Maisemat 4000 metrissä...

ALKULÖPINÄT:

Kesä oli jo loppumassa, mutta oltiin kuitenkin käyty tekemässä Lapissa vaellusreissu tuttuun tyyliin. Ensimmäistä kertaa rinkkavaelluksella oli ollut mukana poikani Oskari, ja hän oli suoriutunut hommasta yllättävän hyvin, ja oli tykännyt retkeilystä sen verran, että jatkoa olisi varmaankin joskus taas luvassa. No, syksyn alkaessa aloin sitten tutkailla etelänreissuja, koska on alkanut pikku hiljaa muotoutua myöskin tavaksi karata pois synkintä syyspimeyttä jonnekin lämpöisempään, että ei aivan ryydy kaamoksen alle. Jonnekin missä olisi lämmintä, jotain mikä olisi suht edullinen kohde, ja myöskin suhteellisen lyhyen lentomatkan päässä. Näillä rajaehdoilla karsiutuivat pois heti kaukomatkat Aasiaan, samoin Välimeren alue ja moni muukin seutu. Egyptin suuntakaan ei perhereissuun napannut kun on vähän levotonta sillä suunnalla. Lopulta lomakohteeksi löytyi Marokko, ja siellä Marrakeshin alue.

Kun sitten pähkäilin lomaohjelmaa viikon ajaksi, huomasin puolivahingossa että tuossahan olisi Atlasvuoristo aivan vieressä. Sitten kävi mielessä että eikös siellä ole kyseisen vuoriston ja koko Pohjois-Afrikan korkeimman vuoren eli Jebel Toubkalin vaellus myös mahdollista tehdä, eräs kaverinikin siitä joskus mainitsi kun aikoinaan kävi siellä piipahtamassa. Ja tottavie, Toubkal näytti olevan aivan siinä Marrakeshin nurkilla, ja sinne vieläpä edullisesti olisi opastettuja reissuja tarjolla! Ajankohtakin olisi nyt melko optimi kesäpaahteen ja talvikauden tuiskujen välissä. Tätä mahdollisuutta ei kannattanut missata.

Nykyäänhän sinne kansallispuiston alueelle ei muuten saa omin luvin ja ilman paikallisoppaita enää mennäkään, kun siellä oli jokin aika sitten tapahtunut vähän ikäviä tapahtumia (https://www.kaleva.fi/kaksi-pohjoismaalaista-naista-loydettiin-kuolleina/1745619), minkä jälkeen turvatoimia sitten oli kiristetty. Noh, tästä menneestä episodista en vaimolle ennakkoon maininnut koska muuten ei meitä olisi sinne reissuun varmaankaan päästänyt, mutta lukekoot nyt sitten tässä vaiheessa tästä matkakertomuksesta asiasta... Siellä oli sitten itse asiassa pari päivää meidän reissunkin jälkeen joku vaeltaja pudonnut ja kuollut reitin pahimmassa kohdassa, paikassa mikä oli aika hurjan tuntuinen jyrkänteen reuna paikan päällä itsekin koettuna. Noh, sekin ikävä uutinen selvisi meille vasta kun oltiin jo kotiin palattu.

Joka tapauksessa, tuollainen vaellus oli siis tarjolla. Pähkäilin vähän useampia eri vaihtoehtoja Get Your Guiden kautta, mutta siellä tuntui olevan aika identtinen tarjonta, ja nopanheittoa arvioissa oppaiden ja firmojen välillä, joten lähdin tuttuun tapaan hinta edellä valintaa tekemään. Lopulta varasin matkan Click Excursionilta (https://www.getyourguide.com/fi-fi/marrakech-l208/kiipea-toubkal-vuorelle-2-paivainen-vaellus-marrakechista-kasin-t100083/) ja tämä paketti kahdelle kustansi n. 160 euroa, sisältäen taksinoudon hotellilta lähtökylään Imliliin, sekä ruokailut ja majoituksen vuorimajalla ja opastuksen. Kyseessä siis 2 päivän reissu, joka olisi kohtalaisen rankka vääntö, mutta en halunnut isompaa siivua melko lyhyestä lomastamme uhrata tähän seikkailuun. 3 päivän optiossa olisi toinenkin yö laelta palatessa vuorimajalla. Se on järkevämpi sitten jos on epäilystä omasta jaksamisesta, ja jos haluaa nautiskella maisemista rauhassa lakituskeikan päälle.

Toubkal Marokossa
	Reitti Toubkalille

2 päivän reissussa siis tulisi kaikkinensa kuljettavaa noin 30 km vaakamatkassa edestakaisin, ja nousumetrejä yhteensä noin 2400 metriä. Ensimmäisen päivän ohjelma olisi aikainen taksinouto hotellilta, reilun tunnin ajomatka Imlilin kylään, porukan lähtövalmistelut, tarvittavat välinevuokraukset ja oppaan pikainen briiffaus. Sitten lähtö kohti vuoristolaakson reittiä ja noin 12 kilometrin tepastelu vuorimajalle eli refugeelle 3200 metrin korkeuteen. Puolimatkassa sinne olisi pikkukylässä tarjolla paikalliseen tapaan lounas ja perillä refugeessa iltaruoka. Majoituttaisiin yhteishuoneissa kerrossängyissä. Aamuyöllä sitten herätys, aamupala ja aamun pimeässä alkaisi toisen päivän nousuoperaatio eli vuorimajalta nousu ylös Toubkalin huipulle 4167 metrin korkeuteen. Nousumetrejä vuorimajalta laelle siis noin 1000 metrin verran ja vaakamatkaa huipulle ehkä 3 kilometriä, ja tietysti sitten sama takaisin.

Refugeen vuorimajalla oltaisiin takaisin puolenpäivän kieppeillä, mistä jatkettaisiin lyhyen tauon jälkeen takaisin laakson pohjaa pitkin Imlilin kylään. Taas kerran puolimatkassa olisi lounas tarjolla. Ja sieltä sitten taksilla illaksi hotellille yhtä muistoa rikkaampana. Jos siis homma menisi kuten elokuvissa. Noh, monenlaista matkaan sitten todellisuudessa mahtui ja niistä luvassa kertomusta tässä seuraavaksi, mutta näillä ideoilla lähdin matkaan ja kun kyselin 10-vuotiaan Oskarin halukkuutta tällaiseen, niin hän oli heti innolla mukana. Kaksin siis menisimme tämän reissun kun loppuperhe olisi hotellilla ja uima-altailla rentoutumassa sillä välin. Matkahan tehtäisiin päivärepuilla missä olisi vain vähän vaihtovaatetta, vettä ja pikkuevästä, joten mikään rinkkavaellus ei kuitenkaan olisi kyseessä, ja kalenteriin reissu oli myös siten ajoitettu, että mikään talvikeli Toubkalilla ei vielä marraskuussa luultavasti olisi, joten siltä pohjalta ajattelin että eiköhän muksu jaksa mukana kulkea siinä missä aikuisetkin.

Niin sitten lentokone lähti kohti Marokkoa ja meillä kahdella oli mukanamme myös vaelluskengät, selkäreput sekä tarvittavaa vaellustavaraa, mm. ensiapulaukku, otsalamput, karttoja, varavirtalähdettä, eväspatukoita, jerkkua jne. Vaellussauvat sekä mahdollisesti makuupussit vuokraisimme paikan päällä jos tarpeen. Ohuet lakanat oli tosin mukana, koska refugeessa olisi ainakin patjoja, tyynyjä ja peittoja, eli ei tarvisi ihan törkyisissä petivaatteissa olla vaikka makuupussit skippaisimmekin sitten. Vaellusreissu oli myös tarkoituksella ajoitettu melko alkupäähän reissuamme, koska melko vakio on että joku tai kaikki porukasta saa sen vatsataudin paikallisista herkuista, niin luultavasti sitä ei kuitenkaan heti ekana päivänä saa, niin ehditään hoitaa vaellus alta pois ennen sellaisia niin ei mene koko reissu pilalle.

Kun pääsimme hotellillemme keskiviikko-iltana, oli meillä onneksi torstaipäivä aikaa lepäillä ja tarkastaa varusteitamme. Lähtö Toubkalille olisi perjantaiaamuna ja edellisiltana tulisi vielä tarkemmat nouto-ohjeet kännykkään. Siinä sitten sopivasti ehdimme ennakkoon ihailla myös Atlasvuoristoa ja luultavasti myös Toubkalin profiilia horisontissa kun Marrakeshin laitamien hotellimme huoneparveke oli sopivasti sinne suuntaan. Kelit olivat ennusteen mukaan vähän epävakaat ja pientä pilvenhattaraakin vuoriston alueella näytti pyörivän, mutta kuitenkin melko maltillisen näköistä keliä. Yllätys ja pettymys olikin sitten suuri, kun edeltävänä iltana eli torstaina kännykkääni tuli viesti, että huomiselle suunniteltu vaellus oli peruttu! Järjestäjä ilmoitti että keli vaikuttaa nyt niin vaaralliselta että turvallisuutta ei voi taata, ja siksi kyseinen vaellus on peruttu. Kirosin hiljaa enkä niin hiljaakaan mielessäni. Katselin horisontissa kauniissa ilta-auringossa nätisti kimaltelevia vuoria ja totesin että mikähän nyt on homman nimi, ei siellä kovin vaaralliselta vaikuta...


