Näinhän se aina menee... jo pari vaellusta aikaisemmin haihatellaan seuraavia haasteita ja joka kerta ne on pakko käydä laittamassa täytäntöön. Niin siis taas ja jälleen kerran.

Aikoinaan kun tuli Halti takaoven kautta valloitettua pikaisesti niin jäi hieman hampaankoloon laajemmin Suomen korkeinta aluetta tutkailla. Ja koska ”Haltin valloitus” oli sellainen antikliimaksi (ne siis jotka eivät todellakaan vielä tiedä niin Halti ei ole mikään huippu tai edes sivuhuippu vaan rinteen reunassa oleva kohta joka nyt sattuu olemaan korkeimmalla Suomessa, tämän Raisduottarhaldi -tunturin kaikki huiput kun ovat Norjan puolella) niin oli kyllä tarpeen päästä valloittamaan Suomen korkeimpia oikeita tunturilakia ja nähdä aluetta vähän laajemminkin.

Tämä johti muutamaan kiintopisteeseen vaellusta suunniteltaessa:
1. Ridnitsohkka eli kavereiden kesken Ridni, Suomen oikeasti korkein tunturi+laki, 1317m ja siinä Haltin vieressä. Se pitäisi käydä, siellä olisi oikeasti Suomen katolla. Tämän lisäksi kiinnosti Ridnin kaakkoiskyljessä oleva Suomen viimeinen jääkauden peruja oleva lumikenttä joka on viime vuosina pienentynyt nopeasti.
2. Kovddoskaisi, eli koville jätkille Kovddo. Suomen rankimmaksi tunturiksi rankattu ja enemmän asiaa tiedustellessani tuli ilmi että sen laelta olisi myös Suomen komeimmat näköalat. Lisäksi suurimmat korkeuserot Suomessa tämän laen ja ympäristön välillä. Ja on tuo Kovddo siis Suomen kolmanneksi korkein tunturi muutenkin (1240m) että nyt tulisi sitten ”The Big 3” kokonaisuudessaan valloitettua Suomessa. Tällaiseen haasteeseen voi vastata vain: kyllä, oi kyllä.
3. Pihtsusköngäs, Suomen kuuluisin ja näyttävin vesiputous. Turistikamaa mutta nähtävä.
4. Saivaara, siksi koska se on siellä.

Mukaan reissulle valikoitui pitkien alkukarsintojen jälkeen vanha kunnon karva-Mika, mies jonka epilointi tehdään Kehruu-Jennyllä. Mikan idea lähtöpaikaksi oli Didnujoen laakso Norjan puolella. Myös moni muu oli kehunut tätä lähtöpaikkaa maisemien ja reitin puolesta joten mikäs siinä. Välttäisimme tylsän Kalottireitin kulkemisen edestakaisin. Nyt reitistämme muodostuisi pikemminkin pisaranmallinen.

Lähtöä edeltävä ilta oli toiminnantäyteinen. Paiskimme hommia kotikylän August Rockissa Mikan hoitaessa monitorimiksausta ja meikäläisen valolaitteistoja. Hieman ehdimme kuitenkin unta palloon ottaa ennen kuin pirtsakka ranskattareni, leidi Laguna sai päästää perästään höyryjä ja asvaltti allamme alkoi kiitää. Ilmassa oli matkanteon tuntua. Aamun varhaiset tunnit tarjosivat minulle oivan mahdollisuuden luukuttaa matkamusaksi autosoittimestani laadukasta kasaridiscoa bluesmikan suureksi iloksi.

Perinteinen ostospaikkamme loppuhetken täydennyksille oli Oulun Zeppeliini. Sinne siis pysähdyimme hetkeksi ja tavoitteena oli ostaa pilaantuvat ruoat viimeisenä ja sitten toki muutama pikkupullo alkomaholia eri sorttia jotka voisi korkata Kovddon laella. Kohti Alkoa marssiessamme iskee takaraivooni pieni ajatus, tänään... onko... kenties... sunnuntai!!!? Shiteshiteshite! NAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAA!!!!!!!!!!!!!!!
Nonni, se oli sitten siinä. Fiilis – Ilmapallo – Neula. Voi vitalis! Synkän alhon sekunnit tuntuivat tunneilta. Lopulta kasasimme itsemme ja menimme hakemaan korvikkeeksi marketista parit oluttölkit rinkantäytteeksi. Kyse ei ollut pelkästään nautinnonlähteen puuttumisesta. Myös oireilemaan alkanut viisaudenhampaani olisi vaatinut troppia desinfiointiin. Oikeasti. ...Uskotteko? ...Joo, en minäkään. Noh, matkan oli kuitenkin jatkuttava. Loppumatka ei kuitenkaan suuria elämyksiä tarjonnut. Pellon ABC:ltä sai tankatessa kaupanpäällisiksi Valion perusjäätelötikut. Kiitämme.

Ilta oli jo pitkällä kun saavuimme Kilpisjärven maisemiin. Poikkesimme pikaisesti hotellin aulassa tsekkaamassa tilanteen ja varmistelemassa laiva-aikatauluja. Ideana kun oli vaelluksen päätteeksi tehdä vielä päiväreissu kolmen valtakunnan rajapyykille ja mennä ainakin toinen siivu laivalla Kilpisjärven sileätä selkää pitkin. Tämän visiitin jälkeen ajoimmekin sitten kohti lähtöpaikkaamme eli ensin Kilpisjärven ohi Norjan puolelle ja sitten vielä vajaat kymmenen kilometriä kunnes saavuimme Didnujoen kohdalle missä oli selkeä parkkipaikka ja joitakin vaeltajien autoja parkissa. Siihen siis. Illan menyy oli habaneromakkaraa kertakäyttögrilliltä sekä mojitolonkero. Pakkasimme rinkkamme ja totesimme että ne olivat suhteellisen kevyet ennakkomuisteloihin verrattuna. Hyvä näin. Pakattuna olivat myös uudet Retki -15 –makuupussimme jotka ostimme edukkaasti siltä varalta että elokuun yöt Lapissa olisivat ennakoitua kylmemmät (ei sitten ollut pelkoa siitä, palaamme asiaan myöhemmin).

Kotikotipihassa pakattuna & ready	Ensimmäiset nousut takana ja Norjan maisema lähtöpaikkamme ympärillä avautuu

Mikan toive oli päästä jo ensimmäiseksi yöksi kunnolla maastoon ja fiiliksiin joten sovimme että ainakin parisataa metriä lähdemme kairaa kovertamaan. Ilma oli mukava ja asenne kohdillaan joten aloimmekin lampsia tosissaan vielä saman illan aikana. Heti parkkipaikalta lähtenyt hiekkatien pätkä Didnujoen vesivoimalalle saatiin nopeasti kuljettua. Vesivoimalalta jatkui polku maastoon ja sitä lähdimme seuraamaan. Monissa matkakertomuksissa on varoiteltu Didnujoen mutkasta jossa painelee helposti suoraan ja päätyy vääriin laaksoihin. Yritimme pitää herkät aistimme terässä ja tarkkailimme haukkoina maastonliikkeitä. Välillä otin esiin tuliterän isältä lahjaksi saamani rannetietokoneen joka näytti kompassisuunnan, ilmanpaineeseen perustuvan korkeuslukeman, ja yllättäen, tästä laitteesta paljastui sellainenkin lisätoiminto kuin kellonaika. Nousumme parkkipaikan 400 metristä Suomen rajalla sijaitsevaan vedenjakaja-alueeseen 800 metrissä oli hyvässä vauhdissa. Mika taas oli ottanut mukaansa vanhempiensa GPS-laitteen. Laite oli karu ja karkea, niin vanha että siihen lyötiin koordinaatit roomalaisilla numeroilla (not), mutta hoiti hommansa ja piirsi viivoja blankkopohjalle.

Niinpä siis nousimme ylemmäs ja yritimme pitää silmällä Didnun mutkia. Rinkassani oli 1:50 000 kartta mutta päätimme painella aluksi satatonnisella koska kyllähän me pojat tiedetään mitä ja missä ja juujuu... Noh, aikaa kului ja satatonnisella kun ei oikeasti paljoa eteneminen näy niin alkaa toivoa liikoja... ja arvio paikasta saattaa hieman edetä turhan nopeasti... Pian nousimme jo lähelle parin tunturin välistä satulaa ja oletimme jatkavamme siitä läpi. Polku hiipui hetkeksi ja satuin vahingossa vilkaisemaan vasemmalle... kas...! Sinne suuntaan kääntyi polku, ja selkeästi se oli oikea jota pitäisi seurata. Hyvä että havaitsin, muuten olisi varmaan tehty parin kilometrin hukkareissu heti pohjille. Oikein. Tuurilla ne valtamerilaivatkin seilaa. Nyt alkoi homma seljetä ja polku edetä oikeannäköiseen suuntaan. Vilkaisimme viiskymppisestä kartasta ja homma selkeni edelleen. Olimme arvioineet sijaintiamme etukenoon, ei pojat näin. Ei. Maisemat takanamme olivat hienot, Jäämeren rannikon tunturit näkyivät terävinä ja lumipeitteisinä horisontissa kun maisemat ylempänä avautuivat. Ilta alkoi kääntyä yöksi joten telttapaikan etsintä sai alkaa. Kun polkumme taas vei meitä lähemmäksi jokea päätimme leiriytyä sopivalle paikalle Norjan puolella, noin 5 kilometriä autoparkista. Tällä kohtaa polku oikeasti teki 90 asteen käännöksen ja ylitti joen mutta jos tämä oli se varoitettu eksymispaikka niin aika kädetön saa olla koska suoraan mennessä tulee laakson takaseinä vastaan. Tosin mekin ”haettiin” latua hieman aiemmin kyllä...

