Rum och frukost i Jotunheimen

- maallinen vaellukseni Norjassa 2011 A.D. -

Poijjaat Galdhøpiggenin rinteillä.

Nousujohteinen vaellusurani alkoi jo vuosia sitten UKK:n kansallispuistosta Saariselällä. Silloin pikkupoikana kävin äitini kanssa ensimmäisiä kertoja ihailemassa Lapin luontoa ja valloittamassa tuolloin hurjilta tuntuneita melko vaatimattomia kumpareita ja tuntureita. Useampien vaelluskertojen jälkeen kokeilin siipiäni tutuissa maastoissa yksin ja kokemuksen kartuttua aloin vaeltaa yhä vaativammissa maastoissa käsivarressa sekä Ruotsin puolella. Lopulta, tähän päivään tullessa, Pohjolasta ei enää löytynytkään kuin yksi käymätön korpimaa, terra incognita. Kyseessä oli tietenkin Jotunheimen, Skandien helmi, Pohjois-Euroopan korkeimpien vuorien koti, jättiläisten maa.

Kebnekaisen valloitus oli ollut aikanaan melkoisen leppoisa kokemus, joten siitä sittemmin rohkaistuneena oli suuri tavoitteeni valloittaa Norjan ja Skandien korkein vuori, Galdhopiggen (2469m), lisäksi toiseksi korkein Glittertind (2465m) jos jaksaisin, sekä ihailla kapeaa Besseggen-harjannetta, jonka molemmin puolin oli kirkkaat vuoristojärvet, mutta 400 metriä eri tasossa.

Arvontalaulun ei tarvinut kauaa soida kun oli jo selvillä ketkä olisivat tälläkin reissulla harkinnan alaista matkaseuraa. Mutta osan vaellusvakkareista pariutuessa virallisesti noihin aikoihin, jäi vaellusseurueeseen vain ikisinkku Karva-Mika (tm) sekä allekirjoittanut discohyeena. Näillä siis mentiin kuten niin monasti aiemminkin.

Koska molemmat saivat irrotettua töistään vain viikon loman oli aikataulu tiukka mutta vaativa. Matkoihin kuluisi molempiin suuntiin 2 päivää ja maastossa olisi tuhlattavaksi 5 päivää. Etukäteen paperilla katsottuna 5 päivää oli ruhtinaallisen paljon. Kävisimme päivälenkin heti aluksi Galdhopiggenilla ja sen jälkeen n. 20-30km päivämatkoilla ehtisimme tehdä kohtalaisen lenkin Jotunheimenin kansallispuistossa kaikki tärkeät nähtävyydet ja tunturit nähden. Olimme siis reippaalla asenteella liikenteessä vaikka todellisuudessa aivan rapakunnossa viettäneenä kesän kaljaa lipitellen ja A-luokan makkaroita grillaillen. Lisäksi jostain kumman syystä päästä oli unohtunut aiempien reissujen muistot rankoista kivikoista ja nousuista joita kartta ei aina näyttänyt, mutta todellisuus joka kerta. Uskomatonta ääliömäisyyttä osaltamme siis, mutta... palataan siihen myöhemmin.

Lähtöpäivä / Tampere - Karlstad

Aiempien reissujen vanha luottoratsu, pippurinen mutta täysin paska Lagunani, oli jo saateltu trokarin lepoon. Nyt oli aika kokeilla uutta ralliohjustani, 1.5 litran nelisylinterisellä rivimoottorilla varustettua hirmua, Almeraa, ensimmäistä kertaa todellisessa reissussa! Ajomatkaa kertyisi n. 3000km.

Matka alkoi aikaisin lauantai-aamuna Tampereen Beverly Hillsistä ja suuntasi heti kohti Jokiasutusta. Siellä astuimme autoinemme Viikkarin Rakkauden Amorellaan ja kulutimme aikaa aurinkokannella hevospooloa pelaten sekä laivan casino-yökerhossa Tom Jonesin ja Burt Bacharachin yhteisrevyytä seuraten. Katkarapucocktailien välillä käväisimme myös kapteenin pöydässä nauttimassa lasilliset Dom Perignon’ta ja jututtamassa Manhattan Transferin poppoota.

Alkumatkalla oli hymy herkässä.	Amorellan yökerhossa oli hektinen meininki.

Mutta, se siitä harmaasta lauttamatkasta. Tukholmassa jatkoimme taas matkaa Yokohaman Oriin villissä kyydissä. Ajeltuamme hämmentävän pitkiä Tukholman alla kulkevia autotunneleita pitkin pujahdimme päivänvaloon jossain Slussenin ja Göteborgin välillä ja ihailimme ohitse soljuvaa ruotsalaista maaseutua, joka muistutti ah niin kovasti suomalaista maaseutua. Boooooring. Valonpilkahdus turtumuksen yössä oli kuitenkin matkamusiikkini joka mukaili tuttua linjaa disco-kasari-tekno-finnhits-rock. Tiemme kulki Örebron ja Karlstadin kautta. Tässä välissä yövyimme kuitenkin tien poskessa teltassa Ruotsin puolella.

Matkapäivä / Karlstad - Spiterstulen

Seuraavana päivänä matka jatkui ja saavuimme Norjaan. Suuntamme oli kohti Lillehammeria. Tuo muinoin olympialaisiakin isännöinyt pikkukaupunki ei varsinaisen hohdokkaalta näyttänyt mutta sinne piti pysähtyä tankkaamaan ja murkinoimaan. Luottomme Visan universaaliin mahtiin oli kova kun ilman käteistä mennä päräytimme globaaliin rajapintaan eli McDonald’siin. Mutta ei. Kortti ei jostain syystä siellä maailman perukoilla sitten pelittänyt. Onkelmia yhteyksissä. ”No Visa. No posada.” Perhana...

Ärtyneinä ja nälkäisinä etsiskelimme edes jotain mestaa ympäri Lillehammeria mistä voisi sapuskaa saada. Sitten, siinä se oli! Lillehammer Telepizza. Kunnon perinteinen kebab-pitsa-mättömesta jonkun rintamamiestalon päätyyn pykättynä. Sinne. Ja heti alkoi tapahtua. Tummahipiäinen kikkaratukkainen pohjolan viikinki toivotti tervetulleeksi, ohjasi pöytään (!) ja toi aterimet eteen. Ja sitten vielä näytti bränikkää läppäriä siinä pöydällä ja sanoi että herrat on hyviä vaan ja surffailee netissä samalla jos innostaa (!!). Siinä oli asennetta. Ja burgeriateriakin oli hyvä. Kyllä. Lillehammer pelastui Michelin-tähtien repimisiltä vaivoin mutta kuitenkin.

Sekä ruotsalaiset että norjalaiset ovat muuten harvinaisen vapaamielistä sakkia. Koko ajomatkamme ajan kun näimme tien varrella mainoskylttejä joissa luki että ”Rum och frukost”, eli siis rommia ja maksullisia naisia. Right?

