Kaldoaivin vaellus 2022 / Koppelon vaellukset

Kaldoaivi on aina ollut itselleni kuin iPhone, tai Mac-tuotteet yleensäkin. Olen sitä vältellyt ja ennakkoluuloissani olen 20 vuoden ajan hokenut itselleni, että se on täyttä kuraa ja roinaa eikä siihen kannata koskea. Noh, iän mukana intohimot laantuvat (joka suhteessa), ja niinpä vaelluskavereideni Kaldoaivin kertomusten perusteella, joista osa oli jopa positiivisia, päätin rohkaistua ja kokeilla Kaldoaivin vaellusta, aivan kuten olin jokin aika sitten uskaltautunut myös kokeilemaan iPhonea ensimmäistä kertaa kun työpuhelimeksi sellaista tarjottiin.

Ja kas kummaa, aivan kuten iPhonen kohdallakin minulle kävi, niin samoin myös Kaldoaivin kohdalla täytyy minun nyt jälkeenpäin nöyrästi todeta, että 20 vuoden ajan pitämäni ennakkoluulot olivatkin lopulta osoittautuneet täysin oikeiksi! Kaldoaivi todellakin on kurapaskaa, aivan kuten iPhone -tuotteetkin! Kummankin osalta ennakkoluuloinen kokeiluni jäi ymmärrettävästi siis kertaluonteiseksi, mutta kun siellä Kaldon korvessa nyt käytiin, niin tehdään siitäkin perinteen vuoksi matkakertomus luettavaksi. Ja jos totta puhutaan, niin olihan tässäkin erämaassa hetkensä, ja aika kultaa muistoja vielä lisää joskus, sitten kun kroppani on reissusta palautunut ja mieli piristynyt.

Edellisvuoden reissulla oli siis jo käytännössä lukittu Kaldoaivin reissu kun siitä muiden kanssa olin jutellut. Vahva suositus oli nimenomaan laajan alueen pohjoisosalle, koska siellä ei ollut aivan niin hirveää suomaastoa mitä etelämmässä, ja ne muutamat nähtävyydetkin olisivat helpommin saavutettavissa. Parta-Juha oli jo kahteen otteeseen käynyt kalareissuilla pohjoisosissa ja osasi puhua homman ja maaston mukavammaksi mitä se todellisuudessa sitten olikaan, joten tähän luotin. Karva-Mikan eteläosan katastrofireissua en sen jälkeen enää edes muistanut. Myyntipuhe oli uponnut höynäytettävään asiakkaaseen kuin Moskva keväisellä ulapalla. Ja Kaldoaivi on Suomen suurin erämaa, joten se oli minulle se viimeinen iso musta läntti kotimaassamme, vihoviimeinen käymätön korpimaa. Pakkohan se oli päästä kokemaan, plussineen ja miinuksineen, jotta voisi sanoa nähneensä olennaisimmat Suomen Lapin vaellusmaastot.

Viime vuoden reissun jälkeen alkoi jo tuntua siltä, että ehkä maailmantilanne ja koronapandemia helpottaa, eikä tarvisi enää poikkeusoloissa puuskuttaa kotirintamalla niin paljoa, ja tuleva vaelluskin voitaisiin suunnitella ja toteuttaa ilman kommervenkkejä ja ekstravarautumista. Mitä vielä. 2020-luku pani taas parastaan kun ensin 2020 korona-viruksen ja sitten 2021 Capitol Hillin valtauksen jälkeen seuraavan vuoden yllärinä oli ikiaikaisen vihollisemme, tuon itäisen barbaariporukan ”erikoisoperaatio” naapurimaansa kimppuun siviilejä teurastamaan. Suomi pääsi kuitenkin viisaasti livahtamaan tutkan alla NATOn suojiin ja liittouman joukkoja harjoitteli nyt ”sopivasti” koko ajan tässä omilla nurkilla. Eiköhän sitä uskaltanut siis vaeltamaan lähteä. Varsinkin kun Kaldoaivin erämaa on onneksi Norjan rajaa vasten, eikä heti tuon örkkilauman naapurissa. Myös polttoaineen hinta oli raketoinut taivaisiin kiitos itämaan isännän, mutta kun sai kaveria jakamaan diisulilaskua niin nippanappa kärsi lähteä reissuun. Yksin en välttämättä olisi tänä vuonna viitsinyt niin kauas autoilemaan lähteäkään. Mutta kyllä, melkoisen kepeä ja tanssahteleva 20-luku tästä jää kyllä historiankirjoihin. Mitähän ylläriä sitä vielä on jäljellä lopuille vuosille 20-luvulla...? Ainakin kaasuhanat on nyt laitettu kiinni ja sähkön sekä sähkökatkojen kanssa saadaan jännätä seuraava talvi.
Eino Leino osasi totuuden pukea parhaiten sanoiksi jo yli sata vuotta sitten runossaan seuraavasti:

Kuin syyttäjät seisomme aamussa ajan,
Ukraina ja Puola ja Suomi ja Viro,
tuli tuiskavi myös Lätin, Liettuan pajan,
yks meillä on yhteinen tunnus ja kiro,
me selvän nyt vaadimme raakuuden rajan,
kuin lieneekin valtioviekkaus sen siro,
näät Moskova pettää, on pettänyt ennen,
ja pettävi tuhanten vuosien mennen!

- Vapauden vilja, 1919

Vauvabuumiin yltyneet 50% porukastamme, eli aina hyväntuoksuinen Pesu-Juuso sekä aina epilointia vaativa Karva-Mika olivat poissa taas laskuista, joten jäljelle vaelluskumppaniksi jäi se pahnanpohjimmainen, viimeisenä joukkueeseen huudettava jakojäännös, Parta-Juha. Edellisvuoden hyppelyreissu siivelläni oli loppuviimein häntä ilmeisesti miellyttänyt ja Kaldoaivin suunnitelmani olivat hänelle myös mieluisat, joten kyllä hän mukaan kovasti oli tulossa. Molemmilla oli suunnitelmissa ja tavoitteissa nähdä kyseisen erämaan pakolliset ”The Big 3” -nähtävyydet. Eli siis legendaarinen Aatun kammi, sen läheisyydessä oleva vesiputous, sekä myös lähistöllä sijaitseva Junkers -lentokoneen raato sotavuosilta. Oma nelosnähtävyyteni oli sitten vielä erämaan korkein tunturinlaki eli Alla Galddoaivi, korkeutta vaatimattomat 450 metriä, mutta polku-ura menisi kuitenkin sopivasti samalla sen laen kautta, ja pitihän se alueen maksimi taas tälläkin kertaa valloittaa, tottakai. Sadantonnin kartallahan Kaldoaivin erämaa vaikuttaa melko tasaiselta baanalta, välillä soisempaa, välillä ylänköisempää, ei suurta dramatiikkaa. Mutta voi pojat, ei siellä sitä tasaisuutta kuitenkaan sitten hirveästi loppuviimein ollut, vaan maasto poukkoili pienemmässä skaalassa aika jatkuvasti kumpareiden ja ojavarsien vuorotellessa, eli kyllä korkeusvaihteluita viikon aikana kumuloitui keljuttavan paljon...

Reittimme ja yöpymispaikat Kaldoaivin erämaassa (sekä tähtihetket...)

Näistä eväistä muodostui sitten vaellusreitin runko, ja kevään ja kesän edetessä homma alkoi tuttuun tapaan vakiintua lopulliseen muotoonsa. Lähtöpaikaksi valikoitui melko itsestään selvästi Pulmankijärvi ja sieltä suorittaisimme pisaralenkin Aatun kammi kääntöpaikkanamme. Ainoa arvuuttelu oli kiertosuunnasta. Itäpuolella kun meillä olisi edessämme merkitty reitti autiotupineen turvanamme, länsipuolella taas ei olisi mitään tupia, mutta kuitenkin selkeä, vaikkakin maastoon merkitsemätön mönkijäura suurelta osin matkaa. Itä-länsi -siirtymä mentäisiin sitten soiden ja poluttoman erämaan läpi joka tapauksessa. Sovittiin että jos lähtiessä on aivan hirveä keli, niin painellaan ensin itäpuolta tupien turvissa, mutta hyvällä säällä lähdetään länteen niin on sitten siellä loppumatkassa varalla ne tuvat jos kelit muuttuvat. Itikkatilannetta ei suuremmin murehdittu vaikka koko alkukesä oli hehkutettu vuosisadan pahinta räkkää Lapissa ja uutisoitu ihmisiä ja koiria ympäröineistä mäkäräparvista yms. Kaldoaivi on kuitenkin melko puutonta ylänköseutua pohjoisosistaan ja ajankohta vaelluksellemme olisi taas tuttuun tapaan elokuun puolella, jolloin pahin itikkavaihe olisi luultavasti ohitse.

Mukavuudenhaluiset ja keski-ikäistyneet vaeltajat, kuten me, ottavat nykyään jo menomatkalle kunnon majoituksen, joten mekin varasimme ensimmäisen matkapäivän päätöspisteeseen itsellemme aamiaismajoituksen, tällä kertaa Vuotson Majalta. Sinne jaksaisimme yhdellä rykäyksellä ajaa. Seuraavalle päivälle jäisi sitten noin neljän tunnin ajomatka, ensin Nuorgamiin ja siitä vielä pudotellen alaspäin parikymmentä kilometriä Pulmankijärven parkkiin Arolan kylän nurkille. Tällä kertaa mentäisiin Parta-Juhan autolla, saisi oma hummani kerrankin lepovuoron näistä kekkereistä. Varhain aamulla siis startattiin matkaan ja kun kello oli edennyt soveliaaseen aikaan, aloitettiin jo tuttuun tapaan alkoholittomien oluiden tasting kuskin ja repsikan kesken. Tällä kertaa oltiin panostettu laatuun eikä määrään joten pahempia irvistyksiä ei saatu autossa aikaiseksi. Kauppareissulla matkalla täydennettiin varustusta ja onneksi huomasin ylityssandaalieni unohtuneen kotiin, niin sain ostettua kaupasta edes feikki-crocsit siihen tarkoitukseen, parempi ne kuin ei mitään.

Illansuussa saavuttiin viimein Vuotsoon ja päästiin majoitukseen. Paikka oli idyllinen ja melko askeettinen, mutta aivan sopiva meidän kaltaisille rymyäjille ja sopiva myös kukkarolle. Omistajapariskunta oli mukavaa juttuseuraa ja huoneesta löytyi kaikki tarvittava. Alustavasti illalle kaavailtu pikavisiitti Pyhä-Nattasen laella jätettiin suosiolla pois kuvioista eikä sitä ollut mahdollista seuraavalle aamullekaan sijoittaa, sen verran piukea aikataulu kuitenkin nyt oli, eikä kummallakaan suurempaa hinkua ollut ekstralenkkejä reissuun ottaa, kyllä sen siitä joskus sitten kerkeää ohi kulkiessaan lakittamaan. Hyvin nukutun yön jälkeen luvassa oli erittäin maittava aamupala ja sen jälkeen oli helppo lähteä taas tien päälle. Ivalossa tehtiin viimeiset eväsostokset ja Utsjoella käytiin vielä lounas syömässä. Tosin se ainoa ravintola oli kiinni kun tultiin puolta tuntia liian aikaisin pelipaikoille, mutta Annukan Grilli tien toisella puolen onneksi otti maksavat asiakkaat avoimin ovin vastaan, ja päätettiin mennä lounashetki mättölautasen mallilla. Mitä vain kunhan ei poronkäristystä, totesin.

Viimeinen tieosuus Nuorgamista Pulmankijärvelle oli yllättävän pitkälle asvaltoitua ja hyvässä kunnossa. Naureskelin että tämä tie on parempaa ajella kuin kotikyläni keskusraitti. Noh, perunapitäjässämme tietysti soveliaasti perunapelto myös pääväylänä... Sitten olimmekin Pulmankijärven parkissa ja siellä oli auto poikineen eli monta reissaajaa oli maastossa. Pari kilometriä aiemmin olevassa länsipuolen polun lähtöpaikassa autotien varressa ei autoja tosin ollut näkynyt. Mekään emme sieltä halunneet lähteä, koska palatessa se muodostaisi turhan koukkauksen. Helpoin lähteä ja palata parkkipaikalta. Keli vaikutti mitä parhaimmalta, aurinko paistoi puolipilviseltä taivaalta ja ötököitä ei näkynyt missään. Oli melko selvää että lähdetään yrittämään reissua lännen kautta ensiksi kulkien. Parta-Juhan pelottelut itäpuolen ensimmäisen nousun raakuudesta myös vaikuttivat asiaan. Saisimme ehkä astetta helpomman nousun toisella suunnalla, ehkä. Joka tapauksessa meidän pitäisi nyt heti alkumatkasta ottaa omaa reittiä poluttomassa maastossa, jotta oikaisisimme länsipuolen ”valtatielle” eli mönkijäuralle joka erämaan läpi porhaltaa. Toivottavasti tämä arpa suosisi.

