Tuntsa + Kevo + kengurucruise

0. El Introductio

Viime vuoden rankan ja raa’an VMP-Jotunheimen –keikan jälkeen oltiin sovittu että tämä vuosi olisi helpomman vaelluksen ”välivuosi”. Välivuosi my ass kuten myöhemmin saimme (taas) todeta mutta ainakin ennakkoon oltiin kovasti näin suunniteltu ja siksi reittivalinta rajoittuikin Suomeen ja astetta matalampaan maastoon.

Eräs terra incognita kartallamme, joka aina oli itselläni jäänyt kokematta käsivarren karujen ja Saariselän sulavien maastojen välillä oli Inarin alueen Lappi Suomen ”päässä”. Karvaistakin karvaisempi vaellusturrini Mika oli toki tehnyt masokistiseen Kaldoaivin suoinfernoon aiemmin yhden elämysreissun, mutta itse pyrin tuota seutua välttämään kuin ruttoa, joten kohteeksi alueelta valikoitui melko pikaisesti eräs kuuluisimmista vielä käymättömistä seuduista Suomessa eli Kevon kanjoni. Maasto siellä olisi suht helppoa edetä ja polut hyvin merkittyjä. Lisäksi kanjoni itsessään olisi Suomen mittakaavassa melkoinen harvinaisuus ja kanjonissa sijaitseva Fjellun vesiputous myöskin. Mutta koska vaadin aina reitilleni jonkun kuksanjatkeen ja alueellisen maksimin huiputuksen niin emme kulkisi koko kanjonin läpi menevää reittiä vaan kääntyisimme puolestavälin kanjonia ns. Guivin reitille joka tekisi pisaranmuotoisen lenkin lähtöpaikkaan käyden kuitenkin Utsjoen ja koko Suomen ”pään” korkeimman tunturin, Guivin (641m) laella.

Koska ennakkoarveluissakin tämä Guivin reitti veisi vain n. 3-4 päivää, oli hyvä keksiä myös muuta lisämateriaalia vaellukselle jotta ei nyt ajaisi aivan tuollaisen minivaelluksen takia yli tuhatta kilometriä ja polttaisi bensarahaa suotta. Siispä pohdimme vaihtoehtoja. Itseäni on pitkään häirinnyt eräs suomalaisittain kovan prominenssilukeman omaava (http://fi.wikipedia.org/wiki/Luettelo_Suomen_suurimmista_prominensseista) ja hieman aina syrjään jäänyt tunturi, nimittäin Sorsatunturi. Se sattuisi olemaan melko helposti yhdistettävissä automatkamme varrelle ja lisäksi tarjoaisi sopivan yhden päivän metsäreissun jolla saisimme yhteen lomaviikkoomme sopivasti täytettä ja taas hieman erilaista maastoa kuin ylempänä Lapissa. Saman tien varressa sijaitsee myös Karhutunturi, joka voisi lisäksi toimia yhtenä helppona ja hienona iltakävelyn kohteena samalla vaivalla. Pikkuhiljaa matkakuviot alkoivat siis muotoutua. Pohdimme hetken myös pienen Karhunkierroksen ymppäämistä päiväreissuna viikon pakettiimme mutta totesimme sen tekevän jo ajallisesti tiukkaa joten päätimme jättää sen varatäytteeksi tuleville reissuille jos ja kun sellaiselle tarvetta tulisi.

Kulkuvälineen valinta oli tänä vuonna entistäkin hankalampaa sillä erinäisistä syistä johtuen minulla oli pihassa kaksi autoa. Toinen hieman karskimpi ja kuluneempi mutta varmatoiminen luottopeli ilman hienouksia. Toinen taas astetta hienostuneempi neitiauto paremmilla varusteilla mutta välillä hieman pelottavan vika-altis. Lopulta päädyimme kuitenkin neitiautoon pienemmän bensankulutuksen sekä ilmastoinnin takia, reissulla voisi tulla muuten kuuma. Lisäksi neitiauto oli juuri huollettu isosti joten eihän siihen voisi tulla vikaa, eihän?

Alunperin suunnitelma oli tehdä pidempi Kevon keikka ensin ja sieltä siirtyä kruisailemalla Sallan & Savukosken maisemiin lakittamaan Karhu & Sorsa, mutta viimeisenä iltana päätimmekin tehdä reitin käänteisenä. Napsisimme siis yksittäiset tunturit alta pois ensin ja sitten vasta lähtisimme maastoyöpymisten pariin. Myös ajoreitti ja aikataulutus tuntui lutviutuvan uomiinsa paremmin tämän muutoksen myötä. Nyt voisimme paremmin hyödyntää strategisesti maastoalueiden puolivälissä sijaitsevaa karvaturrin mökkiä Saariselällä välikuoleman merkeissä saunaosastolla ja terangilla. Ehkä myös Kevoltakin palatessa.

1. Karhu ja Sorsa

Matka alkoi jo tyypilliseen tapaan aamuyön unenutuisina tunteina Sherwoodin metsistä ja neitiautomme nuupahti valumaan liikenteeseen 1.5 litraisen tehomyllyn koomaisen tuhinan saattelemana. Asentamani motonet-halvin-optio –automankka sisälsi usb-paikan jonka ansiosta keneltäkään matkalaisista ei jäänyt kuulematta yksikään discoboogiehelmi maailmanhistorian kätköistä. Tosin vähemmän yllättäen tämä halpa autosoittimeni onnistui jotenkin ihmeellisesti muussaamaan jopa valmiiksi läpisurkeiden neitiauton vakiokaiuttimien soundia astetta huonompaan suuntaan joten mistään audioelämyksestä ei voitu puhua. Jotenkin siedettävän äänen sai vähentämällä bassosäädöt minimiin ja kuuntelemalla musiikkia hiljaisella. Onko se sitten kunnon elämää? Joku voisi väittää että ei.

Mika saattoi olla aavistuksen hyvillään sillä vaikka pyysin häntä ottamaan toki omaa muistitikkua mukaan jotta hänenkin lempimusiikkiaan matkalla voitaisiin kuunnella, totesi hän sen olevan turhaa sillä ”me kuunnellaan kumminkin vaan vartti sitä mun musaa ja sitten sä vaihdat sen oman roinas taas soimaan”. Näinhän se toki menisi. Tosiasioiden myöntäminen on viisauden alku. Ja meikän kanssa reissatessa oman tahtotilan ja mielitekojen hautaaminen usein se helpoin keino. Sama päti myös reittivalintoihin. Yleensä suunnittelin reitin itse ja ilmoitin sen olevan tämä. Mielipiteitä ja ideoita sai toki esittää mutta niillä ei ollut yleensä minuun mitään vaikutusta. Olen sellainen tanopää. Tämän faktan tietäen Mika silti usein lähti reissuuni mukaan koska oli kuitenkin kiinnostunut käymään samoja maastoja ja varmasti halusi kiksejä korkeiden alueellisten huippujen valloituksesta vaikka ei sitä vieläkään myönnä. Lisäksi muutamat muut kaverimme tekevät vuosittain hieman erilaisia vaelluksia kalastus- yms. painotuksilla ja eri reiteillä joten valinnanvaraa toki on jos Koppelon kairankäynti ei kelpaa. Ja joskus on sitten karvaturilas lähtenytkin eri miehen matkaan ja meikäläinen on saanut yksin vaeltaa. Eikä siinä mitään. Aina kannattaa valita reitti ja meininki joka itseään sillä hetkellä eniten kiinnostaa. Ja onpa yksinvaellukset itsellenikin tuoneet aina sitä pientä vaihtelua ja vaarallisia tilanteita rutiinireissuja piristämään. Mutta jo riittää filosofinen puppu ja siirrytään pelipaikalle.

Automatkamme vei meidät Kuopion kautta ja hetken mielijohteesta päätimme poiketa pikaisesti Puijon tornin juurella ottamassa valokuvat koska kumpikaan ei siellä ennen ollut käynyt. Itse torni oli aikaisesta ajankohdasta johtuen suljettuna mutta pihassa käytiin kuitenkin. Turisteina ihailimme myös ohiajaessamme ensimmäistä kunnollista mäennyppylää eli Rukaa Kuusamon paikkeilla. Ja sitten aloimmekin jo odotella Sallan lähiympäristön korkeampia kukkuloita. Heti rajan takana menetetyillä territorioilla toki harmittavasti kohosi näyttävänä vanha Sallatunturi, mutta emme antaneet surun nousta poteroon vaan käännyimme kestopäällystetieltä kohti Tuntsan erämaata johtavaa Naruskantietä ja Suomen puolen korkeimpia tuntureita tällä seudulla.

Puijon torni	Näkymiä Puijolta

Hiekkainen Naruskantie oli alkumatkasta varsin pomppuinen mutta asteittain parani perustasoiseksi hiekkatieksi. Saavuimme kohtaan, josta erkani pienempi hiekkatie kohti Karhutunturia. Ennakkoon pelkäämäni pikkusilta isomman joen ylitse osoittautui isommaksi sillaksi pienen joen ylitse joten auto mahtui siitä turvallisesti yli. Ja hyvin pian saavuimme Karhutunturin juurelle parkkipaikalle jossa meitä tervehti selkeä opaskyltti. Takana oli toistakymmentä tuntia perseenpuudutusta mutta silti fiilis oli melko innokas ja olimme valmiit lämmittelylenkkiin. Hyttysiä oli jonkin verran mutta se ei juuri haitannut kun olimme kuitenkin pian lähdössä liikkeelle. Mika otti järkkärinsä mukaan ja minä olutta ja kuivattuja valkosipulileipiä. Lakitusolut oli tietenkin Karhua, olin muistanut ostaa sitä tämän yhden tölkin ostaa Karhutunturin valloitusta varten. Eli Karhulla joisimme Karhun, Sorsatunturilla tyhjentäisimme oluen elimistöstämme ”sorsaan” ja Kuivilla olisimme kuivin suin...? Noh, ainakin Karhu menisi Karhulla.

Karhutunturi juu	Mika lähtee harhailemaan jo alkumatkasta

Selkeä polku lähti nousemaan Karhutunturille parkkipaikan kupeesta ja sitä aloimme vauhdikkaasti edetä hyvillä mielin. Nousu oli yllättävän köykäinen ja kuin leppoisaa iltakävelyä. Puolimatkassa oli levähdyspaikka ja kota jota emme juuri jaksaneet jäädä ihailemaan, sen sijaan hetken kuluttua maastosta löytyi puinen tienviitta ”Tuntsan Pubiin” johon Mika meinasi jo askeltaan alkaa suuntaamaan. Matkaa tosin olisi parikymmentä kilometriä ja helpommalla sinne pääsisimme autotietä pitkin myöhemmin mutta olipahan nyt kuitenkin janoiselle vaeltajalle opastusta keitaan ääreen. Loppumatkasta nousu hieman jyrkkeni mutta samalla myös maisemat avautuivat noustessamme puurajan yläpuolelle. Ja pian olimmekin Karhutunturin (518m) laella noin tunnin nousun jälkeen.

Maisemat ympärillä olivat ihan kohtalaiset, melko metsäistä maastoa, mutta varsinkin Sallatunturi/Rohmoiva (658m) rajan takana oli yllättävän jylhä ja massiivinen maisemanhallitsija. Lisäksi yritimme bongata tulevaa kohdettamme Sorsatunturia ja todennäköisesti sen oikein paikallistimmekin. Tosin sillä suunnalla oli myös muita 600 metrin korkeuteen nousevia lakia joten aivan yhtä selkeästi se ei muista alueen tuntureista erottunut. Taivaalla oli välillä synkempääkin pilveä mutta pystyimme onneksi välttämään sadekuurot. Siinä lakipisteellä istuskellessamme ja oluita naattiessamme sinkaisi joku triikopukuinen tyttökin iltalenkillään Karhutunturin laelle ja katseli miten oikeata kuntojuomaa otetaan. Anyways, jossain vaiheessa piti todeta että tämä tunturi on nyt siis nähty ja voitaisiin suunnata autolle. Alaspäin paineltiinkin melko vauhdikkaasti helpossa maastossa ja vajaassa tunnissa olimme takaisin autolla.

Pytinkiä laella	Kuivatut valkosipulileivät olivat niin aah...

Venäjän puolen ylväs Rohmoiva ja vanha Sallatunturi	Suomen puolen näkymiä Sorsatunturin suuntaan

Jokaisella vaelluksella koetut perinteiset ”peliliikkeet” ovat tuntuneet vuosi vuodelta yleistyvän sekä aikaistuvan keskuudessamme. Myös tämä vuosi kunnioitti syntynyttä kuviota. Suorittaisimme ensimmäisen peliliikkeen small. Alunperin ajatus oli jäädä yöksi parkkiin Karhutunturin juurelle iltalenkin päälle ja jatkaa aamulla tietä eteenpäin Sorsatunturin parkkiin ja tehdä siitä vaellus. Nyt olimme kuitenkin yllättävän pirteässä hapessa automatkan sekä Karhun jälkeen joten tuntui järkevältä takoa kun Almera oli kuuma ja ajaa samantein niin lähelle Sorsatunturia kuin mahdollista jotta tuo yllättävän pitkäksi osoittautunut n. 20km ajomatka saataisiin heti alta pois. Aamullakin olisi sitten nopeampi päästä maastoon suoraan teltasta. Joten illan pimetessä hyppäsimme takaisin rattiin ja jatkoimme Naruskantietä eteenpäin.