Asteittain maisemat alkoivat muuttua alppimaisemmiksi kun jätimme Lillehammeria yhä enemmän taaksemme. Ja pian olimmekin jo kurvailemassa viimeisiä pikkuteitä jotka johdattelisivat meidät suoraan Jotunheimenin sydämeen, keskellä tuntureita sijaitsevaan Spiterstulenin tunturihotelliin n. 1000m korkeuteen merenpinnasta. Tie oli loppuun saakka yllättävän hyväkulkuinen joten mitään ongelmia perille pääsyn suhteen ei tullut. Olimme viimein saapuneet Pohjolan korkeimpien tunturien syleilyyn ja maisemat olivat upeat.

Heti saapuessamme meitä tervehti 2200-metrinen Styggehoe.	Spiterstulenin tunturihotellia.
Telttakylän takaa lähti polku ylös kohti Galdhöpiggenin lakea.	Vielä vimoset iltakaffet ja sitten tutimaan.

 
Spiterstulenissa vallitsi tiukka mutta ankara natsimeininki. Ehdimme käydä respassa ehkä muutaman minuutin tilannetta tsekkailemassa ja 50 NOK arvoista parkkitikettiä noutamassa niin jo oli ehtinyt tuulilasiin tulla punaista lappua että ”skiggeböö betala helvaatta parkering måste fjordedorde!”. No maksettiin juujuu. Rauhassa vaan. Sitten alettiin kasailla telttaa maastoon viereisen joen vastarannalle, koska tiedettiin että ihan pihapiiriin ei saanut leiriytyä syistä x, y ja zeta. Noh, siinä illan pimetessä telttaa kasatessa katseltiin että kummasti noissa muissa teltoissa oli jotkin lappuset kiinnitettynä kylkeen. Jahas... ilmeisesti ne lähimmät telttapaikatkin oli maksullisia. Ja aivan sama. Oli jo sen verran myöhä ja oltaisiin aikaisin aamulla jatkamassa matkaa joten tuskinpa siitä enää sakkoja tai nootteja tulisi. Eikä tullutkaan.

Vaelluspäivä 1 / Galdhøpiggen

Part I - Nousut

Ensimmäinen aamu aukeni mukavan aurinkoisena ja lämpimänä kun kömmimme ulos teltastamme. Pyrimme heräämään melko aikaisin koska olimme kuulleet että yleensä aamuisin on paras sää ja iltapäivää kohti se saattaa muuttua pilvisemmäksi ja sateisemmaksi. Lisäksi ei ollut täyttä varmuutta reitin kestosta joten parempi siis olla ajoissa liikkeellä.

Olimmekin suht pikaisesti syöneet aamupalan, pakanneet telttamme ja vieneet ylimääräiset tavaramme takaisin parkkipaikalle autoomme odottamaan. Menisimme vain kevyellä selkärepulla laelle mukanamme pikkueväät ja pakolliset juomat. Tunturihotellin respassa infotaululla matka-arvioksi laelle oli annettu 3-4 tuntia. Mutta ei sanottu että oliko se meno vai menopaluun kesto. Lisäksi matkan pituutta ei ollut tiedossa tarkasti mutta kartasta se näytti olevan n. 5km per suunta linnuntietä. Tämä tosin ei ollut totuus koska nousuja ja laskuja tulisi paljon.

Aloitimme urakkamme hyvässä hengessä, aurinkovoiteet pinnassa ja sortsit jalassa. Jo alun jyrkkä polku kuitenkin pisti puuskuttamaan erityisesti meikäläisen jolla on aina hieman käynnistysvaikeuksia kuntoilun suhteen. Pikkuhiljaa ystäväni Mikan reipas askellus alkoi kuitenkin ottaa pattiin ja siinä sain sitten itsenikin lämpöiseksi ja meno alkoi kulkea. Tämä oli hyvä sillä pian vuorossa olivat etukäteen jyrkimmiksi ajatellut kohdat, nousu ensimmäisen jyrkänteen yli ja ensimmäisellä tasaisemmalle osalle. Polku muuttui kivisemmäksi ja jyrkemmäksi ja välillä oli turvauduttava nelivetoon jotta varmasti pysyi pystyssä. Mutta luotto siihen että rankan alun jälkeen reitti helpottaisi oli kova. Se auttoi jaksamaan eteenpäin.

Pikkuhiljaa saavutimme ensimmäisen jyrkänteen yläreunan ja maisema alkoi tasaantua. Huraa! Tästä alkaisi leppoisa päiväkävely loppumatkan aina laelle saakka. Vaan ei. Galdhopiggen paljastui yllättävän ”suomalaiseksi” tunturiksi josta paljastuu aina vaan uusia ja uusia ja uusia lakia ja nousuja horisontin takaa. Perskeles. Noh, itsellä oli hyvä puhti päällä edelleen joten kovalla sisulla jatkettiin rankkaa kivikkoreittiä eteenpäin vaikka Mika osoittikin jo hieman uupumisen merkkejä.

 

Maisemat ympärillä alkoivat avautua kunnolla mikä antoi edelleen lisäpontta kiipeämiseen. Mutta nousu se vaan jatkui pitkänä ja rankkana ja pienet vesipullommekin kovasti alkoivat tyhjetä kuumassa hellesäässä mikä aina hieman huolettaa. Käytössämme oli netistä printatut satatonniset kartat joiden perusteella korkeuskäyrää oli tiheämmin vain alkumatkalla ja sitten helpottaisi, mutta en tiedä oliko printteri sitten mustetta säästääkseen jättänyt parit käyrät tulostamatta koska ylemmäs kavutessa tuntui löytyvän aina vain jyrkempiä kohtia ja pituutta matkalla oli kuin nälkävuodella. Sitä lopullista oikeaa lakea ei tuntunut näkyvän ollenkaan. Parin tunnin rankan kipuamisen jälkeen aloin olla itse jo aivan puhki ja viimein sen sitten näin. Tunturin laki. Siellä se olisi nyt. Ja vielä muutamat viimeiset sadat metrit nousua, sitten alkaisi lakimassiivi loiventua, astelen vielä muutamia metrejä, horisontti avautuu, muutama pitkä henkäisy ja voittoisa askel, ja viimein olen... EI PERKELE!!!!!!!!!!! Sieltähän paljastuu helvata sentään uusi ISO nousu ja tunturin seuraava lakikohta. Ei jumankauta... Nyt alkaa loppua sekä huumori että kunto. Mika vieressä jakaa tuntemukset. Tästä on tulossa rankka reissu. Ei mikään perus ”päiväreissu”. Huhhuh... Vettä ei paljoa enää ole joten ihan rauhassa pitää silti jatkaa. Ylempänä käy hieman viilentävä tuulenvire joten hikoilu helpottaa asteen.

Ensimmäisen jyrkänteen yläpuolella.	Matkalle sattui välillä lumisempiakin kohtia, liukkaita olivat.
Laaja jäätikkö polkumme varrella.	Jokohan JO NYT oikea ja lopullinen laki siellä häämöttäisi näköpiirissä...?

Pääsemme polullamme kulkemaan muutamia jyrkänteiden reunoja pitkin joista avautuu hulppeita näkymiä matkaamme piristämään. Jyrkkiä paikkoja löytyy yllätysyllätys lisää ja sitä matkaa tuntuu vain riittävän ja riittävän. Törmäämme yhteen suomalaisporukkaan joka on kanssa matkalla ylöspäin ja ihme kyllä olemme kuitenkin se vauhdikkaampi ryhmä joten suoritamme hallitun ohituksen ja jatkamme kapuamista.