Aloin sitten kiireellä katsoa muita matkanjärjestäjiä netistä ja laitoin kyselyä niille siinä toivossa jos joku muu porukka olisi menossa kuitenkin ja jos tämä yhden järjestäjän peruutus olisikin vain joku tekosyy marokkolaiseen tapaan tai jos eivät esim. ole saaneet riittävästi porukkaa kasaan ja peruvat siksi, yleensähän kun nämä ovat sellaisia noin 10 hengen ryhmiä millä tekevät reissut. Mitään vastauksia en kuitenkaan ripeästi keneltäkään muultakaan saanut. Laitoin sitten kyselyä tälle peruuttaneelle firmalle että onko mahdollista sitten vuorokausi eteenpäin siirtää reissua eli jos keli paranisi niin tultaisiin vasta lauantaina lähtevälle reissulle. Eivät uskaltaneet luvata mitään, mutta todettiin että palataan asiaan huomenna ja katsotaan tuoreimmat sääennusteet sitten. Noh, jäin hieman pettyneenä odottamaan tulevaa ja aprikoimaan että menikö tässä nyt reissun kohokohta täysin poskelleen vai onnistuisinko vielä pelastamaan homman. Yhden päivän siirto ei vielä muita lomareissun aikatauluja ja varattuja retkiä sotkisi, mutta enempää ei olisi juuri mahdollista siirtää ilman että täytyisi alkaa perua tai karsia muita sovittuja juttuja. Perjantaipäivä meni kuitenkin sitten hotellialueella hengaillessa, vesiliukumäkiä laskiessa ja allasbaarin valikoimaa testatessa. Perjantai-illan lähestyessä aloin vilkuilla hermostuneena kännykkääni, odotellen tietoja lauantain tilanteesta. Viimein viesti pamahti kännykkääni, ilouutisia, kelit ovat parantuneet ja vaellusretki toteutuisi lauantaina! Ei muuta kuin varauksen päivitys ja sovimme noutoaikataulun hotellilta lauantaiaamulle. Aloimme valmistautua koitokseen.

Perjantaiaamu	Lauantaiaamu

VAELLUSPÄIVÄ 1:

Lauantai 15.11. koitti ja sääennuste näytti kohtalaisen hyvää säätä parille seuraavalle päivälle, eli myös sunnuntain lakituspäivälle. Söimme hotellilla aamupalan, pakkasimme reppumme, puimme vaellusvaatteet ja menimme ulos odottamaan kyydin saapumista. Heiluttelimme loppuperheelle heipat ja nousimme minibussin kyytiin jossa muu vaellusseurueemme jo oli kyydissä. Mitään tervehdyksiä siinä ei siinä sen suuremmin vaihdettu, porukka näytti koostuvan melko sekalaisesta seurakunnasta ympäri Eurooppaa, nuoria aikuisia. Minä taisin olla porukan ikänestori ja Oskari oli vastaavasti ainoa lapsi tai nuori. Suurelta osin porukka nuokkui aamu-unisena kyydissä, ja Oskarin vieressä istunut isokokoinen ja karvainen äijänkörmy nukkui koko matkan ja välillä melkein nuupahti kokonaan Oskarin syliin, havahtui, korjasi asentoa, ja taas parin minuutin päästä nukahti ja kellahti minne sattui. Siinä pääsi heti hyvään kimpparetkeilyn fiilikseen kiinni. Reilun tunnin ajan ajeltiin aavikkomaisen maaseudun maisemia ja pikkuhiljaa tie alkoi muuttua vuoristoiseksi ja nousta metrejä. Lopulta saavuimme lähtöpaikallemme eli Imlilin kylään, 1750 metrin korkeuteen. Siellä kuski näytti meille oppaamme, jonka perässä kävelimme muutaman korttelin matkan heidän varastolleen, missä aloimme käydä tarvittavia varusteita läpi. Matkaseurueemme koko oli 11 henkilöä ja 2 opasta. Oppaat olivat paikallisia berbereitä, nuoria miehiä, Hassan sekä Hassan. Vaeltajat taasen olivat ympäri Eurooppaa, Tsekistä, Englannista, Ranskasta, Irlannista, Romaniasta... ja me kaksi tietysti karusta Pohjolasta.


Oppaat kävivät läpi hieman ohjelmaa ja perusasioita, heillä oli vuokrattavana kaikenlaista vaellustavaraa, mutta makuupusseja ei kuulemma tarvitsisi reissussa, sillä refugeella olisi peitot ja patjat tarjolla. Noh, joku oli oman makuupussinsa kantamuksiinsa ottanut, mutta meidän kannalta oli hyvä että ei makuupusseja tarvi ottaa, koska meidän reppuihin ne eivät olisi enää mahtuneetkaan, ja olisi ollut jonkun verran lisäpainoa harmina. Ja mitään kantojuhtaa ei tarjolla ollut eli ylimääräistä ei voinut muulin tai sherpankaan selkään heittää. Ennakkoon kun ei ihan ollut varmuutta että olisiko tällaisia optioita. Noh, onneksi lakanat oli, niistä voisi taitella petivaatteet että ei tarvisi ottaa reissulta mukaan edellisten matkaajien jäljiltä luteita ja petipunkkeja. Vaellussauvat kuitenkin otimme, se oli must. Aiemmilta tunturi- ja vuorireissuilta tiesin että ne auttavat ja paljon. Niin kiipeämisen kuin tasamaankin osalla, ja vievät kuormitusta jaloilta pois. Oppaamme osoittautuivat ihan mukaviksi kavereiksi jo heti alkuunsa, ja reissun edetessä mielikuva säilyi. Heidän kielitaitonsakin oli yllättävän hyvä ennakkopelkoihin nähden, eli englannilla pärjäsi ihan mukavasti.

Oppaat sanoivat sitten hieman yllättäen, että kaikki ottavat myös cramponit, eli jääkengät. Siis tällaiset vaelluskenkien ympärille sidottavat hervottomilla teräspiikeillä varustetut lisävarusteet. Olin vähän että onko tämä vitsi, eihän siellä vielä mikään talvi ole, ja meillä on pitkävartiset vaelluskengät, tai retkeilykengät ainakin. Noh, ei kelvannut. Opas sanoi että ilman niitä ei ole mitään mahdollisuuksia huipulle. Vähän mielessäni murisin että näinköhän tässä turistia taas ekstravuokrilla koijataan, mutta pakkasimme kuitenkin meille molemmille sellaiset reppuun. Ja hyvä niin, nyt kun jälkeenpäin asian totean. Mitään jäähakkuja ei sentään meille kouraan lyöty, opas kyllä itselleen sellaisen otti. Mietin hieman että mitähän siellä nyt todellisuudessa sitten meitä odottaa, mutta kauheasti ei ajatustaukoa tarjottu, kun oltiinkin jo tekemässä lähtöä tien päälle. Vuokra jääkengistä ja vaellussauvoista kahdelle hengelle kahdeksi päiväksi oli 300 Marokon dirhamia eli noin 30 euroa, eli ei mikään mahdoton summa kuitenkaan, ja varsinkin kun nyt ei tarvinnut makuupusseja vuokrata eikä roudata mukana.

Kello oli noin 11 pintaan kun pääsimme siis matkaan. Oppaan johdolla etenimme letkassa kuin possujuna aluksi Imlilin sivukujia pitkin, missä kaupat ja kojut reunustivat kujaa ja myynnissä oli heti kaikenlaista matkamuistoa ja virvoketta, jos vaikka jo 100 metrin jälkeen alkaisi ne kiinnostaa ja väsy iskisi. Ensimmäinen kilometri oli melko kivikkoista polkutietä kaupungin laidalla jokivartta pitkin ja sai varoa askeliaan liukkailla kivillä ja muutenkin että ei kompastele. Pian kulkureitti alkoi nousta jyrkästi joen ja vesiputouksen vierustaa ja edelleen asuinhökkeleitä ja kojuja riitti reitin varrella. Jo heti alkuvaiheessa sai puuskuttaa kun nousuaskelia alkoi tulla paljon ja tasaiseen. Ennen todellista erämaata tulisimme vielä Aroumdin pikkukylään ja vasta siinä erkanisimme maantiestä ja asuinalueista lopullisesti. Sen jälkeen siirryimme edessämme avautuvan laakson suuntaan ja kuljimme ensiksi kuivuneen joenuoman pohjaa pitkin mihin oli tallautunut melko hyvä ura pikkukivikkoon. Keväällä tämä uoma olisi varmaankin kokonaan sulamisvesien alla ja reitti menisi jostain vähän sivummalta mutta nyt se oli selkeä ja suora baana kohti korkeampia maastoja.

