa ennenkuin laen kivikasa tuli esiin. Se vaikutti kaukaa katsottuna olevan korkeimmasta kohdasta sivussa, mutta kun viimein pääsimme lähituntumaan ei varmuudella oikein voinut sanoa missä sitten olisi korkein lakipiste, sen verran tasainen ja lavea alue korkein lakikäyrä oli. No, siihen kivikasalle kuitenkin mentiin ottamaan kuvat todisteeksi siitä että nyt oli valloitettu Suomen eteläisin yli kilometrinen tunturinhuippu, Tierbmesvarri 1028 m. Ja olihan se muutenkin suht erottuva tunturi ympäristöstään sillä korkeuseroa Termisjärveen tuli yli 400 m ja sekin väli tunturin pohjoisreunalla oli jyrkkää ja näyttävää pahtaseinämää.

Heitin vielä Mikalle että käydäänkö lakittamassa se itäisempi kakkoslaki mutta ei todellakaan kumpaakaan kiinnostanut painella ylimääräistä kilometriä suuntaansa matalemman kakkoslaen valloitukseen. Siispä tyydyimme ihailemaan maisemia aurinkoisessa illassa niiltä sijoiltamme ja käppäilimme myös hieman laen pohjoisreunan tuntumaan mistä aukenivat näkymät Termisjärven laaksoon ja vastapuolen Salmikuruun. Myös Saana näkyi hyvin suoraan lännessä, sinnehän oli huomenna meidän tarkoitus suunnata. Pohjoisen suunnalla etäällä näkyivät hienosti myös Halti ja Ridni, vanhat ystävämme. Siinä sitten kulauteltiin huiviin meikäläisen perinteikäs vakiovalinta aina reissun viimeisen kovan lakituksen kunniaksi, Light Beer –olut. Kotkansiivillä leijailevaa raikkautta. Mika reppanana oli unohtanut oman spessuoluensa autolle joten oli pakko jakaa hieman mallasta kaverillekin. Ja sen jälkeen sitten käsi kävi meikäläisen omalla crunchy-pussilla mikä aiheutti lisää kateudenväristyksiä vaellustoverissani. Nyt myös minä oli osa crunchymysli-klaania! Rakkaforce Team oli nyt Crunchy-Mysli Team!

Ja se kolmas (nro 3) tonninen tunturi lakitettu	Kolme Leijonaa III
Laelta näkyi mm. Halti ja Ridni kaukaisuudessa	Alhaalla mm. Termiksen tupa sekä Salmikuru

Laella kävi edes jonkinmoinen tuulenvire niin saimme viettää ansaittua paussiamme siellä hyttysvapaasti. Ja kun sitten lähdimme talsimaan hissukseen rinnettä alaspäin eivät hyttyset silloinkaan meitä uudelleen yhyttäneet kuin vasta päästyämme rinkoillemme. Päivän epistola oli laskuvaiheen aikana jo muotoutunut melko selväksi yhteisessä konklaavissamme. Emme todellakaan jäisi telttailemaan siihen jokivarteen vaan samoilla silmillä painelisimme nyt ainakin alas laaksoon Termisjärven päähän ja katsoisimme millainen episodi Paihkasjoen ylitys tulisi olemaan, mahdollinen, mahdoton vai kivulias.

Illan yhä pimentyessä lähdimme kulkemaan alaspäin laakson pohjaa kohti ja maasto muuttui taas astetta soisemmaksi Termisjärveä lähestyessämme. Nyt alkoi myös painaa väsy jalkapohjissa ja hartioissa. Päivä oli ollut riittävän rankka ja vielä olisi matkaa jäljellä.