Viimein pääsemme eräälle lakitasanteelle josta saamme varmuudella näkyviin tunturin lopullisen lakipisteen ja siellä sijaitsevan pienen kahvilamökin. Matkaa on kuitenkin vielä useita satoja metrejä pystysuunnassa. Väliin mahtuu myös jyrkässä kohdassa oleva lumikenttä joka pitää vain pystyä ylittämään ilman apuvälineitä. Auringonpaiste on kaiken mukavan lisäksi vielä sulattanut lumen pintaan samperin liukkaan vesikalvon. Haarakäyntiä vaativa osuus vie viimeisetkin mehut kropastani. Olen aivan nääntynyt ja puuskuttaen istun hetkeksi kivelle. Mika on jostain ihmeestä saanut jätettyä vielä paukkuja pohkeisiinsa ja painelee jo menemään kohti lähellä häämöttävää lakea. Itse en voi kuin katkerana katsoa loittonevaa selkää ja todeta että nyt ei pysty samaan tahtiin.

	Lopultakin huippu ja kahvilamökki! Vielä pari metriä.
Onneksi tämänkin paikan jyrkkyys hahmottui vasta ylityksen jälkeen...

 
Laen maisemia länteenpäin.

Lopulta saan kerättyä fyysisen olemukseni rippeet ja otan huojuvia askeleita kohti äärimmäistä päämäärääni, Pohjois-Euroopan korkeimman vuoren huippua. Se on niin lähellä nyt. Ja lopulta... saavutan sen! Olen kahden ja puolen kilometrin korkeudessa, kaikkeni antaneena, itseni voittaneena! Ja päässäni soi Karate Kidin ”You’re the best” –biisi kornina mutta ah niin makoisana. :-D Tunnelmaa himmensi ainoastaan vähäisessä määrin Mikan naljailu siitä että KERRANKIN hän oli saanut olla ensimmäisenä laella kaikkien näiden hopeasijojen jälkeen välillämme.

Olin nyt siis monien vuosien ja lukuisten matkojen jälkeen päässyt tämän muinaisen kaledonialaisen poimuvuoriston lakipisteelle. Tämän uljaan vuorijonon, joka kuului samaan satoja miljoonia vuosia sitten muodostuneeseen ketjuun aina pohjoisen Norjan ja Suomen pyöreälakisilta tuntureilta tänne eteläisemmän Norjan teräväkärkisiin vuoriin ja yhä jatkuen Skotlantiin sekä lopulta Atlantin valtameren toiselle puolen Appalakkeihin. Nämä ikiaikaiset vuoret ovat muinoin saattaneet olla korkeimpia koskaan Maan päällä nähtyjä, jopa 10 kilometrin korkuisia. Ja nyt olin valloittanut niiden jäänteistä korkeimman. Ja aiemmin olin jo valloittanut pohjoisemman osan korkeimman, Kebnekaisen, sekä Suomen puolen korkeimman laen, Ridnitsokkan. Lisäksi käynyt Skotlannissa valloittamassa vuoriston Brittien saarten osuuden korkeimman, Ben Nevisin. Nyt olin siis todellakin valloittanut Kölivuoriston! Edes Appalakit meren tuolla puolen eivät enää tarjoaisi korkeampia vuoria kuin mitä olin nyt päässyt kohtaamaan ja selättämään. Eräänlainen etappi oli siis saavutettu ja tietty matka päätöksessään. Olin tyytyväinen. Joku saattaisi kysyä miksi minun oli tämä tehtävä, nämä kaikki vuoret valloitettava. Vastaus on: koska ne olivat siellä.

Neljä tuntia siinä sitten oli lopulta mennyt että saimme itsemme tunturin juurelta sen laelle. Alas menisi vielä suunnilleen samanmoinen aika. Nyt ei kuitenkaan ollut murehtimisen aika. Vielä. Otin repustani pienen kossupullon ja korkkasin sen huiputuksen kunniaksi. Myös Mika sai säälihuikat kun ei omaa pulloa laelle viitsinyt rahdata.

Näkyipä siellä Glittertindkin kuvan vasemmassa laidassa.	Kotimaan matkaeväät ovat kirkkaasti parhaita.
Muuta populaa Pohjois-Euroopan katolla.	Galdhöpiggen Ghetto Posse

Laelle oli aamupäivän aikana kavunnut runsaasti ihmisiä ja joillain oli kunnolliset varusteet, joillain ei. Muutamat tekivät myös varsin ”mielenkiintoisia” reittivalintoja jäätiköiden yli tai jyrkänteiden reunoilla joten melko hämmästyttävää että ihmisuhreja ei tuollakaan vuorella tule sen enempiä. Hetken menoa laella katseltuamme totesimme että olisi viisainta painella alaspäin pikapuoliin sillä koskaan ei tiedä jos sää muuttuu huonommaksi ja muutenkin olimme melkoisen poikki noususta ja juomavesi vähissä joten kannatti vain nyt yrittää selvitä ehjänä alas.

Part II – Laskut

Alastulo lähti liikkeelle hieman mukavammissa merkeissä. Olo oli hieman palautunut ja heti alkupätkällä pääsin kokeilemaan elämäni ehkäpä toiseksi parhainta persmäkeä siinä liukkaassa lumikohdassa joka ylöspäin tullessa oli ollut yhtä tuskaa. Alaspäin meno ei muutenkaan tuntunut aluksi rankalta kun sai käyttää eri lihaksia ja jalan osia astelemiseen kuin ylöspäin mennessä. Asioihin alkoi kuitenkin pikkuhiljaa tulla muutos.

Kivikkoinen maasto teki ilkeää kylmiltään vaeltamaan joutuneille jalkapohjille ja nestehukka ja uupumus söivät miestä joka metri matkan edetessä. Pientä lohtua toi rinteessä vastaantulevat vaeltajat jotka joutuisivat vielä samaa kokemaan mikä meillä oli jo osin takana. Vahingonilo ja kateushan ovat ne suomalaisen geeniperimän voimanlähteet. Niin minullakin.

Mutta matka se vaan oli sitten pitkä. Noustessahan se on aina mutta nyt se laskukin vaan jatkui ja jatkui. Ja väsymys ja kipu kasvoi. Jyrkkiä kohtiakin oli noustessa ollut niin monta että osa niistä oli jo unohtunut ja laskeutuessa ne tulivat taas yllätyksenä eteen. Ja samalla huomasimme että ympärillä säätila oli alkanut nopeasti muuttua pilviseksi ja entistä synkemmäksi. Great...

Yritimme parhaamme mukaan pitää vauhtia mutta huono sää ehätti ensin ja sadettahan sieltä oli tulossa. Vaatteiden kastuminen ei sinänsä juuri haitannut koska kroppa lämmöllään haihdutti tihkusateen vaatteista pikaisesti pois ja ilman lämpötila oli muutenkin yhä kohtalainen, mutta se haittasi jo paljon että kaikki tuon rankan rinteen kivet olivat nyt sitten melkoisen liukkaita. Ja sekös oli vaaran paikka väsyneelle mielelle ja tutiseville nilkoille. Nyt täytyi vain skarpata ja osata tulla huolellisesti alas että ei heti alkupäivinä runtelisi nilkkojaan kelvottomaan kuntoon.