Matkan edetessä ohitimme pikkukyläpahasia, rajavartijoiden tupaa ja viimein lähestyessämme Sorsatunturin opastetta huomasimme että olimme aivan Tuntsan Pubin lähettyvillä, joten päätimme että se pitäisi nähdä ja vaikka ottaa muutama huurteinen yömyssyksi jos paikka auki olisi. Noh, ajoimme ylimääräisen kilometrin ja saavuimme pimeään ja autioon maalaistalon pihaan joka suorastaan antoi ymmärtää zombilauman hyökkäävän hetkenä minä hyvänsä jonkin navetankulman takaa. Paikka oli selkeästi kiinni. Ja vaikutti siltä että se oli lähinnä erillistilauksesta ryhmiä varten avattava korpikaravaanarien paikka tjsp. Joten sen suurempia murehtimatta heitimme uparit ja aloimme keskittyä tosissamme erämaatoiminteisiin.

Lopulta olimme päässeet Naruskantien kohtaan jossa oli opaste sivutielle ”Sorsatunturi 13” –tekstillä varustettuna. Olimme arvioineet vaellusmatkaksi max. 10km siivu ja jopa vähemmän. Sivutie näytti kuitenkin melko mukiinmenevältä hiekkatieltä joten päätimme rohkeasti lähteä ajamaan niin pitkälle kuin mahdollista. Myös vaelluskartoissamme mallia gif ja jpg oli kyllä vahvaa lupausta siitä että autotienä tämä reitti vielä pari kilometriä saattaisi jatkua ennen jalkautumista. Ja näin asianlaita olikin. Muutama sata metriä ajettuamme tuli näkyviin tasasin välein hirsimökkejä yms. joihin aivan normaalisti autoilla pääsi pihaan parkkiin. Olimme siis hyvillä jäljillä toistaiseksi. Reilun kilometrin kuluttua mökit jäivät taakse ja tie kapeni ja laatu huononi mutta silti saatoimme jatkaa matkaamme suurempia murehtimatta, vain joskus piti hieman väistellä isompia muhkuroita tiessä. Ja taas kuljimme ”vielä seuraavan mutkan” ja ”vielä tuon suoran” päähän kunnes lopulta tie muistutti jo enemmän metsäautotietä ja alkoi muuttua lätäkköiseksi mutalilluksi. Siinä vaiheessa arvioimme tulleemme ehkä 2km päätieltä ja kartan mukaankin olimme hyvin pitkälti siellä missä tie muuttuisi poluksi. Vedimme auton siis parkkiin ja aloimme alustavasti leiriytyä. Pistimme trangiat tulille, söimme hyvin, pidimme pienen tuumaustauon ja tutkailimme karttaa. Kello ei vielä ollut kuin ehkä iltayhdeksän paikkeilla eikä meitä pahemmin väsyttänyt joten polte liikkua oli vielä vahva. Hetken veivasimme ja jahkailimme juupaseipäs mielessämme. Lopulta saimme kuitenkin aikaan voimallisen päätöksen. Suorittaisimme peliliikkeen medium. Lähtisimme samoilla silmillä hoitamaan vielä Sorsatunturin valloituskeikan yövaelluksena kun ei tuntunut kumpaakaan väsyttävän. Ja tässä olisi mahdollisuus voittaa yksi päivä reserviin aikataulullisesti jos myöhemmässä vaiheessa tulisi mutkia matkaan. Ja puntaroituamme hetken edessä näkyvää tienpätkää päätimme että jos vielä yritettäisiin ajaa eteenpäin autollakin. Ja sitten kun oikeastioikeasti tulisi paha paikka eteen niin jätettäisiin ajaminen sikseen. Näin voitettaisiin samalla kilometrejä ja aikaa pois itse jalkapatikasta mikä saattaisi olla kullanarvoista.

Noh, jatkoimme auton kyydissä, varovaisemmalla sekä hitaammalla tahdilla mutta kuitenkin. Tie kiemurteli kuitenkin lupaavasti eteenpäin ja naputteli pois arvokkaita metrejä jalkojemme harteilta. Viimein tie nousi hieman ja saapui suotasangolle jossa oli lopulta todettava että eteenpäin pääsisi vain traktorilla tai kumiveneellä. Ja siihen sitten oli jaappanin ihme laitettava parkkiin. Mieltä kuitenkin huojensi ajatus siitä että olimme tulleet ”varmastikin jo ehkäpä” sen 3km tienhaarasta. Jäljellä olisi siis enintään 10km suuntaansa. Ja tuo tarkoittaisi käytännössä noin 3 tuntia laelle ja saman verran takaisin plus tauot. Olisimme siis passelisti aamupalalla takaisin autolla.

Tähän ei enää Nissani kyennyt. Päätepiste siis.	Tuntsan ja Savukosken alueen karttaa

 

Päätimme heittää selkäämme kevyen varustuksen eli molemmilla toki vettäpitävät vaellusvaatteet niskassa mutta rinkkaan vain trangia yhden kokkauksen sapuskoilla sekä vettä ja perustarvikkeet. Ja lakitusjäykät. Totta kai. Siitä sitten ilman suurempia fanfaareita lähdimme yöttömään yöhön vaeltamaan ja hyvin merkittyä polkua seuraamaan. Alkumatka kulki hyvin metsäisessä maastossa jokivarren kohistessa lähistöllä joten ihmeempiä maisemia ei päässyt näkemään. Välillä pitkospuut toivat vaihtelua metsäpolkuun mutta muuten lähinnä huidottiin hyttysiä korvilta ja puhuttiin miesten juttuja. Yllättävän pitkäntuntuisen ja puuduttavan tasamaan jälkeen pääsimme Sorsatunturin juurelle ja maasto lähti nousemaan. Tähän asti olimme suht hyvin päässeet välttämään pahimmat suot mutta nyt heti nousun alkuvaiheessa alkoi litinä ja lätinä. Ensimmäiset sadat metrit hypimme mättäältä toiselle ja haimme kuivia kiertoteitä. Hyttyset inisivät korvissa. Taivas toi tarjolle välillä synkempiä sadepilviä. Ensimmäinen ketutussykli oli tämänvuotisessa vaelluksessamme käynnistynyt. Huraa.

Ei siinä kuitenkaan sen kummempaa. Vanhat rikkinäiset vaelluskenkäni kuitenkin pitivät vettä ja menomme oli ollut yllättävän reipasta ja kivutonta alkumatkasta joten kaikki oli vielä hyvin. Pikapuoliin puusto alkoi harveta ja pääsimme ensi kertaa näkemään ympärillemme. Tosin Sorsatunturi oli jo niin lähellä että näimme siitä vain edessämme olevan rinteenosan. Reitti kuitenkin jatkui yhä selkeänä ja hyvinmerkittynä joten turhaa stressiä ei tarvinnut ottaa. Hyttysiä kyllä piisasi yllättävän korkealle saakka ja toivomamme tuulenvire ei missään vaiheessa oikein kunnolla alkanut vaikka olimme jo puuttomalla taipaleella. Pikkuhiljaa asteittain kivikkoisemmaksi muuttuva rinne alkoi silti loiventua ja kuulin jo mielessäni viinapullojen avaamisääniä odotellessani tunturin lakipistettä edessäni. Mutta kuinkas taas vanhaa hassutettiinkaan, sieltä paljastui uusi laki, ja iskipä se silmään jylhänä ja uhmakkaana. Sorsatunturi todellakin näytti siltä kuin alueellisen ykköshuipun pitääkin. Massiivin laella sijainnut viimeinen lakinyppylä oli todella jylhän ja korkean näköinen ensisilmäyksellä. Siinä vaiheessa tämä jo hieman puuskuttamaan joutunut väsynyt kulkija päästi mielessään hiljaisen noitumisen. Mutta, niin kuin useasti on tapana Lapissa, perspektiivi ja mittakaavat silmissä heittelivät joka askeleella. Ja kun pääsimme lähemmäksi loppunyppylää, emme todenneet sen enää olevan niin mahdottoman näköinen ja kokoinen, ainoastaan hieman kivikkoinen. Yritimme karvamikan kanssa etsiä kivikoiden välisiä vihreitä kulkuväyliä ja hyödyntää niitä matkalla laelle. Ja pikkuhiljaa olimmekin saaneet itsemme jo kingettyä viimeiselle huipulle. Olimme Sorsatunturin (628m) valtiaita, ”eteläisen itälapin” korkeimmalla laella, ja maisemat olivat keskiyön tunteina seesteiset mutta vaikuttavat. Aivan viereisen laakson kohdalla kulkivat Suomen ja Sosialististen Neuvostotasavaltojen valtakunnanrajat ja joka suunnassa jatkuivat metsäiset erämaat. Karhutunturin Casanovat, Koillisen Kairaajat olivat ottaneet tämän korpikulmauksen haltuunsa. Ehkä joskus pitää käydä Sauoivaa kiusaamassa Kemihaaran puolelta käsin kun se niin selkeästi siellä maastosta erottui mutta tämä hehtaari olisi nyt plakkarissa pysyvästi.

Yösydännä otimme sitten viimein lakitustömpsyt ensimmäisen tosihuiputuksen kunniaksi ja Mikan varma valinta oli koknakki. Minä en osannut päättää yhden ja kolmen tähden Jallun välillä niin olin ostanut neljän tähden Kallea! Ja kyllä se maistui siinä missä toinenkin viilenevän tunturinhuipun hoodeilla. Sitten vähän trangialla lämmintä kitusiin niin jo vain oli taas pirteämpi ääni kellossa. Tuli taas todettua Suomen tuntureista että ei ne nousut niin pahoja mutta aina se matka sinne tunturille keljuttaa. Siitä sitten purkamaan sitä paluumatkan karvapalloa auki kun vaikutti että keli saattaisi huonontua. Ja tuskin ehdimme lakikukkulalta alas kun sumuverho peitti jo koko tunturin ja näkyvyyden ympäriltämme. Onneksi kuitenkin saimme sen verran suuntaa otettua reittimerkkeihin että pääsimme samaa reittiä alas tunturilta kuin sinne olimme menneet.

Mika kinkeää perässä	Maisemia Tuntsaan ja Sauoivan suuntaan
Laella ollaan ja uusi rinkka pelittää puolitäytölläkin, reissun rankin lakitus takana!	Kokkaustuokio keskiyöllä laen suojaisimmassa kolosessa.

 

Metsään taas päästyämme alkoivat jalat jo hieman väsyä. Samoin miehet. Olihan tässä painettu putkeen ilman unta jo melko monta tuntia. Tuttu juttu mutta silti. Annoin paluuosuudella Mikan ottaa suosista kärkimiehen paikan. En tiedä mikä päässäni on viime vuodesta naksahtanut. Annoin Mikan myös ajaa puolet automatkasta kallisarvoisella romullani. Ennen sitäkään ei olisi tapahtunut. Olenko entistä solidaarisempi vai seniili? En tiedä. Joka tapauksessa, lähdimme paiskimaan reipasta tahtia takaisin autoa kohti sillä maisemia ei juuri pimeässä metsässä ollut tarjolla ja väsykin alkoi ilmaantua pelipaikalle. Hyttysiä ei nyt palatessa niin paljoa ollut mikä oli sentään mukavaa. Kun viimein pääsimme rytmistä kiinni eli Mikan sanoin löysimme ”boogien” niin matka lähti taittumaan. Minäkin pidin naamani lähinnä kiinni ja keskityin päänsisäisiin marssitahteihin jotta saataisiin tämä savotta selkäytimellä vedettyä läpi. Mika paineli edellä, minä tuijotin hänen kantapäitään ja siinä sitä mentiin transsissa kuin transistorijänis. Ja täytyy kyllä myöntää että on hieno juttu että kaverilla on suunnilleen sama vauhti ja tahti askeleessa kuin itsellä on, oli meinaan suhteellisen helppoa ottaa sellainen marssirytmi millä sai ajan ja matkan taittumaan kuin Einsteinin yhtälöissä.

Loppuvaiheessa perusinnostus ja odotus auton näkymisestä saikin sitten rytmin rikkoutumaan ja viimeiset pari kilometriä sitä vain tyypillisesti sanoi itselleen että ”tuossahan se auto ihan justiinsa on eikös olekin” eikä sitten kuitenkaan vielä ollut. Kyllä se sitten kymmenennen väärän hälytyksen jälkeen sieltä esiin pilkahti ja pieni voitontunne riipaisi rinnanpohjia. Olimme vetäneet Sorsan keikan yötä vasten ja nyt aamuyön varhaisina tunteina olimme taas autolla. Way to go! Jalkoja kivisti jo kovasti kaikki tämä toiminta mutta nyt ne saisivat lepoa. Päätimme että ajamme sieltä suon keskeltä auton pois (jos se vain onnistuisi) ja kurvaisimme ainakin Naruskantien varteen ennen kuin alkaisimme miettiä nukkumista tai leiriytymistä. Varovaiseen tyyliin saimme kurvailtua tuon parin kilometrin metsätien pätkän ilman vaurioita ja saapuessamme Naruskantielle olikin meillä jo mietittynä peliliike medium plus. Alunperinkin tarkoitus oli tehdä vähintään yksi välikuolema suihku&posliinilla karvakätösen Saariselän mökillä, mutta nyt ajatus kosteannihkeästä maastoyöstä teltassa versus deluxe-hirsipirtti kasinotalouden parissa veti rakkatroopperit taas tien päälle. Ja yksimielisesti päätös oli että suoraan Saariselälle lähdemme siitä ajamaan sen 400-500km mitälie matkaa olisi. Ja heti kun aamu olisi edennyt sen verran että kaupat olisivat auki niin matkalla voitaisiin tehdä ruokaostoksia ja vetää lounasmätöt.

Kolmen tähden Jal... eiku neljän tähden Kallea!	Dude, where's my car?!?!?!