Mikan vanha kunnon teltta rävähti nopeasti pesiytymiskuntoon ja siirryimme sisätiloihin. En tiedä kultaako aika muistot vai turruttaa tärykalvot mutta kun unihiekka oli heitetty, ja voi perskele kun se karva-mikalla vaikutti pian (joka yö) niin alkoi sellainen sierainserenadi (joka yö) että... Ja meikäläisellä olis ollut August Rockin jäljiltä korvatulpat auton hanskalokerossa! Ei saakeli, pitikin jättää ne. Mutta ei kyllä kukaan kertonut että Mika kuorsaa kuin justeeri. Ja ei aiemmilla reissuilla kuorsannut. Perhana. Hieman alkoi hermo palaa. Tönin äijää, äijä kääntyy, kuorsaus jatkuu. Äijä kuorsaa selällään, äijä kuorsaa kyljellään, äijä kuorsaa jossain vaiheessa jopa naama turpeessa vattallaan. Ei saakelin saakeli. Tönin äijää, äijä herää, kattoo murhaavasti, painaa naaman tyynyyn, kolme sekuntia, äijä kuorsaa. Nyt jumankauta... Meikäläisellä menee ensimmäiset yöunet aivan pipariksi. Mitään mahdollisuuksia ei ole saada unta siinä metelissä. Ja tottakai aina kuorsaaja nukahtaa ensimmäisenä. Aina. Muutoksen on tapahduttava. Muuten tällä reissulla tapahtuu väkivallan ilmentymiä.

Aamulla heräämme saunasta. Olen nukkunut sen mitä olen kyennyt pätkissä unta kasaamaan moottorisahan käydessä toisen kurkunpäässä koko yön. Teltan lämpötila on jotakin kolmenkymmenen ja neljänkymmenen asteen välillä uljaan rannetietokoneeni näytön mukaan. -5 Comfort / -15 Extreme –makuupussimme eivät IHAN ole oikea pelipakka tähän helteeseen. Noh, aivan sama. Ei lämmin luita riko. Saimme ilmeisesti kesän ainoan helleviikon osaksemme.

Aamupalan jälkeen seuraa joen ylitys. Suht helposti yli mennään vaelluskengillä. No problemo. Nousemme Didnujoen yläjuoksulle ja pian joki alkaa leventyä muutamiksi pikkujärviksi. Saapuessamme niistä erään rannalle (Didnujärvi?) hieraisemme silmiämme. Biitsi? Que? Biitsi? Kyllä. Järven rannalla on parikymmentämetrinen kaistale kelpo biitsiä. Kunnon hiekka, kunnon ranta, kunnon meininki. No mitä biitsin kanssa pitäisi sitten tehdä? No biitsillä LÖHÖTÄÄN! Rinkka joutaa maihin, paita lentää pois, otamme aurinkolasit nokalle ja hetken aikaa olemme kuin missä tahansa biitsillä paitsi että ei täällä Lapissa kilometrin korkeudessa. Mahtavaa!

Baywatch Kilpisjärvi	Tänne olisi voinut jäädä pidemmäksikin aikaa kera kaljacasen ja ghettoblasterin...

Rentouttavan tuokion jälkeen pitää saada taas kilometrejä plakkariin ja jatkamme edelleen kohti Suomea. Maasto alkaa tasoittua ja lopulta saamme näkyviimme norjanpuoleisen rajavartiotuvan ja sitten myös Lossujärven jonka rannalla ovat sekä autiotupa että suomalaisten rajavartiotupa. Siinä sitten otamme Ei Tullattavaa –polun (not) ja suoritamme rajanalituksen... poroaidan kohdalla. Kun astelemme Lossujärven rantaan huomaankin vasta että tämähän on perhanan hieno maisema. Itseasiassa tämä on varmaan Suomen eräs hienoimmista maisemista! Järven vasemmalla reunalla on jylhä Urtasvaara ja sen komea pahta joka jyrkkänä laskee alas. Kauempana näkyy massiivinen tunturi joka paljastuu hetken kartanluvun jälkeen itse Kovddoskaisiksi. Saammekin päämäärämme näkyviin jo näin ajoissa. Hienoa. Järven toisella rannalla kohoaa pyöreän lakensa kera korkeana Loassonibba. Kaikki nämä tunturit noin 1200-metrisiä. Olen aivan täpinöissäni jo nyt. Tämä reittivalinta on ollut kuningasratkaisu. Todellinen.

Pidimme ruokataukoa autiotuvalla ja pääasiallinen ruokavastaava eli minä päätin hoitaa homman kotiin. Koska nälkä ei ollut suurin mahdollinen suosittelin että syömme helpon ja nopean herkkusienipastan. Siispä, laitan vettä kiehumaan trangiaan ja kun kattilassa porisee, sen kummempia miettimättä jaan pastapussin jauhot puoliksi lautasillemme ja kaadan kiehuvat vedet päälle. Juu, näillä mennään. Mika hieman katselee sivusta ja alan itsekin havaita että ehkä tämä nyt ei näin mennyt... Tuota pasta-annosta kun olisi pitänyt keittää viitisen minuuttia kattilassa eikä nuudelityyliin vain kiehuvaan veteen sekoittaa lautasella. Noh, luotto on korkealla, sanon Mikalle että eiköhän se tästä turpoa ja hyvää tulee. Naama kiinni ja naksulle. Kun ei kuitenkaan ala suurempia muodonmuutoksia tapahtua niin kaipa sitä pitää alkaa siitä syömään. Herkkusienikastike kyllä on suhteellisen hyvin veteen levittynyt ja jotain makua siitä saa, mutta pastakikkareet ovat yhtä kovia kuin suoraan pussista vetelisi. Voi nyt perhana. Olen hieman nolona asiasta mutta Mikallakin nälkä voittaa nalkutuksen. Siinä sitten syömme herkkusienikeiton tosi al dente -pastalla. Mika toteaa ruokailun jälkeen meikäläisen avanneen pelin kokkausrintamalla oikein isännän otteella ja ottaneen heti tiukat pohjat. Tulevia ruokailuja siis odotellessa. Sarkasmia...? Oi kyllä, runsaasti.

Norjan rajavartion mökki jo näkyvissä	Tyylipuhdas rajanalitus. "Vihreä kaista" ja rinkat & reiät kokkelia täyteen jemmattuna.
Korkea Loassonibba (1190m) tervehtii matkailijaa Suomen puolella ensimmäisenä	Näkyypä siellä jo päätavoitteemmekin, kova Kovddoskaisi

Ihailemme vielä maisemia sekä Urtasvaaran rinteillä kirmailevia poroja. Kun poistun tuvasta taas ulos oli eräs poroista tullut aivan ulko-oven viereen ja kun vauhdikkaasti paukautin oven auki niin tämä säpsähti sen verran lahjakkaasti että kopina ja pauke vain kuului kun poro ruopi maata ja lähti vaakakiidossa pakoon. Päivän tavoitteena oli päästä Kovddoskaisin juurelle Urtasjärven rantaan josta ehkä jatkaisimme yötä myöten laelle tai sitten seuraavana päivänä. Jätimme autiotuvan nyt taaksemme ja etenimme Urtaslaaksoon. Asteittain maisema alkoi avautua ja koko Urtaslaakso näyttäytyä edessämme. Ja voi pojat... Kebnekaisen rinteitä kolunneena ja mualimoo muutenkin nähneenä tiedän kyllä mikä pysäyttää ihmisen. Tiesin sen sillä hetkellä. Tiedän sen aina. Tässä oli ja tulee olemaan Suomen upein maisema. Olin nyt sen löytänyt. Ja oloni oli levollinen. Etsintä oli ohi. Urtasvaaran jyrkkä pahta vasemmalla ja Loassonibban rinteet oikealla ohjasivat kulkijan kohti edessä odottavaa suurta ja kunnioitusta herättävää Kovddoa. Tämä oli arvoisensa tie kohti päämääräämme. Aivan kuin luonnon oma näyttävä portti tunturien valtakuntaan. Laakso oli todella alppimaisen ja jylhän oloinen. Kuin ei olisi Suomessa ollenkaan. Valokuvat ovat vain kalpea aavistus siitä todellisuudesta joka silmiini piirtyi loppuiäkseni paikanpäältä. Kiitämme.

Urtaslaakson pysäyttävä laaksomaisema, portti erämaahan.	Joenmutkan takaa alkoi näkyä massiivinen Urtaspahta

Polku laski hieman alas ja saapuessamme Urtasjoen mutkaan ennen Urtasjärveä päätimme etsiä leiripaikkaa. Tässä kohtaa Urtaslaakso tarjosi vielä yhden yllätyksen. Mutkan takaa paljastui Urtaspahta joka on eittämättä Lapin varmasti komein pahta. Pituutta ja korkeutta oli tällä seinämällä enemmän kuin kameran näkökenttään kerralla mahtui. Huomio alkoi kuitenkin kiinnittyä entistä enemmän matkamme jatkoon. Loppumatkan aikana olimme pohtineet nousureittiä Kovddolle. Vaihtoehtoja oli kaksi, joko suoraan keskeltä etelärinnettä kahden laen välistä missä oli HIEMAN loivempaa, tai sitten reilusti kiertäen tunturin länsipäähän josta olisi helpoin mutta ei helppo reitti. Ongelmana olivat rinkat. Omat epäilykseni vahvistuivat kun lähestyimme tunturia ja lopulta Mika käsitti myös että etelärinteen nousu olisi ylärinteessä mahdoton rinkkojen kera, kenties jopa ilman rinkkoja. Rinne oli jyrkkä ja irtosoraa ja irtokiviä täynnä. Kovddo oli siis saanut opetettua nöyryyttä poikiin jo ennen ensimmäistäkään nousuaskelta. Päätimme pitää ruokatauon ja pohtimishetken tunturin juurella.

