HIGHLANDS & ISLANDS

Skotlanti on aina ollut siellä to-do -listani keskipaikkeilla odottamassa vuoroansa. Englantia on nähty pitkin ja poikin mutta pitkä ajomatka sieltä ylämaan nummille ei koskaan houkutellut. Myös aika oli rajoittava tekijä. Tämä kaikki siihen asti, kunnes ystävämme Raijan Aero päätti ottaa ja avata suorat lennot Tampereelta Edinburghiin. Kesällä 2010 saisi siis olla Skotlannin keikka vuorossa. Ja koska aiempien kesien rastit olivat olleet rankkaa vaellusta, jäisi tämänvuotisessa episodissa ne suuremmalta osin väliin kun tekisimme vain päiväkeikkoja rinteille (mm. Brittein korkein vuori Ben Nevis) ja pääosa reissusta olisi autolla kruisailua ja pohjoisen Skotlannin ja saarten ihastelua. Matkoillani mukana kärpäspaperin tavoin roikkunut discoviiksi, karva-Mika oli taas mukana jo ensimetreistä lähtien. Kun molemmat laatuviskin ystävinä aloimme yhyttää matkasuunnitelmiin mukaan lukuisia tislaamokäyntejä, heräsi vanhan parran (tai karvan) mielenkiinto myös ja niin mukaan saatiin myös Mikan faija ilman beeämweetä. Kun tiedetään käryämiseni laatu niin voidaankin sanoa, että matkaseurueessa olivat siis isä, poika sekä pyhä henki. Tällä kolminaisuudella sitten nousimme lentävään irlantilaiseen ja pakenimme kesän skandinaavisia ennätyshelteitä takuusateiseen brittilandiaan... Olin valinnut matkakengikseni vaelluskengät. Jaksoin ottaa vain yhdet tossut reissuun ja punnitsin että otanko lenkkarit ja kärsin mahdollisesti hieman vuoren rinteillä vaiko vaelluskengät ja kärsisin ehkä enemmän citymaastossa. ONNEKSI otin vaelluskengät.


Päivä I : Tampere --> Edinburgh - Fort William

Laskeuduimme siis Edinburghiin ja seuraavana vuorossa olikin jo vuokra-auton haku. Vanhana perfektionistina en ollut jättänyt mitään sattuman varaan vaan autot ja majoitukset oli toki varattu etukäteen jotta ei tulisi suuria yllätyksiä. Kävelimme siis vuokrafirman tiskille ja avaimet saimme kouraan. Päivän valinta oli näppärä VW Golf manuaalivaihteilla ja ilmastoinnilla. Heti alkuun olin istua repsikan penkille joten eikun tervetuloa peilikuvamaailmaan. Siis kuskin paikalle sinne oikealle puolelle. Hetken aikaa hahmottamista ja sitten varovasti liikkeelle. Auto oli ärhäkkä vaikka volkkareita vihaankin ja ajettavuus ok. Penkit olivat taattua paskaa saksalaislaatua joten joka jampan selkä oli kipeänä heti alkumetreistä. Mika kuitenkin hoiti kartanlukijan leiviskäänsä tyylillä ja oli näppäränä lataillut kännykkäänsä skottien tiekartat jo etukäteen joten vaikka GPS vähän takkuilikin niin ainakin karttapohjat löytyivät. Siitä sitten vauhdikkaasti isoja teitä pitkin pois lentokentän tuntumasta ja kohti ylämaita reittimme alkoi kulkea. Päätimme jättää Edinburghin kaupunkiin tutustumisen viimeiselle päivälle jälkiruuaksi. Jo heti alkuunsa alkoivat käänteismaailman hankaluudet. Vasemmalla kädellä oli PIRUN VAIKEA käyttää vaihdekeppiä. Mikään vaihde ei tuntunut menevän silmään ja aina kun oli hetken ollut molemmat kädet ratissa ja alkoi taas vaihdetta hapuilla niin vaarana oli kuskin oven avaaminen kun oikea käsi tarttui tietysti vaistomaisesti ensimmäiseen kahvaan mikä löytyi... Tästä viisastuneena pitelinkin vasenta kättä melkein koko alkumatkan vaihdekepillä jotta tatsi säilyi. Yllättäen tuo vaihderuljanssi osoittautui juurikin hankalimmaksi asiaksi eikä liikenteen perspuoleisuus. Liikenneympyrät olivat helpompia käsitellä peilikuvana kuin perusristeykset joita briteissä ei juurikaan ole.

Pääsimme Mikan kellontarkalla kartanluvulla ja rohkealla ajotyylilläni pikapuoliin oikealle moottoritielle joka johti pohjoista kohti. Olimme M90 -tiellä matkalla kohti Perthiä. Paikannimet olivat kuin Australiasta, oli Perth, Aberdeen ja Dundee ilman Crocodilea. Kohta olimme ajamassa Forth Road Bridgeä pitkin. Jumagegga... Veti hiljaiseksi. En paljoa kartasta ollut ennakkoon katsonut millaisia teitä pitkin ajelisimme ja tämä silta oli kuin Golden Gate mutta vain pirusti suurempana! Noh, ei se ole mutta kuitenkin, järkyttävän large joka tapauksessa. Isoin mitä pitkin on tullut itse ajeltua. Vaikka ei siinä suuremmin liikennevirrassa väärää kaistaa ajaessa ehtinyt maisemia ihailla niin sivusilmällä kun mulkoili niin kunnioitusta herätti. Aivan mahtava rakennelma ja todellakin puskista tuli. Harmitti vain kun ei kuvaa ehtinyt ottamaan. Tosiaan pituutta sillalla on 2,5 km ja 44m korkeudessa ajeltiin että maisemia näki. Ja vieressä meni samankokoinen rautatiesilta jolla ikää oli jo toistasataa vuotta. Huhhuh. Skotti-insinöörien taidonnäyte.

Matka jatkui ja muutaman tunnin kuluttua saavuimme Pitlochryn idylliseen pikkukaupunkiin jossa oli jo pakko pitää breikki ja napata sapuskaa. Vedimme riskillä parkkialueelle ilman lipukkeita ja suunnistimme pubiruuan ääreen. Jotenkin oli sellainen maratonasenne reissun suhteen että mäkeissä ja burgerkingeissä EI poiketa vaan nyt syödään haggista ja muuta skottiroinaa oikein urakalla. Siispä sopivan näköiseen pubiin asteltiin ja tilattiin listalta joku perinteisen epämääräinen meat pie -mössö ja katsottiin mitä tuleman pitää. Noh, sieltähän tuli ihan pätevä setti. Hieman karjalanpaistin tapainen lihasatsi, paksut ranskisperunat sekä mystinen voitaikinapiirakka jota dippailtiin sitten siihen lihakastikkeeseen niin kauan että se saatiin kokonaan syötyä. Maku oli yllättävänkin turvallinen ja ateria täyttävä. Ruokajuomana kokeilimme Belhaven Best -olutta joka osoittautui yhdeksi reissun parhaista oluista. Kerrassaan nautittavaa.


