Pitkä on ollut matkani ensimmäisistä lapsuuden vaellusaskeleistani Kiilopään juurelta tähän hetkeen, kun seison Mount Kilimanjaron pohjoisen puoleisilla alarinteillä, Rongai-reitin lähtöpaikalla. Vuosikymmenen ajan odottamani hetki ja taival on nyt edessäni, Afrikan korkeimman vuoren laelle nouseminen. Lähdönkin hetkellä epävarmoja asioita on yhä monia, varusteiden riittävyys, oma kunto, sää ja olosuhteet sekä todennäköiset ohuen ilmanalan aiheuttamat ongelmat lähes 6 kilometrin korkeudella merenpinnasta. Varmoja asioita on vain muutama, tärkeimpänä niistä rinnallani luotettava vaelluskumppanini Karva-Mika, jonka kanssa olemme yhdessä aiemminkin selviytyneet vaikeista sekä vaarallisista erämaista ja louhikoista. Ympärillämme on joukko eri puolelta Suomea matkaan lähteneitä seikkailijoita, joista pieni kahdeksanhenkinen nousuryhmämme muodostuu. Lisäksi mukana on vielä suurempi tukijoukko paikallisia kantajia ja oppaita. Kaikki on nyt valmista ja pian aloitamme matkantekomme. Katsahdetaan kuitenkin vielä hetkeksi siihen, miten tähän tilanteeseen on päästy...


Kuten aiempien vuosien vaelluskertomusteni riveiltä on ollut havaittavissa, on Kilimanjaro aina ollut eräänlainen äärimmäinen vaelluskohde, odottamassa siellä seuraavan tai sitä seuraavan vuoden päässä. Sitä se on aina ollutkin, yhä kauemmaksi siirtyen, johtuen erinäisistä syistä, syntymisistä ja aikatauluongelmista. Vuosi sitten kuitenkin lopulta päätimme Karva-Mikan kanssa laittaa vetkuttelulle painavan päätepisteen ja varasimme viimeinkin Kilimanjaron vaellusmatkan Aventura –matkatoimiston kautta. Kyseinen pulju oli ihmisten kokemuksien perusteella Suomen parhaimpia kyseisten matkojen järjestäjiä ja hintakin oli linjassa kilpailijoiden kanssa. Lisäksi ainakin toistaiseksi Aventura on ainoa, joka tekee vaelluksen Kilimanjarolle pohjoista Rongai-reittiä pitkin, joka on sekä selvästi rauhallisempi ja vähemmän kuljettu kuin etelänpuoleiset turistireitit, että myös maisemien ja reitin puolesta vaihtelevampi ja näyttävämpi. Matkan kohde eli vuori näkyy tällä reitillä lähes koko ajan silmien edessä mikä myös miellytti itseäni. Nämä seikat olivat niitä joiden vuoksi kyseiseen vaihtoehtoon siis Mikan kanssa päädyimme.

Lyhyt maantiedon oppimäärä peruskoulunsa torkkuneille...	Kilimanjaro ja Zanzibar tarkemmin
Kilimanjaron alueen vaellusreitit
Rongai -reitti (a.k.a. Loitokitok a.k.a. Nalemuru) Meidän optiossa kierrettäisiin lisäpäivä Mawenzi Tarn Hutsin kautta mikä mahdollistaa paremman sopeutumisen ohueen ilmanalaan eli "akklimatisoitumisen". 5 päivää ylös ja 2 päivää alas. Paluu Marangu-reittiä pitkin.

Tämä reissu vaati paljon enemmän lähtövalmisteluja ennakkoon kuin aiemmat, en usko että edes kaverimme Jarno olisi tänne voinut lähteä edellisillan baaripöydästä yhden puhelinsoiton tehtyään kuten aikanaan Kebnen osalta tapahtui... Rokotukset piti varmistaa kuntoon, keltakuumerokotus on pakollinen Tansaniaan tullessa (ja kansainvälinen rokotustodistus siitä!) ja lisäksi on hyvä olla malarialääkitys, itse otin vielä päälle lavantautilääkityksen. Perusrokotukset toki kunnossa ja A+B –hepatiitit jos ei ole aiemmin jo hankittuna. Passi piti uusia, se kun täytyy olla voimassa sen puoli vuotta reissunkin jälkeen ja itselläni alkoi jo eräpäivä paukuttaa. Siispä tukan kampaus ja hampaiden pesu oli suoritettava passikuvaa varten. Vai oliko se tukan pesu ja hampaiden kampaus? Joka tapauksessa... Viisumiasiat oli myös selvitettävä. Keniaan, jonne ensimmäiseksi lentäen saapuisimme, sai viisumin netistä onneksi ennakkoon, toki suolaiseen 50 jenkkidollarin hintaan mutta kumminkin. Ja Tansaniaan maateitse siirtyessämme joutuisimme hommaamaan myös sinne ihanan kalliin 50 jenkkidollarin samanlaisen viisumin tapahtumapaikalta. Rahanvaihdon suhteen kuulemma jenkkidollari oli kunkku ja euro ehkä ontuva prinssi. Paikallista paperisilppua toki voisi vaihtaa jos haluaisi. Ja Visalla sitten isommissa hotelleissa ja ravitsemusliikkeissä. Tai sitten ei. Kaiken tämän päälle piti heittää matkareppuun mukaan ”Multitabs ja Pepsiä” (lue aikaisempi stoorini Kemihaarasta...) eli kahlasin läpi lähimmän Lidlin ja sieltä rahtasin mukaan säkillisen proteiinisuklaapatukoita ja hartsporttijauheita että ei jäisi ainakaan eväistä kiinni kinkeäminen. Ja saihan noiden jauheiden avulla vähän makua ja vaihtelua siihen perusveteen, varsinkin jos siihen olisi vielä jäänyt vienoa puhdistustabletin sivumakua kyytiin.

Tuttu näky. Taas lähdössä reissuun.	Ensimmäistä kertaa kuntojuomaa ja energiapatukkaa mukaan isosti. "Pepsi & Multitabs" (tm)
Afrikan tähti odottaisi Kilimanjaron takana. Darissa pitäisi varoa rosmoa. Näillä karttatiedoilla matkaan.	Mikalla on aina välineet viimeisen päälle. Jopa minigrip-pusseissa pitää olla tuplasuljin.

Joitain viikkoja ennen matkan alkua kävimme vielä Helsingissä Matkamessuilla Aventuran ständillä moikkaamassa matkanjärjestäjää ja saimme lyhyen briiffauksen reissun sisällöstä ja tärkeistä asioista sekä jämäkän Aventuran putkikassin joka tulisi olemaan se kantamus, joka reissussa kulkisi aina päivät kantajien selässä ja sitten leirissä sieltä voisi napata tarvittavaa vaihtovaatetta, makuupussinsa yms. Oma päiväreppu taas kulkisi omassa selässä ja siellä olisi vesipullot, pikkueväät, kamera ja muuta tavaraa. Telttakamat, ruoka-aineet ja ruokailuvälineethän tulisivat talon puolesta eli kantajien kantamana ja heidän hankkiminaan. Niistä ei tarvinnut huolehtia. Lentoliput pamahtivat sähköpostilaatikkoon vähän ennen reissun alkua ja siinä vaiheessa olikin oikeastaan enää huolehdittava vain siitä ettei hankkisi itselleen mitään kausi-influenssaa kotimaassa ennen lähtöä. Ai niin, milläs ajalla näitä reissuja toteutetaan? No isyyslomalla tietysti... (Kiitokset vielä vaimolle että kotiin palatessa vanha avain tosiaankin kävi yhä lukkoon.)

Lopulta oli sitten lähdön aika käsillä. Kamat oli pakattuna, mieli käännetty matkamoodiin ja auto odottamassa lähtökäskyä kotipihassa. Lähtöitkuja ei tarvittu ja auto käännähti kevyesti pihatieltä kohti kestopäällysteistä vallan tietä. Ensimmäinen yöpymiseni tulisi olemaan n. 40 metrin korkeudella merenpinnasta, ns. perusleirissä ja askeettisissa oloissa Pukinmäen ghetossa, vanhan luottopakkini, Stadin Chewbaccan, Karva-Mikan sekaisessa ja karvoja vilisevässä sinkkulootassa (tai kuten pian havaitsisin, tilanteeseen oli tullut muutos). Tämä välietappi siksi, että lentomme lähtisi Seutulan taivaalle varhain aamuyöstä ja ajomatka yötä vasten Suomen heimon ydinmailta Tsadiin ei kiinnostanut, joten parempi saada vähän unta alle ennen pitkiä lentoja. Vaikka sitten wookien kainalossa.


Aina yhtä sporttinen ja katu-uskottava Ford-farmariautoni kaarsi kromit vilkkuen Pukinmäen paratiisiin kateellisten katseiden sateessa ja juuri kun konehuoneen 12 sylinteriä olivat saaneet raivonsa laantumaan ja lieskat pakoputkissa olivat sammuneet, nappasin puhelimen kouraani ja kiersin numerovalitsimesta Mikan numeron, jotta hän saapuisi avaamaan ulko-ovea ja myös auttamaan tavaran kannossa. Hetken hälytettyään yhteys viimein oli luotu ja Mika vastasi äänellä, joka oli kuin Troijan Helenan, Selkämeren Seireenin tai vaikkapa Pukinmäen Bardotin. En hämmentynyt, tuolta mieheltä osasin odottaa vaikka mitä, jopa kosmeettista kitarisojen operointia. Jatkoin kuitenkin keskustelua ja odotin pelin avausta langattoman toisesta päästä. Ja viimein sieltä paljastettiin että äänessä ei ollut itse karvaturri, ei myöskään hänen puhelinvastaajansa, vaan ehta ja aito Homo Sapiens –naaras. Tämä kyseinen, Mikan luolassa harvoin esiintynyt lajipoikkeama, opasti minut puhelimitse saapumaan peremmälle ja minä yhä tiedonjanoisena tapahtumien tällä välin saamasta maagisesta käänteestä, päätin valmistaa itseäni tässä ja nyt, ja jo kotimaan kamaralla leijonan luolaan astumiseen ja lähdin kapsäkkeineni kohti tuota entisaikojen legendaarista pyhättöä, viimeistä linnaketta, Mikan sinkkuboksia, joka saattoi olla joutunut aggressiivisen painostuksen tai pahimmillaan täydellisen invaasion valtaan ja sitä myöten menettänyt autonomiansa ja käskynhaltijansa itsevaltiuden.

Astuin sisään. Eteinen näytti ehjältä. Seinillä oli yhä tuttuja tauluja ja koristeita. Stereolaitteisto oli koskematon. Kaikkea ei vielä ollut ehkä menetetty. Eteeni asteli nyt ihminen. Kauniimpi kuin Mika. Selvästi nainen. Vähemmän karvainen kuin Mika. Paremman tuoksuinen kuin Mika. Kenties Mikaela? Hyvä. Päässäni yhdistelin pisteitä ja tein villin veikkauksen että tämä uusi hahmo tarinassamme oli samainen jonka kanssa olin hetkeä aiemmin keskustellut puhelimessa. Mieleeni tulvi loputon lista kysymyksiä. Onko Mika kunnossa? Oletko vanginnut hänet? Kuka olet? Miksi olet täällä? Voisitko vapauttaa Mikan? Mika kuitenkin näytti olevan edelleen läsnä asunnossaan ja täysin vahingoittumattomana ainakin päällisin puolin. Voisimme siis aloittaa pakollisen small talkin. Helkkari. Pitkä tarina kääntyy lyhyeksi matkakertomukseni sivuilla ja käy siis ilmi että Mikan karvat eivät enää kulje kaupungin yössä yksin vaan nyt ne ovat heidän karvojaan. Naaras oli jostain käsittämättömästä syystä viehtynyt Mikan wookieolemukseen siinä määrin, että Pukinmäen korsusta poistuminen ei enää ollut optio. Tämä oli siis selkeä ja kiistaton asian laita, joten katselin kaiholla Mikan viskikaappia, stereolaitteistoa ja likapyykkejä keskellä olohuonetta, tietäen niiden olevan vain viimeisiä siirtymävaiheen jäänteitä, ennen kuin nekin olisi siivottu tästä todellisuudestamme historian sivuille ja lukittuihin kansiin.
 
Kun jauhot oli siis jauhettu, ja lätinät lätisty alettiin keskittyä asiaan. Matkalaukut oli räjäytetty auki olohuoneeseen ja katsoimme vielä kertaalleen kaikki tavaramme läpi ja toistemme tavarat ristiin että huomaisimme jos jotain olennaista puuttuisi. Vanhoina konkareina ei mitään suuria unohduksia ja yllätyksiä enää voisi tullakaan mutta pientä hienosäätöä ja keskinäistä arvontaa suoritettiin vaateparsien yms. suhteen ja sen osalta mitä käsimatkatavaroihin laitettiin ja mikä painuu ruumaan. Tässä vaiheessa karvan kauniimpi kiehkura katsoi parhaaksi poistua takavasemmalle omaan pinkkiin luolaansa ja jätti meille hyvästit valmistautuessamme aamun aikaiseen lähtöön. Olimme nyt omillamme.

Muutama tunti yöunta onnistui yllättävän kivuttomasti ja pian olikin lähdön hetki. Nautimme pikaiset aamupalat ja varmistimme vielä että "some" oli varmasti asianmukaisessa kunnossaan reissun ajan. Taksi saapui ovelle ja kohta se jo jättikin meidät taas toiselle ovelle, terminaalin edustalla. Ensimmäinen lento oli Helsingistä Amsterdamiin, toinen jatkoi Damista Nairobiin, Keniaan. Tällä lennolla alla oli 747, joka oli, ihme kyllä, kohdallani vasta ensimmäinen kerta kaikista matkusteluista huolimatta. KLM vei varmuudella perille ja mitään ihmeempää ei lentomatkasta kerrottavaksi jäänyt. Paitsi se, että yli 1000 km/h sai matkanopeudeksi parhaimmillaan otettua. Matkalla testailin myös vanhaa rannetietokonettani eli älykelloa joka reissussa mukanani oli. Sen mukaan matkustamo paineistettiin lennolla noin 2000 metrin korkeutta vastaaviin lukemiin. Näytti kello siis suht hyvin pelittävän ennen vuorelle saapumista. Pelimies olisi toki käynyt kapteenin juttusilla pyytämässä että matkustamo paineistettaisiin sinne 4000 metrin lukemia vastaavaksi niin tässä saisi kaupan päälle kunnon akklimatisoinninkin jo menolennolla...

Kun laskeuduimme Nairobiin, ilta oli jo saapunut ja meitä kyydittiin johonkin pieneen sivuterminaaliin, mikä osoittautui ihan hyväksi kun ruuhkaa oli vähän ja pääsimme nopeasti etenemään tarkastusten läpi, osin kiitos netistä etukäteen hankkimiemme viisumien. Tavarat tulivat nopeasti hihnalle ja mikä tietysti parasta, ne ylipäätään tulivat. Tässä vaiheessa olisi ikävä alkaa etsiä vaellussauvoja ja maihareita Nairobin marketeista illan pimeydessä. Kun pääsimme terminaalista ulos, oli ihmisjoukon keskellä pilkottamassa Aventuran kyltti, ja siellä näkyi Aventuran matkanjohtajamme Anne-Mari, jolle keksimme matkan edetessä vielä nasevia lempinimiä. Viimein tapasimme siis vaellusryhmäämme, joista osa oli tullut samalla lennolla kanssamme ja kerääntyi terminaalin ulkopuolelle. Kyseessä oli sekalainen seurakunta eri puolilta Suomea saapuneita alan harrastajia tai muuten vain Kilimanjaron lakitukseen innostuneita yrittäjiä. Pääkaupunkiseudulta oli tullut keski-ikäinen triatlonimies Riku, vähän enemmän keski-ikäinen bisnesmies Jorma, sitten oli vielä Jyväskylän suunnalta kolmen keski-ikäisen naisen porukka, joka liittyisi seuraamme vasta huomenna kun saapuisivat Mount Kenyan vaellukseltaan, vähän kuin kenraaliharjoituksena tätä reissua varten, ja sitten oli tietysti karvakamumme Mika ja siloposkinen hanhi, minä. Ja tätä porukkaa ohjaili siis vetonaruillaan Anne-Mari, aktiiviurheilija joka oli viettänyt aikaa Kilimanjaron rinteillä ennen tätä reissuamme kunnioitettavat... nolla vuorokautta. Noh, oli hän muutamia pikkukumpareita onneksi tallannut läpi, mm. Mount Everestin joten ehkä voisimme hänen kokemukseensa turvautua. Lisäksi varsinaiset ohjat käsissä vaelluksen aikana olisi paikallisilla ammattioppailla jotka tietävät ja tuntevat reitin ja sen vaarat.

Saavuimme Nairobin keskustan hotelliin jossa oli tarkoitus lähinnä yöpyä ja aamulla jatkaisimme sitten matkaa Tansanian rajalle ja alkaisimme lähestyä kohdettamme, eli tuota pyhää vuorta. Ilta oli kuitenkin vielä kesken joten seurueemme miesten kesken suuntasimme jäätä särkemään hotellin ravintolaan ja avasimme pelin paikallisella Tusker –oluella, joka maistui siinä tilanteessa todella messevältä, ja osoittautui myös loppupeleissä melkeinpä parhaaksi paikallisista lagereista. Leppoisan Tusker –hetken jälkeen Tusker-Mika ja minä painuimme huoneeseemme unille ja valmistautumaan hyvin levänneenä seuraavan päivän härdelleihin.

Lakitusjuomat. Check. Viimeinen välppäys Nairobin hotellilla.	Pikainen vilkaisu Nairobin skylineen auton kyydistä.

Ensimmäinen Afrikan aamumme alkoi hyvissä merkeissä. Tusker ei ollut vienyt miehiä kanveesiin eikä tropiikin yöstä aiheutunut malarian oireita tai muutakaan merkillistä. Kamat oli edellisiltana välpätty suht hyvin ojennukseen joten ohjelmaan kuului vain aamupala hotellin ravintolassa sekä pikainen ryhmittyminen pihassa odottaneisiin maastoautoihin. Autokunnat muotoutuivat suht luontevasti ja pikaisesti niin että naiset menivät toiseen autoon Anne-Mari seuranaan alkumatkasta ja puolen välin kieppeillä hän vaihtaisi sitten meidän miesten autoon kertomaan alkumatkan suunnitelmista. Siispä nokka kohti Tansanian portteja ja valmiina seikkailuun! Toki ensin piti ajaa Nairobista ulos ruuhkien läpi...

Urbaani ympäristö vaihtui slummimpaan tienvarsimaisemaan ja sen jälkeen maaseutumaiseen ja lopulta vielä savannimaisempaan. Mitään ihmeellistä nähtävää ei alkumatkalla ollut, pysähdyimme kaupungista ulos päästyämme kuskin kahvitauolle jonkin maalais-esson pihaan jossa kaupiteltiin jos jonkinmoista puuveistosta ja rihkamaa mutta siitä päästiin sujuvasti kuitenkin jatkamaan ja vaihdettiin samalla matkanjohtajamme kulkupeliä. Naispoppoo oli kuulemma nähnyt savannin laidalla kirahveja autosta käsin mutta me emme pettymykseksemme nähneet juuri lehmiä kummoisempia otuksia peltomaiseman lomassa. Toki elättelimme toivoa, että Aventuran isot herrat olisivat siellä pusikoissa kykkimässä ja nostelemassa pahvisia sarvikuonoja ja muita eläinhahmoja turistien (eli meidän) riemuksemme mutta edes tällaista hyvän tahdon elettä emme havainneet. Sesonki taisi olla jo lopuillaan. Autotien vieressä oli myös jotain pienempää ojaa ja notkoa välillä ja tokaisin siinä muille matkalaisille autossamme että olikohan tässä jo kyseessä se kuuluisa Itä-Afrikan hautavajoama?


Jatkoimme yhä matkaamme kohti Tansaniaa ilman suurempia elämyksiä, mutta viimein horisontissamme siinsi näkyviin keskellä laajaa tasankoa suuri ja majesteettinen vuori, matkamme kohde, Kilimanjaro. Sen luminen huippu erottui hyvin jo kauas ja ei voinut erehtyä mikä mäennyppylä oli kyseessä. Siinä vuorta katsellessa ja tietäen sen laen olevan 6 kilometrin paikkeilla, minkä alapuolella käytännössä suurin osa ilmakehästämme oli, tuli jännä tunne kun omin silmin oikeastaan nyt näki, miten ohut tämä planeettaamme suojaava elonkehä on. Tuon vuorenlaen korkeudella elämän edellytykset olisivat jo minimaaliset, vaikka allamme oli massiivinen kivipallo kaikkea elollista pursuten. Mutta silti, kovin ohut ja hauras tämä eliökerros kosmisessa ympäristössämme oli. Vain pienen matkaa ylöspäin, pilvien tasolle, pystyi kotiplaneettamme turvaamaan elämää. Kaikki siitä ylöspäin oli vain eriasteista elottomuuden valtakuntaa, kuten suurin osa ympäröivästä avaruudestammekin. Tuli myös mieleen ajatuksia ihmisen alkuhistoriasta, ja siitä että nyt oltiin niillä seuduilla, missä puissa asustelleet esivanhempamme, vielä tuolloin eri lajin edustajina, joutuivat ehkä olosuhteiden pakosta ottamaan ensi askeleita uudenlaisissa elinympäristöissä ja kehittämään jonkinasteista älykkyyttä selviytyäkseen ympäröivistä vaaroista ja haasteista. Ja siitä hetkestä alkoi lopulta hidas mutta vääjäämätön ja peruuttamaton kehityskulku kohti nykyistä ihmislajia, joka kykeni halkaisemaan atomeita, matkaamaan syvälle avaruuteen ja selvittämään omaa perimäänsä ja historiaansa. Ja nyt todellakin me, pieni joukko näitä tuhansien sukupolvien takaisten ihmisapinoiden jälkeläisiä, saapuisimme toiselta puolen maapalloa, takaisin tänne kotiseudullemme, samoille tasangoille ja kiipeäisimme korkealle, pilvien yläpuolelle, tuon saman vuoren laelle, jota kaikki täällä eläneet esi-isämme olivat aina katselleet uteliaina, kunnioittaen ja ehkä saavuttamattomana pitäneet. Ehkä koko tämä  matkammekin oli lopulta vain sen takia, että meitä molempia eri aikakausien lajeja yhdisti vuosimiljoonienkin takaa sama uteliaisuus, rohkeus ja tiedonjano, mikä toimi alkusysäyksenä lajimme kehittymiselle ja ainutlaatuiselle tarinalle planeettamme muiden eliölajien joukossa. Far out...


Kun pääsin ajatuksissani takaisin maanpinnalle ja nykyhetkeen, tiesimme että Tansanian raja alkaisi olla lähellä meitä, mikä olikin mukava tieto puuduttavan, hiostavan ja rakkoa kiristävän automatkan jälkeen. Saavuimme Kenian rajapuomille ja maastapoistumisrituaalit menivät lopulta suht mutkattomasti pakollisten lippulappusten täyttämisen jälkeen. Siitä jatkoimme tietä satametriä ja saavuimme Tansania raja-asemalle jossa olikin sitten astetta enemmän byrokratiaa. Kuten ennakkoon oli jo tiedossa, piti kaikilla olla keltakuumerokotus voimassa ja erityisesti tästä todisteena kansainvälinen rokotustodistus. Tästä oli matkanjohtajammekin moneen otteeseen muistuttanut meitä kaikkia. Kun sitten astelimme rajapisteelle, oli juurikin ensimmäinen operaatio se, että tarkastaja numero yksi kävi läpi kaikkien keltakuumetodistukset. Armoitettu matkanjohtajamme oli jostain mystisestä syystä päättänyt jättää noudattamatta meille antamiaan ohjeita ja tarjosi viranomaiselle suomalaista rokotuskorttia. Voitte arvata että se oli tyhjä arpa. Noh, oli liiderillämme kuitenkin mukana edellisen, yli 10v vanhan, edellisen keltakuumerokotuksensa kansainvälinen todistus. Voitte arvata että se oli myös... tyhjä arpa. Tämän jälkeen yritettiin puhua asiaa kuntoon kertomuksilla sairaasta mummosta, orvosta kissanpennusta, maailmanrauhasta sekä suuresta rakkaudesta Tansaniaa kohtaan. Voitte arvata että myös tämä raaputus paljasti... tyhjän arvan. Vaihtoehtoina oli täten joko matkanjohtajan osalta jäädä Keniaan tai sitten ottaa uusi keltakuumerokotus siinä ja nyt hintaan 50 Ameriikan dollaria käteisenä kiitosh. Koska matka ilman matkanjohtajaa tuntui haasteelliselta optiolta, otti Anne-Mari siis pari vuotta vanhan keltakuumerokotuksensa vahvikkeeksi nyt uusintasatsin paikallisella flavorilla ilman mukinoita. Nyt Anne-Mari oli ansainnut reissun ensimmäisen lempinimensä (lisää olisi luvassa). Hänet tunnettaisiin jatkossa mm. Anne ”tehkää niin kuin minä sanon, älkää niin kuin minä teen” Marina.

Kaikki matkalaisemme jotka astelivat perässä tarkastajan juttusille onnistuivat esittämään riittävät todisteet rokotuksistaan joten seurueemme tilanne oli siltä osin pulkassa. Varsinaisen viisumin saanti oli myös varsinaista kenoarvontaa ahtaassa avokonttorissa mutta lopulta sieltäkin irtosi 50:tä Setä Samulin suostuttelijalappusta vastaan viisumi jokaiselle lapaan vaikka vaihtorahojen kanssa arvottiin vielä muutama kunkkunumero kierroksen päätteeksi. Tämä vain oli tätä paikallista virkamieseksotiikkaa, ei siinä sen kummempia. Pitää vaan ottaa alkuoletukseksi se, että mikään ei onnistu, kaikki maksaa perhanasti, kestää tuntikausia ja lopulta menee väärin, niin sitten kun joku osuukin putkeen niin voi kokea positiivisen yllätyksen. Näinhän se on.