Ruokatauko selkiytti suunnitelmat. Mikan sanoin ”nyt olisi peliliikkeiden aika”. Tiukka aikataulumme vaati sellaisia. Unohdimme leiriytymisaikeet ja päätimme että nousisimme Kovddon länsipuolelle ylänköalueelle noin kilometrin korkeuteen, jonne leiriytyisimme ja josta käsin suorittaisimme yövaelluksena ilman rinkkoja lopullisen nousun Kovddon laelle. Suunnitelma kuulosti hyvältä, haastavalta ja rankalta. Mutta toisaalta, ei tänne pumpulikylpyyn oltu tultukaan. ”Panee panee!” soi päässä Kebnen reissun ajoilta, sekä ”Mee pussilla jos ei jaksa!”. Niinpä nopeasti tutkimme reittimahdollisuudet ja lähdimme ylöspäin Kovddolle nousevaa purovartta pitkin.

Kovddon alarinteillä Urtaspahtaa ja luonnon kauneutta ihaillen...

Alkunousu oli melko jyrkkää mutta hyvänä puolena oli tietysti nopeat käyrät eli pääsimme pian sata metriä korkeammalle tasolle. Maastokin oli kohtalaista. Valitsimme linjan joka piti meidät pienessä solassa joten saimme nousta suht suorassa linjassa ja mahdolliselta huonolta keliltä suojassa mitä ei kuitenkaan tullut. Uuvuttavan mutta palkitsevan nousun jälkeen olimme lopulta saaneet itsemme ja tavaramme rahdattua kilometrin korkeuteen ns. base campiin pikkulampien rannalle. Jalat alkoivat jo osoittaa väsymisen merkkejä rankan päivän jäljiltä. Parikymmentä kilometriä oli takana ja yksi kova nousu. Kovddolle silti mentäisiin. Se oli selvä.

Yritimme palautua hyvään huiputuskuntoon teltassamme illan tunteina. Söimme tukevasti, lepuutimme jalkoja ja loimme kunnon taisteluhenkeä auringon jo hipoessa naapuritunturien lakia. Polte päästä taistelukentälle oli kuitenkin kova. Viimein oli todettava että nyt tai ei koskaan. Pakkasimme toisen rinkastamme kevyeen varustukseen, pikkueväillä, trangialla hätätilannetta varten sekä kartat ja kännykät. Ja kamera juu. Kovddon laella olisi pikkulampia joten vesi ei pääsisi loppumaan (sekin opittu kantapään kautta aiemmin...). Base campimme ympäristössä oli jo jonkinmoista rakkakivikkoa joten olisihan se pitänyt arvata, mutta kun aloitimme nousun Kovddon lakimassiiville niin voi pojanpojat... Sellaista rakkakivikkoa mitä Kovddolla oli, niin en ole ennen nähnyt, en Haltilla, en Sokostilla, en missään. Vaikka alkunousu oli matkaltaan ehkä pari kilometriä ja nousua reilut sata metriä niin kuluttavuudessaan se oli jotain aivan eri maata. Terävillä kivillä hyppiminen ja tasapainoilu rasitti jalkapohjia uskomattoman paljon mutta vielä enemmän se rasitti henkisesti. Pientä lohtua toi alati avautuva maisema, saimme nähdä ensi kertaa tällä reissulla Haltin sekä Ridnin laskevan auringon säteissä.

Päästyämme Kovddon lakimassiiville olimme jo tuntemassa pientä voitonriemua. Turhan aikaisin. Tämä arpa oli tyhjä. Kovddon laki on varmaan Suomen tuntureista laajin joten matkaa toisella reunalla sijaitsevalle huipulle oli vielä monta kilometriä. Ja kivikko vain tuntui pahenevan. Energiaa kului ja uusia kirosanoja tuli keksittyä. Sitä laen tasamaata tuli tallattua eliniän tarpeiksi. Lopulta kun into alkoi hiipua tuli näkyviin Kovddon lopullinen huippunousu. Sadantonnin kartalla kyseessä näytti olevan pieni nyppy jota saisi jopa ehkä hieman metsästää laella. Paskat! Ei ole totta! Lopullinen huipputöyräs olikin sellainen reilut satametrinen jyrkkärinteinen kivikkokasa. Mietipä eteesi Hotelli Ilves. Kerro se kahdella. Se oli sen töyrään korkeus. Miten me tosta selvitään...? Pikku tauon jälkeen oli vaan jatkettava. Enää ei luonto antanut periksi. Toisaalta, syvällä sairaassa alitajunnassa tunsi syvän sairasta nautintoa siitä että tässä oli kunnon vastusta, Suomen pahin tunturi. No pitäähän sen perhana sellainen ollakin sitten, kunnon kyrmyniskan vääntämistä, mies ja luonto vastakkain, kova ja kova. Nyt katsotaan kuka taipuu. Täältä lähdetään voittajana tai puupalttoossa. PERKELE.

Loppunousu meni sellaisessa adrenaliinihuumassa että heikompaa hirvittää. Nyt oli tekojen eikä itkujen aika. Askel nousi ja laki lähestyi. Lopulta kuului ”kräk”. Sellainen ääni joka kuuluu kun kuiva oksa napsahtaa poikki. Se on ääni sillä hetkellä kun tunturin selkä napsahtaa poikki. Se on hieno ääni se. Siitä tietää että tää on voitettu rasti. Joka tunturilla on oma hetkensä ja kohtansa kun sen selkä taittuu. Kovddolla se oli nyt. Nousu alkoi loiventua ja laelle kasattu pieni kivikasa osoitti lopullisen huipun olevan siinä. Mika ja minä tiesimme että saavutimme päämäärämme. Astuimme viimeiset askeleet huipulle ja karjuimme voittoisat sotahuutomme. Villi erämaa allamme olkoot todistajamme. Näkymät Kovddoskaisin huipulta olivat mahtavat. Itse laki oli jyrkkä ja reunalta lähti suoraa pudotusta alas kohti Urtasjärveä 600 metriä alempana. Sen vastarannalla Urtaspahta näytti uhmakkaalta mutta ah niin matalalta. Kauempana näimme vilaukselta myös tulevan kohteemme Saivaaran, se näytti myös niin pieneltä ja matalalta. Toisella puolen Halti ja Ridni katselivat tyynesti ja loivarinteisinä kuinka me olimme kesyttäneet Käsivarren vikuroivan villioriin. Kovat jätkät käy Kovddolla!!!

Kovddon laki"nyppylä" näkyy pitkän rakkamaratonin päätteeksi	Haaaaarghhhh!!!!! Kovat jätkät on Kovddolla!!!
Mika uskalsi vain vaivoin kurkkia etelän jyrkänteen suuntaan lakipaadelta	Eipä minunkaan rohkeus paljon enempään riittänyt...

Kun adrenaliiniryöppy alkoi tasaantua aloimme havaita hinnan jonka joutuisimme maksamaan. Jalat olivat todella, siis TODELLA kipeät. Rakonalkuja oli tuloillaan ja pahinta oli koko jalan kattava syvä särky joka oli kovilla kivillä askeltamisen tulosta. Päätimme alkaa suunnata alas kohti perusleiriämme vielä kun sinne jaksaisimme. Tuossa vaiheessa emme vielä arvanneetkaan kuinka rankaksi paluumme muodostuisi.

Pääsimme huipulta lakimassiiville suht helposti ja nopeasti, mutta jälleen kerran Kovddon suurikokoinen lakimassiivi antoi vielä kerran vastusta väsyneille kulkijoille. Pari kolme kilometriä laen kivikoissa vei viimeisetkin voimanrippeet. Jalkojen särky tuntui uskomattomalta. Yritimme etsiä vaihtoehtoisia reittejä mutta joka puolella näkyi sama loputon ja armoton kivikko. Mikään ei auttanut. Oli vain jaksettava. Oli pakko. Viimein onnistuimme pääsemään lakimassiivin reunalle ja aloittamaan loppulaskun telttaa kohti. Nilkat lonksuivat ja jalkapohjissa salamoi mutta enää ei ollut virtaa edes manata ääneen. Oli vain alistuttava kipuun ja kohtaloonsa. Oli jaksettava häntä koipien välissä laahustaa teltalle nuolemaan haavojansa. Kovddo näytti voimansa, vielä lyötynäkin. Se ei päästänyt meitä helpolla. Tuskaisten hitaiden viimeisten metrien jälkeen saavutimme telttapaikkamme ja saimme ansaitun lepomme. Via Dolorosa oli osaltamme ohi. Olimme käyneet syvällä psyykessämme, todella syvällä. Yövaelluksemme oli ollut epäilemättä myös eräs fyysisesti rankimmista kokemuksistani ikinä. Olin pelokas ja epäileväinen seuraavan päivän ja koko loppuvaelluksen suhteen mikäli en kunnolla palautuisi tästä koitoksesta. Myös Mika jakoi tuntemukseni. Laen valloituksen voitonriemu ja uho oli vaihtunut hiljaisuudeksi ja alistuneisuuden tunteeksi. Emme jaksaneet puhua sinä iltana. Annoimme tunturin yön pyyhkiä kivun jaloistamme saattelemalla meidät unien maahan.