Muutamien suolaikkujen ja muristujen kirosanojen jälkeen olimme viimein alhaalla jokivarressa, mutta siellä alkoi vasta tosisuo. Ja mättäiden välissä oli pohjattoman näköisiä vesialtaita mitä piti varoa ballerinan askelin. Kun niistä sitten päästiin oltiin vasta joen äärellä. Se onneksi oli lopulta helpoin osuus siitä savotasta. Se meni kiveltä kivelle hyppimällä. Mutta jespoksbang siellä joen vastarannalla oli sitten palkintona samanlaista suota lisää mistä oltiin juuri selviydytty. Äkkäsimme pian mönkijäpolun jonka toivoimme johtavan kuivemmalle maalle mutta toivo oli turha. Mönkijäura kulki samanlailla välillä täysin lettomaaston läpi ja antoi kuivanraikkaalle tunteelle kyytiä. Olimme kuitenkin jo päättäneet että emme jää siihen leiriytymään vaan väännämme vielä vaikka väkisin sen pari kilometriä Termisjärven tuvalle jotta saamme yöpyä ja kokkailla kuivassa. Se olisi kuitenkin houkutteleva palkinto siitä että joutuisimme taas aamulla talsimaan ylimääräiset pari kilometriä palatessamme samaa polkua Kilpisjärven suuntaan.

Siispä kirosanat kimpoilivat Termispahdan seinämistä ja vesi ja paska lensivät kun pistimme menemään soista mönkijäuraa lahkeet märkinä ja kuraisina. Jossain vaiheessa ainakin itselläni oli jo niin henkinen reikä päässä että väänsi väkisinkin Moodin (tm) päälle. Ja sillä autopilottimoodilla sitten vedin viimeiset kilometrit lasittunein katsein, sanaakaan sanomatta, kertaakaan pysähtymättä ja lätäköitä väistelemättä aivan suoraa linjaa kohti kaukana häämöttävää tupaa. Eipä takanani Mikakaan paljoa vitsejä vääntänyt, enemmän sieltä kuului muinaissuomalaista pakanallista runonlausuntaa. Ja sellaisella vaellusboogiella sitten työstettiin se vaellustahko päätökseensä.

Matkalla Termisjärvelle...

Viimein saavuimme Termisjärven tuvan pihapiiriin ja huomasin vilahdukselta että joku juuri livahti tupaan sisään. Voi nyt helkkari... Eikö edes saanut olla omassa rauhassaan palauttelemassa rankan päiväreissun päälle? No, sellaista se on Lapissa, ei voi aina vaatia autiotuvista omaa tilaa ja ylellisyyksiä. Oltiin kuitenkin tuoreimmat tulokkaat tupaan eli jos ahdasta olisi niin meille tehtäisiin tilaa kyllä.

Sinne sitten sisään kömmittiin likaisina, haisevina, paskaisina, yrmyinä ja rättiväsyneinä lavereille rojahtaen. Siellä tuvassa pöydän ääressä joku pariskunta juuri viimeisteli iltakahvejaan ja nähdessään meidänkaltaisten örkkien sisään saapuvan ja ”leppoisasti mukavia rupatellen” eli täysin mykkinä, totesi mies että ”eiköhän me mennä tuonne pihalle tuota telttaa pystyttelemään...”. No, me ei telttaa oltu menossa pystyttämään, se oli fakta. Aloimme saman tien trangialla iltalämpösiä keitellä kun kaasuliesi oli taas jätetty vain varaustuvan luksukseksi. Ja pikkuhiljaa siinä syke tasaantui ja olotila koheni valmistautuessa yöpuulle menoon.