Sade ei suuremmin yltynyt joten pääsimme suht turvallisesti Galdhopiggenin alarinteille missä maasto muuttui asteittain kivikosta ruohikkoiseksi ja hieman mukavammaksi edetä. Tätäkin maastoa piti vielä hetki talsia ja olla varovainen irtosoran suhteen polulla mutta lopultakin edessämme häämötti taas Spiterstulen ja oma auto. Tuskainen irvistys naamoillamme raahauduimme autolle jossa meitä odotti mehutölkit sekä sipsiherkut yms. Ja tietysti laivalta ostetut kaljakeissit. Aaaaaaaaahhhhhhhhhhhhhhhhhh.............

Kovin lähelle rotkojen reunoja ei viitsinyt mennä.	Sateenkaaren päässä odotti oma auto ja herkut.

Sitten oli pakko päästä suihkuun raapimaan isoimmat soijat pois kropalta. Tunturihotellin yhteydessä oli karu suihkumahdollisuus mökkivieraille sekä telttamajoittujille mutta säälistä ja pienellä säädöllä saimme lopulta poletit ostettua respasta joilla saimme kipaista suihkussa josta sitten tulikin vain kylmää vettä. Parempi kuin ei mitään.

Tepastelimme siinä parkkipaikalla suihkunraikkaina sandaaleissamme mutta suurta kipua jaloissamme tuntien. Päässä alkoi väkisinkin soida Matti Nykäsen ”aijaijai, markiisi mua sattuu...”. Ja kyllä sattui.

Päivää oli kuitenkin vielä jäljellä. Alunperin kunnianhimoinen tavoitteemme oli ollut Galdhopiggenin jälkeen painella iltaa vasten vielä jonnekin 10km päähän Spiterstulenista jotta saisimme kiireisessä aikataulussamme jo hyvissä ajoin matkaa taitettua. Sitä matkaa kun olisi paljon vielä seuraavillekin päiville jäljellä. Noh, myönsimme molemmat että nuo haihattelut olivat täyttä puutaheinää tässä vaiheessa. Olisimme tyytyväisiä kun vain saisimme leirin pystyyn jonnekin parin kilometrin päähän, tunturikeskuksen pihapiirin ulkopuolelle minne sai vapaasti leiriytyä.

Siispä lähdimme matkaan. Ja tuskin ehdimme puolta kilometriä taivaltaa rinkat selässämme kun taivas taas aukeni. Ja tällä kertaa vettä tuli paljon. Paljon. Sade oli muutenkin todella jäisen tuntuista, ilman lämpötilakin oli pudonnut reilusti. Ja siinä sitten välähti tajuntaan sellainen fakta jota en ole 10-15 vaellusreissuni aikana oikeasti vielä tajunnut. Minulla-ei-ole-kunnon-sadevarusteita. What? Kyllä. Siinä sen tajusin. Mika oli jo vetäissyt esiin rinkkasuojansa ja piteli sadetta triplagoretex-takkinsa ja sadehousujensa suojissa kun minä seisoin monttu auki vaellushousut AIVAN MÄRKÄNÄ, paita ja takki AIVAN MÄRKÄNÄ, rinkka ja kaikki kamat ja makuupussi siellä AIVAN MÄRKÄNÄ ja bonuksena täysin kylmissäni. Tapahtui totaaliromahdus. Mentaalinen. Hetkessä tajusin mitä uhkapeliä ja pokeria luontoäidin kanssa tulisin nyt pelaamaan jos jatkaisin vaellusta. En selviäisi keskellä erämaata yhtään vastaavaa luonnonoikkua. Nyt sentään voisin palata pikaisesti autolle, yrittää kuivatella ja lämmitellä ja sen jälkeen ehkä palata kotiin.

Masennus iski raivolla. Seisoin sateessa pelin menettäneenä ja antautuneena. Tässä vaiheessa kuitenkin joukkuehenki oli yksilöä vahvempi. Mika aloitti määrätietoisesti teltan kasaamisen ja potki minua hereille lamaantuneesta olotilastani. Nyt piti tehdä jotain. Tuleen ei saanut jäädä makaamaan. Murehtimisen aika olisi myöhemmin. Teltta siis nopeasti kasaan, kamat sateensuojaan teltan lipan alle ja äijät telttaan keräämään lämpöä ja yrittämään kuivatella. Näin tapahtui.

Sadetta jatkui koko illan ja yrittäessä nukkua siinä märässä ja kylmässä makuupussissani juttelimme Mikan kanssa siitä, mitä voisimme huomenna tehdä ja mikä olisi vaelluksemme kohtalo. Palaisimmeko autolle ja lähtisimme kotiin? Erkanisivatko tiemme ja Mika kiertäisi reitin yksin minun odotellessa tunturihotellilla? Tilanne tuntui olevan täysin auki. Mika oli reilu eikä soimannut minua tyhmyydestäni, mutta itseäni kyllä harmitti älyttömästi se, että olin ollut niin ajattelematon ja jättänyt olennaisia varusteita pois matkasta. Olihan minulla lämmintä vaatetta toki, mutta ei ne vettä pitäneet. Vain perus sadeviitta oli matkassa mukana, ja sekin oli melko lyhyt eikä auttanut ollenkaan suojaamaan rinkkaani ja tavaroita siellä. Jotain piti keksiä. Nyt oli kuitenkin parempi yrittää nukkua, saada ajatukset kasaan ja katsoa tilannetta tarkemmin aamulla.

Vaelluspäivä 2 / Spiterstulen - Hellerfossen

Seuraava aamu valkeni aurinkoisena ja koko maailmani vaikutti niin sisäisesti kuin ulkoisestikin uudelleensyntyneeltä. Heräilimme mukavaan lämpöön ja aloimme levitellä märkiä tavaroitamme teltan ympäristöön kuivumaan. Söimme aamupalaa ja tällä välin kuuma auringonpaiste olikin jo lähes täysin kuivannut vetiset vaatteemme ja makuupussimme. Astetta positiivisemmassa hengessä aloimme pohtia retkemme jatkoa.

Päätimme yrittää jatkaa, parhaamme mukaan. Niillä välineillä ja varusteilla joita minulla oli. Ja ennen kaikkea olisin nyt paremmin varautunut yllättävään sadekuuroon ja vastaaviin. Pakkasin siis rinkkani sisällön useisiin muovipusseihin, kuin vesitiiviisiin osastoihin (vrt. Titanic) joten vaikka sade kastelisi rinkkani, se ei haittaisi niin paljoa koska tavarat sisällä pysyisivät suunnilleen kuivana. Lisäksi laitoin sadeviittani nopeasti saataville rinkan sivutaskuun, jotta kuuron yllättäessä sen nopeasti saisin suojakseni. Vaellushousuiksi vaihdoin taas sortsit. Ne olivat riittävän lämpöiset liikkuessa, kun jalat tuottivat kuitenkin lämpöä. Lisäksi ne mahtuivat sadeviitan alle kokonaan suojaan. Ja ne olivat vielä sellaista sporttikangasta että eivät kastuneet helposti, tai ainakaan eivät liimaantuneet ihoon kiinni ja myös kuivuivat nopeasti. Siis paremmat joka suhteessa kuin perusmallin pitkät housuni edellisillan sadekuuron kaltaisissa oloissa.