Kun sitten lopulta palasimme autoon ja saimme ajettua itsemme Tansanian puolelle, oli lopulta tunne että viimeisetkin byrokraattiset esteet reissumme tieltä olisivat nyt poissa. Voisimme alkaa keskittyä tosissaan itse suoritukseen ja psyykata itseämme täysin sitä varten. Ja miesten jeepissä psyykkausta tosiaan oli alettu jo eilisillan Tusker-pöydästä lähtien tehdä. Erityisesti nuoren polven tutkaparista allekirjoittanut sekä vastaavasti vanhan kaartin kaksikosta Riku osoittautuivat läpän heitoltaan molemmat sekä kohtalaisen surkeiksi että äänekkäiksi ja itsekritiikiltään olemattomiksi, joten keskinäistä naljailua ja piikittelyä esiintyi tasaisesti koko automatkan ajan, myös sivullisten saadessa aina ajoittain siitä siipeensä. (Tätä suun repimistä esiintyikin sitten tasaisen vahvasti aina sinne 4000 metrin seutuville jossa ympäristön olosuhteet lopulta jossain määrin asettivat filtteriä niin määrän kuin äänenvoimakkuudenkin osalle kumpaisellekin osapuolelle.) Jorma eli Jorkka eli Jorde osoittautui hiljaisemmaksi kaveriksi alkumatkasta mutta kun pääsin hieman kertomaan omista intohimoni kohteista eli tähtitieteestä ja avaruuslentoharrastuksistani sekä visiitistäni aikanaan Kennedyn avaruuskeskukseen, päätti Jordekin heittää muutaman ässän hihastaan pelipöytään ja kertoi käyneensä katselemassa avaruussukkulan lähtöä aikanaan vippivieraana Floridassa ja oli hyviä tuttuja erään astronautin kanssa jonka nimen minäkin tunnistin. Se veti hieman tottakai mielen kateelliseksi (itsehän en laukaisua päässyt visiitillä todistamaan) ja sai omaa suuta soukemmalle vaikka suuri maailmanmatkaaja olenkin aina kuvitellut olevani, mutta kyllähän tällainen paljastus aiheutti sen, että ei Jormaa enää voinut totaalisen pahana miehenä pitää. Jos äijä on käynyt avaruussukkulaa moikkaamassa ja tuntee astronautteja niin silloin me ollaan kaverit! Jormalta löytyi vielä reissun edetessä vaikka mitä ässiä hihasta, mutta jo tällä etapilla peli oli kunnioitettavasti avattu vaikka emme vielä jatkoa osanneet aavistaakaan...

Viimeiset kilometrit ennen Kilimanjaron puiston portteja autotie alkoikin jo nousta hieman korkeammalle laakson pohjalta missä raja-asema oli ollut ja lopulta pysähdyimme puiston parkkipaikalle, tietojemme mukaan 2100 metrin korkeuteen merenpinnasta, joskin tästä lukemasta oli keskuudessamme hieman erilaisia tulkintoja (joissain kartoissa sanotaan 1950m, joissain 2000m riippuen ilmeisesti lähtöpaikan määritelmästä tai reittien muuttumisesta). Oli miten oli, siellä meitä oli vastassa koko paikallinen opas- ja kantajaryhmämme jonka näimme nyt ensimmäistä kertaa. Porukkaa riitti. Kaiken kaikkiaan heitä olisi mukanamme noin 35 henkilöä. Näistä varsinaisia oppaita taisi olla 5 henkilöä. Loput olivat sitten kantajia, kokkeja ja muuta henkilökuntaa. Tarkemmin heihin ei tässä vaiheessa ehditty tutustua, tarkoitus oli syödä siinä paikan päällä pikaisesti lounas ja jatkaa sitten matkaa maastoon että ehtisimme ensimmäiseen leiriimme ennen pimeän tuloa, joka näillä main tarkoitti noin kello kuuden, puoli seitsemän aikaa.

Syötyämme lounaan olimme siis valmiit jättämään hyvästit yhteiskunnan mukavuuksille. Tai edes afrikkalaisen yhteiskunnan mukavuuksille... Tavarakassi oli pakattu ja annettu kantajien murheeksi. Päivärepussa oli päivän vaelluksen aikana tarvittava välttämätön ja kourassa kävelysauvat mallia teleskooppi jotka olin tätä reissua varta vasten ostanut. Niiden kun piti jotenkin mahtua lentolaukkuun. Nyt nähtäisiin oliko tehty hukkaostos vai ei. Näinhän se pitää aina toimia, avataan kamat myyntipaketista vasta tositoimissa ja sitten jännitetään. No, hyviltä ne kumminkin vaikuttivat eikä homma siitä varmasti jäisi loppupeleissä kiinni. Keli oli helteinen joten suosiolla aloitettiin vaellusurakka ihan sortseissä ja lyhythihaisessa paidassa. Hattu toki päässä ja arskat, kirkasta kun oli. Vesipullot oli tankattu täyteen keitettyä ja pillerillä puhdistettua vettä. Lounas disintegroitui vatsalaukun pohjalla. Kaikki oli siis bueno. Vanha Kilimanjaro katseli sivusilmällä tätä sekalaista suomalaissakkia autuaan tietämättömänä siitä, että tuon ryhmän tavoitteena ei olisi yhtään vähempi kuin kuopsuttaa kyseisen vuoren kupeita loppuun asti ja käydä mittauttamassa kanttinsa vuoren kanttia vastaan aina lakipaasilla saakka. Talvisodan henki oli saapunut Tansaniaan. Perkele.

Kamat purettu autosta ja viimeinen välppäys	Nalle-muru ja hänen reittinsä
"No, joko mennään?"	"Pole pole."
Koko reittimme korkeusprofiili	Ensimmäisen päivän osuus

Ensimmäiset kilometrit lähtivät rullaamaan. Jo lähtöhetkellä olimme siis Kebnekaisen laen korkeudella, se oli yksi korkeimmista tuntureista joita Mikan kanssa oli tullut lakitettua. Ja nyt siis jo pelkkä lähtökorkeutemme olisi se. Ajatus tuntui hieman... häiritsevältä. Reitti oli erittäin masentavaa mönkijä/maastoautouraa ja kaiken kukkuraksi helkkarin pölyävää hiekkaa. Joku maski tai hengityssuojain tässä olisi ollut tärkein varuste ensimmäisen päivän osalle. Kuitenkin helppokulkuista ja vaatimatonta nousua oli ensimmäiselle päivälle luvassa joten hyvä niin. Tässä ehti rauhassa tottua taas vaelluksen rytmiin ja haistella omaa kuntoansa ja tuntemuksiaan kun tuttuun tapaan sekä minulla että Mikallakin oli taas jäänyt melko vähiin se paljon puhuttu kuntoilukausi ennen tätä(kin) reissua... Maasto ei ollut viidakkoa vaan pikemminkin talousmetsän oloista vaikka toki kansallispuistossa oltiinkin. Välillä rinteessä oli laikkuja viljeltyä maata ja muutamia yksittäisiä maalaistalomurjuja. Talon pikkulapset juoksentelivat tiellä ja jotain tervehdyksiä huutelivat. Muutoin oli hiljaista ja rauhallista. Tämä Rongai –reitti (tai toiselta nimeltään Loitokitok ja eli ilmeisesti vanhalta nimeltään Nalemuru, joka kuulostaakin melko pehmolta nallekullan reitiltä) on vähemmän kuljettu ja kun sesonkikin oli lopussaan niin mitään toista retkikuntaa ei näkynyt missään ja saimme omassa rauhassamme eteenpäin talsia.

Keli oli todella helteinen ja kauheasti ei varjon paikkojakaan reitillä ollut hieman ylemmäs noustessamme. Pölyä riitti. Sitä puski joka askeleella hiekkaisesti tieurasta perässä tulevien iloksi. Hampaiden välissä ja kielen päällä maistui ja tuntui tunkkainen hiekan rohina. Markkinaraon haistaneet paikalliset olivat väsänneet yhteen suojaisaan kulmaukseen reitin varrelle pienen kioskitiskin jossa myivät limppareita ja muita virvokkeita kovin innokkaasti. Tämä ei ollut ”Coca-Cola –reitti”, toisin kuin eteläpuolen käytetyin Marangu –reitti, mutta kyllä täältäkin siis todistettavasti kolaa olisi saanut. Me tylyinä suomalaisina emme tokikaan tarttuneet tällaiseen seireenien kutsuun ja kangastukseen heti alkumetreillä vaan painelimme reippahasti kioskin ohitse raikkaan makuiset micropur-vedet repuissamme. Suuria eläinmaailman ihmeellisyyksiä tai viidakon petoja ei reitillä näkynyt. Kerran saimme nähdä vilaukselta jonkin pienen tuuheahäntäisen apinan läheisessä puussa mutta lähinnä sekin jäi siihen hännän näkemiseen. Iloa toi tosin se, että aina välillä puiden välistä näimme Kilimanjaron, joka varsinkin tältä pohjoisrinteen puolelta oli melko luminen ja dramaattisen näköinen. Etelän puolelta nousevat kun eivät pääsisi vuorta näkemään kuin vasta myöhemmässä vaiheessa.

Alkupätkällä oli viljelysmaita ja mökkiasutusta	Metsäalueidenkin keskeltä pilkotti määränpää näkyvissä
Pölyä irtoaa tiestä	Metsä alkaa muuttua pusikoiksi ja maisemaa hallitsee entistä vahvemmin iso vuori

Vajaan neljän tunnin kuluttua lähdöstämme ja sopivasti ennen iltakuutta saavutimme viimein ensimmäisen leiripaikkamme Sekimba (Simba) Campin (2650m). Matkakilometrejä taisi tulla noin 7 km vaikkakin se päivämatkan kesto osoittautui kyllä olennaisemmaksi mittariksi varsinkin matkan edetessä pidemmälle. Nousumetrejä tuli ensimmäiselle päivälle kuitenkin ihan kohtalaisesti eli yli 500 m. Hieman ennen leiriin saapumista olimme katsoneet Mikan kanssa korkeuslukemia tarkalla silmällä, halusimme nähdä koska ylitämme Galdhöpiggenin korkeuslukemat, eli korkeimman pohjolan tunturin. Sielläkin oli tullut käytyä ja tuolloin puuskutus oli hieman eri tasoa, ei toki ohuesta ilmasta johtuvaa vaan pikemminkin ohuesta kuntopohjasta. Noh, perillä ykkösleirissä meitä odotti siis valmiiksi pystytetty leiri eli saimme nyt ensimmäisen kokemuksen reissun käytännön järjestelyistä ja leirielämästä. Myös päivällinen oli tuloillaan pikapuoliin ruokailutilaamme eli puolijoukkuetelttaan. Tämähän oli ihan mukavaa luksusta perinteisiin vaelluksiin tottuneille jossa ”leiriin saapuminen” itse asiassa tarkoitti vasta sitä että pääsi aloittamaan parin tunnin teltan virittelyt ja kokkaamisen valmistelut olettaen että ei ole sysipimeää ja vettä tule taivaan täydeltä mikä tekisi asiasta vielä mukavampaa rankan päiväreissun päätteeksi.

Tämä leiri oli vielä hieman tällainen ”turistileiri” eli rinteeseen oli rakennettu iso puinen rakennus jossa joku puistonvartija kirjasi kaikki tulijat ja terassilla loisti illan pimetessä jopa yksinäinen sähkövalo. Teltat oli pystytetty tiiviiseen kasaan siihen viereen ja kolme suurempaa puolijoukkuetelttaa samoin. Teltta-alueen laidoilla olivat puiset puucee-katokset sekä oma söpö vessatelttamme joka muistutti pientä rakettia. Siis ulkomuodoltaan, toki monia muitakin mielleyhtymiä rakettiin saattoi reissun edetessä syntyä. Puuceet olivat itse asiassa vain reikiä puulattiassa, joten jos telttavessamme muovi-istuin mallia asuntovaunu ei kelvannut niin silloin edessä oli slaavikyykky. Ruokailupuoli hoidettiin sen sijaan puolijoukkueteltassa jonne oli kasattu siististi pari pöytää pöytäliinoineen, jakkarat jokaiselle ja ruoka syötiin ihan kunnon muovilautasilta ja metalliasein. Tarjolla oli aina termospulloissa keitettyä vettä josta sai sitten sekoitella teet, kahvit tai kaakaot oman makunsa mukaan ja ruoaksi oli tarjolla vaihtelevasti lihaa, kanaa, riisiä, kasviksia yms. Pääpiirteittäin sapuskat olivat hyviä ja ruokaa oli aina tarjolla riittävästi. Loppuvaiheessa reissua tosin menut ja maut alkoivat muistuttaa kaikki toisiaan mutta alkuvaiheessa ruokaa kyllä upposi kiitettävällä tahdilla seurueen joka jäseneen.

Teltat ja pesuvatit kunnossa, taustalla rakettiteltta	Muonitusteltta, iltaruokaa odotellessa

Tämä iltaruokailu leirissä olikin ensimmäisiä hetkiä kun koko porukkamme pikkuhiljaa sai rauhassa alkaa tutustua toisiinsa ja pääsimme jo hieman kärryille siitä että millaista porukkaa kanssamme tuonne vuorelle on kapuamassa. Moni koki uutuutena sen, että kantajat hoitivat ison osan tavaroiden kuljetuksesta ja leiri oli valmiina odottamassa matkan päätteeksi lämpimine aterioineen. Tähän väliin minä jo pohjustin koko tulevan reissun kestävää paskaläppääni sillä, että totesin itse olevani tällaiseen ylläpitoon aiemmilla vaelluksillani hyvinkin tottunut, sillä sherpani Mika on aina kanniskellut painavimmat tavarani maastossa ja hoitanut leirin pystytyksen sekä kokkaukset joten minä olen voinut vain nautiskella vaeltelusta ja astella valmiiseen pöytään. Olen useasti todennut että paras jään rikkoja vieraassa seurassa on hyvän ystävän totaalinen nöyryyttäminen, solvaaminen sekä naurunalaiseksi tekeminen. Olin hyvää vauhtia toistamassa vanhaa strategiaani. Muulle seurueelle kävi hyvin nopeasti selväksi kuka oli parivaljakkomme pomo ja kuka narri (minulle se ei ollut selvinnyt). Näinhän sen pitää ollakin.

Iltaruokailun yhteydessä Anne ”keltakuume” Mari kävi lyhyesti läpi seuraavan päivän ohjelmaamme sekä yleistä leiriasiaa aikataulujen ja kaiken muun käytännön suhteen. Toisen päivän osalta luvassa olisi runsaasti korkeusmetrejä (800m), joten silloin oltaisiin jo kiipeämässä hieman eri meiningillä kuin tänään. Tärkeä muistutus tuli myös erityisesti käsihygieniasta huolehtimisesta. Käsidesiä oli syytä käyttää ja runsaasti aina ennen ruokailua ja muutoinkin. Se oli tärkeää myös muiden seurueen jäsenten kannalta. Toisen pöpöt voisivat pilata toisen reissun. Tämä oli yhteinen projekti ja todennäköisesti olisi myös yhteiset taudit jos niitä alkaisi ilmaantua. Siispä kädet oli pidettävä puhtaina. Mika oli huolehtinut telttakuntamme käsidesien hankinnat ja katsoi myös minun perääni tässä asiassa. Hänen omin sanoin ilmaistu kommenttinsa minulle asiasta oli että ”onhan se toki miehekästä jos on ulosteperäisiä bakteereja käsissä ja elimistössä mutta jos nyt ei kuitenkaan”.

Ruokailun päätyttyä täydellinen pimeys olikin jo laskeutunut Tansanian taivaan ylle ja suunnistimme telttanaruja varoen omaan keinokuitukuplaamme testaamaan sen toimivuutta. Teltat olivat suht moderneja ja siistejä esityksiä. Näppärästi kahdella absidilla varustettuja mikä antoi vähän tilaa molempien tavaroille ja välppäämiselle suojassa mahdollisen sateen sattuessa. Sisälle mahtui mukavasti kaksi aikuista miestä päiväreppuineen koisaamaan. Tosin pituus teltassa loppui hieman kesken ellei sitten olisi alkanut sähläämään jotenkin kulmittain nukkumista, me emme sitä jaksaneet. Ei muuta kuin ilmat puhaltamaan makuualustoihimme ja makuupussit auki ja pikkuhiljaa aloimme tuudittautua ensimmäisten yöunien pariin Kilimanjaron rinteiden (ja VAIN Kilimanjaron rinteiden) syleilyssä. Tai kuten Mika asian ilmaisi, ”Hold me, kiss me, thrill me, kill me”.

Ensimmäinen aamu maastossa totutti meidät leirin aikatauluihin ja aamurutiineihin. Kello kuusi  kävivät kantajat koputtelemassa teltan ovia ja herättelemässä porukan. Kun unenrippeet oli saatu ravisteltua silmistä tultiinkin ovelle jo kyselemään että teetä vaiko kahvia ja paljonko laitetaan sokeria. Telttaan tarjoiltu aamukupponen auttoi selkeästi heräämään ja tulevina aamuina se oli kerta kerralta vain parempi juttu. Tämän perään noin puoli seitsemän maissa joka teltan eteen ilmaantui aamupesua varten vati täynnä lämmintä vettä. Siinä oli mukava pesaista pärstä ja kädet ennen kuin seitsemän maissa suunnattiin sitten kohti muonitustelttaa missä aamupala alkoi olla valmiiksi katettuna. Vilkaisin vielä älykellostani yön alimmat lämpötilat, teltassa oli ollut noin +12 astetta ja yöllä pärjäsi kyllä ihan hyvin vähissä vaatteissa kun oma makuupussi oli vanha tuttu -15 comfort marinadipussi. Tulevina öinä olisi varmuudella kyllä tälle pakkaspussillenikin tarvetta.

Kilimanjaron Mawenzi aamuauringon säteissä	Kilimanjaron Kibo aamuauringon säteissä
Olinhan siellä minäkin, oikeasti	Eihän tuota pitänyt lakittaa?
	Toisen päivän osuus eli Second Cavelle saakka

Aamiaisella käytiin sitten tulevaa päiväreittiä pikaisesti läpi. Tänään olisi siis luvassa enemmän korkeusmetrejä, noin 800 m. Seuraava leiripaikkamme eli Second Cave olisi 3450 metrin korkeudessa ja sinne matkaa olisi taas sellainen 7 km mikä tarkoitti matka-ajassa noin neljää tuntia. Alunperin tämän päälle olisi ollut vielä tarkoitus tehdä illemmalla lyhyt akklimatisaationousu leiripaikkaa korkeammalle mutta matkanjohtaja oli jo todennut että tämän päivän suuri nousumäärä olisi riittävä ja tekisimme ekstranousun vasta seuraavana päivänä jolloin varsinainen reittimme ei nousisi niin runsaasti. Maasto ympärillämme oli muuttumassa kitukasvuisemmaksi pensaikoksi eli olimme jo puurajan yläpuolella ja meillä olisi nyt käytännössä lähes jatkuvasti näköyhteys niin Kiboon kuin Mawenziinkin reitillämme. Nämä olivat hauskasti kaksi aivan erilaista huippua, toinen teräväpiirteinen ja jylhä, toinen loiva ja rauhallinen. Yin & Yang. Lämpötila nousi taas nopeasti kun aurinko oli noussut lämmittämään Kilin rinteitä ja vaellusasusteeksi valikoitui hyvin nopeasti tällekin etapille sortsit ja t-paitameininki. Tosin päiväreppuun kannatti pistää pitkähihaista puseroa tai takkia varmuuden vuoksi koska tavarakassihan paineli taas suoraan leiristä leiriin eli sieltä ei keskellä etappia saisi mitään apuja vaatetuksen tai muunkaan suhteen. Aurinkovoidetta kannatti myös sivellä reippaasti. Nyt huomasin että vaikka käsivarret olivatkin säästyneet niin kämmenselät olivat armotta palaneet eilisellä etapilla, ja vielä niin että kävelysauvojen käsiremmit olivat osin suojanneet osin eivät kämmeniäni. Kirveli mukavasti. Eli käsiin laitettiinkin sitten ohuet hanskat saman tein tälle päivälle.

Niin sitten päivän vaellus alkoi ja aiemmista vaelluksistani tuttu ”toisen päivän tuska” eli se kun rinkka alkaa selässä hiertää ja kengät puristaa, niin nyt sitä ei joutunut kokemaan koska päiväreppu oli kuitenkin sen verran kevyt kantaa ja muutenkin etenemistahti oli pole-pole (eli hitaasti ja hartaasti). Polku-ura oli nyt onneksi paljon vähemmän pölyävää ja kiinteämpää maaperää kuin ensimmäisen päivän hiekkadyynit jalan alla. Pelkästään tämä asia helpotti jo huomattavasti kulkua. Aurinko porotti lämpimästi ja kevyt vaatetus oli ainoa oikea ratkaisu tähän keliin. Toki oli muistettava rasvata aurinkovoiteilla niskaa ja nenää ja käsivarsia että ei polttaisi itseään jo alkumetreillä tänään. Hattu oli myös aika must olla päässä, itsellä pyöri sekä lippalakki että pieni lierihattu päälaella vaihtelevasti fiiliksen mukaan. Tässä vaiheessa matkaa olimme saaneet omat maskottimme. Jäätävän kokoisen nokan omaavat korppilinnut olivat seuranneet jo jonkin aikaa vaeltavaa karavaaniamme ja myös leiripaikalle he jäivät seuraksemme ruoanmurusia tai muita herkkuja kyttäilemään. Taas kun matkamme jatkui, jatkui myös korppien matka kintereillämme ja yläpuolellamme. Taisinpa todeta muille, että ovat ilmeisesti korppikotkat aistineet että kohta on raatoja luvassa ja valikoivat siellä jo suosikkejaan yläilmoista käsin. Tällaisilla tsemppipuheilla sitä pitää yhteishenkeä korottaa. Minä jos kuka osaan sen.

Aamupalameininkiä	Lippa vinoon ja menoksi
Pusikkomaastoa	Vähemmän pusikkomaastoa
Tauko paikalla	Vanhat eräjormat taukopaikalla

Toisen päivän reitillä opimme myös näkemään kantajiemme tahdin ja meiningin kun he ohittelivat meitä reitillä. Hehän aloittivat leirin purkamisen liikkeellelähtömme aikoihin ja ottivat kantaakseen leiritarvikkeiden lisäksi valmiiksi pakkaamamme tavarakassit (jotka olivat osoittautuneet yllättävän hyviksi kooltaan, käytettävyydeltään sekä kestävyydeltään vaikka olivatkin Aventuran ”promolaukkuja”). Sitten siinä polkua tarpoessamme aina välillä takaa pyyhälsi vauhdikkaasti ohi yksittäisiä kantajia tai pieni porukka heitä ja jambot sekä mambot heitettyämme he jatkoivat kohti horisonttia selkä näköpiirissä pienentyen. Anne-Mari, joka tuntui viihtyvän peräpään vartijana letkassamme, aina välillä kiekaisi varoituslausahduksia kun takaa kantajia ja muuta porukkaa ohi oli tuloillaan. Yksi vakiokuulutus oli mm. ”Väistäkää, takaa tulossa porukkaa, otetaan left eli oikea!”. Tätä kun pari kertaa oli tullut ja porukka joka kerta oli väistämässä hajallaan milloin missäkin puolen polkua niin suuri matkanjohtajamme sai tästä jälleen kerran uuden lempinimen, Anne-Mari ”left eli oikea”.

Tämä toisen päivän reitti oli jälkeenpäin ajateltuna ehkä vähiten mieleenpainuvin ja vaikka nousumetrejä kertyikin niin mitään ihmeellistä ei sillä ollut tarjota. Tottakai vuori yläpuolellamme muutti ilmettään ja maasto ympärillä samoin mutta päivän matka oli lähinnä sitä vaellusboogien hakemista ja tulevaan valmistautumista. Kaikista vaelluspäivistä tämä saattoi olla ehkä helpoin rasituksiltaan. Hieman ennen leiriin saapumistamme pysähdyimme erään luolan kohdalla ja otimme hetken valokuvia. Tämä oli kuulemma First Cave eli ensimmäinen luola. Toinen luola, jonka mukaan tuleva leiripaikkammekin oli nimetty, sijaitsi sitten siellä leiripaikan luona, kuten arvata saattaa.

Puolet oppaasta löydetty...	...ja tuolla näyttäisi olevan loppupuolisko.
First Cave	Päivän päätteeksi Second Caven leirissä

Vielä oli siis puolen tunnin tarpominen jäljellä päivän urakkaa ja hyvin nopeastihan se saatiin taputeltua ja saavuimme puolenpäivän maissa Second Caven leiripaikkaamme missä kantajat olivat jo hyvässä vaiheessa kasaamassa leiriämme pystyyn ja valmistelemassa lounasruokailua. Tämä leiripaikka oli yhtä hyvä kuin aiempikin. Teltoille löytyi tasaista pystytyspaikkaa ja oma personal kantajamme oli taas sijoittanut oman telttamme hyvälle pelipaikalle. Rikun kanssa oltiin päivän aikana jo keskenämme hieman naljailleetkin että pitäisikö lahjoa toisen kantajaa niin että hän kiusallaan pystyttäisi kaverin teltan johonkin rakkakivikkoon tai puucee-vajan viereen yms. Kukaan ei ilmeisesti ollut kuitenkaan selän takana valuuttaa taskuihin ujuttanut koskapa edelleen kaikilla vaikutti olevan hyvät nukkumapaikat tiedossa.

Second Cave oli kaikesta huolimatta melko ilmeetön leiripaikka, mitään ihmeempiä maisemapaikkoja ei siitä löytynyt. Vieressä oli toki iso luola jossa kantajat istuskelivat tauolla ja viettivät aikaansa illan pimetessä mutta muuten ympärillä oli vain pusikkoa ja puuceet. Ruokailun ja loppupäivän aikana alkoivat kanssareissaajat ja oppaamme käydä entistä tutummiksi ja jutustelua syntyi kaikkien kesken jo enemmän. Kuten oli jo käynyt selväksi, Left-Eli-Oikea oli kolunnut näitä tuttuja Kilimanjaron rinteitä läpi jo nolla kertaa, mutta paikallinen pääoppaamme, hauska mies Deo, olikin sitten käynyt Kilimanjaron laella kuulemma jo 198 kertaa! Eli siinä kompensoitiin hieman tätä paikkatietämystä. Aivan juhlavaellukseen ei siis tällä kertaa päästäisi mukaan mutta kohta olisi 200 rikki kaverilla. Ihan jees. Myös apuoppaat (heitä oli Jackson, Julius, Fasa ja taisi joku muukin vielä olla) olivat käyneet laella useita kymmeniä kertoja, siellä vilahteli keskusteluissa lukemia 140, 160... eli kyllä kaverit tiesivät mistä pitää mennä ja miten päin. Minun henk. koht. kantajani ja teltanpystyttäjä kävi myös jutulla ja heittämässä ylävitoset. En muista minkä hän sanoi oikeaksi nimekseen, mutta kertoi sen että hänen aliaksensa eli lempinimensä on Omega. Olisiko hän sitten aiemmassa elämässään ollut Tansanian kovin human beatbox tai MC mutta se nimi näytti jääneen sitten kuitenkin paremmin mieleeni tänne matkakertomuksen raapustukseen saakka...