Kamojen välppäys oli tehty melko hyvin jo majapaikassa joten parkkiksella ei suuremmin aikaa tuhraantunut. Olo oli hyvä ja menohalut korkealla. Lähdimme hiekkatietä etenemään kohti Pulmankijoen siltaa ja katsomaan mitä maasto toisi tullessaan. Sillan tuntumaan päästyämme emme ylittäneet jokea vaan lähdimme nyt sivutietä pitkin jatkamaan joen länsireunaa pitkin. Tiedossa oli että kartan mukaan sieltä joku epävirallinen pieni polku-ura saattaisi löytyä pellon laidasta, joka veisi ainakin alkumatkan meitä puurajan yläpuolelle saakka. Kaikki helpotus otettaisiin ilman muuta vastaan. Ja hetki kun pikkutietä tarvottiin, löytyi jonkinmoinen polku-ura pellon laidalta, aitalinjan vieressä. Kännykän gps:llä varmistettiin vielä että oltiin juuri siellä missä pitääkin. Siitä lähdettiin etenemään pellonlaidan mukaisesti ja välillä polku katosi ryteikköön ja pusikkoon, mutta lopulta oltiin päästy pellon takalaidan tasolle mistä alkoi todellinen erämaamaasto ja polku tuli paremmin näkyviin. Tätä oli hyvä tarpoa. Nousumetrejä alkoi tulla maaston noustessa mutta sitä tuli maltillisesti ja tasaiseen eli mitään suurempaa väsymystä ei koettu. Hetken kuluttua ohitimme erään tauolla olleen pariskunnan eli kyllä tämä oikoreitti oli ilmeisesti muillakin tiedossa ja käytössä. Kuuma keli laittoi hieman hikoilemaan mutta alkumatkalle sattui onneksi yksi suurempi puro, Rinkioja josta sai raikasta vettä näin loppukesästäkin. Siinä oli hyvä tankata ja täyttää vesipullot äärimmilleen varmuuden vuoksi sillä seuraavasta vesipaikasta ei ollut täyttä varmuutta, kun nousisimme loppupäiväksi kuivemmalle ylänköalueelle ja puroja siellä ei suuremmin kartan mukaan löytyisi.

Nousumetrejä kertyi mukavasti ja pian piti alkaa jo miettiä reittiratkaisuja, koska ainakin kartalla tämä polku-ura lähtisi menemään hieman väärään suuntaan ja loppuisikin ehkä pian. Sopivalla kohtaa lähdimme siis polulta pois suoraan länttä kohti ja otimme suunnaksi Nillasvarrin pohjoispäädyn, jotta emme suotta kulkisi aivan sen korkeimman lakikohdan ylitse. Maasto oli edelleen suht helppokulkuista ja nyt kun nousimme ylemmäs alkoivat maisemat avautua ensi kertaa kunnolla. Saimme esimakua siitä että olimme todellakin Suomen suurimmalla erämaa-alueella. Nillasvarrin länsipuolella oli enemmän suoalueita luvassa, mutta hieman tarkemmalla ennakkosuunnittelulla siinä taukoa pitäessämme saimme hahmoteltua melko hyvän reitin kuivempien alueiden kautta kohti länsipuolen mönkijäuraa. Lopulta saavutimme suht vaivattomasti kyseisen mönkijäreitin, tai minä saavutin. Parta-Juha jäi jumittamaan viimeiseen suoylitykseen koska löysi sieltä nyrkinkokoisia lakkoja satamäärin ja alkoi niitä tohkeissaan popsimaan. Ilmeet ja eleet olivat ”kahden kilon siika” -tasoa. "Näissä on vitamiineja, näissä on vettä, omnomnom...". Minä odottelin rauhassa että toinen saa operaationsa päätökseen ja muistaa taas että mitä tänne oikeasti tultiin tekemään. Noh, tämä ensimmäinen umpimaaston parin kilometrin mittainen siirtymä reitille oli siis onnistuneesti suoritettu eikä aiheuttanut mitään suurempia ongelmia. Hyvä näin.

Olin ennakkoon hieman epäröiden arponut missä olisi ensimmäisen yömme leiripaikka, koska en tiennyt mihin aikaan maastoon pääsisimme, missä kelissä, ja mikä olisi alkunousun rankkuus ja maaston meininki sekä oma jaksamisen taso. Noh, nyt kun saavutimme näin hyvissä ajoin mönkijäreitin, oli selkeää että vielä jatkettaisiin useampi kilometri sitä eteenpäin koska päivää oli vielä jäljellä. Huomenna olisi kuitenkin luvassa pitkä ja rankka pätkä anyways. Lisäksi ongelma oli se, että aivan lähimaastossa ei olisi hyviä leiri/vesipaikkoja, joten nyt kannatti jatkaa matkaa. Kartalta katsoen etumaastossa olisi tulossa muutama isompi järvi joiden lasku-uomien kieppeillä saattaisi olla hyviä leiripaikkoja. Niitä lähdettiin siis katsastamaan. Mönkijäura oli yllättävänkin hyvää edetä, se ei ollut totaalisesti eroosion ja ihmisen kuluttamaa kivikkoa vaan melko sopivaa tallusteltavaa. Tarvittaessa pystyi kävelemään uran vieressä jos kaipasi vähän pehmeämpää alustaa. Mutta hetken sitä käveltyämme huomasin taas seikan jota en millään uskonut tapahtuvan, enkä missään nimessä olisi halunnut huomata. Toinen kantapääni alkoi pitää hieman meteliä itsestään, eli vaelluskenkäni oli jäl-leen-ker-ran alkanut hiertää sitä rikki. Olin niin varma että tänä vuonna sitä ei tapahtuisi, ostin uudet paksummat pohjalliset kenkiin, laitoin tällä kertaa tuplasukat jalkaani, kiristin kengät kunnolla. Ei, ei niin ei. Ei sitten ikinä ei. Taas sama juttu, ties monetta vuotta putkeen. Totesin että nyt en ala teippailuihin vaan teen sen sitten leiripaikalla, koska kipu ei vielä ollut isoa. Samalla totesin että tämä oli nyt sitten oikeasti näiden kenkien viimeinen vaellusreissu ja ensi vuodelle ostan uudet. Ihan sama mitkä mutta uudet.

Matka eteni mutta mitään järkeviä leiripaikkoja emme nähneet. Tavoite oli nyt että jospa Havgajärven rannoilta sellainen sitten viimein löytyisi. Etenimme reippaasti vaikka toista kantapäätäni poltteli koko ajan yhä enemmän, ja lopulta saavuimme Havgajärvelle jossa näimme myös toisenkin telttakunnan jo leiriytymässä ja kalastelemassa. Parta-Juhallakin oli kalavehkeet otettu autoon varmuuden vuoksi mutta hän totesi aiemmin lähtöpaikalla että ei jaksa tällä kertaa, joten me olimme puhtaasti vaellusmentaliteetilla liikkeellä. Löysimme itsellemme sieltä ihan hyvän telttapaikan ja totesimme että tässä meillä on sopiva leiripaikka ensimmäisen vaelluspäivän päätteeksi. Vettä saisi järvestä ja sen keittäisi ruokavedeksi, ja pulloveteen taas voisi pudotella puhdistustabletit. Niitä ostimme automatkalla varmuuden vuoksi kun vesitilanteesta ei ollut tarkempaa tietoa. Ja hyvä niin. Parta-Juhan sanoin ”juokseva vesi ei selvästikään ole täällä se juttu”. Ei ollut ei. Vettä piti ottaa sieltä mistä sai.

Palauttelu eteni mukavasti ja ruoka maistui, mutta pettymys jalan osalta oli suuri kun vaelluskenkää leirissä riisuin. Siellä oli jo kantapäässä iho rikki mikä oli huono homma, nyt sen desinfiointi osoittautui tarpeelliseksi sekä kivuliaaksi. Ja teippailu oli astetta työläämpää, voi että kun olisi aikaisemmin tämänkin hoitanut tai sitten kaukaa viisaana teipannut molemmat kantapäät jo ennen maastoon lähtöä, mutta jotenkin sitä uskoi että ei se tällä kertaa. Kyllä se tällä kertaa. Perhana. Onneksi oli vain toinen jalka kyseessä. Illan tullen uni kuitenkin maistui ja takaraivossa oli päällimmäisenä tyytyväisyys siitä että oltiin ensimmäisenä maastopäivänä kuitenkin päästy näinkin pitkälle, ja maasto sekä kelit olivat optimaaliset. Itikoita ei näkynyt ja hyvä leiripaikka oli löytynyt. Järven takana nousivat Kaldoaivin erämaan korkeimmat tunturinhuiput odottamassa saapumistamme ja hetken niitä iltasella ihastelin. Mutta en reittiä suuremmin vielä jaksanut miettiä. Huominen on huomenna.

	Ei siellä montaa hyvää telttapaikkaa tarjolla silti ollut...
Viimeinkin leiripaikan näköistä mestaa

Alla Galddoaivin tunturimassiivin aavistuksia järven takana etelässä	UFO-pilviä iltataivaallamme

Reissun ensimmäiset maastokokkaukset ja varmuus siitä että laitteet toimivat...	Jalkakeljutus pisti naamaa mutruun jo tässä vaiheessa

Ensimmäinen kokonainen maastopäivämme alkoi aurinkoisena. Olisin toivonut runsaampaa pilvipeittoa koska luvassa olisi reissumme todennäköisesti pisin ja rankin päiväetappi, vieläpä suurelta osin ylängöllä ja tunturien lakien päällä, joten hikoilua olisi luvassa nousujen muodossa anyways. Parempi kuitenkin helle kuin sade, kastuu vaatteet vain yhdestä suunnasta. Vesivarantojen suhteen oli kuitenkin taas pientä pelkoa, varsinkin tämä kakkospäivän etappimme olisi melko nihkeä purojen ja lampien suhteen. Luvassa olisi ehkä noin 20 km tarpominen kuivalla ylängöllä, ja loppumatkasta vielä polutonta suomaaston tarpomista hetki ennen kuin pääsisimme tavoitteeseemme ja leiripaikallemme Aatun kammille, Ylä-Pulmankijärven kupeeseen. Mutta matkaan oli lähdettävä, Parta-Juhalla oli jopa niin kova polte matkaan että hyvä kun ehti teltan purkaa niin oli jo reitillä. Itselläni oli välpättävää astetta enemmän joten jäin hetkeksi vielä pakkailemaan ja lähdin sitten perässä tuota tuttua mönkijäuraa etenemään. Nyt olisi luvassa tasaista nousua koko pitkä alkumatka, aina Alla Galddoaiville saakka, reissumme sekä erämaan korkeimmalle kohdalle.

Alkumatka oli loivaa nousua suht mukavalla polku-uralla, mutta heti alkoi kantapää kirvellä kaikesta teippailusta huolimatta. Ja kipu oli melko pistävää ja paskamaista. Harmitti ja keljutti. Ensimmäinen kilometri oli hampaan puremista ja moodin hakemista, mutta sitten kun lihakset olivat lämmenneet, mieli vähän hakeutunut muihin asioihin ja ilmeisesti kantapään seudun tuntoreseptorit palaneet puhki, niin kipu tuntui vähän inhimillistyvän. Siinä sitten talsin reippaasti ja yritin saada etäällä näkyvää Parta-Juhan rinkkaa ja sen kantajaa hiukan kurottua kiinni. Kun nousumetrejä vaivihkaa alkoi kertyä, alkoivat myös maisemat avautua ja selkeän kelin ansiosta maisemaa näkyi joka suuntaan niin pitkälle kuin silmä kantoi. Itse bongasin heti lännen suunnalla ainakin selvästi erottuvan Rasttigaisan, tuon tuittupäätunturin, joka hallitsee omaa aluettaan suvereenisti ja ei päästä kulkijaa helpolla itseänsä valloittamaan. Muitakin tuntureita näkyi joka suunnassa horisontissa, mutta niistä ei ollut helppoa sanoa mikä mikäkin oli. Joka tapauksessa oli hauska fiilis seistä suunnilleen Suomen ”pään” keskellä ja nähdä sillä kohtaa koko Suomen leveydeltä ja selvästi ylikin, niin itään kuin länteen.

Horisontista oli helppo erottaa mm. uhmakas Rasttigaisa, tuo kunnioitukseni ansainnut Finnmarkin kruunu

Viimein saavuimme Alla Galddoaivin etulaen ja massiivin päälle missä pidimme pidempää paussia. Nousu oli pitkä ja käytännössä yhtäjaksoinen leiripaikaltamme, mutta melko rauhallinen. Jaloille vain tämä jatkuva nousu teki höpöä, erityisesti kantapääsektorille, kun ei tullut yhtään tasamaata tai välilaskua antamaan lepohetkeä sinne suuntaan. Nyt tuntui jo kirvelyä toisessakin kantapäässä. Jos tämä ei olisi perheohjelma, sanoisin että perkele sentään. Noh, ei vaelluskenkiä kesken reissun voinut jorpakkoonkaan heittää. Pakko painaa pitkää päivää, sano Kake. Taukopaikalta näimme edessämme jo luultavan tunturinhuipun ja kyllähän se sitten se oli kun lopulta astelimme viimeiset metrit Alla Galddoaivin ja Kaldoaivin erämaan huipulle. Tämä polku-urahan meni siis juuri sen korkeimman kohdan kautta ja tunturinlaen yli. Ja jos on monella reissulla lakituksia skoolattu ja adrenaliinipäissä remuttu niin nyt oli kyllä sellainen antikliimaksilakitus, että ei ole toista kohdalleni tullut ja tuskinpa tuleekaan. Maisemat lakikohdalla olivat laimeat, maltilliset, konservatiiviset, jos nätisti sanon, ja sinne kasattu kivikasakin oli pieni kiviröykkiö jossa joku säälittävä pieni metallitanko törrötti. Ja kun siinä meni vieressä se erämaan highway niin se söi vielä loputkin siitä erämaan valloituksen tunteesta ja äijäfiiliksestä. Lisäksi molemmilla oli muutenkin siinä vähän mälsä fiilis, itse kirosin kipeitä jalkojani ja Parta-Juha taisi kirota meikäläisen tyhmyyttä, kun taas kerran tuhosin jalkani jo alkumatkasta ja olin riippana ryhmässä. Juha paineli lakikohdan ohi käytännössä pysähtymättä, mutta suostui nyt meikäläisestä pari kuvaa räppäämään ja itsekin pidin vain minimaalisen stopin siinä enkä lähtenyt edes mitään lakitusjuomia rinkastani etsimään. Mutta tulipahan oltua, Kaldoaivin korkeimmalla paikalla. Jee.