 

Naruskantie gogogo jatkui piinaavan pitkät 40km kunnes viimein saimme piukkaa pikitietä allemme. Ja siitä suunnaksi otimme Sallan kautta kulkevan reitin Kemijärvelle. Osin paremman tien takia, osin siksi että mieli teki kerrankin ajaa siitä Pyhätunturin ja Luoston kautta ja nähdä nekin läheltä livenä nyt kun kulmilla oltiin. Ja kun Pyhätunturia idästä päin lähestyttiin niin kyllähän se ihan massiivisen näköinen oli, täytyy myöntää. Muuten ei paljoa näkemistä ollut, laskettelukeskukset kesällä eivät mitään maailmannapoja yleensä ole. Siitä sitten Sodankylään jossa piti Hesessä poiketa mutta en jaksanutkaan joten samoilla seteillä ajettiin Saariselän Kuukkelimarkettiin ja riistohintojen kehtoon. Monenmoista mässyä tarttui kouriin ja sitten olimmekin jo parkissa perusleirin ovella.

Tunnelma ja fiilikset olivat katossa. Oh yes. Sauna päälle. Oh yes. Nakkeja ja raneja uuniin. Oh yes. Kaljaa kylmään ja kylmästä. Oh yes. Sohva ja telkkari. Oh yes. Siinä kun kumminkin oltiin syöty ja ne pakolliset pari kaljaa otettu niin alkoi silmä jo lupsuttamaan. Ja sauna päälle ei paljoa asiaa auttanut. Lopulta iltapäivän kääntyessä alkuiltaan alkoi pojat pilkkimään ja putoilemaan Nukkumatin kansallispuistoon. Minä jaksoin petiin saakka, Mika taisi ottaa esitorkut jo sohvalla. Ja sitten loppupelin saldo oli se että seuraavana aamuna herättiin ajallisesti yövaelluksesta noin nolla tuntia voittaneena mutta kuuppa aivan sekaisin ja päivärytmi palasina. Oh nous.

Todettiin että ei nyt sitten tehdä enää yövaelluksia.

Phase 1 - Nakkii ja ranee	Phase 2 - Soona
Phase 3 - Case Phase	Phase 4 - Relax (noh, eipä meininki tuota Mikan ilmettä hurjemmaksi juuri äitynyt kun väsy painoi...)

2. Kengurun matkassa

Suihkunraikkaus oli bonus jota arvostaen lähdimme etenemään kohti vaelluksemme toista osiota, Kevon keikkaa. Tähän väliin suorittaisimme kuitenkin ”cruisen”, sillä kokemus on opettanut että maastosta palattuaan harvoin niitä jaksaa, ne kannattaa etukäteen tehdä, aivan kuten Sorsatunturin ja Karhutunturin pistokeikkammekin ennen Kevon rääkkiä. Jo edellispäivänä armas romulootani, laadukkaasti briteissä koottu riisikipponi, oli alkanut toistella vanhoja oireitaan eli nykiä kaasuttaessa. Vanhat viat oli saatu loppumaan vaihtamalla ”ikuinen” jakoketju uuteen (kyllä. ketju. brrraavoo nissan) mutta nyt taas tuntui olevan pahaa karmaa ilmassa. No, alkumatka kuitenkin meni ilman ongelmia. Pian kuitenkin koneen lämmettyä nykiminen alkoi uudestaan. Ja sitten alkoi vikavalo vilkutella. VOI PERK.... Se kuitenkin sammui pian. Ehkä vika olisi ohimenevää? Olisihan? Huomio keskittyi vähäksiaikaa tiellä sinkoileviin poroihin ja niiden väistelyyn ja visiittiin Ivalossa josta löytyi sekä halpaa bensaa että hyvä ruokamarketti joten ne piristivät murheista mieltä sopivasti. Ostimme samantein edullisesti (riistokuukkeliin verrattuna) kaljaa reserviin takapaksiin sekä viimeiset ruokaostokset pilaantuvampaa tavaraa maastoa varten.

Reittimme jatko veisi meidät Utsjoelle ja Nuorgamiin saakka, sekä hieman Norjan puolelle. Itse en ole Ivaloa pohjoisemmassa käynyt joten tottahan Suomen ääripäässä piti poiketa. Sitten palaisimme Utsjoelle ja jatkaisimmekin Tenojokivartta pitkin Karigasniemelle. Halusin nähdä tämän tienpätkän sillä tiesin että siellä oli korkeita tuntureita niin Suomen kuin varsinkin Norjan puolella ja se olisi varmasti mielenkiintoinen matka. Matka siis jatkui Ivalosta pohjoiseen ja jo taas alkoi auto nykiä. Ja nykiä enemmän. Nyki pintakaasulla, nyki kiihdytyksissä, nyki jarrutuksissa, nyki tyhjäkäynnillä. Ja ystävämme vikavalo saapui nyt pysyvästi valaisemaan kojelautaamme. Huoh. Mä en jaksa. Mä en niin jaksa tätä paskaa autoa enää. No, pakko oli kuitenkin jatkaa kun kääntyäkään ei voinut että siinä piti sitten Mikan kanssa opetella ajotyyli jolla pystyi parhaiten sillä kengurulla ratsastamaan. Saavuimme Utsjoelle ja totesin että se on myös yllättävän iso kylä ja mesta kuten Ivalokin yllätti koollaan. Ja siitä käännyimme kohti Nuorgamia. Sekin oli kohtalaisen kokoinen kylä kun ajattelee, ja olipa siellä jopa kolme K-kauppaa. Woah. Sitten pikainen visiitti rajan yli ja olimme valmiit palaamaan Utsjoelle. Tässä vaiheessa nälkä iski tajuntaan joten oli pakko pitää lounastauko Utsjoella. Vaihtoehtoja ei ollut montaa joten siirryimme paikalliseen saluunaan ja sen ruokapuolelle. Siellä tiskin takana odotti ehkä nätein naisihminen Jyväskylän pohjoispuolella eikä varmasti paikallinen ja kyselin sitten että mitäs olisi tarjolla. No, lounasbuffetissa olisi lihapataa ja sitten poronkäristystä ja perunamuusia. Mika varmasti taustalla naureskeli, sillä olin juuri pihalla todennut että otan jonkun burgerin tai pihvisetin enkä mitään perkeleen poronkäristyksiä. En pidä porosta eikä kiinnosta aina Lapissa ottaa sitä perhanan poroa. Siispä kysyin että mites nuo burgerit mitä tuossa pihallakin oli mainoksessa. Tyttö vastasi, että kokki on kadonnut nyt jonnekin joten tuo buffetti on itseainoassa ainoata ruokaa mitä on tarjolla. Asia selvä. Otimme siis lounasbuffetin. Ja yllättävän hyvä setti se sitten kyllä olikin. Jopa se poro. Ja siitä vedettiin molemmat napa täyteen Mihailin kanssa ja samalla otettiin silmänruokaa kassatytöstä. Mutta, kaikki hyvä loppuu aikanaan joten pakko oli taas nousta nykivän kärsimyksen selkään. Matkaa olisi vielä.

Koppelon vaellukset	Tanakele
Eipä paljoa napannut VMP-maassa käydä. Norway - No way. :-D	Tenojoen hiekat...

Päästyämme Utsjoelta muutaman kymmentä kilometriä Tenonvarren tietä eteläänpäin alkoivat maisemat todellakin näyttäytyä kunnolla. Tie nousi ajoittain tunturin reunalla ylemmäs jokilaaksosta ja silloin tällöin vilahtivat Norjan puolella heti vastapenkan kukkuloiden takana olevat jopa kilometrin korkuiset lumilaikkuiset tunturit näkyviimme. Ne näyttivät todella mahtavilta. Harmittavan mahtavilta, sanoisin. Saisi niitä Suomen puolellakin olla enemmän. Auto nyki ja ryki kuin tupakoiva seepra, mutta tietynlainen apatia sitä kohtaan hautasi sen tuskan piiloon kun maisemat vain paranivat ja paranivat. Myös Suomen puolella kohosi lähes 600metrisiä heti tien vieressä joten kokonaisuutena kävi entistä enemmän selväksi että tässä täytyi olla Suomen näyttävin tienpätkä maisemien puolesta. Lähes koko matka Utsjoelta Karigasniemelle. Sekä jokilaakso että ympäröivät tunturit. Kerrassaan vaikuttavaa. Jopa tie Kilpisjärvelle on melko mitäänsanomaton kunnes vasta muutamia kilometrejä ennen Saanaa maasto alkaa nousta ja maisemat muuttua jylhiksi. Nyt olimme kuitenkin jatkuvasti hyvin jylhissä ja alppimaisissa oloissa ja silti Suomen puolella. Tämä oli selkeästi autoteiden Urtaslaakso (lue Kovddon vaellustarina).

Norjan puolen korkeimpia, mm. Rastegaissa (1066m)	Ehkäpä Suomen jylhintä autotietä paineltiin.

 

Kun saavuimme Karigasniemelle olimmekin jo Cruisemme loppuosuudella ja mielenkiinto alkoi siirtyä kohti Kevoa. Sivuutimme vielä korkean Ailigaksen (620m) joka toimi myös myöhemmin vaelluksella hyvänä maamerkkinä selkeän erotettavuutensa ja radiomastonsa takia. Kyseessähän oli myös saamelaisten pyhä tunturi jota piti lähestyä oikealla tavalla ”eteisen” kautta, missä ikinä se lieneekään. Meille Kevon eteinen oli kuitenkin tienvarren infoparkki jonne pian saavuimme ja laitoimme auton nätisti parkkiin. Tutustuttuamme parkkipaikan ”intialaistyylisiin” puuceevirityksiin saimme niistä lisäkimmoketta siirtyä reippaasti matkaan ja aloittaa viimeinkin sen todellisen vaelluksemme. Reittimme olisi n. 87km pituinen Guivin reitti. Reitti kulkee melko suoraviivaisesti puoleenväliin Kevon kanjonia jonka jälkeen nousee tunturiylängölle ja kääntyy länteen kohti Guivia. Sieltä reitti palaa etelään kohti lähtöpaikkaa. Tai virallisesti reitti kait kulkee toisin päin mutta halusimme kulkea sen vastapäivään sillä näin Kevon kanjoni aukeaisi maisemiltaan paremmin ja ennakkoon katsottuna rankemmat maastot olisivat alkumatkasta eivätkä loppumatkasta. Jälkeenpäin arvioituna tämä oli täysin oikea valinta.

2+. Kevoon, Kevoon beibe Kevoon!

Tavoitteena olisi ensimmäisenä iltana talsia 12km luonnonpuiston rajalle Ruktajärven autiotuvan maastoon jolloin olisimme helpottaneet huomattavasti seuraavien päivien urakkaamme. Olimme kuitenkin ajatelleet viettää vain kolme maastoyötä joten päivämatkojen pituudet tulisivat olemaan joka tapauksessa päälle 20km jopa tämän alkupalan jälkeenkin. ”Kuivin reitin kulkemiseen tulee varata 4 - 7 päivää.” (http://www.luontoon.fi/retkikohteet/reitit/kevonreitti63km/vaativuus/Sivut/Default.aspx)

Jo ensimmäiset sadat metrit olivat yllättävän raakoja. Jyrkkiä harjuja ja portaita jotka saivat myös muut miehet kuin Pepe Willbergin kyyneliin. Niistä kuitenkin selvittiin. Parin kilometrin päästä saavuimme ensimmäiselle teltta/nuotiopaikalle ja siellä oli parkissa henkilöauto. Hienoa. Sinne tuli näköjään joku hiekkatie jostain ja teki mieli viskoa nauloja sen auton renkaiden alle. Eipä silti mitään, ei me olisi välttämättä jaksettu etsiä sitä poropolkua joka tien varresta tänne olisi tuonut. Hieman kuitenkin sapetti. Matkan oli silti jatkuttava ja nousimme hiljalleen harjun päälle joka suht suoraviivaisesti vei kohti Ruktajärveä. Vieressä alhaalle kiemurteli hiekkatie ja arvailimme että millainen auto siinä pääsisi etenemään. Voisimmeko kenties palatessa lähettää toisen ilman rinkkaa auto hakemaan ja voittaa pari kilometriä? Voisimme kenties liftata ohiajavalta lappalaiselta kyydin? Näitä ja muita elämän suuria kysymyksiä mietimme kunnes saavuimme Luomusjärvelle ja sen läpi kulkevalle harjanteelle. Kuten kartastakin näkee niin paikka on todella omalaatuinen ja kun tarkemmin katsoo niin kai se järven topografia jotenkin liittyy siihen luomiseenkin... Kapea kannas järven keskellä ei kuitenkaan ollut mikään matala ja autio kuten ajattelin ennakkoon vaan kyseessä oli melko korkea ja metsäinen harju joten maisemat olivat yllättävän suljetut vaikka ”keskellä järveä” käytännössä koko ajan olimmekin. Ailigas takanamme jäi jo kauemmaksi ja tiesimme astuvamme yhä syvemmälle Paistunturien erämaahan.

Luomusjärven halki kulkeva kannas	Kevon alueen kartta

Lähes tarkalleen kolmen tunnin vaelluksen päätteeksi saavuimme Ruktajärven mestoille. Olimme löytäneet melko kellontarkan 4km/h vaellustahdin jo heti Sorsatunturilta lähtien ja pystyimme lähes pomminvarmasti ennakoimaan tulevinakin päivinä vaelluspätkien keston. Se tietyllä tavalla helpotti urakkaa ja toi varmuutta touhuun. Aiempina vuosina tuntui että se perustahdin löytyminen kesti hetken mutta tällä reissulla se iski heti tauluun kun kantapää kosketti polunpäätä ensimmäisen kerran. Olimme siis Ruktajärvellä iltayhdeksän kieppeillä ja autiotupa oli pimeä ja kostea kuin tropiikin yö joten siellä kävimme vain kääntymässä. Nuotiopaikoilla oli porukkaa joten ne jätimme väliin. Järven rannalla oli kuitenkin puoliksi avonainen kota jossa riitti tilaa ja oli mukava istahtaa sadetihkulta suojaan. Siispä siinä teimme iltasapuskat ja katselimme kun pari venäläistä kaveria alkoi kiskoa viinaa. Vanhoina konkareina emme suurempia alkaneet ensimmäisenä iltana sähläämään, varsinkin kun tiesimme kovien päivien olevan vielä edessä, joten melko vapaaehtoisesti siirryimme pystyttämään telttaa ehkä maailman parhaaseen telttapaikkaan varsinkin kun viimevuotiset Norjan kauhut olivat vielä mielessä... Unta ei tarvinnut esiin houkutella mutta Mikaa piti illanhämärissä pari kertaa nyrkillä paukuttaa että kuorsauksen sai loppumaan heti alkuunsa.

