Lonely Rider

Rakas vaelluspäiväkirjani,
tämä tarina on tosi.

00: Introduktio

Kun ns. Halti-casesta oli kulunut riittävästi aikaa ja muistot kultaantuneet niin oli aika lähteä Lappiin uudelleen.
Tarkoitus oli mennä jo seuraavana kesänä eli 2003, mutta aikatauluongelmat sotkivat omia ja kavereiden asioita ja yksinkään en viitsinyt lähteä.

Vuosi 2004 piti mennä sitten samalla suunnitelmalla. Pari potentiaalista kaveria vaelluskumppaneiksi. Yksin ei mielellään vaella, koska silloin,
a. joutuu kantamaan yksin kaikki teltat ja trangiat joita muuten olisi jakamassa isompi joukko,
b. matkakustannukset tuplaantuvat, koska omalla autolla mentäessä se bensamäärä joka kuluu on aina vakio, ja
c. yksin kun vaeltaa, niin jos jalka poikki tai karhu syö niin kukaan ei auta.

Siispä, kaksin tai kolmisin oli tarkoitus mennä. Jo alkumetreillä epävarmuutta kytenyt viime sessiosta tuttu Mika ”the karvainen” ei saanut lomia ja homma karahti, damn. Toinen potentiaali, Jarno ”Jarpo” oli loppuun asti tuloillaan, mutta kännissä teloi juhannusfestareilla jalkansa särki, damn damn! En varmana peruuta reissua, en varmana. Äiti lupasi sponssata synttärilahjana hieman bensarahaa, tack. Se käänsi kelkkaa voittoisamman uran puolelle. Menen ja piste.

01: Villi Pohjola

Siskoni Corolla ärähteli kuin voimiaan pidätellen kun sen kahdeksan sylinteriä (MITKÄ?!?!?) hirnuivat konepellin alla ahnaasti polttoainetta niellen. Viimein tartuin suitsista kiinni ja annoin sen kirmata villiin laukkaan. Kurssi Hervannasta kohti Kemihaaraa. Aurinko paistoi ja kasettiadapteri mahdollisti mp3-toiston koko automatkalle, ai nautintoa. Vain minä, ohjauspyörä ja maantie. Kurvailin Jyväskylän, Kuopion, Kajaanin, Kuusamon ja Kemijärven kautta Kemihaaraan. Varsinkin loppumatkasta alkoi tuntua, että olin edennyt tietä pitkin jo niin kauan, että kohta maisema tulee eteen vain vektoreina ja renderöimättömänä kasvustona, sillä sitä samaa metsäkuvaa oli tullut vastaan jo niin kauan. Ja Kemihaara todellakin oli syrjässä. Tarkalleen 1000km Hervannasta ja postiosoitteena lienee 000 Singulariteetti tai ”tapahtumahorisontin takana”. Olin nimittäin varma ettei tuolta saakka mikään informaatio pääse kulkemaan takaisin. No, toivottavasti kuitenkin minä tai edes tekstiviestini…


Rinkka selkään ohoi	Ensimmäinen paussi, kaikki ookoo

02: Alku aina hankalaa, lopussa kuolema korjaa

Saavuin luonnonpuiston kulmaukseen, Kemihaaran parkkikselle 14 tunnin pakaroita puuduttavan ajon jälkeen. Siihen nätisti ”ruutuun”, iltanaposteltavat suuhun ja repsikan penkki vaaka-asentoon. Siinä sitten yritin makuupussissa nukkua. Heräilin tunnin välein, kun selkään sattui ja jalat puutui ja niska taittui ja vaihdekeppi satutti yms. Aamulla pakkasin autoon keräämästäni tavarasta yhden rinkallisen retkitarvikkeita. Eräs kriittinen päätös oli teltan pois jättäminen. Koska vaikutti siltä, ettei hyttysiä ollut jänkällä juuri lainkaan niin autiotuvatkin kävisivät hyvin yöpymiseen. Nyt vain reitti piti sitten suunnitella niiden sijainnin mukaan. Onnistuu. Teltta painoi 3-4 kg joten se olisi ollut erittäin ikävä ”turha” kapine kantaa koko viikkoa mukana. Loppupeleissä parikin sataa grammaa saattaa napsaista Kari-Pekan selän (Been there, cracked that).

