Ihminen on kumma eläin. Kun sitä jo saavuttaa jonkin päämäärän ja voittaa itsensä (ja Haltin), alkaa aivolohkossa kutittaa oudosti vieläkin suuremmat haasteet. Tämä kutina johti lopulta raapimispuun etsimiseen ja riittävän suuri löytyikin sitten naapurista, Ruotsista, ja toki sieltä se korkein vuori eli Kebnekaise, 2117 metriä.

Reissu oli m-a-h-t-a-v-a ja jälkeenpäin voimme todeta, että koko matkan parhaat pelivedot olivat:
1. kävelysauvat
2. kävelysauvat
3. kävelysauvat

Mutta, aloittakaamme siis koko kertomus alusta...


Tasaisen varman, kuukausien kestoisen suunnittelutyön tehtyämme, minä ja Halti-caselta tuttu Karva-Mika laittelimmekin siis jo viimeisiä kamoja pakettiin ja rinkkaan kotikartanossani Tampereen Beverly Hillsissä, Hervannassa. Oli reissun lähtöä edeltävä ilta ja totesimme että voisimme mennä vielä ”parille” läheiseen räkälään, Atlantikseen. Soitin ystävälleni Jarnolle (myös entuudestaan tuttu ”nilkka-poikki-festareilla-tanakele-yksinvaellus) naapurustoon ja pyysin äijäläpälle kylmän ohrapirtelön ääreen. Siinä sitten istuskelimme kolmisin hiljalleen hämärtyvää iltaa pubin nurkkapöydässä ja Mikan kanssa kävimme läpi Jarnolle vaellusreittiämme ja suunnitelmiamme.

Yllättäen Jarno tokaisi: Ei perkele, toi kuulostaa hyvältä, mä lähden messiin.
Me: Okei.
Jarno: Oottakaa, soitan pari puhelua.
Me: Okei.

Jarno soitti pari puhelua, hoiti työasiat ojennukseen, hoiti itselleen rinkan ja oli valmiina lähtöön. Pelimies. Pelimies. Siinä vielä kuin virallistaaksemme tämän päätöksen siirryimme vielä toiseen juottolaan, Kultaiseen Apinaan ja siellä seurasimme hetken karaokea.




Usvaisen punertava aurinko nousi Hervannan hiekka-aavikon takaa ja sävyt sekoittuivat messun ääniin läheisestä minareetista, kun siristelimme unihiekat pois silmistämme ja aloimme lastata rankan reissun retkieväitämme uuden karhean ja kipakan ranskattareni, Lagunan peräloosteriin. Minä, Mika sekä Jarno saimme todeta nahkaverhoillun sisustuksen ja uskomattoman moottoriväännön suomaa ajonautintoa jo alkumetreiltä. Tähän päälle vielä pudottelin varmalla otteella cd-kokoelmastani kasaripassoa joka käänsi menovaihteen lopullisesti päälle.


Ajoimmekin sitten melko lailla yhtä kyytiä tukka tuulessa hulmuten ensin Vaasaan, siitä Ouluun ja edelleen Tornioon. Siellä muutama ilmiö aiheutti säröjä Matrixiin. Ensinnäkin, näimme siellä Kouvolan Tykkimäen ison mainosplakaatin. Eh..., ei ihan markkina-aluetta, eihän. Toiseksi, pysähtyessämme tankkaamaan, näimme huolto-aseman vieressä liikkeen, jossa luki isolla Tampereen Säästötex. Mitä. Mitä? Ei näin. Ei todellakaan näin. Nyt on joku koodannut väärin ja pahasti. ”Tech Support!”


Noh, jatkoimme siitä matkaamme Ruåtsiin ja alkoi kuskinkin pakaroita jo puuduttaa (siis ajo). Reittimme vei Kiirunan kaivoskaupungin viertä ja päätimmekin nyt, kun kerta siellä olemme niin kurvata kityyn ja käydä visiitillä. Illan meininki alkoikin jo selvitä saman tein kun pääsimme kävelykatujen tuntumaan. Siellä oli jotkin festarit menossa kylässä ja tämähän tarkoitti lähinnä vain hyvää tekosyytä vetää lärvit. AIVAN KAIKKI olivat kännissä, pahasti, badly. Vastaan tuli teinijoukko, humalassa. Vastaan tuli keski-ikäistä poppoota toisiaan kaverillisesti kaulaillen, jurrissa. Vastaan käveli ihmisiä, seilissä. Aivan järkyttävä humala koko kaupungissa. Ehkäpä se on niin että mitä pohjoisempaan ja ankeampaan maastoon mennään niin sitä rankemmat huvit. Totesimme, että ehkäpä lyhyen visiittimme suurin tavoite on nyt se että emme saa tänä iltana turpaan tässä villin lännen meiningissä ulkopaikkakuntalaisina. Varovasti ja hillityin elein suunnistimme takaisin autollemme, jossa joku paikallisporukka meitä tervehtikin tuttavallisesti sanoen ”hyväe päivaa” kun näkivät suomirekkarit. Siihen totesin takaisin että ”morjes” joka ilmeisesti ei ollut kovin tuttu termi. Siirryimme autoon, lukitsimme ovet, ja ajoimme pois tästä paholaisen pesästä.


Taakse jäivät puolikkaat, louhitut vuoret Kiirunan kaivosten ympärillä ja eteen alkoi pikkuhiljaa avautua retkeilijäin territoriot. Tiet pienenivät ja suorat mutkistuivat kun aloimme lähestyä määränpäätämme, Nikkaluoktan kylää, jossa sijaitsi parkkipaikka, infopistehöttöä ja ravintolapuljua. Ajoimme auton parkkiin, ja horisontissa häämöttivät lumilakiset ja uhmakkaan teräväpiirteiset pohjois-pohjolan korkeimmat vuorenhuiput. Olimme perillä. ”Tervetuloa Jättiläisten maahan”, sanoin.


Illan jo hämärtyessä purimme tarvikkeet autosta ja sovimme että jalkaudumme maastoon ja etsimme hyvän telttapaikan parin kilometrin säteellä matkailukeskuksesta metsään päin. Lähdimme sitten polkua pitkin kohti tunturiasemaa ja Kebnekaisea ja pienen pyrähdyksen jälkeen saavuimme hyvälle joenvarsipaikalle mihin pystytimme ensimmäisen yön leirimme.