Pitlochryn jälkeen tiet sen kuin pienenivät kun jatkoimme matkaamme vauhdikkaasti ilman suurempia stoppeja kohti Fort Williamia. Tiet olivat sellaisia että Suomessa nopeusrajoitus olisi kuusikymppiä ja silti hirvittäisi. No, olivat ne Skotlannissakin laittaneet sen 60 nopeusrajoitukseksi, oli vain mailit kyseessä! Autot viistivät kylkeä pitkin vastaan miljoonaa kun paikalliset olivat tottuneempia näihin kärrypolkuihin ja vääränpuolen liikenteeseen. Itselläni jokainen vastaantulija aiheutti alkuvaiheessa pakollisen paniikkikoukkauksen pientareen puolelle ja sisulla uskalsin jotain 40 mailia tunnissa päästellä aina kun vähän helpotti... Jossain vaiheessa sitten vielä huomasin vitosvaihteella ajaessa että mitä helkkaria täältä vielä boksista löytyy, kuutosvaihde?!?! No sitäkin piti sitten opetella käyttämään. Lampaita ei tiellä onneksi suuremmin näkynyt joten mitään yllätysmomentteja sen suhteen ei tullut. Matkalla pysähdyimme ihailemaan Lagganin patoa josta alkoi jo avautua näköalat Skotlannin ja Britannian korkeimmille ylänkömaille sekä Ben Nevisin (1344m) rinteille. Siellä olisi matkamme tärkein vaelluskohde odottelemassa. Kun aloimme lähestyä Fort Williamin pikkukaupunkia havaitsimme että tuossahan sijaitsee Ben Nevisin tislaamo heti tien vieressä! Sinne siis pikainen koukkaus ja vaikka millekään kierrokselle emme lähteneet niin tuli käytyä vierailukeskuksessa katsomassa millaista on tislaamon tarjonta. Sen jälkeen olimmekin ajomatkasta melko uupuneina valmiita siirtymään majapaikkaamme. Löysimme Backpackers-ketjuun kuuluvan hostellimme helposti ja parkkiruutukin oli vapaana pihassa. Hyvä näin. Saimme 6-hengen yhteishuoneen ja jokainen vuode oli nimetty kuuluisan skottinäyttelijän mukaan. Mikan isäukko, Juha, sai Sean Conneryn vuoteen. Samaa näköä heissä myös hieman oli. Huonetta oli jakamassa muutama ranskalaistyttö koska majoitusvaraukseemme olin etukäteen laittanut että "male/female dorm? - don't care". Jännitystä peliin siis... :-D Huoneen seinällä oli tiukkoja ukaaseja käyttäytymissäännöistä, mm. "No diving" sekä "No heavy petting". Noh, katsotaan nyt...

Laggan Dam, dam you.	Taustalla alkavat esiin jo nousta Ben Nevis ja lähikukkulat...
Sean Connerymme, Juha	"No heavy petting" ...how 'bout medium?

Illaksi käppäilimme Fort Williamin high streetille katsomaan toimintaa ja siellä joku nuorisoporukka soitteli säkkipilliä ja yleinen iltameininki alkoi aktivoitua. Käväisimme pikaisilla yhdessä pubissa ja kuvailimme jotain paikallisen linnan raunioita jonka mukaan kaupunki oli nimetty, mutta sen jälkeen olikin jo aika siirtyä unten maille majapaikkaan jotta seuraavan päivän rankka vaellusurakka "mäelle" saataisiin kunnialla pakettiin. Alustavasti infolehtiset antoivat arvioksi 6-8 tuntia valloituksen kestoksi joten päätimme lähteä riittävän ajoissa matkaan. Se vaati ajoissa nukkumaan menoa. Yöllä heräilin pari kertaa ranskalaisen muijan nauramiseen. En tiedä nauroiko unissaan vai sille että kuorsaus ja pieru täyttivät tupamme kun kolme raavasta kollinvonkaletta siellä röhnöttivät. Ja aamulla kun pakkailimme suht hiljaisesti ja jotain juttelimme niin sieltä yläpetiltä vielä jotain kirosi että "i am still sleeping here...!". No jos on niin perhanan tarkkaa toimintaa niin voisi sitten majoittua ihan omassa huoneessa. Kyllä yhteishuoneessa pitää aina pieneen meluun ja härdelliin varautua. Ihme jäkäjäkä.

Majatalomme, Fort William Backpackers	Olutta on siinä monenlaista, monenlaista...

Päivä II : Ben Nevis


Ensimmäinen aamumme Skotlannin maaperällä oli siis aikainen ja jännittynyt. Pakkasimme kamamme ja lähdimme ajamaan autolla pari kilometriä pikkutietä aivan vuoren juurelle. Auto käyntiin ja heti ensimmäisessä isossa risteyksessä ryhmityin päin persettä ja suihkin jostain No Entry -välistä liikenteenjakajia pujotellen oikealle väylälle. Onneksi oli hiljaisempaa liikennettä niin ei käynyt suurempia murheita kuin hetkellinen häpeä. Perillä vuoren juurella sitten haukkasimme kevyen kenttäaamupalan, laitoimme vähän evästä valmiiksi ja olimme valmiina lähtöön. Mikalla oli näppärä olkalaukku jonne meni omat eväät ja pikkusälää. Minulla ja Juhalla ei pikkulaukkuja ollut joten... päätimme käyttää Morrisons-marketin muovikasseja eväidemme kantamiseen. Kartta ja kompassi taasen laitettiin... niin... ei meillä ollut karttaa tai kompassia. Eiköhän polku laelle vie. Viehän?

Muistikuvani ovat hämäriä...	Glen Nevisin alueen vuoria edessämme.

Ben Nevis on siis 1344 metriä korkea ja Brittein saarten korkein vuori. Korkeutta on suunnilleen saman verran kuin Haltilla. Nousua oli kuitenkin paljon enemmän. Lähtöpisteemme sijaitsi merenpinnan tasossa koska rannikolla olimme. Nousumetrejä tulisi siis tuo 1344 metriä. Haltin ympäristön taso taas on noin 900 metriä merenpinnan yläpuolella. Nousumetrejä on siis vain 400 metriä. Tosin vaellusmatka itse tunturin juurelle on pidempi, Ben Nevisin juurellehan me pääsimme autolla. Eroja siis oli puolin ja toisin kummankin eduksi. Itse ajattelin nousun vastaavan Saanan valloitusta rankkuuden puolesta. Vaikkakin Saanalle menevätkin portaat. Toisaalta Nevisin polku vaikutti hyväkuntoiselta. Todellisuudessa noususta tuli kuitenkin paljon rankempi kuin päiväkävely Saanalle aikanaan. Lähdimme polkua eteenpäin ja ylöspäin ja naureskelimme hifisteille jotka vetivät tällaista päivälenkkiä kävelysauvojen ja merkkivaellusvaatteiden kera tai osa jopa rinkka selässä. Tosin emme varmaan suurta kunnioitusta herättäneet farkuissamme ja Morrisons-pusseja kantaessamme. Moni varmaan jo laittoi naamamme mieleen ja ajatteli näkevänsä ne uudestaan huomisen iltapäivälehdessä, "Finnish idiots lost in the mountains".

Alkunousun maisemia	Tarina vuorelta

Päivän sää oli passeli. Pientä puolipilvisyyttä ja tihkua oli ilmassa ja kuten reissulla tuli huomattua niin skotlantilaiset sadepisarat eivät ilmeisesti voi koskaan kasvaa kooltaan sitä tihkua isommaksi. Jotenkin tuntui että rankinkin rankkasade siellä oli vain sitä tihkua mutta hieman tiheämmässä. Ilma oli melko hiostava ja huolekseni huomasin että jo loivat alkunousut niittyrinteillä saivat hien virtaamaan ja puuskutuksen minulla alkamaan. Samaa ei näkynyt Juhasta tai Mikasta mutta itselleni jo alku teki rankkaa. Vettä kului ja pieni pelko oli persauksissa että riittääkö kunto tai vesi, mutta kun vanha dieselini alkoi lämpiämään niin ylemmäs päästessä pääsin juonesta kiinni. Myös viilentävät tuulet alkoivat heräillä ylempänä ja helpottivat erityisesti minun olotilaani. Alkuvaiheessa ei ollut ihan selvyyttä mikä edessä olevista jylhistä vuorista olisi kohteemme mutta asteittain polku alkoi kaartua kohti erään kurun pohjaa ja saimme loppureitin näkyviimme. Samalla polku ylempänä muuttui helppokulkuisemmaksi koska pusikot harvenivat ja itse polku leveni hieman. Nousukulma oli reipas joten korkeusmetrejä karttui plakkariin nopeasti mikä tuntui hyvältä asialta hiostavassa kelissä. Reilun tunnin kuluttua olimme saavuttaneet ensimmäisen satulan n. 600 metrin korkeudessa ja vuorossa oli tauko paikalla. Edessä ja takana kulki loputon jono vaeltajia kohti vuoren lakea, kuin pyhiinvaelluskulkueessa konsanaan. Oli nuorta, vanhaa, turistia, hifistelijää, reppanaa, tekijää, pätijää, näkijää.