Kun rinkka oli redi, olin kuin Fredi. Eli noin 20 kiloa tuhdimpi kokonaismassaltani. Hetken mietin josko rinkka olisi liian painava vieläkin ja jaksaisinkohan, mutta ainakin aluksi naureskelin, että jos on varaa sellaiseen ylellisyyteen kuin ”miettiä, että onkohan tämä liian painava” niin naama umpeen ja menoksi. Sitten jos äijä ei sieltä rinkan alta nouse, niin voidaan harkita jonkun tarvikkeen poisjättämistä tai uudelleenkonfigurointia, ns. modaamista.

Aamupala on päivän tärkein ateria, jeps. Vedin huikan Pepsiä, Multitabsin ja lähdin matkaan (ei ollut nälkä!). Lue: Virhe 1 (palaan myöhemmässä vaiheessa tähän).

Lähdin tepastelemaan puiston portista ja käväisin siinä ensin paikallisen tädin juttusilla, joka sanoi, että juu, itikoita ei enää ole kauheasti, karhut on pelokkaita ja varaa nyt riittävästi vettä mukaan (kuumaa kun oli). Olin että jep jep, kiitos. Lähdin vaellukselle, mutta sitä vettä nyt en jaksanut ottaa enempää kuin repussani olevat 3 puolen litran pulloa. Lue: Virhe 2 (palataan tähänkin sitten…)

Alkumatka olikin yllättävän leppoisaa. Ekan päivän matka olisi melko tasaista nousua kangasmaastossa kohti ensimmäistä autiotupaa ja pituudeltaan n. 26km. Puolivälissä nuotiopaikka jossa pitäisin pidemmän tauon. Näin siis paperilla. Entä kankaalla? Kangasmaastossa oli siis keveätä tallustaa ja alussa joki virtaili vieressä josta saatoin käydä poimimassa mukillisen vettä ja olla katselematta karttaa kun kuljin. Sitten joki kaartoi pois ja etenin polkua pitkin, joka oli osittain kevyttä mönkijäuraa metsässä. Aurinko paistoi, oli pilvetöntä, kuumaa. Hiki virtasi vaikka varsinaisesti väsynyt en ollutkaan.

Noin tunnin jälkeen olin kohdassa, jossa kartan mukaan piti polun mennä suoraan edessä olevan kukkulan yli, mutta nyt olin kohdassa, jossa vain pieni kapea polku paineli sinne ja tämä mönkijäura kaartoi hieman vasemmalle kukkulan laitaa pitkin. Hmm. Ehkä kuitenkin tuo käytetympi ja leveämpi ura on oikea. Kyllä se sinne samaan paikkaan menee. Siis sitä pitkin vain. Lue: Virhe 3 (niin…)

Tässä vaiheessa olin jo kaukana joelta ja huomasin, että vesivarastoni olivatkin jo melko lopussa. Helle oli todella piinaavaa ja rinkka selässä ei helpottanut. Hiki virtasi vuolaana kasvoilleni ja kirveli silmissä. Eau de kainalo putoili pisaroina turpeeseen. Jos ei ollut hyttysiä näkyvillä niin ehkäpä siihen osittain oli syynä oma äreä myskiaromini. Anyway, ajattelin, että eiköhän siellä puolimatkan nuotiopaikalla ole oltava kunnon vesipaikka kun yleensä on (ei sitten ollut…).
Kuljettuani yhä pidemmälle sivuun kukkulan laelta aloin huolestua. Peijooni, nyt kyllä mennään vinoon ja rankasti. Vasemmalta alkoi puskea suomaista maisemaa ja olin pikkuhiljaa luopumassa valeesta että suunnassa oltaisiin. No, vaellustaitoa kun on, sisua vieläkin enemmän, kompassi löytyi ja kunnon kartta tottakai niin nyt pienellä hihasta ravistelulla aavisteltiin nykyistä sijaintipaikkaa ja lähdettiin hakemaan korjauskurssia. Takaisinhan en tietenkään voinut palata kulku-uraani risteyskohtaan, sehän olisi ollut nöyrtymistä, eihän niin toki. Lue: Virhe 4

Jo muutama sata metriä kukkulan kapuamista opetti uuden ällistyttävän piirteen Lapin luonnossa: suota voi olla korkeallakin, kaltevalla pinnalla, hyvinkin vetistä, karttaan merkitsemätöntä. Kiva. Suorin oikaisureitti näytti menevän peruslössön laajan suoalueen läpi. Ei näin. Ei S-tana! Jotenkin sitä oli siitä läpi rypisteltävä, hieman kuivempia kohtia hakien ja kaarrellen. Joka askel suolla on oikeasti kuin kymmenen kuivalla maalla. Jos oli rasitusta ja hikeä alkumatkasta niin voi pojat… Lopulta selviydyin hieman jo kukkulan ohi ja alarinteeseen, maasto kuivui perusmetsäksi. Huh, nyt on hiki, jano. Oho, viimeiset tilkat join, hmm. Alitajunnassa ehkä kasvoi huoli, mutta se ei vielä iskeytynyt tänne päällystajuntaan, joten uljas matkamme jatkui.