Ensimmäinen yö opetti meille paljon uusia asioita. Jarno oli jo aiemmin palanut halusta näyttää meille mitä tai mikä on ”hitler-radio”. Tämä tupakkiaskin muovikelmun avulla toteutettava temppu (audio only) jätettäköön salaisuudeksi. Jarno oli jo aiemmin myös palanut hajusta, ja telttaan kömpiessämme huomasimme että kaikkien yllätykseksi minä, Käry-Pekka, en ollutkaan seurueemme pahimman hajuinen mies. Tämä kostonkierteeksi pahimmillaan äitynyt paukuttelu hiersikin seurueemme välejä ja aiheutti pysyviä aistivaurioita koko keskushermostollemme... Varsin leimallistahan vaellusreissuilla on, että kun rinkan lantiovyö painaa ja papusoppaa syö niin schaisseparaad on valmis. Ensimmäinen yö myös vahvisti sen tosiseikan että 2000-luvun transistoriradio on 6230i. Tämä pippurinen tehopakkaukseni toimitti hyvin ghettoblasterin virkaa kairan yössä kun kasari ja tranke paukkui maastossa unten maille meitä lempeästi johdattaen.



Toinen reissupäivä eli ensimmäinen varsinainen vaelluspäivä alkoi aurinkoisissa merkeissä jälleen kerran. Ensimmäisen päivän etappina olisi 19km matka parkkipaikalta tunturiasemalle. Tosin edellisiltana olimme jo vihmoneet menemään pari kilometriä alle kun etsimme hyvän telttapaikan.

Siinä aamunkoitteessa laittelimme trangialla aamupalaa jokitörmällä ja pientä kasvopesua suorittelimme. Ohitse kulki satunnaisia vaeltajia kohti Kebnekaisea ja jokaisen kanssa piti periruotsalaisen kohteliaaseen tapaan vaihtaa pienet ”hej”:t. Jarno siinä pesaisi itseään ronskisti ilman paitaa ja kun siinä eräs vanhapari tallusteli ohi niin mummon silmät jäätyivät paikalleen samoin kuin koko meno. Isäntä paineli parikymmentä metriä ja kääntyi katsomaan taakseen että minne eukko jäi kuppaamaan. Käskevä ääni kuului suusta kun hän havaitsi mummelin kiinnittävän ihan liikaa huomiota paljaaseen ja viriiliin yläkroppaan eikä vaellukseen. Siinä taisi mummulla vilahtaa silmien edessä filminä kesä –36 ja heinälato.


Pikkuhiljaa matkamme pääsi taas etenemään ja metsämaa alkoi harventua maaston loivasti noustessa. Pääsimme pienen järven laitaan, josta olisi päässyt myös veneellä maksua vastaan järven toiseen päähän, eli n. 6km tyylillä the easy way. Ei toki. Me tulimme vaeltamaan, emme turistireissulle. Lisäksi koko matkan ajan ylitse pörräsi suuntaan ja toiseen useampaa helikopteria vieden kartanovolvokansaa tunturiasemalle tai jopa suoraan Kebnen laelle. On siinäkin sitten tosi pro ja voittajaolo kun laskee varpaansa kopterin ovelta tunturin laelle ja ”valloittaa” Ruotsin katon. Jes. Kyllä se on tuska joka määrittelee kaikki muut tuntemukset. Järven reunaa etenimme ja edessä näkyi nyt selvänä ja suurena koko tunturimassiivi. Näimme myös määränpäämme, eli Kebnekaisen Sydtoppenin, etelähuipun, mutta reitti sinne oli vielä hieman epävarma. ”Eihän se tuolta noiden parin perhanan korkean huipun kautta voi mennä, eihän...?” Totesimme, että ei nyt sentään, on sinne helpompi sen reitin oltava, ja jatkoimme tallustelua.


Reittiämme alkoi jo reunustaa silloin tällöin korkeita vesiputouksia ja pystysuoria kallioseinämiä. Nyt alkoi näyttää hyvältä (siis pahalta). Näitä maisemia ja tätä meininkiä varten tänne tultiin. Pikkuhiljaa saavuimme järven toiseen laitaan ja suuntasimme kohti venelaituria, jossa ajattelimme pitää pikku paussin ja ehkä pesutuokionkin. Siellä näyttikin olevan muutamia retkeilijöitä jo huilailemassa. Ja sitten. Reissun kohokohta. TISSIT. Kyllä. Siellä vilahti ***tissit***. Pari rempseää ruotsalaiskaunotarta siellä vaellustauollaan otti hieman aurinkoa dash pulahti joen vilvoittavassa vetösessä dash aivan sama koska en minä siinä nyt enempää ehtinyt pohtia. Underbara kvinnor på stranden. Juuh... No, siinä sitten ei aivan viereen kehdattu ängetä huilailemaan jokitörmälle vaan AINAKIN kolme metriä sivuun. Oli siellä joitain muitakin vaeltajia ja pari äijää siinä uikkareillaan hieman kokeili vettä varovasti. Meillä nyt ei ollut uikkareita muassa joten käärin hieman puntteja ja otin paitaa pois ja kahlailin matalassa ja heittelin vettä käsivarsilleni. No Jarno taasen, niin, Jarnopoika se veti itsensä aivan munasilleen ex tempore ja siitä sitten au naturell paineli sinne joen keskelle syvyyksiin pulikoimaan. Peliveto. Ja ruotsalaiset katsoivat, ja ihmettelivät, ja kuulivat kun höpötimme suomea, ja eivät enää ihmetelleet.


Virkistäytyneenä jatkoimme matkaa. Olimme tosiaankin ottaneet mukaamme kävelysauvat. Ennen lähtöä monissa netin matkakertomuksessa kehotettiin ottamaan ne mukaan reissuun. Auttaisivat nousuissa ja kivikoissa. Noh, itselläni ei kokemusta dementiahiihdosta ollut joten hieman aluksi olin epäileväinen. Lisäksi sauvakävely on mielestäni vajaamielisten hommaa joten avoimin mielin tässä siis liikkeellä oltiin. Otin kuitenkin siskoni kepit lainaan samoin kuin Jarno ja Mika olivat tahoillaan tehneet ja aloimme asteittain totutella niiden käyttöön vaeltamisen apuna. Aluksi hyöty oli melko kosmeettista, mutta mitä pidemmälle matka eteni, sitä vähemmän haittasi olla vajain mielin.

Päivän päätteeksi saavuimme tunturiasemalle eli ”base camppiimme” ja totesimme että melko paljon pytinkiä ja palvelua oli tännekin jo pykätty. Mitään majoituspalveluita emme halunneet käyttää joten aloitimme taas telttapaikan etsimisen. Ja sellainenhan lopulta löytyi parin sadan metrin päästä tunturikoivikkorinteestä pienen puron vierestä. Siihen telttameisinki pystyyn ja iltapalaa kokaten. Jarno kokkasi samalla repustaan esiin Jallu-pullon ja väänsi reissun n+1:net sipat.