Oli vielä alaspäin kääntyjillekin välimatkatiedot	Meidän leiri

Päivän kääntyessä iltaan toistuivat tutut leirirutiinit ja piti muistaa katsoa että vesipullot olivat jatkuvasti täynnä tai juuri täytettävinä ja käsidesiä sai kuluttaa aina ennen ruokailua. Sapuskoiden taso pysyi edelleen hyvänä ja ruoka maistui kaikille. Itse asiassa tähän liittyen oli selkeästi alkamassa seurueemme kesken ensimmäinen ja raaka psykologinen peli. Anne-Mari, kavereiden kesken left-eli-oikea tai intiaaninimeltään siis keltakuumerokotus-moneen-kertaan, oli meitä ohjeistanut että vettä pitää juoda ja ruokaa pitää syödä, sillä vuoristotaudin ensi oireiluja saattaa olla se että ruokahalu heikkenee eikä oikein jaksa tai halua syödä. Nyt sitten joka aterialla kaikki varmuuden vuoksi ahmivat ja mättivät isoja annoksia lautasiltaan ja jokainen kyräili sivusilmällä toisiaan valmiina ilmiantamaan heikon lenkin välittömästi matkanjohtajalle. Heh, no, ei siellä nyt toki näin tosissaan menty. Leikkiä asiasta lähinnä laskettiin. Toki left-eli-oikea päivitti tilannetietojaan ja kyseli joka ruokailun yhteydessä meiltä nyt ja jatkossa että tunsiko kukaan vielä mitään ensioireita ohenevasta ilmasta yms. ja joka kerta kaikki totesivat että ei ole mitään ja joka kerta Jorma viimeisenä sitten totesi että ”no, ei mullakaan oo sitten mitään” kun ei halunnut erottua joukosta. Ja joka kerta porukka tälle repeili. Hyvää yhteishenkeä ja huumoria siis piisasi ainakin matkan tässä vaiheessa ja se oli tietysti hyvä huomata. Olisihan se ollut mälsää matkata tuppisuiden ja jurottajien joukossa.


Kolmas vaelluspäivä alkoi jo totutuilla aamurutiineilla. Yöllä lämpötila oli teltassa pudonnut jo +5 asteeseen ja yön aikana huomasi sen että välillä herätessä oli makuupussin vetoketjua aina vain pikkuhiljaa vedettävä enemmän ja enemmän kiinni. Alettiin olla siis kotimaisissa lämpötilalukemissa ainakin yöaikaan. Tänään olisi vuorossa hieman loivempi nousu seuraavaan leiriin. Kikelewa Caves olisi 3600 metrin korkeudessa eli vain parisataa metriä nousua, tosin hieman poukkoilevampaa reittiä ylös ja alas ja ylös. Matkaa olisi jälleen kerran sellainen 7 km mutta matkaan tulisi menemään nyt hieman vähemmän aikaa, n. 3,5 tuntia. Kun tavarat oli taas pakattu päästiin lähtemään matkaan kohti seuraavaa etappiamme.

Reitti oli hyvin pitkälti aiemman kaltaista. Pusikkomaasto ympärillä harveni asteittain mutta edelleen oli suht vehreää eikä vielä oltu missään rinnekivikossa. Alkumatkalla letkan perästä kantautuivat taas tutut ”ottakaa left eli oikea!” varoitushuudot ja letkan kärjestä kantautuivat Rikun huonon huumorin helmet ja niiden välimaastossa sitten matkaa taivallettiin yhä aurinkoisena pysyttelevässä säässä. Välillä oppaat muistivat sanoa ”pole pole” eli muistuttaa rauhallisesti etenemisestä jolla pidettiin huoli että kroppa ehti rauhassa tottua ohenevaan ilmaan. Koko reittimme lähtökorkeudella eli 2100 metrissähän ilmanpaine ja myös hapen määrä oli noin 80% merenpinnan tasosta ja se määrä väheni tasaisesti koko ajan noustessamme yhä ylöspäin. Kilimanjaron laella noin 5900 metrin korkeudessa hapen määrä olisi enää vain 50% siitä mitä merenpinnan tasossa! Käytännössä siis toinen keuhkomme olisi poissa pelistä jos sen niin halusi ajatella. Tällainen äkillinen happimäärän muutos olisi ihmisruumiille vaarallinen ja jopa tappava. Me kuitenkin tässä koulutimme nyt elimistöämme tulevaa varten, jotta pystyisimme toimimaan tuolla kuolemanvyöhykkeellä muutaman päivän kuluttua ja tavoitteemme saavuttamaan.

Juppimeininkiä, ja hanskat suojaamassa palaneita käsiä...	Vaihteeksi maisemia alaviistoonkin

Kolmantena päivänä olimme jo oppineet hyvin paikallista swahilin kieltäkin joten pystyimme perustervehdykset handlaamaan aina kun ohitsemme kantajia pyyhälsi. ”Jambo” oli perussettiä jota huudeltiin tervehdyksenä vähän joka välissä. Siihen saattoi myös vastata ”jambo” ja kaikki oli taas okei. Välillä tuli ”mambo jambo” sekä ”jambo tansania” ja jos et tajunnut niin hyvä vastaus oli edelleen ”jambo”. Vaikka sitten vähän äänekkäämmin niin meni sanoma perille. Tarkoittaakohan muuten ”coco jambo” mitään? Sitä tuli ysärillä kovasti kyllä hoettua. Kookosmoi? ”Mambo” taasen tarkoitti kysymystä kuinka voit. Ja siihen oikea vastaus oli ”poa” eli hyvin. Muita vaihtoehtoja ei meille opetettu. Ole hyvä, jota tarvittiin ruokapöytäkeskustelussa oli ”karibu” eli siis se poroeläin. Tosin osa seurueestamme ei millään suostunut uskomaan kun kerroin että on olemassa myös eläin nimeltä karibu. Kyllä on. Kiitos oli sitten vastaavasti ”asante”. Sellaista eläintä en tiedä mutta Julian Assange lienee riittävän lähellä onomatopoeettisesti tuota sanaa. Iltaruokailun päätteeksi oppaamme myös toivotti meille hyvää yötä eli ”lala salama”. Tai sitten hän varoitti laulavasta ukkosesta, en tiedä. Ehkä ”mambo” ja ”poa” tarkoitti myös oikeasti sitä että lähistöllä oli boa-käärme joten nyt oli parasta mambota itsensä äkkiä karkuun?

Olimme tulleet päivämatkastamme jo yli puolet ja tämäkin päivä vaikutti hieman sellaiselta vaisulta maisemien suhteen kunnes pääoppaamme pysäytti letkamme ja tuli hetkeksi jutulle. Hän veisi meidät nyt hieman polulta sivuun ja näyttäisi meille suuren luolan josta kovinkaan moni ei välttämättä tiennyt. Tämähän kiinnosti meitä tottakai joten hyppäsimme polulta syrjään ja astelimme hetken pusikkojen läpi syrjemmälle ja pian saavuimme luolan oviaukolle, joka ei ulkopuolelta katsottuna kovin suurelta vaikuttanut. Deo käski meitä kaivamaan otsalamppumme esiin ja siitä sitten koko porukkamme asteli luolan oven suulta peremmälle ja sieltä paljastui yllättävän iso luola joka näytti jatkuvan todella pitkälle pimeyteen. Alkuvaiheessa luolassa mahtui kulkemaan pystyssä kävellen, toki hieman päätä varoen, mutta muutamia kymmeniä metrejä edettyämme luola alkoi vähitellen madaltua niin, että nyt piti jo kulkea kyyryssä. Jatkoimme koko porukka matkaa vielä hetken, kunnes lopulta korkeutta oli enää sen verran että oli joko jatkettava matkaa kontaten tai käännyttävä takaisin. Minä ja porukan naiset päätimme kääntyä tässä vaiheessa takaisin, sillä konttaaminen märillä ja likaisilla kivillä pimeässä ei houkutellut ja ei viitsinyt myöskään ottaa mitään riskejä että liukastuisi ja loukkaisi jalkaansa yms. tässä vaiheessa vuorivaellusta. Siispä me palailimme pikkuhiljaa luolan oviaukkoa kohti kun muut vielä jatkoivat tutkimuksiaan luolan uumenissa yhä syvemmälle. Kun olimme odotelleet jonkin aikaa luolan ulkopuolella, saapuivat loputkin ryhmästämme pois luolasta. He olivat jatkaneet hetken matkaa ja itse asiassa Chewie-Mika oli painanut pisimmälle aina niin että oli joutunut ryömimään hetkittäin ja päässyt sen jälkeen johonkin astetta korkeampaan luolan osaan siellä perällä. Tämän kunniaksi päätimmekin oman porukan kesken että tämä luola nimettäisiin Mika’s Mancaveksi. Toki, tässä vaiheessa sieltä vielä uupuivat nimen edellyttämät flipperit, sohvakalusto ja kaljahanat, mutta ehkä Mika seuraavalla reissulla niitä alkaisi sinne roudaamaan?

Luola	Deon perässä yhä peremmälle
Naisväki ihmeissään	Tästä eteenpäin vain Mika seurueestamme uskaltautui...

Tämän jälkeen oli taas hyvä jatkaa tallustelua loppumatka kohti seuraavaa leiriä. Keli oli muuttumassa taas kerran hieman pilvisemmäksi päivän edetessä. Joka aamu oli ollut selkeää ja kirkasta niin rinteessä kuin Kilimanjaron huipullakin ja aina aamupäivän aikana alkoi kertyä pilviä lakien ympärille. Varsinkin Mawenzin huipun ympärille muodostui lähes poikkeuksetta hieno donitsinmallinen pilvipyörre joka päivä. Iltapäivällä pilvien määrä saattoi kasvaa lisää ja niitä alkoi muodostua yhä alemmaksi ja ne alkoivat peittää koko laaksoa alapuolellamme. Leirimme korkeudella oli kuitenkin useimmiten selkeätä ja olimme ikäänkuin pilvikerrosten välissä. Viimeinen referenssini oli lähestymässä, olimme tulossa 3550 metrin korkeuteen, se oli suurin korkeus jossa olin aiemmin käynyt tallustelemassa, Teneriffan Teide-tulivuoren rinteellä. Toki sinne mentiin kabiinihissillä, mutta sitä ankarammin ohut ilma siellä sitten tuntuikin kropassa. Muistan puuskuttaneeni rankasti vaikka kävelimme vain tasamaata kraaterin rinnettä ympäri. Joka tapauksessa, tähän loppui kokemuspiirini asiasta. Nyt olisimme tuntemattomalla territoriolla, kuoleman vyöhykkeellä, hämärän rajamailla, siis siltä osin mitä minä asiasta tietäisin. Mikalla ei näin tarkkaa rajanvetoa itsellään ollut, hänen korkeimmat vaellusmaastonsa olivat Alpeilla jossain 3000 metrin nurkilla, mutta joka tapauksessa niistäkin oli nyt yli menty varmuudella. Häntä myös kiinnosti tällaiset nippeliasiat huomattavasti vähemmässä määrin kuin allekirjoittanutta (aivan samoin kuin oli asian laita paikallisten maksimien metsästyksessä esimerkiksi kotikunnan tai maakunnan korkeimpia lakia valloitellessa koto-Suomessa). Mikalla on tylsä elämä.

Viimeiset kilometrit menivät kuitenkin ripeästi ja sen jälkeen olimmekin taas yhtä leiripaikkaa lähempänä lopullista tavoitettamme. Olimme saapuneen Kikelewa Cavesin leiriimme, 3600 metrin korkeuteen. Leiripaikka oli kaunis keitaanomainen vihreä läntti keskellä muutoin melko harmaata vuorenrinnettä. Kirkkaankeltaisia kukkia ja minipalmun näköisiä puskia kasvoi ympärillämme. Teltat olivat totuttuun tapaan pystytettyinä ja keittiöteltasta kuului kokkaamisen ääniä. Kun siinä olimme päiväruokailun suorittaneet ja hetken aika taas palloilleet leiripaikan alueella, jätin Mikan lepäilemään telttaamme ja kävin katsomassa selkeästikin paikan nimikkoluolaa siinä lähistöllä. Luola oli pienen solan rinteessä jonka pohjalla virtasi pieni puro. Paikka oli ihan nätti ja sitä aikani katseltuani palasin takaisin teltoille. Törmäsin telttojen luona Rikuun jolla oli kuitenkin jotain kautta saatua parempaa tietoa hallussaan, ja hän sanoi että kannattaisi käydä vielä vähän pidemmällä kuin siellä luolan paikkeilla. Tarkemmin hän ei suostunut asiaansa avaamaan, kunhan totesi että kannattaa käydä. Minä sitten lähdin uudestaan sinnepäin ja jatkoin nyt matkaani luolalta eteenpäin, kohti kyseisen solan pohjukkaa. Laskeuduin alas puronvarteen ja puskin rannan kasvillisuuden läpi ja lopulta aloin kuulla voimakasta veden kohinaa. Päästyäni hieman eteenpäin kasvillisuus avautui edessäni ja solan perältä paljastui vesiputous ja laguuninomainen puoliksi avoin onkalonperä joka oli todella upeannäköinen ja vaikuttava ilmestys. Tätä ei olisi nähnyt mitenkään luolalta käsin koska edessä oli niin paljon pusikkoa ja kasvillisuutta. Hyvä juttu siis että Riku oli tämän paikan sattumalta löytänyt ja hyvä juttu että lähdin itse vielä uudemman kerran sitä varta vasten katsomaan. Räpsin aikani valokuvia ja palailin teltalle asiasta lyhyesti Mikallekin kertomaan, mutta kauempaa sitä ei ehditty hekumoida sillä nyt oli valmistauduttava lyhyeen iltapäivän akklimatisaationousuumme.

Kolmas leiri näkyvissä	Vehreyttä rinteen keskellä
Korkeuslukemat senkun paranoo	Alkaako jo vuoristotauti oireilla?
Kukkaloistoa	Kikelelwan luola jokiuoman varrella
Suojaisa laguuni	Kyllä, minäkin olin siellä

Kuten oli aiemmin porukalla sovittu, siirsimme akklimatisaationousumme tähän päivään, koska nyt ei ollut takana niin rankkaa nousumäärää kuin edellispäivänä, ja lisäksi nyt olimme jo korkeammalla muutenkin niin tämä ekstranousu toisi enemmän hyötyäkin. Tavoite ja tarkoitus ei ollut lähteä mihinkään Kuuhun asti kapuamaan, ihan vain ottaa joitain nousumetrejä ja tehdä pieni iltakävely ennen pimeän tuloa. Koska mitään muutakaan polkua ei oikein ollut, lähdimme etenemään seuraavan päivän reittiämme eteenpäin jonkin matkaa. Tämä polkumme lähti melkeinpä heti leirin jälkeen nousemaan suhteellisen jyrkästi aiempiin verrattuna joten se oli ihan hyvä reitti saada nopeasti vähän korkeusmetrejä plakkariin.

Rauhallisin askelin, ”pole-pole” (eli suomeksi ”polje polje!!!”) etenimme ylöspäin pienen kanjonin reunaa ja kohti Mawenzin teräväpiirteistä huippua jonka juurelle polkumme huomennakin veisi. Jyrkentynyt nousu ja plakkariin saadut korkeusmetrit aiheuttivat sen, että nyt melkeinpä ensimmäistä kertaa koko reitillä alkoi puuskuttaa jo selvästi enemmän. Ei vielä mitenkään huolestuttavan paljon mutta selkeästi jo tavallista enemmän. Kiipesimme yhä ylöspäin kunnes jossain vaiheessa tulimme pienelle tasannekohdalle kanjonin reunalla ja oppaamme ilmoitti että tämä olisi kääntöpisteemme. Vilkaisin rannekellostani ja korkeuslukema näytti olevan tasan 3700 metriä. Olimme siis kavunneet leiristä sata metriä ylöspäin. Ihan sopiva määrä tähän tilanteeseen. Tässä vaiheessa annoimme ryhmämme miesporukalle lempinimen Anonyymit Akklimatisoitujat, sen verran oli jo tullut hehkutettua puheissamme ja haaveissamme kylmiä ohrapirtelötuotteita aina kun hikeä oli päässyt hetken puskemaan pintaan. Nytkin puheissa vilisi olutmerkit ja huurteisen tarve. Hetkisen siinä sitten oltuamme aloitimme laskeutumisen takaisin leiriin suht ripeästi ja pian olimme jo palanneet teltoillemme ja aikaa tähän akklimatisaationousuun oli kaikkinensa kulunut aikaa vain tunnin verran.

Vähän matkaa tuohon suuntaan jo tänään	Akklimatisoidutaan

Leiriin palattuamme valoisaa aikaa oli jäljellä sen verran että sain suostuteltua Mikan lähtemään katsomaan kanssani tuota vesiputousta jota olin ihastellut paria tuntia aiemmin. Mukaan lyöttäytyi myös naiskolmikko kun kuulivat sivukorvalla matkasuunnitelmistamme. Siispä lähdin viemään koko porukkaa muutaman sadan metrin päähän ensin luolalle ja siitä solan perälle vesiputoukselle. Maisemat tekivät vaikutuksen myös muihin ja aikamme kuvia otettuamme lähdimme palailemaan leiriä kohti. Tällä välin ilma oli muuttunut nopeasti pilvisemmäksi ja pientä sadetihkuakin alkoi olla ilmassa. Aloimme kiirehtiä takaisin entistä ripeämmin ja lopulta ehdimme teltoille juuri ennen kuin lyhyt sadekuuro kasteli ympäristön. Sateen loputtua saimme vielä todistaa hienoa tuplasateenkaarta laakson yllä ennen kuin ilta alkoi pimetä ja siirryimme iltaruokailuun, tähän hiostavaan yhteishetkeemme jossa toistemme ruokahalun kyräily oli jo saanut hitchcock-maisia piirteitä ja Jorman oli taas kerran todettava lopuksi että ”ei mullakaan oo sitten mitään oireita”. Keskustelimme samalla myös tulevien päivien reiteistä ja niiden rankkuuksista. Riku oli tällä välin tutkaillut lukuisista Kili-opuksistaan tulevia reittikuvauksia ja siellä oli todettu mm. viimeisen nousuyön kohdalla jyrkkyydestä että "viimeistään tässä vaiheessa kannattaa vakavasti harkita käsien käyttöönottoa". Jorman puoliääneen ja puolitosissaan mumistu, ilmeisesti jonkinasteisesta "turhautumisesta" kertova vastakommentti siihen oli, että "kyllä tässä on kädet jo otettu käyttöön...". Me Mikan kanssa vilkaisimme toisiamme ja totesimme että onneksi ilmeisesti naisväki ei näitä kaikkia äijien juttuja tainnut kuulla...

Paikallinen posliini	Mika ei ihan hiffaa missä ne nähtävyydet on
Kaunistahan siellä	Kuten myös
Ja komea mieskin eksyi kuvaan	Hiljaa virtaa Don
Satumetsää	Naavaparta, vanha nuttu
Naistrio myös ihailemassa solan salaisuuksia	Kaikki tämä piilossa vehreyden takana
Palatessa leiriin sadekuuro meinasi yllättää	Leirissä ihailtiin tuplasateenkaarta

Yön laskeuduttua taivas selkeni taas jonkin verran ja minä jäin taivasalle ihmettelemään eteläisen pallonpuoliskon yötaivasta. Vanha tähtitieteen guru oli aluksi pihalla kuin lumiukko kun suurin osa taivaasta oli täynnä sellaisia tähtikuvioita mitä ei ollut koskaan nähnyt. Vähitellen pilvien kadotessa alkoi muutamia tuttuja tähtikuvioita löytyä joiden mukaan askelmerkkejä pystyi yötaivaalla asettelemaan. Suomessa horisontissa näkyvä Orionin tähtikuvio oli nyt suoraan yläpuolella zeniitissä. Otavan kauha taasen oli aivan horisontissa ja ylösalaisin kun Suomessa se oli melkein aina pään yläpuolella. Lisäksi kaikki uudet ja oudot tähtikuviot hämmensivät oppinutta päätäni. Onneksi apuun tuli pakollinen kännykkäsovellus Google Sky Map, jonka avulla sai otteen tästä uudesta yötaivaasta. Lisäksi älysin vilkaista toisesta sovelluksesta ISS-avaruusaseman sen hetkistä rataa ja huomasin että sehän lentäisi kohta Afrikan yli ja varmaankin näkyisi hienosti taivaalla, varsinkin kun Suomessa sitä ei juuri koskaan näe ja silloinkin aina matalalla horisontissa puiden ja puskien takana. Ja totta tosiaan, joidenkin minuuttien kuluttua kirkas piste josta ei voinut erehtyä tuli esiin horisontista ja kulki pääni yli koko taivaankannen poikki poistuen toiselle puolen horisonttiin. Siinä tuo ihmiskuntamme avaruuden etuvartio, missä tälläkin hetkellä työskenteli 6 astronauttia eri puolilta maapalloamme, kulki taas yhden kierroksen planeettamme ympäri 90 minuutissa. Sellainen saa piinkovan humanistinkin hiljaiseksi, puhumattakaan tällaisesta tekniikan suuntaan orientoituneesta rivikansalaisesta. Kova metelöintini ja hypetys oli saanut muutamat seurueestamme kanssani öistä tähtitaivasta hetkeksi ihailemaan, loput tyytyivät kuuntelemaan meuhkaamista telttakankaan läpi eivätkä kylmenevään iltaan enää makuupusseistaan jaksaneet kavuta. Yöllä lämpötila laski taas teltassamme +5 asteen tuntumaan, mutta ulkona saattoi jo olla hieman viileämpää.


Neljännen päivän ohjelmassa oli nousua sivusuunnassa kohti Kilimanjaron kakkoslakea Mawenzia, ja sen juurella sijaitsevaa seuraavaa leiriämme, Mawenzi Tarn Hutsia (4330 m). Luvassa olisi jälleen reippaasti nousumetrejä, ja ennen kaikkea siirtyisimme nyt viimein 4000 metrin tuolle puolen, joka monen puheissa ennakkoon olisi se raja jonka jälkeen niitä ohuen ilmanalan oireita alkaisi luultavasti jossain määrin ilmaantua. Riku oli jostain kirjasestaan myös lukaissut että kyseinen leiripaikka olisi mitä luultavimmin eräs maisemiltaan näyttävimmistä koko puiston alueella eli sitä kannatti siis odottaa. Jälleen kerran edessä olisi noin 4 tunnin työsarka. Valkeneva aamu paljasti alhaalla laaksossa tiheän pilvipeitteen jonka yläpuolella onneksi olimme ja saimmekin nauttia hienosta auringonnoususta aamuruskoineen ja alapuolisine pilvilauttoineen. Myös Mawenzi oli saanut jälleen ”sombrero”pilvet lakensa ympärille ja näytti toisaalta pelottavalta ja toisaalta myös äärimmäisen kutsuvalta. Sitä kohtihan nyt oli matkamme tarkoitus jatkua.

By pokkari	By järkkäri

Aamutoimet vedettiin rutiinilla ja pian kamat oli taas pakattu ja matka valmiina alkamaan. Nyt aamun keli oli jo sen verran vilpoista ennakoiva ja niska ja kädet auringon polttamat, että aloitusvarustuksena oli minulla ja Mikalla suosiolla pitkähihaista paitatavaraa ja pitkät housut. Vaikka mieluummin vaellan aina vaikka sitten pikkaisen palellen kuin hikeä puskien niin nyt oli jo siirryttävä ”välikauden” vaatetukseen. Alkumatkan saimme mennä eiliseltä tuttua reittiä ja suht reippaat nousukäyrät saivatkin monen meistä jo puuskuttelemaan eli nyt touhussa alkoi olla sitä kiipeämisen ja kinkeämisen tuntua mitä tässä oli jo odoteltukin. Huumoria silti piisasi vielä eli kovin vakavasta puuskutuksesta ei voinut olla kyse. Kysyin aivan vitsillä pääoppaaltamme Deolta että eihän täällä Tansaniassa ollut sellaista traditiota kuten Suomen Lapissa että pyhille tuntureille pitää aina nousta kakkoslaen kautta kunnioituksesta tunturia kohtaan. Sillä jos Mawenzin laen kautta pitää meinaan Kibolle painaa niin minä lähden nyt kotiin. Kysyin myös matkanjohtajaltamme "Keltakuume-Annemarilta" että paljon maailmaa kiertäneenä ja vuoria valloittaneena ihmisenä tunsiko hän sellaista kuuluisaa kaveria kuin Makasi. Tämä legendaarinen japanilainen vuorikiipeilijä oli etunimeltään Kipusi Kapusi Putosi. Klassikkotavaraa. Letkan kärkipään äijäryhmä viljeli lisäksi omaa hurttia huumoriaan ja naisporukka piti hieman välimatkaa joko jutun tasosta tai äijäin ominaistuoksusta johtuen. Ehkä tämä oli hyvä seikka niin ryhmän yhteishengen kuin ryhmädynamiikankin kannalta...

”Tiedä en, mutta kuullut oon, Akklimatisaatioon, Ja huipulle me pyritään, Mut varmaan sekin tyritään...!” - K-P, jossain 4000 metrin kieppeillä...
	Karibu!	4. päivä Kikelelwasta Mawenzille

Vilkuilin taas rannekelloani ja sen osoittamia korkeuslukemia jotka ilmeisen hyvin pitivät kutinsa kun sitä vertailin myös muiden seurueemme kellojen korkeuslukemiin. Kohta olisimme siinä 4000 metrin ”merkkipaalulla” jossa olin vitsaillut kaikille iskevän tajuttoman päänsäryn sillä sekunnilla kun tuohon korkeuteen päästäisiin, joko todellisen päänsäryn tai sitten tyylikkään plasebo-päänsäryn kun siitä asiasta oltiin jo niin paljon leiripaikoilla keskenämme jo spekuloitu. Mutta totuushan oli toki se, että mitä pidemmälle ilman oireita pääsisi niin sen parempi, ja jokainen hyvissä voimissa talsittu metri ja päivä olisi pois niistä huonossa kunnossa edettävistä. Ja tällä asenteella itse asiassa ainakin minä matkaa etenin, ja otin jokaisen hyvän metrin pelkästään positiivisena seikkana, enkä liikoja tulevia murehtinut. Sitten jos oireilu alkaisi niin se alkaisi eikä sille juurikaan mitään voisi. Nyt kannatti vaan hyödyntää hyvä olo ja olla liikoja murehtimatta.

Saavutimme nousurykäisymme päätteeksi pienen tasanteen jossa pitäisimme taukoa. Samalla varmistuin rannekellostani katsoessani että olimme nyt varmuudella kavunneet yli 4000 metrin, samaa totesivat muutkin seurueemme nippelinikkarit. Kaikkien kelloissa oli nelosella alkava lukema, oli se sitten mikä hyvänsä. Ja kaikilla olo oli okei, asiaan kuuluvaa hikoilua ja puuskutusta tietysti huomioimatta. Kiistatta tämä viimeisin nousu oli ollut reissun tähänastisista rankin osuus ja ensimmäinen hieman vääntämistä vaatinut. Olimme onneksi nousseet rinteestä sen verran loivemmaksi kaartuvammalle ylärinteelle että näkymät olivat avautuneet edessämme uudelleen. Mawenzi näkyi jo hyvin lähellä edessämme. Oikeassa reunassa näkökenttää taas Kibon rinne näytti hieman uutta kylkeään kun olimme sivusuunnassa massiivia päässeet etenemään. Mawenzin leiripaikan ja meidän välissä oli enää yksi harjanne ja vaikka elättelinkin osin ääneenkin toiveita sen kiertämisestä tai muusta hypoteettisesta fantasiasta niin sinne se polku alkoi kuitenkin puskea kun matkaamme tauon jälkeen taas jatkettiin yhdessä korppiparven kanssa.