Nyt aavistelin olevani pisteessä b, jonne siis pitikin tulla. Nyt piti päästä pisteeseen c, eli alkuperäiselle polku-uralle. Vielä viimeinen korjausliike. Lähdin tallustamaan pientä notkoa pitkin. Pian löysin polun. Olikohan se tämä? Näytti kovin pieneltä uralta. Ettei olisi vaan poropolku (niitä on muuten sitten prkleesti ihmispolkujen joukossa ja vievät usein minne sattuu…). No, menen sitä hetken. Maasto nousee taas hieman, karumpi ja kovempi maaperä, kalliota, jäkälää, polku alkaa katoilla, hukkua, poistua näkyvistä. Houston, missä polku? Olin taas ongelmissa. Polku kadonneena, ja en alunperinkään ollut edes varma oliko se nyt se oikea polku, jonka etsimiseen kannattaisi uhrata aikaa. Otin ohjat omiin käsiini (taas). Lue: Virhe 5.

Jostain kumman syystä, jota en vielä tähänkään päivään mennessä ole selvittänyt aloin suunnistaa suuntaan x. Tiedossani oli nimittäin että pohjoiseen päin mentäessä vastaan tulisi hyvä maamerkki, poroaita. Se lähestyi idästä ja koillisesta, joten ajattelin, että nopeiten sen tavoittaisin menemällä siihen suuntaan, sitä vastaan. Sitten tietäisin sijaintini. Eli asteittain käänsin kurssia seuraavan kukkulan oikealle reunalle. Hiki vain virtasi. Maasto muuttui taas vaikeakulkuisemmaksi. Viime nestetankkauksesta alkoi olla aikaa, nälkäkin kasvoi (”aamupala”…). Metsä muuttui ryteiköksi, ryteikkö suoksi. Taas kerran suota jo kukkulan laidoilla. Sitten olinkin jo pois kukkulalta ja suo-suolla. Puiden takaa alkoi siintää loputon aapa ja lätäköitä. Joku kurki uikutti vielä siellä kuin ilmoittaakseen, että joo, suotahan tämä. Ei jukolauta! Missähän mä olin. Kartasta en nyt varmuudella uskaltanut/osannut sanoa enää missä olin. Viimeinen tarkka sijaintitietoni oli monen tunnin takaa. Olinkohan alun perin edes lähtenyt missä kohtaa pois polku-uralta? Sekin olisi ollut hyvä tietää.

Sitten iski. Janon tunteeseen rupesin etsimään vettä. Sitä ei ollut! Kaikki pullot tyhjänä. Katsoin ympärilleni. Mistä nyt vettä? Järviä ja jokia ei ollut. Vasta nyt heräsin tähän totuuteen, jota en karttaa katsoessani ja reittejä suunnitellessani aiemmin huomannut. Todella pitkä pätkä reitin keskivaiheilla oli käytännössä kuivalla kangasmaalla tai metsäisellä suolla. Ei samperi! Suollakaan ei ollut selviä puroja tai edes kunnon lätäköitä vaan turvemättäitä ja rehuja. Verensokeri alkoi selvästi laskea. Olin keskellä synkintä ja syrjäisintä luonnonpuiston kolkkaa, yksin, ilman vettä, eksyksissä ja lähimmät vesipaikat yli kymmenen kilometrin päässä. Melkeinpä kaikki ruokanikin oli veteen sekoitettavia jauheita ja pussikeittoja. Kuivamuonakaan ei janoon auttaisi. Askeleeni kompuroivat suolla, horjahtelin. Nyt oli paha. Nyt oli todella paha. Paniikki. Epätoivo. Suru. Alistuminen. Istahdin mättäälle. Rinkka painoi selässä. Heitin sen sivuun. Jalkani eivät kantaneet. Olin väsynyt, uupunut, yksinkertaisesti poikki. Henkinen epävarmuus nakersi ryhtiä. Itku oli lähellä. Entäpä kännykkäni? Voisinko soittaa jollekin, puistonvartijoille, hätänumeroon, äidille? Virta päälle. Kentät nolla. Kentät aivan, siis täysin nolla. Auttaisiko avunhuuto? Huuto kuuluisi metsässä ehkä kilometrin päähän. Lähimmät ihmiset olisivat todennäköisesti kymmenen kilometrin päässä. Jos siis olin yhtään lähellä todellista reittiäni. Sitähän en tiennyt. Huokailuni ja sadatteluni säikäyttivät poron lähipuskasta karkumatkalle. Kaikkiko minut nyt hylkäsivät? Joskus sitä tuntee olevansa t-o-d-e-l-l-a yksin. Nyt oli sellainen hetki. Erämaassa kukaan ei kuule avunhuutoasi. Pienen hetken koko ajan sekavoituvampi mieleni kävi läpi epätodellista tilannetta. Kuolenko oikeasti tähän? Tähänkö elämäni päättyy? Näinkö? Tännekö? Elämä ei mennyt filminauhana silmien editse, mutta hetken ajan olin tilassa, jossa tiesin kuolevani pian ja valmistauduin siihen. En suosittele, jos et ole valmis. Ei naurun asia.