Uskomattoman hyvä tuuri ilmojen suhteen jatkui osaltamme edelleen. Aurinko helotti ja tuulet olivat tyyniä huiputuspäivän aamuna. Suunnitelmana oli jättää teltta paikalleen ja tuupata sinne kaikki turhat tavarat odottamaan iltaa kun palaisimme laelta kevennettyjen rinkkojemme kera. Arvioimme että päivämatkamme tulisi olemaan vähintään 12 tuntia. Matkaa oli laelle ja takaisin noin 25km. Tämä tosin todella rankkaa nousua ja laskua joten mikään kakunpala tämä etappi ei olisi.

Juuri ennen lähtöä kysäisin Mikalta oliko kartta mukana. Mika sanoi että ei, emme tarvitse. Minä sanoin että otetaan nyt. Mika lopulta myöntyi ja pakkasi karttamme mukaan. Onneksi. ”Karttamme” oli muuten mallia .jpg ja .gif. Eli mitään kalliita karttoja ostella vaan netistä ladataan jotain pikkukuvia ja printataan ne mukaan. Oikein.

Polku lähti viemään tunturiasemalta kohti Kebnekaisen massiivia laakson pohjaa loivasti nousten. Painelimme reippaasti pari kilometriä polkua ja aloimme jo ihmetellä kun missään ei tullut vastaan paljon mainostettua tienhaaraa ”Västra Leden – Östra Leden” jossa polku haarautui ”helpoksi” ja ei niin helpoksi reitiksi laelle. Käytännössä vaikeampi reitti vaati vuorikiipeilijän varusteet jäätikön ylityksineen yms. Me halusimme sen reitin mistä selvisi hengissä. Mutta, mitään risteystä ei tullut. Jatkoimme polkua. Pari siltaa ja joen ylityksiä. Oikealla puolellamme kuru josta meidän lähes satavarmasti olisi pitänyt mennä, alkoi jäädä jo sivustaan. Sitten ei enää näkynyt punaisia reittimerkkejäkään tällä polulla vaikka alkumatkasta näkyi. Hetkinen. Mika reagoi tilanteeseen ensin ja alkoi kaivaa karttaa. Onneksi. Jahas. Ei meidän mitään jokia olis pitänyt ylittää. Ollaan nyt aivan väärällä polulla. Tämmönen joka vie koko Kebnen ohi ja jonnekin. Ahaa. Miten? Miten voi olla? Ei ollu kyllä mitään muitakaan polkuja valittavana. Peliliikkeiden aika. Pakitettiin sitten jokunen tovi että pääsimme taas niitä siltoja pitkin jokien yli. Siitä vain suunta kohti kurua ja vuoren rinnettä laakson reunalla. Itse olimme taas laakson pohjalla joenuoman paikkeilla. Lyhyeltä ja vaivattomalta näyttänyt nousupätkä kohti mahdollista ylempää polkua olikin sitten sitä itteänsä. Eli peruslappiluonto ja suomaasto mättähinensä ilahdutti aamupäiväämme. Litsin lätsin ja hellät tunteet seurasivat mielissämme kun sivakoimme yläviistoon mutu-fiiliksillä polkua etsien. Viimein sitten tavoitimme sen polun ylempää tunturin rinteen juurelta, sen jossa reittimerkit olivat. Tunti tuhraantui. Ja kengät. Ja hermot.

Hieman olo helpottui kun pääsimme varmuudella oikealle polulle. Mutta vain hetkeksi. Pian alkoikin sitten todellinen nousuosuus. Ensimmäinen kolmesta. Nousisimme nyt ensin jyrkkää joenuomaa tunturilaaksoon, ehkä kolme-neljäsataa metriä. Sitten olisi vuorossa jyrkin nousu parisataa metriä parin tunturin väliseen satulaan ja siitä vielä pari-kolmesataa metriä toisen niistä tuntureista laelle 1700 metriin. Sieltä lasku sen tunturin ja Kebnekaisen väliseen toiseen satulaan pari-kolmesataa metriä alas ja lopuksi 600 metriä nousua itse Kebnen laelle. Nasty. Aiemmin mainitsemani ”ei se tuolta se polku voi mennä” –keskustelu alkoi sitten noustessamme konkretisoitua hötöksi, kun ei sieltä tunturien takaa mitään leppoisia reittejä näyttänyt tulevaan esiin vaan polku junttasi itsensä keskeltä niitä kahta hurjaa 1600-1700 metristä matterhornia ja vieläpä siitä sen korkeamman niistä laelle. Ei perk...


Noh, tämäpä unohtui kuitenkin nopeasti. Ensimmäinen nousu jo alkoi osoittaa luonteensa. Se ei ollut järkyttävän jyrkkää ja kävelysauvat vielä helpottivat menoa, mutta maaperä oli todella irtotavaraa ja pikkukivet ja hiekka polulla pistivät kyllä fibaa punttiin. Ja, jotta homma ei menisi liian helpoksi niin vieressämme alla oli välillä lähes pystysuoraa kivikkojyrkännettä noin reilu viiskyt metriä jonka pohjalla kurussa valtoimenaan velloi koski pauhuineen. Välillä polun leveys oli yksi jalka, ja polun etäisyys äkkijyrkästä puolikas. Nyt alkoi Kari-Pekalla olla jo aika pahaa jännäkakkaa housussa sillä tämä oli too much too soon. Jos JO TÄMÄ ”pieni” alkunousu olisi tätä pelkoa perseessä niin ei juma. Mitähän olisi luvassa. Ensimmäinen kohtalonhetki oli käsillä. Mika ja Jarno talloivat reippaasti ja ainakin ulospäin viileästi rinnettä eteenpäin. Itse olin jo sammalseikkailusta väsynyt ja verensokerien laskiessa entistä hermoheikompi. Yritin sinnitellä perässä ja pysyä polulla.

Nousun jatkuessa polku hieman parani ja pahin fiilis alkoi olla ohi. Hyvä niin. Tuntui siltä että ehkä tästä jotakin tulee, sittenkin. Pääsimme lopulta Kattilalaaksoon eli korkeiden tunturien reunustamaan välietappiin, josta avautui todella huimat näkymät. Nyt näki ensi kertaa läheltä ja konkreettisesti sen että oltiin jossain! Edessä oli itse Kebnekaise korkeana ja jylhänä. Vasemmalla puolen oli nämä kaksi 1700 metristä pikkupirulaista. Korkeamman niistä ja Kebnen välissä oli pieni satula, se väli jonne meidän piti kiertää toisen laen kautta. Satulan pohjalta valui puro ja vesiputous alas Kattilalaakson järveen. Juu, ja ai niin, tuo Kebnen seinä ja koko Kattilalaakson takaseinä oli aivan pystysuoraa seinää useita satoja metrejä. Eli siksi siitä ei siis suoraan painella, mitenkään. Yksi joen ylitys oli kuitenkin vielä tehtävä kun ilmeisestikin joskus olleesta sillasta ei ollut jäljellä kuin betonivalukiinnikkeet molemmilla rannoilla. Ylityksestä selvittiin kuitenkin kuivin jaloin, kiviä pitkin hyppien.