Mikan ottama aistikas mutta valheellinen kuva ympäristön seesteisyydestä...

Paras telttapaikka ikinä (tm)	Kota vieressä ja naapurin pyykit

3. Rankka päivä kanjonissa

Ensimmäinen maastoaamumme koitti vihdoin. Keli oli mainio, varusteet kunnossa ja mieli korkealla. Söimme pikaisen aamupalan ja pyrimme nopealla tahdilla maastoon sillä tiesimme päivästä tulevan pitkän ja sitä myöten myös rankan. Meillä oli melko vaatimaton aavistus siitä millaista maasto ja reitti todellisuudessa tulisi olemaan, mutta luotto omiin kykyihin oli kova, ja varsinkin minulla koska tänä vuonna minulla sitten ENSIMMÄISTÄ KERTAA lukuisten vaellusreissujen jälkeen oli lopultakin KUNNON VARUSTEET mukana joten ei tarvinnut pelätä ensimmäistä sadekuuroa tai isompia joenylityksiä. Näköjään se vaati sen Jotunheimenin kurmuutuksen että äijä oppi. No hyvä että oppi kumminkin... Kuten sanottua niin viime reissun jälkeen ilmaisin synttärilahjatoiveeni ja sain lahjakortin eräkauppaan josta sitten tuli ostettua vedenpitävää vaelluspukua ja teknistä paitaa yms. Ja täytyy muuten todeta että aiemmin kun olen pitänyt teknisiä paitoja lähinnä trendileijujien hööpötyksinä niin nyt jo heti reissun alusta lähtien rakastuin siihen tekniseen paitaani ja pidin sitä päällä maastossa, makuupussissa, suihkussa, autossa, suolla, kokouksissa. Joka tauolla kun otti rinkkaa selästä ja paidan hetkeksi päältä tuulettumaan niin minuutin kuluttua oli taas kuiva paita käytettävissä. Eikä hiertänyt. Eikä tullut kovin paskaiseksi. Kerrassaan mahtava paita siis!

Mahtava paita ylläni lähdimme painelemaan polkua pohjoiseen kohti Kevon kanjonin alkupäätä. Ensimmäiset pari kilometriä talsimme metsämaastossa ja saavuimme pian idyllisen järven rannalle jossa pidimme pikaisen pähkinärusinatauon. Mikan miksailemat ”rupät” olivat reissun parhaita settejä, vaikka en yleensä juuri näistä kasviksista piittaakaan. Mutta hyvin tekivät kauppansa. Minä taas olin näkkäri+metukkavastaava ja taiteilin leipäsettejä aina taukopaikoilla tarvittaessa. Työnjakohan on pitkälti kuitenkin jo keskuudessamme vakiintunut niin että minä olen The Chef ja karvaisempi puolisko on The Tentmaster. Ja sen mukaisesti on yleensä myös rinkkojen sisältöä jaettu. Tasavahvoin kantamuksin kuitenkin mentiin ja vauhti oli taas kuin se nakutettu 4km/h heti alusta pitäen. Kellosta pystyi katsomaan pomminvarmasti edetyn matkan ja karttaa ei tarvinnut vilkuilla juuri lainkaan. Maasto oli ollut ehkä ”parasta vaellusmaastoa koskaan” kuten Mika totesi ja askel kulki köykäisesti. Ainoa huolenaihe jo ensimetreiltä lähtien oli kuitenkin juomavesi. Reitin varrella ei tuntunut juuri suurempia puroja olevan joten niitä piti vähän etukäteen etsiä kartalta jotta tiesi varautua asiaan, varsinkin kun aurinkokin porotti melko lämpöisesti. Muutaman kerran tarvi ottaa pienemmästä purosta tai järvestä vettä mutta mitään ripulitautia ei kuitenkaan tullut.

Alkumatkan helppoutta	"Parasta vaellusmaastoa ikinä"
Leppoisa taukopaikka	Uimaan ei silti kärsinyt mennä

Ensimmäisen taukolaavun jälkeen maasto alkoi nousta hieman ylemmäs puurajan yläpuolelle ja näimme jo kuinka laakson reunat edessämme alkoivat muuttua toisella reunalla jylhemmiksi. Olimme selkeästi lähestymässä itse kanjonia. Polku oli hieman eroosion kuluttamaa ja osin kivikkoista mutta silti todella leppoisaa kulkea ja varsinkin sää suosi meitä. Aurinko paistoi hieman liiankin paljon mutta reipas takatuuli viilensi, antoi työntöapua ja piti samalla hyttysetkin poissa. Kerrassaan loistavaa siis. Tämä oli kuin suoraan Lapin matkailuoppaan vaelluskuvista. Oikein.

Pikkuhiljaa vesivarastot alkoivat ehtyä ja rupesimme odottelemaan ensimmäisiä purojen ylityksiä jotta saisimme vesipullot tankattua. Vähän matkan päässä oli kovakuntoisen näköinen lonely rideri joka istuskeli taukoa pitämässä ja oli tankannut pullonsa kituisesta puropahasesta polun varrella. Me totesimme jättävämme väliin tuon nesteaseman koska olimme melko varmoja että kartta lupaili vähän matkan päässä isompaa puroa. Ja niin olikin. Vain satakunta metriä edempänä seuraavan kumpareen takana oli pieni kuru jossa virtasi jo mukavamman kokoinen puro ja olipa siinä jopa pieni vesiputous bonuksena. Se oli kuin luotu taukopaikka. Rinkat selästä, raikas kasvopesu ja puhdasta vettä pullot piripintaan. Ja oli letkeää. Taas vähän rupää naamaan ja energiatasot kohdilleen. Siinä istuskellessamme ja naattiessamme tämä aikaisemmin ohittamamme kaverikin käveli siihen kohdille, katsoi hieman hämillään tuota raikasvetistä kirkasta puroa, loistavaa taukopaikkaamme, hyvää fiilistämme ja jatkoi matkaansa eteenpäin pysähtymättä. Kaverin naamalta loisti selkeä keljutus siitä että oli tyhmyyttään sata metriä aiemmin lipitellut kuravettä kun tässä olisi ollut oikea keidaspaikka. Ei viitsinyt pysähtyä pullojaan uudestaan täyttämään, ilmeisesti keljutti sen verran. Fiilis oli sama kuin vanhassa Sprite-mainoksessa missä äijä juoksee janoissaan vauhdilla keitaan lähteelle, nostaa päänsä vedestä ylös ja katsoo kun kameli vieressä juo pillillä pullosta Spritea.

Kun pääsimme taas jatkamaan matkaa, törmäsimme seuraavaan seurueeseen joka suht ruuhkaisella reitillä eteni. Pari keski-iän ylittänyttä konkaria siinä jutusteli hetken ja molemmat valittelivat kuinka on rankkaa ja ilkeää maastoa ollut tulla ja jalat on ihan rakoilla jo nyt. Siinä nyökkäilimme hyväksyvästi ja jatkoimme reippaasti matkaa heidät ohitettuamme. Vähän matkan päästä totesin Mikalle että mitähän ihmettä ne äijät oikein selittivät, tämähän oli helpointa maastoa IKINÄ. Mika nauroi samaa ja arveltiin vain, että niinpä ne perspektiivit on eri ihmisillä erilaiset. Suht pirteinä ja ilman rankempia nousuja tai laskuja olimme selvinneet Suohpasajan taukopaikalle. Siinä päätimme pitää lounastauon ja kenkien irroitustuokion. Emme vielä olleet varmoja mikä tulisi olemaan päivämatkamme lopullinen pituus mutta ainakin Fiellulle asti menisimme tänään. Toiveena oli kyllä jatkaa mahdollisesti pitemmällekin jotta loppupäiville ei jäisi liian pitkää rupeamaa, mutta sitä piti katsoa uudemman kerran sitten kun matkaa olisi taas edetty lisää. Nyt päätin vaihtaa uudet laastarit jalkarakkoihini ja peruslaastarilla pärjäsikin sen suhteen yllättävän hyvin koko loppumatkan ajan. Takana oli reilu 10km vaellusta sille päivälle ja mikäli tekisimme pisimmän kaavan mukaan suunnittelemamme päivävaelluksen olisimme tulleet siis n. 1/3 tähän mennessä. Ajatus ei tuntunut aivan jäätävältä sillä olimme edenneet melko rivakasti ja maasto oli ollut helppoa. Tosin tiesimme reitin vaikeutuvan tästä eteenpäin.

Kevon kanjoni alkaa pikkuhiljaa muotoutua	Ja sama Mikan järkkärillä loistavissa väreissä ;-)

Eväät oli syöty ja kelin yhä suosiessa lähdimme odottavin mielin kohti lähellä sijaitsevaa Kevon kanjonin eteläpäätä. Maasto kulki yhä melko metsäisissä ympyröissä joten paljoa ei maisemia ympäriltä erottanut. Mutta jo lyhyen matkan jälkeen alkoi puusto harventua edestä ja huomasimme että myös horisontti edustalla alkoi pudota. Jotain sieltä oli tulossa, taivas varjele mikä sieltä tulee!?! No, sieltähän tuli itse Kevon kanjoni. Ja löi kyllä ällikällä. Olimme saapuneet jyrkänteen reunalle josta aukeni koko kanjoni ja itseasiassa sen mahtavin osuus heti alkupäässä. Korkeuseroa kanjonin pohjan ja yläreunan välillä oli ehkä noin sata metriä ja varsinkin jylhä ja kivikkoinen itäpuolen seinämä oli mahtava. Kyllähän sitä isompia ja hienompia on olemassa ja on nähty mutta Suomen oloissa tämä oli kyllä erittäin positiivinen yllätys. Kerrassaan upea näky. Tämä oli kyllä kannattava reissu jo pelkästään tämän takia. Hieman itseäkin ihmetytti että oli jäänyt väliin näin kuuluisa ja vaikuttava kohde Suomessa vaikka paljon muita mantuja oli tullut Lapissakin koettua. Onneksi sentään nyt saatiin tämäkin valkea läiskä kartalta kartoitettua. Otimme useita kuvia ja pidimme taukoa paikalla mutta horisontista saapuvat sadepilvet saivat meidät lopulta kiskomaan rinkat takaisin selkään ja jatkamaan matkaa. Ja huom., upouusi rinkkani sisälsi nyt sadehupun joten enää ei tarvisi pysäytellä matkantekoa sadekuurojen ajaksi ja etsiytyä reppanana kivenkoloihin suojaan kuten siellä tiedätte kyllä millä reissulla... Rinkka oli muutenkin istuva ja toimiva monine taskuinensa joten hyvät kaupat tuli senkin osalta tehtyä.

Aloitimme matkamme kanjoniosuuden ja polku kulki kanjonin vierellä ylhäällä mistä saimme ihailla maisemia edetessämme. Nopeasti kuitenkin kävi selväksi että kaikista upeimmat maisemat sen osalta oli nähty ja maastonmuodot hieman rauhoittuivat kun kanjoni matkasi kohti pohjoista. Tämä ei valitettavasti koskenut itse polkua joka nyt alkoi poukkoilla jyrkästi ylös ja alas jokaisen sivukurun pohjan kautta koukaten. Tämä söi miehiä ja sinkautti perkeleitä ilmoille sillä nämä tällaiset edestakaiset ja todella jyrkät mäet olivat aivan tappoa painava rinkka selässä kuumalla kelillä. Hiki virtasi ja jalkoja painoi. Välillä jyrkimmissä kohdissa kulki oikein portaat mutta joskus nekin tuntuivat melkeinpä rankemmilta kulkea. Kaiteesta sai sentään vähän vetoapua käsillä. Mutta oli kyllä jäätävän rankkoja intervalleja siihen väliin. Onneksi oli sentään vesipullot tankattu.

Siinä se sitten oli! Kerrassaan vaikuttava luonnonmuodostelma (ja kamerassa ei näytä miltään).	Karvanaama kävi reunalla hakemassa adrenaliiniryöpyn.

Boys in the street (Eddy Grant)

Matka edelliseltä ruokapaikalta Fiellulle ei ollut kartalla kuin reilu 6km mutta melkomoista vääntöä siihen kuuteen kilometriin oli pakattu. Vaellusvauhtikin taisi pudota pykälällä siihen 3km/h kun päässäni lukemia pyörittelin. Maasto kuitenkin taas tasoittui hieman ja kuljimme ylängöllä kukkulan rinnettä pitkin ja saimme taas ihailla avoimempia maisemia. Kanjoni kulki edelleen vierellä ja sen takana näkyi vain loputonta tasaista ylänköä. Hassua että siihen aavaan avaruuteen oli sitten aivan tyhjästä kiskaistu tällainen syvä rotkokanjoni. Hetki hetkeltä alkoivat ajatukset siirtyä ja edessämme odottavaan Fiellun vesiputoukseen. Näkisimme nopella tahdilla nyt Kevon alueen kuuluisimmat nähtävyydet. Mutta silläkin olisi hintansa. Tällä hetkellä olimme mukavasti korkeuskäyrällä x siellä ylängöllä mikä olisi myös Fiellun jälkeen tavoitteenamme kun kääntyisimme Guivia kohti. Polku kuitenkin veisi meidät alas kanjonin pohjalle Fiellun putouksen äärelle ja vaihtoehtoa reitille ei ollut koska kyseessä oli tällä kertaa luonnonpuisto eikä kansallispuisto kuten yleensä matkoillamme. Poluilta ei ollut lupa poiketa. Siispä piti seurata alaspäin syöksyvää polkua. Ja kyllä se alaspäin juuri ennen Fiellua melko jyrkästi lähtikin syöksymään. Ja samoin lähti veekäyrä syöksymään kun katsoi kurun vastakkaisella seinällä samanlaista ellei jopa rankempaa ”turhaa” nousua jonka joutuisimme heti tauon jälkeen tekemään matkaa jatkaessamme. Lisäksi jännitysmomenttia lähitulevaisuutemme toisi karttaan merkitty ”kahlaamo” jollaista ei ollutkaan hetkeen ollut vastassa vaelluksillamme.