Tästä eteenpäin polku kulkikin sitten itse Ben Nevisin kylkeä pitkin ylös siksakkia ja alhaalta katsottuna se näytti kohtalaisen hurjalta reitiltä. Lisäksi koko laki oli sankan sumun peitossa viimeisen parinsadan metrin osalta. Mitä siellä olisi, sitä voisimme vain arvailla. Jatkoimme kuitenkin eväät syötyämme matkaamme. Tässä vaiheessa hylkäsin muovikassini koska sain jo loput kamani taskuihini ja minua suoraan sanottuna nolotti näyttää niin urpolta sen muovikassin kanssa siinä rinkkaporukassa. Lisäksi molemmat kädet oli hyvä saada vapaiksi jos konttaamishommiksi menisi kapuaminen jossain vaiheessa. Juha jatkoi sissinä muovikassin kanssa, näyttäen juuri ostoksilta tulleelta tyylikkäässä liiviasussaan. Tästä eteenpäin alkoivat maisemat avautua todella, näköalat olivat erilaisia kuin olin tottunut, jylhempiä kuin Suomessa mutta kuitenkin pehmeitä. Ja kaikki oli vihreää. Ei lunta, suuremmin kivikoita, vain vihreitä kukkuloita ja vuoria. Polulla alkoi olla paljon irtokiviä ja soraa mikä liutti joka toisella askeleella yhden alaspäin. Se oli kuluttavaa maastoa joten reitin rankkuus alkoi taas kasvaa. Tässä vaiheessa olin kuitenkin parhaassa hapessa meistä kolmesta joten totesimme että olisi viisainta jos jatkaisin hyvää vauhtiani laelle asti ja Mika jäisi isänsä kanssa tulemaan taaempana omaa tahtiaan koska nyt heillä oli vuorostaan hieman vaikeampi hetki menossa. Kännykällä sitten tekstailisimme jos jotain olennaista tapahtuisi. Aloin siis tarpoa reippaasti ja sainkin monta selkää vastaani kun ylös kinkesin nuoruuden innolla. Tässä vaiheessa alkoi jo tuntua varmalta se että laelle päästään. Alkumetrien hikoilut ja tuska olivat jääneet unholaan. Kerrankin näinpäin. Ja sitten tajuntaan pamahtivat vaellusanthemit. Perinteiseen tapaan. Lue vanhempia kertomuksiani jos et tiedä. Aivan puskista synapseissani poukkoili Arkihuolesi kaikki heitä -virsi. Sellainen tunnelma oli tällä kerralla matkalla mukana. Edelleenkään ei kannata tässä aiheessa kysyä että "miksi". Nyt huomasin myös että oli aivan mahtava asia valita reissuun vaelluskengät. Lenkkareilla koko kivikkopolku lätäköineen olisi ollut yhtä helvetaa joten kunnon tukevilla ja vedenpitävillä kengillä monelta murheelta vältyttiin. Myöhemmin reissussa saarilla yms. maasto oli myös vetistä joten aivan oikea valinta tuli edes jossain tehtyä.

Matkalla kohti 600m:n tasannetta ja taukoa.	Satulasta alkanut varsinainen nousu-ura laelle näkyvissä.
Vielä vilkaisu taakse ennen sumun sekaan syöksymistä.	Ken tästä käy saa kaiken näkyvyyden heittää...

Jossain kilometrin korkeudessa polku alkoi painua sumuun ja näkyvyys pudota nollaan. Onneksi polku oli tähänkin asti ja oli myös loppuun asti leveätä uraa joten ei ollut pelkoa että mihinkään rotkoon tai rinteeltä alas olisi pudonnut. Lisäksi tuuli oli hyvin vähäistä. Myös jatkuva ihmisvirta molempiin suuntiin auttoi pitämään reitin selkeänä vaikka pitkälle ei nähnytkään. Mitään selkeää käsitystä nousuprofiilista ei ollut kun kunnon karttoja ei ollut mutta alustava kutina oli että laellenousu olisi jyrkempää, ja sitten itse laella olisi edessä vähän pidempi tasaisempi tallustelu itse loppunyppylälle. Näillä odotuksilla etenin usvan seassa ja osin harmittelin kun maisemia ei nähnyt mutta toisaalta hyvä että ei mitään myrskyäkään tullut. Jatkuva pieni tihkusade kasteli vaatteita ja pikkuhiljaa alkoi jo vilu hiipiä puseroon. Menin tyhmänä jättämään valloituspullon viskiä Mikalle joten taskulämmintä ei ollut mutta toisaalta se oli hyvä pantti siihen että odottaisin heitä laella enkä karkaisi minnekään. Olotila keskellä usvaa oli maaginen. Kuljin hetken aikaa aivan yksin loppunousua ja ainoa mitä sankan sumun keskeltä pilkahteli esiin olivat suuret kiviset reittimerkit, keot jotka nousivat aavemaisesti esiin keskeltä sumumerta, kuin karikot merellä. Pikkuhiljaa nousu taittui ja huomasin kuinka älyttömän kapea lakitasanne oli. Oikealla puolellani oli useampi reittimerkki ja heti niiden takana vaarallisen jyrkkä etelärinne. Mutta samalla huomasin vasemmalla polun vieressä noin metrin päässä jyrkän rotkon ja kurun pohjoisen puolella. Todella huonoissa sääoloissa tämä olisi voinut olla vaaran paikka. Onneksi olin kuitenkin skarppina ja näkyvyyttä oli se muutama metri edes.

Rotko askeleen päässä.	Sotamuistomerkki laella.

Aloin valmistautua lakitasanteen muutaman kilometrin vaellukseen kohti lopullista huippua mutta tuskin olin edennyt pariasataa metriä kun edestä alkoi jo kuulua ihmisjoukon mökäilyä ja asteittain sumusta nousi esiin muutamia isompia kivipaasia. Ensin tuli jokin muistomerkki Skotlannin lipulla varustettuna ja heti perään sain silmiini lopullisen lakipaaden. Yllättäen itse laki olikin näin pieni, ilman karttaa tosin ulkomuistista näitä ei aina oikein muista... Mitäs siinä sitten. Onnistumisen iloa koin ja 3 tuntia melko lailla tasan kului nousuun mikä oli mielestäni ihan ok saavutus. Napsin Mikaa ja Juhaa odotellessani kuvia laella sen mitä siellä sumussa nyt näki ja söin suklaata ja palauttelin itseäni. Laella oli vanhan tutkimusobservatorion rauniot joiden suojissa oli hyvä lämmitellä hetki kun kostea viima puhalsi pitkin aukeaa vuoren lakea. Nyt päässäni soi ehkä maailman paskin biisi, Geir Rönningin Victory, MM-kisabiisi. Suomalaisten oma eye of the tiger. Ei juma... Ihmisiä oli hyvä joukko laella, parisenkymmentä ja koko ajan uusia saapui kun edelliset lähtivät paluumatkalle. Puolen tunnin odottelun jälkeen Mika ja Juhakin sitten laelle saapuivat ja ihan hyväkuntoisen oloisina. Tosin Mikan silmälasit olivat niin huurussa että liekö kylkiviiva-aistilla tullut viimeiset metrit vai...? He myös olivat positiivisesti yllättyneet loppumatkan lyhyydestä laella. Juha piti edelleen uskollisesti ostoskassia kädessään ja saattoi olla ensimmäinen ostosten kanssa Benin valloittanut. Otimme palkinnoksi reilut tömpsyt perus Whyte & Mackay -blendiskottilaista joka ajoi asiansa tässä tuiskussa. Jos ei muuta niin ainakin mieltä lämmitti. Kun räpsimme vielä muutamia valloituskuvia laella niin näimme pari kaveria banaanipuvuissa (!) myös laella. Teki mieli kysyä että "kuka hävisi vedon?" mutta annoin asian jäädä arvoitukseksi. Ehkä parempikin niin. Polttarit tai vedonlyönti niin kyllä tätä jengiä katsottiin JOPA pidempään kuin meitä suomalaisia "shoppailijoita".