Hetken aikaa oli siis tasaisempaa ja jalat saivat lepoa. Edessämme näkyivät kauempana korkeat lumihuippuiset vuoret, Toubkalkin sinne näkyi, mutta ihan varma en ollut että mikä yksittäinen nyppy oli juurikin se korkein huippukohta. Kohta olimme jo ylittäneet jokitasangon ja sen jälkeen reitti nousikin viimein vuorenrinteeseen ja koko ajan ylemmäs laakson pohjalta. Taas sai puuskuttaa kun reitti kiemurrellen alkoi nousta jatkuvasti ylemmäs ja ylemmäs, samalla kun maisemat muuttuivat jo astetta jylhemmiksi ja polkukin vaati jo hieman tarkkaavaisuutta kun jyrkänteiden reunoilla kuljettiin. Hetki vielä kuljettiin vuorenreunan polkua kunnes noin tunti lähtömme jälkeen saavuimme kansallispuiston portille, missä sijaitsi joku viranomaisten mökki, ja siinä oli näytettävä passi ja oli oltava opas messissä, muuten siis puiston alueelle ei nykyään olisi asiaa. Hetken aikaa odoteltiin virallisuuksien läpikäymistä ja sitten pääsimme taas jatkamaan eteenpäin.

	Imlilin vuoristokylän hulinaa...
Lähtövalmiina hotellilla
	Imlilin vesiputoukset
Matka alkaa ja määränpää siellä horisontissa
Saapuminen Aroumdin kylään	Kimppaselfie

Reitillä oli paljon porukkaa matkalla ylöspäin sekä alaspäin. Ja monenlaista kulkijaa. Oli vaeltajaryhmiä oppaineen, oli turisteja vajavaisemmilla varusteilla, ja sitten oli paikallisia ihmisiä muuleineen, joilla kuljetettiin ruokatarvikkeita ja muuta tavaraa niin reitin kioskeihin kuin vuoristomajalle eli refugeelle saakka. Ja näitä muuleja tuli sekä vastaan että takaa ohitse jatkuvasti, ja niitä piti väistellä parhaansa mukaan ja mielellään rinteen puolelle, että ei jäänyt ikävästi arvaamattoman muulin ja jyrkänteen väliin. Ja siinä ohessa piti myös oppia asettamaan askeleensa niin että ei huomaamatta astunut lukuisiin muulinkakkaläjiin mitä polun varrella jatkuvasti oli.

Rahalla sai sitten myös ostaa muulin kyydistä tavaroilleen kantotilaa jos halusi, ja olipa muutama turisti ostanut ihan kyytipaikankin itselleen muulin selästä. Sen verran alkoi olla jo hurjia rinteitä ja rotkoja polun vieressä, että en tiedä oliko se muulikyyti nyt yhtään seesteisempää menoa, mutta jalat nyt varmaankin siinä helpommalla pääsivät. Noh, me menimme perinteisellä tavalla ja kannoimme itse omat kamppeemme selkärepuissamme. Vettä oli meillä molemmilla kolme pikkupulloa eli reilu litra, ja se varmaankin riittäisi koska vettä ja limpparia sai kyllä ostettua parin kilometrin välein eri kojuista tarvitessaan, ainakin reitin alkumatkan ajan. Kelikin oli melko passeli näin suomalaiselle, eli puolipilvistä ja parikymmentä astetta, eli ei mikään paahtava helle, joten hikoilu oli maltillista eikä nestehukkaa nyt niin paljoa olisi tulossa. Keskikesällä voisi olla eri meininki näillä leveysasteilla. Nythän me elimme siis jo marraskuun puoliväliä.

Pakollinen stoppi kansallispuiston rajalla	Vilkaisu takamaaston tulvatasangolle/jokiuomaan

Matka eteni melko joutuisasti ja leppoisasti ja Oskarillakin oli hyvin virtaa painella menemään. Nousua ei kovin jyrkästi nyt tässä vaiheessa tullut, joten oli aikaa ja energiaa ihailla maisemia. Edessä nousi jylhiä vuorenhuippuja ja vieressä alhaalla virtaili puro laakson pohjalla. Siinä välissä me sitten etenimme askel askeleelta kohti päämääräämme. Melko pian saavuimme ensimmäisen päivän puolen välin paussillemme, eli lounastauolle Sidin pikkukylään. Matkaa oli lähtöpaikalta tullut talsittua noin 5 kilometriä ja sellaiset 2 tuntia. Oltiin saavuttu noin 2300 metrin korkeuteen eli noustu lähtöpaikalta jo 550 korkeusmetriä. Kylä koostui muutamasta talosta, joissa oli muutamat ruokailupaikat, muutama kioski ja muutama matkamuistokoju.

Meille oli varattu eräästä ruokapaikasta kattoterassi missä seurueemme piti taukoa ja odottelimme lounaan valmistumista. Talojen nurkissa majaili paljon kissoja, jotka tekivät oloaan mukavaksi auringonpaisteessa ja Oskarin kanssa niiden elämää hetken seurailimme ennen ruuan saapumista. Aluksi meille tuotiin teelasilliset ja sen jälkeen vuorossa oli kasvis- ja pastalautanen, ranskalaisia perunoita, sekä marokkolainen uunimunakas tai joku semmoinen. Ruoka oli ihan hyvää ja sopivaa siihen olotilaan, vaikka olinkin hieman ennakkoon varoitellut poikaa, että välttämättä ei tule ihan peruskamaa lautasella eteen ja nälkäkin saattaisi jäädä. Nyt ei onneksi niin käynyt. Söimme kaikessa rauhassa ja pidimme hyvän tauon kylässä ja samalla kävin myös alakerran kioskista ostamassa meille vielä ison vesipullon varmuuden vuoksi, koska pikkupullot alkoivat olla tyhjiä, ja siitä eteenpäin kioskikojujen määrä tulisi aika reilusti harvenemaan. Itse asiassa Sidin jälkeen siellä taisi sitten olla enää yksi taukopaikkakoju ennen refugeeta. Iso vesipullo maksoi 20 MAD eli noin 2 euroa, eli mikään ryöstöhinta näillä ei onneksi ollut ja hintakin oli vakio joka paikassa, myös refugeella.

Koko ajan ylemmäs ja eteenpäin...
	Kivikkoa piisasi
Takamaaston jylhyyttä	Kilejä kuin Kilimanjarolla...?

Saapuminen lounaspaikalle	Sidin 5 tähden gourmet-ravintolassa
Kissimirrien lokoisat oltavat - Summer in the Sidi
	Sidin jälkeistä puuskutusta

Sidin jälkeen luvassa oli heti jyrkkää nousua. Ensimmäinen kilometri kylästä lähdön jälkeen oli tiukkaa siksak-nousua ja kohtalaisen irtonaisella sorapolulla, eli sai olla tarkkana että jalat eivät lähde rullaamaan ja että ei taita nilkkojaan tai muuta tyhmää. Samalla piti taas väistellä muulikaravaaneja sekä vastaan vauhdikkaasti tulevia vaeltajia. Tässä vaiheessa alkoi minulla iskeä kunnon puuskutus päälle ja pulssi nousta pysyvästi melko korkeaksi. En tiedä oliko sitten korkealla ilmanalalla asiaan vaikutusta, vaiko perushuonolla kunnollani, vaiko jotain vanhan flunssan jälkihuuruja vielä keuhkoissani, mutta kovin takkuista oli ruokalevon päälle kingetä näitä jyrkkiä alkupätkiä. Ja kun yhtään seesteisempää tasamaata ei osunut koko alkupätkälle, niin syke oli jatkuvasti tapissaan, ja jouduin toteamaan Oskarille että hän voi mennä kärkijoukossa oppaan kanssa kun kerran meno maistui. Minä alensin vähän tahtia että saisin hieman sykettä laskemaan että ei koko pumppu kärvähdä siinä menossa. Oma vaellusryhmämmekin oli hieman nyt hajaantunut tässä jyrkemmällä osuudella, eli selvästi oli kahteen osaan jakauduttu, ja toinen opas tuli sitten siellä perässä hitaimpien kanssa.

Pikkuhiljaa nousu alkoi taas hieman tasoittumaan, vaikka edelleenkin ylöspäin toki painettiin koko ajan. Ehkä puolitoista tuntia ruokapaikalta lähdön jälkeen tultiin sitten viimeiselle kojupisteelle missä pidettiin taas pieni hengähdystauko. Siinä oli sitten ensimmäisiä lumipaakkuja vastassa meitä, joten Oskarikin päätti kasata polun viereen pienen lumiukon maamerkiksi seuraaville. Iltapäivä alkoi edetä ja aurinko laskea alemmas, joten laaksossakin alkoi tulla hieman hämärämpää. Myös lämpötila alkoi laskea. Kun olimme päässeet viimeiseltä taukopaikalta vähän matkaa eteenpäin, suunnilleen 3000 metrin korkeuskäyrälle, muuttui polku lopulta pysyvästi lumiseksi, ja matkantekoon tuli yksi lisähaaste enemmän. Lumi oli todella liukasta ja myös osin täyttä sohjoa, eli kengät niin liukastelivat kuin myös kastuivat. Vaellussauvat olivat enemmän kuin tarpeen, ja olisipa sitä voinut jääkenkiäkin harkita, jos eivät olisi olleet siellä repussa ja hankalat ottaa käyttöön ja sitoa kenkiin. Nyt kuitenkin mentiin vaelluskengillä sellaisenaan, mutta eiköhän niillä nyt loppumatka refugeelle asti pärjättäisi, toivottavasti.