Noh, laen pettymys hiljalleen unohtui kun etenimme hieman tunturin eteläisemmen lakinyppylän kohdalle. Sieltä aukenivat jo astetta mukavammat maisemat etelän suuntaan. Erityisesti iso ja auringon valossa kimalteleva Duottar-Galddojärvi näytti hienolta ympäröivien tunturien syleilyssä. Hikeä puski kun aurinko jatkoi armotonta porottamistaan täysin pilvettömältä taivaalta. Tunturilta laaksoon laskeutuessa oli myös hieman murhetta vesivarantojen riittävyydestä, mutta kartan mukaan edessä saattoi olla muutamia lupaavia vesipaikkoja. Jatkoimme hiljalleen alaspäin ja pitkästä aikaa kantapääni saivat hieman lepoa kun varpaat hoitivat alamäessä kipuiluvastuun. Nyt havaitsimme myös täällä keskellä erämaata jonkun kohtalaisen kokoisen privaattimökin järven rannassa. Ihan hyvällä paikkaa näytti olevan. Reittimme vei kuitenkin sen ohitse kauempaa eikä mitään tarvetta ollut mennä lähemmäksi sitä ihastelemaan. Tulimme laakson pohjalle ja sieltä löytyi se kauan kaivattu virtaavan veden paikka. Kirkasvetinen puro josta kelpasi ottaa juomapullot täyteen ja suorittaa elvyttävä kasvopesu siihen helteeseen. Nyt olisi taas hetkeksi stressi vesihuollon osalta poissa. Puron jälkeen polku lähti nousemaan aavistuksen rinteeseen ja sitten se katosikin yhtäkkiä kokonaan pehmenevässä suomaastossa. No, meillä oli onneksi kännykässä kartat ja gps joten oli suht helppoa katsoa missä meidän pitäisi mennä ja hieman suorittaa maaston perusteella tarvittavia manöövereitä, jos aivan lössöön oli kartta viemässä. Pienen umpimaastopätkän jälkeen yhytimme taas mönkijäuran suoalueen toiselta laidalta ja pääsimme jatkamaan matkaa moodivaihteella.

Kartalta olimme jo aiemmin harmitelleet ja nyt myös maastossa sitä, että miksi ihmeessä Alla Galddoaivilta laskeutumisen jälkeen polku nousisi heti perään jyrkästi uudestaan seuraavan tunturin, Goallagotteoaivin laelle. Eikö se olisi voinut sitä kiertää? Mikä järki? (reunoilla todennäköisesti suota ja kivikkoa, kuten lopulta näytti olevankin). No, emme kuitenkaan halunneet lähteä urheilemaan millään kiertoteillä, erityisesti kipeiden jalkojeni kanssa, joten kyllä tarkoitus oli siitäkin sitten yli painaa. Kun saavuimme kyseisen tunturin juurelle, oli tarkoitus pitää pieni breikki ennen kapuamaan lähtemistä, ja kylläpä siihen väliin sattuikin sitten päivän paras taukopaikka. Tunturin juurella virtasi reipas puro, josta sai raikasta vettä, ja se muodosti polun vieressä hienon lamparekohdan, johon olisi voinut vaikka pulahtaa pesulle. Sillä helteellä se teko lähellä olikin, mieli kyllä teki. Kunnes näki sen pohjakivien päällä lojuvan vuosituhantisen sedimenttikerroksen, joka lähtisi liikkeelle ja muodostaisi suohirviön jos sinne jalallaan pohjaan astuisi. Mutta kauempaa se oli kaunis. Kuten Kaldoaivikin. Kuten Koppelokin. Kuten Parta-Juhakin. No, juomavesi ja kasvopesu siinä onnistuivat hyvin ja siitä piristyneenä tämä tunturinousu meni melkoisen heittämällä ylös. Ja kun olimme laella, niin sieltä aukenivat päivän parhaat maisemat vielä palkinnoksi. Viereinen Duottar-Galddojärvi laaksoineen näyttäytyi koko kauneudessaan ja maisemat myös etelän suuntaan Kaldoaivin erämaahan aukenivat nyt ensi kertaa laajemmin. Hyvää fiilistä tuli myös siitä että nyt oli päivän kaikki nousut noustu ja loppumatka olisi sitten käytännössä laskua ja tasamaata. Ehkä suota, mutta ei ainakaan ylämäkeä. Oltiin tultu jo hyvä osio päivän urakasta. Kyllä tästä selvittäisiin.

Laskeutuessamme tunturilta aloimme jo katsella reitiltä irtaantumispaikkaa, sillä Aatun kammi oli keskellä polutonta tundraa, noin 3 kilometriä sivussa reitiltä, ja olimme arponeet sinne parasta reittiä hetken kartalta. Erikoisen mallinen järvi reitin vieressä toimi hyvänä maamerkkinä ja joku oli laittanut reitille tynnyrinkin sille kohtaa, mistä olimme ajatelleetkin kääntyä idän suuntaan ja kammille päin. Lähdimme ohittamaan järveä pohjoispuolelta ja sen jälkeen otimme kompassisuuntaa kammille. Lopullinen reitti muotoituisi sen mukaan mitä suoalueita aina kunkin kumpareen takaa sitten paljastuisi etupellossa. Maasto oli kumpareilla mukavaa jäkälää ja sammalta, välinotkoissa sitten sitä soisempaa kuraa, välillä kuivahkoa, välillä vetistä. Kantapäitä kirveli ja pitkän päivän rasitukset alkoivat nyt jo tuntua kunnolla niin jaloissa, selässä kuin hartioissakin, mutta tieto kammin läheisyydestä antoi vielä hetken virtaa. Hieman teimme korjausliikettä ja kaarrosta etelän suuntaan välttääksemme pahimmat suot ja sitten aloimme jo saavuttaa viimeisten suokenttien reunamat mistä olisi enää se kilometrin loppurykäisy kammille.

Juha paineli edeltä ja minä perässä kun hyppelimme viimeisten turvemättäiden päällä kenkien kastumista välttäen. Suon ja kuivan maaston välissä oli kuitenkin vielä joku ihmeellinen mutakenttä, ilmeisesti jokin puolikuiva puronuoman pohja suoalueen reunalla. Siinä oli mutaan puoliksi uponneita kiviä, joita pitkin piti tarkasti hyppiä että ei astuisi upottavaan mutaan. Parta-Juha vähän matkaa edellä pääsikin jo kuivalle maalle ja jatkoi kulkuaan taakseen katsomatta, minä itse loikin vielä perässä viimeiset kivet ja olisiko ollut sitten se viimeinen tai toiseksi viimeinen kivi joka olikin mudasta hieman liukas ja jalkani taittui hieman toisen alle, ja sitten alkoi rinkka armotta kaataa miestä naamalleen ja vauhdilla. En ehtinyt kuin hieman vetää käsiäni eteen suojaksi kun kaaduin koko pituudelleni naamalleen mutavelliin ja kiville, ja yritin äkkiä kammeta itseäni upottavasta kuravellistä ylös kiroten ja huutaen. Juha kuuli mökän ja kääntyi heti katsomaan kun möyrin mudassa. Olin etupuoleltani aivan mudassa, kengät, housut, paita, naama, hattu. Kaikki mudan peitossa. Sain kammettua itseni ylös ja kuivalle maalle ja Juha kysyikin heti ensimmäisenä että taittuiko nilkka tai tuliko muuta vauriota. En äkkiseltään tuntenut muuta kuin vitutusta, ja kaiken sen mudan alta en edes nähnyt oliko tullut haavoja tai ruhjeita siitä kaatumisesta. Sen kuitenkin muistin nopeasti, että kännykkäni oli housujeni taskussa ja otin sen äkkiä pois sieltä kastumasta. Kovasti se ei näyttänyt kastuneelta, hieman likaiselta mutta kaatuminen oli ollut sen verran kova, että toivottavasti se ei täräyksestä ottanut itseensä.

En siinä halunnut alkaa itseäni enempää putsailemaan kun kammille olisi enää se kilometri, ja siellä olisi sitten puroa ja vettä missä pestä itsensä kunnolla. Halusin vain päästä nopeasti leiripaikkaan. Hetken kun siinä kuitenkin olin matkaa jatkanut alkoi muta kuivua vaatteisiini ja iholleni, ja käsivarttani alkoi kirvellä, joten ilmeisesti siellä mudan alla oli jotain naarmua tai haavaa mikä alkoi nyt tuntua. Voihan perhana. Olisi ehkä pitänyt pestä heti haavat. Lisäksi puhelin kädessäni alkoi nyt jatkuvasti buuttailla itseään ja sekoilla eli sekin oli ottanut kunnolla osumaa kaatumisesta. Nyt jos sekin olisi poissa pelistä niin itselläni menisi siinä gps sekä kännykkäkartat, jotka olivat olennaisia erityisesti seuraavan päivän etapille jossa kulkisimme poluttomassa maastossa. Lisäksi kaikki alkumatkalla ottamani kuvat ja videot saattoivat mennä sen siliän tien. Ja tottakai itse puhelin laitteena jos oli muutenkin hajalla, aiheuttaisi se uuden ostamisen. Nyt alkoi harmittamaan siis kunnolla. Saavutimme lopulta äänekkään kohinan opastamina Aatun kammin yläpuolisen vesiputouksen yläpään ylängön reunalla ja räpsimme muutamat kuvat. Kauaa emme siinä viihtyneet johtuen molempien väsymyksestä pitkän päivän takia, ja myöskin että pääsisin äkkiä leiriin huoltamaan vammojani. Tiirailimme jyrkänteen reunalta alaviistoon että mistä kannattaisi yrittää kivikkorinnettä alas ja minne suuntaan, koska kammia ei ylhäältä käsin nähnyt. Lopulta Juhan kännykkäkartan perusteella hahmotimme paremmin sijaintimme ja lähdimme reippaasti askeltamaan alaviistoon ja kohti Aatun kammia. Alhaalla jotain polkua löytyikin ja viimeiset sadat metrit menivät nopeasti. Emme suuremmin edes ihailleet vesiputousta sieltä alempaa käsin koska into ja virta olivat jo vähissä. Kyllä sitä ehtisi kuvailla illan aikana tai seuraavana aamuna. Viimein tulimme Aatun kammille ja pihapiiri oli onneksi tyhjä, joten saimme valita rauhassa parhaan telttapaikan sekä levittää kamppeemme ja nuolla haavojamme. Olimme nyt päässeet reissumme kääntöpaikalle, Ylä-Pulmankijärven tuntumaan, ja mitään oikotietä takaisin autolle ja kotiin ei olisi. Joko vedettäisiin puolikuntoisena reitti suunnitelmamme mukaisesti maaliin asti, tai sitten soitettaisiin sinne erämaan keskelle vesitaso tai helikopteri viemään lasarettiin jos meikäläisen tilanne alkaisi näyttää huonolta.

Pystytimme ensimmäiseksi teltan ja sen jälkeen lähdin kävelemään purolle päin peseytymään ja omaa tilannettani arvioimaan. Putsailin kotvasen ajan itseäni että sain kaiken kuivuneen mudan irti käsivarsistani ja jaloistani, ja kun sitten pääsin näkemään puhdasta ihoa niin oikeassa käsivarressani oli pitkät vierekkäiset naarmut jotka olivat ilmeisesti tulleet osumasta kiveen, ja myös polvessani oli lyhyt mutta syvempi viilto. Käsivarren naarmut toki kirvelivät, mutta ne eivät olleet syviä enkä ollut niistä huolissani koska ne eivät kävelemistä estäisi. Polven naarmu huoletti enemmän. Siitä oli iho rikki kunnolla ja jotain pientä veren ja visvan sekaista tavaraa siitä hieman tihkui. Molemmat haavakohdat vetelin desinfiointipyyhkeillä vielä pesun jälkeen, että niihin ei mitään tulehdusta tulisi. Polveen pistin vielä laastaria päälle suojaksi. Jalkojen tilanne muuten taas oli se, että molemmat kantapäät olivat perkeleen... anteeksi, saatanan kipeitä. Ja jo ennen kuin edes otin sukkia ja laastareita pois tiesin mikä siellä odottaa, molemmissa kantapäissä. Ja kyllä, pahalta näytti, jopa yllättävän pahalta. Siis jopa se toinen jalka, mikä alkoi vasta kyseisenä päivänä oireilla ensimmäistä kertaa oli nyt hirveässä kuosissa. Niitä piti nyt vain pestä ja laastaroida että pysyisivät puhtaana. Desinfiointia en mielelläni enää tehnyt koska se sattui tällä kertaa erityisen perkeleesti ja... se sattui aivan saatanasti. Lisäksi desinfiointipyyhkeet alkoivat olla kortilla kun nyt muitakin naarmuja oli tullut, ja myös edellispäivänä olin kantapäitä niillä pyyhkinyt.