KooPee GeeBeen laella!	Turvapaikka
Isä ja poika laella...	...pyhä henki ja pullon henki myös.

Aloitimme paluumatkan alas, koska laen tihkusade ja viima alkoivat enteillä flunssantuloa ja näköalat eivät olleet kummoiset sumussa. Paluureitti oli sama mutta tahti hieman reippaampi kun alamäkeen mentiin. Silti pidimme varamme irtokivissä ja muussa kun ei viitsinyt nilkkoja taittaa. Jotkut vetivät reittiä kyllä ylös ja alas juosten, lienevätkö Ben Nevis -juoksua varten treenanneet, mutta meitä ei moinen machoilu suuremmin napannut. Juha osoittautui alamäkispesialistiksi ja veti vauhdilla alkulaskun. Välillä hieman kylkimyyryä kilpaa irtokivien kanssa mutta kumminkin... Ja kokoajan se ostoskassi kädessä. Ja kun riittävän moni ihmettelijä oli vastaan tullut niin eräs väsyneen oloinen matkailija vastaan noustessaan katsoi oudosti ja jo sitten totesi että "Morrisons... Perfect...", epäuskoisen, väsyneen ja sarkastisen äänen sekoituksella ja jatkoi ohitsemme. Meinasimme revetä siihen paikkaan ja tästä tulikin reissumme lentävä lause. Ilmeisesti hänelle jäi takaraivoon toiveikas ajatus että laella olisi supermarket palveluineen. Tai sitten hän vain totesi ohuen ilmanalan tekevän jo temppujaan yhdessä alentuneen verensokerin kanssa. Tiedä häntä.

"Morrisons. Perfect."	Väsynyttä kulkijaa tuli vastaan.
Taas sumun alapuolella ja maisemat avautuivat.	Puolimatkan taukopaikka häämöttää.

Porukan vauhti alkoi taas ryytyä joten itselläni kun virtaa oli, sovimme että otan leadin ja painan omaa tahtiani eteenpäin. Saavutin sumun rajan ja pikkuhiljaa näköalat aukenivat ympärillä. Kulkuani säesti mielessäni Carpentersien I'm on the top of the world. Reitti oli leppoisaa ja nopeasti olin palannut takaisin samaan satulaan jossa pidimme tauon noustessa. Istahtelin siihen vaatteitani kuivattelemaan ja pientä evästä popsimaan sekä odottelemaan isää & poikaa saapuvaksi. Hetken kuluttua hekin paikalle ilmaantuivat ja liittyivät taukoseuraksi. Juhalla kuulemma oli hieman ollut askel jo hakusessa laskussa kun väsymys alkoi iskeä mutta totesin että "minkä askel heittää, sen viski peittää". Siispä viskiä kului taas tippa jos toinenkin lisää sekä loistavaksi osoittautuneita mandariineja ja sitten matka jatkui. Loppulasku parkkipaikalle oli vain muodollisuus ja siellä sitten huuhtelin rasitusvammat alas Dr. Pepperillä jota tuli ostettua megatarjous eli 2 x 2 litraa. Sitä sitten riitti juotavaksi koko viikon ajalle... Näin Pyhä Henki oli laskeutunut alas vuorelta. Aikaa laskuun kului reilut kaksi tuntia. Isä ja Poika saapuivat taas hetkisen perässä ja kun alppijoukot olivat yhes koos niin päätimme vielä kruisata autolla muutaman kilometrin pikkutien päähän josta napsimme läksiäiskuvat Ben Nevisistä jyrkän etelärinteen puolelta. Jälkeenpäin voin valloitusta suunnitteleville todeta että huonokuntoisena ei kannata lähteä yrittämään, rapakuntoisena kannattaa. Itse olen "koko kesän kaljaa vetänyt ja rapakunnossa" kuten tyttöystäväni aiemmin minulle totesi närkästyneenä, joten piti sitten laelta tekstaria laittaa että näillä kyseisillä eväillä kuitenkin laelle päästiin...

Mandariinit maistuivat...	...mutta banaanit tulivat rinteellä vastaan
Mitäköhän tässä pullossa oikeen oli...?	Ben Nevisin jylhää etelärinnettä

Ben Nevis oli siis valloitettu ja eräs matkan kliimakseista koettu. Nyt oli siitä asiasta stressi poissa joten suuntasimme perjantai-illan huumaan Fort Williamin keskustaan ja suksimme tyylikkäimmän näköiseen ravintolaan joka kalanjalostamojen ja telakoiden välistä löytyi. Siellä listalta poimimme ilman muuta haggiksen jota olimme innolla odottaneet saavamme maistaa jo koko alkureissun ajan. Pelonsekaisin tuntein odotimme saavamme eteen taikinaköntän jonka sisään olisi leivottu munuaisia ja suolenpätkiä ja päälle valutettu kuumaa minttukastiketta. Mitä vielä. Tämäkin ruoka yllätti positiivisesti. Ruoka oli hieman lihaperunasoselaatikon oloista, mutta se peruna poistettuna ja yllättävän tulisen makuista. Ihan passelia ruokaa rankan päivän päätteeksi. Nälkäkin lähti. Tästä oli helppo jatkaa muutamalle lähipubiin jossa piti jo tavan mukaisesti maistella paikallista tarjontaa eli Ben Nevisin tislaamon viskiä. Ihan ok viskiähän se oli. Ylämaan makuista. Tämän jälkeen Juha päivän rutistuksista väsyneenä päätti ottaa lepoa ja me nuoret poijjaat jatkoimme pubikierrostamme paikallisen juoman ja pubiruuan seurassa yön tunneille saakka. Pienessä pierussa myös gaelin kieli kuulosti ja ennen kaikkea näytti hauskalta joten esimerkiksi roskiksen kyljessä lukenut "Sgudal" aiheutti miehekkäitä hihityksiä.

Viimeinkin saimme kokea haggis-nautinnon!	Sgudal. Sgudal.

Päivä III : Fort William - Loch Ness - Kyleakin (Skye)

Aamulla heräilimme miesseurassa tuvastamme joten mitään nalkutusta ei aamutoimien suorittamisesta ollut luvassa. Jalat olivat mäellä käynnistä kipua täynnä mutta matkan pitää jatkua. Päivän ohjelmassa olisi ajo Skyen saarelle jonne pääsi onneksi nykyään jo siltaa pitkin. Matkalla poikkeaisimme kuitenkin vilkaisemassa Loch Nessiä ja Fort Augustuksen pikkukaupunkia. Autolla ajo alkoi sujua astetta paremmin mutta samalla myös tiet pienenivät ja muuttuivat sykkyröisemmiksi joten koko ajan skarppina sai olla. Onneksi en mitään megakrapuloita saanut aikaiseksi millekään aamulle. Muuten olisi mennyt taksireissuiksi. Saavuimme Loch Nessin rantaan ja jatkoimme järvensivustaa pitkin mutta sen kummemmin emme sitä pysähtyneen ihastelemaan. Melko perinteinen skottijärvi ja ei aivan niin jylhä kuin olisi odottanut. Ja ei, mitään hirviötä emme nähneet. Ellemme peiliin katsoneet. Käännyimme kohti Skyetä menevälle tielle ja asteittain alkoivat maisemat ympärillä kohota ja kunnon vuoria näkyä. Menomatkalla näkyi pikkukyliä, linnoja, järviä, mutta päätimme perehtyä niihin palatessa tarkemmin, nyt oli hinku päästä vain tämän ajorupeaman loppuun. Ajamista kun olisi viikon aikana luvassa riittämiin.