Pieni tuulenvirekin alkoi vilpoisasti käydä, joten oli pakko alkaa kaivaa repusta hieman lämpöisempää vaatetta päälle. Itse laitoin pitkähihaista päälle ja Oskari otti kuoritakin. Liukastelusta huolimatta matka eteni, ja onneksi pahempia jyrkännekohtia ei tällä erää reitillä nyt ollut. Viimein edessä alkoi häämöttää vuoristomaja eli refuge. Tai siis kaksi vuoristomajaa. Siellähän oli sekä se vanhempi, ranskalaisten sinne rakentama Toubkal Refuge, sekä sitten uudempi ja suurempi Mouflons Refuge. Molemmissa hyvät puolensa, Mouflonissa ilmeisesti tarjolla privaattihuoneita ja enemmän optioita, mutta kuulemma Toubkalissa taas lämmitys toimii paremmin jos on kylmällä kelillä liikkeellä. Kesällähän sitten osa ilmeisesti näiden lisäksi voi majoittua myös teltoissa siinä ympäristössä. No, meillä oli varattuna majoitus tuosta vanhemmasta refugeesta joten sitä kohti suuntasimme.

Oskarin kaktus	Oskarin lumiukko

Viimeiset liukkaat metrit vaativat tarkkuutta ja huolellisuutta, mutta lopulta olimme päässeet Toubkal Refugen luokse ehjin nahoin ja hyvissä ajoin ennen auringonlaskua. Kello oli vähän vaille kuusi eli päivän vaellus oli kestänyt suunnilleen 7 tuntia. Olo oli melko hyvä, vaikka matkan varrelle pientä puuskutusta mahtuikin. Jalat eivät olleet kipeät eikä hapenpuutetta ollut havaittavissa. Siinä sitten kävimme vielä päivänvalossa pikaisesti katselemassa tulevia maastoja vuoristomajan pihalta, koska aamuyöllä kun jatkaisimme matkaamme olisi sysipimeää emmekä alkurinteiden näkymiä juurikaan pääsisi ihailemaan. Katsastimme läpi myös refugeen sisätilat, ja siinä oli heti aulatilassa pieni kioski, mistä ostin meille molemmille isot vesipullot lakitusreissua varten, sitten siellä oli ruokasali jossa muutama isompi ruokailupöytä, ja sitten oli iso takkahuone, missä saattoi viettää aikaansa, ja sen lisäksi oli muutamia yhteismakuuhuoneita kerrossänkyineen, joihin mahtui kymmenkunta vaeltajaa majoittumaan.

Meidän ryhmälle oli onneksi varattu yksi oma ryhmämakuuhuone, joten saimme majoittua nyt jo tutun ja mukavan ryhmämme kanssa ja myöskin aamulla heräisimme kaikki saman aikataulun mukaan, joten ei tulisi ylimääräisiä häiriöitä vaeltajista jotka tulisivat ja menisivät miten sattuisivat. Katsastimme myös wc-tilat valoisan aikaan, koska oletin että illalla kun tulee pimeää niin otsalampun kanssa pitää sinne kulkea ja jos siellä on vain reikä lattiassa niin parempi ottaa siihen hieman tuntumaa jo ennakkoon. Noh, siellä oli se perinteinen reikä lattiassa, mutta suht siisti sellainen, ja yllätykseksi löytyi sieltä yksi loossi jossa oli ihan perinteinenkin posliini-istuin! Vautsi. Myös suihkumahdollisuudet olisi olleet jos olisi halunnut peseytyä tässä välissä, eli ihan ok fasiliteetit nyt kuitenkin ennakko-odotuksiin nähden.

	Toubkalin vuoristomaja saavutettu
Lumiraja tuli vastaan 3000 metrissä
Ensimmäinen vaelluspäivä päätöksessään 3200 metrissä	Maisemia laakson suuntaan
Vielä tulevan aamuyön nousureitin tarkastus	Illallisen alkukeitot

Oskari vähän valitteli orastavaa pääkipua, joten varmuuden vuoksi annoin vähän särkylääkettä, ja otin myös itse, koska ibuprofeeni auttaa mahdollisiin vuoristotaudin oireisiin, tai ainakin lykkää niitä. Lisäksi muistutin että juomme riittävästi vettä, koska vaivihkainen nestehukka saattaa laukaista myös ne oireet, joten nesteytys olisi tärkeää, vaikka ei olisi hirveästi hikoillutkaan. Näistä opin itse kantapään kautta aikanani Kilimanjaron vaelluksellani, kun 4000 metrin paremmalla puolen minulta loppui yhdellä etapilla juomavesi kesken ja sitten alkoivatkin ikävät vuoristotaudin oireet puskea pintaan. Sen sain sitten onneksi kuriin kunnon Burana-täsmäiskulla seuraavalla leiripaikalla, mutta se oli muistutus siitä että korkealle mentäessä ei ole varaa unohdella asioita. Tämän jälkeen siirryimme illalliselle, joka meitä varten oli ruokasaliin katettuna. Pöytään tuotiin leipää ja jotain pastakeittoa, minkä luulin jo olevan pääruoka, ja sitten kehotin Oskariakin syömään sitä reippaasti mahan täyteen. Noh, hetken kuluttua kokki toikin sitten lisää ruokaa pöytään ja tajusin että olimmekin ahmineet alkukeittoa turhan runsaasti. Pääruuaksi tuli taas joku uunimegamix eli siinä oli perunalohkoja, kanaa, kasviksia jne. Ihan ok ruokaa eikä turhan eksoottista, joten sitä syötiin perään sen verran mitä mahaan vielä keiton jäljiltä mahtui. Sen jälkeen olikin iltatoimien aika, koska meillä olisi aikainen aamuherätys ja olihan jo vähän väsykin menneen päivän vaelluksen jäljiltä.

Oppaamme tsekkasivat vielä kaikkien jääkengät että ne oli oikean kokoiset ja säädettävissä, sekä ehjät. Sen jälkeen he hakivat meille täkkipeittoja lämmikkeeksi yötä varten. Pitkät kerrastot laitoimme kuitenkin myös päällemme yön ajaksi. Petivaatteet eivät nyt mahdottoman törkyisiltä näyttäneet, mutta ihan hyvä oli että olin ottanut meille peruslakanat mukaan niin sain kääräistyä ne tyynyjen ja patjan päälle ja peittojen alle jonkinlaiseksi pussilakanaksi vähän pitämään etäisyyttä mahdollisiin petipunkkeihin ja patjakirppuihin. Opas sanoi että aamulla neljän aikaan olisi aamupala, ja sitten sen jälkeen alettaisiin tekemään lähtöä, eli melko yksimielisesti joukkiomme siinä suoritti reippaasti iltatoimet pakettiin ja aloittivat hiljentymisen yöpuulle. Iltayhdeksän maissa koko refugeessa alkoi sitten iltahiljaisuus ja kaikki valot sammuteltiin, jotta jokaiselle taattiin unirauha. Meidän huoneessa oli onneksi melko rauhallista ja hiljaista, eikä onneksi kylmäkään tullut vaikka sitä olin ennakkoon hieman pelännyt. Joka tapauksessa, unta ei minulle meinannut tulla, normaalistikin olen huono toki nukahtamaan, mutta nyt oli ehkä liikaa taas ajateltavaa mielessä tulevasta koitoksesta. Oskari taisi onneksi joitakin tunteja unta saada mittariin. Noh, ainakin kroppa saisi minulla lepoa jos ei pääkoppa sitten.



Varttia vailla neljä aamuyöllä kännykkäni herätys herätteli minua. Tai herätteli ja herätteli. En kovin montaa minuuttia kunnon unta ollut varmaankaan saanut. Tai jonkinmoista välitilan koomaa ehkä hetkittäin, en ole varma. Joka tapauksessa, kovin uninen olo ei ollut kun tietynlainen odotus ja jännitys täytti mielen heti aamusta alkaen. Herättelin Oskarin ja siinä ympärillä koko huone alkoi heräillä melko ripeästi. Aikataulu oli kaikille sama ja kaikilla yhtä kiireinen. Pikaiset aamutoimet ja vuorivaatetus laitettiin kuntoon. Pitkä kerrasto alle, vaellushousut päälle, pitkähihainen paita ja sitten kuoritakki siihen. Ja pipo, hanskat ja tuubihuivi kaulaan. Niillä mentäisiin. Mitään äärettömän arktista ei olisi luvassa, ehkä pikkupakkasta alkumatkasta, laella sitten saattaisi auringon noustua lämmetä, tai sitten ei. Tuulta voisi olla luvassa. Sen näkisi sitten. Ensiksi suuntasimme kuitenkin aamupalalle. Jos aiemman ruokailut olivat olleet positiivinen yllätys, niin aamiainen oli iso pettymys. Tarjolla oli vain muutama pala pelkkää leipää, siihen pari hassua voinapillista marmeladia sekä pari kupillista teetä. Ei mitään muuta. Hieman katselin ympärilleni että eikö tosiaan muuta, näilläkö kaloreilla raavas mies painelee lumimyrskyssä yli neljään tonniin mutta näköjään. Siinä se aamupala oli. Onneksi olin varautunut ennakkoon tällaiseen, eli meillä oli repuissamme pähkinöitä, välipalapatukoita, muutama energiageeli sekä kuivalihaa eli kavereiden kesken "jerkkua".