Mika kävi vielä pihalla ja tuli takaisin sanoen, että sieltä on joku porukka tulossa kohta tuvalle. Voi perhana, hyvästi rauha... No, ei vaan. Jaha. Mika vaan heitti vitsiä. Huh... Siinä sitten makuupussiin ja Mika vielä pöydän ääressä jotain härää. Ja sitten sanoo että ei kun nyt sieltä on oikeasti hei tulossa joku jengi tuvalle. Oikeastiko nyt? Oikeasti. No just... Ja kohta kuistille kopsii jo muutama vaeltaja. Kohta olisi tuvan rauha mennyttä iltapuuhien ajaksi. Ulko-ovi käy. Eteisessä pientä säätöä ja rapinaa. Sisempi ovi aukeaa. Ketään ei näy. Kukaan ei tule tupaan. Ok. Se olikin varaustuvan puoli minkä ovi avattiin. Ne meni sinne. Jes! Uskomatonta tuuria. Toiset lähtee alta pois ja toiset painuu varaustupaan. Hienoa. Fantastico. Nyt päästään rauhassa koisimaan leveästi omassa rauhassa. Tosin Mika nukahtaa välittömästi kuten yleensä ja aloittaa kuorsauksen välittömästi kuten yleensä. Ja minä joudun muutaman kerran tyynyllä paukuttamaan äijää, kuten yleensä. Nyt tosin Mikalla on uusi ilmatäytteinen makuualusta joka pitää aivan hirveää meteliä sitä laveria vasten joka kerran kun äijä kääntää kylkeänsä. Herään siihen yöllä useammankin kerran ja hiemanko syö miestä. Aamulla Mika tosin kiroaa sitä että minäkin olen kuorsannut yöllä aika huolella ja kostoksi hän on kääntänyt kylkeään aina kun olen kuorsannut ja se patjan hullu narina on sitten herättänyt meikäläisen vuorostaan. On tämä raakaa peliä...

Tupa häämöttää jo	Termisjärven laaksoa ja pahtaseinämää
Mr. Black	Mr. White

Torstai:
Termisjärvi – Kilpisjärvi

Koska niin lennokkaasti painelimme edellispäivän reitin että käytännössä saimme yhden päivän säästöön (kuten kävi myös Haltin rundilla) niin viimeiselle päivälle maastoon jäi sitten vain kotimatka Termisjärveltä Kilpisjärven tien varteen. Eipä siinä mitään, tulihan kaikki oleellinen nähtyä ja pikkuhiljaa alkoi jo tämänvuotinen vaellusintokin taittua siihen malliin että kaipa sitä sivilisaation puoleen voisi taas loppuvuodeksi käpertyä. Aamupalaksi sitten pikapuurot crunchy-lisukkeilla ja reppua selkään. Suuntana olisi nyt armas koti.

*** Crunchy!!! ***

Aamun sää oli utuinen ja sateinen mutta ainakaan hyttysiä ei ollut näkyvillä. Se oli tärkeintä. Pohdintaa oli lähinnä sen suhteen löytyisikö maastosta ylempää reittiä joka välttäisi edellispäivän suoläikät viime kilometreillä mutta niin kartta kuin reaalimaastokin osoittivat nämä haaveet turhaksi. Samaa schaibaa oli pakko lähteä pari kilometriä talsimaan mitä edellispäivänä oli saanut koko Termislaakso verbaalitykityksenä kuulla ja kaikua. Nyt kuitenkin askelissa oli enemmän varovaisuutta ja järkeä sillä eipä kukaan alkumatkasta halua sukkiansa vapaaehtoisesti kastella.

Alkumatka oli loivaa nousua useamman kilometrin ajan kunnes saavuimme vedenjakajalle ja siitä alkoikin sitten loppumatkan lasku Kilpisjärven suuntaan. Edessämme näkyi nyt Saana mikä toimi mukavana indikaattorina etäisyyden suhteen ja tietysti oli ihan kohtalainen maisemapala muutenkin. Maasto oli edelleen sitä samaa puolisoista mönkijäuraa mutta jalat olivat jo kipeämmät kuin edellispäivinä. Jalkapohjat ja varpaat eritoten. Niissä alkoi salamoida a’la Virve Rosti joka kerta kun oli hieman kivikkoisempaa alusmaat jalkojen alla. Eteenpäin oli kuitenkin mentävä ja niin sitten mentiin vaikka tuskaa tekikin.

Saana ja Kilpisjärvi taas vähän lähempänä	Alkaa jo paikkoja kolottaa ja mieliä hajottaa...