Ja sitä kivikkoa oli ja oli, laskeutuminen oli jopa nousua pahempi	Seuraavana aamuna henkisten palasten keräilyä kilometrin perusleirissämme

Heräsimme tulikuumaan pätsiin teltassamme. Oli jo puolipäivä ja kuuma aurinkoinen ilma jatkui Käsivarren perukoilla. Hiki virtasi kun yritimme avata telttamme vetoketjua etsien raikasta ilmaa edes henkäyksen verran. Jalat muistuttivat vielä siitä mihin tulikokeeseen ne olivat edellisyönä joutuneet. Särkyä löytyi. Mieli oli kuitenkin astetta positiivisempi. Päätimme Mikan kanssa katsoa alkupäivän perusteella miten vaellus kulkisi ja vasta sen jälkeen tehdä lopulliset päätökset mahdollisista reittimuutoksista alkuperäisiin suunnitelmiimme nähden.

Ennen vaellusta (lue: ennen realismia) olimme ajatelleet jatkaa Kovddon jälkeen Norjan rajaa myöten ylös Haltin massiiville, käydä Haltilla ja sieltä jatkaa Ridnitsohkkalle, jonka jälkeen laskeutuisimme alas Pitsusjärvelle. Tämä kaikki vaikutti utopialta rankan päivän päälle mutta emme vielä heittäneet kirvestä kaivoon. Ehkä voisimme pelastaa osan reitistä vaikka emme alkuperäistä rankkaa reittiä kävisikään. Aamutoimien jälkeen ei voinut oikein muuta kuin katsoa mitkä kortit olivat kädessä. Liikkeelle oli lähdettävä jotta jalkojen kunnon saisi selville. Alkumatkamme olisi helpompaa kuin aiemmin, laskeutuisimme Kovddon ylängöltä Marfejoen vartta pitkin alas Pitsusjoen laaksoon. Maasto oli kivikkoista kuten aiemminkin mutta silti aavistuksen helpompaa. Lisäksi alaspäin viettävä maasto ja mukava joenvarsi piristi mieltä. Vaellus eteni taas. Jopa jalat tuntuivat yllättävän kestäviltä kaiken aiemman jälkeen.

Laskeutuessamme alas Marfejokea pysähdyimme hetkeksi jokitöyräälle ja sattumalta huomasimme että siinähän oli vesiputous, ja vielä komea sellainen! Eikä mitään merkintää kartassa tai mitään ennakkotietoa ihmisten kertomuksista. Tuli sellainen extrapallo-olo. Oli putouksella korkeutta useampi metri ja se jatkui vielä kauniina alaspäin kuin porrasmaisia askelmia pudoten aina muutaman metrin välein. Siinä paikalla oli hieno täyttää vesipullot, huuhtaista kasvonsa (on muuten maailman ehkä neljänneksi hienoin tunne) ja todeta että olimme päässeet eilisyön Tuonelan porteilta takaisin ja peli oli taas päällä. Tai noh, hävisin. Ja opetin muuten Mikallekin Pelin tuolla reissulla. Ja vaikka ei myöntänyt sitä pelaavansa niin säännöissä kuitenkin sanotaan että sitä pelaavat kaikki. (http://en.wikipedia.org/wiki/The_Game_(mind_game))

Lopullinen laskeutumisemme Pitsuslaaksoon sujui leppoisasti ja Pitsusjoen ylityskin oli lähinnä maininta matkakertomuksen sivuilla. Tässä vaiheessa olimme mielenkiinnolla tutkineet etäältä Haltille nousevan rajareitin kelpoisuutta ja melko nopeasti totesimme että vaikka nousu ei ollut mahdottoman jyrkkää niin kivikkoa siellä näytti olevan. Ja kivikkoa emme juuri nyt innokkaasti hyppien halunneet. Lisäksi hellekausi näytti jatkuvan ja rajalinjan reitti oli kaukana vesipaikoista. Oli olemassa siis riski uuvuttaa itsensä aivan tarpeettomasti jos nesteet loppuisivat. Pikainen kartan ja maaston silmäily sai meidät yksimieliseen päätökseen. Jatkamme matkaa Haltin tuvalle mutta vältämme suurempia nousuja ja painelemme sinne Etu-Haltin sivustaa, Rihtuluohkkan satulan kohdilta. Haltin tuvalla päättäisimme sitten jatkosta taas tilanteen siellä nähtyämme. Ja näillä puheilla päätimme jatkaa, nyt melko luottavaisina jatkosta.

Tuntematon vesiputous Marfejoessa	Pitsusjoen varrella ruokapaussilla, helle sen kuin jatkui

Matka Kovdajoelle Pitsusjärven ja Haltijärven puoliväliin meni melko eleettömästi, tosin nyt alkoi väsy taas iskeä. Eilisen tapahtumat vielä nousivat lihasmuistiin. Joki vaikutti aiempia vetisemmältä mutta kiveltä kivelle loikkien siitäkin yli mentiin. Ei nätisti mutta kuivana. Ja heti alkoi muitakin vaeltajia näkyä kun saavuimme joen rannan Kalottireitille. Oli kuin olisi tullut erämaan moottoritielle. Jossain määrin oli mukava nähdä ihmisiä, jossain määrin tietty vaeltamisen mentaliteetti hukkui nyt ihmismassaan. Filosofia sai kuitenkin jäädä, Haltijärvelle ja Haltin tuvalle kun matkaa olisi vielä muutamia kilometrejä. Lopulta pienten omien reittivalintojen kautta pääsimme takaisin ylänkömaille Haltin kupeeseen reiluun 900 metriin ja pääsimme kokkailemaan tupaan ”palauttelupäivän” päätteeksi joka kuitenkin oli melko kaukana palauttelusta. Haltijärven laakso oli nätti mutta kuten jo aiemmin tunsin ja arvasin, ei täältä enää löytyisi mitään vastaavia maisemia mitä alkupäivinä koimme Urtaslaaksoon saapuessamme.

Kovdajoen laaksoa Haltijärveltä etelään

Tuvalla koeajoimme meikäläisen ostamia ”original” retkimuonia from Saksa. Reitelin metsästäjänpata oli listalla. Kaadoimme kiehuvat vedet annospussiin ja sekoittelimme ja annoimme hautua hetken. Ja jo kohta saimme popsia maittavaa murkinaa napaan. Suosittelen. Hyvää ja helppoa ja kalorit kohdallaan. Vierestä seurannut vaeltajamies ei ilmeisesti kyseistä muonaa tai metodia ollut koskaan nähnyt koska kun aloimme pussista suoraan syödä hän taustalta kysäisi että: ”...hetkineeeen....? siis.... miten te tuon oikein valmistitte...?”. Oppia ikä kaikki. Pelimies on metsästäjänpatamies.

Haltijärvi Suomen korkeimpien tunturien syleilyssä	Ridnitsohkka
Raisduottarhaldin Suomen puoleinen rinne (Halti)	Yksin se sitten on kait Ridnille mentävä... perskeles

Olimme pystyttäneet telttamme hieman etelään Haltin tuvalta pois ihmisten jaloista ja pohdimme illan gameplania. Yövaellus oli taas potentiaalinen koska illan viileys olisi mukava tunturin laella. Itselläni oli kovat menohalut. Mikalla taas ei. Häntä väsytti ja uuvutti päivän setti. Alustavasti olimme jo Haltilla käynnin raakanneet pois koska siellä on jo oltu ja kahden laen valloitukseen ei nyt energiaa piisaisi. Ridnille olisi kuitenkin päästävä. Sen halusin valloittaa. Mikaa ei kuitenkaan suuremmin ”Suomen korkein laki” –elimenjatke sytyttänyt. Lopulta päätimme että Mika jäisi sitten teltalle koisimaan ja minä lähtisin yötä vasten ilman rinkkaa käymään Ridnitsohkkan valloituksella. Mukaani otin vain vesipullon ja pakolliset kartan ja kameran. Ridnin rinne näytti mukavalta niin kartan kuin omien silmienkin perusteella joten luottoa oli että hommasta selvitään kunnialla.

Illan tummuessa aloitin yksinäisen nousuni kohti Ridnin lakea, kohti Suomen korkeinta lakea! Kyllä, muistutan asiasta vielä monta kertaa. Alkumatka oli kuin leppoisaa alppinummea, aivan eri maata kuin Kovddon ra(n)kka. Kellostani katsoin että pääsin aina 1100 metriin saakka lähes ilman minkäänlaista kivikkoa. Maisemat ympärilläni aukenivat taas. Ilma oli seesteinen ja kaunis. Tällaista on matkaesitteiden vaellus. Seuraavat 50 korkeusmetriä olivat jonkinmoista kivikkoa mutta 1200 metrissä taas kivikko helpotti. Ridnin kivikko oli sammaleeseen painunutta tylpempää kiveä joka tuntui jalan alla normirakkaa mukavammalta. Nyt myös päässäni alkoivat soida yksinvaelluksilleni ominaiset sävelmät ja tsemppibiisit. Tällä kertaa jostain synkästä alitajunnasta alkoi paukkua Sliippareiden Auu auu, mä Tarzan olen juu, jota menomatkalla olikin autossa jo kuunneltu. Älkää kysykö miksi. Mutta hyvin se menoani ja kiipeämistäni kuvasi ja fiilistä nosti. Ja sitten kuuluikin jo ”kräk”. Ridnin selkä taittui. Se tapahtui ilman suurta rutistusta, se oli leppoisaa meininkiä. Viimeinen 100 korkeusmetriä kaartui jo loivemmaksi ja sain näkyviini etualan korkeimman laen lisäksi myös taaemman laen jossa oli radiomasto ja siihen liittyvä muutama huoltorakennus. Päätin kiertää ensiksi tälle taaemmalle laelle.