Opas neuvoi ottamaan 2 litraa vettä reppuun mukaan per naama, ja suunnilleen sillä määrällä sekä Oskari että minä sitten menimme. Otimme molemmat varoiksi myös yhdet päänsärkylääkkeet vaikka mitään oireita ei vielä ollutkaan. Ylimääräisiä kamoja sai jättää vuoristomajalle, eli heitin repuistamme pois tarpeettomia varavaatteita jne. mitä ei huipulla tarvittaisi, mahdollisimman kevyesti tottakai kannatti yrittää pakata. Sen jälkeen astelimme ulos ja siinä kului muutama tovi kun oppaamme katsoivat kaikille jääkengät kunnolla kiinni vaelluskenkiimme. Ja hyvä niin, sillä itse niitä ensikertalaisena olisi ollut hidasta alkaa opetella sitomaan kunnolla siinä aamun pimeydessä. Viimein noin kello 5 aikoihin kaikki oli valmiina ja ryhmämme pääsi refugeelta liikkeelle otsalamppujen valossa. Rinteessä edellä meni satojen metrien päässä jo useita valokulkueita, eli osa ryhmistä oli lähtenyt matkaan joitain kymmeniä minuutteja aiemmin. Me näytimme olevan näissä juhlissa hieman jälkijunassa, mutta emme kuitenkaan viimeisinä. Suurta merkitystä asialla ei kuitenkaan ollut, kunhan vain jossain vaiheessa huipulle päästäisiin.


Lähdimme siis matkaan kohti Toubkalin huippua. Matkaa olisi huipulle noin 3 kilometrin verran ja nousua vastaavasti noin 1000 metrin verran. Ihan reipas urakka siis luvassa. Hassan nro 1 kulki kärjessä, me 11 tavallista tallaajaa siinä seuraavina, ja perässä tuli Hassan nro 2. Lunta olisi luvassa koko matkan ajan ja heti alusta pitäen kävi selväksi että lunta oli jalan alla tarjolla monessa eri muodossa. Oli perinteistä hankikantoa, upottavaa pehmeämpää lunta, aivan pulverilunta ja sitten jäistä ja liukkaampaa baanaa. Toki nyt kun edellä oli jo aamusta mennyt kymmenittäin muita vaeltajia, oli polku muodostunut aika hyväksi että umpihangessa ei tarvinnut tarpoa, mutta silti piti varoa askeleitaan ja totutella jääkenkien käyttöön. Annoin Oskarin kulkea edelläni, jotta pystyisin vähän perässä katsomaan jos jotain sattuisi ja ottamaan pojasta kiinni ja myöskin sanomaan hänelle neuvoja heti siinä perässä matkan edetessä. Ja neuvoille kyllä oli tarvetta, tai ainakin niitä annoin. Jo heti alkunousut refugeelta olivat melko jyrkkiä sekä liukkaita. Onneksi jääkengät pitivät hyvin, toki varovaisuutta piti silti noudattaa. Nopeasti kävi kuitenkin ilmi että ilman niitä ei olisi ollut mitään asiaa näille rinteille.

Yksi meidän seurueesta, tämä irlantilainen sankari joka jo automatkalla torkkui Oskarin sylissä, ei ollut jostain syystä vuokrannut jääkenkiä, vaan luotti omiin, sinänsä asiallisiin pitkävartisiin vaelluskenkiinsä. Mutta se ei ollut voittava ratkaisu. Hänellä ei myöskään ollut vaellussauvoja, mitä ihmettelin oikeastaan vielä enemmän, ja sen seurauksena hän sitten lipsui ja heiluikin koko ajan miten sattui. Varustukset olivat muutenkin vähän erikoiset, rekkamiehen hymy tervehti meitä nenämme edessä koko alkumatkan kun tämä jässikkä housut hieman roikkuen kulki aivan Oskarin edessä. Kylmä tuulenvire voimistui noustessamme koko ajan, joten sinne paineli varmaan aika rapeasti kylmää viimaa alaselkään ja persvakoon, mikä ei varmaan ollut optimaalitilanne. Välillä näin kun hän siinä otsalamppujemme loisteessa horjahteli vaarallisen näköisesti Oskarin suuntaan takaviistoon ja sanoinkin pojalle että nyt kannattaa ottaa sitten pari askelta lisää turvaväliä edellä menevään, että ei pudota koko porukka rotkoon jos hän rysähtää siitä päällemme. Kärkyin siinä sitten sopivaa ohituspaikkaa kun näin että tilanne ei ole menossa parempaan suuntaan ja hän hidastaa muutenkin vauhtiamme, ja viimein vähän leveämmässä kohtaa siirryimme suosiolla hänen edelleen ja jatkoimme matkaamme heti oppaan perässä vauhdikkaamman kärkiporukan mukana.


Kun tämä vaaratekijä oli nyt ohitettu, pääsimme hetkeksi nauttimaan maisemista. Tai noh, vuorista ei näkynyt kuin mustat ääriviivat, mutta tähtikirkas taivas antoi hieman iloa, erityisesti kun tähtikuviot siellä olivat vähän miten sattuivat, Otavakin eri asennossa kuin mihin kotona on tottunut. Nousu jatkui ja alkumatkaan tuli vielä viimeiset hurjemmat jyrkänteen reunat, jotka saivat aikaan meissä molemmissa hieman sydämentykytystä. Tarkkana piti olla, pimeässä kun ei oikein saanut kunnon käsitystä kuinka reunalla menimme ja kuinka iso pudotus siellä vieressä odottaisi. Toki, monessa kohtaa se pudotus olisi siellä sellainen, että ei olisi suurta hyötyä spekuloida sen mittakaavalla koska lopputulos olisi aina sama ja lopullinen... Nämä viimeiset alarinteiden jyrkännekohdat kuitenkin selvitimme ja tiesin että nyt olisi hetken aikaa hieman turvallisempaa pätkää luvassa kun lähtisimme nousemaan suorempaa ylös kahden tunturiseinämän välistä solaa. Lisäksi edessä alkoi näkyä entistä enemmän yksityiskohtia aamunkajon lähestyessä. Myös kaunis kuunsirppi nousi esiin edessä siintävän tunturisolan takaa, mitä kohti olimme kapuamassa. Kuuta kohti siis tavoiteltiin, kirjaimellisesti.

Tässä vaiheessa porukkamme oli venähtänyt melko pitkäksi letkaksi rinteessä ja selkeästi joillain oli ongelmia pysyä tahdissa mukana. Saimme viestiä että tämä irlantilainen tapaus oli joutunut jo kääntymään takaisin refugeelle todettuaan homman mahdottomaksi ja muutama muukin siellä joutui taistelemaan itsensä kanssa. Minulla ja Oskarilla ei suurempaa murhetta ollut, toki pohkeissa tuntui tuo loputon nousutaival, etenkin jääkenkien kanssa, mutta päivänvalon valkeneminen sekä otsalamppuletkojen näkeminen jo siellä kaukana rinteessä korkealla antoivat motivaatiota ja lisävirtaa. Nyt pääsi paremmin jyvälle siitä missä reittimme kulkisi ja missä vaiheessa olimme menossa. Taaksepäin katsoessakin maisemat olivat avautuneet hienosti ja käsitti paremmin kuinka korkealla jo olemme. Lumielementti toi myös oman dramaattisuutensa tilanteeseen. Tämä oli itsellenikin ensimmäinen todellinen talviolosuhteissa tehty vuorivaellus. Kun nousua oli tehty hieman reilu tunti, ryhmämme piti vähän reilumman puuskutustauon, ja siinä yhteydessä pidin huolen että otimme Oskarin kanssa riittävästi vettä sekä söimme eväspatukoita, eritoten kun aamupala oli ollut niin laiha. Olin pakannut eväät nyt järkevästi niin, että ne sai helposti ja nopeasti esiin tarvittaessa, joten lyhytkin tauko riitti tankkaamiseen. Tämäkin oppi oli sieltä Kililtä koettua, kun olin tuolloin pakannut hieman hankalasti eväät, ja lyhyillä tauoilla en niitä sitten rättiväsyneenä jaksanut ja älynnyt kaivella repun uumenista.