Kivinen harju ei lopulta osoittautunut kovin mahtavaksi vastukseksi. Se meni pienellä puuskutuksella läpi ja sen jälkeen olimmekin päässeet harjanteen toiselle puolen mistä alkoi jo avautua näkymää Mawenzin syleilyssä olevaan solaan jonka perukoilla jossain tuleva leirimmekin olisi. Jatkoimme rinteen kylkeä pitkin kulkevaa polkuamme ja se alkoi pikkuhiljaa hieman laskeutua alaspäin ja näimmekin jo kauempana vilahduksen keltaisista teltoista ja polun edessämme kauempana sitä kohti kaareutuvan. Se oli hieno tunne. Näytti vahvasti siltä että tämäkin päivä saataisiin onnellisesti pakettiin kaikkien osalta, ja nyt oltiin jo selkeästi yli neljän tonnin. Toki perään tuli ajatushalko voimalla takaraivoon että perhana, huomennahan mennään jo suoraan Kibon juurelle josta jatketaan ilman yöunia heti perään laelle, että itse asiassa tässä on viimeinen oikea levon paikka tarjolla ja sitten mennään kaksi kokonaista vuorokautta putkeen. Huhhuh, ei kannattanut liikaa nyt ajatella tulevia. Askel kulki kepeästi hieman laskevaa polkua ja saavuimme Mawenzin leiriin joka totta vie vaikutti olevan ihan näyttävällä paikalla. Yläpuolellamme kaareutui uhmakkaana teräväpiirteinen Mawenzi osin pilvivaippaan verhoutuneena ja me olimme suoraan sen alapuolella, vain jyrkkä vuorenseinämä välillämme. Telttaleirin vieressä oli pieni vuoristolampi, varsinkin kauempaa hyvinkin viehkeän näköinen, karun kivikon keskellä. Vesi tosin oli varmaankin likaisempaa kuin korpin ahteri, mutta sen ei kannattanut antaa mieltä masentaa. Eipä sitä vettä tarvinnut onneksi juoda. Leirin alapuolella alkoi jyrkempi rinne, pieni kielekekohta oli siinä yläpuolella mistä oli mukava käydä katsomassa maisemia. Tosin pilvisyys oli lisääntynyt melko runsaasti ja samoin tuulen voimakkuus, joten kauaa ei maisemia viitsinyt siinä päiväreissun päätteeksi ihastella. Tärkeämpää oli nyt varmistaa kunnon lepo ja palautuminen koska todellinen rääkki oli vasta tuloillaan.

Mikan pakollisia sisustuslehti-makroja	Kohti Mawenzin kainaloa...
Lepoa siellä neljän tonnin kieppeillä	Vähän jauhetta juomaan
Oppaita äidin oomme kaikki... alkaa se leirikin siellä pilkottaa kuvan keskipaikkeilla	Mawenzi Tarn Hut ja kuralammikko saavutettu!

Kun leirirutiinit vol 1. oli taas paketissa ja varmistettu jälleen kerran että vesipullot oli täpötäynnä ja että Jorma todennut että ”ei mullakaan mitään oireita ole” niin lähdimme hieman käppäilemään leirin ympäristöön. Riku oli jo järkkärinsä kanssa räpsimässä kuvia suosikkielikoistaan eli pullukoista marsurottamurmeleistaan joita taas tämänkin leirin ympäristössä parveili. Jo aiemmissa leiripaikoissa niitä oli näkynyt ja niiden kolmiraitainen selkämys oli ansainnut niille jo keskuudessamme lempinimen ”adidas-marsut”. Itse tuijottelin enemmän kaukaisuuteen ja yläviistoon ja ihailin Mawenzin profiilia sekä katselin kun kova tuuli piiskasi usvaa ja pilviharsoa rinnettä yläviistoon ja vuoroin paljasti ja vuoroin piilotti maisemia ympärillämme. Kävin myös ennen pimeän tuloa vielä tekemässä oman akklimatisaationi parikymmentä metriä korkeammalla missä oli pieni kattilalaakso leirimme yläpuolisessa rinteessä sekä kiersin leiripaikan viehkeän sontalammen. Kaiken kaikkiaan tämä leiripaikka oli maisemiltaan mieleenpainuvin ja ehkä eniten sen oloinen mitä korkealla vuorenrinteessä voisi leiripaikan olettaakin olevan, tuulinen, karu, kivikkoinen ja kunnioitusta herättävä. Myös puuceen sijainti jyrkänteen reunalla oli mieleenpainuva. Tosin, edelleenkin vedin nollatoleranssia kyseisten slaavikyykkysirkusten osalta ja tyydyin rakettiteltan karavaanarivessaan. Ja nyt entistä suuremmalla pieteetillä, sillä suruksemme saimme kuulla että tämä leiri olisi telttavessamme matkan pää. Vettä ei enää ylempää löytyisi riittävästi sen toimintaan joten lyhyen tikun vetänyt sherpa joutuisi sen nyt huomenaamulla takaisin lähtöruutuun kiikuttamaan kulkematta vankilan kautta. Tämä tieto aiheutti sen, että pieni aavistuksen poikanenkin kakkoshädästä seuraavan aamun varhaisina tunteina sai monessa matkaajassa aikaan pakkokeinot asioiden eteenpäin viemiseksi jotta pärjäisi sitten pari päivää varmasti ilman rakettiteltan totutun laadukkaita fasiliteetteja...

Kevyt lepi	Henkilökunnan "hutit"
Pienellä kävelyretkellä lähinyppylöillä	Vuoristo-Mika
Ohut ilmanala kasvatti sarvet	Mawenzin juurella
Maisemia alaviistoon...	...ja yläviistoon
Oman miniakklimatisaatioreissuni usvaiset maisemat	Mikan kohdalle osui selkeämpi hetki (tai puhtaampi linssi)

Yömme Mawenzin (ja Mikan) kainalossa oli kylmä. Teltassa lämpötila laski alimmillaan +1 asteeseen, johtuen varmastikin kahden raavaan miehen lämmittävästä vaikutuksesta, mutta ulkona oli yöllä varmuudella pakkasta, sillä yöllä saimme niskaamme lyhyen mutta rankan raekuuron ja aamulla koko teltta oli jäähuurteen peitossa ja kovettunut koppuraksi. Illan ja yön aikana olin myös huomannut että lepopulssini oli noussut selvästi ja sen rauhoittuminen edellispäivän kävelystäkin kesti jonkin aikaa. Ohut ilma oli siis alkamassa vaikuttaa fysiologiaamme mutta onneksi muita oireita ei ollut ilmaantunut, ei huimausta, ei päänsärkyä, ei mitään. Itse melkeinpä pelkäsin eniten juuri kovaa päänsärkyä joka veisi toimintakyvyn maastossa. Pikku oksentelut nyt ei niin haittaisi, paitsi tietysti nestehukan kannalta. Yöunet alkoivat myös olla pätkittäisiä kun tällä korkeudella oltiin. Kunnon kerrasto ja marinointipussini onneksi takasivat edelleen riittävän lämpöiset oltavat tässäkin vaiheessa joten ainoastaan nenänpää oli jäässä kun aamulla karvakamun kanssa ylös teltastamme kömmittiin. Lepäämiset oli nyt levätty sitten vähäksi aikaa. Tilanne oli kuitenkin se, että olimme ajallisesti enää vain vuorokauden päässä Kilimanjaron laella kirmailusta, jos kaikki menisi suunnitelmien mukaan. Mikan kanssa oli puhuttu jo aiemmin, että jos tänne maille selvitään ilman murheita, niin kyllä sinne laelle silloin mennään. Päivän-kaksi vääntää vaikka millaisessa koomassa ja millaisissa oloissa hyvänsä. Pidempi aika olisi vasta ongelma. Eli kunhan vain tähän pisteeseen ja näin lähelle loppurutistusta asti päästäisiin hyvin nukkuneena, syöneenä ja kroppa ehjänä ilman vuoristotautia niin kaikki olisi sitten mahdollista.

Mikan vaateparsi mallia "Scott 1911"	Aamuinen teltta oli jäinen teltta

Viides vaelluspäivä valkeni onneksi aurinkoisena. Tällä kertaa lämpötila ei kuitenkaan enää lähtenyt välittömästi kipuamaan kohti hellelukemia vaan jäätynyt maa sai säilyä jonkin aikaa jäisenä ja takkia kannatti pitää päällä alkumatkasta. Tämän päivän ohjelmassa nousumetrejä ei paperilla ollut niin runsaasti kuin edellispäivänä. Piti kuitenkin muistaa että nyt olisimme jo lähestymässä 5000 korkeusmetriä joten asiat olisivat hieman erilailla täällä ympäristössä. Lisäksi vaikka reittimme olikin kauniisti ajateltuna satulaa pitkin, oli käytännössä luvassa nousuja ja laskuja peräperää joten yhteismäärältään nousua olisi luvassa paljon enemmän kuin pelkästään lähtö- ja loppuleirien välinen korkeusero. Emme menisi kuljetuimpien reittien viimeiselle leiripaikalle Kibo Hutiin, koska Rongai-reittiä kulkevat eivät sitä saaneet ainakaan sillä kertaa käyttää vaan viimeinen leirimme ennen huipulle nousua olisi School Hut, joka sijaitsi 4750 metrissä, siis hieman korkeammalla näistä kahdesta leiristä ja oli hieman sivussa nousureitiltä eli valitettavasti teki meille hieman lisämatkaa tällä tavoin, muutaman kilometrin vain, mutta silti.

5. päivän reitti... (vaikkakin School Hutille siis mentäisiin)	...tässä se nopeamman nousun reitti vertailuksi

Ensimmäiset muutamat sadat metrit palasimme tuttua reittiä takaisinpäin nousten viimeisen harjanteen reunalle. Tästä polkumme taas erkaantui ja aloitimme nousun harjannetta pitkin ylöspäin ja kohti korkeimpien lakien välissä olevaa satulaa. Hyvin pian maisemat edessämme aukenivat ja näimme nyt viimein edessämme tämän koko satulan Mawenzin ja Kibon välillä sekä tulevan reittimme School Hutia kohti. Näimme myös nousurinteemme laelle vaikkakaan tältä etäisyydeltä emme vielä voineet varmuudella sanoa missä varsinainen nousupolku siellä kulki. Joka tapauksessa nyt oli viimein se tunne päällä että tuossa se kohde ja päämäärä on. Ja aivan kohta olemme siinä juurella, käsin kosketeltavan matkan päässä maaliviivasta, loppusuoralla. Ja tästä satulan tasosta katsottuna, ei se Kilimanjaro niin mahdottomalta enää näyttänyt. Korkeuseroa laelle oli vajaat 1500 metriä. Sellaisia nousumetrejä vuorokaudessa oli Mikan kanssa koettu aiemminkin. Edelleen, piti vain muistaa että nyt oltiin jo valmiiksi täysin eri korkeuslukemilla. Intoa kuitenkin riitti ja harjanteen jälkeen kun reittimme vieläpä hieman oli laskuvoittoista kohti satulan keskikohtaa, tuntui askel rullaavan mukavasti ja aurinkoinen keli kannusti jatkamaan. ”Pole pole”. Polje polje!

Kaikki tallella, eikun matkaan	Päiväreput ja kävelysauvat kuosissa
Näkymiä laaksoon	Foto foto!
Jorma osoittelee	Aamuinen alamäki

 

Kulkiessamme kohti satulan keskiosia sattui matkan varrelle muutamia helikopterin ja pienkoneen jäänteitä. Parin kymmenen vuoden ajalta oli jäänyt muistoja rinteeseen arvaamattomista sääoloista ja epäonnisista ilmojen sankareista. Lähestyessämme Kibon massiivia alkoi rinteestä erottua yhä paremmin nousu-uria ja pääoppaaltamme Deolta kysyttyämme saimmekin varmistuksen siitä että nousu-uramme laelle oli siellä selkeästi nähtävissä ja samoin kraaterinreunan teräväkärkinen Gillman’s Point johon polkumme laella ensiksi veisi. Pikkuhiljaa nälkä alkoi kurnia ja huomaamatta hellekelissä myös nestettä kului aika lailla. Varsinkin kun vaatetus piti kuitenkin jo olla melko runsas johtuen viileistä ja kovista tuulenpuuskista joita satulan yli aika ajoin kulki. Kuitenkin aurinko taas paahtoi suoraan pään yläpuolelta ja piti huolen siitä että kroppa lämpeni tyynemmissä oloissa vähän liikaakin. Hankala dilemma. Viimein Deo kuitenkin ilmoitti että pitäisimme lounastauon edessä näkyvän kivirykelmän luona polun vieressä. Olimme saaneet aamulla leiristä lähtiessämme eväspussit mukaamme joten lämmintä ateriaa ei olisi nyt luvassa vaan kevyt kenttälounas korppilauman kera.

Satulaa kohti menossa, ja nousureittikin jo näkyvissä rinteessä	Lentäen olisit jo perillä
Lähempää otosta nousupolusta Gillman's Pointille kuvan oikeassa reunassa	Siipirikko
Katsaus vielä taaksepäin Mawenzin suuntaan satulan puolivälistä	Tuonne ei moni kiipeä

Olimme tulleet suunnilleen puolet päivämatkastamme ja tässä vaiheessa vielä oloni vaikutti hyvältä. Tilanne oli kuitenkin se, että alkupuolisko oli ollut laskuvoittoista ja nyt loppuvaihe olisi käytännössä pelkkää nousua. Lisäksi huomasin jo lounastauolla että vesivarantoni olivat käymässä vähiin. Minulla oli kaksi 0,8 litran vesipulloa sekä yksi 1 litran pullo, siis yhteensä 2,6 litraa. Tästä oli jo kulunut yli puolet vaikka aivan alkumatkasta ei pahasti hikoilemaan joutunutkaan. Lisäksi eväspussissa oli yksi parin desin mehutölkki. Tämä oli kuitenkin kokonaisuudessaan aika vähän jos olisimme helteisessä maastossa vaeltamassa puoli päivää. Aloin jo aavistella mielessäni pahaa. Mikalla ja monella muullakin oli repuissaan vain kaksi litran pönikkää eli vielä vähemmän kuin minulla. Söimme kuitenkin positiivisessa hengessä lounaseväitämme ja pidimme reilun tauon satulassa ihaillen ylänkömaisemaa sekä taakse jääviä ja eteen aukenevia maisemia.

Viimeiset askeleet ennen taukoa	Lepohetki kivien luona
Korppiseuralaisemme kärkkyivät herkkuja	Älä jätkä ala mulle
Palauttelua satulassa	Pillimehua pikkupojille

Kun jatkoimme lounaspaikalta, alkoi polku välittömästi nousunsa, vielä melko loivasti mutta kuitenkin jatkuvana nousuna. Askel alkoi tuntua jo alkumetreiltä lähtien paljon rankemmalta kuin tähän asti. Eteenpäin kuitenkin vei ajatus jäljellä olevan matkan lyhyydestä ja siitä että olimme jo vilauksia nähneet tulevasta leiripaikastamme Kibon juurella. Aurinko kuitenkin hiosti ja vaikka takkiakin hieman avasi ja vaatetusta yritti keventää, ei se ainakaan minulla juuri hikoilua vähentänyt. Vähän matkaa edettyämme alkoi reitti risteillä kivikkoisemmassa ja harjanteita täynnä olevassa rinteessä. Eteen tuli jyrkkiä kohtia joissa piti mennä hetkittäin nelinkontin. Sitten taas laskeuduttiin hetki jyrkästi ja sama uudestaan. Tämä söi todella paljon paukkuja ja nyt alkoi jo huomata myös sen että kevyt eväslounas ei ajanut samaa asiaa kuin lämmin ateria. Energiatasot olivat laskemassa vauhdilla. Yritin paikata ongelmaa syömällä lyhyillä tauoilla proteiinipatukoita ja tankkaamalla vähistä vesivaroistani sen mitä pystyin mutta edelleen olotilani tuntui heikkenevän. Vaikka sitä ei tuolloin heti tajunnutkaan niin olimme siinä vaiheessa jo niin korkealla ja lyhyet jyrkät kapuamiset vaativat jo sen verran fyysisiä ponnisteluja että tämä varmasti vaikutti siihen että aloin tuntea ensimmäistä kertaa ohuen ilmanalan aiheuttamia oireita. Letkamme oli muutoinkin muuttunut kovin paljon hiljaisemmaksi kuin oli ollut aiempina päivinä tapana. Fyysisen rasituksen noustessa toisarvoiset asiat kuten lennokas läpänheitto saivat selkeästi jäädä.

Oma kroppa on jännä laitos. Tavallaan tunnet ja tiedät itsesi hyvin ja omat rajasi ja puutteesi, mutta toisaalta, joskus elimistö vaan asettaa rajoja ja tekee asioita joille ei oikein voi mitään ja itse et voi juuri vaikuttaa siihen missä stoppi tulee. Itse olen oppinut inhoamaan helteessä vaeltamista ja sitä kun hiki virtaa vuolaana ponnistellessani fyysisesti. Olen oppinut että hikoillessani minulla jostain syystä putoaa energiatasot nopeasti ja uuvun totaalisesti. Monia kertoja on käynyt niin vaellusreissuillani että hellepäivän sattuessa hommat ovat alkaneet mennä mönkään, isosti. Vaikka sitä yrittäisi paikata juomalla runsaasti tai pitämällä taukoja, niin kuuma ilma ei vaan ole minua varten vaeltaessa. Tätä varten vedin tällä reissulla alkupäivienkin ajan muiden hämmästykseksi mahdollisimman pitkälle t-paidalla ja sortseilla vaikka osa porukasta jo kaiveli repuistaan pipoja ja toppatakkejaan. Kylmässä tai viileässä kroppani toimii ja pystyn kyllä pitämään itseni lämpöisenä. Vaellusboogie löytyy ja pysyy päällä. Kuumassa kroppani taas ei toimi. En tiedä miksi, näin vain on. Kuumalla kelillä grillataan ja vedetään kaljaa terassilla, ei vaelleta. Ei ainakaan vuorella yli 5 kilometrissä, perhana! Joka tapauksessa, olin vähän huomaamattakin päästänyt kroppani nyt siihen pisteeseen että tiesin kaikesta huolimatta tilttaavani. Palautuminen tien päällä oli siis mahdoton vaihtoehto. Ainoa keino olisi ehtiä leiripaikalle ennen kuin menisin todella huonoon tilaan. Aikaa oli siis niukalti.

Vilkaisua sivulle laakson suuntaan	Kibo Hutin suunnalla olisi vältetty isoimmat kivikot...
...School Hutin ei.	Tätä skeidaa kuolemanuupuneessa tilassa riitti sitten leiriin saakka

Vaellustahtimme oli mikä oli, siihen ei yksittäinen seurueen jäsen juurikaan pystynyt vaikuttamaan. Lisäksi vedimme nytkin polepole-puheista huolimatta melko reipasta tahtia jyrkistä kohdista koostuvaa reittiämme ja taukojakaan emme kovasti pitäneet eli siltä pohjalta asia oli hyvä kun äkkiä vain leiriin halusin. Toki rankalta tämä vauhti nyt tuntui ja joka askel vaati voimia. Vaikka tiesin että leiriin olisi vielä kohtalaisesti matkaa, oli minun kuitenkin nyt tietoisesti otettava viimeiset vesihuikat leilistäni koska sillä varmistaisin ainakin sen että jonkin matkaa vielä askeleeni kantaisi. Noin, vesi oli nyt loppu. Mitä ympäriltäni kuulostelin niin sama tilanne tuntui olevan usealla muullakin. En kuitenkaan usko että kellään muulla oma kroppa oli niin huonossa hapessa sillä hetkellä kuin minulla oli. Energiat ja verensokeri alkoivat laskea lisää, osin tästä syystä tai osin vuoristotaudin ensioireista johtuen, pieni päänsärky alkoi hiipiä ohimolohkoon. Myös näkökenttä ja ajatukset muuttuivat hieman sumuisemmiksi, aivan kuin olisi pientä migreenin esivaihetta ollut tulossa. Tällainen utuinen olo oli nyt seuranani kun yritin epätoivoisesti päästä jonkinlaiseen mantraan että saisin viimeiset tuskaisen pitkät metrit selvitettyä ja suoriutuisin omin jaloin leiripaikkaamme.

Ajatukseni olivat melko tyhjät ja en oikeastaan suuremmin reagoinut kun lopulta leirimme alkoi pilkottaa viimeisten mäennyppylöiden takaa. Pääsimme leirituvan edustalle ja hieman unenomaisessa tilassa kävin laittamassa kuittaukseni rekisteröintikirjaan ja suuntasin kohti telttojamme. Olin Mikalle jo ehtinyt olotilastani avautua ja myös muut alkoivat heikon olemukseni havaita. Kun kerroin veden loppuneen, löytyi naisporukalta vielä muutama desi pullonpohjilta ja he antoivat minulle ensiavuksi juomavettä. Tämä oli kullanarvoinen asia sillä kokit eivät olleet vielä ehtineet keittää uutta juomavettä joten olisin joutunut muutoin odottamaan nestehukassani jonkin tovin lisävettä. Edelleenkin olen heille tästä kiitollinen. Vaikka matkatoimiston ennakko-ohjeistus vesipullojen määrästä oli tähän saakka ollut kohdillaan, tuntui että tälle osuudelle kyseinen määrä oli selkeästi alimitoitettu. Olisi kannattanut olla vähintään se kolme litraa kapasiteettia vedelle. Eihän tyhjät pullot kuitenkaan mitään paina jos joka päivälle ei tarvikaan täyttä satsia vettä mukaan tankata.

Menin telttaan makuulle ja yritin epätoivoisesti palautua. Nyt kun suurin rasitus, kuusituntinen päivävaelluksemme, oli takana ja pystyin tarkemmin tutkailemaan ja analysoimaan tilannettani, nousi päällimmäisenä pelko pintaan siitä, että oliko reissuni mahdollisesti tässä? Olisinko liian heikossa kunnossa nousemaan tulevana yönä Kilimanjaron laelle? Oliko minulla mitään mahdollisuuksia? Päänsärky jatkui yhä ja myös vatsassa oli heikko olo. Vaikka oli nälkä, ei kuitenkaan tehnyt mieli ruokaa. Minulla oli onneksi omia särkylääkkeitä mukana, niistä jytyimpänä 800mg Buranaa. Päätin ottaa siitä heti puolikkaan ennen kuin suuntasimme ruokailutelttaamme aikaistetulle päivällisellemme. Naiskolmikko katseli huolestuneena tilaani, ja heidän kehoituksestaan otin heti perään toisen puolikkaan Burana-pilleristä. Särkylääkkeissä on eroja ja olen itse huomannut että juuri Burana toimii itselläni parhaiten ja nyt oli onneksi vielä astetta tuhdimpaa versiota siitä mukana. Lisäksi sain naisilta kuulla että Burana helpottaisi myös muutenkin vuoristotaudin oireita. Toivottavasti näin siis kävisi.

Ei naurattanut ei	4800 metriä. Viimeinen pysäkki ennen huippua.
Mikalla ei tuntunut missään. Se sika.	Selfie pakkohymyllä todisteeksi että tänne asti edes päästiin.

Ruokailussa yritin parhaani mukaan syödä niin paljon kuin pystyisin, mutta ruoka ei vaan maistunut. Nyt sitä oli turha peitellä, kaikki kyllä tiesivät tilanteeni. En tiedä mitkä olivat muiden tuntemukset tuolla hetkellä ja mitä ajattelivat, mutta moni varmaankin katsoi minua ehkä säälien ja aprikoi että olisinko valmis lopulliseen nousupätkään. Tästä huolimatta, porukkamme yhteishenki tuntui edelleen hyvältä ja missään nimessä ei ollut sellaista oloa että minua oltaisiin hylkäämässä tai olisin muodostumassa taakaksi muille. Huolta toki tunnettiin, ja ihan aiheesta. Vatsani tuntui myös hyvin epävakaalta joten pyrin vain nopeasti saamaan ruokailuhetken pakettiin ja siirryin teltallemme. Tilanne oli nyt se, että meillä olisi muutamia tunteja aikaa pitää lepoa tässä illan pimetessä ja sitten joskus kymmenen jälkeen tarjolla olisi iltapala/yöpala ja puoliltaöin lähtisimme reittimme viimeiselle ja vaativimmalle nousuosuudelle, eli leiristämme kohti Kilimanjaron huippua. Matka leiristä kraaterin reunalle Gillman’s Pointiin veisi noin kuusi tuntia eli saapuisimme sinne juuri auringonnousun aikaan aamukuudelta ja tästä eteenpäin matka Uhuru Peakille eli lakipisteelle kraaterin toisella reunalla veisi noin kaksi tuntia. Paluumatka alas Kibo Hutille veisi kahdesta kolmeen tuntia. Tällainen vaativa yli kymmenen tunnin tauoton urakka minulla olisi alkamassa muutaman tunnin kuluttua ja nyt olisi äkkiä tehtävä parhaansa että saisi itsensä edes jonkinlaiseen kuntoon. Totesin Mikalle että mikäli olo on tällainen puoliltaöin ei noususta todennäköisesti tule mitään, nyt on sellainen fiilis. Ihmeitä on tapahduttava.

Kitkuttelin hetken teltassani lepäillen, yritin tankata vettä parhaani mukaan, join palautusjuomaa, hengittelin syvään ja rauhallisesti ja pakkailin lakitustavaroita pikkureppuuni. Pimeän pikkuhiljaa laskeutuessa vuoren rinteille, oli olo vatsassa jo sellainen että pyysin Mikalta pikaopastuksen kyykkyvessan käytössä ja totesin että nyt oli pakko lähteä ottamaan riskiä slaavikyykyssä. Vielä kun oli edes vähän valoisaa. Niin sitten painelin rivakassa askelluksessa maailman askeettisimpaan puuceeheen (ei kuitenkaan surkeimpaan, se löytyy Ridnin laelta) ja harjoittelin hetken ripaskaa jonka jälkeen suuremmilta vaurioilta välttyneenä sain raahauduttua takaisin teltalle. En tiedä oliko seremoniassa jotain magiaa, tulivatko vuoren pahat henget ruumiistani viimein pihalle vai alkoiko Burana (tämähän on jo maksettu mainos...) potkia sisään forcella mutta hetken teltassa nyt makailtuani, alkoi olo kohentua. Utuinen olotila alkoi kirkastua, päänsärky laantua ja vatsassa oli rauha. En vielä tahtonut iloita asiasta liikaa mutta nyt tuntui kuitenkin jo siltä, että kaikki ei ehkä ollut menetetty. Mikallekin totesin että ei tässä täydessä kunnossa tarvisi lähdön hetkellä olla, kun nyt olo kohenisi vain edes sen verran että saisi reilun mahdollisuuden lähteä huipulle nousua yrittämään. Kun saisi vain sen mahdollisuuden... Tämä toive mielessäni aloimme Mikan kanssa kokeilla nukkumista, jos vaikka muutaman tunnin ehtisi saada lepoa ennen lähtöä. Kaikki uni olisi nyt pelkkää plussaa. Ja melko nopeasti onneksi plussat alkoivat muuttua "zetaksi" ja Nukkumatti löysi tiensä myös tuonne 4800 metrin korkeuteen...