Valotustesti 1 - taivas	Valotustesti 2 - maa
Ja näistä harjoittelumielessä fotarilla yhdistetty muka-hdr -otos Ridnin korkeimmasta laesta

Aivan laella oli hetkittäin ilkeämpää kivikkoa mutta aivan sama koska Ridnin laki oli todella pieni Kovddoon verrattuna. Muutamia satoja metrejä kanttiinsa. Pääsin radiomastolle josta aukenivat upeat maisemat itään ja Somasjärvelle. Sitten aloin etsiä katseellani Ridnijärveä ja sen yläpuolista ikilumen kenttää. Kiersin laen eteläreunalle mutta en nähnyt jyrkänteen reunan alla olevaa järveä tai jäätikköä. Reuna oli sen verran kivinen ja jyrkkä että totesin projektin ajanhaaskaukseksi ja päätin lopulta suunnata Ridnin korkeimmalle laelle1317 metrin korkeuteen. Oli hienoa kävellä laella kun näki kaiken kerralla ja itse laki oli pieni ja helppokulkuinen. Saavuin lakikumpareen alle ja aloitin viimeisen parinkymmenen metrin nousun. Lopulta olin huipulla. Suomen katolla. Maisemat eivät olleet aivan yhtä jylhät kuin Kovddoskaisin huipulla mutta silti hienot. Luoteen suunnalla aurinko oli juuri laskemassa Raisduottarhaldin (ja Haltin) taakse. Taivas hehkui punaisen eri sävyissä. Napsin valokuvia ja istuin yksin hiljaisuudessa katsellen joka suuntaan taivaanrantaan saakka.

Ridnin kakkoslaen mökit	Maisemia kakkoslaelta pohjoiseen
Jep, suht oikealta korkeuslukemalta näyttää	Vihdoin Ridnin laella, sangen mukava ja ikimuistoinen valloitus
Halti Ridnitsohkkalta nähtynä auringon hitaasti laskiessa horisontin taa

Nyt silmiini osui jotain etelän suunnalta. Aivan auringonlaskua vastapäätä alkoi täysikuu nousta etelän suunnan tuntureiden takaa. Mikä sattuma ja mikä näky! Palavan punainen kuu nousi hitaasti esiin yhä tummenevaa taustataivasta vasten. Olin eturivin paikalla luonnon omassa ohjelmanumerossa. Ja sitä hetkeä olin todistamassa siellä minä yksin. Ei ketään muuta. Hiljaisuus oli rikkumaton. Saattoi melkein kuulla kuinka taivaanpallon saranat natisivat kuun ja auringon tanssiessa toistensa kanssa Ridnin ympärillä. Jos Kovddo oli ollut adrenaliinin ylistys, oli Ridni mielenrauhaa, totaalista mielenrauhaa. Kiitän.

Täysikuu alkoi nousta etelästä yhtäaikaa auringonlaskun kanssa	Minä ja luontoäiti hiljaisessa yhteisymmärryksessä
No words needed...

Takki oli melkoisen tyhjä kun lähdin laskeutumaan takaisin teltalle. Olo oli hyvä, energiaa piisasi ja aikaa nousuun oli kulunut alle tunti joten ehtisin vielä saada kunnon yöunet näistä yöjuoksuistani huolimatta. Päätin ottaa hieman rohkeamman reitin alas suoristellen nousuni reittiä vähän jyrkemmäksi laskua varten. Ja eipä se silti kovin jyrkkää tuntunut olevan... paitsi kun vilkaisin takaisin ylöspäin että millaisestakohan paikasta äsken tulin...? Ilmeisesti perspektiivi on armollisempi alaspäin mennessä? Ainakin itsesuojeluvaisto vetää puolivaloilla. Ridnin rinnettä alas pomppiessani huomasin että kuun nousu tunturin ylle oli pysähtynyt koska menin itse nopeammin alaspäin. Kuu otti hieman jopa takapakkia ja painui osittain etelän tunturien taakse. Rinteen taas loiventuessa kuu pääsi ottamaan minua kiinni ja nousi kokonaan taas esiin. Tuntui kuin olisin juossut kilpaa kuun kanssa Ridnin rinteillä. Alas päästyäni näin kuun olevan taas aiempaa korkeammalla joten sovimme että ehkäpä tämänkertainen olisi välillämme tasapeli.

Saavuin teltalle ja herättelin Mikan unestaan. Kerroin pikaisesti yllättävänkin helposta maastosta ja hienosta täysikuusta mutta sitä Mika ei jaksanut nousta teltasta katsomaan. Lopuksi heitin vitsinä että jos olisi sumu ja myrsky yllättänyt niin olisin silti löytänyt telttamme seuraamalla vain kuorsauksen ääntä. Noin kymmenen sekuntia tämän jälkeen Mika nukahti taas ja aloitti ruohonleikkaamisen. Nyt alkoi hermo palaa kiinni oikeasti. Taas luvassa uneton yö. Yritin parhaani mukaan saada unta mutta eipä siitä juuri mitään tullut. Siinä sitten täysikuun alla Haltin laaksossa karvakojoottimme Mika ulvoi syväkurkkunsa sointuja läpi yön.

Vähän jyrkempiä reittivalintoja alaspäin	Kuu vieri vuoroin ylös vuoroin alas tunturien rinnettä alaspäin laaksoon kirmatessani

Aamuherätys oli aikaisempia messevämpi. Vaellus oli suurelta osin pelastettu peliliikkeiden ja pioneerihengen myötä ja nyt luvassa olisi alamäkeen laskettelua pois Haltin laaksosta ja ns. välipäivä. Aamupalan päälle aloitimme rauhallisen vaelluksemme etelään kohti Pitsusjärveä. Peliliikkeenä olin vaihtanut hieman kosteat vaelluskenkäni nyt kevyisiin lenkkareihin koska tiesin reitin kulkevan laveaa Kalottireitin polkua pitkin. Mikaa höystin koko alkumatkan tarinoillani Ridnitsohkkan reissustani ja sen mahtavasta tunnelmasta. Mikaa selkeästi tämän setin missaaminen harmitti minkä hän sitten jo myönsikin. Hänelle selkeä kakkoskohde Kovddon päälle oli kuitenkin Saivaara mihin hän nyt effortinsa laittoi ja antoi minun pitää Ridnin respektit kohteliaasti itselläni.

Hyvin pian havaitsin että lenkkarit olivat virhe. Pehmeät ja vempulat tossut eivät todellakaan olleet omiaan yllättävän kivikkoisella ja soisella polulla. Pian alkoi jo hermo mennä kun jalkasärky palasi näistä syistä liiankin pian. Leppoisa tallustelu jokivartta muuttui keljuksi nilkkojen vinksahteluksi ja sukkien kastumiseksi. Raakaa tilannetta kuitenkin piristi selvästi se, että Kalottireitillä oli naisia. Monta päivää paskanhajuisena karvaisen äijän vieressä alkoi murentaa libidoa ja oli balsamia käpyrauhaselle nähdä XX:ää maastossa vaikka sitten millaisen suohirviön muodossa.

Noh, anyway, saavuimme sitten Pitsukselle ja pidimme siinä ruokataukoa ja vältimme lyhyen sadekuuron. Maisema Pitsusjärvellä oli niin valokuvauksellinen että siinä piti suorittaa valokuvaukselliset toimenpiteet. Samalla suoritin lenkkarien hiiteen heiton ja palasin tutun turvalliselle vaelluskenkäakselille. Ja jo ensi metreistä lähtien sain taas tuntea tukevan pohjan ja korkean varren suomaa vaellusiloa kera Drymax-pinnoitteen.

Pitsusjärven etelälaitaa tuvalta nähtynä...	...sekä pohjoispuolisko

Pitsukselta matka jatkui odottavissa tunnelmissa jokivartta etelään, tiesimme kohta saapuvamme eräälle ennakkoon odottamistamme nähtävyyksistä, eli Pihtsuskönkäälle, Suomen edustavimmalle vesiputoukselle, joka lienee tuttu kaljamainoksista ja Daruden musapläjäyksistä. Ja kun pikkuhiljaa jokiura alkoi kaivautua syvemmälle kanjoniinsa havaitsimme saapuneemme könkään äärelle. Erittäin hieno ja vaikuttava vesiputous kyseessä olikin, Suomen mittapuun mukaan ainakin. Napsimme kuvia ja kapusimme jopa jyrkkää rinnettä aivan alas putouksen juurelle saadaksemme hieman eri perspektiiviä asioihin.

Pihtsusköngäs, 17 metriä putoavaa vettä	Ja sama alempaa jokivarresta
Tarkkaa tepastelua liukkailla kivillä	Pakollinen itselaukaisin-ja-juokse -kuva
Strike a pose	Pose a strike

Tästä eteenpäin päivän loppumatka Meekonjärvelle Kalottireittiä pitkin piti olla piece of nakki. Vain jotain vajaa 10km ja hieman laskuvoittoisessa perusmaastossa. Ei ollut. Polku oli samaa rasittavaa eroosion kuluttamaa jänkhää jossa kiviä nousi ylös joka puolelta ja kuuma hellekeli söi edelleen paukkuja aiempien päivien mukiloimista auringonlaskun vaeltajista. Mentävä kuitenkin oli. Peruskeljutus piti vauhtia yllä ja taukoja minimissä mikä oli edelleen virhe ja kulutti voimavaroja yhä lisää. Tässä vaiheessa tapahtui selkeä merkki allekirjoittaneen uupumisesta. Annoin vetovuoron Mikalle. Yleensä tykkään vaeltaa AINA edellä, kuin yliaktiivinen koira kävelylenkillä, hypin ja pompin päästäkseni vetämään letkaa. Nyt, olin kuitenkin täysin valmis päästämään Mikan edelle näyttämään tahtia. Tämä oli jo huolestuttava merkki.