Saderintama teki Kevon kanjonista kovin brittiläisen näköisen.	Alhaalla siintää jo Fiellun tuvat ja taukopaikat.

 

Polku vei meitä alaspäin ja pikkuhiljaa kuulimme jyrinän voimistuvan samalla kun Fiellun putous alkoi aueta näkyviimme kurun takaseinällä. Mittasuhteita oli vielä tässä vaiheessa vaikea arvioida mutta selkeästi kyseessä oli Suomen oloissa näyttävä vesiputous. Ja kohta olimmekin jo saapuneet Fiellun kurun pohjalle ja joen ylityspaikalle missä oli viritettynä vaijeri sekä useampia vaijeria pitkin liikkuvia käsikahvoja ylitystä auttamassa. Vettä vaikutti olevan ehkä polviin saakka minkä johdosta kannatti ottaa vaelluskengät jalasta ja suorittaa ylitys sandaalien kanssa. Housuista riitti kun kääri lahkeet vain polvien yläpuolelle. Heinäkuun loppu on jo onneksi sen verran kuivaa aikaa Lapissakin että harva ylitys oikeasti mitään ongelmia tuottaa. Mika luovutti rohkeana ensimmäisen ylitysvuoron meikäläiselle joten lähdin tukikepin avulla ja toinen käsi vaijerikahvassa puroa ylittämään. Ja melkoisen helposti se sitten ylittyi. Mika toisti suorituksen perässä yhtä vähin vaurioin. Siinä sitten olimme Fiellun putouksen äärellä taukopaikalla ja pidimme ruokataukoa sekä kuvailimme putousta, joka ei loppujen lopuksi niin kauhean suuri ollut mutta ihan pätevä kuitenkin.

Fiellun putous ylempää rinteestä nähtynä.	Varusteiden modausta puron ylitystä varten.
Ja meikäläinen sai olla se notkea rotta joka ensimmäisenä lähti koettamaan...	...ja tässä Michaelin tyylinäytettä.

Iltapäivä oli jo edennyt pitkälle ja puntaroimme loppupäivän ohjelmaa. Tiedossa oli että heti alkuunsa olisi vuorossa rankimmat hetket kun nousisimme takaisin ylängölle pois kanjonista. Tämän jälkeen maasto kuitenkin olisi helpompaa joten jos emme aivan piippuun itseämme alussa vetäisi, saattaisi olla mahdollista jaksaa jopa Guivin tuvalle saakka sen päivän puitteissa. Matkaa olisi vielä jäljellä noin 13km. Mikäli tuntuisi pahalta niin ennen Guivin tupaa olisi reitillä yksi leirintäpaikka jossa voisi sitten yöpyä jos paukut loppuisivat kesken tai yö yllättäisi. Saimme ruokailutauosta palauteltua itseämme sen verran mukavasti ja joesta puhdasta vettä pullot täyteen että olimme melko varmoja siitä että eteenpäin lähdetään jatkamaan, varsinkin kun Fiellun laaksossa tuntui olevan hyttysiäkin jo häiritsevästi. Tuntui muutenkin masentavalta ajatukselta jättää tuollainen rankempi nousu odottamaan seuraavaa aamua kun sen voisi nyt samalla vaivalla rutistaa pois alta.

Näyttääkö Fiellu isolta näin?	Vai pikemminkin näin?
Mitähän myrkkyä tässä tuli juotua?!?!?!	Laadukas laminoitu print-yourself-gif -karttamme kuten yleensä...

Luottavaisin mielin singahdimme siis kohti ystävällisesti rakennettuja portaita ja aloitimme stepperiharjoitteet. Puuskutus oli kovaa jo ensimmäisten askelmien jälkeen mutta toisaalta saimme korkeuskäyriä näin jyrkässä maastossa nopeasti mikä oli positiivista. Ja jonkunlainen moodi taisi molemmilla olla päällä vaikka pyhästi olimmekin taas vannoneet taukopaikalla ”ottavamme rauhallisesti” tämän alkunousun. Jotenkin sitä keljuttaa alkaa rauhoitteleen kun on paskaa tarpomassa. Parempi painaa sisulla täysiä ja kovaa. Ja kyllä se taisi kannattaa. Lopulta olimme päässeet nousun herroiksi ja pakollista puuskuttamista lukuunottamatta olimme yllättävänkin pirteinä taas ylängöllä. Palautumiseenkin riitti pieni huilitauko ilman sen suurempia. Todennäköisesti hiljattain alle nauttimamme lämmin ruoka oli se joka nyt latoi energiaa kiitettävästi palautumiseen ja nopeutti sitä. Hyvä niin. Tosin melkoinen varmuus oli kyllä siitäkin että sen aterian paukut olivat nyt sitten siinä eli jatkossa pitäisi taas tankata pikkuevästä ettei verensokerit pääsisi laskemaan kohtuuttomasti missään vaiheessa.

Tässä vaiheessa polkumme eli Guivin reitti viimein erkani Kevon reitistä joka jatkoi pitkin kanjonia kohti pohjoista. Käännyimme selkeästi länttä kohti ja aloitimme tarpomisen tasaisella ylänköalueella. Jo alusta pitäen tämä ylänköpätkä miellytti silmääni. Harvoin Suomessa tulee vastaan niin laajaa ja tasaista ylänköseutua. Enemmän on aiemmin tullut vaelleltua vaihtelevimmissa maastoissa, mutta nyt uutuudenviehätys sai minut pauloihinsa. Sää pysyi edelleen hyvänä vaikka välillä melko synkät pilvet ympärillä liikkuivatkin. Jotenkin ihmeesti ne kuitenkin lipuivat molemmin puolin ohitsemme ja saimme vain ajoittain hieman vesitippoja niskaamme. Kartan mukaan edessä oli luvassa harjanne jonka puolin olisivat jyrkät laskut ja nousut. Mika oli näistä kinkereistä huolissaan aiempien rankkojen nousujen peloittelemana, mutta itse tulkitsin karttaa hieman optimistisemmin ja totesin että käyriä ei siinä supussa mahdottoman paljoa kuitenkaan ollut. Taisinpa jopa jonkunlaista vedonlyöntiäkin asiasta Mikan kanssa jutella. Ja kyllähän sitten kun saavuimme ensimmäiselle näistä niin saimme todeta että pelko taisi olla aiheetonta, melko heittämällä tuommoinen pieni puronvarren lasku ja nousu meni. Ja hetkeä myöhemmin harjun toisella puolen toinen samanlainen oli myös suht vaivattomasti ohitse.

Ylängön maisemia	Ja niin kauas kuin katse kantaa...
Saimme taas näkyviimme mahtavan Rastegaissan horisontissa.	Ja hieman vaatimattomampana seuraava kohteemme, Guivi!

Maasto ylängöllä oli pääpiirteittäin mukavaa kulkea ja vailla suurempia korkeuseroja, mutta tässä vaiheessa alkoi jo selvästi käydä ilmi päivämme pituus. Jalat meinaan eivät enää antaneet huijata itseään. Mittarissa oli jo pitkälti kolmattakymmentä kilometriä kera muutaman rankan nousun, joten pääväsymys ilmeni nyt jalkapohjissa. Rinkka istui selässä hyvin eikä vauhti muutenkaan pistänyt puuskuttamaan, mutta koko jalkaterän kattava säteilevä kipu oli puskemassa itseään pintaan meillä molemmilla. Ja se oli ymmärrettävää. Ja sille ei juuri mitään voinut tässä tilanteessa tehdä. Kovasti sitä koitti ottaa iloa irti maisemista ympärillään jotka koko ajan paranivat. Saimme ensi kertaa näkyviin Guivin ja sen ympärillä olevat korkeat tunturit ja ennen kaikkea ihailimme horisontissa mutta ei kuitenkaan kovin kaukana olevia Norjan puolen kilometrisiä tuntureita joiden vierestä olimme edellispäivänä ajaneet Tenojokivarressa. Jalkoja kuitenkin kivisti.

Odottelimme kovasti seuraavaa taukopaikkaa joka kartan mukaan pitäisi olla hyppysissämme tuota pikaa. Siellä pitäisimme kunnon ruokatauon jotta jaksaisimme sitten Guivin tuvalle yöpymään, sen olimme jo päättäneet. Buordnajohkan kotaa ei kuitenkaan alkanut näkyä eikä kuulua. Ja vesivarastotkin alkoivat olla vähissä. Saavuimme erääseen polunhaaraan jonka lähistöllä taukopaikan piti olla mutta mitään ei vieläkään näkynyt. Oli siis jatkettava kohti Guivia parasta toivoen. Lopulta olimme jo niin paljon kulkeneet ja lähellä edessä seisovaa tunturia että oli todettava että ei sitä perhanan taukopaikkaa nyt vain ole missään. Todennäköisesti se olisi ollut satakunta metriä sitä polunhaaraa toiseen suuntaan. En tiedä. Aivan sama. Siinä tilanteessa ei enää juuri napannut. Tiesimme että matkaa tuvalle oli jäljellä se pari kilometriä joten oli oikeastaan melko sama painella samoilla jaloilla sinne ja jättää myös kokkaamiset sinne tuvalle. Hieman piti rupää ja vettä tankata mutta nyt alettiin olla henkisesti melkolaille in the zone kuten kunnon vaelluksella aina joskus ollaan...

Olimme jo aiemminkin reissulla keskustelleet ”kolmannesta miehestä”, hahmosta joka tarinoiden mukaan on ilmaantunut monen avuksi tilanteissa, joissa ollaan suorituskyvyn rajoilla tai hengenhädässä, niin onnettomuustilanteissa kuin vaikkapa naparetkilläkin. Juuri hiljattain televisiosta tullut dokumentti aiheesta oli jäänyt itselleni elävästi mieleen ja jatkuvasti pohdin aluksi itsekseni ja sitten Mikankin kanssa että millainen tämä kolmas mies meille mahtaisi olla. Monille se oli ollut joku vieras opas, tai mahdollisesti isähahmo, kenties joku muu, joka näyttäytyi aivan todellisena ulkopuolisena henkilönä keskellä pahinta tilannetta, ja antoi itseluottamusta ja uskoa jaksaa sinnitellä. Oikeasti kyseessä oli todennäköisesti aivojemme tuotos kun se energian puutteessa tai väsymystilanteessa alkoi sammutella epäolennaisia kytköksiä aivopuoliskojen välillä ja muuta vastaavaa. Kumpikaan meistä ei toistaiseksi ollut koskaan tällaista hahmoa tavannut vaikka itsekin on tullut pariin otteeseen tultua aika pahoissa paikoissa, mutta pohdinta jäi kuitenkin elämään ajatuksiimme vaelluksemme tuleville päiville...

Askel jatkui raskaana viimeiset kilometrit jotka aina tuntuvat pisimmiltä, mutta keskellä kaikkea sitä, edessämme polullamme seisoi yhtäkkiä jotain! Mika ja minä molemmat säpsähdimme kuin puoliunen kaltaisesta tilastamme! Mitä ihmettä?!? Seisoimme siitä ehkä noin 50m päässä. Mika näki sen, minä näin sen. Me molemmat näimme sen. Näimmehän? Kysyimme toisiltamme ja saimme vastauksen. Me molemmat näimme saman. Edessämme polulla seisoi Wanha Hillerikuningas. Pitkäpartaisena se seisoi kädet eteen ojennettuina kuin näyttäen miten kung-fun taiat syntyvät. Astelimme epäuskoisina lähemmäksi. Oliko hän Guivin portinvartija. ”You shall not pass?”. Olimmeko astelleet pyhälle vuorelle oikealla tavalla ”eteisen kautta” tällä kertaa? Tämä partamangusti ei osoittanut häiriintymisen merkkejä vaan yhä seisoi päättäväisenä edessämme. Jo astetta rohkaistuneempana ja varmistuneena siitä ettemme hallusinoi, astuimme Hillerikuninkaan eteen ja napsimme muutamat todistusaineistovalokuvat yhteisistä kung-fu –treeneistämme. Jatkoimme matkaamme edelleen hieman epäuskoisina näkemästämme mutta kuitenkin selvästi pelihuumorimme takaisin saaneena tästä wax on/wax off –sessiosta.

Wanha Hillerikuningas	Guru opetti minulle kung-fua. Kärpässienten voimalla.
Myös Mika rupesi olemaan aika ulapalla. Tässä hänen miehekäs hyttyssuojuksensa a'la Vienan Karjalan mummo.	Kuoleman kentät, kolmannen miehen kotimaa.