Pidimme pientä huilitaukoa, testasimme sipa-olosuhteet ja valmistauduimme henkisesti nousuun joka näytti jo kaliiberia pahemmalta. Maasto oli isoa ja pienempää kivikkoa mitä sitten kinkesimme ylöspäin kohti näiden kahden jyrkän tunturin välistä pientä satulaa. Satula ja siitä alas tuleva kuru oli lumen peitossa, siellä näkyi muutamia jalanjälkiä, mutta me emme uskaltautuneet astella siihen tuntemattomaan vaan jatkoimme lumenreunalla menevää polkua pitkin ylös. Tai polkua ja polkua, aina tietyin välein oli vain joku punainen läiskä maalattu jonkin kiven kylkeen reittiä merkkaamaan. Reitti jyrkkeni. Kivikko alkoi olla yhä irtonaisempaa ja pienempää. Pahapaha. Jätkät painelivat edellä ja minä taas perässä. Pidimme tarkoituksella keskenämme riittäviä turvavälejä, jotta putoavat irtokivet eivät aiheuttaisi mitään pahaa vahinkoa seuraavalle. Jalka alkoi lipsua yhä useammin. Rinne vain jyrkkeni. Ei helv... Nyt alkoi hiipiä taas pelko puseroon. Aiempi nousu oli paha. Tämä oli PAHA. Sauvakävely muuttui nelinkontin menoksi, siis käsillä kiinni terävistä kivenreunoista ja itseään ylöspäin kiskoen, samalla toivoen että yksikään näistä kivistä ei lähtisi liikkeelle. Maisema alapuolella oli melko hurjaa. Olimme jo rinteen yläpuoliskolla. Jos tästä selälleen kaatuisi tai alkaisi liukua ja pyöriä, voisi olla että stoppi koittaisi vasta laakson pohjalla, pari sataa metriä alempana, kuolleena. Tällainen pieni vapina päällä jatkoimme varovaista konttaamista ja kipuamista yhä ylöspäin. Nyt jopa luunkovat Jarno ja Mika antoivat äänenvärinästään ymmärtää että tässä oltiin aika pahassa paikassa. Kesken pahimman paikan liian yläpainoinen rinkkani heilahti hieman sivulle ja osin olkani yli. Sieltä putosi neulepuseroni suoraan rinteeseen käteni päälle. Voi perkele, ajattelin, mitäs nyt. Kättäni en oikein voinut irrottaa paidankeruuseen, silloin olisi alkanut yksisuuntainen hissikyyti alakertaan. Siinä sitten kättä siirsin seuraavaan kivenkoloon niin että paita seurasi kämmeneni päällä. Alaspäin ei juuri tehnyt mieli katsoa. Varovasti paitaa kämmenelläni siirrellen ja ylospäin itseäni kiskoen pääsin sitten viimein pahimpien kohtien ylitse ja aloimme poikien kanssa nähdä että rinne hieman loiventui ja tulisimme pian ensimmäiseen satulaan.

Kun pääsimme tähän levähdyspaikkaamme eli pieneen tasamaan pätkään kahden tunturilaen välillä, konfiguroin rinkkani välittömästi uudelleen. Eli kaikki paino alas ja vyöt tiukalle. Rankan nousumme jälkeen joka jantteri siinä ajatteli että millähän me tuosta palatessa alas mennään, mutta päätimme murehtia sitä vasta siinä vaiheessa. Mika kun pohjusti, että tämä ei ollut ehkä vielä edes pahin nousu vaan itse loppunousu Kebnelle. Nyt kuitenkin tämä nousu jatkuisi vielä tämän korkeamman tunturin laelle, tosin aavistuksen loivempana kuin alkupätkä, mutta kestoltaan pidempänä ja varmasti yhtä rankkana. Kivikko oli hieman pienempää ja rinnettä kaarteli oikein polku-ura. Sitä pitkin siis. Polku auttoi hieman reittivalinnassa ja toi peliin varmuutta, mutta rankkaa oli silti. Hieman rinnettä noustuamme vilkaisimme alas ja totesimme näkevämme hurjimmat maisemat mitä itse asiassa koko reissun aikana näimme. Viereinen tunturi oli todella jyrkkää ja hurjan näköistä seinämää josta valui vesiputouksia alas rotkon pohjalle jota emme edes nähneet. Olimme itse suunnilleen samalla korkeudella kuin viereinen laki ja mittasuhteet ja suunnat tuntuivat olevan melko hakosessa kun katseli sitä maisemaa. Pelon ja kunnioituksen täydellinen sekoitus. Tämä nousu tosin oli turvallisempaa kuin aikaisemmat joten aivan niin paljon ei tarvinnut pelätä mutta rankkaa ja jyrkkää oli silti. Ja nilkat jatkuvasti vaaravyöhykkeessä irtokivien päällä.


Pikkuhiljaa saavuimme sitten tämän ensimmäisen tunturimme laelle, joka oli tosin vasta välietappi. ”Vain” 1700 metriä ja risat. Tässä vaiheessa Mikasta oli jo muotoutunut navigaattorimme ja kärkimies. Hän poimi reittimerkit maastosta hyvin ja osasi valita sopivimmat reitit. Itse en kauheasti luottanut kykyihini poimia punaista täplää vihertävästä maastosta kun pieniä vajavaisuuksia omaan. Sipa-Jarno taas matkan edetessä alkoi osoittaa olevansa oman reitin kulkija ja paineli välillä reilustikin eri puolilla rinnettä kuin me. Toiset tykkää muhkummasta. Nyt oli jo sellainen tunne valtaamassa mieltä, että perhana hei, mehän tehdään tää. Näin pitkälle päästy että pakko runtata loppuun asti.