Palailin purolta leiriin ja sinne oli saapunut Aatun kammia ihmettelemään joku yksinäinen matkailija, jonka kanssa Parta-Juha oli jo ilmeisesti hetken aikaa juttua turissut. En ollut suuremmin juttutuulella niin morjestin pikaisesti ja aloin välpätä kamojani ja valmistella kokkauksia ja leirivaatetusta. Se positiivinen asia (ja ainoa) minkä nyt huomasin oli, että ostamani halpis-crocsit olivat itse asiassa aivan loistavat leirikengät. Varsinkin nyt kun minulla oli kantapäät arkoina ja paketissa, niin näissä ei ollut mitään lenkkejä kantapään päällä kuten kotisandaaleissani, joten pystyin kävelemään niillä leirissä melko kivuttomasti. Lisäksi ne olivat normisandaaleitani kevyemmät ja helppo roikottaa rinkan remmeissä. Jokiylityksessäkin ne olisivat luultavasti pätevät eivätkä imisi yhtään vettä, toisin kuin normisandaalini jotka jonkin verran aina kastuivat. Eli joku hätähankinta oli mennyt putkeen edes. Siinä puuhastellessa sitten tämä satunnainen matkailija poistui jo takavasemmalle ja Parta-Juha kertoi että kyseessä oli läskipyörämies, joka oli leiriytymässä ilmeisesti jossain pienen matkan päässä. Ja oli kuulemma käytännössä taluttanut pyöräänsä sieltä samaiselta mönkijäuralta tänne Aatun kammille saakka. Oli yllättynyt niin umpimaaston kuin myös sen mönkijäuran haastavuudesta läskipyöräilyyn ja Juhan mukaan todennut Kaldoaivin osalta jotakuinkin että ”aivan järkyttävää maastoa”, ja olikin lähdössä nyt suoraan kotiinpäin. Tämä oli lähes yhtä antaumuksellinen fraasi kuin edellisreissun ”retkikunnan varma tuhoutuminen”, että siitä irtosi illan ainoat naurut, muutoin melko vaimeaan fiilikseemme.

Koneeseen kun sai ruokaa ja särkylääkettä niin olo hieman parani energiatasojen osalta. Lisäksi alueen fasiliteetit eli puucee oli bonusta. Tosin sitä ei varmaankaan oltu tyhjennetty pariin vuoteen koska scheisse-keko alkoi jo uhkaavasti lähestyä rinkulan korkeusasemaa... Noh, siinä sitten tutustuttiin myös itse kammiin ja korkattiin siellä illan tummetessa vitutukseemme lakituspullot. Nyt jos koskaan sille oli tilausta. Parta-Juha otti huikat sheriffistä ja meikäläinen luotti tummapaahtoiseen jallukahviin. Eikä istuttu pilotin penkille. Kävimme vielä purolla toistamiseen täyttämässä vesipullot valmiiksi aamua varten ja samalla ihastelimme nyt paremmin ajan kanssa vesiputousta. Viimein oli hyvä siirtyä yöpuulle ja keräämään voimia rankan päivän jälkeen. Huominen olisi toinen rankka päivä. Pituutta päiväetapille ei tulisi ehkä niin paljoa, jotain 15-20 kilometrin luokkaa, mutta nyt mentäisiin täysin umpimaastossa ja hieman soisemmassa ympäristössä, eli eteneminen saattaisi olla työläämpää. Telttaan tavaroita heitellessä huomasin vielä, että aiemmin täyteen pumppaamani makuualusta oli hieman tyhjentynyt. Pumppasin ilmaa uudelleen ja olin kuulevinani vaimeaa sihinää. Kyllä. Ei. Helvata. Makuualustassani oli jossain vuoto. Voi nyt... Tämä kyllä kruunasi päivän kaiken sen jälkeen mitä oli jo saanut kokea. En jaksanut lähteä etsimään mitään paikkaussarjoja tai liimailla mitään enää tässä vaiheessa iltaa. Kun olin viimein paikallistanut vuotokohdan, löin siihen jesaria paikaksi päälle ja pumppasin patjaan taas hieman lisää ilmaa. Olisi mitä olisi. Nyt en vaan jaksanut. Ei nyt. Halusin nukkumaan, lepäämään, ja aivan sama, siis aivan sama vaikka nukkuisin piikkimatolla.

Aamu koitti Aatun kammilla ja isoimmat edellispäivän kivut ja murheet olivat ainakin hetkeksi taakse jäänyttä elämää. Patja oli tyhjentynyt lähes kokonaan yön aikana, eli olin nukkunut käytännössä maapohjalla mutta aivan sama. Asia ei minua kiinnostanut edellisiltana, ei se myöskään kiinnostanut nyt aamulla. Aivan ja sama. Aloitimme aamutoimien teon ja huomasimme samalla että viereemme oli yön aikana ilmestynyt myös toinen telttakunta. Siihen oli parkkeerannut vaeltamaan ja kalastamaan tullut pariskunta, jonka kanssa muutaman sanasen siinä aamupalan ohessa vaihdoimme. Aamun reittimme Junkersin raadolle veisi meidät Ylä-Pulmankijärven pohjoispäähän ja joen ylitykseen, ja ennakkoon olimme arvelleet välttävämme parhaiten järven rannan suoalueet kiertämällä pienen lenkin ylempää jokivarteen ja kahluupaikkaa etsimään kauempaa alajuoksulta, mutta pariskunta kertoikin Juhalle, että kammilta meni suoraan hyvä polku järven päätyyn ja paras kahluupaikka olisi heti joen suulla. Tämä oli hyvä ja kullanarvoinen tieto ja oiva supliikin tulos Parta-Juhalta, jos nämä tiedot paikkansa pitäisivät. Itse olen aina vähän jurompi maastossa, ja varsinkin nyt perusfiilis oli niin perseestä itselläni kaikesta kivusta, että en olisi aihetta ottanut puheeksi itsekseni. Viimeistelimme aamutoimemme, kasasimme leirin ja olimme pian taas valmiina matkaan. Kantapäitäni kirveli tuttuun tapaan, mutta polvi ei ollut onneksi lähtenyt turpoamaan ja haava oli arpeutunut nätisti. Juha arveli että rikkoutunut iho saattoi olla hyvä asia, niin sinne ei lähtenyt kertymään nestettä tms. vaan se mitä oli niin valui pihalle samantien. Keli lupaili taas kovaa auringonpaistetta ja itikoita ei edelleenkään ollut yhtään eikä missään, niin ulkoiset puitteet olivat ainakin kohdallaan umpimaastopäivällemme.

Lähdimme polkua alaviistoon ja Ylä-Pulmankijärven rantaan. Siellä oli hieno rantakaistale, jossa olisi ollut mukava pulahtaa uimaan ja pahennusta aiheuttamaan, mutta meillä ei ollut juuri nyt siihen tarvetta eikä aikaakaan, joten päädyimme vain hetkeksi ihailemaan järvimaisemaa ja Kaldon parasta biitsiä. Polku jatkui yhä järven rantaa pitkin pohjoista kohti ja pian olimme joen suulla. Ja siinä arvoimme hetken aikaa kahden ylityspaikan välillä. Minä ehdotin parikymmentä metriä pohjoisempaa, missä mentäisiin joen keskellä olevan pikkusaaren kautta, Parta-Juha uskoi löytäneensä hyvän kohdan heti siinä missä järvi päättyi. Annoin kaverin koittaa ensin omaa arpaansa, samalla tilannetta kameralle vieressä taltioiden. Juha pääsi yrityksessään ehkä puoleen väliin kun stoppi tuli. Pohja oli pehmeää ja askel alkoi upota yhä syvemmälle. Polvi ei riittänyt, vyötärö olisi ehkä riittänyt, mutta ei kiinnostanut. Siispä peruutus. Seuraavaksi kokeilimme sitten minun näkemystäni. Ja se oli se oikea reitti. Polviin asti oli vettä, mikä oli helppo nakki crocsit jalassa ja maltillisessa virtauksessa. Siitä mentiin yli että heilahtaa. Näin siis ennakkoon arvioituna reitin hankalin jokiylitys olikin suoritettu ilman suurempia sydämentykytyksiä. Se oli hyvä juttu. Sille päivälle itselläni olikin mantra että "yksi asia ja murhe kerrallaan". Pieniä erävoittoja ja sitä kautta ehkä päästäisiin joten kuten perille itäpuolen reitille ja Tsaarajärven tuvalle, mikä oli päivämme tavoitteena. Pidimme vielä joen varressa pienen tauon ja täytimme vesipullot äärimmilleen, koska jälleen kerran edessä olisi hieman epävarmempaa maastoa virtaavan veden suhteen ja paahdetta taivaan täydeltä.

Ja siitähän mentiin yli että heilahti! (ja uudenkarheilla feikki-crocseilla toki)

Matka jatkui joelta kohti Junkersin jäänteitä. Sinne olisi noin puolen kilometrin sykäys jokivarresta. Luulin että saattaisimme joutua etsiskelemään konetta hieman kauemminkin kumpareiden välistä, mutta se näkyikin selkeästi jo melko kauas ja pääsimme sen luo ilman harha-askeleita. Jos Aatun kammi oli mitä oli, eli peruskammi, ja vesiputouskin yksi sellainen muiden joukossa, niin Junkers yllätti positiivisesti. Nähtyihin valokuviin verrattuna se oli maastossa livenä yllättävän iso kone ja yllättävän hyvin säilynyt myös siinä mielessä, että seiniä ja runkorakennetta oli vielä jonkin verran jäljellä siipien lisäksi. Hetken aikaa sitä ihastelimme ja kuvailimme ja siinä mielessä nyt oli hyvä mieli molemmilla, että kaikki reissun pakolliset nähtävyydet ja etapit oli onnistuneesti koettu. Paine oli poissa sen osalta. Nyt täytyi enää selvitä ehjin nahoin kotiin. Perussettiä. Junkersilta meiltä alkaisikin nyt sitten noin 15 kilometrin korpivaellus ilman suurempaa visiota reitistä, muuta kuin mitä kartalta olimme pähkäilleet. Suolaikkujen keskeltä pujotellen ja idän ja koillisen väliin kompassilla puskien. Muutama korkeampi nyppylä matkan varrella toimisi maamerkkeinämme, mutta muuten mentäisiin aika vaakamaastoa. Tasaista sadantonnin kartalla joo, mutta todellisuudessa maastossa ylös-alas-ylös-alas pienempiä kumpareita ja suonotkoja perä perään. Ja paahtavassa helteessä vailla varjostavia isompia puita.

Kantapäät olivat siis tohjona mutta matkan piti jatkua. Nyt olisi vaelluksen kriittisin rykäys ja suurin kysymysmerkkiosuus tuntemattomassa maastossa käynnissä, ja sen jälkeen voisi ehkä hieman huokaista helpotuksesta. Tässä vaiheessa oli kumminkin siitä tyytyväinen, että olimme lähteneet kiertämään lenkkiämme vastapäivään, niin ainakin loppumatkalla olisivat meillä tuvat käytettävissä tarpeen vaatiessa jalkojen paranteluun ja palautteluun, ja luultavastikin helpommat päivämatkat odottamassa ”retkeilyreitillä”. Olipahan myös siltä varalta tuvat loppumatkalla jos aivan hirveäksi kelit äityisivät. Nyt tosin näytti vahvasti siltä että kunnon helleviikko olisi osanamme koko reissun ajan. Joka taukopaikalla piti hieman katsella mistä löytyisi edes jonkinlaista varjoa antavaa puun jämää. Paljonhan täällä oli puita järsitty luurangoiksi sen jonkun tuholaishyönteisen toimesta joitakin vuosia aiemmin, ja karmaisevat jäljet olivat yhä nähtävillä maastossa. Edelleen itseäni harmitti myös kännykän hajoaminen, itseltäni meni sen siliän tien mahdollisuus reaaliaikaiseen gps-seurantaan kartalla, mikä kyllä oli alkumatkasta ollut helppoa ja vaivatonta. No, onneksi nimenomaan tästä umpimaastopätkästä oli itselläni hyvät paperiprintit mukana mutta hieman enemmän ajatuksella piti suuntaa nyt joka kumpareella tarkastaa. Ja tietysti maasto ja erityisesti suoalueet olivat koko ajan hieman arpapeliä. Osa vaikutti olevan livenä helpompaa ja osa sitä itseään, vaikka karttamerkit suht samaa joka notkoon ennustivatkin teoriassa. Mutta raskaita ne suopätkät olivat kulkea helteessä ja usein myös ylämäkeen jatkuen. Siksi niitä nyt pyrittiin parhaan mukaan välttämään, isoja kiertoteitä ei kyllä jaksanut silti lähteä hakemaan.