Totuuden hetki. Oppaat tulivat herättelemään meitä telttojemme oville. Viidennen vaelluspäivämme jatko, lakitusyö, kuudennen vaelluspäivämme alku, miten sitä haluaakaan kutsua, se oli nyt käsillä. Oli iltamyöhä ja hyvin pikaisesti siirryimme makuupusseistamme ruokatelttaan yhteiselle yöpalalle jossa kävisimme vielä läpi yön ohjelman ja kaikki tarvittavat ja elintärkeät asiat. Siinä teltasta noustessa jo havaitsin että oloni oli kuin uudestisyntynyt. Hämmentävästi kaikki muutaman tunnin takaiset tuntemukset ja paha olo oli kadonnut kuin taikaiskusta. Oli vaikeaa pidätellä sitä riemun tunnetta sisällä kun tajusi että tilanne on ehkä pelastettu ja minulla on edelleen mahdollisuus tavoitella sitä lopullista päämäärää siellä vuoren laella. Kun astuin ruokapöydän ääreen, havaitsivat myös muut seurueestamme että sieltä asteli sisään aivan eri mies kuin viime kerralla. Ja kun oli saattanut olla mielikuvaa osalla ennakkoon että tuo satulan ylitys olisi ehkä sellainen helpohko ”välipäivä”, niin totesin porukalle että ”välipäivä my ass” vanhaa matkakertomustani lainaten, nyt jo hieman kaikelle tälle nauraen, ja monet porukastamme allekirjoittivat toteamukseni. Ja kaikki olivat tietysti iloisia puolestani ja nythän oli sellainen harvinainen tilanne mitä ei olisi etukäteen ehkä arvannut, että kaikki meistä olivat edelleen täysissä voimissa ja vailla oireita 4800 metrin viimeisessä leirissä valmiina lähtemään loppunousuun. Tätä ei moni meistä olisi ehkä uskonut lähtöportilla viisi päivää aikaisemmin. Tämä oli hieno juttu niin jokaiselle erikseen kuin koko porukalle yhdessä. Matkan edetessä oli ainakin itselleni tullut yhä vahvemmin se tunne, että ei ollutkaan niin tärkeätä saavuttaa sitä huippua yksin ja itse vaan nimenomaan olisi hienoa jos me yhdessä, koko tämä porukkamme pääsisimme sinne ja kaikki saisivat olla osallisena siinä saavutuksessa. En tiedä miksi, mutta jotenkin näin minusta alkoi sillä hetkellä tuntua. Toinen tunne oli se, varsinkin nyt kun oloni oli kohentunut, että en missään nimessä halunnut olla se, joka olisi heikentänyt muun ryhmän mahdollisuuksia päästä laelle. Tulisin yrittämään parhaani ja antamaan kaikkeni, ainakaan minusta ei olisi kiinni se jos emme laelle kaikki pääsisi.

Pystyin nyt syömään ja juomaan normaalisti ja yritin tätä vajetta paikata parhaani mukaan sen kevyen yöpalan avulla mitä tarjolla oli. Päälle otin vielä ennen lähtöä varmuuden vuoksi toisen kokonaisen kasisatasen Buranan jotta alkumatka olisi turvattu päänsäryltä ja jos se siis auttoi jossain määrin myös ohuen ilman oireisiin niin sehän olisi kaikki vain plussaa. Yksi tabletti jäi vielä taskunpohjalle reserviin jos nousun edetessä tulisi tiukkaa paikkaa. Mikalle totesin vielä kertaalleen ihmetykseni siitä että olo lähti paranemaan melkein välittömästi slaavikeikan ja Buranan jälkeen, jo ennen nukkumaanmenoa. Hämmentävää mutta kiitettävää. Suurin ja viimeinen valintakysymys ennen lähtöä oli enää vaatetukseen liittyvä. Tiesimme että laella on kylmä ja tuulista mutta toisaalta ei siellä Suomen oloihin verrattuna mitään mahdotonta olisi. Itselläni oli ohuempi tekninen takki sekä paksumpi toppatakki ja niiden välillä minun piti päättää. Samoin oli ohuemmat tekniset housut ja paksummat toppahousut. Housujen osalta valinta ohuempien eduksi oli suht helppo, toppahousut olivat loppujen lopuksi melko kömpelöt ja liian paksut ketterään kiipeämiseen. Välikerrastoa oli kuitenkin laittaa alle joten uskoin sen riittävän. Takkia pohdin pitkään mutta lopulta päädyin siinäkin ohuempaan takkiini jota olin tähän saakkakin päälläni käyttänyt. Saisin myös sen alle toivottavasti riittävästi välivaatetusta, lisäksi tässäkin takissa oli huppu lämmittämässä päätä ja niskaa ja ohuempi takkini oli paremmin vettä pitävä, vaikka ei siellä rinteessä varmaan vettä olisi satanut. Ehkä kuitenkin viimeinen niitti takaraivossa oli se pelko, että jos kova hikoilu kuitenkin toistuisi paksussa toppatakissa ja aiheuttaisi samat ongelmat mistä olin juuri kärsinyt. Ohuempi takki olisi varmasti vilpoinen mutta kuitenkin ehkä loppujen lopuksi parempi valinta. Näillä perustein löin lopulta toppatakin isoon laukkuun joka lähti suoraan seuraavaa leiripaikkaa kohti ja se oli sitä myöten sinetöity asia.

Yön nousureitti laelle...	...ja jälleen pitäisi tästä grafiikasta soveltaa alkumatka School Hutilta lähtien	Laella sitten mentäisiin kraaterin reunaa Uhuru Peakille saakka, toivottavasti

Oli melko tarkkaan puoliyö kun lähdimme matkaan School Hutilta. Kaikilla oli otsalamput päällä valaisemassa polkua edessämme. Myös reilu puolikuu korkealla taivaalla valaisi hieman öistä rinnettä. Paljoa ei kuitenkaan alkumatkasta ympäristöä näkynyt. Polku lähti melko välittömästi nousemaan ylöspäin leiripaikalta ja vain edessä horisonttiin piirtyneet seuraavan harjanteen ääriviivat taustan tähtitaivasta vasten antoivat hieman osviittaa siitä millaisessa maastossa oltiin menossa ja mitä olisi tulossa. Pimeässä vaeltamisessa oli puolensa. Nyt pystyi ongelmitta keskittymään tallustamiseen koska nähtävää ei ollut. Pyrin ottamaan tiiviin katsekontaktin edellämenevän kantapäistä ja keskittymään vain ja ainoastaan tasaisen rauhalliseen ja varmaan etenemistahtiin. Ja se toimi. Ensimmäiset kilometrit eivät osoittaneet minussa mitään merkkejä tai oireita mistä olisi pitänyt huolestua. Olin ns. iskukunnossa ja palautunut edellispäivästä lähes täydellisesti. Pientä puuskutusta toki oli jo kaikilla, se oli näissä korkeusmetreissä selvää, mutta muuten ei ollut mitään ongelmia. Alkumatkasta pidimme sopivasti taukoja ja silloin saattoi hetkeksi pysähtyä ihailemaan yllämme avautuvaa kirkasta tähtitaivasta jonka alla matkaa taitoimme. Ja pian taas letkamme joka muistutti isoa valomatoa yön pimeydessä, jatkoi matkaansa Afrikan korkeimman vuoren rinteillä yhä ylöspäin.

Olin etukäteen kartoista katsonut että eräs selkeä välietappi ja ensimmäisen kolmanneksen osuus nousumatkasta olisi takana kun saapuisimme Williams Pointin ja Hans Mayerin luolan seutuville, suunnilleen niillä paikkeilla missä School Hutilta lähtenyt nousu-uramme kohtaisi Kibo Hutilta lähtevän polun. Siitä alkaisi jyrkin siksakkia tekevä nousu-osuus jota olisi aina kraaterin reunalle Gillman’s Pointiin saakka. Viimeinen kolmannes matkasta olisi sitten kraaterin reunaa kulkeminen Uhuru Peakille. Pimeässä edetessä rannekello toimi hyvänä matkamittarina, arvioin etenemistämme kellonajan mukaan. Ja niin sitten muutaman tunnin kuluttua olimme saapuneet paikkaan jossa polut yhtyivät ja saimme pitää pientä taukoa. Vielä tässäkin vaiheessa kaikki perusjoukkiomme jäsenet vaikuttivat olevan suht hyvissä voimissa. Osalla teki vähän rankempaa, osalla vähän vähemmän rankempaa. Kuitenkin yhtenä joukkona oltiin ylös yhä menossa. Seurueemme mukaan oli kuitenkin liittynyt muutama lisävahvistus eli laelle nousevien oppaidemme lisäksi myös muutama apuopas ja kantaja jotka eivät olleet ennen laella käyneet, olivat lähteneet mukaamme. Ja näistä tämä yksi naispuolinen kantaja oli selvästi nyt suorituskykynsä rajoilla ja välillä katselin taaksepäin kun hän horjuen ylöspäin eteni ja joku oppaista kävi häntä välillä katsomassa ja tukemassa.

Jo yön alkumetreistä lähtien oli selvää että kannustushuudot ja läpänheitot olisivat vähissä täällä. Jopa mantran hakeminen oli liian työlästä. Mitään ei jaksanut sanoa, mitään ei tarvinut sanoa. Pää oli täysin tyhjennetty ajatuksista. Varsinkin jyrkimmälle siksakki-osuudelle siirryttäessä oli otettava itseään niskasta kiinni ja keskityttävä koko ajan ja täydellisesti etenemiseen ja nousemiseen. Oli tuijotettava edellä menevän kaverin kantapäitä, katsottava hänen rytmiään ja yritettävä pitää sama tahti ja miettiä joka askel huolella ja tukevasti. Kävelysauvat oli iskettävä tehokkaasti maahan ja hengitys oli pidettävä tasaisena. Välillä halusi vilkaista ympärilleen maisemia tai takana tulevia ja välittömästi silloin alkoi askel heittää ja tasapaino pettää. Keskittyminen oli kaiken A ja O. Koko ajan oli keskityttävä. Pitkiä taukojakaan ei tässä vaiheessa enää pidetty. Lyhyitä pausseja joissa hetken sai nojailla kävelysauvoihin ja ottaa vesihuikkaa oli muutamia. Etenemisen oli oltava jatkuvaa ja riittävän nopeaa. Kylmyys ja ohut ilma alkaisivat tehdä tuhojaan jos nousu viivästyisi.

Yön pimeys oli oikeastaan tietyllä tavalla pelastus. Edellä olevaa nousua tai sen mahdottomuutta ei pystynyt näkemään ja murehtimaan joten koko nousu kiteytyi aina vain seuraavaan askeleeseen. Ja siihen että niitä askeleita oli lukemattoman monta. Kellosta saattoi hieman toki katsoa arviota sijaintiinsa liittyen mutta pääpointti oli kuitenkin se, että nousua on kuusi tuntia ja sen kuusi tuntia otat niitä askeleita vaikka mikä olisi ja sen seurauksena pääset sinne Gillman’s Pointille. Ei siinä sen ihmeellisempää tarvi olla. Se ajatus johtotähtenä siis jatkoin osana letkaamme tätä nousua. Ylemmäs päästessämme alkoi tuuli yltyä ja kylmyys tuntua jo hieman takkini läpi. Onneksi minulla oli kunnolla korvat peittävä pipo ja hupun laitto vielä auttoi asiaa joten takaa puhaltanut viima ei vielä pahasti palelluttanut kasvoja tai muutenkaan. Oli kuitenkin selkeästi havaittavissa kylmyyden paheneminen ja se aiheutti minulle tässä vaiheessa hieman huolta jatkoa ajatellen. Oliko sittenkin tehty väärä valinta vaatetuksen suhteen? Myös sormet alkoivat palella huolimatta kaksista päällekkäisistä hanskoista. Ote kävelysauvoista ja hanskojen päälle kertyvä jäähile aiheuttivat sen, että sormia täytyi alkaa liikutella hanskojen sisälläkin että ne pysyisivät hengissä. Ehkä olisi pitänyt olla vielä kolmas hanskakerros olemassa. Mutta ei ollut.


Välillä tuli vilkaistua pimeän rinteen profiilia ja yritin arvailla koska ”tunturin selkä katkeaisi” mutta kovin helposti sitä ei pystynyt nyt päättelemään. Kellosta näki että lähellä Gillman’s Pointia olisimme ja viimein Deo huuteli letkan kärjestä tsemppiä ja sanoi että olisi enää lyhyt rutistus jäljellä eikä kauaa menisi. Tämä antoi taas vähän lisää potkua, mutta yhtään ei ote saanut herpaantua, muuten askel alkoi taas välittömästi heittää sivulle. Keskittymisen oli säilyttävä tiukasti ja katseen naulittuna edellä menevän kantapäissä. Kylmyys alkoi myös tuntua tässä vaiheessa jo luissa ja ytimissä. Varsinkin raaka tuuli tuntui menevän ohuesta takistani heittämällä läpi ja myös näpit olivat nyt aivan tunnottomina hanskojen ollessa jo kokonaan lumihuurun peitossa. Ohut ilma ja fyysinen rasitus tekivät varmasti myös oman lisänsä siihen kylmän tuntuun. Deon ilmoittama lyhyt rutistus tarkoitti todellisuudessa vielä parinkymmenen minuutin vääntöä mutta lopulta oltiin siinä tilanteessa että kraaterin reuna alkoi häämöttää aivan edessämme. Ja niin siinä hurmiossa noustiin viimeiset metrit ja lopulta koko porukkamme oli päässyt Gillman’s Pointille Kibon kraaterin reunalle, 5685 metrin korkeuteen. Taivaanrannasta alkoi nousta jo valaisevaa kajoa, vaikka aurinko ei aivan vielä ollut noussutkaan, olimme jonkin verran etuajassa päässeet ylös. Kuitenkin noin kuusi tuntia oli lähdöstä kulunut. Ryhmämme onnitteli ja halaili toisiaan. Pientä herkistymistä oli havaittavissa useilla ryhmämme jäsenillä, allekirjoittanut mukaan lukien. Jyrkin nousuosuus oli nyt takana ja saisimme kohta nauttia hienosta auringonnoususta.

Aloimme asettua pientä taukoa pitämään ja etsimään reppujemme pohjalta pikkuevästä ja vesipulloja, mutta pääoppaamme Deo olikin yllättävän tiukkana tauonpidon suhteen ja sanoi, että meidän tulisi välittömästi jatkaa matkaa eteenpäin tai ”jäätyisimme kuoliaaksi” siihen paikkaan. En tiedä miksi hänellä näin suuri huoli oli, mutta oppaan sanaahan oli toteltava. Emme ehtineet siis juurikaan siinä palautumistaukoa pitää ja välitankkauskin jäi itseltäni epähuomiossa suorittamatta kun hoputus oli kovaa. Monen harmiksi myös odotettu auringonnousun näkeminen meni meiltä nyt sivu suun, koska lähdimme etenemään kraaterin sisäreunan puolella olevaa polkua pitkin jonne ei aurinkoa näkyisi. Ihmettelimme kovasti, miksi tämä asia nyt oli niin minuutista kiinni. Aurinko oli nousemassa viiden minuutin sisällä ja vaikka olikin kylmä niin kyllä me olisimme sen aikaa pärjänneet paikallamme varsin hyvin. Ja olisimme saaneet myös otettua kunnon juomapaussin ja pientä purtavaa. Tämä asia kaihersi hieman silloin ja kaihertaa vieläkin, varsinkin nyt kun tietää mihin tämä välitön matkan jatkaminen tuli osaltani lähitunteina johtamaan. Nämä muutamat tiedonkulun katkokset ja yllättävät ennakkosuunnitelmien muutokset paikallisten oppaiden ja matkanjohtajamme välillä vaelluksen aikana johtuivat varmaankin siitä että kyseessä oli Left-Eli-Oikealle ensimmäinen reissu täällä, mutta tietysti harmi että näitä muutama reissuun sattui. Ehkä tulevissa yhteisissä reissuissa niiltä jo sitten välttyvät.

Utuisia muistikuvia Gillman's Pointilta	Aurinko nousemassa mutta matkaa oli jatkettava

Ennakkoon olimme arvelleet että nousu Gillman’s Pointille olisi se kaikista rankin osuus, ja sen jälkeen saisi suht levollisin mielin astella lakipisteelle joitain leppoisia kilometrejä. Kun sitten olimme päässeet Gillman’s Pointille, huomasin ainakin omalta osaltani, että jos ei oteta jäätävää palelemista ja kasvavaa nälkää huomioon, olin fyysisesti todella hyvässä kunnossa edelleen eikä vuoristotaudin oireita ollut tai muutakaan heikotusta. Olin siis todella luottavaisin mielin jatkon suhteen. Myös Mika sanoi olevansa hyvissä voimissa. Muu seurueemmekaan ei osoittanut suurempia huolenaiheita. Uhuru Peakin lakipiste oli enää vain noin 200 korkeusmetrin päässä ja saisimme tehdä matkaa auringonpaisteessa lämpimissä oloissa, luulin. Mutta kun äskettäin kraaterin reunalle päästyämme tuo odotettu ja ansaittu lepotauko palautumisineen peruutettiinkin lähes täysin, alkoi takaraivossani tuntua pieni pelko siitä, että mitäköhän tästä seuraisi. Ajattelin tosin tuolloin, että pitäisimme sitten kunnon taukoa varmastikin aivan kohta kun aurinko on noussut, enkä valitettavasti ymmärtänyt seurata kroppani tilaa tarkemmin. Alkumetrit kraaterin reunaa menivät vielä ihan mukavasti, mutta pian alkoi huomata sekä sen että olimme nyt oikeasti korkealla sekä sen, että verensokerit alkoivat laskea ja nestehukka iskeä. Mutta taukoja ei pidetty. Eteenpäin piti mennä. Aurinko oli jo noussut valaisemaan reittiämme, mutta edelleenkään lämpötila ei juuri noussut vaikka olin juuri sitä toivonut. Kova tuuli jatkoi meidän pieksemistä ja kylmyys tuntui läpikotaisin, nyt vielä ilkeämmin kun kroppa selkeästi poltteli viimeisiä energiavarantojaan. Muutaman nyppylän jälkeen saimme viimein näkyviimme Kilimanjaron lakipisteen joka sijaitsi meistä katsottuna vielä kraaterin toisella puolen ja muutaman kilometrin päässä. Ja nyt se ”vähäinen” parinsadan metrin korkeusero näyttäytyi sitten edessä konkretiana. Ja aivan kuten olin jo alkanut pelätä ja aavistella, se parisataa metriä sekä näytti että tulisi varmuudella myös tuntumaan rankalta. Kovin jyrkkää ei ollut luvassa, mutta jatkuvaa nousua mikä veisi varmasti voimat aivan äärirajoille. Olo oli vähän kuin aikanaan Kovddoskaisin lakitasanteelle päästyä, kun kartalla pikkunyppylältä näyttänyt huippukukkula olikin luonnossa sitten melko kovaa settiä. Toki tässä vielä potenssiin viisi.

Auringon noustua edessä näkyi viimein Kibon lakiharjanne	Paljon olisi sisua vielä reservistä löydyttävä...

Kraaterin reunan polku meni välillä ylös, välillä alas ja kiemurteli kivien lohkareiden välistä välillä jyrkänteiden reunalla mennen. Tarkkana piti edelleen koko ajan olla ja ajatukset tiukasti askeltamisessa. Vähän kuin varkain oloni kuitenkin koko ajan heikkeni. En tiedä kuinka painokkaasti olisi pitänyt asia oppaille ilmoittaa tai olisiko vain voinut istahtaa hetkeksi alas ja pitää oman tauon, mutta mitään taukoja ei kuitenkaan tässä vaiheessa pidetty ja siispä mitään palautumisen mahdollisuutta ei saanut. En edelleenkään tiedä oliko tämä oppaiden kokemuksen tuomaa näkemystä siitä, että tärkeintä olisi ylhäällä vietetyn ajan lyhyys ja nopea suorittaminen kunnossa missä hyvänsä, vai heikkoa ymmärrystä siitä, että ensikertalaisten kroppa vaatii näissä korkeuksissa enemmän taukoja ja energiansaantia kuin kymmeniä kertoja reittiä tallanneiden konkareiden? Jotenkin sitä vain luotti siinä hetkessä siihen että ehkä tämä kuitenkin on se paras tyyli ja puski itseään sisulla eteenpäin. Se mikä jälkeenpäin järkeiltynä oli myös virhe, oli että paljon evästä ja mm. lämmin kaulurini olivat siellä selkärepun pohjalla nätisti, mutta ei niitä siinä koko ajan liikkuessa ja kädet paksuissa rukkasissa aivan kylmästä turtana, sekä keskellä kovaa viimaa muutenkin ollessa kauheasti halunnut ja pystynyt alkaa penkomaan tai edes muistanut niiden olemassaoloa. Eikä ollut kauheasti mahdollisuuksia ja energiaa tai järkeä jäljellä lähteä reppua selästä purkamaan ja vetoketjuja aukomaan. Ryhmän oli edettävä. Kaikki kriittinen olisi pitänyt siis olla heti takin ja housujen taskuissa helposti saatavilla. Eli muille vinkiksi, kaikki energiapatukat, lisävaatetukset, vesipullot yms. kriittinen, kaikki se on oltava niin helposti saatavilla että sen sekä tajuaa että jaksaa ottaa käyttöön ja mahdollisesti vielä niin että se ei vaadi pysähtymistaukoa saati sitten aloilleen istumista. Ehkä olisi sittenkin pitänyt laittaa päälle se paksumpi takki...

Viimein edessä näkyi jotain kylttiä ja tiesin että olisimme tulossa Stella Pointille. Kraaterin reunan eräänlaiselle puolimatkan etapillemme, kohtaan jossa toinen nousureitti törmäisi omaan polkuumme. Kohdan korkeuslukema oli 5756 metriä eli nousumetreistä laella oli takana jo kolmannes. Harmitti hieman, kun näki että toinen reitti tuli ylös lähempänä lakea ja meidän alkuetappimme laella oli periaatteessa vähän turha. Toisaalta, nyt oltiin siinä missä oltiin ja hyvä niin. Myös muita vaeltajaryhmiä näkyi nyt ensi kertaa koko matkamme aikana kun he tätä etelärinteeltä tulevaa reittiä nousivat ja saapuivat samoihin aikoihin meidän kanssa lakea valloittamaan. Stella Pointilla sai pitää hetken hengähdystauon, mutta oloni oli siinä vaiheessa jo niin utuinen ja aloin käydä kohti syviä vesiä että tiesin kaikenlaisen palautteluyrityksen olevan täysin turhaa enää nyt. Tilanne oli hyvin identtinen edellispäivän loppuhetkien kanssa kun vesivarat oli juotu. Kroppani oli taas kerran varmuudella matkalla kohti koomatilaansa. Järkevä nousureittimme Rongai-reittiä pitkin oli ilmeisesti sen verran hyvin meitä valmistellut ohueen ilmanalaan että edelleenkään en kokenut juuri päänsärkyä eikä mitään oksennusreaktioita ollut tarpeen suorittaa. Mutta uupumus oli valtaisa. Stella Pointilta jatkaessamme uupumus ensimmäistä kertaa ohitti palelemisen tunteen aivojen hermokeskuksessa ja joka askel alkoi olla tästä eteenpäin täyttä tuskaa. Nousu vielä jyrkkeni lisää loppumatkan osalta ja yksittäinen askel alkoi olla aina keskittymistä vaativa suoritus. Päässä alkoi sumeta niin että olo oli kuin vahvassa laskuhumalassa ja tasapaino ei enää tuntunut kovin vakuuttavalta. Sen mitä pystyin ympärille katselemaan, havaitsin että Mikalla kaikki näytti olevan paremmin, ja samoin enemmistöllä ryhmästämme.

Stella Point	Mount Meru (4562 m) saapuu näkyviin pilvien seasta 70 km:n päässä
Kibon jäätiköitä etelärinteellä	Vilkaisua takamaastoon
Maisemia kraaterin suuntaan	Kraaterin reunan reittiämme takanamme ja Mawenzi taustalla

Tässä nousun vaiheessa tilanne alkoi olla nyt se että jokainen askel vei kymmenen sekuntia ja eteneminen muuttui osaltani äärettömän hitaaksi. Osa ryhmästä tuntui karkaavan edellä nopeaa tahtia pakoon. Lopulta sain puuskutukseltani pyydetyksi oppailta että pitäisimme pienen tauon. Olin a-i-v-a-n äärirajoilla jaksamiseni suhteen ja tunne siitä että en voisi nousta enää yhtään senttimetriä korkeammalle oli vahvasti läsnä. Deo suostui lopulta pikaiseen taukoon ja sain luvan kanssa nyt hetken nojata kävelysauvojani vasten ja ottaa hieman vesitankkausta. En muista oliko tauosta suurta apua kropalleni, mutta ehkä se antoi pienen henkisen aikalisän kerätä taas ajatuksia ja keskittymistä jotta jaksaisi loppumatkan. Tauolta jatkaessa askellus tuntui edelleen yhtä raskaalta ja yhtä hitaalta, mutta ehkä nyt sain taas jonkinmoisen otteen tahdista ja itse suorittamisesta. Nämä metrit olivat tuolloin ja ovat edelleen suurelta osin usvan peitossa muistikuvissani joten tarkalleen en tuntemuksiani muista. Tiedän vain sen, että juuri ennen tuota taukoa itselläni oli ne rankimmat hetket koko nousussa.