Näillä eväin ja rohkein mielin aloitimme vaelluksemme ”uudestaan” puhtaalta pöydältä. Ja täytyy vielä uudelleen mainita Mikan rauhallinen ja reilu asenne jolla hän kokeneena kehäkettuna peliä rauhoitti. Ilman hänen määrätietoista otettaan ja sympatiaansa en välttämättä olisi matkaa pystynyt jatkamaan. Mutta, näitä tilanteita vartenhan tosiystävät ovat. Eikö?

Lakituspullosta tuli lohdutuspullo useamman kuin yhden kerran.	Kaikki irtaimisto kuivumaan heti kun aurinkoa vähänkin näkyi.

Matkamme lähti käyntiin Visdalen -laaksosta joka oli leppoisaa tasamaata ja hyvää polkua. Sitä astellessa itseluottamus palautui taas tuttuihin lukemiin ja vaellus sai  positiivisen pohjavireen. Siitä aloimme nousta ylemmäs kohti Urdadalen –laaksoa, jonka pikkujärvien luona oli tarkoitus pitää ensimmäinen ruokataukomme.

Urdadalen oli astetta kivikkoisempaa mutta silti vielä kuljettavaa. Saapuessamme pikkujärville pidimme lounastaukoa ja totesimme jälleen kerran että iltapäivän edetessä sää alkoi muuttua pilviseksi ja sadetta enteileväksi. Koska Urdadalenin puolenvälin harjanne oli jyrkähkö ja kivinen, yritimme pikaisesti ehtiä kapuamaan sen ennen sadetta ja liukasta meininkiä. Ja niin sitten kun olimme kavunneet laakson vedenjakajan yli alkoi vettä tihkua. Itse olin haukan lailla tutkannut maastoa jo ennakkoon ja näin hyvän kivenkolon jonne heitin rinkkani sateensuojaan. Sitten vain päälle sadeviitta ja päästiin testaamaan miten uusi strategiani paskoilla varusteillani toimisi. Ja vastoin ennakko-odotuksia, se jopa toimi.

Sadeviitta läpätti ja paukkui tuulessa kuin purje mutta piti silti yläkropan kuivana. Nilkoilla ei niin ollut väliä koska minulla oli sortsit jalassa jotka pysyivät kuivana ja nilkat taas kovassa tuulessa kuivuivat nopeasti vaikka satoi. Samalla blokkasin kropallani rinkkaa kivenkolossa jotta sivuttaissade ei sitä kastelisi. Homma siis toimi ja huomasin sortsien olevan jatkossa vaellushousuvalintani tällä retkellä ellei aivan jäiseksi lämpötila laskisi (kuten seuraavina päivinä tulisi tapahtumaan). Ainoa aukko suunnitelmassani oli se, että en voinut edetä maastossa sateen aikana, tällöin rinkkani kastuisi ja todennäköisesti minä itsekin, kun repisin ohuen sadeviittani rinkkaa kantaessani. Joten paikallaan oli pysyttävä.

Noin vartin odottelun jälkeen Mikaa alkoi jo seisoskelu hermostuttaa sillä hänen vaatetuksellaan ei ollut pulma eikä mikään edetä vaikka vaakamonsuunissa kuivin nahoin. Perustelin kuitenkin taktiikkaani ja viimein pienen odottelun jälkeen sade taukosi ja pääsimme jatkamaan matkaa.

Mutta mutta... lyhyen etenemisen jälkeen sadetta tuntui tulevan taas lisää. Ja pikaisesti olinkin scoutannut hyvän kivenkolon jonne jo rutiinilla parkkeerasin rinkkani ja itseni sadeviitassa tuulensuojaksi. Stop & Go -taktiikka toimi... tavallaan, mutta matka-aikaa se näytti nyt selkeästi lisäävän. Vaihtoehtoja ei oikein tuntunut silti olevan, mikäli halusin kuivin nahoin seuraavalle telttapaikalle päästä.

Viimeisiä vilkaisuja Galdhöpiggenin suuntaan.	Urdadalenin vedenjakaja -kohta.
Ja vilkaisu taaksepäin.	Etumaaston jylhyyttä. Onneksi polku kiersi tuollaiset nousut.

Urdadalen oli muuten ihan näyttävää seutua, toista seinämää reunusti pitkä jono yli kaksikilometrisiä vuorenhuippuja ja laakso koostui pienten järvien ketjusta. Kivikkoa tosin oli, luonnollisesti. Se alkoi jo olla default-asetus näillä poluilla. Matka kuitenkin jatkui nyt lievästi laskevassa maastossa mikä helpotti kulkua. Ja pikkuhiljaa aloimme lähestyä Storådalenia, ja siellä olisi tavoitteemme mukainen telttapaikka.

Laakson viimeisen järven loppupäässä alkoi kuitenkin jostain kuulua voimistuvaa kohinaa ja myllerrystä. Pikkuhiljaa aavistimme että järven päässä olisi vastassa koski tai vesiputous. Ja kyllä, bonusyllätyksenä varsin näyttävä ja jyrkkä koski olikin meitä vastassa kun astelimme alas Urdadalenista ja Storådalenin puolelle. Siellä maasto muuttui heti ruohikkoisemmaksi ja päätimme pystyttää leirin todelliselle näköalapaikalle kosken juurelle.

Päivä oli ennakkoon katsottuna ollut yksi helpoimmista reitiltään, mutta huomasimme silti olevamme melkoisen puhki. Jalat alkoivat kipeytyä, huonosti nukutut telttayöt  keräsivät väsymystä ja jatkuvat sadekuurot keljuttivat muuten vaan. Olimme kuitenkin selvinneet siihen pisteeseen saakka, jossa luovuttaminen alkoi jo vaikuttaa kaukaiselta pelolta ja koko reitin läpikäyminen näytti yhä todennäköisemmältä...

Ja sinä yönä onneksi muistin vääntää kosteasta vessapaperista korvatulpat korviini yön ajaksi, jotta Karva-Mikan kuorsaus ei turmelisi alitajuntaani.

Sadeviittamies - to the rescue!	Loppupäivän laskua Hellertjönne -järvelle.
Ei ne sadepaussit nyt yhtä juhlaa olleet...	Telttapaikka kosken kuohujen äärellä.

Vaelluspäivä 3 / Hellerfossen - Memurubu

Aamu kosken kuohuissa oli odottava. Taivaalla liikkuivat pilvet ja usva peitti naapurivuorien lakia. Eteenpäin oli kuitenkin uskallettava ja mielellään heti aamusta jotta vältyttäisiin taas siltä perinteiseltä puolenpäivän sadekuurolta jonka jälkeen alkaisi iltapäiväsade jatkuen edelleen vienona iltamyrskynä. Joku monsuunin tapainen kierto täälläkin tuntui olevan kuten Himalajalla. Atlantilta työnsi niin pirusti matalapaineen keskusta tänne vuorten rinteille ja ei ne perhanat sitten minnekään ikinä liikkuneet pois vaan tuntui että sadepilvet lähinnä vain satoivat pois paikallensa vuorille ja lähilaaksoihin. Great.