Suuntaa piti reitillämme hieman korjata enemmän koilliseen matkan edetessä, kun tunnuimme valuneen hieman liiaksi suoraan itään kartalla. Myös maasto alkoi ohjata meitä enemmän sinne koilliseen jossa vaikutti olevan vähiten huonot vaellusreitit. Ja lisäksi alkoi lounasaika jo kutitella vatsanpohjissa, eli tavoite oli päästä kunnon puron ääreen, mikä meitä toivottavasti kartan perusteella lähimaastossa odottaisi. Ja kyllä, Moresveaijoki osoittautui kunnon puroksi, sellaiseksi jonka ylitykseenkin vaadittiin hieman tarkkaavaisuutta kengät jalassa. Ja sen jälkeen olikin hyvä pitää ansaittu lounastauko melko mukavantuntuisessa jokivarren lepopaikassamme. Nyt tuntui siltä että kyllä me tämä päivä ja etappi klaarataan. Oltiin melkein puolivälissä, ilman suuria takaiskuja, nähtävyydet nähtynä ja nyt saisimme taas vesipullot täyteen raikasta vettä ja lounasta napaan. Jalatkin olivat pysyneet siinä samassa kuosissa, huonoina mutta siis ennallaan. Hyvä niin. Juuri kun vedet oli keitelty ja ruuat laitettu hautumaan alkoi kuitenkin takavasemmaltamme puskea vauhdilla todella synkkiä pilviä puoli taivasta peittäen. Horisontissa näkyi miten sade vihmoi pilvistä alas. Aloimme pakkailla rinkkoja siinä ruokavalmistelujen ohessa kohtalaiseen pakettiin siltä varalta että sade iskisi kunnolla niskaan. Ja muutama sadepisara kädelle tosiaan tipahtikin, mutta lopulta sadealue paineli juuri ohitsemme ja vältyimme monsuunilta. Hyvä tämäkin. Lounaan jälkeen oli taas hyvä energiataso ja menohalut päällä ja aloimme valmistautua päivän viimeiseen ja myös isoimpaan nousurykäykseen, sillä pahimmat suot välttääksemme meidän kannatti nyt kavuta edessä olevan Bealljegasvaddan rinteitä melko korkealle. Ei kyseessä nyt mikään mahtava tunturi ollut, mutta lähimaaston korkeimpia nypyköitä kuitenkin. Siinä rinnettä noustessa huomasimme että läheisen järven rannalla oli täälläkin joku privaattimökki. Nätillä paikkaa, ei siinä mitään. Näköjään täällä umpierämaassakin näitä random-mökkejä piisasi.

Ne vähätkin metsät mitä oli, oli sitten syöty tuholaisötököiden toimesta luurangoiksi...

Viimein pääsimme tämän etappimme viimeisen kunnon nousunkin laelle ja maisemat aukenivat taas mukavasti vähäksi aikaa. Kantapäissä oli helvetin tulet irti tämän nousurykäisyn päälle, kun rikki raastettu iho hieroi kenkää vasten urakalla. Mutta nyt oltiin voiton puolella. Nyt oli selviö että tästä päiväetapista kyllä selvitään. Energiaa kropassa kuitenkin piisasi ja keli jatkui helteisenä. Aloimme taas skannata etumaastoa ja tehdä reittivalintoja. Nyt oli luvassa ehkä laikukkain osuus kartalla, ja meidän täytyi päästä kulkemaan jotenkin fiksusti laajan suokentän toiselle reunalle ilman suuria sukelluksia. Noh, sieltä sitten löytyi sellainen kuiva kapea reitti mitä karttakin antoi odottaa, joten melko mukavasti päästiin suotasangon poikki kuivin jaloin. Suon läpi virrannut isompi purokaan ei aiheuttanut kahlaustarpeita ja tarjosi taas raikasta virtaavaa vettä juomapullojen täytteeksi, joten homma eteni käsikirjoituksen mukaan. Seuraavaksi arvuuttelua ja jännitystä oli sen suhteen, että millainen virta olisi Tsaarajoki, joka meidän pitäisi pian ylittää päästäksemme toisen puolen viralliselle reitille ja Tsaarajärven tuvalle. Etelämmässä joki näytti levenevän ajoittain lammikoiksi ja lampareiksi, joten päätimme ottaa suuntaa melko lähelle Tsaarajärven laitaa, koska siellä joki ei kartalla näyttänyt yhtä leveältä, ja myös suoalueita näytti olevan sillä suunnalla vähemmän. Nyt alkoi jo pitkä päivä tuntua kuitenkin kintuissa. Jalkoja särki, hartioita särki, kilometrit tuntuivat venyvän pitemmiksi ja pikkuhiljaa nälkäkin rupesi taas kurnimaan. Tsaarajärven läheisyys sai kuitenkin jatkamaan ja jaksamaan. Lopulta saavutimme Tsaarajoen ja ainakin sillä kohtaa mihin me olimme tähdänneet, oli ylitys helppo nakki. Kiveltä kivelle hyppien eikä suurempaa stressiä. Tämä oli ollut viimeinen kysymysmerkki reitillämme ja nyt olimme senkin selvittäneet.

Joen ylityksen jälkeen jäljellä oli enää kaksi kilometriä. Vain kaksi. Mutta voi pojat kuinka pitkiltä ja rankoilta ne sitten loppuviimein tuntuivatkaan kaiken tallustelun jälkeen. Maasto ei ollut vielä kovin pahaa suota, kun valikoimme korkeampia harjanteita joita pitkin etenimme. Otimme suuntaa kohti merkittyä reittiä ja kartan ja gps:n mukaan sinne oli vielä ehkä 500 metriä. Aivan yllättäen metsikön keskellä vastaan tuli matalia oransseja reittimerkkitolppia rivistö ja polku siinä ohessa. Olimme hieman ihmeissämme, merkityn reitin ei pitänyt olla vielä hetkeen meitä vastassa, mutta nyt siinä oli joku sellainen. Se oli kummallisesti kuitenkin tolpitettu koko meidän näkemältämme osin eli joltain sadan metrin matkalta todella tiheään, melkeinpä parin metrin välein, kun normaalisti merkityillä reiteillä tolppien väli voi olla useita kymmeniä metrejäkin. Todella hämmentävää. Noh, emme lähteneet sitä reittiä seuraamaan, sehän olisi voinut olla vaikka joku talvireitti jne. jolloin se veisi varmasti juuri pahimpien suolutakoiden päältä, mikä ei kesällä tietysti optimaalista olisi. Lisäksi halu lähteä kokeilemaan ja seikkailemaan tällaista arpareittiä oli juuri sillä hetkellä meillä melko vähäinen. Siispä päätimme jatkaa eteenpäin ja unohtaa tämän polun. Ja heti perään alkoikin meillä sitten todella raskassoutuinen turvemöykkylettosuo jota sai vielä pari sataa metriä hikipäässä kipeine jalkoineen tarpoa. Mutta sen jälkeen saimme näkyviimme korkeat rastitolpat, joista näki jo kaukaa että nyt oltiin saapumassa merkitylle reitille, ja juuri siinä kohtaa missä kartan ja gepsin mukaan sen pitikin olla. Hyvä. Lopulta löytyivät myös pienet oranssit reittitolpat ja polku, ja niitä lähdimme nyt seuraamaan Tsaarajärven tupaa kohti. Enää kilometri merkatulla reitillä, tämä olisi riemuvoitto. Kohta larpittaisiin palkintojuomia tuvalla ja uitettaisiin uupuneita jalkoja raikkaassa järvivedessä. Fantastista, hienoa, suurenmoi... VOI PERKELE.

Alle kilometrin päässä Tsaarajärven tuvasta opastettu polkureittimme ohjasi meidät suoraan keskelle helvatunmoista suoheteikköä ja aivan siitä keskeltä läpi toiselle puolelle. Tämän leton läpi näkyi menevän useita mönkijänjälkiä kyllä, mutta aika hurjan ja märän näköinen kenttä meillä oli nyt edessämme. Retkeilyreitti? Retkeilyreitti my ass! Oikeasti, tällaiseen maastoon sitä sitten joku noviisivaeltaja lapsinensa lähtee reippailemaan, hirveään suosettiin jossa ei ollut mitään pitkospuita, ei mitään tukevaa jalan alle. Koska ”retkeilyreitti”. Joo. Pakko siitä sitten oli läpi kuitenkin vetää, ei ollut vaihtoehtoa. Kenttä oli niin laaja että kiertäminen ei kiinnostanut, ja mitään optimaalista uraa ei missään näkynyt. Jostain mönkijäuran läheltä nyt kuitenkin vedettiin koska ei siellä suossa kuitenkaan uponneita mönkijöitä näkynyt. Ja voi herranjestas mitä litsinlätsiä se pätkä oli. Jalat upposivat polvia myöten mutapaskaan joka askeleella, mutta ei auttanut muu kuin pientä juoksua koko paska painaa läpi. ”Aivan järkyttävää maastoa” kaikui päässä, kuten läskipyöräilijä niin osuvasti aiemmin totesi. Mutta nyt ei enää kiinnostanut, maaliviiva oli niin lähellä. Lopulta selvisimme ehjin nahoin suolätäkön ylitse ja pääsimme jatkamaan taas suht järkevää polku-uraa. Ja juuri kun ehdimme hieman tuntea voitonriemua, kohtasi meitä ehkä noin sadan metrin päässä siinä polulla jännä juttu. Sellainen jännä juttu, että polkumme yli oli asetettu risuja poikittain ja puunuolta osoittamaan sivulle kääntyvään toiseen polku-uraan, joka oli merkitty tiheällä tolppamerkinnällä. Eli kyseessä oli siis juuri se karttaan merkitsemätön uusi polkureitti, jonka kertaalleen jo aiemmin ylitimme ja hylkäsimme. Ja jännä juttu myös että ilmeisestikin se uusi polku olisi kiertänyt tämän aivan karmean suolätäkön, ja aiheesta. Ja meni varmaankin juuri sitä reittiä mitä olimme ennakkoon vaihtoehtoisesti miettineet kuivaksi ja hyväksi reitiksi, mutta päädyimme kuitenkin sitten etsimään mieluummin kartan mukaista varmaa ”retkeilyreittiä”. Sillä hetkellä pääsi spontaani PERKELEEN PERKELE muuten sitten molemmilta retkikuntamme tallaajalta suusta ilmoille. Noh, tehty mikä tehty. Kahlattu mikä kahlattu.

Loppumatka meni hiljaa manatessa, mutta onneksi Tsaarajärven tupa tuli nopeasti näkyviin. Tavoite oli painella melkeinpä suoraan järveen pesulle hikisen ja rankan päivän päätteeksi, mutta sielläpä näkyikin sitten isompi porukka tuvan pihalla kokkailemassa ja ihmettelemässä, joten sekin suunnitelma näytti epävarmalta sitten. Kerrassaan loistavaa. No, tultiin tuvan pihaan ja hetki puuskuteltiin siinä isompia hengästyksiä pois ja sitten alettiin pikaisesti katsella hyvää telttapaikaa tuvan lähistöstä, että saataisiin nyt ainakin se varattua itsellemme. Jotain ulkomaan kieltä molkottava porukka siinä pihalla yhä palloili, mutta olivat onneksi pikkuhiljaa siirtymässä pihapöydistä kokkailemasta tupaan sisälle, niin mekin pääsisimme ruokia kohta laittamaan niihin samaisiin pöytiin. Mutta teltan pystytyksen jälkeen vuorossa oli kyllä ensiksi pesuhetki, sen Parta-Juha oli jo päättänyt. Siinä sitten otettiin pesukamat mukaan ja paineltiin järven rantaan ja otettiin kunnon pulahdushetki vilvoittavaan järveen, samalla kun siellä tuvan nurkilla muutama vierasmaalainen ihmeissään kuikuili menoamme. Ei kiinnostanut meitä, ei nyt. Tärkeintä oli saada maastokuona pestyä päältä pois ja samalla viilennettyä jalkoja ja kantapäitä. Ja voi pojat, oli kyllä rapea olo sen pesuhetken päätteeksi, teki ns. gutaa. Siitä oli hyvä siirtyä kokkailemaan sapuskoja ja naatiskelemaan aurinkoisesta illankoitteesta Tsaarajärven rannoilla. Yöpuulle mennessä oli hyvä fiilis tehdyistä päivämatkoista, paikatusta makuualustasta, huomisen helpommasta maasto-osuudesta ja suihkunraikkaasta olosta.