Lopulta viimeiset nousumetrit alkoivat olla selätettyinä ja rinne edessä lähti tasaantumaan. Tämä asia yhdistettynä päämäärän lähestymiseen auttoivat selvästi heikkoon oloon ja kun viimein lakipisteen merkiksi pystytetyt puukyltit kajastivat silmiin muutaman sadan metrin päässä edessämme, oli minulla ja ryhmällämme lopultakin varmuus siitä että tulisimme hetken päästä olemaan siellä minne koko tämä matkamme ja raatamisemme oli tähdännytkin. Kilimanjaro–vuoren Kibo-huipun Uhuru Peak -lakipiste, 5895 metriä merenpinnan yläpuolella, Afrikan mantereen korkeimpana kohtana, maailman korkeimpana yksittäisenä vuorena ja planeettamme laajimman näköalan tarjoavana paikkana, oli siinä. Ja kaksi tuntia Gilllman’s Pointilta kuljettuamme, kahdeksan tuntia viimeiseltä leiripaikalta lähtömme jälkeen, me kaikki, kahdeksan suomalaista seikkailijaa oppainemme, me kaikki seisoimme nyt tuolla vuorenhuipulla, uupuneina, hädin tuskin hengissä, mutta yhtä kaikki, voittajina. Kaikki koettu tuska ja vaivannäkö, kaikki kivut ja säryt, kaikki slaavikyykyt järkyttävissä bajamajoissa, kaikki tuo oli sillä hetkellä unohdettu ja taakse jäänyttä. Mielessä oli vain valtaisa euforia siitä että jotain suurta oli nyt saavuttanut, itselleen.

Kun laelle oli päästy ja vähän hengitystä sai tasaantumaan, piti tietysti alkaa ottaa valokuvia. Laen kylttien edustalla oli hieman ruuhkaa muiden ryhmien kuvauttaessa itseään joten päätin ottaa maisemakuvia ympäristöstä ensin. Otin repustani vanhan kunnon Ixukseni jonka akku oli näyttänyt täysiä palkkeja vielä viimeisestä leiristä lähtiessämme. Sain otettua kokonaiset kaksi kuvaa jonka jälkeen akkuvalo alkoi vilkuttaa ja kamera meni kiinni. Se oli sitten siinä. Noh, varalaitteena oli onneksi mukana kännykkä jolla sain otettua sitten muutamia valokuvia ja videota, ja Mikan järkkärin varaan laskin tietysti myös paljon. Se näytti toimivan ihan lupaavasti, onneksi. Samoin muilla seurueen jäsenillä oli omat kameransa joten luotin siihen että kyllä varmaan riittävästi saisin laelta otettuja kuvia muistokseni. Laen maisemat olivat hieman erilaiset kuin odotin. Mitään suurta savannitasankoa ei ympärillä näkynyt koska pilvet peittivät alapuoliset alueet melko tehokkaasti. Onneksi ylhäällä laella oli kuitenkin selkeätä. Mount Meru näkyi selvästi melko ”lähellä” tai ainakin siltä se vaikutti. Kilimanjaron sivurinteillä oli myös jää- ja lumikenttiä joita ehdin ihailla. Kilimanjaron sisäpuolen kraateri ei kovin selvästi näkynyt, mutta siitäkin sai jotain käsitystä kuitenkin. Seuraavaksi oppaamme hoputtivat meitä ryhmäkuvaan kun kyltin edusta oli tyhjentynyt muista ja keräsimme koko porukkamme nyt yhteisotokseen vuoren laella, aivan kuten olimme ottaneet yhteiskuvan myös lähtöpaikallamme puiston porteilla ensimmäisen päivän alussa. Oli hyvä tunne kun kaikki olivat päässeet laelle ja siinä ennen kuvanottoa tulikin halailtua läpi varmaankin kaikki porukastamme. Saattoi pientä tippaa olla linssissä taas osalla. Mikalla se johtui vain silmätipoista.

Lakikyltti	Lakituspullo ja pakollinen suomalainen Jallu-potretti

Yhteiskuvan jälkeen oli aikomuksenani alkaa valokuvata enemmän ympäristön maisemia ja pitää hieman palautumistaukoa, mutta jälleen kerran pääoppaamme Deo päätti toisin. Hän komensi meitä kaikkia nyt välittömästi lähtemään alaspäin ja ei sallinut kenenkään jäädä taukoa pitämään tai edes valokuvia ottamaan. Taas olimme hieman hämillämme, sillä emme ajatelleet että muutama minuutti lisää siellä laella olisi vaikuttanut mitenkään alaspääsyymme mutta oppaat olivat hyvin tiukkoja asian suhteen, syystä tai toisesta. Saimme kuitenkin sen verran vetkuteltua ja pyörittyä siinä että ehdimme pikaisesti muutamia valokuvia räpsimään ja hieman vielä maisemia vilkaisemaan. Kaiken kaikkiaan alas lähteminen tuli kuitenkin liian nopeasti ja montaa minuuttia ei laella loppujen lopuksi oikeasti tullut vietettyä. Tuo asia jäi hieman kaivelemaan, vaikka toki ymmärsimmekin että jokainen vietetty ylimääräinen minuutti ohuessa ilmanalassa on riski, ja oppailla on tietty vastuu ryhmänsä jäsenistä.

Maisemaa taas paluusuuntaan...	...ja polku kohti kotia.
	Paluureittime profiili laelta lounaspaikalle Kibo Hutsiin     ja siitä iltapäivän osuus Horombo Hutsille, eli ns. 6. päivän reitti

Lähdimme palaamaan kohti Gillman’s Pointia yllättävän hajanaisena joukkona. Osa porukasta meni jo kauempana edellä muutaman oppaan kanssa ja minä ja Mika lähdimme parivaljakkona etenemään myös alamäkeä kohti. Meidän perään jäi vielä muutamia jotka sitten viimeisten oppaiden kera lähtivät myös paluumatkalle. Oli outoa että oppaat tässä vaiheessa antoivat joukkion näin paljon hajaantua vaikka edelleen esimerkiksi itselläni oli kohtalaisen sumuinen mieli ja osa kulkijoista voisi olla vielä minuakin heikommassa hapessa. Reitti kuitenkin kulki koko ajan melko lähellä jyrkänteiden reunoja ja kaatuminen saattaisi viedä kaverin nopeaa reittiä alakertaan. Menimme onneksi Mikan kanssa kahden joten pystyimme hieman toistemme perään katsomaan ja muutenkin pahin tuntui olevan osaltani ohi, vaikka olotila ei ennakkotoiveista huolimatta salamana hyväksi muuttunutkaan vaikka lähdimme nyt alamäkeen kulkemaan. Mika vaikutti edelleen hyvävointiselta ja räpsi innokkaana kuvia. Minä en sellaiseen jaksanut enää keskittyä. Saavutimme Stella Pointin melko nopeasti ja mieli olisi tehnyt lähteä siitä suoraan alarinteeseen mutta valitettavasti meillä oli vielä etappia kraaterin reunalla jäljellä ja samainen poukkoileva kinttupolku kuljettavana Gillman’s Pointille mikä oli tänne tultukin.

Paluumatka alkaa	"Minä tahtoisin isä jo kotiin, isä minua väsyttää..."
Etelänpuoleista jäätikköä...	...edelleen.
Kraaterin maisemaa	Stella Point lähestyy, Gillman's Point terävänä kärkenä siellä kauempana
Tutkapari hortoilemassa kohti Stella Pointia	Stella Point oli alas tullessa aavistuksen mukavampi paikka...
Pieni pintahuurre piti pintansa päivänpaisteessakin	Maisemaa Stella Pointilta satulaan

Stella Pointin jälkeen pään humina tuntui helpottavan yhden pykälän verran. Uupumusta oli ja hapen vähyys tuntui toki, mutta askelien tahti oli jo selkeästi reipasta ja jonkinlainen järjen kipinä oli taas päähän syttynyt. Takanamme osa porukasta oli jäänyt jo selvästi jälkeen mutta emme asiaan juuri kiinnittäneet huomiota, sillä siellä oli heillä kuitenkin oppaita turvana ja kaikki näyttivät edelleen pystyssä olevan. Jonkun aikaa matkaa tehtyämme, saavutimme viimein Gillman’s Pointin ja olimme tulleet lakireittimme päätepisteeseen ja saisimme lähteä alas kohti hapen maailmaa. Vahingosta viisastuneena päätimme kuitenkin pitää pikaisen evästauon tuossa vaiheessa, apuoppaiden pienestä vastustuksesta huolimatta. Energiajuomaa ja proteiinipatukkaa laitettiin nopealla tahdilla kiduksiin ja yritettiin ottaa istumatauosta se hyöty irti mitä siitä sai. Ja hyvä että näin tehtiin. Jälleen kerran oli Anne-Marilla ja muilla ryhmäläisillämme ollut ilmeisesti ideana että tässä paikalla pidettäisiin nyt lounastaukoa ja lepohetkeä, mutta jälleen kerran Deon saapuessa takajoukon mukana paikalle, totesi hän tiukkaan sävyynsä että tässä ei taukoja pidettäisi vaan nyt lähdettäisiin kiireesti alaspäin ja ruokataukoa pidettäisiin vasta alas päästyämme Kibo Hutilla. Onneksi olimme kuitenkin Mikan kanssa ehtineet edes jonkinmoista taukoa pitää ja olimme jo hieman lähtökuopissa muutoinkin niin tämä hätyyttely ei meille aivan niin kriittinen asia nyt ollut. Eräs seurueestamme, Jorma eli Jorde, tosin, oli päässyt laelta palatessaan menemään huonoon kuntoon. Häntä oli ilmeisesti jouduttu jo jonkin verran tukemaan Gillman’s Pointille palatessa, mutta tässä vaiheessa häneltä pettivät jo täysin jalat alta ja hänet oli saatava nopeasti seuraavaan leiriin ja pois laelta. Anne-Mari ja oppaat lähtivät häntä taluttamaan alas jyrkkää rinnettä pitkin ja sovimme että me muut tulisimme omaa tahtiamme alas ja näkisimme leirissä.
 

Vielä vilkaisua huipun suuntaan	Kraateri polkumme vieressä
Kohti happirikkaampia laitumia...	Gillman's Point ja matkamme kraaterin reunalla alkaa olla päätöksessään
Kännykkäkamerani "hienoa" flare-efektiä laskutaipaleelta	Kibo nähtynä Gillman's Pointilta päivänvalossa

Hetken aikaa katsoimme tilannetta ylhäältä kun Jorma taluttajineen eteni polkua yhä kauemmas alas ja sen jälkeen totesimme Mikan ja Rikun kanssa että mekin voisimme kai jo lähteä alas perässä. Minä ja Mika lähdimme apuopas Juliuksen kera painelemaan rinnettä vauhdikkaasti alas ja kun vauhtia tuntui olevan ja siksakkipolku tuntui melko ahtaalta niin hyvin pian vaihdoimme porukalla slalomiin ja vetelimme juoksuaskelin mutkia oikoen oppaan kanssa alaspäin. Riku jättäytyi suosiolla rauhallisempaan kyytiin mutta Mikan kanssa otettiin nyt korkeusmetrejä takaisinpäin ja vauhdilla. Ohitimme Jorman seurueenkin vauhdilla ja olimme nyt ryhmämme nokkana menossa alaspäin. Jonkun aikaa ravattuamme alkoi myös meillä kuitenkin puhti loppua siihen menoon ja palasimme nöyrästi polku-uralle siksakkia kulkemaan astetta hillitymmällä tempolla. Tässä vaiheessa tuli myös katseltua hieman maisemia tarkemmin, mitä noustessa yön pimeydessä ei oltukaan yhtään nähty ja koettu, ja huomasimme että melkomoista nousua oli yöllä menty. Onneksi sitä ei kuitenkaan silloin ollut nähnyt eikä siitä päässyt etukäteen lannistumaan. On pimeässä helppo tallustaa...

Laskureitti ja Kibo Hut näkyvissä kuvan ja satulan keskellä	Riku ei pysy vauhtiveikkojen kyydissä
Hajaantunut joukkomme palailee kraaterin reunalta alaspäin	Ananasmehuskoolaukset Kibo Hutilla

Alhaalla edessämme näkyi Kibo Hut (4700 m) koko ajan lähempänä ja lähempänä. Tiesimme, että siellä meitä odottaisi kunnollinen lepotauko ja lämmin ruoka, mutta Kibo Hut ei suinkaan olisi vielä rankan päivätyömme päätös vaan valitettavasti joutuisimme ruokapaussin jälkeen vielä jatkamaan monen tunnin taivalluksen seuraavalle leiripaikalle Horombo Hutille (3760 m) jossa vasta pääsisimme lopulta lepäämään ja nukkumaan turvallisessa alle neljän kilometrin korkeudessa. Eli olisi tässä pakattuna melkoinen rääkki ja vääntö yhden 36 tunnin aikaikkunan sisään. Se ei kuitenkaan vielä masentanut koska adrenaliinia ja euforiaa oli vielä plakkarissa onnistuneesta vuoren huiputuksesta ja nyt suurin palkinto silmissä oli lämmin ruoka joka olisi kohta tarjolla edessä näkyvässä leirissä. Pistelimme reippaasti kolmissa miehin Mika ja minä kera apuoppaan loppumetrit leiriin ja saavuimme sinne joukkiomme ensimmäisinä n. 2,5 tunnin laskeutumisen jälkeen laelta. Kaikkinensa matka School Hutilta Kibo Hutille vei meiltä siis noin 10,5 tuntia. Kello ei tosiaankaan ollut vielä edes aamuyhtätoista kun leiriin saavuimme mutta jostain kumman syystä oli sellainen hassu olo kuin olisi tehnyt pidemmänkin päiväreissun ja kello olisi jo pitkällä iltapäivässä ja olisi iltaruokailun aika. No, ei ollut. Siinä heitimme ensimmäisenä sitten kamat selästämme ja saimme tukijoukoltamme mehulasilliset skoolattavaksi ensimmäisenä palautusjuomana. Lisäksi porukan kantajat ja muut apurit jotka olivat siellä jo valmiina meitä odottamassa kävivät vuoron perään onnittelemassa ja heittämässä yläviitoset meidän kanssa kuultuaan että olimme laelle päässeet onnellisesti. Leirissä oli hyvä tunnelma.

Tunnelma Mikan sisällä ei ollut enää hyvä. Jossain vauhdikkaan laskumme vaiheessa hän oli kehittänyt itselleen ilkeän tuntemuksen vatsan alueelle ja hänen palautumislepäilystään ei näyttänyt tulevan mitään. Mika kertoi että oksetti ja muutenkin tuntui huonolta kropassa joten hän lähti hieman tallustelemaan leirin reuna-alueille siltä varalta jos laatta vaikka äkkiseltään lentäisi. Minä jäin leirin auringonpaisteiselle kalliolle lepäämään ja juomaan palautusjuomiani sekä välppäämään hieman vaatekertaani nyt kun lämpötila oli taas hieman eri lukemissa kuin laella. Puolen tunnin odottelun jälkeen muutakin seurueemme jäsenistöä alkoi pikkuhiljaa saapua leiriin. Jorde saapui oppaiden kantamana käsikynkässä sillä hänen jalkansa eivät kantaneet enää ollenkaan. Hänelle alettiin välittömästi katsoa lääkinnällistä apua ja leirin lääkäri saapui tarkastamaan tilannetta. Mika huilaili erään vajan nurkalla eikä tiennyt oikein millä olo paranisi. Häntäkin menivät oppaat jututtamaan tilanteen selvittämiseksi. Muut laella käyneet vaikuttivat olevan suurelta osin kunnossa, normaalia uupumusta lukuunottamatta. Oma oloni oli yllättävänkin hyvä. Jotenkin olin taas täysin pelikunnossa ja palautunut kraaterin reunan syvistä vesistä. Niin se yksilöittäin näyttää vaihtelevan. Niin oireiden osalta kuin ajallisestikin.

Me muut aloimme siirtyä ruokatelttaan ja valmistautua ateriointiin, mutta Jormaa päätettiin lähteä viemään pikaisesti alaspäin ja seuraavaan leiriin. Leiristä löytyi melko hurjannäköiset pyörällä varustetut paarit (kyllä, yksi pyörä) ja niihin Jorde sitten sidottiin kiinni makuupussissaan ja paksujen peitteiden alle. Useampi kantaja otti sitten paarien nurkista kiinni ja he lähtivät käytännössä juoksujalkaa paareja puskemaan alamäkeen kivikkoista ja pomppuista polkua aina seuraavaan leiriin saakka. Siinä totesimme keskenämme että jos ei potilas ollut vielä huonossa kunnossa niin tuon kyydin jälkeen takuulla olisi. Itseäni ei niihin paareihin olisi varmaankaan saanut suostuteltua ellei olisi matkattu jo sinkkiarkussa. Vastaavasti Mika oli jutellut pääoppaamme kanssa voinnistaan ja myös hänen osalta oli todettu että paras olisi nyt vain jatkaa matkaa alaspäin mahdollisimman nopeasti. Niinpä yksi apuoppaista, Julius lähti Mikan seuraksi ja he lähtivät saman tien jatkamaan kulkuaan eteenpäin ilman ateriointia. Eipä Mikalle se ruoka olisi todennäköisesti maistunutkaan ja hänellä oli kuitenkin evästä ja vettä repussa matkalle. Me muut jäimme sitten ruokailemaan telttaan vajaalla miehityksellä ja käymään läpi sen hetkisiä tuntemuksiamme sekä taakse jäänyttä Kilimanjaron lakitusta.

Ruokailun jälkeen ei ollut tarkoitus jäädä pidemmäksi aikaa ihailemaan maisemia leiriin tai muutenkaan sluibailemaan vaan matkaa lähdettiin jatkamaan melkeinpä välittömästi. Keli oli aurinkoinen ja helteinen, mutta kylmä viima teki sen, että lämpötila ei kuitenkaan houkutellut sortseilla tallustelemaan. Hyvissä voimissa ja hyvillä mielin porukkamme oli nyt jatkamassa matkaansa, varsinkin kun tiedossa oli että melkeinpä pelkkää alamäkeä ja paksumpaa ilmakehää oli edessä vain luvassa. Ja niin sitten hallitussa epäjärjestyksessä lähdimme matkaa taittamaan alaspäin kohti satulan keskiosaa loivassa laskussa. Ja oikeastaan hyvin äkkiä kun sitä edessä olevaa polkua ja maastoa katseli, tuli mieleen harmistus siitä että olisipa saatu sieltä satulan keskikohdalta edellispäivänä painella tänne leiriin eikä sinne School Hutiin. Niin tasaisemmalta tuo maasto Kibo Hutin alapuolella näytti. En tiedä olisiko se sitten lakitusyön tunnelmiin ja suoritukseen juurikaan vaikuttanut mutta ehkä olisin ollut edellisillan kuitenkin paremmassa kunnossa kuin sen toisen reitin ansiosta olin. Mutta, kuten sanottua, joku jippo tässä oli takana sen suhteen että Rongai-reittiläiset eivät ainakaan sillä kertaa oppaiden mukaan siis saaneet Kibo Hutilla yöpyä.

Olimme päässeet ehkä vajaan kilometrin leiristämme kohti satulaa kun kauempaa näkyi vastaan taas astelevan isompaa retkikuntaa ilmeisenä tarkoituksenaan Kilin kaato, kuten kaikilla näillä main liikkuvilla. Ja melko kaukaa jo poimin erään matkaajan repusta sojottavan siniristilipun. Heimolaisiahan sieltä siis oli tulossa ylämäkeen. Noh, olin kuitenkin sen verran vielä uupunut ja muutenkin focus aivan muussa kuin small talkissa, niin heidät ohittaessani tokaisin vain kevyesti että ”tsemppiä” ja jatkoin kävelyä. Perään he puolihämmennyksissään huutelivat että kävittekö laella ja miten meni, johon nopeasti tokaisin että koko porukka pääsi laelle. Minun ajatus oli että takanani tepastelevat ryhmämme jäsenet saisivat kuitenkin jäädä kertomaan tarkemmat detailit ja niinhän he sitten jäivätkin kun kohdalle osuivat. Minä sain tepastella omassa moodissani joukkiomme kärjessä kaikessa rauhassa ilman turhia lätinöitä. Hyvä niin.

Alkumatka tuntui etenevän leppoisasti. Porukkamme oli hyvällä tuulella päämäärän saavuttamisesta ja ruokailu oli tuonut meitä taas enenevässä määrin elävien kirjoihin. Polku vietti alamäkeen ja keli oli aurinkoinen ja selkeä. Hattaranmakuisissa haavekuvissani tämä iltapäivän kävelymme olisi lyhyt, helppo ja mukavan palautteleva löntystely ja pian olisimmekin jo seuraavassa leirissä nauttimassa virvokkeita ja seitsemänkymmentä neitsyttä kutittelisi varpaanvälejäni. Noh, iltapäivän paahteessa alkoi kuitenkin irtokivikkoinen ja jatkuvasti alamäkeen painuva reitti olla se, joka kutitteli varpaanvälejä ja vieläpä aivan väärällä tavalla. Virvokkeiksi valikoidut sitruunaiset kuntojuomat alkoivat jo pursuta korvista ulos näin kuudennen vaelluspäivän kieppeillä. Ja kaikki tämä yhdistettynä vähäisiin yöuniin viimeisten vuorokausien aikana aiheutti tietysti taas sitä ennenaikaista uupumista ja keljuuntumista. Varsinkin kun maisemat eivät oikein enää jaksaneet sykähdyttää ja olla mistään kotoisin. Kibo oli selän takana, Mawenzin toinen kylki jota sivuutimme ei ollut samanveroinen kuin toinen puoli ja satulan loppupään maasto oli sitä karua tasankoa ja ja polku samoin sitä itseään irtokiveä ja hiekkapölyä.

Noin tunnin kuluttua edessä alkoi häämöttää puisia rakennuksia ja minä jo onnesta soikeana hihkaisin että olisiko leiripaikkamme näkyvissä. Mutta ei, oppaiden mukaan ne olivat vain jotain puolimatkan laadukkaampia vessavirityksiä näin turistireitin varrella. Siihen kuitenkin pysähdyttiin pitämään astetta reilumpi hengähdystauko ja kun kaivelin eväitä repustani, päätin että nyt olisi sen aika. Koko matkan repussani raahaama sipsituubi oli nyt ripsaistava auki. Ja siitä suolaisia herkkusipsejä kitalakea kohti kovan rouskutuksen kera. Aijai. Oli muuten sitten ehkä parhaita sipsejä ikinä. Tällä vaelluskerralla ei käynyt mitään mainosspotin efektejä sillä hetkellä kun itseään herkuilla palkitsi (Jotunheimenin keikka...) mutta henkinen puoli sai kyllä jonkinlaista ekstratyydytystä ja lisäpotkua ainakin hetkeksi tästä perunalastukavalkaadista. Tauko oli nyt lusittu ja matka sai jatkua. Reitin varren kasvillisuus alkoi taas nousta asteittain esiin ja muuttua ylätasangon autiomaasta alemman rinteen pusikoiksi. Polku oli kuitenkin edelleen sitä samaa mönkijäuran tapaista jota ei nyt vaan ollut kovin palkitsevaa talsia. Onneksi kohta kuitenkin olisimme jo perillä, olisimmehan? No juu, mitä enemmän sitä maalia alkaa odottaa ja hehkuttaa mielessään niin sitä pidemmältä se loppumatka tuntuu. Ja jokainen metri ja minuutti tuntuu vain venyvän ja venyvän. Ja kun yrittää raivolla painaa ja virta alkaa loppua niin kaikki tuska sen kuin kertautuu. Päästyämme satulasta pois alkoi ilman lämpötila todella nousta ja hikeä puskea niin maan perusteellisesti. Ei varmaan tarvi kertoa enää että tykkäänkö hikoilla vai en kun pitäisi laittaa jalalla koreasti. Olo oli todella uupunut. Pakko oli kuitenkin jaksaa, nyt päästäisiin kuitenkin vihdosta viimein sellaiseen leiriin jossa olisi nukkumismahdollisuus.

Satulan jälkeen alkoi taas vihertää matkalla Horomboon	Polku oli kivikkoista ja keli helteistä

Ja kun loputtomalta tuntuvaa rinnepolkua oli vielä hetki talsittu, päästiin kohtaan jossa polku tuli metsätien tapaiselle autoväylälle ja oli vahva tuntu siitä että nyt oltiin saapumassa leirimaisemiin. Ja kyllä, melko pian näköpiiriin siellä vähän matkan päässä ilmaantui Horombon leiri ja se olikin jo melkoinen turistipaikka. Puisia majoitusmökkejä oli varmaankin tusinan verran ja jos mitä pytinkiä. Meidän telttakylämmekin siellä näytti olevan pystytettynä jo ja meitä odottamassa. Juuri ennen leiriin saapumistamme, lähti sieltä ambulanssijeeppi ajamaan pois ja meitä vastaan. Hieman itse asiassa arvelinkin että näkisin Jorman ja kyllä vain, siinä hän istui repsikan paikalla ja meille moikkasi kun häntä kuskattiin arvatenkin lääkäriä tapaamaan lähimpään kylään. No, ainakin nopeasti vilkaistuna hän vaikutti olevan suht ok, eli vuoristotauti ei ollut miestä kaatanut eikä myöskään jäätävä höykyytys paarien kyydissä tuolla kivikkopolulla. Leirin pihaan tultuamme olin aivan poikki ja hädin tuskin jaksoin odotella kuittausvuoroani leirin vieraskirjaan. Kolme tuntia tähän paljon pidemmältä tuntuneeseen pätkään kului aikaa. Matkaa oli ollut ilmeisesti noin 9 kilometriä. Melko reipas iltapäivävääntö kaiken edeltävän jatkoksi. Siitä painelinkin suoraan sitten teltalle jossa edeltä saapunut Tusker-Mika otti lepiä makuupatjansa päällä. He olivat tulleet kuulemma melkoista munaravia koko matkan apuoppaan kera ja hänkin oli ollut hieman negatiivisesti yllättynyt tämän etapin matkan pituudesta sekä paahtavan helteen tuomasta lisähaasteesta reissuun. Mutta kuulemma huono olo sisuskaluissa oli alkanut parantua melkeinpä heti kun olivat lähteneet Kibo Hutilta painelemaan alaspäin. Takaisin hän ei kuitenkaan enää viitsinyt silloin kääntyä joten olivat astelleet reippaasti tänne. Vesi oli päässyt häneltäkin nyt loppumaan tällä etapilla, sitä kun helteessä kului. Apuopas ei kuulemma ollut mitään juonut eikä juuri huilaillutkaan, heille tämä lienee peruskauraa.