Noh, aloitimme leppoisan polun seuraamisen ja kas. Jalkaväkimiinoja oli heti polun varrella. Liukumiinoja siis. Ja ISOJA. Ja paljon. Kauempana näkyikin joitain lehmiä laiduntamassa niityllä. Piti siis olla loppureissun ajan tarkkana aina laaksoissa että ei saisi mutanaamiota liukastuessaan.

Olimme tulossa risteykseen. Toinen reitti veisi laaksoa pitkin Gjendebun tuvalle Gjende-järven päähän ja sieltä järven rantaa eteenpäin nousten sitten jyrkästi läheisen tunturin harjalle jonka jälkeen tulisi lasku Memurubun tuvalle. Valitsimme silti toisen reitin. Siinä nousisimme heti tunturinharjalle ja jatkaisimme siellä, kunnes laskeutuisimme Memurubuun. Tähän valintaan oli muutamia syitä. Halusimme ensinnäkin nousuosuuden heti alkuun kun olisimme vielä voimissamme, jotta loppumatkalla saisimme talsia tasaisemmin. Ja reittimme olisi myös kartalta tutkailtuna hieman lyhempi koska harjanteella kulkeva reitin kurvi näytti olevan hieman pienempi. Näin siis satatonnisen kartalla jossa ei paljoa tietoa löytynyt maastotyypeistä...

Kuitenkin, alkunousumme meni reippaasti vaikka aluksi hieman jyrkempää olikin. Pian olimme ensimmäisen nousumme suorittaneet, harjanteen laella, vesipullot purosta taas täytettynä ja suht hyvissä voimissa. Nappasimme pienen metukkanäkkärisnäkin ja jatkoimme matkaa. Aurinko oli välillä pilvessä lieventäen hikoilua ja tuskaa. Homma näytti toimivan. Pian kuitenkin alkoi karu arki valjeta. Laen polku ei kulkenutkaan tasaista niittyä kuten märissä unissamme kuvittelimme vaan se oli pikemminkin jatkuvaa harjanteelta toiselle etenevää kivikkoryteikköä. Nuo plusmiinus 50 metrin nousulaskukukkulat eivät vain sieltä kartalta kovin realisoituneet tajuntaamme. Olisiko karttamies jälleen säästellyt mustetta ja vetänyt korkeuskäyrää vähän harvempaan? Ja se maasto oli paskamaista kivikkoa. Kyllä. En uskonut että Suomen ulkopuolella on rakkaa. Ainakaan paskamaista rakkaa. Nyt tiedän että on. Sekin kansallisomaisuus on siis ulkoistettu ja maailmalle ryövätty.

Pakkohan sitä oli sitten painella, takas ei kannattanut enää kääntyä. Lopulta pääsimme hieman tasaisemmalle maastolle ja lähestyimme Gjende-järven reunaa. Ja viimein saimme siitä ensivilkaisumme. Ja olihan se nätti. Hyvin vuonomainen järvi ja vastarannalla jyhkeitä vuoria jäätiköineen. Se piristi hetkeksi mieltä jos ei muuta. Ainakaan ei tarvinnut pelkästään siellä ylängön kivilabyrintissä enää varpaisiinsa tuijotella.

Gjende-järvi pilkistelee alhaalta. Vastarannalla muhkeita yli parikilometrisiä vuoria.	Varmaankin puiston ainoa porotokka laiduntamassa.

 Hieman "sinnepäin" -panoraamakyhäelmäni Gjende-järvestä Memurutungan ylängöltä nähtynä.

Seuraavana tulimme risteykseen josta se toinen, alempi reitti saapui. En tiedä millainen se olisi ollut, mutta melko lempeältä se laakson ja järven rannan reitti vaikutti. Tosin nousu ylängölle olisi voinut olla ilkeämpi mitä meillä... mutta ihan sama loppupeleissä. Nyt oltiin tässä ja eteenpäin jatkettiin. Oli seuraavan peliliikkeen aika. Tällä kertaa paremmin harkitun peliliikkeen.

Edessäpäin katsoimme kuinka varsinainen pääpolku jatkui kumpuilevaa harjanteen lakea ylös ja ylöspäin ja pitkän matkaa, kunnes se kartan mukaan putoaisi jyrkästi Memuru-laaksoon. Ei mitään järkeä. Ei sitten mitään. Miksi helkatissa sinne harjanteen kärkeen ja korkeimpaan kohtaan pitää mennä ennen laaksoon pudottautumista? Maisemienko takia...? Ei voi käsittää. Noh, mepä valitsimme kartoissa näkyvän ja myös maastoon opastetun kakkosreitin. Se lähtikin risteyskohdan jälkeen hiljalleen laskemaan alas samaan laaksoon, mutta ylempänä jokivartta. Ja laskisi melko loivasti. Siellä alhaalla sitten paineltaisiin jokivartta pitkin loppukilometrit Memurubun tuvalle. Kyllä.

Ja hallelujaa. Tämä peliliike sentään osoittautui voittajaksi. Joka suhteessa. Pääsimme heti lasku-uralle mikä oli aina piristävää, jaloille ja sielulle. Lisäksi lasku oli mukavan loiva, verrattuna toisen vaihtoehdon jyrkkään tappolaskuun. Kaiken lisäksi näimme alastullessamme puron varressa taukoa pitävän Naisen (tm). Herramunjee kun parin rankan ja miehisen maastopäivän jälkeen meinasi konseptit seota ja myski erittyä. Noh, siitä selvittyämme olimmekin jo laakson pohjalla ja taivaalle kertyi se perinteinen iltapäivän 24/7 sadesetti. Tässäkin suhteessa olimme pelisession voittajia. Tällä reitillä pääsimme laaksoon sadetta pitämään ja reitiltä löytyi edes hieman tuulensuojaa ja kivenlohkareita sadesuojaksi. Laella niitä tuskin liikaa olisi ollut. Siispä perinteinen sadeviittakykkimismeininki tunnin ajaksi kunnes sade lakkasi. Ja hieman kossua lämmikkeeksi.

Lopulta sateen lakattua jatkoimme viimeiset hikiset kilometrit kyräilevien sonnien ja megalomaanisten lantaläjien välistä edeten ja Memurubuun päästen. Ja voi hitto mikä kasino siellä taas oli. Luulin että joku autiotupa yms niin ei. Kunnon tunturihotelli kaikkine palveluineen. Ja isolla veneellä tuotiin fotofoto-turistia koko ajan järven selkää pitkin nauttimaan sitä lehtipihviään ja pitämään konferenssejaan sinne ”luonnon” keskelle. Huoh. Piti mennä katsomaan respan seinältä sisällä hieman infoa ja säätiedotusta niin eikös tuulikaapissa ollut jotain tekstiä että ”ulkokengät jätettävä eteiseen”. Jahas, justiinsa. Tosi vaeltajaystävällistä. Niin kuin alkaisin ottamaan turvonneita jalkojani ulos popoista kesken päivän. Takaisin kun niitä ei sinne saisi.