Viimeiset kilometrit olivat todella todella tunkkaisen ja pitkän tuntuisia. Itse jouduin jo pitämään pieniä jalkojen lepuutustaukoja ja päästin Mikan painelemaan hieman edemmäksi ominpäin. Polku alkoi tehdä maagisia kaarroksia suoalueiden ympäri kuitenkin soisena pysyen ja kun loppumatkan metsätaival alkoi, oli siellä kivikkoa ja kukkulaa taas aivan liikaa viimeisien voimanrippeiden kiusaksi. Kun vihdoin ja viimein saimme näkyviimme Kilpiksen Luontotalon parkkipaikan heräsi mielessämme kysymys jota emme juurikaan olleet pohtineet. Automme oli siellä Ailakkajoen varren parkkipaikalla 4 km etelämpänä ja me olimme nyt tulleet tähän toiselle parkkipaikalle kun paluureittimme kävi eri kautta kuin jossain välissä olimme suunnitelleet. Mikä siis avuksi?

Ennen kuin ongelmaa ehti edes syntyä Mika totesi voivansa lähteä kävelemään maantietä pitkin autoa hakemaan ja yrittäen samalla liftata itselleen kyytiä. Minä en siinä sitten suurempia vastalauseita esittänyt vaan jäin odottelemaan rinkkojen kanssa sateeseen Luontotalon parkkipaikan penkille. Mika sanoi että tunnin päästä olisi takaisin siellä ja minä sen tiedon varassa aloin odotella ajan kulumista. Ja aika kului. Tihkusade jatkui ja kropassa alkoi tulla jo vilu. Kun puoli tuntia oli kulunut oli jo selviö että ainakaan liftaus ei ollut tuottanut tulosta. Toivottavasti auto ei olisi rikki ja sillä pääsisi nyt kuitenkin ajamaan risasta pakoputkesta huolimatta. Hetken vielä sain odotella ja sitten, suunnilleen tunnin kuluttua korviini kantautui tuo möreä teiniauton ääni ja sieltähän Mika kaartoi parkkipaikalle punaisen paholaisen kera. Ei kuulemma kukaan ollut halukas ottamaan liftaria kyytiinsä. Those bastards. Tulipahan jälkiverryttelynä Mikalle pieni maantievaellus. Kiitos siitä. Minun jalkani olivat niin papaijana siinä vaiheessa että en olisi päässyt maantietä kävellen metriäkään.

Tilanne oli nyt se että nälkä. Suurempia säätöjä tekemättä ajelimme siis muutaman sata metriä tanssi- ja painiravintola Haltinmaahan jossa teimme ruokatilaukset jotka olivat vilisseet silmiemme edessä viimeisen kymmenen kilometrin ajan aiemmin päivällä, eli hampurilaisannos ja hampurilainen ja iso olut. Kertaa kaksi. Por favor. Senorita. En tiedä ovatko siellä liian harvoin sitten nälkäisiä eränkävijöitä nähneet vai olimmeko niin ruipelon oloisia mutta jo kohta perään tarjoilija tuli vielä pöytään kysymään että ”niin, anteeks mutta varmistaisin vielä, että tuliko teille siis yhteensä neljä ruoka-annosta?” ja me siihen totesimme että, ”kyllä”. Siinä sitten ensimmäinen hamppari meni sukkana alas ja toinen alkoi vasta loppumetreillä pysähdellä vatsalaukun kohdalla kun sai lohkoperunoita kyytipojaksi että sopivat satsit tuli tilattua. Viimeinen dilemma oli vuorossa yöpaikan valinnan suhteen. Pikainen vilkaisu vaelluskaverin suuntaan vahvisti omat tuntemuksenikin, Kilpparille ei tod oltaisi enää jäämässä telttayöksi. Ajetaan sitten vaikka mihinkä Kaaresuvannon rekkaparkkiin mutta tien päälle oli päästävä. Siispä turvavyöt kiinni ja kytkintä ylös. Kilpisjärvi sai nyt jäädä. Auf Wienerschnitzel!