Kova tuuli piiskasi telttaleiriämme ja sentin kerros hiekkaa tuli välittömästi sisään jos ovea piti yhtään auki. Absidissa oli kunnon hiekkalinnat laukkujemme päällä ja siinä oikeastaan ihan mielellään vain palautteli teltassa sisällä ja huilaili rankan päivän päälle. Iltaruokailussa käytiin taas vähän läpi kuluneen päivän juttuja ja saimme vahvistuksen sille että Jorkka oli ollut ihan ookoo kuosissa Horomboon päästyään ja lähti nyt lääkäriin jossa selviäisi sitten oliko isompaa damagea tullut vai mikä olisi lopputulema. Jormahan oli minun ja Mikan kanssa lähdössä kolmantena pyöränä myös jatkobileisiin Sansibarille täältä suoraan, joten siinä mielessä meitä toki kiinnosti hänen jatkosuunnitelmansa. Riku lähtisi vuorelta jatkamaan safarille ja vasta sen jälkeen tekisi Sansibarin koukkauksensa. Naisväki taasen lähtisi suoraan täältä kotiin sillä heillähän oli jo ollut pohjalla toinenkin vuorivaellus. Ilta alkoi pimentyä ja viiletä iltaruokamme aikana ja oli oikeastaan melko helppo suunnitella loppuillan kuviot jotka melko tiiviisti tulisivat kiertymään nukkumisideologian ympärille. Varsinkin kun meillä tulisi olemaan tavanomaista hieman aikaisempi herätys aamulla luvassa. Tämä oli siksi, että ehtisimme ajoissa Sansibarin lennollemme. Se lähtisi huomenna iltapäivällä ja meillä oli huomenna kuitenkin luvassa melko pitkä, noin 19 kilometrin ”palautteleva” päätösosuus puiston porteille tällä Kilimanjaron retkellämme. Siispä aikainen lähtö oli otettava varmuuden vuoksi. Tästä aikaistuneesta herätyksestä saimme ”kiitoksia” varsinkin heiltä jotka eivät kyseiselle lennolle olleet tulossa. Noh, one for all and all for one, vaeltaessakin. Yöunet tulivat muuten helpolla, mutta keskellä yötä heräsin ja jouduin yllättäen ottamaan paniikinomaiset juoksut rakettiteltalle ja suorittamaan rakettitermein sanottuna ”static hot firet” syystä jota tiedä en. Tämä helpotti olon loppuyön ajaksi mutta oli ilmeisesti alkusoittona tulevalle suolistosamballeni.

Viimeinen aamu ja seitsemäs vaelluspäivämme Kilimanjaron povella valkeni (tai siis ei valjennut) totutumpaa pimeämpänä, johtuen noin tuntia aikaisemmasta aikataulustamme. Vedimme pikaisesti aamupalan, joka alkoi jo nyt hieman maistua aiemman toistolta ja puulta vaikka ei siinä mitään vikaa varsinaisesti ollutkaan. Oli kuitenkin jo leirimuonaa syöty melkolailla mittari täyteen niin sanotusti. Pois siis alkoi jo tehdä mieli. Otsalamput piti vielä kertaalleen viritellä koska pimeässä ei mitään juuri nähnyt ja polulla oli kiva pysyä. Lähdimme siitä sitten valumaan hissukseen eteenpäin polkua alas ja hyvin nopeasti minä, Mika ja Riku erkaannuimme apuoppaan kanssa omaksi joukoksemme ja naisväki Anne-Mari ”left eli oikea keltakuume” mukaanlukien tulivat sitten kakkosjoukkona eli ”kuumana ryhmänä” meidän perässämme. Tähtitaivas oli kirkas kun aurinko ei ollut vielä noussut ja siinä sain itse ihastella ja myös muille seurueestamme pikaisesti vielä kerrata että mitä taivaalla näkyi ja missä. Venus oli kirkkaana horisontissa ja Jupiter myös kirkkaana toisessa suunnassa. Muutamat tutut tähtikuviot erotti selkeästi ja siinä sitten kuin bonuksena oma taivaallinen etuvartiomme eli ISS päätti kesken kaiken pyyhkäistä vielä kertaalleen ylitsemme ja tällä kertaa sitä sai nyt todistaa koko joukkiomme mikä oli tietysti hienoa. Nyt oli kaikki pakolliset astronomian ja gastronomian kuviot tällä reissulla saatu kunnialla plakkariin.

Aurinko alkaa nousta Horombon alapuolisilla rinteillä	Kohta näkee jo vaeltaa ilman otsalamppua
Laaksossa on pilvistä	Jotain kuvatekstiä tähänkin oli keksittävä
	7. eli viimeisen päivän vaellus Horombolta Mandara Hutsin kautta    puiston porteille ja kohti aurinkorantoja...

Aurinko alkoi nousta horisontissa ja valaista pykälä pykälältä yhä enemmän maastoa ympärillämme ja laaksoa peittävää pilviverhoa. Takana näimme vielä viimeisen vilauksen Kilimanjaron rinteistä ennen kuin se jäi lähempänä olevien rinteiden taakse lopullisesti piiloon. Oltiin selkeästi kotimatkalla. Maasto muuttui yhä vehreämmäksi pensaiden kasvaessa ja yksittäisten puiden ilmaantuessa polun viereen. Viimein tultiin jo rinnemaisemista hieman tasaisemmalle maalle ja ympäristö muuttui jonkinlaisen savannin tapaiseksi. Toiveena oli tietysti että jos siellä olisi vähän nähnyt edes villieläimistä vilausta tai saanut juosta hippasilla leijonain kanssa, mutta mitään ei valitettavasti puskissa liikkunut. Mukavaa oli kuitenkin se, että jalkojen päälle käynyt jatkuva alamäki oli ainakin hetkeksi talttunut ja puiden ilmaantuminen maisemaan toi aina väliaikaista varjostusta siihen helteeseen joka auringon noustessa taas ylemmäs taivaalla tuntui tuttuun tapaan vain voimistuvan. Vaatetusta oli taas välpätty tauolla kesämiehen tyylille sopivaksi ja loppumatka tästä eteenpäin mentiin pitkästä aikaa taas sortseilla ja t-paidalla.

Viimeiset vilaukset Kilimanjaroon	Välillä taas vähän tasaisempaa
Puskamaastoon tehtyä spooria	Puita alkaa ilmaantua reitille

Meillä oli luvassa puolimatkan breikki seuraavalla leiripaikalla eli Mandara Hutilla (2720 m). Sinne saapuessa maasto ympärillä oli jo vaivihkaa muuttunut yhä metsäisemmäksi ja oli käytännössä jo sademetsää jossa polkumme kulki. Tämä oli virkistävää vaihtelua ja askel rullasikin ihan mukavasti tässä vaiheessa. Mandara Huts osoittautui samanlaiseksi turistileiriksi kuin Horombokin eli isoja mökkejä oli vieri vieressä ja sieltä olisi varmaankin rahalla saanut vaikka mitä herkkuja. Me istuuduimme hetkeksi poikaporukalla ja Anne-Marin kera evästauolle ja aikataulullisesti olimme ihan hyvässä mallissa. Kolmisen tuntia oli kulunut ja olimme hieman yli puolivälissä. Ennakkoon pääoppaan arvio kuuden tunnin keikasta ei siis ainakaan tulisi ylittymään, ja se oli tietysti huojentava tieto tulevalle lennollemme ehtimistä ajatellen. Sekä myös siksi että tiesimme että nykyinen vauhti riittäisi eikä mitään tajutonta loppukiriä ollut tarve ottaa. Lähdimme jatkamaan matkaa ennen naistrion saapumista, joka tuli hieman rauhallisempaa tahtia johtuen heillä päälle puskevasta rasituksesta kahden vuoren vaelluksestaan. Meillä oli kuitenkin tänään se hektisempi aikataulu. Heillä ei ollut niin kiire omalle lennolleen.

Viimeiset 8 km jäljellä	Turistileiri

Maasto jatkui viimeisen etappimme melko samanlaisena sademetsänä. Tosin nyt päästiin taas uudelleen alamäen makuun kun polku välillä melko jyrkästikin kaarteli alaspäin. Lisäksi välillä oli isoista kivistä tehtyä polunpohjaa missä sai olla hieman tarkkana askeleidensa kanssa. Keli oli taas melkoisen hiostavaa kaikesta varjosta huolimatta ja nytkin piti vielä muistaa nestetankkauksen tärkeys. Muutamia hienompia maisemapaikkoja ja vesiputouksia tuli reittimme varrelle kun joenviertä pitkin polkumme kulki. Tässä vaiheessa tuntui taas siltä että Rongai-reitin valinta oli ollut hyvä asia, paluumatkamme kun kulki eri reittiä kuin nousureitti, näin ei monella muulla reitillä välttämättä ollut. Tai siis paluureittimme oli itseasiassa Marangu-reitti, mutta tällä tavoin siis osana Rongai-reittiä. Nämä laskut olisi joka tapauksessa olleet tylsempiä jos olisimme ne jo ensimmäisinä päivinä nähneet kulkiessamme toiseen suuntaan. Meitä vastaan tuli muutamia vaellusryhmiä oman taipaleensa alkumetreillä ja hieman kävi mielessä sääliä heitä kohtaan sitä ajatellessa että tulevat missaamaan pohjoispuolen hienot maisemat, joista me saimme nauttia ja olisivat muutenkin ehkä matkalla tuskallisempaan kapuamiseen laelle jos menivät tätä pikareittiä ylös.

Kävelin hetken aikaa pitkäksi venyneen letkamme kärjessä ja olin äkkiä havaitsevinani jotain liikettä puissa vähän matkan päässä. Pysähdyin ja jäin hiljaa katsomaan polun vierustaa. Siellä oli selkeästi joitain isompia elikoita. Ja kyllä, aluksi näin yhden apinan, sitten toisen ja lopulta siellä taisi olla pieni lauma niitä, ehkä viitisen kappaletta. Ne kiipeilivät puiden alaoksilla ja lähellä maanpintaa ja olivat aivan siinä polun vieressä. Takaani alkoi lähestyä muu joukkio ja näytin heille jo kaukaa käsimerkeillä että tulisivat hiljaa ja varovasti nyt eteenpäin. Koko porukkamme pääsi nyt ihastelemaan näitä sinimarakatteja, joiksi kyseinen laji oppaamme kertomana paljastui. Hetken ihastelimme niiden puuhastelua, sillä ne eivät kovin pelokkaina tuntuneet läsnäolostamme huolimatta olevan. Lopultakin, viime metreillä, saimme Mikan kanssa pienen ”safarikokemuksen” tältä reissulta ja näimme edes vähän suurempia villieläimiä kuin adidasmarsut ja korpit.

Viidakon Riku	Vesiputouksia
Sinimarakatti	"Mennään apinatarhaan eikä ikinä pois..."

Nyt olimme jo tulleet sen verran matkallisesti sekä ajallisesti ja nähneet muutamia välimatkakylttejä reitin varrella että ajatukset olivat lukittuneet jo hyvin tiukasti puiston portille pääsyyn ja kokonaisurakkamme onnelliseen loppumiseen. Mitään ennakkovaroitusta ei kuitenkaan maaliviivasta sitten tullut vaan melko yllättäen keskeltä metsikköä siellä polun päässä esiin tuli puinen portti josta astuttuamme olisimme taas ihmisten ilmoilla. Hymy herkässä otimme viimeiset askeleet ja pakolliset fotofotot portin alla ja lopulta saimme asvaltin jalkaimme alle ja olimme taas 2000-luvulla. Siirryimme siitä istuskelemaan ja palautumaan vieressä olleen infopisteen edustalle hikisine ja ryönäisine asusteinemme, kaikkien niiden hyvältä tuoksuvien ja aivan asioista pihalla olevien länsituristien keskelle vailla häpeän häivääkään. Riku näki nyt tilaisuutensa tulleen ja päätti muuttaa suuret sanansa lihaksi, tai edes nesteeksi. Silmääkin nopeammin hän oli hilpaissut viereiseen kojuun ja napannut sieltä kouraansa meille kolmelle oluttölkit. Ja mitäpä muutakaan kuin tietenkin Kilimanjaro –olutta. Auringon siinä lämpimästi meitä hyväillessä kolmesta tölkistä kuului tuo ihanainen ”tsihh” –ääni ja niin saimme sitten tuon kokea tuon kauan odotetun ensipuraisun viettelevästä maltaasta. En nyt viitsi valehdella että tuon yhden pienen oluttölkin takia kannatti kaikki tämä vaiva nähdä ja itsensä kipeäksi maksaa reissusta, mutta olihan se nyt ainakin ympäröivän tunnin ajanjaksolla ehkä se hienoin hetki Tansaniassa.

Kauniita sademetsän maisemia	Vaellus onnellisesti ohitse!
Taas alle kahdessa tonnissa...	...ja kohti uudenlaista sekavuuden olotilaa

Viisi ja puoli tuntia kului meiltä tuon viimeisen päivän matkaan, mikä oli ihan jees vauhti siinä tilanteessa ja noin puoli tuntia perässämme saapuivat sitten naiset ja loput oppaat. Paikalliset oppaammekin olivat siis nyt saaneet sesongin viimeisen ryhmänsä onnellisesti maaliin ja heilläkin alkaisi parin kuukauden loma tai jonkinmoinen siviilityö. Odottelimme hetken virallisten diplomien saamista Kilimanjaron huipulla käymisestä ja sen jälkeen siirryimme porukalla vielä viimeiselle yhteiselle ateriallemme vieressä olleeseen ruokakatokseen, jonne saapui myös Jorma, joka oli saanut lääkäriltä terveen paperit ja oli suihkunraikkaana valmiina lähtemään kanssamme aurinkorannalle. Siinä ruokaillessa enää oikeastaan käytiinkin vain pikaisesti läpi loppureissumme suunnitelmat ja toivoteltiin toisillemme hyvät jatkot elämässä ja tulevilla tuntureilla, missä sitten kulkisimmekaan. Tämän jälkeen jakauduimme kapsäkkeinemme kahteen autokuntaan ja me Sansibarin matkaajat lähdimme erkanemaan kohti Kilimanjaron (eli Arushan) lentokenttää. Emme juuri jaksaneet tai ehtineet mitään siistejä siviilikuteita päälle siinä vaihtaa eli haisevissa ryysyissä oli tarkoitus nyt painaa aina aurinkorannan hotellillemme saakka. Ennakkoharha oli myös se että Kilimanjaron lentokenttä olisi ehkä lähellä Kilimanjaroa mutta oli sinne sitten lopulta melkein 80 kilometriä ja puolentoista tunnin ajomatka, varsinkin kun jostain kumman syystä matkalla poikettiin vielä Moshin kaupungissa ajamaan hetkeksi korttelirallia, kun mukaan tuppautuneen oppaan oli pakko löytää joku tietty urheilulehti missä oli jotkin tietyt tuoreet urheilutulokset luettavissa. Kiva juttu, että tällaisten pelivarojen takia piti se aikainen aamuherätys viimeisessä leirissä sitten ottaa...

Saavuimme sitten Kilimanjaron lentokentälle ilman sen suurempia kommervenkkejä ja painelimme terminaaliin sisään. Siellä piti alkaa pieni välppäysoperaatio sillä kuten ennakkoon olimme jo tietoisia, oli Sansibarin lennoilla tiukat painorajat matkatavaroiden suhteen. 23 kilon ylitys toisi lisäkustannuksia. Ja Jormalla ei sen suhteen tainnut olla suurta stressiä, Mikakin tuntui pärjäävän asian kanssa, mutta meikäläisellä oli pelko persiissä että lähellä oltaisiin. Hyvin lähellä. Taktikoin sitten hieman sekä käsimatkatavarani eli selkäreppuni sisällön kanssa sekä päällä olevan vaatetukseni suhteen ja lopulta kun olin suht vakuuttunut onnistumisen todennäköisyyksistä niin painelimme check-inniin ja tavaravaa’alle. Ja siellähän se aikansa jännittävästi heilahteli 20 kilon pahemmalla puolen se viisari, mutta pysähtyi lopulta 21 kiloon. You win. Eli ilman ongelmia pääsimme tästä vaiheesta eteenpäin. Joku siinä jonossa edellämme oli meinaan joutunut ilman armoa lisärahaa tiskiin laittamaan kun oli painoraja paukkunut yli, eli mitään turhaa pelottelua se ei siis ollut.

Menimme istumaan kyseisen lentokentän pienehköön terminaaliaulaan ja olimme Mikan kanssa jo melko valmistautuneita tuhlaamaan sen pari kolme tuntia edessä odottavaa luppoaikaa joko pelaamalla kännykällä matopelejä tai sitten mäiskimällä toisiamme hikisukilla, mutta Jorkkelilla olikin aivan muuta mielessä. Hän katosi hetkeksi jonnekin kuin kommando ja palasi yhtä yllättäen kehiin kuin Rocky 2. Hän vinkkasi meille hieman salamyhkäisesti, että tulkaas pojat mukaan, tuolla olis lounge. Ja me hieman skeptisesti mutta kuitenkin päätimme lähteä perässä katsomaan että mikä oli meininki. Ja kyllähän toki vaikka näinkin pienellä lentokentällä pitää se lounge olla. All sprite. Sitä kohti siis mentiin. Nyt tietysti heräsi kysymys, että milläs me sinne tulemme ja mitä tämä lysti maksaa. Ja päästäisiinkö näissä paskaisissa rähjäisissä kuteissamme sinne. Jorma vain totesi että kaikki on hoidettu, hän kävi sanomassa että me kolme olemme tulossa. Ilmeisesti ei ollut tarpeen heittää jatkokysymyksiä tai spekuloida sen kummemmin. Yläkertaan parempien ihmisten pariin siis loungeen paineltiin ja portieeri heitti moikat Jormalle ja vice versa ja pääsimme Mikan kanssa heittämällä sisään ilman suurempaa paheksuntaa. Hyvä siis. Edessä oli valittavaksi vapaita nahkasohvia ja siihen oli sitten mukava kellahtaa. Ja mitä, jaa että siellä oli baaritiski ja kylmäkaapit täynnä juotavaa, bisseäkin? Ja ruokaa löytyi joka lähtöön, oli suolaista, makeaa, lämmintä, kylmää? Mitä kustansi, ei mitään? Asia kunnossa. Harvemmin kun tulee itse loungeja käytettyjä lentäessä ruisleivän voimin Ryanairin kyykkybusseissa niin eihän tällainen maailmanmeininki mitään tuttua huttua ole. Jorde eli Jorkkis oli selvästi paljastumassa suuren maailman sutenööriksi jolla oli takataskussa sen väriset platinoidut plussapistekortit että yksikään lounge ei varmasti ollut jäänyt kiertämättä. Kun avasin siinä sitten neljättä Tuskeria ja söin kolmatta sacher-leivostani lentoa odotellessa, tunsin jo hieman orastavaa kunnioituksen tunnetta tätä uusinta ystävääni kohtaan. Muista tunteista kateushan oli jo ansaittu aiemmin näiden astronauttituttujen ja avaruussukkula-vippien avulla.

Internatsionaale hergud	Tuli sitten kuitenkin " safarilla" käytyä...	Sansibar miniversiona ja Nungwi pohjoiskärjessä

Liian äkkiä saapui sitten lentomme kuulutus ja viimeiset maltaiset kastehelmet vietiin kielenkärkeni päältä pois kuin varkain. Oli lähdön aika. Ennakkokartoituksessani netin ihmeellisessä maailmassa, oli tämä kyseinen Sansibarille lentävä Precision Air ehkä paskinta settiä ikinä, ainakin käyttäjäarvioiden ja aikataulujen paikkansapitävyyden suhteen. Ja ehkä juuri sellainen lentoyhtiö josta äitisi on sinua varoittanut, mutta vaihtoehtoja ei juuri ollut. Junat kulkivat edelleen vähän nihkeästi tälle viehkeälle saarelle. Ja lyhyt lentohan oli luvassa, reilu tunti. Sen menisi vaikka karjavaunussa. Terminaalin ovi aukesi ja meidät päästettiin ulos etenemään kohti lentokonetta. Ja totta tosiaan, jalkapatikassa sinne sai suihkuvirtausten välistä pujotella. Mitään lentokenttäbussia ei ollut odottamassa, ei mitään kulkutunneleita. Astuimme lentokentälle, siis kentälle, ja virkailija osoitti horisonttiin ja sanoi että kävele suoraan tuonne (ehkä noin parisataa metriä) ja sitten sieltä oikealle. No, ei muuta kuin porukalla käppäilemään kiitoradan reunaa kun siellä matkalaukkukärryt ja Boeingit rullailevat ja testailevat suihkumoottoreitaan. Ja sieltä sitten erään koneenpyrstön takaa löytyi seuraava virkailija joka osoitti taas seuraavaa osoitetta ja jatkettiin kävelyä taas parin koneen välistä. Lopulta siellä näkyi sitten oma lentovehkeemme joka oli ihan ookoo näköinen sadan matkustajan potkurikone. Sinne sisään ja pakarat penkkiin. Kaikki oli muuten ihan ookoo, mutta hieman ennen liikkeellelähtöä kapteeni ilmoitti että on pieniä ongelmia saada edessä olevan lastiruuman ovea kiinni ja siellä teknikko yrittää sitä nyt parhaansa mukaan korjata että päästäisiin lähtemään. Asia selkeä. Tätä siis oli Precision Air. Kertokaa vaimolleni, että... *aaarrggghhh!*

Viimein ilmeisesti pop-niitit oli ammuttu kohdilleen ja luukku kiinni koska lähtölupa saatiin ja hetki vain niin pyörät olivat jo irti Afrikan mantereesta. Eivät kuitenkaan onneksi koneen rungosta. Näinkin lyhyen lentomatkan aikana ehdittiin kärryralli kuitenkin kertaalleen koneen läpi vetää eli saimme pikkusnäkkiä ja juomaa mikä oli siinä helteisessä pikkukoneessa ihan tarpeellinen bonus. Ja noin tunnin kuluttua saimme näkyviin Sansibarin saaren allamme ja ehdimme ennen auringonlaskua näkemään hetken yläilmoista sekä tuota saarta että saaren ainoata kaupunkia. Precision Air lopulta sai meidät hengissä perille ja toivottavasti se teknikkokaan ei jäätynyt kuoliaaksi joka kaksin käsin siellä ruumassa koko matkan ajan piteli sitä luukkua kiinni. Terminaalihässäkät olivat tutut mutta ripeät, taas täytettiin joku pilipali maahansaapumislappu johon nyt rustasi vaan jotain ja lämäsi sen todella elämäänsä kyllästyneen näköisen virkailijan kouraan ja sitten vain odottamaan pakaaseja liukuhihnalle. Ne tulivat nopeasti ja ehjinä, Precision Air ei niitä ollut päättänyt bensaa säästääkseen keventää Intian valtamereen. Jes. Ja siitä sitten reippaasti paineltiin terminaalista ulos ja sieltä bongattiin hyvin nopeasti Colors Of Zanzibar –porukan kyltit eli tämän etappimme yhteyshenkilömme, suomalainen Aino joka asusteli nykyään Sansibarilla ja pyöritteli siellä bisneksiään. Astuimme minibussiin ja siitä alkoi sitten matkamme Sansibarin saaren halki kohti pohjoiskärkeä ja Nungwin kylää jossa hotellimme sijaitsi. Automatka pimeässä illassa ei juuri suurempia maisemaelämyksiä tarjoillut joten Mikan kanssa keskityimme huilailuun takapenkillä ja kuuntelemaan Jorkan ja Ainon välistä keskustelua Tansanian ja Sansibarin politiikasta, historiasta ja kulttuurista.

Loputtomalta tuntuneen sekä vauhdikkaan ajomatkan jälkeen olimme tulossa Nungwin kylään. Aino opasti kertomalla että kylässä ei ole juuri mitään infrastruktuuria ja se on melko askeettinen paikka mutta kyläläiset ovat ystävällisiä ja siellä voi suht huoletta liikkua kunhan muistaa melko asiallisesti pukeutua että ei painele yläkroppa paljaana mankinit päällä suoraan rannalta kylänraitille. Hotellit olivat kaikki rannalla ja niissä vallitsi toisenlainen länsimainen todellisuus ja siellä pystyi hoitamaan ruokailut ja muut perusjutut jos kylän meininki ei kiinnostaisi. Ajelimme loppumatkan todella pieniä ja kapeita hämäriä sivukujia pitkin ja jossain vaiheessa saavuimme aidatun hotellin takaportille ja pääsimme viimein perille hotelliimme, Flame Tree Cottagesiin. Siellä vastassa oli hotellin omistajarouva, brittiläinen, ja toivotti tervetulleeksi ja kysyi onko iltaruokailulle tarvetta. Taisin mainita että jotain pientä snäkkiä voisimme ottaa mutta mikään iso nälkä ei ollut. Siitä lähdimme sitten ensiksi huoneitamme kohden tavaroita purkamaan jonka jälkeen voisimme käydä iltapalalla. Ja ihan ok huoneisto meille oli varattuna, kaksi isoa makuuhuonetta, omat vessat ja keskellä yhteisaula. Toisessa huoneessa oli yksi iso sänky ja toisessa kaksi vuodetta yhteenlaitettuina. Bonuksena vuoteiden päälle oli heitelty ruusunlehtiä ja muuta roinaa. Kyseessä oli kuulemma morsiussviitti ja omistaja pahoitteli että ei ollut tiennyt etukäteen mitä sukupuolta matkantekijät olisivat. No, siinä sitten pikaisesti Jormalle arvottiin tuo leveä yksittäispeti että Mikalla ja minulla edes jonkinlainen siveellisyys säilyisi kun olisi kuitenkin erillisvuoteet, vaikkakin olivat yhdessä, vaikkakin ruusunlehdillä katettuna, vaikkakin viimeisestä kontaktista vastakkaiseen sukupuoleen oli aikaa jo ikuisuus. Nämä on näitä henkisen kasvun paikkoja... Noh, sanoimme omistajalle että no worries, kyllä me pärjätään, on tässä jo viikko nukuttu samassa teltassakin että älä ressaa. Ja kun tämä asia oli käsitelty, saimme viimeinkin heittää kirvelevän hajuiset vaatteemme ydinjätesiiloon ja käydä suihkussa.

Kun isoin kuonakerros oli orvaskedeltä kaavittu, oli vielä sen luvatun iltapalan aika. Astelimme ohjeistuksen mukaisesti hotellin rantaravintolaan, josta ei tosin enää illan pimeydessä maisemia näkynyt. Aallokon äänistä päätellen totesimme kuitenkin olevamme vain metrien päässä merestä. Ja tarjoilija kun toi ruokalistaa eteemme, aloimme sieltä valintojamme arpoa. Iltaa jäi kanssamme istumaan myös Aino. Viimein ruokalistalta tuli sitten tilattua oikeastaan kaikille kunnon ruoka-annokset, vaikka etukäteen olin tainnut vähän alaspelata tarpeitamme ja nälkätilannettamme omistajalle. Ravintola oli kuitenkin jo tähän aikaan virallisesti kiinni joten pystyin äänensävyistä ja eleistä jossain määrin arvaamaan mitä tarjoilijat ja kokki selkämme takana keskustelivat kun hän joutuikin vielä laittamaan hellaa tulille ja essua niskaansa. Mm. jotain ”they said little snack..!” tapaista taisin sieltä korvillani poimia. Ja taisinpa tuntea oloni hieman noloksi. Noh, aivan sama. Olimme kuitenkin tilanneet heti alkuun juomaksi oluet ja tarjoilija oli todennut että ”we are out of beer now” mikä oli melkomoinen fail tällaisessa aurinkolomakohteessa joten ehkä tämä oli sopivaa kuittia tästä hyvästä. Lopulta piiitkän odotuksen jälkeen saimme sitten ruokamme ja se oli ihan okei siinä tilanteessa. Nälkä lähti ja siitä kun hipsimme takaisin huoneisiimme niin unikin saapui suht sukkelaan.