Käppäilimme tasaista lakea tunturin toiselle laidalle ja aloimme nähdä itse Kebnekaisea sekä väliin tulevaa satulaa, johon olisi pakko vielä laskeutua ennen lopullista nousua. Ja se laakso vain painui alemmaksi ja alemmaksi kun tultiin lähemmäksi tunturin reunaa. Eih... Pitääkö tässä vielä tällainen bonusraundi vetää kehiin? Ja Kebnekaisekin toisella puolen oli jotain aivan omaa luokkaansa. ISO ja massiivinen nousu luvassa. Huhhuu... Voiko tuosta oikeasti muka painella ylös? Nauramatta? Jarnon lanseeraamat tsemppaushuudot ”Panee panee!” ja ”Mee pussilla jos ei jaksa!” antoivat kuitenkin potkua persauksiin ja siinä sitten alkoi laskeutuminen kohti toista satulaa. Rankan laskeutumisen lopussa laakson pohjalla painelimme sitten pienen lumijäätikön ylitse jossa askel upposi koko ajan polveen saakka. Noin sadan metrin päässä näkyi lumen reuna ja pieni kaistale kuivaa kivikkoa ennen kuin uusi nousu alkaisi. Lumessa oli vasemmalla hieman tummempaa sävyä ja olisihan pitänyt asian laita arvata mutta ei. Jarno paineli edellä ja yllättäen melko vauhdikkaasti ravaten viimeiset metrit lumessa kohti kiviä. Minä siinä perässä ja kohta alkoikin jo jalka painua kunnolla sulaan veteen lumen alla ja sitten samaa juoksua vauhdilla kuiville. Myöhäistä. Kengät ja sukat totaalimärät. Kiva. Mika perässä havaitsi ongelman ja oli jo ehtinyt kiertää kuivempaa kiertotietä. Siinä pientä kokkausta ja kuivien sukkien vaihto. Kenkiä ei ollut varalla joten epätoivoisesti yritin pikaisesti kuivatella niitä tai edes isoimmat vedet valuttaa pois. Rankin nousu edessä. Jes. Tupla-Jes. Majoneesilla.

Matka sitten jatkui yhä ylöspäin ja eteenpäin ja pian huomasin että kyllä se liikkuminen ja oman jalan hikoilu äkkiä lämmitti sen märänkin kengän. Rinne jatkui rankkana mutta aikaisempiin verrattuna ei läheskään niin kuolemanrinteenä kuin olisi voinut olettaa ja pelätä. Mutta pituutta riitti. Nousua oli ja oli. Välillä vähän lumessa, joka oli osin helpompaa ja osin vaikeampaa edetä kuin kivikko. Kävelysauvat olivat varsinkin lumessa todella edukseen. Mieliala oli kuitenkin korkealla koska viimeistä nousua vietiin ja kelikin oli kuin morsian.

Jarno lähti taas omille teilleen ja kokeilemaan alternative reittejä. Se hänelle suotiin. Tosin melkoiseen kivikkoon ja kikkailuun hän tuntui itseään ajavan. Pian hän olikin jo näköyhteyden ulottumattomissa. Me Mikan kanssa jatkoimme puurtamista ylöspäin ja pitkän kapuamisen jälkeen aloimme lähestyä tunturimajaa hieman rinteen puolivälin yläpuolella. Siellä pidimme pientä taukoa ja odottelimme josko Jarnoa olisi näkynyt. Ei näkynyt. Rinne oli nyt jo pelkkää lunta ja siihen täytyi taas hetki totutella kivikkomaaston jälkeen. Jatkoimme ylöspäin ja rinne osoitti jo loivenemisen merkkejä. Tämä nousu oli ollut loppujen lopuksi helpompi kuin pelkäsimme. Ei todellakaan pahin kaikista, ehkä aikaa vievin, mutta ei pahin. Kun aloimme saavuttaa lakipistettä huomasimme Jarnon hieman edellämme ja huikkasimme hänet porukkaamme loppunousun ajaksi.


Pikkuhiljaa saavuimme lumiselle Kebnekaisen laelle ja eteemme paljastui vihoviimeinen etappi. Parinkymmenen metrin jyrkkä nousu laen päällä törröttävälle terävälle lumihuipulle. Jätin rinkkani lumihuipun juurelle, Mika ja Jarno eivät. Äijien täytyi päteä ja painaa laelle rinkat loppuun asti. Jarno siitä kapusi kärjessä laelle, väistellen alas tulevia valloittajia ja Mika perässä. Minä räpsyttelin takana kuvia ja saavuin myös lopulta huipulle missä lisäksemme oli eräs pariskunta sillä hetkellä. Jarno vielä tsemppasi loppumetrejäni ”Panee panee!!!” –kannustuksilla. Olo oli voittaja. Maisema ylittämätön. Laella piti silti olla skarppina, terävä huippu oli vain pari askelta leveä ja reunoilta alkoi jyrkät putoukset satojen metrien rotkoihin. Viikatemies oli siis sielläkin läsnä.


Pienen ihastelun jälkeen Jarno laukoikin jo ”Jallupullo esiin!”, mikä sai viereisen pariskunnan repeilemään. Myöhemmin havaitsimme tosiaan, että hekin olivat ihan suomalaisia. Jaloviinaa siis kurkusta alas reissun kruununa (pois lukien ***tissit***) ja pian olimmekin jo matkalla takaisinpäin. Vedimme yhdessä hujauksessa slalom-tyylillä alas lumihuipun, kun kerta kävelysauvat siihenkin hyvin soveltuivat.


Aloittaessamme laskun Kebnekaisen laelta Jarno päätti pistää hieman omaa vauhtia ja lähti edeltä kohti base camppiä koska pelkäsi tulevansa flunssaan kosteissa kuteissaan. Me Mikan kanssa tulimme hieman rauhallisemmin ja nilkkaystävällisemmin rinnettä perässä. Lumessa oli tosin todella helppoa ja mukavaa liukua rinnettä alas. Aivan eri meininki kuin noustessa. Hyvin pian olimmekin jo päässeet takaisin satulaan, jossa vielä moikkasimme Jarnoa ennen kuin tämä lähti paahtamaan taas edeltä. Nyt alkoi jo huomio kiinnittyä joka jätkällä hieman kirvelevään niskasektoriin ja nenänpäähän. Hyttysiä ei ollut kauheasti ollut, rinkka ei hiertänyt paljoa. Olisiko aurinkoa tullut otettua huomaamatta vähän liikaa...? Ehkäpä...

Pieni paussi jonka jälkeen olimme henkisesti valmiita VIIMEISEEN ja ennen kaikkea turhimpaan nousuun. Takaisin sinne 1700-metrisen laelle ennen koko loppumatkan laskua. Perhana. Kyllähän se nousu sitten lopulta heittämällä meni, mutta keljutti. Ja oli se suht rankkaakin nousua. Taas. Ei tällä reissulla sitten loppupeleissä helppoa nousua ollut. Mutta tämä nousu, aivan kuin Kebnen rinteiden keskikohdatkin olivat silti melko rentoa vaeltamista. Tuon päivän matkalla niin monessa kohtaa harha-askel tai horjahdus olisi aiheuttanut varman kuoleman, että oli oikeastaan ihan rentouttavaa välillä mennä rinnettä, jossa putoaminen aiheutti vain neliraajahalvauksen ja järkyttävää kipua, eikä kuolemaa.