4 x burgerisetti

Kilpisjärvi – Herwood

Kun tien päälle oli päästy niin Mika osoitti oman sosiaalisen verkostonsa voiman ja sai varmistettua pikavauhdilla yöpaikan Oulusta. Tämä oli passeli plan. Saisimme kilometrejä alta pois mutta ei tarvisi yötä myöten ajaa. Homma oli enemmän kuin bueno. Lisäksi illaksi olisi siis luvassa suihku, jolla saisi ainakin kuorittua sen päällimmäisen viiden sentin kuonakerroksen iholta pois ja pääsisimme lähemmäksi alkuperäistä inhimillistä olotilaa. Kaikki oli miehistön osalta täysin pulkassa. Entä sitten alus?

Pakoputken infernaalisen mölinän olimme onnistuneesti peittäneet jo pidemmän aikaa volyyminappulalla poppisoittimessa, joten enää ei osannut huolestua suuremmin siitä mitä siellä jalkojen alla tapahtui. Lisäksi mitään intoa, työkaluja tai osaamista ei kummallakaan ollut lähteä tien päällä remonttia tai purkkavirityksiä autoon tekemään. Siispä ajaminen oli ainoa vaihtoehto. Tähän touhuun tuli kuitenkin lisämauste kun ilmeisesti jo perinteeksi muodostuneeseen tapaan näillä Lapin reissuillamme kojelautaan pärähti loistamaan moottorin vikavalo. ”Mitäs.... EI PERKELE!!!!!!!!!!!”

Asia v**tu kunnossa! Voi ny helvata... Taasko tätä samaa psssskaaaaaaaaaaa!??! No, mitä siinä voi. Todennäköisesti siellä joku lambda heitti häränpyllyä jne. kun pakoputki on puoliksi irti. Ei voi tietää. Auto kuitenkin kulki ja mitään ekstraääniä ei mistään kuulunut. Nesteet olivat kunnossa ja samoin koneen lämpötila. Hanaa vaan siis. Siinä ajellessa otin kuitenkin jo samantein puhelua kotikylän autokorjaamolle ja varasin ajan huoltoon heti seuraavalle viikolle. Alkaa vaan tulla meikäläiselle kalliiksi nämä vaelluskeikat. Josko ensi kerralla mentäisiin sitten jonkun muun autolla?

Ei nyt jumaliste taas...!!!	Opelista Opeliin käy tavaroiden tie

Ajomatka Ouluun sujui kuitenkin ongelmitta eikä edelliskerran kenguruilmiötä tai muuta vastaavaa alkanut esiintyä. Hyvä niin. Yötauon jälkeen matka jatkui perjantaipäivän kohti etelää ja se olikin sitten melko tapahtumaköyhä erikoiskoe. Ja siinä vaiheessa se oli hyvä juttu. Lopulta olimme taas kotipihassa ja suoritettiin Mikan kamojen siirto Mikan autoon joka jatkoi matkaansa vielä etelämmäksi. Reissu oli onnellisesti paketissa. Tietyllä tavalla tällä reissulla ympyrä sulkeutui. Guolasjärveltä aloitimme yli kymmenen vuotta sitten ja nyt teimme samoilta seuduilta vaelluksen. Silloin alkupalana oli Pallas, nyt Ylläs.

Käsivarsi on nähty monelta kantilta, riittävän monelta vähäksi aikaa, voisi sanoa. Itselläni ainakin mielenkiinto siirtynee vähäksi aikaa taas Saariselän maisemiin, siellä käymättömiin kulmauksiin. Ja aina on Pältsanin seutu tai joku muu Pohjois-Ruotsin alue. Ehkä Norjassa Reisan alue. Kyllähän näitä riittää. Mutta Suomen käsivarsi saanee odottaa hetken aikaa uutta reissuani, myös se Kiedditsohkka jonka vielä joskus käyn varmasti lakittamassa. Ja onhan vaelluskööriämme kaikkien näiden lisäksi edelleen odottamassa siellä lähitulevaisuudessa se kaikkien reissujen äiti, Kilimanjaro!

Koppelo, July 2013

Jänkhän Pahat Pojat kiittää, jatketaan taas kohti uusia seikkailuja!

- vaellusten etusivulle -