Ensimmäinen aamu valkeni hieman eri meiningeissä kuin kaikki kuluneen viikon aiemmat. Ei sherpoja teltan ovella huutamassa, ei armotonta pakkasta, ei käpertymistä Mikan kainaloon. Ei Brokeback Mountain Tansaniaa. Kaikki nämä olivat taaksejäänyttä elämää. Tepastelin huoneistomme terassille ja siellä oli odottamassa aamuteet ja kahvit sekä Jorma pirteänä peipposena. Kohta tulikin jo tarjoilija ja laittoi eteen ruokalistaa josta piti ruksia että mitä kaikkea oikein halusi. No, kun ei paremmin vielä tiennyt niin oli varma valinta ottaa melkeinpä kaikkea. Niin sitten valinnat aseteltiin ja kohta eteen tuli herkun näköistä hedelmälautasta sekä suolaisempaa syötävää. Mika hipsi myös aamiaisen ääreen ja siinä porukalla täytettiin kupua ja alettiin suunnitella tulevan päivän meininkejä. Varmaa oli kuitenkin se, että mitään suureellista järjestettyä ohjelmaa ei jaksettaisi tänään käydä läpi, halusimme vain palautua ja hengähtää kunnolla kaikesta aiemmasta. Eli siis sandaalit jalkaan ja hiekkarantaa kohti. Nyt päivänvalossa pääsimme vihdoin näkemään hotellia ja sen ympäristöä ja olimme tosiaan aivan merenrannassa ja hiekkarantaa pitkin pääsi kävelemään helposti molempiin suuntiin.

Äijät ja hotelli	Uima-allassetit
Hiekkarantaa hotellin vieressä	Meikäläinen hiekkarannan vieressä

Lähdimme painelemaan pohjoiskärkeä kohti koska sinne oli lyhyempi matka ja saimme kuulla että siellä olisi jokin kilpikonna-allas joka kannattaisi tsekata. Matkalla pysähdyimme hetkeksi yhteen rannan surffipummien suosimaan reggae-jahman-rastafari –pubiin Tuskerille ja saimme sillä boogien käyntiin. Sitten astelimme eteenpäin rantaa joka oli täynnä paikallisten kalastajien veneitä ja viimein saavuimme paikkaan jossa oli kilpikonnien suojelupuisto. Päätimme katsastaa paikan ja se oli ihan mukava visiitti. Pääsimme näkemään kymmenittäin kilpikonnia joita pienessä lammessa pidettiin kunnes niitä voitiin vapauttaa turvallisesti mereen. Tämän jälkeen suuntasimme paluureittimme hotellille paikallisen kylänraitin läpi että saisimme kunnollisen kuvan siitä missä ympäristössä olimme. Kovin olivat mestat originaalin näköisiä kauniisti sanottuna mutta tulipahan nähtyä sen hotellikulissin taaksekin. Toki ihan leppoisalta ja onnelliselta se meno sielläkin näytti mutta kovin oli eri todellisuus heti nurkan takana kun hotellialueelta poistui.

Sansibar & Tusker	Tusker-Mika surffireggaebaarissa
Ahhh......	Leikkiviä lapsia rannalla
Kilpparihautomo	Vanhat konkarit aterioimassa
Selfie	Kilpikonnien oma laguuni
You touch my tralalaa	Ryhävalaan luurankoa
Mika löysi kaverin	Hello there
Kroko	Nungwin kylänraittia kaikkine palveluineen

Loppupäivän ohjelma olikin sitten lähinnä hotellin uima-altaalla lepäilyä ja auringonlaskua lähdimme vielä katsomaan kävellen rantaa pitkin nyt etelään missä oli isoin hotelli- ja ravintolakeskittymä. Sieltä saimme muutamat mukavat valokuvat räpsittyä ja söimme illallisen ennen hotellille palaamista. Rannalla oli myös turisteille mukavia juttelemassa muutamia masai-soturin asuihin pukeutuneita paikallisia kavereita. Pientä maksua vastaan sait siis kuvauttaa itsesi hiekkarannalla "autenttisen" masai-soturin kanssa. Ihan hyvä homma, paitsi että masai-heimo asusteli Afrikan mantereella tuhat kilometriä sisämaassa, kaukana hiekkarannoista. Tämä räikeä ristiriita ja kulttuuriraiskaus sai muutoin niin tyynen Jormankin tuohtuneena toteamaan, että tämä oli yhtä kaukana totuudesta, kuin jos me pukisimme kolttasaamelaisten kansallisasun päällemme ja hyppisimme ympäri Kauppatoria Helsingissä.

Rantaa pitkin etelään	Laskuveden aikaan oli reitti vapaana
Rantaelämää	Auringonlaskun odottelua
Kuten myös	Kuten myös
Kuten myös	Foto foto!
Jatketaan vielä etiäpäin ennen pimeän tuloa	Sunset Cruise
Rapuja rantakivillä	Onneksi oli sandaalit jalassa niin ei liiskaantunut suoraan jalkapohjiin
Vielä viimeisiä auringonsäteitä	Ja yksinäinen purjehtija

Toinen päivä oli sitten jo aktiivisempaa meininkiä. Saimme selville että hotellimme järjesti omia snorklausretkiä, koska heillä oli ihan oma paatti rannassa, eli meidän ei tarvinnut lähteä metsästämään matkanjärjestäjää kauempaa. Toki rannalla kävellessä sai kuulla kaikkea kaupattavan, vaihtelevin hinnoin ja vaihtelevan epäilyttävästi. Kun illallakin olimme kävelleet merenrannalla, kävi siinä kauppamies myymässä repertuaaristaan, ”beer, cider, marijuana...?”. Rannan ”marketin” valikoima oli siis kunnossa. Noh, odottelimme sovitulla kellonlyömällä hotellin rantabaarissa lähtökutsua ja pikkuhiljaa siihen alkoi valua hotellin henkilökunnan janttereita ja kantoivat siihen kylmälaukkua, perämoottoria jne. Kiva juttu. Eli siis sovittuna lähtöaikana aletaankin vasta etsimään perämoottoria ja katsomaan josko se pelittäisi. Just, odotukset eivät olleet tässä vaiheessa kovinkaan korkealla. No, melko pikaisesti siitä saivat kuitenkin kamoja kannettua puiseen purteen joka siinä rannassa heti odotti ja kohta kävikin jo käsky että mentäisiin kyytiin. Snorkkeleita ja räpylöitä en nähnyt missään mutta enpä jaksanut alkaa siitä meuhkaamaan. Hetken aikaa ajeltiin rantaviivaa pitkin ja sitten tehtiin maihinnousu yhden hotellin nurkalle. Jahas, mitäs nyt. No, siellä oli sitten jonkun kolleegan snorklausputiikki ja siellä sitten viimein soviteltiin meille sopivat vermeet ylle. Hyvä. Ne kun oli katsottu niin takaisin paattiin ja merille. Olimme ottaneet tarkoituksella lyhyemmän, parin tunnin mittaisen snorklausreissun, emme halunneet koko päivää siihen hommaan käyttää. Pidempi, eväslounaan sisältänyt olisi ollut paljon pidemmän matkan päässä ja siihen olisi mennyt koko päivä. Lisäksi olisi ollut mälsää ottaa kalliimpi ja pidempi reissu jos snorklaus ei olisikaan sujunut tai kiinnostanut. Minä ja Mika kun ei kumpikaan ole kunnolla meressä ikinä snorklattu joten oli vaikea ennakkoon arvata miltä se maistuisi.

Ehkä vartin veneajelun päästä saavuimme sukelluspaikalle, joka oli edelleen saman hotellikompleksirannan edustalla, ehkä muutamien satojen metrien päässä merellä, kohdassa jossa oli ilmeisesti matalikkoa. Heitimme varusteet niskaan ja Jorde vanhana konkarina sekä Mika tyhmänä noviisina molemmat painelivat menemään vesipetoina ja kauemmas veneestämme. Minä itse yritin pitää veden pois maskistani ja hengitysputkestani ja pärskin vettä puolipaniikissa ja jäin suosiolla lähemmäs venettä ja käytännössä veneen portaista kiinnipitäen opettelemaan systeemejä. Lopulta sain ideasta kiinni ja lähdin snorklailemaan muiden mukaan ja täytyy sanoa, että oli kyllä niin hauska kokemus että jatkossa pitää kyllä aina kun vain mahdollista niin käydä aurinkoreissuilla vähän snorklailemassa. Pientä ja keskisuurta kalaa näkyi allamme ja matalikolla oli myös hieman jotain korallintynkää eli se oli aivan passeli ensikertalaisen kohde tällaiseen. Ja kun olimme aikamme pulikoineet kysyivät oppaamme vielä että haluaisimmeko käydä toisellakin matalikolla. Ja tottakai halusimme. Ajoimme hieman takaisinpäin ja kohden rantaa ja pysähdyimme toiselle matalikolle, missä oli myös toinen venekunta snorklailemassa. Nyt vedin jo vanhana konkarina ristiin rastiin mutta tämä toinen paikka ei ollut aivan niin näyttävä ja hieno paikka kuin ensimmäinen kohteemme. Mutta hyvä silti. Kun suolavettä oli saatu kiduksiin riittävästi, totesimme että virta alkaa olla loppu ja voimme lähteä takaisin hotellille. Aurinko oli painumassa mailleen, mutta ehdimme valoisan aikaan hotellille ja päivän antiin tyytyväisinä oli hyvä lähteä taas iltaruokaa metsästämään rannan ravintolatarjonnan sekaan.

Snorklaus sisälsi suomalaiset sekä maskin	Rio ohoi!
Rannan hotellikompleksia	Jorde chillaa
Pulikoimassa	Koppelostakin kuoriutui lopulta vesipeto

Viimeinen päivämme Sansibarilla oli myös ohjelmallinen. Paluulentomme lähtisi iltapäivästä, mutta halusimme Mikan kanssa hyödyntää aamupäivän pienellä kiertoajelulla. Aino oli suositellut meille matkatoimistonsa eräänlaista ”anti-Stonetown” –kierrosta, eli ei käytäisi niitä pakollisia Stonetownin turistinähtävyyksiä läpi, vaan lähdettäisiin kiertämään lähiöitä ja toreja ja nähtäisiin sitä oikeaa paikallista elämää. Mikan kanssa totesimme että se voisi olla ihan mielenkiintoinen juttu. Jormis ei tälle reissulle lämmennyt joten hän alkoi järjestellä omaa kiertoajeluaan kaupungissa. Siinä sitten pakkailtiin kamat lähtökuntoon ja Ainon järjestämä minibussi kuskeineen saapui minut ja Mikan hotellilta aamusta noutamaan. Kierros alkoi eräältä laitakaupungin sivukujalta missä oli jonkun perheen tekstiilipainoyritys. Siellä maalattiin ja värjättiin käsin kankaita ja Mikakin pääsi kokeilemaan taiteilijan taitojaan, jotka havaitsimme puutteellisiksi. Itselläni on tekstiilipainatus selkäytimessä kesätyövuosiltani nuoruudesta joten en kokenut tarpeelliseksi repiä vanhoja haavoja auki. Tämän jälkeen ajelimme jonkin aikaa jälleen kerran sivukujalle, jossa oli joku puuseppä joka teki pieniä puisia esineitä sekä vähän suurempia, mm. ovenkarmeja. Tämä pikainen visiitti oli melko mitäänsanomaton ja turha. Saimme toki lahjaksi käsintehdyn avaimenperän kirjoitusvirheillä. Siitä sitten jatkoimme jalkaisin heti vieressä olevalle markkinapaikalle jossa oli vilskettä ja lääniä vaikka muille jakaa. Oppaamme kuljetti meitä torin kapeita käytäviä pitkin ja näytti erilaisia mausteita, hedelmiä, rihkamaa yms. Lopuksi hän osti meille katukioskista kookospähkinät jotka avattiin ja juotiin sekä syötiin.

Tämän jälkeen luvassa oli ehkä etukäteen odotetuin kohteemme, sotilastukikohdan ruokalan lounas. Ajoimme jonkin matkaa ja kun saavuimme perille, huomasimme pettymykseksemme että kyseinen ”sode” ei nyt kovin lähellä sotilastukikohtaa sijainnut eikä ulkoilmeeltään ollut normi bambumajaa kummoisempi mutta ilmeisesti siis oli sotilastukikohdan omistuksessa ja siellä paljon sotilaita kävi. Noh, oli siellä joku Captain Jackin näköinen hemmo telkkaria katsomassa ja mouhoamassa. Muutoin se oli melko kuollut paikka. Tarjottu lounas noudatti sitten soden perinteitä. Se oli surkea. Ainoa syötävä asia oli sellainen paistettu perunamunakas ja niin minulle oheen tarjottu paistettu kala kuin Mikalle tuodut kanankoivetkin taasen olivat sellaista huttua että juu ei ja juuei. Kaiken lisäksi sitä piti syödä käsin kun se oli ilmeisesti maan tapa. No, Mikan kanssa todettiin että tässä sitä taitaa nyt varmuudella se vatsatauti tulla. Onneksi olisi viimeinen reissupäivä. Pienenä lohtuna kävimme vielä ruokailun päälle katsomassa soden yhteydessä olevaa discolavaa jossa kuulemma oli aina viikonloppuisin tienoon hurjimmat bileet. Pitänee ensi kerralla tulla sitten viikonloppuna. Tämän jälkeen kierros olikin päätöksessään joten kuljettaja kyyditsi meidät Stonetownin keskustaan ja firmansa konttorille. Siellä maksutapahtuman yhteydessä päätimme Mikan kanssa napata lakituspullostamme päälle reippaat jalluhuikat desinfiointitoimenpiteenä vatsaamme jos siitä mitään apua edeltäneen ruokailun suhteen enää olisi.

The Artist formerly known as Mika	Kädet myrkkyihin
Hallitsijan palatsia	Puun työstöä
Coco Loco	Coco Jamboo
Erilainen "sode"	Discohelvetti
Kovat on lakanat	Vai että semmonen "hullun käden kiertue"...

Loppuajan ennen lentokentälle lähtöä vietimme Stonetownia kiertäen ja rantabulevardia tepastallen. Tuhlasin taas matkamuistoihin niinkin paljon kuin yhden jääkaappimagneetin verran rahaa. Kaupasta kun löytyi juuri sellainen Kilimanjaro-magneetti mitä halusin. Ja sitä varten piti tänne Sansibarille saakka tulla. Muutoin loppuaika oli lähinnä urheilua sen suhteen että saisi kaikki loput Tansanian shillingit tuhlattua pois ennen paluumatkaa. Niitä kun ei maasta saanut pois viedä ja niiden käyttöarvo ja rahallinenkin arvo oli lähinnä vessapaperia. Niillä sitten ostettiin muutaman tuhannen shillingin hintaisia pehmisjäätelöitä yksi toisensa jälkeen kioskista ennen kuin oli lopulta siirryttävä taas pikkubussiin ja lentokenttää kohti. Jorma saapui samoihin aikoihin omalta kierrokseltaan joka oli ollut enemmän ”perinteisiin” nähtävyyksiin painottunut ja totesimme että hänen valintansa oli varmaankin ollut se onnistuneempi. Hyppäsimme autoon ja kotimatka saattoi alkaa. Sansibarin kenttä oli pieni kuten arvata saattaa ja terminaali samoin. Tällä kertaa lentolaukkuni modaus oli jäänyt vähän vähemmälle joten punnitustilanne check-innissä tuli hieman yllättäen taas vastaan. Vaaka kitisi ja natisi mutta lukemat jämähtivät onneksi sinne 22 kilon paikkeille. Eli vieläkään ei paukkunut painorajat. Jes. Siirryimme terminaalissa lähtevien puolelle ja Mikan kanssa pyörähtämään niissä parissa matkamuistoliikkeessä siellä josta Mika sai idean ostaa vielä postikortteja lähetettäväksi jota varten auliisti hänelle luovutin vielä viimeiset taskussa pyörineet kymppitonnin setelit paikallista sytykettä. Tällä välin ”Lounge Lizard” Jorma oli tottakai jo scoutannut Sansibarin terminaalin loungetarjonnan ja ei liene yllätys että hän pian saapui taas vieno hymy naamallaan ja elekieli kertoi että ”eikä tässä vielä kaikki”. Taas oli koko kolmikollemme saatu lunastettua taivaspaikat jotain isojen poikien klubikorttia vinguttamalla. Tämä käy. Enää emme Mikan kanssa edes kohteliaasti nikotelleet asiasta vaan innosta piukeana painelimme perässä lounge-reservaattiin. Ja siellä oli taas tarjolla pikkupurtavaa ja erilaisia nesteitä. Mainio tankkausmahdollisuus taas ennen lentorupeamaa. Precision Air yllätti taas positiivisesti ja myös paluulentomme lähti ajallaan ja nyt kyseessä olikin vain puolen tunnin pyrähdys Dar-Es-Salaamiin josta jatkoyhteytemme veisivät tuttuun tyyliin KLM:n siivin Amsterdamia ja Helsinkiä kohti.

Vanha linnake	Maisemia linnakkeelta
Sansibarin puolustusasemat	Rantabulevardia
Joku hallintopytinki	Olin todistettavasti siellä
Katumenoa	Lounge Lizards
Se toinen matkamuistoni reissulta. Toinen oli ripuli.

Darissa oli hieman pidempi odotus iltalennollemme. Jorde ravisteli ässiä hihastaan totuttuun tapaan. Loungeliskot siirtyivät nyt koeajamaan Darin terminaalin loungen. Se oli jo astetta isompi ja laadukkaampi paikka. Se oli itseasiassa reissumme paras lounge, tosin tarjoilujen puolesta myös Kilimanjaron lentokenttä pääsi samaan tasoon. Tässäkin loungessa ensi töiksemme aloimme tyhjentää Tusker-hyllyä jonka jälkeen sekä meidän että muidenkin olisi pakko siirtyä sitten toisiin tuotemerkkeihin. Tarjoilija joka kävi tiiviiseen tahtiin tuomassa lisäevästä ja juotavia meille ahnaille finskeille sai lopulta Mikankin suostuteltua ottamaan oluen ja valinnan ollessa hänelläkin Tusker tuli koomisena kommenttina että "aaa, you are a big boy, you Tusker boy". Tässä välissä päätin hyvän tahdon eleenä ja kiitollisuuden osoituksena opettaa Jorpalle erään mielenkiintoisimmista korttikaksinpeleistä eli Ruotsalaisen pokerin. Ja Mikan keskittyessä omiin karvoihinsa me Jorkun kanssa aloimme mätkiä korttia mikä saikin ajan kulumaan rattoisasti ja ripeästi. En tiedä saiko tarjoilijan hyvä läppä vai matkaväsymys Jormankin otteen herpaantumaan, mutta tarjoilijan tullessa ilmoittamaan oman vuoronsa päättymisesti, aina niin tarkan markan miehenä tiedetty Jorde hölläsi kukkaron nyörejään ja antoi kaverille yllättävän helposti tippiä. Myöhäisillan lentomme tarkoitti sitä että koneessa kannatti yrittää nukkua. Noh, kun paikoillemme pääsimme, löysimme itsemme hyvin äkkiä läheltä matkustajaa joka yski äänekkäästi koko matkan. Koko matkan. Yöunet olivat siis mitä olivat, ja leffojakaan en jaksanut katsoa. Ainoa oikeasti mielenkiintoinen leffa valikoimassa, eli The Martian tuli nähdyksi jo menolennolla ja senkin epäloogisuudet ja tieteelliset epätarkkuudet tällaista avaruusalan harrastajaa kismittivät syöden osan leffanautinnosta. Siispä yölento tuli piehtaroitua epämukavasti asentoa vaihdellen ahtaassa penkissä ja lennon aikana myös Kilimanjaron rinteiltä hankittu ja Sansibarilla rauhassa kasvateltu ripulinalkunikin alkoi puhjeta kukkaan jossain Euroopan taivaiden yllä.



Amsterdamiin saavuttuamme suuntasimme... loungeen. Kyseinen lounge osoittautui reissun surkeimmaksi rikkinäisistä kahviautomaateista ja loppuneista purtavista lähtien, mutta suurin mielenkiintoni kohdistuikin tässä vaiheessa jo toilettifasiliteetteihin joita aloin nyt antaumuksella ja kattavasti tutkailla lähietäisyydeltä. Vatsassa kipristeli ja suolisto tanssi macarenaa. Jännityksellä odotin mitä hurlumheita Helsingin lentomme toisi osalleni. Kun matkaa taas jatkettiin, tuli kotimaan kamara kuitenkin onneksi suht pikaisesti vastaan ja olin selvinnyt koettelemuksesta puhtain pöksyin. Matkatavaratkin saatiin vielä bonuksena ehjinä ja täydellisinä kotiin saakka eli niiden osalta koko reissu oli täysin onnistunut. Terminaalissa sitten jätimmekin lopulta hyvästit Lounge-Jormalle ja oli aika jatkaa viimeinen etappi taisteluparina, kuten niin usein aiemminkin. Autokyyti oli meitä ulkosalla odottamassa, ja kuskin osoittauduttua samaiseksi hämmentäväksi naisihmiseksi, jonka olin Mikan luona ennen matkaakin nähnyt, oli lopulta varmentunut että asioiden laita oli pysyvästi muuttunut eikä kyseessä ollut enää meikäläisen jekutusyritys. Tämä saattoi siis olla viimeinen yhteinen A-luokan reissumme. Voisiko olla niin? En jäänyt asiaa sen katkerampana pohtimaan, olin kiitollinen tästä ovelta ovelle –kyytipalvelusta ja odotin vain kotiin pääsemistä ja punkan pohjalle kaatumista. Toki se vaatisi vielä oman pari tuntia kestävän ajosuorituksen Mikan korsulta omaan periferian kartanooni Sydän-Hämeessä. Siispä kun viimeisetkin hyvästit oli jätetty Mikalle ja "Mikaelalle", painoin taas tallan pohjaan 1.6 litraisessa nelisylinterisessä vauhtihirmussani ja suuntasin kohti Hämeen Moottorihärkätietä.

Ruotsalaista pokeria loungessa	Jäihän tästä muistoksi sentään diplomit!

Automatkan päätteeksi kotitalo odotti jälleen kerran edessäni, aivan samanlaisena kuin sen olin lähtiessäni taakseni jättänytkin, tai noh, oli peltikatto sillä välin uusittu, aivan kuten oli ollut tarkoituskin. Sisällä odotti perhe ja pieni poikanikaan ei kovin ihmeissään tuntunut jälleennäkemisestä olevan vaikka olin pari viikkoa poissa ollut ja saavuin nyt takaisin parta rehottaen ja ryhti painuneena. Ehkä tämä oli hyvä merkki tulevaa ajatellen, poika tottuisi jo pienestä pitäen reissumoodin näkemiseen isäukkonsa kohdalla ja huomaa kenties itsekin sitten aikanaan innostuvansa vaeltamisesta ja tuntureilla samoilusta. Ja löytää sieltä itselleen samanlaisen kipinän ja ehkä samanlaisia tuntemuksia mitä isäukkonsakin on löytänyt ja myös runoillut näiden kaikkien matkakertomuksien riveillä kautta vuosien. Kaikesta huolimatta, olo oli pitkän matkanteon jälkeen hieman epätodellinen. Tuntui kuin poissa kotoa ei olisikaan ollut, vaikka oli käyty päiväntasaajan toisella puolen ja vietetty rankka viikko telttamajoituksessa karuissa olosuhteissa ja rankat tunnit lentokenttäloungeissa välttävissä olosuhteissa. Tämä nykyaikainen lentomatkailu se vaan on niin nopeaa ja ihmeellistä, että ihmismieli ei aina ehdi mukaan siihen matkantekoon missä kroppa jo viilettää. Mutta taudit ja turistiripuli kyllä ehtivät. Ja tuleva viikko olikin sitten koko ajan rankentuvaa ripulia luvassa minkä johdosta oli lopulta lähdettävä tekemään oikein lääkärireissu. Ja saman kohtalon koki sitten Mikakin. Eli jollain tavalla se sama pöpö oli sitten keskuudessamme tarttunut siellä ruusunlehdin koristeltujen lakanoiden alla. Voimme vain arvailla asiaa. Onneksi tauti lopulta lähti sairastamalla pois, eivätkä muut perheestäni sitä saaneet, mutta käytännössä kahden viikon matkamme venyi sitten tuliaisineen kolmen viikon matkaksi. Näin oli kuulemma käynyt myös Rikulle.

Oli miten oli, jälkikäteen muisteltuna koko reissusta jäi hyvä ja positiivinen muisto minulle ikiajoiksi. Tämähän oli sellainen ”kerran elämässä” –reissu ja tärkein päämäärä ja tavoite eli Kilimanjaron huippu tuli saavutettua. Sehän tässä tärkeintä oli. Kaikki muu oli bonusta. Oma kroppa oli kestänyt tuon koettelemuksen puolikkaassa ilmakehässä hienolla tavalla ja sain olla itsestäni ylpeä. Ja kuten niin monasti aiemmillakin reissuillani, on pikkuhiljaa nyt ajan kuluessa alkanut mieleen jäädä hienoimpina hetkinä ja tuntemuksina ei niinkään se päämäärä ja lakipiste, vaan pikemminkin se matkanteko, ne kanssaihmiset ja kaikki matkan aikana sattuneet ja koetut hyvät ja huonotkin pikkujutut sekä se kaveruus, joka minun ja vuosia kanssani vaeltaneen karva-wookien välillä vain jatkui ja lujittui tämänkin kokemuksen myötä. Tämä Afrikan mantereen lakipisteen saavuttaminen saattoi olla se korkein tai kaukaisin vuori, mihin tulen ikinä kapuamaan. Koskaan ei voi tietää varmasti. Mikalla kajasti jo ennen tätä matkaa silmissä seuraavana projektina ehkäpä Mount Elbrus tai muita vielä käymättömiä huippuja. Itselläni tuntui taas hetkeksi olevan takki tyhjänä näiden suhteen. Toki elämäntilannekaan ei enää antanut niin suuria vapauksia reissuihin lähtöihin kuin aiemmin, joten ehkä tässä nyt olisi hetkinen pidettävä seesteisempää välikautta vaeltamisten suhteen muutoinkin. Olin kuitenkin pienestä pojasta lähtien tähän hetkeen saakka, ja varsinkin viimeisen kymmenen vuoden ajanjaksolla, saanut kulkea ja nähdä niin mahtavia maisemia aina koti-Suomen erämaista Skotlannin ylämaiden sumuisiin vuoriin, kulkea Kiilopään rinteillä sekä Kilimanjaron kraaterin reunalla, että ehkä se riittäisi hetkeksi. Ehkä oli aika todeta, että tuntemattomat erämaat ja kaukaiset vuorenhuiput oli nyt osaltani jo nähty, mitään ”projektia” ei olisi enää mielessä ja etäisenä haaveena ajatuksissani...


...vai kenties sittenkin Aconcagua?

;-)