Jotenkin sisu sisällä sai uutta kipinää. En voi kuolla tähän, ajattelin. Kukaan ei siis voi auttaa minua. Tajusin, etten voi tällä kertaa heittäytyä muiden suojiin. Se oli kaikki nyt omissa käsissä, elämä ja kuolema. Hortoilin muutamia metrejä ympäriinsä. Viimein löysin pienen lätäkön, joka ei ollut umpeen kasvanut, siitä saisi ehkä hieman vettä ihan vetenä eikä sammaleeseen imeytyneenä. Rinkassani oli pakattuna trangia-keitin ja polttoainetta. Lue: Pelastus (tästä osakiitos valmistajalle, keksijälle ja Kallasmaalle joka minut perehdytti laitteen käyttöön)
Sellaisenaan vesi oli keltaista ja varmasti täynnä ötökkää jos jonkinmoista, mutta jos keittäisin sitä niin en ehkä kuolisi kakkatautiin, joka siitä vedestä sellaisenaan varmasti tulisi. Kauhoin lätäköstä vettä ja sain sitä sieltä juuri ja juuri puolikkaan kulhollisen. Keitin sen. Osan kaadoin vesipulloihini, osan jätin keittovedeksi nuudeleille. Siinä touhutessani huomasin, että oloni kohentui jo itsestäänkin. Paniikki oli vaihtunut määrätietoisuuteen. Epätoivo yrittämiseen. Ehkä siellä selän takana pitkä jono esi-isiäni kivikaudelta lähtien töni minua eteenpäin ja manaili, että jo nyt on perkele kumma jos ei ihminen tuollaisesta selviä.

Keitin nuudelit, maku oli sivuseikka, join kaiken keittovedenkin. Söin suklaapatukan, nyt oli vettä huuhdella se alas. Join vielä hieman lisää. Istuin alas, rauhoituin, lepäsin. Aloin tutkia karttaa. Vieläkään ei ollut tarkkaa käsitystä siitä mistä ja minne olin tullut. Poroaita kulki kuitenkin itä-länsi suunnassa varmaankin sadan kilometrin matkalla, joten kylmän loogisesti totesin, että suoraan pohjoiseen, jo on perkele jos ei sieltä aitaa tule vastaan joskus. Nyt oli suunnitelma, nyt oli päämäärä, nyt oli mahdollisuus.
Se poika, joka uupuneena kellahti tuohon mättäälle tuntia aiemmin pelko mielessään, sitä ei enää ollut. Siitä samalta mättäältä nousi nyt sisuuntunut, uhmakas ja päättäväinen mies.

Reittini kulki siis pohjoiseen. Tiesin törmääväni joskus aitaan, mutta yllättävän kauan se lopulta kesti ja pieniä vilunväristyksiä aiheutti. Poroaita. Löysin sen. Tiesin sijaintini pohjois-etelä suunnalla, mutta itä-länsi olikin jotain muuta. Pieni maastontarkkailu ja arviointi saivat kokeilemaan aidan seuraamista länteenpäin. Suunnistus oli muuten yllättävän vaikeaa tällä osuudella, koska metsä oli melko tiheää ja maaston korkeuserot vähäisiä eikä mitään maamerkkejä tai jokia siis ollut. Joten joka kilometri oli hankalaa. Länsi oli oikea valinta. Jonkin ajan kuluttua löysin aitaa seuraamalla puolimatkan nuotiopaikan ja tiesin tarkalleen missä olin. Vettä ei edelleenkään ollut saatavilla runsaasti, joten sama ”keitetyn lätäkön” taktiikka täytyi täälläkin ottaa käyttöön. Loppumatkan pysyin polulla, joka ei vienyt harhaan ja pääsin ensimmäisen päivän päätteeksi ensimmäiselle autiotuvalle, takanani 30 rankkaa kilometriä ja 10 tuntia vaellusta elämän ja kuoleman maastossa.