Pian saavuimme Meekonvaaran kyljessä olevalle jyrkänteelle jossa havaitsimme turvakaidetta ja –köyttä. Kohta selvisi syykin. Polku oli sillä kohtaa penteleen kapea ja luikas siinä kuohuvan kosken yläpuolella korkean jyrkänteen päällä. Tuossa uupuneessa olotilassa kyseinen varotoimi pelasti pöksyt suuremmalta ruskehtamiselta. Tämän jälkeen jokainen kilometri tuntui loputtoman pitkältä. Ja sitten kun saimme Meekonvaaran taittumaan pois edestämme Mika parahti edessäni jotain ”no voi perk...!” johon tietysti kysyin että ”no mitä?” ja hän siihen että ”katso etees!”. Luonnollisesti luulin että minun pitäisi katsoa askeliani ja eteeni että astuinko kantapäille vai mitä, mutta sitten vilkaisin etualan maastoa ja siinähän oli pirullisen näköinen Meekonpahta pystysuorana laskemassa järveen ja polulle varattu tila kivikossa pahdan seinämän ja järven välissä oli noin yksi metri (tm). Mutta se oli ainoa reitti. Sinne vaan sinne vaan sinne vaan... Noh, onneksemme lähemmäksi päästyämme havaitsimme reitin olevan astetta leveämpi ja olipa sinne pätkä pitkospuitakin laitettu helpotukseksi. Hyvä niin.

Pihtsuskönkään jälkeistä jokiuomaa	Kovddoskaisi näytti meille myös toisen kylkensä, sen vähemmän kutsuvan...
Meekonvaara Vuomakasjärven takana

Pääsimme Meekonjärven varaustuvalle ja nerokkaasti autiotupa oli sijoitettu toiselle puolen vellovaa jokea ja kiertoa siltaa pitkin tulisi pari kilometriä. Miksi??? Ei näin. Ei täs mitään. Ei täs mitään? Ei täs mitään. Sillan hakuun siis ja kohta jo tulikin hurjan näköinen kosken ylitys kapeaa siltaa pitkin mikä tosin jäi väsymystilasta johtuen melkoisen vähälle jännitykselle. Lopulta pääsimme kuin pääsimmekin Meekonjärven autiotuvalle jossa oli hieman porukkaa mutta selkeästi lähdössä. Saimme siis alkaa kokata ja palautua rauhassa idyllisessä ja siistissä pikkutuvassa. Takanamme oli välipäivä, välipäivä my arse.

Paikat aivan rikki ja keljutus tapissaan olimme saaneet itsemme kuitenkin jonkinlaiseen kondikseen. Mika oli psyykannut itsensä Saivaaran huiputukseen joten hän sen varmana tänä iltana tekisi. Itse olin vielä oikeasti kahden vaiheilla, palauttelisinko rauhassa täällä ja antaisin vuorostaan Mikan painella yksin tuolle kukkulalle vai ottaisinko riskin ja kokeilisin kuntoni kestävyyttä kolmeen tunturin valloitukseen kolmena päivänä. Päätin että paskaakos minä täällä tuvalla yksin homehdun kun kerta maisemiakin voi lähteä katsomaan, eli siis kimpassa lähdetään Saivaaraa kokeilemaan. Reitti oli suht selkeä, ainoa noususuunta laelle on itärinne, muualta ei mitään chänssiä pystysuorien reunojen ympäröidessä lakea muilta puolilta. Ainoa kysymys oli tunturin juurelle mentävä reitti. Alavamman polun suomaisuus sai valitsemaan ylemmän reitin joka olisi kuivempi, toivottavasti.

Ilman rinkkoja lähdimme matkaan, taskuissa vain kartat, kamerat sekä molemmilla rinkassa tähän asti roudattu palkinto-olut joka nyt voitaisiin jo korkata kun viimeistä suunniteltua huiputusta tehtiin. Itselläni valinta oli legendaarinen Light Beer kotkankuvineen joka mielikuvissani liiteli lumihuippujen yllä ja tarjoaisi ah niin raikkaan mallashurmion rankan fyysisen rasituksen päälle. Mikalle päivän menyy tarjoaisi Velkon originaali-oluen jossa on ripaus tumman version syvää makua mutta myös runsas vivahde peruslagerin kirpeästä humalasta. Näillä eväin matkaan lähdimme. Ja jo alkumatka vesitti fiiliksen. Vaikka valitsimme kohteeksi ylemmän reitin, lyhyt matkamme sinne vei kanervikon ja pöpelikön läpi joka oli täysin läpimärkä aiemman sadekuuron jäljiltä. Koko rämeikön kosteus imeytyi heti tuhannen imevän norsun voimalla pöksyihimme aina vyötäröön asti ja osin kenkienkin läpi. Voinko kertoa että alkoi hieman herne painua takaraivoon. Ei täs mitään. Sitten vielä ötökkääkin kertyi korvaan inisemään että homma olisi kruunattu. Ei täs mitään.

Saivaara tuvalta nähtynä	...ja hieman lähempää

Pääsimme kuitenkin kuivemmalle harjulle ja saimme viimeisten kilometrien aikana housuja hieman kuiviksi. Lopulta olimme kiertäneet Saivaaran itäpuolelle ja aloitimme jyrkemmän osuuden nousun. Ja se olikin helpompaa kuin luulimme. Ei ärsyttävää kivikkoa vaan melkeinpä leppoisa nummipolku lähes ylös asti aina loppujyrkänteen reunalle. Siinä polku yhtäkkiä päättyi kiviseinään ja kysyin Mikalta edessäni että meneekö polku kenties kiviseinämän ympäri tai jostain kapeasta kivisolasta. Ei mennyt. Kyllä se sitten siitä kiviseinää meni ylös ihan laelle. Ahaa. Ei täs mitään. Nelivedolla vain ylös kuin tenavana konsanaan puihin kiipeillessä yms. Mika paineli edeltä hakien kivenkoloista jotain otetta ja meikäläinen meni sitten perässä. Kymmenisen metriä sitä kiviseinää oli mutta suht helposti siitä loppupeleissä ylös pääsi, kun ei rinkka haitannut selässä.

Lopulta alkoi laki häämöttää, kumarruin vielä muutamat viimeiset ponkaisut jyrkemmällä osuudella ennen lakitasanteelle nousua ja... PLONK.......TSSSHHHHH!!!!!!!!!!!!!!!

EIIIIIIIIIIIIIIII!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!
EI EI EI EI!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!
EI PERHANA EI PERHANA EI PERHANA!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!
NAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAA!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!

Äkkiä se ylös tuolta, äkkiä! Paniikki! Viimeisessä rypistyksessä taskustani putosi oluttölkki maahan terävään kiveen ja tölkin kyljestä suihkusi nyt olutsuihku suurella paineella tyyliin mika häkkinen podium. Eiiiiihhhh!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!! Ei täs mitään!!!!
Äkkiä pelastan mitä pelastaa voi, imen vaahtoa pienestä reiästä tölkin kyljestä, saan vuodon rauhoittumaan... Tunnelma on maassa... Olueni... My precious...
Lopulta tölkin pohjalle jää noin kolmannes olutta. Edes jotain. Avaan tölkin kunnolla ja saan sieltä kaksi suullista juotavaa. Se maistuu pieniltä puroilta taivasta. Edes jotain.

Mika on empaattinen ja tarjoaa omastaan huikkaa. En kuitenkaan halua armopaloja. Tämä on suuremman käden johdatusta. Ensin Alkot ovat kiinni ja viinaralli peruttu. Sitten koko matkan rinkassa extrapainona raijaamani olutnautinto hajoaa atomeiksi kymmenen metriä ennen finaalia. Tällä on jokin merkitys, pohdin. Kuka ei halua minun saavan alkomaholia? Miksi ei?

Mika ja Urkin muistolaatta. Jiihaa.	Triplat. Kolmas tunturin valloitus ja kolmen päivän sisällä. Rough gets going.
Skoolataan nyt sit saatana vaikka tyhjällä tölkillä...!	Kotka otti damagee. Itku pääs.

Pian huomio kuitenkin kääntyy kauniisiin maisemiin Saivaaran ympärillä. Etelän ja idän suunta ei juuri suuria tarjoa, mutta pohjoisen suunnalla lähellä on Annjalonjin pahta, luonnonsuojelualue, joka on kaunis, mutta ei tietenkään Urtaspahdan veroinen näky. Ja sitten huomio kiinnittyy luoteessa Kovddoskaisin uljaaseen profiiliin ja tieto siitä että on itse vain päiviä aiemmin sen laelta maailmaa katsonut, antaa näkymälle erityisen mausteensa. Aurinko on juuri laskemassa Kovddon taakse ja Mika sekä minä molemmat sanomme ääneen sen mitä olimme ajatelleet, tämä on suoraan TSH-leffan maisemaa. Kuin Gondorin lumihuiput taianomaisessa auringonsäteiden kylvyssä. Kaunista. Kaunista. Nyt Mikakin pääsee osalliseksi siitä magiasta jota jo Ridnin laella koin. Kauempana pohjoisessa Halti ja Ridni katselevat sivusta hiljaisina kun Kovddo varastaa taas koko potin... Mika innostuu nyt myös kuvauksesta ja päättää kaivaa kännykkäänsä esille. Hetken muminan jälkeen hän kiroaa kun havaitseekin ottavansa videokuvaa vaikka piti ihan stillejä napata. Käännän veistä lisää ja totean että tokihan siitä saa ottaa sen 25 stilliä sekunnissa mutta eikös ihan tuollainen rauhallisempikin nopeus riittäisi...? Nappaamme myös kuvan UKK:n muistolaatasta laella siksi koska se on siellä.