Laskeutuessamme tuolta laelta sitten sinne toiseen satulaan alkoi pelko taas hiipiä persauksiin. Tullessahan ehdottomasti kylmimmät kyydit oli sinne satulaan noustessa ne jyrkät irtokiviset setit. Siellä ei leikitty. Eli kun laskeuduimme tätä ensimmäistä osuutta siihen satulaan ja kävelimme kohti toisen osan reunaa, alkoi pieni huoli olla sekä Mikan että minun ajatuksissa. Tullessa näkemämme jäljet lumessa keskellä kurua joka vei satulasta loppumatkan alas, saattoi olla meille yksi vaihtoehto alas ryömimiselle pystysuorassa kivikossa. Ehkä.

Kävelimme kohti lumen reunaa kurussa. Otimme varovaisia askeleita. Lumessa meni selkeä ura, jota pitkin moni oli mennyt. Vielä emme nähneet kurun pohjalle. Olisiko siellä vain iso kasa ruumiita? Ja me kohta kasan päällimmäisinä? Muutama askel vielä... Luminen ura alkoi kaareutua jyrkästi alaspäin. Tulimme jyrkän kohdan reunalle. Yritimme toppuutella vauhtia sauvoilla. Näimme kurun ja koko kattilalaakson pohjalle nyt. Huhuu... Vieressä kivikossa kulkeva ”polku” ei kuitenkaan houkutellut. Ei TODellakaan. Katsoimme Mikan kanssa toisiamme. Tästä on mentävä. Askeleet eivät enää pitäneet. Rinne jyrkkeni. Menin edeltä. Liu’uin kengilläni. Yritin hidastaa vauhtia. Takamukseni laappi rinnettä. Rinne jyrkkeni nyt todella paljon. Kulku-ura muuttui liuku-uraksi. Persaukseni oli jo lumesta aivan märkä. Totesin että aivan sama. Kellahdin alas ja aloitin hurjan liu’un alas rinnettä. Sauvat kädessäni yritin jarruttaa vauhtia. Se ei auttanut. Ajattelin pelastaa edes ranteeni ja nostin kädet ja sauvat ylemmäs enkä enää jarruttanut niillä. Katsoin ympärilleni. Laskin pyllymäkeä hurjaa vauhtia alas jyrkkää lumikurua alas kohti majesteettista Kattilalaaksoa, jota ympäröivät näyttävät vuoret. Huusin, nauroin, en pelosta, vaan silkasta ilosta. Tätä riemua en saisi kokea uudelleen ehkä enää koskaan. Nautin joka hetkestä. Ilmavirta vihmoi voimalla vasten kasvojani liukuessani yhä alemmas rinnettä. Näytin ylhäällä olevalle Mikalle olevani kunnossa, hän lähti perääni, yrittäen kuitenkin pysyä slalom-tyylillä edes hieman pystyssä. Pikkuhiljaa rinne alkoi saavuttaa loppunsa ja loiventua. Luminen rinne alkoi muuttua asteittain kivikoksi ja lopulta pysäytin vauhtini hieman ennen kuin takamukseni olisi muuttunut kauravelliksi kivikkoon töräyttäessäni. Istuin toistasataametrisen liukumäen alapäässä, keskellä kauneinta tunturilaaksoa, nauroin kippurassa, huusin kuin hullu, pompin. Matkamme pelottavin vaihe oli muuttunut ehdottomasti hauskimmaksi. Tuon rinteen nousuun kulunut puolituntinen oli nyt palatessa ohitse muutamassa minuutissa. Elämäni persmäki.

Loppumatka tunturiasemalle meni melko leppoisissa merkeissä. Yritimme pitää keskittymisen tallella ettemme taittaisi nilkkojamme vielä muutamissa melko tiukoissa laskeutumisissa. Viimeinen pelonpaikka oli enää tämä jyrkän rotkon reunalla kulkenut loppulaskumme kuohuavan kosken rinnalla. Mika siitä paineli kuin äijä. Minä taas inisin ja vapisin perässä. Ihme touhua. Minulta. Ilta-aurinko porotti niskaa ja nyt oli jo TÄYSI VARMUUS siitä että iho oli kärvähtänyt ja todella pahasti. Kirvelee. Lähestyessämme tunturiasemaa emme edelleenkään havainneet minkäänlaista opastekylttiä eri reiteille, joten hieman kummastutti mitä polkua tullessa olisi pitänyt sitten kulkea. No, ei välistä, se reissu oli nyt takana. 14 tuntia lähdöstämme olimme palanneet huipulta takaisin, hengissä.

Teltalle päästyämme Jarno siellä jo kuivattelikin vaatteitaan nuotiolla. Kalmanhaju nousi joka jampan vaatteista kun siirryimme telttaan lepäilemään. Sukat, kengät ja paidat, hieman kosteita, hieman eau de evil. Järkyttävää. Kokkaustuokio oli edessä. Otin tarkoituksella mukaani kotijemmoistani armeijan ylijäämätölkkisapuskaa koska ei sitä syönyt kotioloissa hirvikään. Myös pojilla oli muassaan inttispesiaalit. Mikan kanssa sitten kimpassa jaoimme mummon muusit nöden kera. Nödeklöntit vaan kaavimme tölkistä kylmänä lämpöisen perunamuusin sekaan ja a’vot. Mikankin sanojen mukaan nöde maistuu aina samalta. Oli se sitten kylmänä, paistettuna, maustettuna, viipaloituna. Itseasiassa maku oli jokseenkin okei. Tai sitten vain olin niin sekaisin.

Iltameininkeihin kuului vielä tottakai tuttavuuden tekeminen jallupullon kanssa huiputuksen kunniaksi ja löytyipä minultakin oma selektsiooni internatsionaale herkut eli neljä pikkupikkupulloa virolaisia väkijuomia. Kuumad paigad. Kipakad löylyd. Mika veti iltapalaksi euroshopperin crunchy mysliä. Äijä veti sitä koko ajan. Taisi olla pari kilon pussia ja koko ajan rouskutus päällä. Pelkiltään aamupalaksi. Pelkiltään snäkiksi. Miten vain. Mysli-Mika. Ja Jarno haisi pahalle. Voi luoja se haisi pahalle. Äijä käy sipalla kolmen kilometrin välein ja silti jännäkakkaa riittää kaasuuntumiseen asti. Kyllä oli sellaista raatoa ja ketunpesää teltassa että. Kalma-Jarno. Avautumista. Tilitystä.