Saavuimme Skyen sillalle, ylitimme sen ja olimmekin samantein Kyleakinin kylässä jossa majapaikkamme oli. Edelleen luotimme samaan hostelliketjuun kuten koko matkan ajan Islayn saarta lukuunottamatta. Tämä hostelli oli selkeästi enemmän Woodstockia. Monenlaista hippiä ja maailmanparantajaa lorvi nurkissa mutta se ei haitannut kun saimme 4-hengen huoneen jonne ei lisäksemme onneksi kukaan muu majoittunut. Eli omaa rauhaa oli. Ajamiseen turtuneena selvä peli oli että Skyen saarta ei lähdetä autolla kiertämään mutta kun nyt oli draivi päällä niin ehtisimme vielä tänään iltapäivän kierrokselle Taliskerin tislaamolle joka oli tunnin ajomatkan takana pohjoisempana Skyen saarella. Lähdimme siis matkaan ja pysähdyimme Broadfordin kylässä pikaisesti pubilounaalla joka oli fish & chips, mikä oli Juhalle uusi tuttavuus. Tästä jatkoimme jylhissä maisemissa kaartelua kiemuraisia teitä pitkin Carbostin kylään jossa Taliskerin tislaamo sijaitsee. Luvassa olisi ensimmäinen kunnollinen tislaamokierroksemme. Odotustiloissa saimme maistiaiset Taliskerin kymppiä mikä aina maistuu suun mukaiselle. Tislaamokierroksella ei kameraa saanut käyttää mutta tutustuimme perinpohjaisesti viskin valmistukseen aina ohran liuotuksesta krapulaan saakka. Naisoppaamme oli erittäin rempseä ja veti kierroksen läpi innostuneesti ja asiantuntevasti. Talisker jätti hyvän maun suuhun.

Skyen silta	Skyen vuoria
Taliskerin tislaamolla	Taliskerin viskikellarissa

Paluumatkalla Kyleakinin kylään räpsimme enemmän kuvia Skyen hienoista maisemista, vesiputouksista, vuorista ja vähensimme kiirettämme muutenkin. Kun saavuimme hostellihuoneeseemme oli Juhan suoritettava turpajouhien trimmaus. Hänellä ei akkukonetta ollut joten jouduin väsäämään MacGyver-tyylisesti verkkovirta-adapterin. Painoin voimalla eurotöpseliä sisään samalla kun auton avaimen kärjellä painoin kolmatta reikää pistorasiassa jolloin sen lukitus aukesi ja näin alkoi virta virrata iloisesti partakoneeseen. Siinä näkijä missä tekijä. Toiset osaa, toiset opettaa. Iltakävelyn kohteeksi otimme läheisen linnoitusraunion jonne polku meni melkoista suota pitkin. Pääsimme kuitenkin perille ja huomasimme palatessa että laskuvesi oli avannut näppärän oikopolun aivan rantaviivassa joten selvisimme takaisin helpommalla. Hämmennystä kuitenkin herätti lukitusta venevajasta kulkevat rautatiekiskot jotka jatkuivat pitkälle veteen. Tämä herätti kysymyksen siitä että olisiko Loch Nessin Nessie vain metallinen kiskohirviö jonka piilopaikka oli täällä Skyen suojissa?

Matkan varrella oleva vesiputous	Dr. Pepperiä piti juoda kun kerran megapackin osti...
MacGyver -adapteri	Lähes langaton, eikö?

Illan suunnitelma oli paikallinen pubikierros. Otimme pohjaa huoneessamme ja tahdoin juoda ainoan pullokaljani. Avaajaa ei löytynyt joten päätin olla MacGyver toistamiseen. Oven lukkomekanismi vaikutti järeältä ja sopivan kulmikkaalta tehtävään. Hieman naureskellen kerroin Juhalle ja Mikalle Barcelonan tapauksestani kun sotkin paikallisen hostellihuoneen seinät punaviinillä käyttäessäni ruuvimeisseliä korkkiruuvina ja tuloksena oli monen tunnin laastinrapsuttelu-urakka paniikki perseessä. Noh, se on eri tarina se... Kumminkin, kaljapullon korkki oli vain tiukasti kiinni joten päätin että mitä isompi vika sitä järeämpi leka ja lisäsin voimaa suoritukseen. Pieni sihahdus. Lisää voimaa. Sihahtaa vähän lisää. Voimaa. Flop. Pshshshshshshs. PERKELE. Liukas pullo valahti rytinällä käsistäni lattialle samalla kun korkki aukesi. Kaljaa valuu solkenaan kokolattiamatolle, äkkiä pullo pystyyn, kuohuaminen jatkuu, äkkiä lavuaarin päälle. Saan pelastettua puolet oluesta. Keljuttaa. Mika ja Juha nauravat kippurassa säätämisperinteeni jatkumiselle hostellihuoneissa eri reissuilla. Morrisons. Perfect. Noh, nyt vain vähän siistin mattoa ja toivon että se aamuksi kuivuu. Jatkamme kortin peluuta ja suomipopin tykitystä mp3-soittimestani joka oli olennainen osa tunnelman luojaa reissulla. Sillä välin hostellin eteen puistoon oli noussut festariteltta joten jotkut paikalliset kelttikempalot säkkipillin tahdissa olivat siellä menossa mutta illan edetessä Mika ja minä päätimme seurata paikallista nuorisoa pubien suojiin. Ilta kului mukavasti ja Kyleakinin pieni mutta pippurinen kylä oli nyt kunnolla koettu.

Kyleakinin linnoitusrauniot	Kyleakinin kylä

Usain Bolt meets Arnold Schwarzenegger	Train to nowhere...
Haakon vetää kaikkia pataan	Epäonnen olut

Päivä IV : Kyleakin (Skye) - Fort Augustus - Oban

Päivä lähti käyntiin totuttuun tapaan aamukahvin/teen ja voileipien voimin. Nyt suunnitelmana olisi suunnistaa Islayn saarelle, mutta jäisimme yöksi Obaniin matkalla koska muuten tulisi liian pitkä päiväreissu. Vielä ennen lähtöä Mika totesi että "what happens in Skye, stays in Skye" ja kävi vääntämässä hostellin putkistot tukkoon. Siitä sitten menoksi. Aloin olla jo melko pro kuskina ja ajelin vapautuneemmin ja maisemista nauttien toisin kuin aiemmin. Välillä heristelin nyrkkiäni perkeleen turisteille jotka kuppasivat vuokra-autoineen keskellä tietä eivätkä osanneet ajaa kunnolla... Jo mennessä havaittu silmiinpistävän kaunis linna oli paluumatkalla pakko pysähtyä katsastamaan tarkemmin. Eilean Donan Castle sijaitsi kauniilla paikalla jylhässä laaksossa ja oli ehdottomasti pienen tauon arvoinen. Emme kuitenkaan jaksaneet lähteä tarkemmin linnaa sisältä kiertämään. Matka jatkui taas kohti korkeampia maisemia ja leppoisasti Dr. Pepperiä lipittäen sekä etikkasipsejä syöden. Autossa haisi iloisesti paska kun paukuttelimme ilmoille omaksi iloksemme skottilaista laktoositavaraa.

Eilean Donan linna	Tukkataika & Discoviiksi

Mikaa kaiveli hieman Loch Nessin liian pikainen sivuutus joten kaarsimme vielä kertaalleen kohti Fort Augustusia ja suoritimme pienen kävelylenkin kaupungin keskustassa Caledonian kanavaa ihaillen ja Loch Nessin eteläpään rannalla. Ja sitten... sitten sen näimme!!! Ulappaa pitkin hitaasti lipui, ei yksi, ei kaksi, vaan KUUSI vesipetoa! Kuusi kauhistuttavaa ja legendaarista... joutsenta ui luoksemme. Ne olivat suurimmat olennot joita järvessä näimme. :-)

Caledonian kanavan sulkuja	NESSIE!!!
Kanava alempaa	Loch Nessin oikeat valtiaat

Jatkoimme matkaa Obaniin ja ajoimme vielä kertaalleen Fort Williamin läpi. Keli oli selkeä joten nyt saimme napsittua vielä muutamat hyvät kuvat Ben Nevisistä. Jopa laella oli selkeää. Hieman harmitti mutta toisaalta, keli olisi kohdallamme voinut olla paljon huonompikin valloituspäivänä. Automatka Obaniin oli vain sivuhuomautus päiväkirjamme sivuille joten ei siitä enempää. Obanissa taas hostelliin ja vuoteiden nimet olivat tällä kertaa mystisiä. Voin vain olla kiitollinen että en joutunut petiin jossa luki Swedish Massage... Noh, piipahdimme Obanin tislaamon vierailukeskuksessa ja koko Obanin kaupunki vaikutti pirteältä ja nätiltä satamakaupungilta. Suuri loistoristeilijä oli parkissa kaupunginlahdella ja ihmisiä vilisi pääkadulla. Katselin kaupungin takana kohoavaa kukkulaa ja... wtf? Mikä ihmeen Colosseum siellä oli? Kaupungin taustalla kohosi suuri roomalaistyylinen rakennelma. Miksi? Mitä? Lähdimme selvittämään asiaa. Kipusimme mäelle ja pääsimme tämän Skotlannin Colosseumin luo. Siellä selvisi että kyseessä oli noin sata vuotta vanha rakennelma jonka paikallinen "Trump" oli päättänyt rakennuttaa nähtävyydeksi ja näköalapaikaksi. Selvä. Ei siinä mitään. Ei kysyttävää. Sieltä sitten ihastelimme maisemia ja horisontissa olevaa Mullin saarta aikamme ennen siirtymistämme (yllätys yllätys) paikallisiin pubeihin.