Middle Earth...?
Hetkittäin aurinko pilkahti esiin ja teki Kovddolle kauniin kultaisen kruunun	Suomalaista Lappia edustavimmillaan

Saivaaralta alastulo käy rivakammin ja reittivalinnat takaisin tuvalle ovat onnistuneempia. Viimein pääsemme tuvalle ja toteamme että ehkä reissuumme mahtuisi yksi tupayökin kun kerta kämppä on tyhjillään ja hyttysiäkään ei sisällä suuremmin näy. Nukkumaan mennessä saan vielä idean. Korvatulppia ei ole mutta teen sellaiset itse. Kastan vessapaperin palan veteen ja muotoilen siitä kunnon tulpan korvaani. Tämä vaimentaa Mikan kroonista korinaa ainakin muutamalla desibelillä jos ei muuta. Ja ehkä auttaa korvan juuressa mahdollisesti iniseviä hyttysiäkin vastaan. Ladies & gentlemen, we have a winner! Yö tosiaankin meni sikeästi nukkuessa eikä kenenkään tarvinnut purkaa aggressioitaan vierustoveriin. Miksi en keksinyt tätä aiemmin?

Saivaaran jyrkkää sivustaa	The Sound Of Justeeri-Music

Lähtötunnelmat aamulla olivat osin haikeat, osin helpottuneet. Olimme lopultakin saaneet käytyä kaikki ”pakolliset” paikat joita tänne oli tultu katsomaankin. Enää ei olisi stressiä tahi suurempaa kiirettä. Toki kahdessa päivässä piti ehtiä autolle jotta jäisi ekstrapäivä Kilpisjärven tutkailuun mutta silti, pelivaraa oli. Kaksi realistista reittivaihtoehtoa vei meitä kohti länttä ja Norjan rajaa takaisin Lossujärven tuntumaan. Toinen olisi eilistä reittiä takaisin Vuomakasjärvelle hieman Pitsuskönkään eteläpuolelle ja sitä laaksoa jatkaen Urtaspahdan editse. Toinen olisi eteläisempi laakso Pierfejokea pitkin ja nousten korkean Loassonibban vierestä ylängölle josta lasku Lossujärvelle. Valinta tuntui selkeältä, eilen koettu loppumatkan maasto oli niin penaalista että vaikka eteläisempi laakso toisi mitä vastaan niin se ei olisi surkeampaa. Ja vielä kun olisi uutta maastoa niin aina olisi sitä toivoa olemassa että kyllä se tuolla taas paranee...

Lähdimme siis painelemaan Pierfejokea länteen ja valitsimme joen pohjoispuolen joka vaikutti paremmalta niin kartalla kuin lopulta maastossakin. Sovimme nyt pitävämme riittävästi ja vaikka liiankin usein taukoja jotta emme ajaisi itseämme zippiin ja pitäisimme verensokerit kohdillaan. Näin siis etenimme. Keli oli nyt todella hyvä. Hellettä toki piisasi edelleen mutta nyt myös tuuli mukavasta. Kuten aiemmilta vuosilta todettua, tuuli on vaeltajan paras kaveri, ainakin kesällä. Pitää liian lämmön ja hyttyset poissa. Lisäksi sää muuttui puolipilviseksi joten hikikarpaloiden määrä otsalla väheni eksponentiaalisesti. Samalla myös molempien rankasti palaneet niskat ja käsivarret saivat hieman lepoa kovalta auringon pommitukselta.

Etenimme kuin lentäen hyvässä maastossa ja hyvillä fiiliksillä Pierfejärven itäpäähän jossa pidimme ruokatauon. Koko Pierfelaakso oli erittäin hieno paikka ja suosittelen sitä käyttämään jos reitin varrelle se sattuu. Sitten tutkailimme nousukohtaa ylös Koddejärven ylängölle noin kilometrin korkeuteen ja huomasimme suhteellisen hyvän paikan josta alkaisimme kiivetä. Olo oli mitä mainioin ja tuumasimmekin että varmasti jaksaisimme painella tänään vielä alas Lossujärven tuntumaan yöpymään eikä tarvitsisi jäädä ylängölle kuten oli varasuunnitelmana.

Nousu Kodderassakin rinteitä ylös Koddejärvelle oli kivikkoinen mutta ei liian paha tai jyrkkä kun hyvissä voimissa olimme. Ylhäällähän sitten maasto taas helpottaisi ja matka joutuisi vauhdikkaasti, ajattelimme toiveikkaasti. Sopivia intervalleja pitäen pääsimme lopulta rinteen herraksi ja nousimme ylängölle ensimmäisten pikkulampien tuntumaan. Ja kun horisonttilinja alkoi taittua alas ja ylängön maasto näkyä paremmin pamahti molempien takaraivoon voimalla seuraavanlaiset ajatukset: VOI-NYT-HELVETTI.

Alkumatkan koskenylitys	Meekonvaaraa ja Saivaara oikealla horisontissa
Perus-jäkitys, olo oli silti vielä okei	Ylämailta löytyikin sitten vain tällaisia pehmeitä lepopaikkoja...

Koddejärven ylängön maisema oli kuin suoraan Kuusta. Silmänkantamattomiin kivikkoista rakkahelvettiä joka ei säästelisi jalkoja sitten yhtään. Ei yhtään. Maasto oli pahinta mitä olen ikinä vaelluksillani nähnyt. Kaikki aiemmat, JOPA Kovddon laki, jäi kakkoseksi. Raavas mies sisälläni pullahti itkuun. Ei. Ei nyt. Ei tätä. Ei tänään. Pakko oli kuitenkin painaa menemään jos meinaa panemaan ja sitähän meinattiin. Heti alkumetreillä homma oli kuitenkin selkeä, tämä rasti veisi mehut, totaalisesti. Asiasta ei ollut mitään keskustelua, ei epäselvyyttä. Ja jalkapohjaressukat joutuisivat taas kovimmalle. Jalkojen rakkulat olivat muutenkin jo kuin jostain Carpenterin kauhuleffasta niin ei kivalta tuntunut.

Pari ensimmäistä kilometriä tasamaata olivat jo aivan hirveitä. Kivikkoa jatkui joka suuntaan horisonttiin saakka. Mitään reittivaihtoehtoja ei ollut. Samaa paskaa joka kohdassa. Piti vain pelata askeleensa parhaimman mukaan. Ylängölle nousun jälkeinen hyvä olo ja hellät tuntemukset olivat kaikonneet aikaa sitten. Rakka on helvetin suurin vientituote ainakin Lappiin. Nyt tiedän mitä rakkaus on. Rakataan taas, takataan raas. Voin vain kuvitella mitä tämä savotta olisi ollut JOS olisimme olleet jo valmiiksi puhki ja poikki tässä vaiheessa. Thank God saimme kuitenkin edes hyvän alun kivikkoreitille. Pikkuhiljaa tuskanhien valuessa saavutimme Koddejärven rantaa ja etenimme sen reunaa hieman ylemmällä reittivalinnalla. Ja viimein näimme koko ylängön ainoan vihreän läikän, pienen sammalkeitaan, parikymmentä metriä kanttiinsa, jonne pystytimme kenttäkeittiön ja otimme ansaittua taukoa. Voi luoja mitä settiä. Aivan tuskaista settiä. Jos tämän olisi tiennyt olisi saattanut sittenkin kelvata se pohjoisempi reitti tuvalta. Tai olisi ehkä osannut suunnata tämän laakson jälkeen Urtaspahdan vierestä eikä nousta tänne kuoleman ylängölle. Jatkossa jos joku kushpää tuttu kysyy hyviä vaellusvinkkejä niin neuvon ne ehdottomasti tänne loukkoon. Julminta kostoa ikinä.

Ruokatauolla oli kuitenkin hetken positiivistakin oloa. Kun katseli maisemaa ympärillään niin huomasi kuinka hieno järvi Koddejärvi itse asiassa olikaan, ja kuinka harvinainen. Se oli iso järvi, ei siis mikään lampi, ja pitkulainen, hieman vuonomainen. Ja reunoilla kohosivat satakunta metriä ylemmäksi kuvaukselliset kumpareet. Ja sitten muisti että helkkari, koko tämä järvihän on kilometrin korkeudessa!!! Oli aika outo fiilis. Varmaankin kyseessä Suomen korkeimmalla sijaitseva kunnollisen kokoinen järvi. Maisema oli outo, maaginen. Ympäristön kuukivimaisema vielä korosti tunnelmaa.

Maisema kuin Kuusta, oikealla Loassonibban lakea. Tänne ilkeät lapset joutuvat.	Koddejärven epätodellista discofiilinkiä.
Sumuiset vuoret + gorillat (ainakin karvaa kasvoi jo naamassa, jopa minulla)	Lopultakin taas Lossujärvellä, ei paljoa jätkät jaksaneet teltalla pomppia

Kun sai murua rinnan alle niin tunnelma oli taas voiton puolella. Tiesimme että olimme jo ylängön toisessa päässä ja vähän matkan päästä alkaisi lasku Lossujärvelle. Kauempana rinteessä näkyi muitakin vaeltajia, emme olleet tässä Allahin hylkäämässä loukossa enää yksinkään. Jatkoimme matkaa ja sisukkaasti painelimme kohti ylängön länsipäässä olevaa satulaa. Sivuutimme Loassonibban huipun joka olisi ehdottomasti ollut mukava valloittaa JOS olisi ollut paukkuja jäljellä ja EHDOTTOMASTI JOS ei olisi nähnyt sitä armotonta kivikkoa joka jatkui koko matkan laelle asti. Näissä olosuhteissa asia ei kuitenkaan kiinnostanut monenkaan askeleen ajan. Viimein saimme maaston taittumaan laskuksi ja aloimme taas nähdä Norjan puolella horisontissa jyrkkiä lumihuippuja. Kotimatka oli selvästi käynnissä. Kotona olisinkin jo tahtonut olla. Pehmeässä vuoteessa. Jalat lämpöisessä jalkakylvyssä. Huulilla maltaan viettelevä maku. Mutta alamäki oli pitkä, ja ennen kaikkea raaka. Kivikkoa vain jatkui ja jatkui. Joka askeleella alkoi itku tirskahdella silmäkulmista spontaanisti kun kipu kasvoi. Mutta jatkettava oli. Rankan alamäen ja painokelvottomien lausahdusten jälkeen pääsimme viimein Lossujärven rannalle ja pystytimme telttamme viimeiseksi maastoyöksi. Olimme antaneet kaikkemme. Termi ”välipäivä” alkoi kuulostaa korvissa jo kiroukselta. Tässä reissussa ei sitten tainnut välipäiviä olla... Kun teltan vetoketju viimein sulkeutui, alkoi Nukkumatti takoa unihiekkaa päähän voimalla samalla kun Rakkulakeiju rapsutteli jalkapohjissa menevällä otteella.