Seuraavan päivän tavoitteena oli edetä vähintään Tsaarajärven ja Tsuomasjärven tuvan välinen osuus, eli reilu kymppi, mutta jos intoa olisi niin voitaisiin pidemmällekin jatkaa, sen näkisi sitten. Kaldoaivissa kilometrikyltit olivat muuten oma lukunsa, mistä Juha minua myös informoi. Eli sama pätkä saattoi olla eri pituiseksi merkitty eri paikoissa, vähän fiiliksestä riippuen. Tsaarajärven tuvalla oli laitettu jopa allekkain kaksi eri vaihtoehtoa samasta kohteesta, eli saattoi uskoa kumpaa halusi. Ja perään oli kaiverrettu jonkun toimesta vielä ilmeisesti todellisetkin lukemat. Ja tämä sama asia toistui myös loppumatkan varrella muutamassa muussakin kylttipaikassa. Asia kunnossa. Noh, siinä aamulla piti mennä tupaan kokkailemaan aamupalaa, mutta siellä tämä turistiseurue olikin melko nohevasti levittänyt kamansa ympäri tupaa kuin omistajat ja ei sinne heti päässyt mitään tekemään. Aina yhtä joustava ja sosiaalinen Parta-Juha kuitenkin oli ilmeisesti sen verran näyttävän murahduskierroksen tuvassa aamulla käynyt tekemässä, että melko ripeästi siellä kuitenkin alkoivat kamojaan pakata ja alta pois siirrellä, kun sinne perässä vähän myöhemmin astelin. Yhteinen kieli oli näköjään löytynyt kielitaidottomuudesta huolimatta... Syötiin ripeästi tukevat aamupalat, kasailtiin leiri pakettiin ja lähdettiin taas matkaan. Itselläni tuttuun tapaan ensimmäinen kilometri kantapäideni kanssa oli taas aivan hirveätä kärsimystä. Annoin Juhan painaa etumaastossa ja pyrin itse vain pysymään jotenkin liikkeellä, ettei menisi homma aivan seisoskeluksi. Alkumatka olikin melko tasaista ja pitkää nousua joten kirvelyä riitti. Mutta pikkuhiljaa jalat joko lämpenivät tai turtuivat taas kipuun, ja joten kuten vauhti alkoi muuttua normaaliksi. Ja kun pääsimme ensimmäisen nyppylän päälle, aukenivat siitä eräät reissun parhaista maisemista. Takanapäin näkyi Tsaarajärvi ja eteläinen Kaldoaivi, ja kukkulan toisella puolen edessämme Stuorat Golmmesjärvi ja pohjoisen sekä idän maisemat. Tsuomasvaara erottui jylhänä ja synkkänä myös kauempana edessämme. Tämä oli sellainen 360 astetta näköalapaikka, josta piti taas muutama valokuva napata ja sai hieman palkintoa kärsimyksilleen. Ja sen jälkeen oli luvassa hieman laskupätkää mikä antoi jaloille myös pikkuisen lepotaukoa.

Maisemia vielä takaviistoon Tsaarajärvelle


Katse etelään	Katse pohjoiseen

Tsuomasvaaran synkkää ja erottuvaa profiilia	Tsuomasjärven tuvalla pikku breikki

Tästä eteenpäin maasto eteni melko tasaisissa merkeissä, välillä pientä nousua, välillä pientä laskua, mutta sitten alkoi tulla taas näitä notkokohtia missä oli ärsyttäviä suolaikkuja, joiden läpi piti vaan mennä. Parta-Juha oli aiempina vuosina kahteen otteeseen tätä reitin osuutta jo tallustellut ja ihmetteli nyt sitä, että kuinka märkiä suolaikut ja polku-urakin vielä olivat, vaikka oltiin jo elokuun puolella. Nämä suo-osuudet veivät sitten meiltä aina ekstra-aikaa, ekstra-energiaa ja lisäksi tekivät ekstra-höpöä kantapäiden kipuasteikolla. Kivat sulle, kivat mulle. Lopulta pääsimme kuitenkin Tsuomasjärvien väliselle kannakselle ja etapin loppusuoralle. Toki täälläkin oli tarjolla loppuhetkien vakiherkku, eli kunnon suolöllöä vielä viimeisille sadoille metreille ennen tupaa, että sai kenkänsä varmasti mukavan kuraisiksi ja märiksi leiripaikkaa varten. Mutta Tsuomasjärven tuvalle päästiin. Ja niin oli päässyt muitakin. Siellä oli yksi fättäri joka oli juuri sillä hetkellä tulossa jalkaisin alas Tsuomasvaaran lakituspyrähdykseltään ja oli jättänyt kamojaan tuvalle. Ja kun saimme lounaseväämme valmiiksi, niin sinne saapui myös joku pariskunta Pulmankijärven suunnalta. Ja sen jälkeen vielä perässä saapui yksinäinen naisvaeltaja samalta suunnalta, joka oli jossain suossa kerännyt kunnon mutakerroksen alakroppaansa. Kukaan ei näyttänyt olevan jäämässä tuvalle yöksi, mutta eipä meitäkään leiriytyminen niille sijoille juurikaan kiinnostanut. Tupa oli vähän nihkeän oloinen, ympäröivä maasto myös, ja päivää oli vielä niin reilusti jäljellä, että päätimme melko selkeällä äänten enemmistöllä jatkaa lounan jälkeen matkaa ainakin parin kilometrin verran Pulmankijärveä kohti kun kerran virtaa riitti. Ne voisivat olla erittäin hyödyllisiä kilometrejä pois matkasta huomista ajatellen, kun pitäisi jaksaa ja ehtiä suht ajoissa päästä autolle sekä yömajoitukseen viimeisenä maastopäivänä.

Lähdimme tuvalta siis lounaan päälle etenemään merkattua reittiä pitkin, ja heti alkuunsa meitä tervehti taas tutun tuskainen suoalue, ja suht laaja. Siitä sitten tarvottiin läpi ilman suurempaa sympatiaa, tämä alkoi jo mennä rutiinilla, enää ei edes suuremmin kirosanat lennelleet, tämä oli Kaldoaivin peruskattaus. Sitten pääsimmekin jo ylämäen pariin ja maasto alkoi asteittain kuivua. Kapusimme ripeästi Tsuomasvaaran sivustaa ylemmäs ja pian olimme pienen sivuharjanteen laella, josta näki hienosti takamaastoon tuvalle eli lähtöpaikallemme, mutta ennen kaikkea tältä harjanteelta aukeni hieman yllättäen aivan mahtava paraatinäköala Kaldoaivin erämaahan. Koko panoraama edessämme oli kuin kehyksiä vaille valmis taideteos. Ja se oli niin hieno ja aurinkoinen hetki, että päätimme pitää siinä ja sillä hetkellä hieman pidennetyn lepopaussin. Ja vain nauttia hetkestä ja maisemasta, kerrankin. Kun kerran tänne asti olimme tulleet, ja kilometrejä koomassa tarponeet. Ehkä oli hyvä hetkeksi hengähtää, unohtaa kiire ja tavoitteet. Istahtaa, olla hiljaa ja vain katsella. Ja kyllä katselimmekin. Ja siinä sillä hetkellä päähäni tuli ajatus, että "Kaldoaivi, se on kaukaa kaunis". Aivan kuten nytkin, yläviistosta ja etäältä katsottuna, makrotasolla. Ja toisaalta, se on myös mikrotasolla kaunis, jos vaikka tuijotat läheltä lakkamarjaa kädessäsi, tai kurotat tunturipurosta vettä kasvojesi pesuun. Mutta sitten, se keskitason mittakaavan totuus, se vaeltajan totuus, se on perseestä. On suota, tarpomista, ja on ylösalasylösalas - maastoa ja notkoa perä perään. Mutta näin kaukaa katsottuna, Kaldoaivi näytti nyt hetken ajan kauniilta ja kutsuvalta. Olimme VIP-katsomossa siitä nauttimassa.

Kaldoaivi. Por favor. Kaukaa kaunis.


Viimeinen vilkaisu Tsuomasjärven suuntaan	Kelpaahan tässä hetki istuskella...

Leppoisa rinnepaikka	Tsuomasvaara Ghetto Posse

Idyllisen maisematauon jälkeen harjanteen päällä, polku alkoi laskea kohti Tsuomasvaaran pohjoispuolella olevaa pientä pyöreää lampea, joka siellä tunturien syleilyssä muistutti hieman jotain kraaterijärveä. Ja askel vei meitä nyt kevyesti kohti sitä. Tämä järvi oli meidän ensimmäinen optiomme ennakkoon ajateltuna leiripaikaksi tällä etapilla. Toinen vaihtoehto olisi pari kilometriä pidemmällä seuraavan kukkulan takana. Kummastakaan ei ollut varmaa ennakkotietoa millaista vesipaikkaa ja leiripaikkaa niistä löytäisimme, mutta kun lammen rantaan saavuimme niin ainakin itselleni nassahti heti takaraivoon tieto, että tämä se on. Paikka oli erittäin kutsuva leiripaikka, tasaista telttapaikkaakin löytyi kohtalaisesti ja kirkasvetinen puro virtasi siinä vieressä, josta saisi hyvät juomavedet ja missä olisi loistava jalkojen huljuttelupaikka. Sain nopeasti Parta-Juhankin suostuteltua siihen leiriytymään ja tuttu leirinkasauskaava tuli taas vietyä läpi. Illan pimetessä istuin pitkän tovin puron rantakivillä jalkojani purossa viilentämässä ja ihastelin Tsuomasvaaran melko jylhännäköistä pohjoisseinämää heti lammen takana, syöden samalla Pantteri-Mixiä lohtuna kipuihini. Kyllä tämä mesta voitti Tsuomasjärven tuvan setit satanolla. Ja olipahan yksi nousu ja muutama kilometri jo syöty huomisesta kuormasta pois näin ennakkoon.

Viimeinen maastoaamu ”kraaterijärvellä” ja fiilis oli ihan okei. Vaikka kantapäät toistivat tutut sielunmessunsa kipuvirsinä, niin kauaa ei tarvisi niiden enää kärvistellä. Yksi päivä, yksi sykäys. Kamojen ja leirin pakkaus meni jo selkäytimellä eikä vaatinut suurempaa miettimistä. Rinkastakin oli painoa kadonnut kun herkkuja oli popsittu edellispäivänä jo surutta kitusiin. Siitä sitten lähdettiin maastoon ja heti oli luvassa toinen päivän kahdesta tiukasta noususta. Ehkä hyvä niinkin. Olisi aamupalan energiat vielä reservissä ja käytössä kun alettaisiin heti alkuun kinkeämään. Ja kyllä kingettiinkin. Nousu järveltä ylös rinteeseen oli kohtalaisen kosteaa ja pehmeää polkua, ja tämä hieman vehreämpi rinne oli myös houkutellut hieman hyttystä korvan taakse kiehnäämään. Ei niitä paljoa ollut mutta herätti heti vain huomiota, koska koko reissu tähän asti oltiin oltu täysin nollalinjalla. Toinen mikä herätti huomiota oli järkyttävä kipu kantapäissä. Se oli aiempiin päiviin verrattunakin kohtalaisen el magico. Ja pisti reipas rinne puuskuttamaan muutenkin. Annoin Parta-Juhan painaa taas edellä hurjassa menokiimassaan ja ajattelin vain selvitä tämän päivän ajan hengissä ja perille autolle saakka jollain metodilla. Melko pian rinne onneksi alkoi jo taittua, ja oltiin päästy päivän ensimmäisen nyppylän laelle ja maisemat taas avautuivat mieltä piristämään. Pidin tavallista pidemmän puuskutustauon siellä laella, kun tuulenvire mukavasti myös viilensi ja kuivatti hikisiä vaatteita. Juha oli jo painellut toisen puolen alarinteeseen kun boogie oli läsnä vahvana hänessä.

Kun alamäen puolelle itsekin pääsin niin hetkeksi taas matkanteko vauhdittui. Jaloissa kipu helpotti ja hengitys sai aikaa tasaantua. Ja kohta saavuttiinkin sitten peruspuroa hieman isommalle Mivttejoelle jonka ylitys puolilahoja lankkuja pitkin piti suorittaa varovasti. Täällä ei tosiaankaan ollut kansallispuistoista tuttuja pitkospuita, ei siltoja edes pikkujokien yli, ei nuotiopaikkoja tai laavuja. Tämä oli erämaa, fair and square. Okei, niillä ehdoilla sitten ollaan ja mennään. Se piti monta kertaa tämän reissun aikana itselleen muistuttaa. No, siinä joella pidettiin taas pientä huilitaukoa ja vesipullojen täyttöä. Samalla arvioitiin ympäröivän maaston kelpoisuutta leiriytymiseen ihan uteliaisuudesta, koska tämähän oli ollut meidän toinen vaihtoehtomme eiliselle. Mutta todettiin kyllä saman tien että onneksi ei lähdetty iltaa vasten enää tänne asti yrittämään. Maasto oli paljon masentavampaa ja soisempaa, ja oltaisiin oltu aika puhki päivän lopulla jos vielä tuo viimeisin nousurykäisy olisi tehty. Kyllä me nytkin tehdyillä valinnoilla kotiin ajoissa ehtisimme. Ja olihan se edellinen leiripaikkamme ollut melko idyllinen ja hieno, että sitä kelpasi kyllä muistella.

Parta-Juha lähti taas kuin palleista purtu poro jatkamaan matkaansa tauolta, kun minä jäin vielä hetkeksi rauhassa mutustamaan ruisleipääni loppuun ja vesipulloa täyttämään. Sopiihan sitä soolona aina välillä kulkea jos siltä tuntuu, ei siinä ketään. Itselleni tulevat kilometrit olisivat edelleen täysin uutta kokematonta maastoa, mutta Juha oli pohjustanut hieman tulevaa sanoen, että kohta kuljettaisiin rajalinjaa pitkin muutama kilometri ja se olisi aivan paskaa settiä. Kappas, täällä Kaldoaivissako? Noh, jäi ehkä täsmentämättä että mitä paskaa, mutta kun pääsin itsekin matkaan ja muutaman sadan metrin kuluttua törmäsin raja-aitaan jota pitkin lähdettiin sitten pohjoiseen päin kulkemaan, niin alkoi termin taustat minulle aueta. Rajalinjan polku oli mönkijäuraa joka itsessään oli suht ok, mutta maasto oli sellaista kumpuilevaa settiä että siinä sai jatkuvasti kingetä ylös ja alas ja ylös ja alas. Ja jokaisessa alakuolokohdassa oli sitten kunnon lössönsuota jota sai arpoa ja kahlata, ja ne nousut jokaiselle kumpareelle olivat raskaita ja jyrkkiä. Voi pojat. Erityisesti se viimeinen nousu Urroaivin rajapyykille oli jackpot, joka vaati useampaakin puuskutus- ja/tai kiroilutaukoa nousurinteessä. Ja jalkoja kirveli. Ja hartioita kirveli. Kyllä keljutti. Mutta lopulta pääsin isolle keltaiselle rajapyykille kukkulan laelle ja siellä myös Parta-Johansson odotteli evästauon merkeissä. Nyt oli kaikki pahat nousut takana, nyt saisi taputtaa itseään hetken tyytyväisenä selkään. Jees. Mutta aika veteläksi oli tämä pätkä olon vetänyt, melko hissukkaan kulauttelin vettä pullosta ja otin kourallisia crunchy-mysliä pussukasta pahimpaan nälkääni.