Päivä V : Oban - Kennacraig - Port Ellen (Islay)

Nyt koittaisi viimein se päivä että irtautuisimme todellakin emäsaaresta ja lähtisimme kohti Islayn tislaamotaivasta! Aikainen herätys oli välttämätön jotta emme missaisi aamulauttaa Kennacraigin satamasta. Siispä matkaan ja kohti tuntematonta. Auton mittaristo varoitteli hupenevasta bensamäärästä mutta olimme laskeneet että se riittäisi tähän taipaleeseen. Taipale oli kuitenkin pitkä ja tankki pieni joten parikymmentä mailia ennen satamaa oli PAKKO niellä ylpeys ja hyödyntää viimeinen huoltoasema ennen kuin olisi housuissa. Ja onneksi teimme niin. Tankkiin tiikeriä ja pääsimme turvallisesti Kennacraigin laiturille. Sinne pihaan auto parkkiin koska automaksu lautalle oli melko hirveä ja kamojen kanssa jalkamiehenä kyytiin. Parituntinen lauttamatka ei suurempia tarjonnut. Autolautta oli odotettua parempi, tasoa "Vaasa-Uumaja" joten rafla, pubi ja sohvapaikkoja löytyi. Korttia mäiskittiin ja kannella käytiin välillä näkymiä ihmettelemässä.

Saavuimme Port Elleniin ja kylä oli pienempi kuin luulimmekaan. Majoituspaikkamme, B & B Askernish sijaitsi aivan kivenheiton päässä satamasta. Siellä heti ovella tuli vastaan megapirtsakka talon emäntä toivottamaan lämpimästi tervetulleeksi. Saimme oman ison huoneemme ja oman kylpyhuoneen ja tuhti aamupalakin olisi sitten huomisaamuna luvassa. Hyvä hyvä. Päivän pelisuunnitelmat olivat auki. Tavoitteena oli käydä Port Ellenin lähellä olevissa tislaamoissa ja toisena päivänä piipahtaa saaren pääkaupungissa Bowmoressa tutustumassa sen tislaamoon. Bussilla tai jotenkin. Emäntä kuitenkin kertoi Bowmoren tislaamon olevan kiinni ja muutenkin aikataulut olivat melko tiukat, joten totesimme että perhana, jätetään Bowmore toiseen kertaan tai toiseen elämään. Keskitytään kunnolla Port Elleniin ja saaren etelärannikon tislaamoihin. Ja toden totta, ei sekään valikoima huono olisi: Laphroaig, Lagavulin ja Ardbeg.

Kohti Islayta!	Lapron tislaamolla Juha viimein pääsi viskitastingiin.

Ensiksi oli kuitenkin saatava apetta. Vatsa vaati. Yllättävää kyllä, kylän pubi/ruokatarjonta oli karua ja niukkaa, mikään paikka ei tuntunut edes olevan auki. Lopulta sitten päädyimme melko epätodennäköiseen paikkaan ruokailemaan, minigolfradan kahvilaan. No, sieltä sai kyllä ihan pätevän pihviannoksen edukkaasti joten ei siinä mitään. Ihmetytti vain että eikö turistien suuret rahamassit kiinnosta tosiaankaan ketään muita? Täydellä vatsalla olikin sitten hyvä lähteä kävelemään Laphroaigin (piti muuten opetella oikeaa ääntämisasua...) tislaamolle, noin mailin päähän kylästä. Siinä tuli nähtyä maalaisidylliä ja todettua että eiköhän tämän reissut kävelyt ala olla melko lailla tässä. Laprolle sitten tulimme ja tarkoitus oli ottaa 10 punnan standarditastingi viskeistä. Kävikin kuitenkin niin että se oli jo siltä päivältä mennyt ja jäljellä oli vain 25 punnan premiumtasting. Toki laadukkaampi ja kattavampi mutta silti melko kallista minun kukkarolleni. Juha ja Mika sen sijaan olivat tästäkin vaihtoehdosta kiinnostuneita. Noh, otimme neuvoa antavan viskitömpsyn vierailijakeskuksen tiskillä ja totesin että ehkäpä minä lähden käppäilemään takaisin kämpille ja ruokaostoksille sillä välin kun isä ja poika tutustuisivat Laproon kunnolla. Näin sitten tehtiin ja hain kaupasta pussikaljat ja painelin majapaikkaan lepuuttamaan jalkojani ja rentoutumaan hetkeksi kiireisten matkapäivien keskellä.

"Caloniukset" saapuivat sitten viskipöhnissään ja olivat mielissään tastingista. Olivat siellä kaveeranneet jonkun ison teksasilaisenkin kanssa joka tulisi vielä reissullamme näkymään... Nyt kun suunnitelmat alkoivat hahmottua eli seuraava päiväkin oltaisiin lähimaisemissa, oli oikeutettua lähteä kiertämään Port Ellenin savuisia merimiespubeja. Vaihtoehtoja oli ehkä kaksi, mutta onneksi valitsimme sen parhaan, Ardview Innin, joka oli pieni mutta täysin pätevä ylläpitämään railakasta henkeä saaristolaistunnelmissa. Baaritiskillä arvoimme hetken mitä tummaa tai lageria tiputtelisimme kurkkuun mutta Mika bongasikin haukkana spesiaalia. Isley Ales. Saaren ainoan panimon paikallisia makuja. Tottakai! Pullot pöytään! Kiitos! Loistoveto, maku oli ihan hyvä vaikka parempiakin on maisteltu, mutta tulipahan juotua vähän harvinaisempaa herkkua. Mitäs sitten... Jaa olisi Islay Alen toista makua. No sitä sitten! Pullot pöytään! Kiitos! Tämäkin oli hyvää, erilaista mutta hyvää. Mitäs sitten... Jaa kolmatta makua. Pullot pöytään! Kiitoshh! Erilaista, ei niin hyvää. Ihan ok. Asettelimme tuttuun tapaan pöydälle lineaarisen asteikon eli olutlaadut paremmuusjärjestykseen. Ja humala hiipi jo kovaa vauhtia pääkoppaan. Ja päälle viskiä. Islayn savuisia viskejä TOTTAKAI. Mmmmmmmmmm..... Valomerkin aikaan sitten kömmimme majataloomme ja lopultakin näimme Loch Nessin ja pari muuta liskoa unissamme.

Pubin Islay Ales -valikoima.	Ensimmäinen meni kuiviin ikeniin...
Toisen kohdalla Mika hakee jo vähän koordinaatiota...	Kolmannen jälkeen kongi on kumahtanut.