Siinä alkoi sitten uni jo putoilla palloon rankan päivän jälkeen. Kävimme yöpuulle ja meikä vielä hieman pelaili kännykän kanssa musiikkia kuunnellen. Mika torkkui ja Jarno ainakin oli sikeässä. Siinä sitten kännykkäni soittoääniä selaillessa sattui eteeni Rooster.mp3. Heh. Tätähän on kokeiltava. Ääni valmiiksi täysille. Kaiutin Jarnon korvan viereen, ja ”play”. ”U-u-kiekuu!!!!!!”  Jarnon silmät rävähtää auki. Mitä helevettiä?!?!?! Mikakin raottaa silmiään hieman epäuskon vallassa. Jarno vieläkin vähän pöhnässä. Kukko? Tunturissa? Mitä? Osin nauru, osin harmistus, saattelevat meidät uudestaan uneen. Anteeksi Jarno.



Aamulla paikat on hieman jumissa. Jaloissa tuntuu että eilinen oli muutakin kuin mutakylpyjä. Kaikilla kirvelee niska perkaleesti mikä vaikeutti nukkumista. Itse pitelin kylmää puolen litran vesipulloa tyynynäni koska se rauhoitti niskaa. Aamulla toteamme että Mika aloittaa kuoriutumisen. Hieman kuin liskoihmiset 80-luvun V-sarjassa. Eli palanutta ihoa irtoaa laikuittan otsalta, korvista, poskilta, niskasta. Hilseilyä. Mika, oletko ihminen? Päällimmäiseksi kuitenkin nousee riemu eilisestä triumphista ja siitä että nyt voi aloittaa kotimatkan.


Uusi päivämme alkaa nyt sateisissa merkeissä. Jarnon pihalle jättämät vaatteet ovat jos mahdollista, vielä eilistäkin märemmät. Kuuma viikko ja sade päälle on herättänyt hyttyset. Äkäisiä ovat. Pikainen leirin purku ja liikkeellelähtö tapahtuu kuitenkin sateettoman hetken vallitessa. Pienet sadekuurot tahdittavat matkaamme kun saavumme nopeassa tahdissa samaiselle järvelle josta laivakyydit kulkevat. Emme toki laivalla ole menossa, mutta odotuskopissa voi pitää hieman sadetta ja kokata lounasta. Nyt rantatörmäällä ei näy paikallisia kissoja vaikka hieman epärealistisia toiveitamme taas elättelimmekin. Sniff. Noh, aina ei voi voittaa, ei edes joka kerta. Munaravimme jatkuu järven toiseen päähän. Osin omasta tahdosta, suurelta osin hyttysten tahdosta. Nyt niitä ON. Huitominen kuluttaa enemmän energiaa kuin kävely. Myös yltiöpäinen "hejhej":n heittely vastaantulijoille alkaa väsyttää sadannenviidennen kerran jälkeen. Tauot ovat lyhyitä mutta pikaisia. Alunperin suunniteltu leiriytyminen parkkipaikan liepeillä jää arkistoihin. Painelemme suoraan autolle ja lastaamme tavarat. Moottoritie on kuuma. Sisko tahtoisin jäädä, mutta hyttyset on liikaa. Eli polkaisemme Rellun käyntiin ja annamme kaksilitraiselle ajateltavaa.

Taakse jäävät nuo uljaat, valloitetut maisemat. Ehkä kukaan meistä ei koskaan enää palaa tänne. Ja vaikka palaisikin, olisiko se tunne enää sama silloin, kun ensi kertaa kohtasimme nuo vaaran tunteet, ja täyttymyksen hetket, yhdessä, nuorina ja elinvoimaisina. Maailma edessämme, täynnä mahdollisuuksia. Sniff. Kyynel.

Saavuimme Kiirunaan, jonka sivuutimme melko nopeasti. Matka jatkui yhä eteenpäin Ruotsin pimenevään yöhön, kunnes tietyssä vaiheessa Koppelokuskin väsymys yltyi liian suureksi ja joukkiomme veti parkkiin tien posken taukopaikalle jossain päin pohjois-Ruotsin syrjäteitä. Väsyneessä olotilassa ja pimeässä tuo rauhaisa lepopaikka vaikutti lähes täydelliseltä. Laitoimme teltan pystyyn ja kävimme yöpuulle. Vähänpä tuolloin tiesimme tulevan aamun kauhuista jotka meitä odottaisivat...



Uni maistui pitkän päivätyön tehneille kulkijoille. Nukuimme sikeästi hieman jo tunkkaisessa teltassamme, kunnes varhaisina aamun tunteina jokin kiinnitti huomiomme. ”Kvuaah.” Mmm..... ”Kvuaah.” Mmm... mitä...? ”Kvuaah.” Ööh... Raotin hieman silmiäni. ”Kvuaah.” Jotain kuului teltan ulkopuolelta. ”Kvuaah.” Jokin piti outoa naukuvaa ja kiekuvaa lintuääntä. Ja nyt toinen samanlainen vastaili oktaavia ylempää. ”Kvuaah. Naah.” Avasin toisenkin silmäni. ”Kvuaah. Naah.” Mitä ihmettä täällä tapahtuu? ”Kvuaah. Naah.” Nostin päätäni hieman. Mikakin oli havainnut äänet ja hieman herännyt. ”Kvuaah. Naah.” ”Kvuaah.” Nyt ääniä kuului lisää. Joka puolelta teltan ympäriltä. ”Kvuaah. Naah. Kvuaah.” ”Kvuaah. Naah.” ”Kvuaah.” Ei perhana! Mikä täällä on meininki? ”Kvuaah. Naah.” Jotain oli tehtävä. Olo oli kuin Jurassic Parkissa. Mitähän pieniä söpöjä tappajasauruksia telttamme ympärille oli pesiytynyt? Mitä tehdä? Silloin, yllättäen sen keksin. Kaivoin esiin 6230iivari-kännykkäni. Siellä meillä olisi apuvoimia, rooster.mp3. Laitoin äänen täysille ja, ”play”. ”U-u-kiekuu!!!”... Hiljaisuus. ... ”Kvuaah?” ... Naah?” Kuin espanjalaisella Que-intonaatiolla. Päätin kokeilla uudestaan. ”U-u-kiekuu!!!” ... ”Kvuaah? Naah?” Sitten alkoi koko lauman konsertto. ”Kvuaah. Naah.”, ”Kvuaah. Naah.”, ”Kvuaah.” Nyt oli hetkeni. Avasin teltan oven ja hyppäsin pihalle pelkissä boksereissani Rooster yhä kädessäni kiekuen. Valtaisat mustanpuhuvat lintueläimet pyrähtivät lentoon ja pakosalle metsien kätköihin. En tiedä mitä riekkoja lie olivat mutta nyt ne oli karkotettu.