Viimein edessämme häämötti Guivin tupa, mutta perinteiseen tapaan sen eteen oli jostain syystä rakennettu se pakollinen viimeisten metrien persesuo. Siinä sitten väsyneinä yritimme parhaamme mukaan hyppiä mättäältä toiselle ja selviytyä kuivin ja mutavapain jalkinein leton toiselle puolen ja joen ylitykseen joka tässä vaiheessa suoritettiin läpijuoksuna a’la i-just-dont-care. Olimme nyt Guivin tuvalla ja olimme siellä kovin rankan päivätyön päättäneenä. Taakse oli jäänyt aamun jälkeen yli 30km välillä vähän rankemmassakin maastossa joten olimme ansainneet lepomme. Koska tupa oli tyhjä ja kaikin puolin mukavan oloinen ja valoisa sekä hyttysvapaa oli melko helppo päätös todeta tupayö voittajaksi. Kamat siis levälleen ja ruuanlaittopuuhiin. Stydit sapuskat vedettiin lihasäilykepastamättösekoituksen muodossa ja kuppi kuumaa sai kyytiinsä astetta enemmän terästystä lievittämään marssijalkojen tuskaa. Loppuviimeksi olo oli kuitenkin siinä mielessä tyytyväinen että nyt oltiin tultu se rankin pätkä ja maksimisuunnitelman mukaisesti. Jatkopäivinä ei tarvisi kiskoa niin kovaa settiä kun olimme nyt ansainneet plakkariin jo tietyllä tavalla ”ekstraa”. Ilta kului korttipelin ääressä palautellessa ja jäykkää tissutellessa sekä tuvan rauhasta nauttiessa. Huomenna olisi luvassa taas uudet kujeet.

Viimeinen haaste enää jäljellä

4. Kuivilla ollaan (ja Guivilla)

Uusi aamu koitti tundralla. Aamupalan ja jalkojen paikkauksen jälkeen koitti pienellä pelolla odotettu hetki, vaelluskenkien jalkaan kiskominen. Tekisikö pahaa? Kirvelisikö isona? Särkisikö tunteella? Wooshhh....! Kenkä jalkaan. Ja. Ei mitään. Hyvä. Ihme ja kumma mutta kivulian asia kenkien laitossa oli peukalon käyttö kenkälusikkana kun toisesta jalkineesta alkoivat sisukset pursuta kantapään kohdilta aina kenkiä pois ottaessa ja takaisin laitettaessa. Näillä vaelluskengillä jos nyt kuitenkin vielä yksi vaellus mentäisiin loppuun. Kuten viime kesänäkin sanoin... Ja sitä edellisenä... Guivin valloitukseen emme kuvitelleet tuhraantuvan kuin tunnin suuntaansa plus tauko joten minä en juuri muuta ottanut kuin taskuun viinapullon, kameran ja vesipullon. Mika halusi kantaa järkkärinsä laelle joten hän viritteli kameralaukustaan tai jostain pussukasta mistälie itselleen selkärepun jonne sai omat eväänsä. Ja siitä sitten lähdettiin painelemaan puolipilvisessä ja melko tuulisessa säässä kohti alueen korkeinta tunturia.

Edellisillan palautteleva lihacocktail	Guivin rinteillä

Guivi ei oikeastaan näyttänyt kartalla missään vaiheessa pahalta kohteelta. Ja kun katselimme maastoa niin totesimme että ei se luonnossakaan näyttänyt pahalta. Polkukin tuntui menevän hyvin selkeästi sitä parasta reittiä pitkin joten siltä ei tehnyt mieli poiketa jos olisi voinutkin. Tuuli puhalsi aika navakasti vastaan joten itikoista ei ollut riesaa. Kun pääsimme nousemaan ylemmäs rinnettä näimme jälleen kauemmas joka suuntaan ja katselimme Guivin ympäristössä kohoavia muita 500-600 metrisiä tuntureita. Ne olivat hyvin rauhallisia piirteiltään ja pyöreälakisia. Guivi oli ehkäpä arvolleen sopivasti myös jylhimmän näköinen pienen lakinyppylänsä ansiosta mutta melko vaatimatonta oli senkin jylhyys. Kauempana etelässä erottui edelleen hyvin Ailigas linkkimastoineen joka toimi sopivana etäisyysmittarina lähtöpaikallemme. Suurimman huomion maisemien suhteen kuitenkin vei taas naapurin kukkulat eli ne Norjan puolen korkeimmat tunturit Tenojoen takana yli kilometrin korkeudellaan ja lumisine rinteineen.

Viimeinen nousurykäisy vei hieman mehuja kun otin sen lennokkaammin jotta ehtisin ennen Mikaa myös tälle laelle, se kun on minulle tärkeää. Lennokkaasti asian otti myös iso riekkoparvi joka pyrähti siitä lähikivikosta matkoihinsa kun kinkesin reippahasti rinnettä ylös viimeisiä metrejä. Ja siinä sitä sitten oltiin, Guivin laella kovien tuulenpuuskien pieksettävänä. Mika saapui perässä ja tarjoili tarpeelliset pähkinärusinat ja sitten vertailtiinkin jo Kalleviinan ja VSOP-koknakin makuvivahteita. Molemmat puolustivat omaa valintaansa. Tämän jälkeen Mika hetken kikkaili järkkärinsä kanssa ja otti kuvia joka suuntaan ja tietysti itselaukaisimella otettiin pakollinen lakituskuva ja varmuuden vuoksi noin kymmenen kertaa kun tuulenpuuska kaatoi aina kameran juuri ennen laukaisua.

Sir, you are victorious.	"Holy" Ailigas kaukana etelässä
Kovan tuulen vallitessa jäykkä vakauttaa menon.	Maisemat luoteeseen

Tässä oli nyt reissun kulminaatiopiste. Olimme matkallisesti kääntöpisteellä, kaikki tärkeimmät nähtävyydet onnellisesti nähneinä ja rankimmat maastot selvinneenä. Tuntui hyvältä ja helpottavalta. Tästä eteenpäin ei olisi tarvetta tempoa ja rykiä kuin viimeistä päivää (niin luulimme...). Voisimme vain lasketella kotiinpäin ja nauttia Lapin luonnosta (niin luulimme...). Siispä otimme suunnaksi jälleen kerran Guivin tuvan ja aloitimme alamäkiosuutemme. Noin tunti meillä meni nousussa ja vajaa tunti laskeutuessa, joten ihan hyvää tahtia 8km:n Guivin keikan teimme. Alamäki tuvalle meni todella letkeästi ja melkeinpä samantein aloitimme valmistautumisemme varsinaiseen päiväetappiin kohti seuraavaa tupaa, sillä mitään palautumista ei erityisemmin aamun lakituksen jälkeen tarvittu. Koko reissun rankimmaksi nousuksi jäi selkästi Sorsatunturi sekä lyhyinä pyrähdyksinä Fiellun ympäristön nousut. Eikä mikään näistä ollut kuitenkaan ”rankka” kun niitä vertasi vaikkapa edellisvuoden mihin tahansa päivään Norjassa...

4+. Luonnon rauha - tuvan kauhut

Maasto Guivin tuvalta kohti etelää ja Akukammia kulki aluksi laaksoa pitkin nousten hiljalleen ylemmäs kohti laakson takaosaa ja siirtyisi sieltä ylängölle. Vaikka tuvalta lähdettäessä olo oli hyvä, niin yllättävän pian alkoi ainakin minulla ja todennäköisesti karvanaamallakin heräillä jaloissa eilisen muistot pintaan. Jalan läpitunkeva särky oli palailemassa tajuntaan aamulenkkimme herättelemänä. Ja maasto oli vielä vähän kivikkoista ja maisemat muutenkin melko ankeita karussa laaksossa tihkusateen keskellä. Mieli alkoi väkisinkin olla hieman maissa. Varsinkin kun tiesi että olimme vasta päivämatkamme alussa ja luvassa ei olisi enää mitään tajuntaa räjäyttäviä maisemia. Ja kuten totuttua, olen parivaljakkomme ”slow starter” eli jo alkukilometreillä teki mieli pyytää pitämään taukoa lähes koko ajan mutta sisu ei antanut periksi kun katseli kaverin keveämpää askellusta siinä rinnalla. Pikkuhiljaa sitä kuitenkin löysi tietyn rytmin ja kun maasto lopulta nousi laakson perältä ylängölle oli meininki aivan toinen. Eteemme avautui horisonttiin asti tasaista ylänkömaastoa, ja vieläpä vehreätä ja kuivanoloista. Ei kivikkoa, ei suota, ei ongelmaa. Ja polku kulki leppoisasti kaarrellen sinne horisonttiin asti tässä ”helpointa settiä ikinä” –maastossa. Lisäksi maisemat olivat taas auki joka suuntaan pitkälle ja näimme Guiviakin nyt eri vinkkelistä kuin aiemmin. Lisäksi sen laella käyneenä oli tietysti hieno zoomailla sitä että missä oltiin silloin ja missä ollaan nyt.

Guivilta alas kuivan sään aikana	Jatkossa alkoi jo hieman tihkutella

Alkumatkalla vallinnut astetta hitaampi etenemistahti piristyi nyt selvästi. En tiedä särkikö jalkoja yhtään vähempää mutta ainakin se harmitti nyt vähemmän. Askel vei meitä kuin matalalennossa eteenpäin tässä tunturiniittyjen raikkaudessa. Ja se oli okei. Tämä oli jälleen kerran sellaista erilaista perspektiiviä kuin mihin normaalisti olin Lapissa tottunut. Todellakin erilaiset muutama kilometri tasaisen seesteisellä ylängöllä. Ilman muita ihmisiä (paitsi karva) ja ilman arjen murheita. Löysin taas vaelluksen ilon. Mutta kuten aina, onni on vain väliaikaista. Reittimerkkien rivistöä kohti horisonttia katsoessamme havaitsimme kaukana yhden muita korkeamman reittimerkin. Tämä pisti välittömästi hälytyskellot soimaan vanhojen konkareiden takaraivossa. Suo! Eli pian olisi siis taas luvassa sitä itseään mutta toivoimme säästyvämme suuremmilta mutakahlauksilta. Ja kun heitimme hyvästit tälle mukavalle kuivan kankaan pätkälle jota lähes lentäen etenimme, saavuimme suoalueelle jossa tosin meni osittain pitkospuita. Ja eipä sitä suotakaan sitten suuresti onneksi ollut matkamme varrella. Seuraavaksi aloitimme laskumme kohti joenuomaa joka todennäköisesti olisi viimeinen suurempi vedenottopaikka ennen seuraavaa tupaa, joten oli hyvä täytellä pulloa tässä mikäli sille tarvetta olisi. Tästä eteenpäin reitti nousisi loivasti ja pitkään ylängöllä seuraavan harjanteen päälle jonka jälkeen maasto kulkisi melko tasaisesti kohti tupaa.

Terapeuttista tasamaata	Guivin jäähyväiset

 

Kun aloitimme nousumme joenuomalta, aloin pikkuhiljaa hengästyä enemmän ja enemmän. Olimme toki tulleet jo hyvän matkaa ja reipasta tahtia tuvalta ja varmasti verensokerinikin alkoivat hiipua. Kun siinä sitten nousimme tätä rinnettä ja huomasin Mikalla olevan menohaluja selkeästi enemmän jättäydyin pikkuhiljaa hänen taaksensa, ...ja kauemmas, ...ja yhä kauemmas. Seisahduin lopulta hetkeksi, katselin ympärilleni. Jotenkin totesin, että minun piti nyt tehdä jotain. Minun piti oikeasti seisahtua. Nauttia siitä kaikesta ympärillä. Levätä. Ja niin päätin kaikessa hiljaisuudessa istahtaa siihen tasamaalle ylängöllä, olla vain hiljaa, katsella ympärilleni ja ahmia rauhassa tuota rauhallisuuden ja äärettömyyden tunnetta. Mika oli edellä muuttunut jo pieneksi pisteeksi, eikä sillä niin väliä. Monesti vaelluksillamme saatoimme ottaa etu- tai takamatkaa toiseen enemmänkin eikä siinä tarvinut lupia kysellä tai toista odotella. Aina sitä myöhemmin taas kohdattaisiin.

Nyt olin tosiaan yksin. Maailman ainoa ihminen. Ja ympärilläni oli vain tämä koskematon ja aava erämaa. Edessäpäin kauempana siintävän harjun reunan tasalla oli maailmani reuna, horisontti, jonka taakse ei nähnyt. Siihen loppui maa ja siitä alkoi taivas, tyhjyys. Mika oli juuri astelemassa tuohon horisontin kohtaan pienenä pisteenä, ja katoamassa sen taakse. Mieleni teki ottaa valokuva tuosta epätodellisesta tilanteesta, mutta en tahtonut rikkoa tilanteen illuusiota, enkä uskonut voivani sitä taltioida samalla tavoin kuin sen sillä hetkellä omin silmin koin. Toisella suunnalla tunturien katkeamaton ketju kumpuili kohti horisonttia eikä mitään liikettä tai ääntä voinut havaita missään. En katsonut kelloa, en miettinyt taukoni pituutta. Aika oli menettänyt merkityksensä maailmassa jossa kaikki oli ikuista ja muuttumatonta. Tiesin, että se tulisi olemaan tämän vaellukseni hienoin hetki. Näitä hetkiä ei koe usein vaelluksillakaan, mutta joskus, kuten aikanaan Ridnin laella keskiyöllä, sen vain tiesi että on kokenut jotain hienoa.

Kun tunsin levänneeni riittävästi, nousin ylös rauhallisesti ja aloin etsiä katseellani Mikaa horisontin suunnalta. Lähdin hyvillä mielin vaikkakin väsynein jaloin ottamaan vaellustoveria kiinni reippaalla vauhdilla. Jonkin ajan kuluttua sitten saavutin Mikan ja vaihdettiin taas kuulumisia. Kerroin jääneeni jutulle Kolmannen Miehen kanssa ja siksi tulleeni hieman jälkijunassa. Mika oli myös ihaillut ylänkömaisemaa linssin läpi ja ymmärsi yksinäisen miehen tilitystä kun kerroin taukotunnelmistani. Ajatukset alkoivat kuitenkin siirtyä jo ruokaan ja tulevaan ruokataukoon Akun kammilla. Matka sinne kesti vielä tovin mutta lopulta olimme perillä ja saimme nähdä eksotiikkaa huokuvan yhden tähden majoituskorsun eli vanhan Akukammin. Päätimme suosiolla siirtyä uuteen Akukammiin kokkailemaan ja viettämään hyttysvapaata levähdystaukoa. Koska jalat olivat melkolailla palasina kaikesta kokemastaan kului tämä tauko pääasiassa laverilla selällään maaten jalat pystyssä. Väliin syötiin ruoka ja sitten oltiin taas hetki jalat pystyssä.