Vilkaisu takamaaston maisemiin	Satulakohta lähestyy jo

Tauon aikana ryhmämme saatiin taas paremmin kasaan, ja Hassanien johdolla lähdettiin taas jatkamaan. Selkeästi taas porukka jakautui kahtia vauhdin puolesta. Me menimme kärkiryhmässä ja siinä porukassa oli myös lohduttavasti mukana pari ranskalaista miestä. He höpöttivät jatkuvasti takanamme jotain ja se oli yllättävän terapeuttista ja rauhoittavaa. Sillä eihän ranskalaisten tutkimusmatkailijoiden seurassa voi tapahtua mitään pahaa, eihän? Kaikki kuuluisat katastrofit napaseuduilla ja vuorillahan ovat aina olleet jotain brittien ”expeditioneja”. Tunnetko sinä ketään kuollutta ranskalaista naparetkeilijää? Noh, tämä harhainen ajatus seurassani jatkoimme kapuamista, ja hetken helpompi osuus alkoi taas vaihtua pykälää tiukempaan nousupätkään. Olimme nyt lähestymässä nousumme keskiosuuden solassa kulkeneen polun loppunousua, ja taas piti mennä siksakilla polulla missä välillä kivet puskivat pintaan ja vieressä saattoi olla koko vaellussauvan syvyydeltä upottavaa lunta, sekä kivenkoloja minne jalka voisi upota hetkessä. Tälläkin kohtaa oli taas hieman hurjempaa jyrkännettä tarjolla polun vieressä, ei ehkä sellaista mihin kuolisit jos putoaisit, mutta luultavasti muutaman raajan menettäisit ja osittain halvaantuisit. Päivänvalo alkoi nyt kajastaa jo riittävästi ja pystyi sammuttamaan otsalamput. Lämpötila ei kuitenkaan hirveästi ollut kohonnut, sillä noustessa myös tuuli oli yltynyt ja se aiheutti omat vilunväreensä niin kroppaan kuin myös psyykkeeseen aina jyrkempiä kohtia kavutessa. Oli vedettävä huppua päänsä päälle, onneksi takista löytyi sellainen. Sillä sai vähän pidettyä naamaansa suojassa viimalta.

Lähestyimme jo Toubkalin itäisen ja läntisen huipun välistä satulaa ja saavuimme sinne melko sopivasti auringonnousua ihailemaan. Tai olihan se jo horisontin yläpuolella reippaasti, mutta me näimme sen nyt ensi kerran nousumme aikana. Kello oli suunnilleen 8 aamulla eli olimme nyt nousseet noin 3 tuntia refugeelta. Olimme päässeet 3950 metrin korkeuteen, Toubkalin satulaan, mutta vielä olisi urakkaa jäljellä. Kenties se vaikein osuus. Pidimme ryhmämme kanssa pientä taukoa tuulisella satulalla, missä kylmä viima pääsi puhaltamaan viimeinkin oikein kunnolla. Nousun aikana oli tullut juotua nestettä paljon joten rakko oli aika räjähdyspisteessä. Siinä aukealla kallioisella rinteellä ei juuri piilopaikkoja löytynyt, mutta jonkun kivenlohkareen olin siellä kauempana näkevinä, minkä taakse yritin hivuttautua katseilta piiloon suorittamaan tyhjennysoperaatiota. Ilmeisen onnistuneesti hämäysoperaatiotani suoritin, kun muka samalla katselin hienoa auringonnousumaisemaa sen minkä siinä kykenin, ja kun sitten lähdin palailemaan takaisin ryhmämme luo ja vetelin vetoketjua kiinni, niin eikös sieltä perässä tullut uteliaana yksi vaeltaja, ja harhalenkkini nähtyään tuli kyselemään että oliko siellä hienot maisemat? Noh, mitä siihen vastata voi, totesin että ookoo. Vai olisiko pitänyt sanoa kenties ”oli kyllä hieno sateenkaari”?


Vilu alkoi käydä todelliseksi mitä pidempään paikalla oli, joten opas patisti meitä jatkamaan matkaa. Jatkoimme taas pienen pätkän eteenpäin, ja tulimme seuraavalle pikkutasanteelle noin 4000 metrin korkeudessa. Siitä saimme nyt näkyviimme viimein Toubkalin huipun. Ja näköala oli mahtava, hurjakin. Loppureitti kiertäisi kaarevaa vuorenharjannetta pitkin huipulle ja suoraan välissämme oli jyrkkä rotko. Ihmisiä näkyi pieninä muurahaisina harjanteen varrella ja huipun luona. Viimeistään nyt iski realismi siitä että oltiin vuorella, korkealla vuorella. Ja että täällä olisi kohtalaisen jylhää vaellusboogieta tarjolla. Taaksepäin katsoessa näin että keli oli muuttumassa huonompaan suuntaan. Pilviä oli kertymässä naapurivuorien ympärille ja olin vähän huolissani siitä että ehtisimmekö laelle ennen kaiken peittävää sumua. Itse olin valmiina siksi jatkamaan ripeästi, huolimatta väsyneistä jaloistani, mutta aistin Oskarissa nyt pientä väsymystä, pientä pelkoakin, sekä valittelua kylmyydestä, erityisesti sormissa. Tämä tuntui nyt olevan se kohta, missä minun piti vuorostani ottaa vetovastuuta vauhdinpidosta ja etenemisestä. Sain tsempattua Oskarin liikkeelle ja kuljin taas hänen perässään tasaisesti ohjeita ja kannustusta antaen. Kovat tuulenpuuskat heilauttivat meitä aina välillä kulkiessamme rinteen reunaa pitkin, ja Oskari painui aina kovemman puuskan tullen hieman kyykkyyn pelätessään kaatuvansa tuulessa. Onneksi puuskat puhalsivat alarinteen puolelta, joten ne eivät olleet aivan niin vaarallisia kuin olisi voinut olla, mutta silti, ne hidastivat matkantekoa ja toivat siihen lisää draamaa.

Nousua satulasta kohti 4000 metrin pysäkkiä	Ei naurata enää, pelkoa ja vilua Las Toubkalilla
Pilvisyyttäkin alkoi olla jo enemmän	Maisemia etelän suuntaan

Viimeiset parisataa metriä osoittautuivat koko reissun vaikeimmiksi ja vaarallisimmiksi. Reitti meni todella jyrkkää vuorenrinteen reunaa, missä polku kulki aivan jyrkänteen reunalla, josta putoaminen olisi ollut kuolemantuomio. Kuljin aivan Oskarin perässä, ja käskin rauhallisesti katsomaan suoraan eteensä, pitämään sauvat tukevasti lumessa, ottamaan pieniä varovaisia askeleita, ja edelleen, katsomaan suoraan eteensä, ja etenemään rauhallisesti. Mantranomaisesti toistelin tätä koko tuon jyrkänneosuuden ajan, jotta huomio ei herpaantuisi hetkeksikään. Alitajuisesti hoin näitä samalla ehkä myös itselleni, jotta pysyisin keskittyneenä koko ajan. Pidin kättäni lähellä Oskarin reppua ja hänen sivullaan, jos hän horjahtaisi, jotta saisin mahdollisesti otettua hänestä kiinni. Varovaisesti etenimme metri kerrallaan, pitkässä vaeltajien letkassa, kovassa viimassa, johon oli alkanut sekoittua myös lumisadetta ja pieniä rakeita, mitkä pistelivät naamaamme. Tämä osuus tuntui kestävän loputtoman pitkään, vaikka matkaa ei ollut paljoa, eikä aikaakaan siihen todellisuudessa varmastikaan kauaa kulunut. Mutta jokainen askel oli mietittävä, oltava valppaana, eikä yhteenkään virheeseen ollut varaa. Tähänkään ei voinut pysähtyä, eteenpäin oli nyt jatkettava.

Viimein pääsimme jyrkännevaiheen ohi, ja olimme hieman turvallisemmalla ja leveämmällä lakitasanteella, Huippu näkyi sadan metrin päässä edessämme ja pystyimme hieman helpottuneena taas jatkamaan loppumatkan. Molemmilla oli vielä melko jännittynyt olotila äskeisestä kauhun pätkästä, mutta pikkuhiljaa fiilis alkoi muuttua positiivisemmaksi voitontunteeksi kun astelimme viimeiset askeleet Toubkalin huipulle, 4167 metrin korkeudessa! Siellä ihastelimme maisemia ja otimme valokuvia, yhdessä muun vaellusryhmämme kanssa. Toinenkin porukastamme oli kuulemma joutunut jättämään leikin kesken satulaan 4000 metrin kohdalla, koska jalat eivät yksinkertaisesti olleet jaksaneet enää pidemmälle, mutta muutoin seurueestamme siis 9 henkilöä vuoren pääsi valloittamaan. Olimme nyt Pohjois-Afrikan katolla. Mahtava suoritus niin itseltäni kuin 10-vuotiaalta Oskariltakin! Oppaatkin tulivat onnittelemaan Oskaria, samoin moni vaellusryhmästämme. Muita lapsia tai nuoria ei huipulla näkynyt.


Kello oli 9 aamulla, olimme käyttäneet nousuun aikaa siis noin 4 tuntia. Nousu oli ollut rankempi fyysisesti ja myös henkisesti kuin mitä olin ajatellut. Osin yllättäen tulleet talviolosuhteetkin olivat vaikuttaneet reissun vaativuuteen. Mikäli olisin ennakkoon tiennyt mitä reitillä on meitä vastassa, en tiedä olisinko uskaltanut matkaan lähteä, tai Oskaria mukaan suostunut ottamaan. Nyt kuitenkin olimme vuoremme valloittaneet, ja hyvä niin. Enää oli jäljellä paluu vuorelta alas, turvallisesti, hengissä. Ajatus oppailla oli että puolisen tuntia voisimme huipulla viettää, mutta pilvisyyden kasvaessa sekä kylmän viiman puhaltaessa ja kylmettäessä meitä, kysyin oppailta josko voisimme melko pikaisestikin lähteä takaisin alaspäin, ennen kuin keli olisi oikeasti jo huono. Erityisesti pelkäsin sitä viimeistä jyrkännekohtaa, mikäli sitä joutuisi menemään kovassa myrskytuulessa ja sumussa. Näin Oskarin naamasta että hän oli huolissaan siitä, miten paluumatka sen osalta onnistuisi. Huolissani olin myös minä. Opas sanoi että ok, lähdetään hieman aikaisemmin paluumatkalle. Hänkin oli rekisteröinyt vallitsevan säätilan ja sen kehittymisen. Kun siis kaikki porukastamme olivat valokuvat ottaneet ja taukonsa pitäneet, lähdimme suuntaamaan takaisin alas.