Mismoot? ...mut mis MÄ oon???	Tipalla oli. ...jos olis ollut edes tippa.

03: Persoonallisuus ja nakuilu

Illansuussa saavuin siis Peuraselän autiotuvalle. Rankka matka oli vienyt voimat, mutta onneksi perillä tuvassa olikin jo eräs retkeilijä, joka oli laittanut kämppää valmiiksi ja mm. hakenut läheisestä joesta juomavettä tupaan, joten saatoin aloitella heti palautumistani. Kyseinen retkeilijä oli sveitsiläinen ehkäpä nelikymppinen mies, joka samoili yksikseen pohjolan metsissä. Puhui hyvin englantia ja oli mukava. Olipahan juttuseuraa. Hän tykkäsi vaellella shortseissa ja kevyellä vaatetuksella. Ok. Siirryimme makuupusseihimme ja mies sanoi ottavansa housunsa pois jos se ei haittaisi. Hän tykkäsi nukkua alasti. Ok…
Siinä iltasella jo mennessämme yöpuulle tuvalle tepasteli yöpymään kolmen hengen miesjoukkio paluumatkalla vaellukseltaan. Tupaan mahtui juuri se porukka, mutta yksi heistä halusi silti yöpyä ulkona (nyt tiedän miksi). Ok.
Ilta koitti ja uni saapui. Mutta saapui vain hetkeksi. Eräs tästä miesjoukkiosta raapi itseään jatkuvasti siinä vieressä. Ja raapi p-al-j-o-n. Ei tuvassa ollut hyttysiä. Miehellä vain oli ilmeisesti jonkin sortin ihottumaa tai muuta ja sitä raapimista, sitä kesti ja kesti ja jatkui ja jatkui. Välillä nukahdin ja välillä taas heräsin. Aamulla huomasin, että tämä sveitsiläinen kaveri oli jossain vaiheessa yötä painunut pihalle nukkumaan telttaansa, koska sisällä ”oli liian kuumaa, liian ahdistavaa, joku kuorsasi yms”. En tiedä oliko asia niin tai näin. Kaveri kyllä puhui jo päivällä aiemminkin jostain ahtaanpaikan kammostaan ja sisätilafobioistaan. Ookkoo…


Tuvalla	Jaurujoen ylitys

No, aamulla suomalaistroikka lähti jatkamaan matkaa ja me sveitsiläisen kanssa jäimme valmistelemaan lähtöä seuraavalle autiotuvalle, Tahvontuvalle. Sveitsiläinen pakkaili ensin ja lähti menemään edeltä. Minä siinä puolta tuntia myöhemmin. Askel tuntui nyt todella kevyeltä. Ensimmäisen päivän takaiskut olivat taakse jäänyttä elämää ja nyt meno maittoi. Matka oli tasaista polkua joenvartta pitkin. Koko 10 kilometriä taittui kahdessa tunnissa! Ja ilman suurempia taukoja. Vauhti oli aika pirteää 5 km/h. Hyvä niin.
Saavuin siis yllättävänkin nopeasti Tahvontuvalle ja enteilin tämän sveitsiläisen olevan jo siellä. Niin hän olikin. Kun saavuin saunarakennuksen kulmalle, vilahti puskan takaa paljas perse. Niin? Siellä hän hakkasi kirveellä näppärästi saunahalkoja munasillaan. Ok… No mitä siihen voi sanoa, terve? Hän huikkasi takaisin ja kantoi siitä sylillisen puita saunaan. Joo, ihan mukavaa. Luontevaa. Naturell. Hän aloitti saunomisen ja pyysi minutkin mukaan. No, kyllähän sauna aina kelpaa. Purin hieman kamppeitani ja siirryin saunaosaston puolelle. Mikäs siinä. Löylyä hieman. Jep. Vieressä virtasi pieni puro. Siihen uimaan tai no, kastautumaan tai jotain. Kaveri meni reippaasti, minä polviin asti. Ajattelin, että otanpa muutaman saunakuvan kamerallani kun kerta mukaan otin ja korvessa saunoja harvemmin on. Kaveri sanoi, että otapa minustakin ja pistä sitten meilillä tulemaan. Otin. Äijä poseeraa aivan peruselkein kuin olisi verkkarit tai puku päällä. Vaan kun ei ole… No, sitten minustakin kuvia, joo. Menen pyyhe lanteilla jokeen polvia myöten. ”Take the towel off, take it off” kuuluu taustalta, no perspuoli kameraan ja pyyhe pois. Kamera napsuu. Ei näitä kukaan muu kuitenkaan nää. Illan tullen sveitsiläinen jatkaa matkaansa enkä sitä sen koommin nää, meiliosoitteen kyllä antoi minne kuvat siitä lykkäsin. Oma reissuni jatkui myöskin.