Vain minä ja erämaa	Perässä tullaan vaikka välillä väsyttääkin...
Old School	New Style

Jokainen kilometri oli nyt alkanut tuntua merimaililta. Suunnitelma päivämatkasta oli melko lailla veteen piirretty. Alustavasti olimme suunnitelleet tulevamme ainakin Akukammille saakka missä siis nyt olimme. Pyrkisimme kuitenkin jatkamaan noin 6km Njavgoaivin tuvalle ja mahdollisena optiona pidimme vielä pientä lisärunttausta takaisin aina Ruktajärven rantaan. Siinä vaiheessa tosin oli jo selvinnyt että sinne asti eivät jalkamme tänään jaksaisi. Mutta Njavgoaivi olisi hyvä saavuttaa vielä sen päivän aikana jotta ei jäisi liikaa kuljettavaa viimeiselle päivälle. Akukammikin oli sen verran kuitenkin askeettinen että sekään ei suuremmin houkutellut jäämään yöksi. Päätimme siis poltella ”keskiyön öljyä” ja tehdä tästäkin päivästä taas helvetillisen vaikka niin oli puhetta että ne ajat olisivat jo takanapäin tältä reissulta. Laskeskelimme käyttävämme enintään sen 2 tuntia jäljellä olevaan siivuun, joten sen kyllä jaksaisi vaikka piikkimatolla painella. Eikö? Se on vain 120 minuuttia. Vain 7200 sekuntia.

Akukammi jäi taakse ja lähdimme epävarmoin mielin kohti etappia jonka tiesimme jo etukäteen olevan pirullinen ja pistelevä. Maasto sinänsä ei toisi pahaa tarjottavaa, pientä nousua, pientä laskua. Enemmän meitä verottaisi totuttuun tapaan jalkojen kunto. Mielessä kuitenkin oli kiitos itselle ja reittisuunnittelullemme siitä että olimme valinneet Guivin reitin kulkemisen näin päin kuin sen olimme menneet, vastapäivään. Olimme nähneet maisemat edustavimmillaan, olimme kärsineet rankat maastot aiempina päivinä ja nyt kun olimme heikoimmillamme, saimme sentään lohtua helpommista maastoista. Toisin päin kierrettynä reitti olisi saattanut olla vielä tuskaisempi. Tämä siis vinkkinä Guivin kierroksen tekijöille. Ja tietysti, jos ei kanjoni kiinnosta vaan pelkkä Guivilla käynti niin kaikista helpointa on tietysti välttää kanjonin polkua kokonaan ja mennä vain pistona tämä paluureittimme mennessä ja palatessa. Tosin en kyllä ymmärrä miksi joku haluaisi missata hienoja maisemia vain yhden korkeamman tunturilakituksen vuoksi. ...Tai voinpas. Sellainenhan meikäläinenkin aina välillä on.

Ehkä kilometrin vauhdikkaan alun jälkeen totesimme toisillemme kuin yhdestä suusta, että mitäs helkattia tämä on? Jalat veivät kuin juhannustansseihin ja kipu oli minimaalista. Matkanteko suorastaan eteni. Jostain syystä olimme saaneet aivan järkyttävän moodin päälle. Niin sanotusti ”boogien” kuten Mika sitä kutsui. Oli miten oli, tämä kunnon boogie alkoi näyttää tehokkuuttaan ja kellosta katsomalla huomasin että keskinopeus oli jo parantunut sinne 5 km/h:n paikkeille. Oliko se jo munaravia? Ei kait vielä. Mutta lähellä kuitenkin. Nopeustaulukosta Vongoigan vaellukseltahan sen voi aina tarkistaa. Mistä tämä boogie sitten oikein ammensi voimansa? Se oli melko helppo selittää. Alkumatkastakin oli tullut vedeltyä aina kilometri siellä ja toinen täällä pienessä alitajuisessa nirvanassa. Mutta nyt siihen pyrki aivan tietoisesti. Ja koska askeltahti tosiaankin oli meillä molemmilla melko identtinen ja rytmitaju hallussa niin aika hyvin se lähti marssitahdilla se vaellus etenemään. Ja minä taktisesti otin kakkosmiehen paikan joten sain lukittua aivot snoozetilaan ja tuijotin vain edellä painelevan Mikan kantapäitä, annoin selkäytimen ottaa vallan ja luuppasin päässä vaihtelevia marssi-iskelmiä.

Varma valinta boogien alkutahdeiksi oli tietysti vasen-vasen-vasen-kaks-kolme ja välillä varioiden vasen-oikee-vasen-oikee. Ja vaikka miten yritin muuta niin kummasti tuo päänsisäinen käskytys tuli aina sillä armeija-aikaisen yliluutnanttini äänellä. Ilmeisesti hän oli siis se henkilökohtainen kolmas mieheni. Eli jos sinä viestikomppaniani luti satut tätä lukemaan niin tiedä olevasi syvällä psyykkeessäni aina hautaan saakka. Noh, mutta, aina väliin onnistuin laittamaan päässäni soimaan toisen levyn, ja sieltä lähti soimaan tietysti tämä Full Metal Jacketista tuttu ”I don’t know but I’ve been told...”. Kyllä sen joka jätkä tietää. No silläkin pääsi aina parisataa metriä vaikka ei juuri mitään sanoja siitä muistanutkaan. Mutta sitten keksittiin omat jos ei muuten. Ja viimeisenä valttina synkimmällä sorron hetkellä päähän kajahti aina vaellustemme todellisen kolmannen miehen eli Jarnon suosima arjalaisrodun ikivihreä marssilaulu ”Erika”. Tunnetaan Suomessa myös Kaarina-nimisenä lurituksena. Ja tuo marssilaulu kun päässä pärähti soimaan niin tunnelma oli kuin 30-luvun saksalaisessa marssiparaatissa, tärkätyt housut rivistössä ja särisevä ainoastaan keskitaajuudet toistava järjettömän äänekäs megafoni vieressä. Siinä ei parannut hötkyillä. Se oli kellontarkkaa voima-askellusta. Kun sitten välillä kyselimme toistemme päänsisäisistä tapahtumista matkan edetessä ja tarjosimme vaihtareita toisillemme marssibiiseissä niin kas kummaa Mika oli heti ensimmäisenä heittämässä minulle tuota Full Metal Jackettia. Kas kummaa, heh. Mutta meikäläisen vastapalloon heittämä Erika olikin aivan yllättäen Mikalle tuikituntematon. Se oli selkeä puute kaverin yleissivistyksessä ja asian korjaaminen olikin matkamme loppupäivien eräs olennaisimmista tehtävistäni.

Hyvä näin. Väänsimme siis tietoisesti synnytetyllä boogiella päivämme loppusiivun Njavgowhaeveriin melkoisen jäätävällä tempolla ja alle kahteen tuntiin. Kun tuvalle viimein päästiin oli myös siellä onneksemme tyhjää, kuivaa sekä mukavan valoisaa. Kerrassaan pätevä tupa siis. Ainoa miinus tuli vesipaikasta jonne opaskyltti tuvan ovessa näytti matkaksi 800 m (!). Unbefuckinglievable. Siispä säästelimme vettä emmekä isompia kokkailleet, lähinnä kupit kuumaa, leipämeininkiä ja sinne kuuman kupin sekaan sitten ansaitusti miestä väkevämpää taskumateista, kun kumminkin viimeinen maastoilta oli tiedossa.

Foxy Lady	Samantha Fox

Ilta eteni todella leppoisasti korttipelin ja paskanjauhamisen merkeissä tuvan pöydän ääressä ja päätimme ehdottomasti yöpyä tuvassa kun kerta tilaa oli ja ulos ei enää mieli tehnyt telttaa lähteä pystyttämään (olisi ehkä pitänyt). Siinä illan päätteeksi vielä katselimme kun kettu kierteli tuvan ympärillä ja sainpa siitä räppästyä muutaman hämärän valokuvankin. Kaikki oli siis auvoista, kun siirryimme yöpuulle ja vielä tissuttelimme makuupusseissamme viimeisiä tilkkoja jäykkäpulloistamme ja kuuntelimme muzakkia kännykästäni. Ja siinä sitä sitten aloin minäkin pilkkiä ja vaipua unen valtakuntaan... KUNNES klonksponksdom siellä tuvan ulko-ovella alkoi kuulua kolinaa ja puhetta. Voi nyt perkele!

Sieltä kolisteli sisään sellainen keski-iän ohittanut pariskunta. Justiinsa. No unet katkesivat siinä samantein. Kello oli muutenkin jo melkein puolenyön niin ei siihen aikaan enää painella tupiin nukkumaan. Ei näin. Jos on pakko lähteä maastosiivulle yön selkään niin sitten telttaan nukkumaan tuvan pihalle tai jos aivan pakko niin äkkiä keittään ne ruokavedet siellä tuvassa eikä sekään ole toivottavaa. Siinä meni se rento fiilis.

No ei mitään, alkavat siinä jotain pikaista kokkailla ja vielä elättelin toiveita että jos menisivät telttaan. No eivät mene, alkavat kamojaan purkaa siinä. Sitten se äijä on perus ”isäntä” joka alkaa siinä väkisin juttua vääntämään kun tekis mieli molempien vain nukkua. Ei perkele. Tajua. No sitten tajuaa ettei olla juttelemassa ilmojen pitelemisistä tai mistään muusta syvällisestä. Kuunnellaan vaan sivukorvalla kun kommentoivat keskenään märkiä vaatteitaan ja kumisaappaitaan ja jussipaitojaan ja rakkoisia jalkojaan ja diibadaapa. Joo, nyt naama kiinni ja nukkumaan. No, me nukumme alalaverilla niin nämä yön sankarit sitten kinkeävät sinne ylälavereille ja se ”emäntä” siihen Mikan yläpuolelle ja tuntuu pyörivän ja vaihtavan asentoa jatkuvasti niin alkaa jo hermo mennä. Ja joka kerta se laveri natisee kun ei se nainen nyt kevyimmästä päästä ole sekään.

No mutta, se mies sitten varsinainen tapaus on. Se kierii yhtä lailla kuin emäntänsäkin, mutta kaupan päälle kuorsaa aivan saatanan lujaa. Ei nyt helvetti. Ei nyt. Ja sitten se kolmen minuutin välein havahtuu ja herää siihen kuorsaamiseensa ja sitten puuskuttaa siellä tuskissaan ja jupisee kuinka on jalat niin kipeänä että ei voi nukkua. Ja sitten se välillä kinkeää alas petistä istuskelemaan siihen alalaverille ja välille hakee emäntänsä laukusta jotain särkylääkettä ja kaikkea paskaa. Ei jumankauta nyt oikeasti. Ei saatana.

Se kuorsaus, puuskutus, kieriminen, sitä jatkuu sitten ja pitkään. Meikä on aivan hiilenä ja yhdessä vaiheessa katson kelloa ja huomaan että se on aamuneljä. Ja minuuttiakaan en ole siis nukkunut. Totean että ei kai tässä kannata enää nukkua yhtään, sinnitellä vaan pari tuntia ja sitten aikainen aamupala ja näiden torspojen alta pois ja maastoon pikaisesti. No kumminkin kaivan korvatulpat sieltä laukkuni kätköistä mitkä tietenkin olisin jo voinut muistaa alkuyöstä laittaa korviini. Ja en tiedä vaimeniko ääni sitten juuri sen verran vai aloinko olla niin poikki että iskihän se uni kuitenkin.

5. Mikan peliliike ja Ivalon keidas

Lopulta kun aamulla taas heräsin niin havahduinkin siihen että siinä tämä isäntä ja emäntä nyt sitten kolistelevat aamupalakattiloitaan ja ehtivät perhana sitten ensimmäisenä kokkailemaan. Kello on jotain kymmenen jo että siinä meni toiveet aikaisesta lähdöstä korvauksena menetetyistä yöunista. Voi perkeleen perkele. Ja tietysti siinä jahkailevat ja turinoivat vanhan kansan malliin niin että se aamupala venyy ja venyy. Ja meikällä palaa hermo.

Ei siinä sitten muuta voi kuin tylysti nousta kalsareissa makuupussista, alkaa heitellä kamoja kasaan ja antaa ”hienovaraista” vinkkiä näille luupäille että nyt saatana oikeasti sitten se ruoka naamaan ja pois alta. Mika uskaltautuu myös pakkausprojektiin esimerkkini turvin ja sitten kun lopulta näistä pässeistä päästään eroon niin sadattelemme kilvan toisillemme sitä miten perseelleen meni tämä yö ja aamun liikkeellelähtö sitten tämä maalaispariskunnan ansiosta. Mikallakin oli ollut suunnitelmissa sinkaista aikaisin ylös kokkaamaan mutta oli sitten parin minuutin marginaalilla hävinnyt sille emännälle. Damn... Jotenkin siitä touhusta iski sellainen vitutus päälle että se kantoi mielessä yllättävän pitkään, itse asiassa aina koko maastoreissun loppuun saakka. Taisi se vielä Saariselän mökilläkin illalla vituttaa. Joo, kyllä se sielläkin vitutti, ainakin toiseen kaljaan saakka.