Päivä VI : Lagavulin + Ardbeg

Aamu raaka tallilla ja niin edespäin... Onneksi ei tarvinnut miettiä kuskihommia. Edellisiltana olin talon emännän kanssa jutellut josko jostain saisi polkupyöriä vuokrata että pääsisimme tislaamoita kiertämään muutaman mailin päähän, mutta täti sanoikin että höpönlöpö, hän voi kyllä heittää meidät sinnepäin aamusta, tulemme sitten bussilla takaisin kun haluamme. No sehän passaisi. Aamupalan kautta siis matkaan. Ja aamupala olikin onneksi tuhti ja tukeva lihalautanen jonka emäntä kokkasi lennossa, oli pekonia, kananmunia, wurstia ja sitten jotain veripalttulättyä joka muistutti verilättyä mutta paljon rapeampana ja kuohkeampana. Hyvää oli. Nyt pärjäsi. Ja hyvä niin, sillä Lagavulinin tislaamolla oli luvassa tuplashow. Ensin menisimme peruskierroksen tislaamossa, ja sen perään warehouse-tourin johon sisältyi viskitynnyrien äärellä runsasta maistelua. Lagavulinin tislaamo oli pääpiirteittäin samanlainen kuin Taliskerinkin mutta jonkin verran pienempi. Opastyttö ei ihan ollut samaa tasoa mutta toisaalta näimme ja koimme sellaistakin mikä ei Taliskerissa onnistunut. Saimme mm. ottaa hörpyt välivaiheen olutmäskistä joka oli n. 6%-prosenttista laihan sahdin tapaista ja valokuvaus oli sallittua kierroksen aikana. Tästä siirryimme suoraan viskivarastoon jossa vanhempi viskimestari otti ohjat käsiinsä ja paljasti välittömästi showmiehen taitonsa. Läppä oli lennokasta ja jopa teksasilaisystävämmekin jäi hiljaiseksi muuten niin äänekkäänä kierroksella ollessaan. Aluksi saimme lasiimme raakaviskiä ennen tynnyriin laittoa, eli käytännössä kirkasta ponua. Sitten kehiin heitettiin tiukalla tahdilla nuorempia peruslaatuja, maukasta 17-vuotiasta, eri tynnyreissä pidettyjä sekä kirsikkana kakun päällä vanhinta ikinä maistamaamme, 44-vuotiasta viskiä! Ja koko ajan mestari heitti hyvää läppää ja piti porukkaa hymyssä suin. Joku kyseli että mikä mahtaa olla viskimestarin suosikkilaatu ja hän siihen heitti että "Bruidladdich" jolloin koko porukka repesi täysin. Kilpaileva firma siis kyseessä... Jossain vaiheessa Texasin jyrä alkoi olla maistissaan enemmänkin ja kinkesi kovasti estradille ja opastyttöä vikittelemään jolloin mestari otti hieman viskiä, nappasi lakin jenkin päästä ja kaatoi kaljuun päähän viskiä sitä vielä siihen hieroen. Kuulemma viilenisi hieman tunteet sillä. Porukka repeili taas. Lagavulinin viskit sinänsä eivät olleet omia suosikkejani Islayn joukosta, oppaan mukaan maku kuulemma oli kuin käänteistä Ardbeggiä, eli Lagalla tulisi ensin maut ja aromit esiin puhtaammin ja vasta loppua kohden alkaisi potku ja polte kun Ardbegillä se menee toistepäin. Niin tai näin, niin edelleen pidän enemmän Laprosta, Ardbegistä, Taliskerista sekä myöhemmin mainittavasta merkistä. Tastingin hinta oli todella edullinen, 15 puntaa sisältäen edeltäneen peruskierroksen sekä matkamuistoksi saatavan aidon tastinglasin.

Turpeen polttoa uunissa, leikisti.	Lagavulinin tislauskolonnit
Feints & Spirits	Lagavulinin verraton warehouse-tour!
Oli suu muikeana.	Islaylla on hieman reilummat viskimitat...

Lagavulinista olikin sitten leppoisaa jatkaa kävellen noin kilometrin matka Ardbegiin jossa oli myös ravintola lounastamista ajatellen. Kunnon viskipierussa tuo kilometri oli sekä lyhyt että hilpeä. Saimme tiketit kierrokselle joka oli hinnaltaan 2 (!) puntaa eli siihen sisältyvä viskimaistiainen teki huikasta jo niin halvan että kannatti ennemmin kiertää kierros useamman kerran päivän aikana niin ei tarvisi baariin mennä. Halvemmaksikin se tulisi. Aikaa kuitenkin oli toista tuntia joten menimme Ardbegin ravintolaan ja naatiskelimme ruokaa sekä olutta jo siinä määrin että saatoimme aiheuttaa pahennusta muissa ruokailijoissa, lapsiperheitä ja kaikkee...

Leppoisaa matkantekoa Lagavulinista Ardbegiin.	Lampaita laitumella.
Tämän lähemmäksi Kildaltonin ristiä emme päässeet...	Mitä äijät, mikä boogie?
Rannan maisemaa.	Tislaamokierroksen päätepiste, ilme sen jo kertoo.

En tiedä olinko jo valmiiksi herkässä mielentilassa vai mitä mutta Ardbegin kierroksella opastyttö kertoi niin liikuttavasti Ardbegin traagisesta historiasta että tuli raavaalle korstollekin tippa linssiin. Teksasilaisella olivat tipat menneet vastaavasti kurkkuun koska hän oli jo TOSISSAAN pierussa ja tuli karmeja pitkin tislaamon käytävillä ja rappusissa. Kolina vain kävi välillä. Ardbeg ei enää sinänsä uutta pystynyt tarjoamaan koska olimme niin paljon jo nähneet mutta jotain kumminkin. Jokin painekattilan hälytys alkoi päristä kesken kierroksen joten jouduimme ulkosalle kuulemaan loppusanat kierroksesta. Sitten vielä se pakollinen yksi lasillinen vierailijakeskuksessa. Ja Ardbeg hoiti homman tyylillä. Eteen tuotiin 7 plaatua eri ardbeggiläistä ja jokainen sai valita mitä maistaisi. Mika Ardbeg-eksperttinä oli jo puhunut itsensä ennen kierrosta takahuoneeseen pikaiseen privaattimaisteluun Milf-oppaan kanssa (kysykää tästä tarkemmin Mikalta) mutta sai nyt vielä valita yhden puuttuvan maun jota testaisi. Minä tarrasin intuitiolla heti kiinni Corryvreckaniin joka oli aivan nappivalinta. Eräs parhaista viskeistä mitä olen maistanut. Mika mainitsi omistavansa pullon samaa kamaa ja totesi että arvelikin minun siitä pitävän. Ardbeg oli nyt nähty kuten koko viskiturneekin ja takki oli hyvällä tavalla tyhjä. Myös lompakko alkoi olla tyhjä, sillä huonolla tavalla. Otimme bussin kohti Port Elleniä ja kävimme tankkamassa kaupassa pussikaljavarastomme mm. inkiväärioluella.

Ongelmia keksiä käyttöä vanhoille tynnyreille...?	"Viskiolutta", sitä sai myös maistaa.
Eri vaiheissa olevia sammioita.	Kierroksen päätös ja tiukka valintakoe.

Loppuilta kului hektisen ja aggressiiviseksi käyvän korttipelin merkeissä kun toiset voittivat enemmän kuin toiset... Noh, siitä jatkoimme Mikan kanssa kantapaikkaamme Ardview Inniin ja enää siellä ei näkynyt teksasilaista, oli ilmeisesti kunto loppunut, mutta paikalliset alkoivat käydä rohkeammin jo jutulle kun toista iltaa paikalla oltiin. Päätettiin ottaa viskit ja jotenkin intuitiolla taas valitsin lasillisen uutta tuttavuutta, Caol Ilan 12-vuotiasta. Voihan nenä. Siinä oli viski. Siinä oli rakkaus. Se osui ja upposi. Se oli herkkä hetki. Olin selkeästi saanut uuden suosikin vanhojen aiemmin mainittujen rinnalle. Tällä kertaa hieman erilaisen, pehmeämmän, mutta silti tutun savuisen Islayn kasvatin. Mahtavaa. Jatkoimme oluilla iltaa mutta enää baarissa ei ollut Islay Aleja koska olimme edellisiltana juoneet koko baarin varaston niitä tyhjäksi ja moni turisti jäi nyt ilman ja kyynel silmäkulmassa. Perhanan suomalaiset. :-) Kotimatkalla pubista jäimme vielä kadulle kovaan ääneen Mikan kanssa syvällisiä juttelemaan ja saimme jonkun paikallisen jo avaamaan ikkunaansa sekä huutelemaan että painukaas jätkät muualle meluamaan. Tulipahan aiheutettua pahennusta loppumetreilläkin.