Tahvontupa	2 kovaa, tunturi ja minä - selätysvoitto (Vongoiva 600m)

04: Joku, vaientakaa Arja Saijonmaa päässäni

Vaellukseni eteni nopeaan tahtiin. Jossain vaiheessa kuitenkin on aina liikaa aikaa ja siinä kävellessä ajatukset ehtivät harhailla jos jonkinmoisessa. Eräs hermostuttavimmista klikeistä tällä vaelluksellani (ja ehkä muuten jo myös jollain aiemmistani?) alkoi aina kun tuli jotain kosteikon tai suon ylitystä. Nimittäin pitkospuut. Joskus jopa pelkkä symbolin näkeminen kartalla sai sen aikaan, joskus taas niitä pitkin kävely. Ja juttu saattoi alkaa joskus ennen tätä tai ainakin jatkui jonkin aikaa sen jälkeen. Eli, Arja Saijonmaan esittämä Ystävän laulu. Tiedättehän? ”Mistä tunnet sä ystävän…” sekä myöhemmin ”…ja kun päättyvät pitkospuut”. Ei perkele! Se laulu alkoi AINA soida päässä kun kulki pitkospuita pitkin. Miksi, oi miksi?!? Aluksi se oli hauskaa, lopuksi sairasta. Voi luoja. Miten voi joku tuollainen laulu porautua tajunnan syövereihin kuin loismato? Pelottavaa.
Lisäkiusaa toivat mm. omat riimitehtailuni joita mielessäni pyörittelin autonomisesti ja joskus jopa hallitsemattomasti. Esimerkkinä muutamien marssivärssyjen omat versiot, sekä tuttuihin sävelmiin pohjautuvat open-mic sessioni, joita korvieni välissä kimpoili koko ajan. Jos ne kaikki saisi paperille, niin eläisin leveästi pelkillä teostotuloilla. Nämä kaikki siis ajatuksissani. Joskus jos oikein laulatti niin saatoinpa päräyttää ääneen, tosin tällöin vain takuuvarmoja ja todellisia hittejä, kuten Elviksen myöhäistuotantoa, Mombasan, finnhits-klassikoita, joskus jotain kasari- ja ysärihelmiä.


Arja Saijonmaa	Huipulla tuulee

05: Munaravi ™

Tämän vaelluksen eräs kirjoittamaton tavoitteeni oli selvittää käytännössä mitä munaravi on ja kykenenkö siihen. Paljon puhutaan munaravista. Lapin kävijöiden keskuudessa se tunnetaan melko hyvin ja sen harrastajina on yleensä puoliammattilaissuunnistajat, masokistit, pätijät, kuntoilijat, wannabet sekä ne joille se on ainoa liikkumismuoto. Munaravihan on hullutahtista ramppaamista, jossa ei katsella maisemia eikä mietitä syntyjä syviä vaan painellaan pisteestä a pisteeseen b minimiajassa. Ehkä jopa pousaillaan sillä jälkeenpäin.

Genren TOP 3 – lausahdukset:
1. Haltille päivässä
2. Sokostille päivässä
3. sillä ja sillä tuvalla pidettiin pikku tauot ja sit jatkettiin

Itselläni munaravi on kokeilematta. Aiemmin vaelsin äitini kanssa jolle jo silloinen vauhtini oli useasti liikaa ja jouduin jarruttelemaan. Lisäksi olen pyrkinyt samalla ihailemaan maisemia yms. joten ei ole ollut sinänsä pointtia vetää täyttä häkää. Nyt kuitenkin tilanne oli toinen. Olin liikkeellä yksin. Lisäksi merkittävä osa maastosta oli perusmetsää jossa nähtävyyksiä ei ihmeemmin ole. Myös analyyttinen Kari-Pekka on saanut jalansijaa viime vaelluksien jälkeen, joten omasta mielestä olin varsinkin vaelluksen loppupuolella entistä paremmin selvillä omista kyvyistäni, rajoistani sekä elimistöni käyttäytymisestä matkan ja nopeuden suhteen.