Lakitasanteen reunalle päästyämme, oli meillä taas edessä reitin hankalin ja vaarallisin osuus. Niin vaeltajat edessämme kuin takanammekin tiedostivat kyseisen kohdan haasteet ja sitä edettiin perätysten erittäin tarkasti. Annoin ohjeistusta tuttuun tapaan Oskarille hänen takaansa. Katse eteenpäin. Rauhallisia askeleita. Tukea sauvoilla. Katse eteenpäin. Etenimme, hitaasti, mutta varmasti. Oppaamme kuitenkin tarkkaili tilannetta ja jossain vaiheessa hän tuli Oskarin viereen ja sanoi, että voi olla apuna ja taluttaa häntä tuon pahimman kohdan ohitse. Hän siirtyi Oskarin viereen jyrkänteen puolelle, kädestä pitäen, ja vei hänet varmoin ottein sen pätkän mikä oli kaikista vaarallisin. Olin helpottunut, sillä nyt tämä osuus meni paljon levollisemmin mielin ja Oskarikin sai rauhoitettua itsensä. Se, kuinka luottavaisesti opas jääkengillään käveli jyrkänteen reunan lumihangessa, kohdassa mihin minua ei olisi saanut enää edes turvaköyden varassa, ei mahtunut jakeluuni, mutta onneksi minun ei tarvinnut siellä reunalla askeltaa. Pääsimme siis koko ryhmämme kanssa tämän pahimman kohdan ohi, ja sen jälkeen vaikka laskun aikana vastaan vielä muutamia pahoja kohtia tulikin, niin ne eivät luonnollisestikaan tuntuneet juuri enää miltään tämän nyt koetun jälkeen.

Kun jatkoimme matkaa niin sumu ja pilvisyys ympäröivät meidät kokonaan. Olimme olleet onnekkaita kun ehdimme laelle selkeämmän sään aikana ja olimme nähneet maisemat. Nyt sinne suunnanneet viimeiset ryhmät olivat luultavasti laella juuri silloin kun pilvet valtasivat huipun joten mitään siellä ei näkisi. Me jatkoimme matkaa alaspäin melko ripeästi, mutta siihen oli ehkä enemmänkin syynä kylmä viima joka meitä kiusasi, kuin se että olisi ollut vuoristotaudin oireita. Niitä ei onneksi tuntunut kenellekään tulleen riesaksi, tai sitten ne olivat niin lieviä oireita, että jäivät mahdollisten jalkakipujen ja normaalin hengästymisen alle. Alas tullessa oppaamme otti hieman suorempaa oikoreittiä, mitä en aluksi pitänyt hyvänä asiana, sillä noustessa olin jo ajatellut että parempi hieman mutkitella rauhallisempia polkuja kuin suunnata jyrkempää alas. Ihan varpaiden kannalta, sekä myös jyrkänteiden vaarallisuuden takia. Noh, nyt mentiin kuitenkin oikoreittejä, ja kun vähän matkaa oltiin edetty, ja päästiin taas sekä sumun alapuolelle että myös pahimmalta tuulelta turvaan, niin alastuloreittikin alkoi vaikuttaa ihan sopivalta. Toki edelleen piti olla tarkkana irtosoran, liukkaan lumen, ja jyrkempien kohtien kanssa, mutta kuten sanottua, kaiken jo koetun jälkeen, tämä oli vain perinteinen pakollinen paha. Ja sitä mukaa kun tuuli laantui alaspäin tullessa, myös kroppa lämpeni mukavasti ja mieliala koheni. Viimein pilvisyys alkoi kunnolla hälvetä niin alhaalla kuin takanamme ylempänäkin, eli pääsimme taas näkemään maisemia joka suuntaan. Nyt oli aikaa ihailla niitä jo paremmin.

Lähtö huipulta alaspäin	Kohti sumuisempaa rinnettä
Vielä piisasi viimaa ja pilvisyyttä	Satulan alapuolella alkoi helpottaa

Keskiosuus reitillä tuli taas leppoisasti ja isoin murhe oli lähinnä se, että varpaat alkoivat hieroa kengänkärkiä laskeutuessa, ja varsinkin kenkien ympärillä kireänä olevia jääkenkien rautoja ja remmejä. Piti ottaa välillä aina vähän omaa siksakkia että sai varpaille lepoa. Ryhmämme hajaantui yhä pidemmäksi letkaksi alas tullessa kun kukin tuli alaspäin omaa tahtiaan ja oppaatkin antoivat vähän enemmän siimaa porukalle vauhdinpidon osalta. Aurinko paistoi ja pidimme välillä pieniä juoma- ja patukkataukoja. Viimein saavuimme solaosuuden alareunalle ja saimme näkyviin kaukana alhaalla laaksossa refugeet. Vielä olisi jäljellä alarinteen jyrkänneosuus, joka pimeässä aamussa oli tuntunut pelottavalta ja jyrkältä. Mutta nyt kun sitä lähdimme alaspäin menemään päivänvalossa, oli tunne toinen. Tämä kohta ei sitten ollutkaan niin vaarallinen ja pelottava kuin oli pimeässä vaikuttanut. Eikä ainakaan sen jälkeen kun oltiin huipulla ihan toisenlaista jo koettu. Hyvä niin. Loppumatkan osaltakaan ei siis olisi luvassa enää mitään hazardihommia. Tulimme reippaasti alaspäin vielä viimeisiä pätkiä ja Oskari aivan ensimmäisenä oppaan kanssa.

Lopulta saavuimme takaisin vuoristomajoille kello 11 kieppeillä eli noin 2 tunnin laskeutumisen jälkeen. Olo oli yllättävän pirteä ja fiilis katossa. Irrotimme jääkengät vaelluskengistämme ja astelimme refugeen suojiin ja pakkaamaan sinne jätetyt ylimääräiset tavarat taas reppuihimme. Odotellessamme viimeisiä seurueemme jäseniä laskeutuvaksi vuorelta, tiedustelin oppaaltamme että onko lounas kohta luvassa, kun ajattelin että se olisi ilman muuta seuraavana tiedossa ja siinä refugeella. Mutta ei, yllätyksekseni hän sanoikin että pidetään tässä vain puolen tunnin tauko, ja sitten jatketaan takaisin kohti Imlilin kylää. Ja lounas olisi tuttuun tapaan siellä puolimatkan krouvissa. Noh, kaiken tuon aamuisen kapuamisen ja köykäisen aamupalan päälle tuntui kyllä vähän nihkeältä, että joutuisimme vielä pari tuntia tarpomaan laakson polkua ennen päivän ensimmäistä kunnon ateriaa, mutta ei kai siinä muuta sitten voinut. Samaa vähän tuskastelivat myös muut porukkamme vaeltajat. Heille olisi myös kelvannut lisäksi pieni saavutuksen juhlistamishetki refugeella, mutta kummoisia seremonioita ei olisi nyt luvassa. Otimme sitten Oskarin kanssa siinä välissä jotain patukkaevästä ja jerkkua repuistamme, että verensokerit eivät pääsisi laskemaan ja jaksaisimme nyt sinne lounaalle ilman suurempaa ahdistusta.

Kuten aina tällaisissa rankemmissa koitoksissa, niin myös nyt oli ryhmämme aika nopeasti hitsautunut jo tiiviin toverilliseksi porukaksi matkan aikana, ja juttu luisti välillämme kuin vanhoilla tutuilla. Siinä sitten kävi myös ilmi, että ainakin sille tsekkiläiselle pariskunnalle oli käynyt kuten meille, eli myös heidän alkuperäinen varaus oli peruttu vaarallisen sään takia, ja myös he olivat joutuneet siirtämään aloitustaan päivällä. Yhdessä siinä todettiin, että ehkäpä tälle siirrolle nyt oli sitten ollutkin todellinen syy, ja varmaankin oppaat tiesivät paremmin asian, eikä kyse ollut mistään vedätyksestä esim. siitä syystä että jonkin päivän lähtö olisi ollut vajaa eikä riittävästi lähtijöitä olisi ollut. Nyt kun olimme itsekin nähneet että siellä huipulla voi olla melko ilkeä keli vaikka alhaalla aurinko paistaisikin. Ja ne ylimmän osuuden pahimmat kohdat olisivat täyttä myrkkyä ja vaaranpaikkoja kovemmassa myrskyssä ja sumussa. Tyytyväisiä kuitenkin oltiin että saatiin uusi mahdollisuus päivää myöhemmin ja nyt olimme päässeet tämän reissun kokemaan, onnistuneesti. Yhtä lailla olimme tyytyväisiä oppaiden varustevinkkeihin ja siihen että jääkengät oli melko ehdottomasti vaadittu mukaan, ja että ne jääkengät olivat hyvin vieläpä jalassa pysyneet koko huiputuksen ajan. Aika samoja tuntemuksia koko reissukokonaisuudesta oli läpi porukkamme, niin reittiin liittyen, kuin ruokiin ja majoitukseen, sekä oppaisiinkin. Hyvä reissu oli saatu.