Laitetaan nyt vaikka alueen karttaa 1:100 000 tähän väliin niin saa hieman otetta reittiin... (sinisellä yövaellukset)

”Toiset on luotuja kulkemaan...” Liekö rautainen evoluutiokehitys Afrikan tasangoilla jalostanut tästä pystyssä kävelevästä ihmisapinalajista perhanan sitkeän tasamaan puurtajan vuosimiljoonain saatossa vai onko sitten kyse enemmän henkilökohtaisesta jukuripäisyydestä mutta homma näytti olevan kunnialla plakkarissa kun aamulla teltasta ulos kömmimme. Viimeinen matkapäivä edessä, ja suuri oli yllätys kun huomasi että sisukkaasti ne jalat vielä jaksoivat palautua siedettävään kuntoon. Ainakaan heti aluksi joka askel tasamaalla ei aiheuttanut äänekästä parkaisua. Siispä, suurempia aikailematta, heiteltyämme taas lukit ja muut hattivatit kengistämme yön jäljiltä pois saatoimme aloittaa matkan Kungarike Norgeen ja notkuvien pöytien ääreen.

Valitsimme taas rajalla Ei Tullattavaa –polku-uran, livahdimme rajan yli kuin meksikaanit konsanaan ja lähdimme matkaamaan Didnujokilaaksoa länteen asteittain laskevasti lopulta toivottavasti autollemme päätyen. Pysähdyimme heti alkumatkasta tutulla biitsillämme mutta se ei pilvisen sään vallitessa vaikuttanut yhtä houkuttelevalta ja polte persauksissa päästä kotiin ajoi muutenkin etiäpäin. Maisemat vilisivät silmissä melko huomaamattomina kun kuljimme jo entuudestaan tuttua polku-uraa takaisinpäin. Pian saavuimme ensimmäisen yön telttapaikallemme ja joen ylitykseen. Kiveltä kivelle –hyppely meni helpohkosti ja aloimme viritellä lounasta tulille. Lähdin hakemaan joesta vettä Mika perässäni kulkien. Kohta kuuluu takaani ”ai saakeli, ai saakeli, AI SAAKELI!!!”. Ihmettelen mitä ihmettä tapahtuu. Mika huutaa että ampiainen pisti jalkaan. Katselen kun Mika peruuttelee takaisin joelta ja lähden itse myös pois ampiaisten alta hieman kiertotietä hakien. Jo hieman aiemmin oli polullamme ollut ärhäkkä ampiaisparvi jonka läpi kuitenkin sisseinä puskimme. Mikähän niitä nyt oikein riivaa? Mika menee laittamaan pistoksen saaneen jalkansa veteen viilenemään ja minä kokkaan sillä välin ruokaa. Onneksi pistos ei turpoa ja Mika saa pian taas vaelluskengät jalkaansa. Enää Mika ei sandaaleissa tauoilla pusikoissa kulje.

Päivän "valinta", ja hellettä niin pirusti. Pussissa olisi vaikka rosvopaistit voinut tehdä.	Loppumatkasta jo vähän tanssittaa, vaikka siitä oikein merkillä varoitetaankin.
Tanssin "pyörteistä" ehdimme ihastella myös vesivoimalan estetiikkaa a'la Sovjetunionen	Kun jo ilme on onomatopoeettinen. Se on silloin Tshhhhh.

Loppumatka jokivartta alas kuluu ampiaisia varoen joita nyt tuntuukin pörräävän äkäisinä joka paikassa. Pikkuhiljaa huomiomme kuitenkin kiinnittyy faktaan että painelemme eri polkua mitä olimme toiseen suuntaan aikanaan menneet. Oikea joki kuitenkin vieressämme virtaa. Toteamme että ensimmäisen päivän harhailut lienevät vieneet meidät hieman ylemmälle polku-uralle ja että tässäkään nyt kulkemassamme ei olisi mitään vikaa. Muutaman kilometrin kuluttua toteamme asian todella olevan näin. Polut yhtyvät ja maahan tehty kivinuoli nimenomaan osoittaa tähän alemmalle polulle. Tulipahan nähtyä vähän eri puskia tälläkin välillä. Viimein alamme lähestyä Didnujoen vesivoimalaa ja sen näkeminen aiheuttaa jo pienet tuuletukset. Pysähdymme kosken kuohujen katveeseen hetkeksi mutta jatkamme sitten jo keventynein askelin loppukilometrin hiekkatien pätkää Kilpisjärvi-Skibotn -tielle ja autollemme. Siellä ensimmäinen toiminne on auton perästä lonkerotölkin esiin kaivaminen ja sisällön kurkkuun valuttaminen. Tsssh. Glunkglunkglunkglunk. Aaahh. Niin oikein että ei sitä vääräksi saa.

Pikaisan auton pakkaamisen jälkeen lähdemme ajamaan Kilpisjärvelle. Suunnitelmana on etsiä telttapaikka joltain parkkipaikalta ja nauttia ehkä muutama olut. Seuraavana päivänä menisimme Kilpisjärveltä laivalla Kolmen Valtakunnan Rajapyykille josta kävelisimme takaisin Kilpisjärvelle Kitsiputouksen ja Pikku-Mallan kautta. Mutta mitä lähemmäksi Kilpisjärveä tulemme, sitä selvemmäksi molemmille käy, että tässä vaiheessa emme enää olisi kiinnostuneita Pikku-Mallasta vaan hakusessa olisi Isoa Mallasta. Gameplan has changed. Siispä suuntaamme lähivalintaan, otamme mäyrän pirtelöä mukaamme, poikkeamme pikaisesti katsastamassa paikallisen pubielämän ja suuntaamme tienvarren parkkipaikalle jossa alamme aiheuttaa järjestelmällisesti yleistä pahennusta. Lagunan perä auki. Peilipallo roikkumaan. Soittimeen Mikan toiveita kunnioittaen Curtis Mayfieldiä runsaalla volyymillä. Korttipelit käyntiin. Kruunukorkkien avaamista. Kesken pelin metsistä kävelee lapin mies toteamaan meille että ”tuo jytinähän kuuluu kilometrin päähän”, johon vastaan yhtä rehellisesti että ”hyvä kun ei sitten kahden kilometrin päähän”. Mies naurahtaa selkeästi poikain puuhastelua ymmärtäen ja jatkaa matkaansa. Parkkipaikan muut autot ja karavaanarikekkeruusit eivät toimiamme kommentoi koska näytämme karvaisilta ja pelottavilta. Loppuillan teltanpystytysepisodimme saa aikaan naurunhörähdyksiä läheisessä asuntoautossa mutta eipä se järin järkevältä kyllä varmasti näyttänytkään...

Ja tiukka korttipeli pystyyn karavaaniparkkiksella, ENKÄ HUIJANNUT	Toki hieman mallasta ja peilipallo vaikka sormenpäässä, koko ei ratkaise nyt vaan asenne
Välillä hieman kirkasta - Euroshopper raakana (muu jengi alkaa jo poistua taustalla)	Ei täs mitään (tm)

Seuraava aamu oli yhtä tuskainen kuin aiemmatkin, mutta tällä kertaa syynä oli viisasten juoma. Olo kuitenkin alkoi kohentua kun auton sai taas liikenteeseen ja ysäripopit kera Härdelli-kokoelmien eetteriin. Viimeisenä yönä muistin ottaa käyttöön auton hanskalokerosta korvatulpat joten univelkaakaan ei ollut paljoa jäänyt. Ajomatka Suomen halki ei suuria tunteita tarjonnut mutta pakollinen yksi koukkaus oli tehtävä kauniina hellepäivänä, ja se koukkaus vei meidät hetkeksi Nallikarin hiekoille Oulussa nauttimaan tuosta kesäpäivästä täpötäydellä rannalla. Itse viimeksi lapsena tuolla vierailleena sain nyt arvioitua kyseisen paikan tasoltaan Yyterin ja Kalajoen välimaastoon, Mika taas vertasi näkymää Hietsun kaltaiseksi. Yli tuhannen kilometrin pakarain puudutus päättyi lopulta sinne mistä koko reissu alkoikin ja päätöksen kunniaksi painoimme paikalliseen Liekkiin huuhtomaan vielä matkan pölyt kurkuistamme alas. Runsaalla vedellä.

Ja kasari vä-lit-tö-mäs-ti soimaan kun renkaat pyörivät	Tilannenopeus
Nallikarin vesimeiningit	...sekä rantaleijonat ja kuumat kesäkissat
Budweiser maistui	...molemmille