Aamupäivän sivallus olisi taas sellainen perus 6km tujaus Ruktajärvelle josta sitten ruokatauon jälkeen paineltaisiin reippahasti parkkipaikalle ja kohti sivilisaatiota. Suurempia rituaaleja ei tarvinut aamuun ympätä, kevyt aamupala, kengät jalkaan, rinkka selkään, aamuisen vitutuksen ylläpito ja suunnaksi polunpää tuvan edustalla. Ja heti ensi askeleilta lähtien alkoi päässä armoton boogie. Millään muulla ei sitä settiä enää jaksanut survoa eteenpäin. Armoton vitutus ja boogie. Sillä mentiin ja vauhdikkaasti mentiinkin. Vähän ennen Ruktajärveä tavoite oli ainoastaan ohittaa pikaisesti se tutkapariskunta että ehdittäisiin pitämään ruokatauko kokonaisuudessaan Ruktajärvellä ennen kuin nämä kuukkelit varmasti väkisin änkeisivät jutulle. Ja vähän ajan kuluttua sitten mentiin jo heittämällä heistä ohitse.

Ruktajärvellä oli sama meininki kuin alkumatkasta, useampi teltta maastossa, tuvassa porukkaa ja onneksemme kota oli vapaana. Sinne siis kokkaukset heti tulille ja piiloon jotta isäntä ja emäntä eivät meitä silmiinsä tavoittaisi. Ja ehdittiinhän siinä trangia saada juuri tulille niin eikös nämä lakanpoimijat sitten siihen väkisin änkeä. Ja taas alkaa tulla sitä niin turhaa läppää. Ja kun ei kiinnostaisi ja haluttaisiin vaan syödä rauhassa, hiljaa ja nopeasti. Ja ei, ilmoja pidelly, ja lakkaa on soilla heikonlaisesti, ja tämmöset saappaat on minulla, ja mikäs tuollainen trangia teillä, ja minä olen vähän sitä ja sitä harrastellu, ja silloin nuorena poikana taas tätä ja tuota... Ei kun oikeasti, nyt jumankauta poistukaa elämästäni. Pyydän. Meikä ei virka sanaakaan vaan lähinnä pidän naamani ruokakipossa ja parhaani mukaan yritän välttää ilkeitä sanoja. Mika uhrautuu ja juttelee jotain diibadaabaa sen isännän kanssa esittäen niin saatanan kiinnostunutta. Meitä kiinnostaa aivan helvetisti joku Pudasjärven lakkatilanne. Siis se on relevantein tieto tällä hetkellä. Inhoan lakkaa. Inhoan Pudasjärveä. Inhoan kaikkia isäntiä. Inhoan jos en saa nukkua. Inhoan jalkojeni kipua. Saisinko, siis oikeasti, saisinko nyt vain kaikessa hiljaisuudessa potea vitutukseni pois ja päästä täältä ilman suurempaa tragediaa saunomaan, ryyppäämään ja vonkaamaan naista Saariselän tanssiravintolasta?

"Auf der Heide blüht ein kleines Blümelein und das heißt Erika!!!"
Ja päässä alkaa naksahdella...

Vedimme lounaan huiviin ja tiskasimme astiat pikatemmolla ja lähdimme hyvissä ajoin liikkeelle ettemme enää joutuisi reittimme varrella tätä tuskapataljoonaa näkemään. Vaikka minä taisin pääsääntöisesti kokea tästä aiheesta keljutusta, oli Mikallekin koitunut kumminkin henkistä vauriota näistä kohtaamisista, kuten hän sitten paikalta päästyämme jo totesi. No, nyt oltiin kuitenkin loppuetapilla joten ajatukset väkisinkin siirtyivät muihin asioihin. Valitettavasti muut asiat pitivät sisällään suurelta osin jalkoja, kipeitä jalkoja. Loppupätkän polku oli osin mönkijäreittiä ja paljon kuljettua joten kovaahan se maa oli ja välillä kivikkoistakin. Se ei tehnyt herkkua jaloille. Ja nyt ne kilometrit vasta alkoivatkin madella. Vaikka kuinka yritti ja toivoi että oltaisiin jo pidemmällä ja kohta perillä niin ei. Se oli kuin loputonta juoksumattoa. Minun oli jo pakko tihentää taukoja, jalat olivat kuin liekeissä. Mikalle asia ei käynyt yhtä koville, vaikka kävi kyllä koville hänelläkin. Mutta meikä joutui nyt väkisin ottamaan peränpitäjän paikan ja voivottelemaan oloaan. Edes boogien haku ei tuntunut onnistuvan kun toisaalta jalkoihin sattui niin pirusti ja toisaalta alkoi olla niin malttamaton matkan loppumisen suhteen että keskittyminen ei oikein enää onnistunut.

Tuskaisten loppuhetkien jälkeen saavuimme kuitenkin viimeiseen risteykseen josta erkani reitti parkkipaikan läheisyydessä olevalle luontopolun pätkälle. Mikan vankka muistikuva oli että luontopolun reitti ei itseasiassa olisi yhtään pidempi kulkea takaisin parkkipaikalle ja maastoltaan todennäköisesti helpompi, nythän meillä olisi muuten jyrkkiä portaita vielä luvassa alkuperäisellä reitillä. Lisäksi luontopolun varrella oli joku pyhä lähde, Suomen isoin lähde, jota Mika halusi käydä katsomassa. Tällaisen peliliikkeen Mika siis halusi uupuneille miehille loppumetreillä tarjota. En tiedä oliko mieleni heikkoutta vai typerää uteliaisuutta mutta hyväksyin idean. Minuutti sinne tai tänne, käydään nyt se luontopolku sitten. Taisin Mikalle puolihuumorilla heittää että tiedä, jos siellä on yhtään isompia portaita ja jyrkkiä nousuja niin tapan sen.

Ja voi jumalauta kun oltiin päästy ehkä satametriä sitä polkua niin heti lähti jyrkät portaat jonkun hiekkaharjun laelle. Olin jo niin lähellä tarttua pillistä sitä mulkvistia edelläni joka tätä glooriaa oli ehdottanut. Siinä tilanteessa, niillä energiatasoilla, sillä huumorilla... ne portaat oli aikas jäätävät. Ja kyllä se pisti Mikankin kunnolla puuskuttamaan. Kuulin kyllä sen. Ja aivan kuolemassa oltiin. Sitten olikin jo portaat menossa alaspäin yhtä jyrkästi. EI NYT HELV... Ja vähän kiertelyä maastossa ja TAAS jyrkät portaat. No sitten saavuttiin viimein sille ihmeelliselle lähteelle. Ja se on aivan mitäänsanomaton metsälammikko! Nyt Mika sitten kannattaa olla melkoisen hiljaa. Siitä sitten sisulla kingetään eteenpäin ja taas on vähän portaita ylös ja alas. Siinä vaiheessa sanon Mikalle jo että tapan sut. Mika tietää että asianlaita on näin, olihan siitä jo aiemmin puhetta.

Kaikkien koettelemusten ja mielessä pyörineiden tappokeinojen jälkeen saavutamme reittimme maalilinjan Sulasojan parkkipaikalla missä sininen kengurumme odottaa. Heitämme kamat autoon ja otamme peräkontista lämpöiset Euroshopper-oluet huiviin noin kahdella kulauksella. Olemme käyneet Kevolla. That’s for sure. Lyömme ylävitoset ja käynnistämme auton. Nyt suuntana on vain ja ainoastaan Ivalon valinta ja kaljahyllyjen tyhjennys sekä Saariselän sauna. Alkumatka meneekin huolettomasti, mutta noin vartin ajamisen jälkeen armas Almera osoittaa mistä puusta Briteissä koottu romu on tehty. Ja se on tehty siitä paskapuusta. Nykiminen alkaa. Nykiminen jatkuu. Nykiminen pahenee. Moottorivalo päällä tottakai. Kohta varmaan koko kojelauta on kuin joulukuusi. Aivan sama. Nyt ei kiinnosta eikä jaksa kiinnostaa. Pintakaasun pelaamisella pompitaan sitten koko matka Ivaloon jossa saadaan eka paussi ja käydään tavarakeitaan käytävillä hakemassa illan evästykset. Ivalo on city.

Vaikka olen ateisti tai jonkin sortin agnostikko niin rukoilen että paskaläjä kestäisi hajoamatta edes Saariselälle että saisin sen saunani ja saunakaljani tänään. Sitä minä vain pyydän. Ja kyllä se nyt jotenkuten kestää. Saadaan auto parkkiin ja totean että nyt on aivan sama vaikka koko romu lahoaisi siihen paikkaan, sitten mennään taksilla Tampereelle. Rojahdamme mökkiin sisään, pistämme saunan päälle, sohvan alle ja kaljat sisään. Olo alkaa olla ihmismäinen. Boogie is back. Ilta menee äijämoodilla palautellessa ja illan pimetessä kun pää kolahtaa tyynyyn tulee todettua että Mikan mökin patja ja tyyny on ehkä maailman parhaimmat patja ja tyyny. Tämä ajatus tuudittaa minut ennätysnopeaan nukahtamiseen...

Ei lopussa paljoa kuvia napsittu, mutta pakollinen maalikameran otos ja kuohujuomat toki.	Terveiseni Nissanin insinööreille ovat seuraavat: Burn in hell

6. Kengurucruise el magico

Viimeinen aamu. Vaellusosuus on onnellisesti paketissa. Paljon olemme nähneet, paljon hyviä muistoja saaneet, paljon vahinkoa jaloillemme tehneet. Taas voi hyvällä omallatunnolla rötvätä ja vetää sitä kaljaa seuraavat 360 päivää kunnes taas sykitään se 5. Voi tätä miehen elämää. On se vaan hienoa. Ei ruuhkavuosia. Ei joogaa. Ei luomua. Kaljaa 360. Vaellusta 5.

Aamun suurin aprikointi kohdistuu lähinnä enää siihen, kuinka monta kilometriä Nissanin raato kylmiltään käy kiltisti ennenkuin nikottelu alkaa. Koska asia kuitenkin jo minua vituttaa valmiiksi niin istahdan repsikan penkille ja avaan kaljan. Mika saa ajaa nyt sydämensä kyllyydestä. Yritän lohduksi kaivella mp-kolmosistani jotain piristävää. Alkumatka etenee lupaavasti juurikin sen 20km kunnes vihdoin ensimmäisten porostoppien kohdalla kenguru loikkaa tankkiin ja potkii sieltä tiikerin pihalle. Ja sitä on sitten luvassa seuraavat 1000km uskollisen tiheään tahtiin.

Siinä vain pitää asennoitua sillä tavoin että auto nykii nyt, se nykii koko ajan ja se nykii paljon. Kunhan kalja ei läisky syliin niin olen edes jollain tasolla voittaja. Mutta matkan edetessä myös tämä ajattelumalli alkaa kärsiä uskottavuudesta. Auto alkaa jo ennen Sodankylää nykiä todella PAHASTI. Ja sitten alkaa paukkua! Papamm!!! Jostain sieltä takaoikealta renkaan ja akselin välimaastosta kuuluu kunnon pamauksia muutama. Mika höllää kaasua. OK. Jatkamme hetken. Taas auto nykii ja kun Mika ei heti laske kaasua irti niin PAPAMM!!!! OK. Jatketaan vaan. Aivan sama. Mika oppii herkistelemään jalkaansa niin että nykimisen alkaessa päästää kaasun heti, joten jatkossa paukahdukset vähenevät. Tällä hetkellä asia on aivan sama. Niin aivan sama että aivan sama. Jos lahoaa koko paska niin aivan sama. Se on aivan sama nyt. Täysin sama.

Tästä eteenpäin otamme vain tavoitteeksi aina seuraavan isomman kylän ilman konerikkoa ja päässäni lasken eri hintavariaatioita sille että menemmekö junalla vai taksilla Rovaniemeltä Tampereelle ja saisimmeko autojunalla raadon mukaan vai jättäisimmekö sen suosiolla jollekin paikalliselle korjaamolle. Näitä pohdin ja mietin. Nykiminen ja paukkuminen selkeästi lisääntyi heti kun nopeus ylitti 80km/h joten pyrimme ajamaan enintään tuota nopeutta. Lisäksi löysimme melko tarkalleen 3500rpm kierrosalueen jolla ERITTÄIN TARKASTI pysyessä saattoi ajaa jopa kilometrin kaksi putkeen ilman yhtään nykäisyä. Näitä jippoja hyödyntäen pääsimme eteenpäin ja illan pimetessä ensin Jyväskylään ja sitten lopulta Tampereelle yötä vasten. Autolla ajettu paluumatka oli vähintään yhtä raskas kuin päivä maastossakin, niin matkallisesti, ajallisesti kuin ajoteknisestikin. Hengissä kuitenkin oltiin ja romukasani oli kotipihan parkissa odottamassa jonkinmoisia jatkotoimenpiteitä, mutta niiden aika ei ollut enää sinä päivänä.

Karvaveljeni Mika sai keräiltyä omat kamansa sekä jo alunperin lähtiessä keittiöni lattialle unohtuneet vaelluseväänsä mitkä eivät onneksi olleet pilaantuvaa laatua ja päätti sen jälkeen aloittaa oman loppuosuutensa vielä astetta etelämmäksi. Loppupuheissa tulevan vuoden vaelluksesta siinteli jo alustavasti Ruotsin puolella Pältsan ja Barras. Ehkäpä, ehkäpä... Minä itse siirryin kuitenkin ansaitulle yöpuulle ja valmistauduin päättämään lyhyen mutta aktiivisen kesälomani seuraavan päivän serkkutapaamiseen sekä sen kruunuun, kotikyläni paikallisessa juottolassa olevaan Hausmyllyn keikkaan...

 
Koppelo, elokuu 2012

MC Karhu & DJ Sorsa are still The Ghetto Posse!

- vaellusten etusivulle -