Sitten bonusroundina oli vielä se että telttamajoitus oli kielletty tunturihotellin lähistöllä. Vaikka mistä syistä. Emme sellaiseen paskamestaan halunneet jäädä lorvimaan vaan totesimme että rinkat selkään ja etsitään maastosta yömesta. Siispä matkaan ja reittiä eteenpäin.

Gjende -järveä itään Memurubun tunturihotellin rannasta nähtynä.	Ja samaa järveä länteenpäin.

Ongelma oli nyt se, että maasto alkoi kohota heti hotellin pihan jälkeen. Polku jota etenisimme huomenna Besseggenin harjanteelle lähti kinkeämään heti jyrkästi seuraavan tunturin laelle. Perse. Siispä piti tähystää telttapaikkaa koko ajan polun varrelta. Ja eipä siinä niitä löytynyt. Helkkarin vinoa rinnettä vain. Väsykin alkoi painaa kun ilta oli jo pitkällä. Lopulta Mika scouttasi ilman rinkkaa sata metriä suuntaansa ja sanoi että täällä olisi tasainen läntti. Siispä sinne. Parikytä metriä polusta sivuun pienen pusikon taakse aivan kurun reunalle. Siinä oli juuri sen teltan kokoinen ”tasainen” paikka. Siis kaltevuus alle 45 astetta.

Teltta kun alkoi olla valmiina pystytettynä huomasin että on muuten muurahaisia melko... melko... perkeleesti siinä. Ja juu, joku muurahaisten polku siinä meni tai keko alla mutta niitä oli siis PIRUSTI. Ja ne kinkesivät joka paikkaan ja purivat penteleet. Pakko oli kumminkin rinkka jättää siihen absidiin eli teltan eteiseen på finska. Menkööt sinne jos menevät. Itse livahdimme telttaan makuupussien ja alustojen kera ja kyllä se hyttysverkko onneksi lähes kaikki murkut pihalla pitivät. Tosin siinä verkossa niitä kiipeili kourallinen jos toinenkin.

Sattuipa siinä teltan nurkalla olemaan laakea kivi ja mukava vesilammikkokin jonka kylmään veteen hetkeksi vielä poikkesin laittamaan jalkani lillumaan rankan vaelluspäivän jälkeen. Jalat kun näyttivät jo siltä että ne olisivat sushi-buffetin erikoinen. Vielä huuhtaisin sukkanikin jotka olivat jo lähes kalman majoilla kuljettuaan maihariportaalini läpi toiselle puolen ja takaisin. Siinä lepäillessäni Mika saapui viereen ja totesi että ahaa, enpä taidakaan huuhdella astioitani tuossa lätäkössä enää. Sori... :-D

Yö kului heikoissa kantimissa. Telttapaikka oli ehkä paskin mitä olen ikinä reissuillani kokenut. ”Tasainen” mesta oli täynnä kiviä ja muhkuroita ja minä tietysti sain sen surkeamman telttapuoliskon. Lisäksi oli kylmä, vino, märkä ja muurahaisia makuupussi täynnä. Ei näin. Uni oli pätkivää ja sitä oli vähän. Yritin saada edes hieman unta.

Hetken jo sainkin torkuttua, mutta sitten alkoi tapahtua. ”Yöllä outoon tunteeseen sitten heräsin...” Kirkaa mukaellen kun tunsin polttavaa vääntöä ja kipua vatsassani, tai pikemminkin suolistossani. Aivan viiltävää kipua. Ja tunsin että elimistö alkoi kehittää pelastautumisstrategiaa tuohon kipuun minulta kysymättä. Ja elimistöhän alkaa vaistomaisesti hylkiä tuota mitälie kivun aiheuttajaa. Ja se hylkimisreaktio on yleensä eteenpäin ja ulospäin elimistössä. Ja siis suolistossa. Ja siis paljon. Ja siis vauhdikkaasti. Muistan kysyneeni uniselta Mikalta paniikinomaisella ja kireällä äänensävyllä että missä se vessapaperi on ja painaneeni pihalle kuin viitamaan jänis. Aivan sama mitä, aivan sama missä, aivan sama minne. Nyt-on-KIIRE. *Rototototoo* huoh. *Rototototoo*. HUOH.

Ehdin. Pelastuin. Oloni parani satumaiseksi. Olin uudelleensyntynyt. Loin nahkani uudelleen. Kipu oli mennyttä. Olin Activia.

Palasin telttaan ja unten maille peläten toista erää, mutta sitä ei onneksi koskaan tullutkaan. Aamulla heräsin kuin mitään ei olisi koskaan tapahtunutkaan. Mikalla ei mitään oireita ollut. En tiedä oliko jonkin puron vedessä ollut jotain pöpöä vai mistä lie tuollaisen hetkellisen turbolaksatiivin sain mutta onneksi se jäi siihen. Jatkossa kyllä kiinnitimmekin tarkemmin huomiota juomavesiimme ja ruokiimme.

Vaelluspäivä 4 / Memurubu - Besseggen - Glitterheim

Part I - Besseggen

Olimme toki jo aiemminkin pohtineet heikkoa kuntoamme yhdistettynä yllättävän rankkaan maastoon ja todenneet että olemme kovan paikan edessä. Ja sinä aamuna oli sitten tehtävä lopulliset linjanvedot ja peliliikkeet isomminkin. Edessämme olisi rankka päiväarbeeti. Ehkä rankin. Ja jotain oli tehtävä.

Molemmat meistä, Mika erityisesti, halusi nähdä Besseggenin harjanteen maisemat. Sinne siis suuntaisimme. Mutta jatkaisimmeko alkuperäisen suunnitelman mukaisesti täydellä varustuksella sinne ja ylitse kohti seuraavaa vuoren lakea ja sen jälkeen muutamat järvet kiertäen Glitterheimin tuvalle?

Itse olin plan beetä jo päässäni pari päivää hionut kun karttoja tutkailin. Nyt sen Mikallekin kerroin. Havaitsin että ainakin kartalla katsottuna helpompi ja lyhyempi reitti menisi Besseggeniltä suoraan Russvatnet-järven länsirantaa pitkin ja kohti Glitterheimiä. Matka lyhenisi useita kilometrejä, mutta ennen kaikkea välttäisimme pahan nousun heti Besseggenin jälkeen ja muutenkin maasto vaikutti helpommalta.

Mika vielä huomasi että tällä reitillä voisimme jättää rinkkamme polun varteen odottamaan ja poikkeaisimme Besseggenin koukkauksen vain kevyellä varustuksella eli käytännössä vain takintaskut evästä täynnä. Tämä helpottaisi urakkaa myös paljon. Päätös oli tehty jo ennen kuin sen tiesimmekään. Tottakai tekisimme nyt kaikkemme jotta saisimme reittiämme helpotettua niin paljon kuin mahdollista. Olimme hankkineet kunnollisen pohjauupumuksen näiden parin päivän aikana jota yölepokaan ei enää täysin nollannut. Varsinkaan huono yölepo joka minulla ainakin oli takanani.