Noin puolet päivämatkasta oli siis nyt saavutettu ja vieläpä se rankin puolikas. Rajapyykiltä polku lähti lupaavasti viettämään loivasti alarinteeseen ja Juha valoi vielä uskoa loppumatkan iisimpään maastoon. Niillä eväillä matkaa jatkettiin aurinkoisessa säässä. Kellokaan ei ollut vielä paljoa, eli olisimme hyvissä ajoin autolla ja hyvissä ajoin myös etelämpänä tien päällä, missä sitten majoitusta olisimmekaan etsimässä. Mieli alkoi jo tuudittautua ehkä liikaakin maalilinjan ylitykseen, sillä kun talsimme taas seuraavan pienen kumpareen yli, paljastui sieltä takaa notkosta vielä kerran... The Suo. Ja nyt oli taas sellainen Mama Suo että Oh Boy. Kovin leveä ei tämä suo polun suunnassa ollut, mutta pituutta sillä riitti, eli kiertämään ei oltu lähtemässä. Polkumerkit painoivat taas siitä keskeltä aivottomasti läpi, eli joku siitä saattaisi luottavaisesti kokeilla. Noh, Parta-Juha päätti kokeilla, koska oli sitä mieltä että vaikka olisi märkää niin ei polkureitit mistään suonsilmäkkeestä menisi kuitenkaan. Minä päätin luottaa omaan visiooni edessäni ja lähdin loikkimaan hieman toisaalta mätäsleikkejä. Ja muutaman kerran huomasin sivusilmällä että voihan jukolauta, on muuten syvän ja synkän näköisiä lampareita siinä aivan jalan vieressä, kun varovaisia ja keskittyneitä loikkia mättäiltä otin. Mutta lopulta niin minä kuin Juhakin päästiin suht kuivana suon toiselle puolelle kummallakin reittivalinnalla, mutta sanoin kyllä Juhallekin ylityksen jälkeen, että nyt jo hieman hirvitti tosissaan nuo suonsilmäkkeet mitä sai pujotella. Ja Parta-Juhallekin muistui vasta siinä vaiheessa mieleen, että tosiaan, tämähän taisi olla se yksi legendaarinen suokenttä jonka hän viime reissultaankin hämärästi muisti, missä jalan alla tuntui koko hehtaarin suokenttä liikahtavan yhtäaikaa. Jep. Ei ollutkaan iisimpää maastoa ihan koko loppumatka. Mitä muuta unohdit kertoa...?

Suon jälkeen jäljellä oli vielä viimeinen nousurykäisy Buollanvaaran laelle. Ei onneksi mikään jyrkkä eikä korkea kukkula, mutta tarjosi meille kuitenkin vielä viimeiset maisemapalat, kun nyt viimein eteemme aukeni siellä kauempana alhaalla Pulmankijärvi. Ja kyllä se näytti hyvältä, erityisesti siksi että se merkitsi reissumme maaliviivan olevan lähellä, ja sivilisaation kaikkine herkkuineen. Näillä jaloilla kun ei ollut mitään hinkua jäädä erämaahan tarpeettoman pitkäksi aikaa. Edelleen oli pienenä pelkona berberissä että selviänköhän pelkällä nahanluonnilla tästä reissusta vai tuleeko joku ilkeämpi tulehdus tai verenmyrkytys, kun isot laikut ihoa on aivan turmeltuneessa tilassa ja marinoitu vaelluskengissä pitkät pätkät. Maastosta erottui myös Pulmankijärven pohjoispäässä Norjan puolella eräs tunturi, jonka laki oli selvästi omanlaisensa, terävä töpö. Sitä olimme jo reissun alkupäivinä katselleet ja pitäneet myös eräänä maamerkkinä siellä nurkalla. Kartan perusteella ilmeisesti kyseessä oli Searbatsokka, noin 400-metrinen, vaikkakin näytti etäältä kyllä vielä korkeammalta. Noh, edessä olisi enää meillä vain alamäkeä autolle. Helpotuksen huokaus.

Mutta alamäkeä riitti. Sitä riitti. Tästä Juha oli aiemmin puhunut kun mietimme kiertosuuntaa reissullemme. Tämä rinne oli siis se, mitä ei ollut kiva painella toiseen suuntaan eli ylämäkeen. Ja nyt aloin sen ymmärtää. Ymmärtää hyvin. Alamäki oli pitkä kuin nälkävuosi ja sekin alkoi tuntua jaloissa ja psyykessä, varsinkin kun viimeisistä kilometreistä oli kyse. Välillä oli loivempaa laskua, välillä jyrkempiä rinneosuuksia alas, välillä pusikkoa, välillä eroosion syömää rojuränniä, välillä kivikkopolkua. Voi juku. Ja tätä siis riitti. Noh, koko ajan kuitenkin muisti sen että tämä olisi ollut toiseen suuntaan aivan eri kaliiberin keljutusmarssia, joten valittaa ei voinut. Viimein lasku alkoi rauhoittua ja selvästi oltiin tulossa jokitasangolle. Vielä kierrettiin Arolan pellot ja sitten päästiinkin isomman metsätien ääreen jota pitkin viimeiset pätkät talsittiin ja tultiin Pulmankijoen sillalle. Siinä vielä jokimaiseman ihastelut ja päästiin loppusuoralle, eli muutama sata metriä hiekkatietä kohti parkkipaikkaa. Onneksi auto oli juuri siellä eikä jätetty sitä minnekään Pulmankijärven puoliväliin maastoreitin risteyskohtaan. Olisi ollut aivan kuolemaa vetää tästä vielä joku neljä kilometriä kovaa hiekkatietä rinkka selässä ja ylämäkeen. Kiitos ei. Parempi näin. Ja nyt oltiin lopulta auton luona ja saatu Kaldoaivin vaellus vuosimallia 2022 päätökseen!

Auton luona suoritettiin pikainen välppäys ja sivilisaatiovaatteiden vaihto. Vedin itkun ja ilonsekaisin tuntein paskat vaelluskenkäni irti kantapäistäni ja asettelin sitten varovasti siviilikenkiä jalkoihini. Totesin Parta-Juhalle että ensimmäinen ajovuoro ei sitten ole muuten minun. Ja asian sinetiksi kaivoin vielä bonuksena meille molemmille holittomat oluttölkit auton syövereistä, joiden raikkaus ja maukas maku yllätti meidät molemmat positiivisesti. Ensimmäinen ja Prio A1 -tavoitteemme nyt oli päästä syömään, ja selvä visio oli toteuttaa se operaatio Utsjoella, joko kuppilassa tai grillillä. Pistimme auton hirnumaan ja lähdimme ajamaan Pulmankijärven baanaa reippaasti kohti Nuorgamia. Matka eteni vauhdilla ja pian olimme jo järven puolivälissä mistä tämä meidänkin osittain hyödyntämä mönkijäura maastoon lähtee. Ja jos tullessa oli autiota, niin nyt oli tienvarsi täynnä parkissa olevia autoja. Siitä oli moni lähtenyt Kaldon magique-maastoihin. Kuten sanottua, onneksi meillä ei auto ollut täällä asti parkissa. Parinkymmenen kilometrin pätkä oli yllättävän nopeasti ajettu läpi, hyvää tietä kun oli, ja sitten oltiin jo enemmän sivilisaatiossa kiinni, Nuorgamissa. Siitä taas pieni suhaus Utsjoelle ja sitten piti miettiä ruokamestaa. Alkuun oli fiilis painella Pub Rastigaisaan lounaalle, mutta jotenkin vaakakuppi kääntyi taas sen Grillin puoleen. Ehkä oli vielä vähän kaunainen fiilis siitä että tullessa kuppila oli ollut kiinni, mutta enemmän saattoi myös painaa se seikka että olimme niin ryönäisiä, haisevia ja väsyneitä, että ehkäpä ajattelimme snägärimestan olevan habituksellemme helpompi ympäristö kuin ”kunnon” ravintolan. Siispä kurvasimme Annukan Grillin pihaan ja astuimme autosta ulos. Ja saman tien kun nousimme autosta ulos, ravasi siitä parin metrin päästä nenämme edestä iso poro kovaa vauhtia ja määrätietoisesti kevyen liikenteen väylää ohi, vauhdilla viuhahtaen välittämättä muista jalkakäytävän kulkijoista. Kuului vain kova kalke ”klopoti klopoti klopoti” kavioista asvaltilla ja poro katosi sinne jonnekin pääkadun vilinään yhtä nopeasti kuin oli ilmestynytkin. Paikalliset ympärillä eivät asiaa juuri noteeranneet. Tilanne oli melko koominen, naureskelin sille vielä pitkään itsekseni. Perus Villi Pohjola -meininkiä pohjolan peräkylän pääkadulla. Ja heti kun astuttiin autosta pihalle. No big deal. Jatkakaa.

Mättölounas grillillä oli toimiva ja sen jälkeen jatkettiin taas vauhdikkaasti kohti etelää. Sain hetkellisesti viriteltyä kännykkänikin henkiin kun autosta virtaa siihen tuuppasin. Sain siis latailtua valokuvat sieltä äkkiä pilveen ja yksi harmi oli ainakin poissa vaikka kännykkä lopullisesti kohta ehkä hajoaisikin. Oli muuten hauska huomata kuinka enemmän maastomoodissa ja irti arkihuolista tällä kertaa maastossa tuli oltua, kun kännykkä ei toiminut. Ei tullut vilkuiltua viestejä, somea, uutistarjontaa eikä muutakaan vähän väliä. Virkistävän terapeuttista vaihtelua tämäkin siis. Kännykkää räplätessä automatka repsikan pukilla menikin vauhdikkaasti. Yksi pakollinen pysähdys vielä oli kuitenkin tehtävä. Inarin eteläpuolella on kuuluisa Karhunpesäkivi, ja vaikka siitä on monesti tullut ohi ajettua, niin itse en ole koskaan siellä käynyt. Parta-Juha oli, mutta suostui siihen kahvipaussinsa ajoittamaan, kun minä pääsisin yksikseni kapuamaan kipeillä kantapäilläni puuportaita parisataa kappaletta ja tätä merkillistä siirtolohkaretta ihmettelemään. Aluksi en meinannut hiffata lohkareen ihmeellisyyttä, mutta sitten huomasin maanrajassa Sisään -kyltin pienen kulkuaukon vieressä ja konttasin siitä sisään. Ja olihan se melkoisen hämmästyttävä kokemus, nähdä siirtolohkare joka oli sisältä lähes täysin ontto ja pinnat täynnä merkillisiä onkaloita ja monttuja. Suomen oloissa kohtalaisen ainutlaatuinen kokemus. Onneksi tuli käytyä. Samalla ratkesi minua yli kolmekymmentä vuotta vaivannut mysteeeri siitä, että mikä tämä Karhunpesäkivi oikein on. Pikkupoikana kun olin saanut kummisedältäni hänen omalta Lapin reissultaan tuliaisiksi nahkaisen Inarin Karhunpesäkiven kuvalla varustetun rahapussin. Ja sitä tuli ihmeteltyä tuolloin ja sen jälkeenkin. Nyt olin vihdoin käynyt tuossa samassa paikassa kuin kummisetänikin, ja siitä oli minulla tarkoitus hänelle mahdollisesti mainita palattuani, jos vielä ehtisin hänet näkemään. Mutta tuon saman päivän iltana, kun olin saanut puhelimeni hetkeksi toimimaan, sain viestin äidiltäni, että kummisetäni oli menehtynyt vaelluksemme aikana. Tämä asia ei tullut odottamatta eikä yllätyksenä, mutta hiljaiseksi se hetkeksi veti. Olin kuitenkin toisaalta iloinen, että sain vielä viimeisenä muistona tällaisen yhteisen kokemuksen tietyllä tapaa jakaa hänen kanssaan.