Tämä aamuepisodi ravisteli rähmät silmistä kerralla, ja kun aamupalat oli nautittu, olikin soveliasta ja suotavaa lähteä saman tein jatkamaan matkaa kohti kotimaata. Automatkan rasitukset alkoivat pikkuhiljaa näkyä ja loppupeleissä Mika ja Jarno olivatkin unipurilaina sillä välin kun meikäläinen antoi ranskattaren kaartaa omaan tahtiinsa maita ja mantuja vieraalla maalla. No, pian saapui horisonttiin jo Haparanda ja nenään tulvi raikkaan kotimaan ja Kemin tuoksuja. Siitä vain heittämällä rajan yli hupsista ja suunnaksi Tornion jälkeen Kemi. Siellä etsimme uimahallia jossa olisi voinut kaapia viikon kuonat pois ennen sivilisaatioon liittymistä. Mutta mutta, kesäaikana oli halli suljettuna. Päätös ajaa suoraan Itä-Suomeen ryönäisenä kypsyi nopeasti. Matka jatkui Ouluun ja siitä eteenpäin Kajaania kohti. Mutta jo Muhoksen paikkeilla havaitsimme että tuossapa oiva paussipaikka tien varressa. Oli puuceetä, oli pöytiä, oli vesistöä. Siihen parkkiin. Hieman varpaita uitimme lämpöisessä järvivedessä ja puff ennen kuin ehdimme kissaa sanoa olimme jo hakemassa autolta pyyhettä ja painelimme persus paljaana uimaan ja peseytymään järveen. Ja voi pojat sitä freesiyden tunnetta kun sieltä vedestä ylös nousi. Se oli uudelleensyntyminen. Se oli reinkarnaatio. Kaiken törkymöykkyisyyden alta paljastui kuin paljastuikin homo sapiens –lauma. Lähtiessämme jatkamaan matkaa alkoi järven pintaan nousta kalaa vatsa pystyssä...


Kajaanin jälkeen suuntana oli Koli. Se kuului osana meidän on-the-road kansallismaisemakierrokseen. Matkalla Kolille mietimme yöpymistä Joensuussa. Alunperin siellä piti yöpyä kaverilla A. Tämän kuivuttua kokoon pohdimme telttamajoitusta jossain lähiöpuskissa siellä. Itselläni mieleen juolahti kaveri B, Pete. Mika totesi: Aivan. Soitimme Petelle, joka asusteli Joensuussa ja pohjustimme jo seuraavaa yösijaa. Sillä välin siis etenimme kohti Kolia, muinaissuomalaisten kunnioittamaa pakanallista peruskalliota. Auto parkkiin juurelle ja muinaisia juuriamme kunnioittaen otimme parkkipaikalta ilmaisen maisemahissin kyydit. Siitä sitten kolme metriä ylempänä jatkoimme hotellin pihalta portaita ylöspäin aina Kolin laelle. Ja tokihan maisemat olivat hieman vaatimattomammat kuin Kebnekaisen suunnalla... MUTTA tämä oli Suomi! Nämä maisemat olivat innoittaneet kansallisen heräämisemme suuria taiteilijoita ja ajattelijoita. Hengitin kansamme historiaa. No niin. Nähty. Sitten alas ja kohti Joensuuta.


Hieman ennen Joensuuta teimme strategiset. Illalla olisi luvassa MM-fudista. Petellä oli aamuviiden työherätys joten ei ollut ollenkaan varmaa että häneltä irtoaisi pohjanottopaikkaa, peli-iltamia tai yösijaa. Siispä Joensuun Prismasta mäyrää mukaan. Ja sipsiä. Kaartaessamme Peten pihaan ja roudatessamme olutta sisään alkoi Petenkin suu jo napsaa ja niinpä hän lähti hakemaan vielä lähikaupasta siksteriä kyytipojaksi. Kyllä, leiri pystytettiin siis Peten olohuoneen lattialle. Ja tunnelma oli mitä parhain. Ulkona satoi kuin saavista joten kiitos Petelle tästä pelimajoituksesta. Thank you Pete.




Joensuun aamu oli balsamia leirielämän kokeneelle kropalle. Lämmin suihku. Posliini. Sähköliesi. Auto oli pian pakattu ja matka jatkui kohti Savonlinnaa. Leppoisa kesähelle johdatteli meitä kohti kotikansamme uljainta linnoitusta, Olavinlinnaa. Kävelimme pitkin rantakatuja ja nautimme lämpimästä säästä rantakallioilla. Olavinlinnan tornissa liehui viiri kepeässä kesätuulessa. Ja sitten terassille.


Matka jatkui kohti Ristiinaa ja Astuvansalmea, paikkaa mistä löytyy Suomen ehkäpä näyttävimmät kalliomaalaukset, n. 4000-5000 vuotta vanhat. Jo pelkkä ajomatka paikanpäälle kulki idyllisen järvimaiseman halki missä kallioiset pikkusaaret täplittivät sinertäviä vesiä ja autotie siltoineen kaarteli kapeana niemien ja salmien halki. Päästyämme parkkipaikalle, jalkauduimme vielä kerran. Lyhyt ja mukava luontopolku vei meidät loppumatkan järven rantaan kallioseinämälle jossa maalaukset olivat. Kallioon oli piirretty suomalaisen ihmiskäden toimesta niin hirviä, veneitä, ihmisen kuvia kuin kädenjälkikin, joka ehkä eniten minua kaikista sykähdytti. Nämä varhaiset abstraktin ajattelun tuotokset ja ihmisen kekseliäisyyden ilmaisut tekivät minuun vaikutuksen. Ne olivat kestäneet aikaa ja maailman muutoksia tuhansia vuosia. Kuinka olisi kotisivujeni laita? Katsoisivatko tulevaisuuden suomalaiset näitä matkakertomuksiani samalla kunnioituksella ja nöyryydellä tuhansien vuosienkin päästä? Ehkä. Tai sitten ei.


Kun kaikki matkakohteet oli nyt nähty, oli lopullisen kotimatkan aika. Reittimme kulki Lahden kautta, jossa päätimme pistäytyä vielä pizzalla ja/tai kebabilla. Ja toki pubissa piti poiketa. Siitä sitten loppurutistus kohti Tamperetta. Illansuussa olimmekin kaikki tyytyväisinä kotona ja jopa Laguna kehräsi tyytyväisenä päästyään kunnon cruisingille. Reissun saldo oli kaikin puolin positiivinen, ja muistot sekä hilseilevä palanut iho ovat ilonamme vielä pitkän ajan.

Pelimiehet