Mika pierussa.	Juha pierussa.
Koppelo pierussa.	Chandler pierussa.
Raaka korttipeli.	Katkera tappio. "Screw you guys, I'm going home."

Päivä VII : Port Ellen (Islay) - Kennacraig - Glasgow - Edinburgh

Viimeinen aamu saarella käynnistyi nihkeästi kuten olettaa saattaa, mutta käynnistyi kumminkin. Aamupalan jälkeen oli jo pakattava ja hypättävä lautan kyytiin. Tosin ennen lähtöä Mika totesi taas "what happens in Islay, stays in Islay"... Ja putkisto tukkoon. Lauttamatka takaisinpäin oli melko pitkäveteinen mutta onneksi aamupala kuitenkin pysyi sisällä. Näimme vielä viimeiset vilaukset rannikon tislaamoista kun lautalla ohi ajelimme ja sen jälkeen odottelimmekin vain autolle pääsyä ja matkan jatkumista. Autolla sitten viimeiset matkalaukkujen modaukset ja kurssi kohti Edinburghin lentokenttää jonne auton palauttaisimme ennen kaupungille menoa. Reittimme ei suuria nähtävyyksiä tarjonnut ja koska oli jo viimeinen matkapäivä niin eipä sitä paljoa nähtävää enää jäljelläkään ollut. Glasgow tuli ja Glasgow meni eikä suurempia merkintöjä saanut aikaiseksi. Moottoritie Edinburghiin vei onneksi vauhdikkaasti ja sitten olimmekin palauttamassa auton avaimia lentokentällä.

Suomalaisia vesillä.	Perhepotretti Lagan ja Ardbegin tislaamoista. Tihrusta siitä.

Ajattelimme jättää matkalaukut kentälle säilöön kun kävisimme bussilla päiväreissun Edinburghin keskustassa mutta suolainen hinta laukkusäilytykselle teki sen että otimme laukkumme mukaan keskustaan. No, ei ne paljoa painaneet ja oli pyörät alla. Näin siis mentiin. Ja Edinburghissa olikin sitten joku sotilastattootapahtuma ja kylä täynnä väkeä. Edinburghin linna oli suljettu tapahtumaa varten joten meidän oli tyytyminen vain sen kiertämiseen ulkokautta mutta kyllä sekin passasi. Kävimme läpi myös muun keskustan ja totesimme että kyllähän tänne voisi toisen reissun joskus paremmalla ajallakin tehdä ihan pelkästään Edinburghiin tutustuen. Ihan mukavalta kaupungilta vaikutti.

Jonkun muistomerkki.	Keskuspuistoa.
Kuin suoraan Aikakoneen levynkannesta?	Ja samaa aikakautta Jyrki-tyylin kamerataitolla?

Kävisikö korkeatasoinen lounas?	Kaunis maisema ilman sitä pilaavia hemmoja.	Matkalaukut kulkivat kätevästi kaupungilla.

Hetkinen... olinko tosiaan täällä Assyillä silloin '98...? If so I was VERY drunk...	Wait... No.

Lopuksi rykäisimme vielä itsemme keskustan laidalla sijaitsevan Calton Hillin laelle josta olikin sitten todella hyvät näköalat kaupungin ylle. Itse mäelläkin oli paljon nähtävää, näköalatornia, observatorio, retrotyyliin rakennettu kreikkalaispylväikkö sekä muuta mielenkiintoista. Myös näköala kauempana olevalle Arthur's Seat -kukkulalle oli hieno. Tähän oli hyvä päättää niin Edinburghin kuin koko Skotlannin turneemmekin. Lampsimme alas bussipysäkille ja lähdimme kohti lentokenttää ja viimeistä yötä jännittäen.

Nousua Calton Hillille.	Calton Hillin nähtävyyksiä.
Retropylväikkö.	Arthur's Seat
Edinburgh koko komeudessaan.	Lopetatko soittamisen jos annan rahaa?

Lentokentällä suunnitelma oli lampsia turvatarkastukseen ja sen jälkeen hengata yö lentokentän taxfree-puolella yms. jonka jälkeen aamukoneeseen sisään. Kun sitten painelimme illansuussa turvatarkastukseen pisti matami siellä tiukan stopin ja sanoi että ei onnistu. Turvatarkastus menee yöksi kiinni ja samoin kentän yläkerta. Eli vasta aamusta voi tulla turvatarkastukseen ja taxfree-puolelle. Perkeles. Mitäs nyt tehrään? Juomapullotkin heitettiin roskiin kun luulimme että mentäisiin turvatarkastuksen läpi. Taxfree-ostoksetkin eli viski piti ostella rauhassa nyt jo iltasella. Meneekö koko kenttä sitten kiinni? Kadullako pitää koisata? Noh, lentokentän infosta kysyttyämme selvisi että alakerta on yön auki ja samoin pari kuppilaa. Siitä sitten ostettiin vielä pikkuevästä lentokentän kioskista yötä varten ja aloimme etsiä sopivaa loukkoa jossa saisi rauhassa nukkua. Lopulta syrjäinen penkkirivi löytyi ja alkoi maratonyö lentokentällä.

Mode A	Mode B
Tuliaiset	Niin lähellä mutta niin kaukana... Toinen kerta sanoi toden.

Päivä VII : Edinburgh --> Tampere

Kevyttä unta pätkissä ja epämukavassa asennossa oli luvassa mutta tuskaisen yön jälkeen oli taas uusi aamu ja turvatarkastus avattuna. Sinne siis. Hyvin päästiin läpi ja viskiostoksetkin ehdittiin tekemään rauhassa. Isä & poika nappasivat kaksi Laproa ja meikäläisen kouraan tarttui se Islayn ihastus, Caol Ila. Nyt olikin kaikki kunnossa ja lähdimme kohti lähtöporttia. Laukut mahtuivat juuri rajoituksien sisään, Mikalla hieman "tuurilla" ja istahdimme koneeseen. Ahhh, kohta renkaat irtoaisivat maasta ja olisimmekin jo kotona... Vaan ei. Viimeisten matkustajien tullessa koneeseen joku kenttävirkailija tuli tuimalla ilmeellä koneen henkilökunnan juttusille ja alkoi tunnelma tiivistyä. Kohta kapteeni kuuluttaakin sitten jo että lentokentällä on tapahtunut jonkinasteinen turvallisuusvuoto ja koko porukan pitää palata terminaaliin ja turvatarkastukseen uudestaan. Kenttä siis evakuoitaisiin hetkeksi. Just... Muutenkin väsynyt ja nälkäinen olo. Kiitos tästä. Morrisons. Perfect. Sitten vain järjettömässä ryysiksessä kaikkien muiden koneidenkin matkustajien kanssa terminaaliin ja koko porukkaa kerralla liruttamaan siitä turvatarkastuksen porteista läpi. Ja sitten... ne taxfreeviskit. Voi perhana, ei kai ne niitä ota pois? No ei onneks, oli kuitti vielä jemmassa, muuten olis menny. Näin kävi muutamalle siinä vieressä. MAHTOI veetuttaa. Tunnin päästä oltiin sitten uutta yritystä tekemässä koneessa. Ja tällä kertaa onneksi päästiin kunnialla matkaan. Sen verran väsy painoi että mitään ylimääräistä ohjelmaa ei tarvinnut lentokoneessa keksiä.

Niin sitten saavuimme koti-Suomen kamaralle viikon ylämaakiertueen päätteeksi ja olo oli hyvä. Mukana oli pullollinen elämän vettä ja plakkarissa taas yksi "korkein vuori". Nyt olisi taas totuteltava oikeanpuoleiseen liikenteeseen, ajovalojen käyttöön, euroihin sekä sekoitehanoihin josta saa lämmintä ja paineellista vettä...

The Smokey Whiskey Crew

- vaellusten etusivulle -