Matkamme jatkuessa etelään oli seuraavana päätettävä yöpymispaikka, ja melko nopeasti valitsimme kohteeksemme Saariselän. Nyt ei kiinnostanut Vuotson askeettinen, vaikkakin mukava majoitus, vaan ihan rehellinen hotellihuone. Kun pääsimme hotelliin siirryimme vielä sen jälkeen palauttelemaan itseämme pihviaterian sekä muutaman irlantilaisperäisen juoman pariin. Tästä oli hyvä siirtyä loivasti yöpuulle. Aamulla nautittiin tuhti aamupala hotellilla ja pistettiin menovaihdetta ripeästi silmään. Viimeinen reissupäivä olisi enää tiukka ajorutistus Saariselältä kotikonnuille. Matka meni vauhdikkaasti ja tällä kertaa poikkeuksellisesti ei ollut mitään automurheita, ehkä siksi että autoni ei ollut mukana reissussa... Myös Jyväskylä päästiin ohittamaan ripeästi huolimatta käynnissä olleesta Jyväskylän MM-rallista. Rovanperä oli nostanut rallikuumeen Suomessa taas pintaan vuosien hiljaiselon jälkeen ja teiden varsilla oli monenlaista banderollia kannustamassa. Illansuussa olimme viimein kotipihassa ja taas oli yksi vaellus saatu pakettiin ja historian lehdille. Itse asiassa tämä oli ollut minulle samalla 30-vuotis juhlavaellus! Tadaa! Oma vaellustarinanihan sai alkunsa 1992, kun äiti otti minut ensimmäistä kertaa mukaan Lappiin vaelluksillensa. Ja tuolloin aloitettiin Kiilopäältä ja käytiin tekemässä tutustumiskierros UKK:n kansallispuistossa. Vaelluskärpänen puraisi minua välittömästi ja heti seuraavana vuonna oli vuorossa uusi vaellus ja taas astetta pidemmät reissut. Hieman myöhemmin kuvioihin tulivat yksinvaellukset, muita vaelluskavereita, ulkomaan vaellusreissuja jne. Paljon ovat maisemat ja asiat muuttuneet kolmessa kymmenessä vuodessa. Paljon on tapahtunut.

Samalla tavalla tässä maailmantilanteessa ja myllerryksessä tulee ajateltua, että paljon on muuttunut asioita tuon ensimmäisen vaellukseni ja tämän viimeisimmän välillä. Maailma 30 vuotta sitten oli samalla tavoin suuren muutoksen kourissa kuten nytkin, mutta silloin tuntui että muutos oli kohti parempaa. Kylmä sota oli päättynyt, maailma oli vapautumassa kaikkialla, optimismia oli ilmassa. Nyt 30 vuotta myöhemmin on tullut itsekin toki kyynisemmäksi, valveutuneemmaksi ja kokeneemmaksi. Mutta silti, olemme jälleen jonkinlaisen murroskauden kynnyksellä, ja toivoa täytyy, että kaiken tämän kuohunnan jälkeen olisi lopputulos kuitenkin positiivinen. Olemme kokeneet ensimmäiset globaalit epidemiat pitkään aikaan, muistutuksena siitä että lääketiede ei ole vielä ottanut selkävoittoa taudeista. Yhdysvalloissa viimeiset vuodet ovat olleet poliittista sekasortoa ja moni odottaa kauhulla seuraavia presidentinvaaleja sekä niistä varmasti koituvia jälkiselkkauksia. Kiina uhittelee naapureilleen ja omille vähemmistöilleen, ja on supervaltana suuri kysymysmerkki joka tulee vaikuttamaan kaikkeen. Kuivuus koettelee monia alueita. Maailmantalous horjuu.

Kaiken huippuna Venäjä aloitti julman hyökkäyssotansa Ukrainaan, ajatus joka olisi tuntunut vielä vuosi sitten täysin järjettömältä, ja nykymaailmassa mahdottomalta, barbaariselta käytökseltä. Mutta nyt kuitenkin olemme sellaisessa tilanteessa. Ja alamme pikkuhiljaa ymmärtää, että se 90-luvulla orastanut kehitys ja toivo kestävästä demokratiasta ja vapaudesta jota luulimme näkevämme, se olikin Venäjän osalta vain historiallinen poikkeus, häiriötilanne, joka poistui nopeasti. Ja Venäjä palautui siihen diktatuurin ja sensuurin sekä orjuutuksen tilaan, missä se on vuosisadat ollut, tsaarinajoista Neuvostoliittoon. Ja demokratiaa sinne sekä sen kansalaisiin ei pystytä vuosikymmenessä tai yhdessä sukupolvessa istuttamaan, vaan se vaatii vuosisatojen jatkumon, ja valitettavasti nyt se työ naapurissa täytyy aloittaa taas täysin nollapisteestä, kun tämä sota on päättynyt. Ja onko sodan jäljiltä enää edes Venäjää olemassa, vai onko tämä kylmän sodan jälkeinen aika ollut loppujen lopuksi vain Neuvostoliiton, entisen suurvallan viimeinen kuolinkamppailu, jatkumo jonka lopussa häämöttää sirpaleinen ja moneen suuntaan hajoava pienten aluehallintojen mosaiikki. Onko Putin sen imperiumin päätepiste jonka Pietari Suuri aloitti?

Oli miten oli, moni on joutunut näkemyksensä naapurista muuttamaan ja realiteetit kohtaamaan. Silti asioiden nykytila ei itseäni suuresti yllätä, vaikka Ukrainan kokemat kärsimykset ovat järkyttäneet tietysti. "Ryssä on aina ryssä". Aivan kuten isovanhempiemme kovia kokenut sukupolvi yritti meitä usein asiasta muistuttaa, jotta emme unohtaisi. Ja jotta muistaisimme tuon varoituksen myös omille lapsillemme eteenpäin siirtää. Ja jotta emme olisi aseettomia kun rauhallinen tilanne jälleen kerran muuttuu, kuten se on Venäjän kanssa aina muuttunut. Venäjä on raukkamaisesti kautta historian hyökännyt naapuriensa kimppuun, niin taas jälleen kerran, barbaariseen tyyliinsä, siviiliuhreista piittaamatta. Kaiken lisäksi heidän sairas taktiikkansa on ollut käyttää mm. siviilikohteita, viljalasteja sekä ydinvoimaloita iskujensa kohteena. Onneksi kuitenkin sotarintamalla Venäjän eteneminen on alun jälkeen pysähtynyt ja vanja on nyt alkanut ottaa pataansa huolella. Ukrainalaisten sankarillinen taistelu ei tule unohtumaan. Krimillä on kuuma kesä muuttunut vähän liiankin kuumaksi miehittäjälle. Merkittävää aseellista apua on tullut niin Yhdysvalloista, Englannista, kuin Balteilta ja Puolastakin. Turkin Bayraktar-lennokitkin muodostuivat laulun arvoiseksi legendaksi. Ainoastaan keskisen Euroopan venkoilu tässä asiassa on ollut häpeällistä, sekä sotilaallisen tuen että energiariippuvuuden osalta. Heidän on turha selittää tätä Putinin sodaksi, jos iso osa väestöstä joko hurraten siellä kannattaa sotaa tai sitten hiljaisesti hyväksyy sen, osana isovenäläistä ja syviin kansan riveihin uppoavaa suuruudenhullua fantasiaansa. Aivan samoin 30/40-luvulla Saksassakin väkijoukot hurraten tukivat johtajaansa. Kun Putin on syrjäytetty, täytyy koko kansan siellä nöyrästi kohdata totuus ja tehdä tiliä menneisyytensä kanssa. Muutoin olemme samassa tilanteessa taas sukupolven tai kahden kuluttua. Toivottavasti ensi vuoden vaellukseen mennessä tämä nyt käynnissä oleva murhenäytelmä on kuitenkin ohi, idän örkit työnnetty takaisin sinne mistä tulivatkin, tai mielellään vaikka Tyynellemerelle saakka, ja koko heidän yhteiskuntansa on painettu kivikaudelle muutamaksi vuosisadaksi muita kiusaamasta ja nöyryyttä hakemaan. Me muut Euroopan kansat tulemme olemaan vielä pitkään suuressa kiitollisuuden velassa ukrainalaisille heidän taistelustaan ja uhrauksestaan idän vihollista vastaan. Slava Ukraini!

Annan Eino Leinon jälleen kertoa parhaiten ne tuntemukset joita Euroopassa nyt koetaan:

Pahoittelut että tällä kertaa vaelluskertomuksestani tuli väkisinkin tällainen puolittainen poliittinen pamfletti. Ei kuitenkaan pefletti? Maailmassa tapahtuu kuitenkin tällä hetkellä asioita, joilta ei voi silmiään ummistaa ja jotka vaikuttavat kaikkeen arkeen, Suomessakin. Siksi siis tämä avautuminen, mitä kirjoittaessa on ollut vaikeaa piilotella vihan ja halveksunnan tuntemuksia sisälläni. Tämänvuotinen vaellus oli siksi tällä kertaa ehkä monellakin tasolla tarpeellinen irtiotto kaikesta siitä arjesta ja todellisuudesta, mitä tällä hetkellä maailmalla tapahtuu. Puhelimen hajottua suolla, ei sitäkään vempainta tullut tuijotettua maastossa tauotta, ja pääsi kytkeytymään irti uutisvirrasta edes hetkeksi. Tuntui, että hetken aikaa sai olla maailman järkevimmässä paikassa, tekemässä maailman järkevintä asiaa. Eli kävelemässä autiossa erämaassa koko omaisuus selässään, henki omissa käsissä. Vailla mitään riippuvuuksia ulkomaailmaan. Kahdestaan luonnon (ja höpönassu-juhan) kanssa. Kasvokkain luonnon kauneuden kanssa. Kun ulkomaailmassa taas on joutunut katsomaan ihmiskunnan rumuutta koko kuluneen vuoden. Vaikea nykyään on enää ennustaa mitä edes seuraava vuosi mahtaa tuoda tullessaan. En halua välttämättä edes ajatella. Mutta voi hyvin olla, että ensi vuonnakin se viikon vaellus erämaassa saattaa olla vuoden paras hetkeni, kun voi päästää irti edes hetkeksi muusta todellisuudesta, ja unohtaa lyhyen tovin ajaksi kaiken muun maailmassa, paitsi edessään avautuvan erämaan, ja seuraavan elintärkeän vesipaikan, ja seuraavan suojaisan leiripaikan...

Vaelluseväiden peruskivet
	Ja heti lyötiin tulille tykkiä biittiä...
	Oh yeah...!
...sekä humppaa & Jamppaa

Hol(t)itonta tämäkin, mutta hyvvöö	Rovaniemellä nähtiin sitten reissun ensimmäiset porot


Vuotson Hilton	Korsussa kamiina...

Hätävarat kuosissa	Poronkäristystä medium rare

	Pulmankijärveä kohti
Viimeiset grillimätöt

Pulmankijärven highway yllättävän ajettavassa kunnossa	Sit tonne


Ready to go!	Pulmankijoen silta odottaisi paluumatkalla

Alkumatkan helppoa epävirallista polku-uraa	Vehreää alkunousua


Must... have... lakka...	Ylängön ensimaisemia

Koskematon erämaa	Havgajärven rantaa lähestytään


Aamun maisemat etupeltoon	Pieni nousurykäisy ja taas päästään ylängölle tuijottelemaan horisonttia

Välillä vähän huilia	Ehkä parasta crunchy-mysliä niinku ever
	Kolmas mies kuvaajana
Nousu-uraa Alla Galddoaivin massiiville


Viimeinen nousurykäisy korkeimmalle laelle	Maisemia sivuviistoon

Kaldoaivin erämaan katolla. 450m. Jii... Blaah...	Parta-Juha ei viitsinyt edes pysähtyä huipulla vaan paineli menemään...


Taas virtaavan veden äärellä alasektorissa	"Mä tarvitsen mun haavoja..."

Houkutteleva pulikointilampare joessa, mutta "kaunis vain kaukaa"	Mobiilia kenttää hyödyntämässä aina kun mahdollista

Kyseisen järven kohdalta erkaantuminen turvalliselta mönkkäriuralta umpimaastoon	"Siis mitä? Itsekö pitäisi suunnistaa...?"

	Vesiputous vaakaformaatissa
Vesiputous pystyformaatissa

Suossa uineet kledjut kuivumaan	Aatun kammin ovea varovasti raotellen...


Leiri pystyyn, pesumeiningit haltuun	Aatun kammin atmosfääriä
	Aivan saatanan pirteätä sakkia, tunnelmia illan ja miesten tummetessa...
Thou shall not sit


Ylä-Pulmanki Beach Fever	...ja lisää

Parta-Juha Beach Gear	Koppelo Balearic Vibes
Pulmankijoen ensipuraisu Parta-Juhan visiolla... ja pakitus
	Edellispäivän taistelun jäljet, kirvely part deux.


Sieltä se alkoi näkyä	Junkers ja minä, mikä pari...

Kaik yhes koos	Sivuprofiilia


Lippa vinossa kohti uusia haasteita	Sopiva lounastauon paikka

Nousua jokivarresta ylöspäin	Ylängön metsäistä maastoa...


Viimein Tsaarajärvellä	"Niin siis tuohonko niin siis uimaanko siis, niin siis?"

Alusta paikattu --> vitutus -50%	Kuivatusleiri

Iltasapuskat	Iltakaffet

Tsaarajärven tupa	Hämmentäviä kilometrikylttejä


Mä näitä polkuja tallaan kai viimeiseen asti...	Viimeisen illan passeli leiripaikka


Viimeinen vesipaikka hetkeen ja se heikompi leiripaikkaoptio jota ei onneksi lunastettu	Rajalinjan poukkoilevaa reittiä

	Yeah baby yeah
Pulmankijärvi saatu taas näkyviin!

Maalissa ollaan	Jaa että tämmöistä juotavaa...?


Turistina turistimestassa	Karhukopla
	No, sisään siitä. Ookoo.
Portaat ylös Karhunpesäkivelle