Suurin muutos vaellustyylissäni tapahtui siis siinä, että paras keino matkan mittaamiseen olikin rannekelloni. Siitä oli helppo nähdä kuljettu matka (siis aika) ja jäljellä oleva, ja sen mukaan oli hyvä suunnitella taukonsa ja nopeutensa.

Kun siis aloin löytää oman perusvauhtini, huomasin, että se on täydellä rinkalla noin 4 km/h. Kaikki yli tai alle olisi jonkinasteista väkisin paukuttamista joka taas söisi ehkä enemmän energiaa. Hidas vauhti ei siis välttämättä säästä voimia. Tärkeämpi havainto oli se, että jos matka oli 20km, ei se tuntunut jaloissa tai hartioissa, se mikä tuntui oli joko se 5 tai 6 tuntia, jonka siihen käytti. Kehon osillahan on se taakka sen ajan kannettavanaan minkä matka kestää. Ei siis hartioita loppujen lopuksi kiinnosta etenitkö tuon 5 tunnin aikana 15 vai 20 kilometriä. Näin ollen voisi siis olettaa munaravillekin löytyvän paikkansa. Sehän minimoi matka-ajan eli vähentää rasitusta, eikö? Aluksi teoriani tuntui toimivan. Nopeuden kiristäminen ei tehnyt pahaa. Jäipähän sitten tuvilla enemmän aikaa palautua. Se oli myös tärkeää. Keskinopeus kiristyi asteittain aina 5 km/h saakka. Jos vedin toisen päivän 10km matkan 2 tuntiin niin palatessa samaa reittiä seuraavana yönä nipistin ajasta vielä 20 minuuttia pois. Junttasin ja paalutin pohjat. Osa tästä menee tosin vitutuksen piikkiin, sillä pimeässä ja kengät märkinä painelin kosteampaa polkuvaihtoehtoa ja lopun joen ylitys, johon käytin ensimmäisellä kerralla vartin kun otin kenkiä pois ja käärin puntteja, niin no, palatessa yöllä rymistin siitä sellaisenaan läpi koska ei ne lenkkarit enää märemmiksi olisi tulleet. Ja keljutti muutenkin…

Vaellusvauhdit:
3 km/h – leppoisasti Lappia ihaillen
4 km/h – varmasti vaeltaen illaksi kotiin
5 km/h – munaravi ™
6 km/h – jeesus, joka vetten päällä käveli

06: Kanavoi vitutus - adrenaliini

Viimeisen päivän kokonaismatka oli lähellä 40 kilometriä, osa tästä tosin kevennetyllä rinkalla. Viimeisen 10 kilometrin etapin päätin rypistää ja runtata asenteella. En ollut erityisen keljuuntunut, mutta muutin alkuperäiset suunnitelmani. Alkuperäisen tuvalla yöpymisen sijaan päätinkin suunnistaa Kemihaaran parkkipaikkaa kohti. Tuvalla saunotellessani aiemmin sinä iltana aloin kuivateltuani peilata ja kammata hiuksiani. Silloin totesin kehoni ja ajatusteni siis jo siirtyneen sivilisaatiovaihteelle. Paskaako minä enää sitten siellä jänkällä teen? Rinkka siis selkään ja menoksi. Aurinko oli jo laskenut puiden taa, joten ilmakin viileni hieman. Vähemmän hikoilua, vähemmän taukoja, hyvä. Ja menoksi. Askel kulki lennokkaasti. Vaellusvauhtini tuntui oikeasti olevan hyvin lähellä sitä maksimivauhtia jota voisi metsässä kävellä vaikka ei olisi rinkkaakaan. Seuraavaksi nopeampi vaihde olisi oltava jo juoksu. Siltä se välillä nytkin tuntui. Ehkä kuitenkin toinen jaloistani osui koko ajan maahan sillä kukaan tuomari ei tullut liputtamaan minua ulos radalta. Ja sitten ne pitkospuut. Monen päivän urakka tuntui eniten jalkapohjissa. Ei pohkeet tai hartiat olleet ongelma, ehei. Jalkapohjan polkuanturat ja kantapäät olivat aivan arat. Maasto oli vielä suht okei, mutta kun astuit välillä koville puisille pitkoslankuille, tuntui kuin joka askel olisi ollut naulan isku jalasta läpi. Kipu salamoi silmiin. Täytyi yrittää kestää, pamauttaa vaikka kantapää lujemmin maahan alas tullessa, jottei kaikista arimmat varpaat ja polkuanturat hajoaisi.