Oli aika aloittaa paluumatka refugeelta Imlilin kylää kohti. Keli oli mukavan aurinkoinen ja vaatetuksemme oli osoittautunut myös aika optimaaliseksi tämän reissun olosuhteisiin. Välikerrasto oli tauolla heitetty reppuun ja alaspäin mentäessä olisi varmaankin taas t-paitakelit tulossa loppumatkasta. Ainoa jekku oli taas liukas lumipolku laakson yläpään osalla, eli sinne 3000 metrin kieppeille saakka. Siihen saakka piti hieman varovaisemmin edetä. Mutta oppailla alkoikin nyt paluumatkalla olla melkoinen vauhti päällä. Oliko sitten kiire kotiin kun keikka oli lopuillaan vai mitä, mutta aika haipakkaa sai vetää jos halusi pysyä oppaiden ja kärkiryhmän mukana. Eikä sekään tuntunut riittävän. Taukojakaan ei juuri pidetty nyt. Totesin sitten että antaa heidän mennä. Tämä oli ehkä reissun ainoa miinus muuten hyville oppaillemme. Sanoin Oskarillekin että menkööt jos menohaluja on, minä en halunnut itseäni piippuun vetää enää tässä vaiheessa, nythän nimenomaan oli vielä aikaa ja mahdollisuuksia ihailla maisemiakin vielä viimeisen kerran. Siispä tulin omaa tahtiani, ja niin moni muukin.

Ryhmämme alkoi olla melkoisen pitkäksi venynyt letka, missä kukin talsi omaa tahtiaan kohti lounaspaikkaamme. Lumirajan alapuolella meno taas helpotti hieman, mutta kun lähestyimme Sidin kylää, oli viimeisten jyrkkien laskujen aikana oltava tarkkana irtosoran kanssa että ei lähtisi kovasti rullailemaan alamäkeä. Lounaspaikkaamme saavuimme sitten hieman ennen kello kahta iltapäivällä, mutta aika hyvin pikkueväämme onneksi pitivät nälkää siihen saakka. Lounaaksi oli melko samaa kamaa kuin edellisiltana refugeella eli perunakanakasvissettiä. Se oli ihan sopiva lounas siihen nälkään. Mitään vatsatauteja ei tältä reissulta sitten saatu, mikä oli iso bonus. Se olisi suolannut huiputusyrityksemme varmasti. Runsas käsidesin käyttö, maitohappobakteerit sekä maalaisjärki varmaankin olivat auttaneet meitä pelkän onnen lisäksi. Pelkkää pullovettä tietysti juotiin ja hirveästi ei mihinkään jokivedessä huuhdottuihin kasviksiin koskettu. Samoin joku flunssa tai peruskorona olisivat olleet varmaankin aika kohtalokkaita korkeammassa ilmanalassa matkan jatkamisen kannalta.

Jää hyvästi Refuge!	Hiljalleen lumikin häipyi polulta
Tuttua soraisempaa rinnettä taas	Taukoa taukopaikalla

Sidistä jatkettiin eteenpäin edelleen melko lennokkaalla askelluksella. Maisemat alkoivat tässä vaiheessa rauhoittua jo sen verran vaatimattomammaksi, että maisemia ei juurikaan tullut suuremmin enää ihmeteltyä. Muulien väistelykin meni jo rutiinilla. Nyt kuitenkin pitkän päivän taivallus alkoi jo tuntua Oskarilla jaloissa, eli ensimmäisen kerran reissulla hän alkoi valitella väsymystään jalkojen osalta. Minulla ei pahemmin onneksi nyt jalkoja särkenyt, mutta nämä on aina vähän yksilöllisiä juttuja. Viimeiset kilometrit menimmekin sitten Oskarin kanssa samaa tahtia ja minä jouduin siinä vähän aina välillä tsemppaamaan, kun hänelläkin alkoi jo mennä hermo oppaiden kovaan rallivauhtiin. Saavutimme lopulta laakson pohjan ja Aroumdin kylän mistä alkoi maantie. Siellä opas odotteli ryhmän saapumista, ja olin jo henkisesti valmistautunut että loppumatka Aroumdin kylästä Imlilin kylään mentäisiin niitä kapeita ja jyrkkiä sekä liukkaita kiviportaita mitä oltiin alkumatkastakin tultu, mutta nytpä hän lähtikin viemään meitä autotietä pitkin kävelle laakson toista puolta eli länsireunaa pitkin. Toisaalta oli ehkä hyvä että välttäisimme ne lukuisat porrasaskelmat ja pujottelun siellä kojujen välissä, toisaalta nyt sitten käveltäisiin asvalttitietä ja kovaa hiekkatietä vähän jo turtunein jaloin.

Tietä pitkin siis mentiin ja edessä se tie näytti vain nousevan ylemmäs vuorenrinnettä. Olin että ei helkkari, vieläkö tässä joku tarpeeton kiertotie ja nousu taas keksittiin oppaiden toimesta, mutta pian onneksi opas kääntyikin maantieltä jollekin oikopolulle, mikä alkoi siksakkina laskeutua rinteeltä alas kohti Imlilin kylää. Sitä sitten lompsittiin alaspäin ja taas kerran alkoivat viimeiset kilometrit ja sadat metrit tuntua aivan tarpeettoman pitkiltä. Energiatkin olivat taas vähenemään päin. Noh, jonkin aikaa sitä mutkittelua kun oli alaspäin tultu, saavuttiin viimein Imlilin kylän laidoille, ja siitä oli sitten enää joitakin satoja metrejä jäljellä Imlilin keskustaan ja lähtöpaikallemme. Viimeiset askeleet otettiin ja olimme vähän neljän jälkeen takaisin opasfirman varastolla. Eli noin 4,5 tuntia kului meillä paluumatkaan refugeelta Imliliin. Palautimme vuokravälineet ja maksoin molemmille oppaille tippiä 100 dirhamia per nuppi kun olin haarukoinut nettitietojen perusteella sen ehkä olevan passelissa suuruusluokassa. Aivan sama, sillä mentiin.

	Imlilin kylä näkyy jo siellä alhaalla
Aroumd Highway - Rock Aroumd The Clock

Sitten olikin enää vuorossa vain minibussikyytimme takaisin hotellillemme. Se saapui sovitusti, ja kun oltiin kotimatka sen kyydissä kärvistelty, päästiin taas hotellillemme missä ehdimme iltapalapöytään palkitsemaan itsemme kaikenlaisilla jälkiruokaherkuilla, ja jakamaan vaelluskokemuksemme muun perheen kanssa. Kun tämä rankin osuus lomasta oli nyt onnistuneesti suoritettu heti alkupäivien aikana, olikin mukavaa hyvällä omallatunnolla hypätä heti seuraavana päivänä allasalueen vesiliukumäkien ja allasbaarin tarjonnan vietäviksi.

	...myös allasbaarin antimet oli nyt ansaittu
Heti jälkiruokabuffetin pariin...
	...ja silloin olikin hyvä korkata repun pohjalle unohtuneet lakituskarkit!
Kotimatkalla nähtiin vielä Alpit...

Itselläni on ollut jo kymmenen vuoden ajan poltetta päästä ainakin vielä kerran jonnekin vähän kauemmas ja korkeammalle kuin nuo perinteiset Lapin tunturit. On tullut mietittyä reissua Alpeille, tai haaveiltu jostain helkkarin Aconcaguasta, mutta realiteetit ovat tulleet vastaan, niin budjetin, aikataulun kuin oman kunnonkin osalta. Tämä yllättäen eteen tarjoutunut mahdollisuus ja reissu, Toubkalin valloitus, osui nyt aika hyvin tähän hermoon, ja toi jonkinlaista täyttymystä siihen poltteeseen, ainakin hetkellisesti. Erityisesti tämän vuorireissun lumielementti oli jotain uutta ja haastavaa, mikä osaltaan vielä korosti retken erityisyyttä. Eli itselleni tämä kokemus oli aikalailla se mitä pitikin. Oskarille tämä oli lajissaan heti kertaluokkaa rankempi reissu mitä on päässyt koskaan aiemmin kokemaan. 10-vuotiaalta se oli häkellyttävän kova ja hieno suoritus. Isänä ei voi olla kuin erittäin ylpeä pojastaan. Toivottavasti myös hänellä tämä reissu säilyy muistoissa positiivisena kokemuksena koko loppuelämän. Vaelluskipinä kuitenkin on jo syttynyt, siitä ei pääse mihinkään. Melkeinpä heti kun vuorelta oli alas laskeuduttu, olikin kysymyksenä jo se, että mentäisiinkö iskä taas ensi kesänä Lappiin vaeltamaan...?

- vaellusten etusivulle -