Alkumatkasta oli helpompaa. Vaikka jalkoihin sattui, sattui myös hartioihin ja selkään yhtä lailla. Siinä vaeltaessa ne sitten kinasivat, että ”hei, mä oon kipeempi, anna mun sanoo eka keskushermostolle”, ”eikun mää, hei kaveri, kaverii, täällä sattuis aikas lailla…” ja eri kehon osien siinä kinastellessa ei oikein ollut selvyyttä mihin sitten sattuisi ja mitä pitäisi tehdä joten matka eteni. Nyt jalat selvästi OLIVAT kipeät, joten hartiat ja selkä vain hyssyttelivät taustalla ja eivät pitäneet ihmeempää meteliä.

Aiemmin päivällä olin kokeillut vitutuksen ja kivun kanavointia. Eli sisuunnutin itseäni jotenkin ja tuntui kuin vilvoittava emulsio olisi virrannut kipeimpiin sopukoihin ja helpottanut oloa. Se oli adrenaliinia. Sillä saatoin pelata aina hetken aikaa. Tosin vihan tunnettakin oli vaikea lietsoa kovin kauaa. Loppujen lopuksi oma valintanihan tämä vaellus oli. Ja eihän näin lutuiselle tyypille kuin minä voi kauaa vihoitella…

Loppuvaiheessa ei auttanut enää mikään kun paikkoja särki ja voimat ehtyivät. Oli vain pidettävä vauhtia yllä ja taisteltava aikaa vastaan koska tiesi että maksimissaan tunnin ajan Scotty jaksaisi pumpata tehoja konehuoneesta. Hetkittäin taisin tuota 6 km/h vauhtiakin painella, ainakin tuntui jo siltä että ei niitä siltojakaan välttämättä olisi aina tarvinnut kun olisi mennyt ihan heittämällä yli. Jonkunasteista nirvanaa ja ruumistairtautumistakin oli havaittavissa.


Ruokailua	Maisemia

Autiotupa	Korvatunturi

Reittikartta ja tuvat merkittynä

07: Filosofiointia

Kaiken kaikkiaan vaellus oli henkisesti erittäin antoisaa ja kasvattavaa. Kun kuljin loppumatkasta jo rinkan alle taipuneena ja väsynein askelin, sattui katseeni osumaan polulla kulkeviin muurahaisiin, joilla myöskin oli taakkaa selässään ja kumara kulku. Siinä touhua katsellessani ja ihmetellessäni totesin, että itse asiassa tuohan tässä järkevämpi meistä kahdesta on. Siinä on kaverilla päämäärä ja homma joka pitää tehdä. Joku jota on pakko palvella. Minä tässä painoin numeroa isompana ilman mitään järkeä tai tehtävää. Ei olisi tarvinnut kenenkään palatsiin tätä rinkkaa roudata. Että mitähän minäkin tässä oikein touhusin? Oli miten oli, nyt oli kuitenkin kotiin päästävä joten hieman myöhässä välillä nämä oivallukset tulevat.

Opin myös paljon parisuhteesta ja perhe-elämästä. Lapin kesähän on paljolti samanlaista: jatkuvaa ininää.


Rauhanpaalu ja käsi joka sitä kannattaa	Saku sammakko

Sunset	Ostakaa porot auto jos käytätte teitä prkle!

08: Loppukanootti

Paluumatkalla meinasin ajaa autolla haukan päältä. Se vain istui keskellä tietä ja vasta kun pienen väistöliikkeen avulla sain juuri ja juuri renkaat sivuuttamaan sen, se pölmistyneenä huomasi asian laidan ja lähti lentelemään ympäriinsä kuin täysin yllätettynä. Noloa, luulisi tuollaisen pedon omaavan pikkuisen paremman tarkkailukyvyn. Toyota Corolla kun ei hiivi äänettömästi varpujen seasta tuulen alapuolelta vaan mylvii kuin peltilaatikkoon sullottu biisonilauma. Todennäköisesti tuo kyseinen haukka oli niin nolona kyseisestä tilanteesta ja yllättämisestä, että meni jälkeenpäin vetämään itsensä jojoon.


Ritari Ässä	Toi ota ellet muuta saa

Voisin vielä todeta, että tähän vaellusreissuun ei sovi sanonta ”paska reissu, mutta tulipahan tehtyä” vaan pikemminkin ”kova reissu, mutta onneksi tuli tehtyä”.

Vongoivan laella (minne evääsi eivät kestä ja jalkasi eivät kanna...)

Kiitos kärsivällisyydestä, olette olleet loistava yleisö!

K-P Arola, elokuu 2004

- vaellusten etusivulle -