Pieni valonpilkku oli kuitenkin se, että olimme nyt reittimme ”kääntöpisteessä”. Eli matkalla kotiin. Vaikka mitä tapahtuisi, olisi nyt edessämme oleva reitti se nopein, helpoin ja ainoa tie kotiin. Se antoi tiettyä määrätietoisuutta ja energiaa edetä niin nyt kuin tulevanakin päivänä.

Siispä kamat kasaan ja ylöspäin. Nousu Memuru-laaksosta ylängölle oli rankka. Todella rankka. Melkeinpä reissun rankin ottaen huomioon väsymystasomme ja sen että skippasimme aamupalan koska murkkupesäke ei houkutellut kokkaamaan. Porukkaa polulla oli runsaasti. Joka ainoa turisti ja wannabe-erakko kinkesi nyt kanssamme sitä perhanan raskasta Via Dolorosaa. Taisi olla satakunta norskia ja muuta pitkänä letkana menossa Besseggenin päiväreittiä. Siinä sitten joukon jatkona paineltiin kovalla tsempillä, takaraivossa koko ajan se ajatus että tässä se olisi, reissun viimeinen rankka nousu (eihän se ollut eikä koskaan olekaan, mutta sillä hetkellä vankka aikomus oli kuitenkin näin...).

Lopulta olimme ensimmäisen harjanteen laella missä polut haarautuivat. Talsimme hetken ”oikopolkuamme” ja jätimme rinkat kivenkoloon. Söimme aamupalan ja otimme taskuumme vesipullot, kameran ja pikkuevästä. Ja minä sen sadeviittanikin... Sitten palasimme turistipolulle ja ryhdyimme talsimaan noin 10km koukkaustamme legendaariselle Besseggenille.

Siis aivan totaalisen mahtava telttapaikka. NOT.
	Mikan aamumyslit.
Meikän aamuananas.	Björnböltjönne -järvi ja harjanne tarjosivat hienon esinäytöksen Besseggenille.

 
Knutshöen harjanne.

Reitin piti olla iisibiisilemonsqueezy mutta ei ollut. Samanlaisia rankkoja nousulaskukukkuloita, samanlaista kivikkoa, samanlaista norskisäätä ja sadetta, samanlaista angstia. Voi perhana. Koko ajan kuitenkin kiitti itseään ja Mikaa siitä että tajusimme tehdä tämän rastin ilman rinkkoja, silloin olisi huuli lerpattanut. Hienot maisemat palkitsivat matkan edetessä kuitenkin rankan reitin. Ennen Besseggeniä saavuimme feikki-Besseggenille. Samankaltainen pikkujärvi oli vieressämme ja alla suuri Gjende-järvi. Välistä menimme kapeata kannasta. Itseasiassa tästä asetelmasta sai paljon parempia kuvia kuin lopulta sitten oikeasta mestasta. Onneksi otinkin.

Viimein saimme Besseggenin harjanteen näkyviimme ja olihan se hieno ja ainutlaatuisen näköinen. Ja sitten kun siellä kaukana näki pikkupisteitä liikkuvan jotka paljastuivat ihmisiksi, alkoivat mittasuhteetkin asettua kohdilleen. Loppumatkaan osui pari todella jyrkkää kallionrinnettä joissa tarvi enemmän kiipeilijän kuin vaeltajan taitoja. Selvisimme kuitenkin ilman vaurioita perille ja vietimme hetken tuossa Norjan kansallismaisemassa. Ja katsoessamme vastapuolen harjua jonka yli olisi alkuperäisen suunnitelman mukaan rinkka selässä pitänyt kavuta niin ei helv..... Jotain sentään teimme nyt oikein.

Besseggenin harjanne kauempaa.	Vielä vilkaisu taaksepäin.
Muitakin oli tällä turistipätkällä kulkemassa.	Gjende-järvi peittymässä usvaan.

Besseggen

Pian halusimme jo paluumatkalle. Päivän vaellus olisi pitkä joten tunteja ei ollut liikaa ja sateiden uhka ja runsaus tuntui vain kasvavan. Eli pikapikaa vain rinkoille ja back on the road. Paluumatka menikin reippaasti ja hyvässä hengessä ja saimme aina hieman lisäenergiaa kun näimme missä pellekuteissa jotkut turistit vastaamme tulivat. Jengiä tuli vaeltamaan oikeasti farkuissa ja neulepuseroissa (joitain venäläisiä of course) ja kun hetkeä aiemmin oli reilusti satanut niin aivan läpimärkinä he siinä talsivat. Ja meikit ja tukkalaitteet poskilla. Kyllä siellä oli laidasta laitaan äijää ja muijaa maastossa. Ihme ettei enempiä sinne reitille kuole. Tuo päiväreittikin kumminkin reilu 10km eli 6-8 tuntia reippaalla tahdilla ja pahoja nousuja, rankkaa maastoa ja vaihteleva sää. Ei huhhuh. No, pääsimme siis takaisin rinkoillemme, jotka siellä toisistaan turvaa kiven kolossa hakivat. Mitään ei ollut pöllitty. Hyvä.

 
Jälleen kerran kokeilemme panoraamataiteen ihmeellistä maailmaa.

Bessvattnet	Gjende
Parta-Jeesus ja Sadeviittamies	Best friends.

Part II – On the edge

Pikkuevästyksen jälkeen lähdimme laskeutumaan Russvattnetin laaksoon joka ylhäältä katsottuna näytti todella mukavalta paikalta mennä. Tasaista ja ruohikkoista polkua koko matka. Alkumatkan jyrkät laskureitit laakson pohjalle eivät paljoa haitanneet. Pian olimme jo järven kieppeillä ja pidimme reilun ruokatauon. Sade alkoi tietysti samaan aikaan, siitä lienee turha erikseen enää täällä matkakertomuksessa mainita. Todetaan nyt loppureissun osalta vain, että sataa kunnes toisin täällä ilmoitan.

Matka järven sivustaa eteni ihan leppoisasti vaikka polku välillä melko soista olikin. Ja sitten näimme ihan hienon vesiputouksen siellä laakson seinämällä vähän ajan kuluttua. Tähän paikkaan olikin sopiva pysähtyä hetkeksi Mikan sipa-tauolle. (onko SiPa muuten englanniksi GuSh?) J Mutta voi, juuri kun Mika oli hipsimässä rullan kanssa siihen kiven taakse niin joku fotofotovaellusnuoripari tuli siihen putouksen tuntumaan ja alkoi poseeraamaan vuoron perään ja sitten järkkärinsä näytöltä ooh-aah ihailivat niitä omia naamojaan ja poseerauksiaan. Mika tietysti oli jo tuskissaan ja naama punaisena ja minä naurua pidätellen katselin tätä julmaa näytelmää siitä sivusta. Ja vielä piti jotain taustaa kokeilla kuvaan ja vähän vielä säätää ja sitten vielä pikkaisen korjailla ja zoomailla ja ja... Nyt näin Mikan ilmeestä että kohta se vetää niitä turpaan, aivan kohta. Paine alkoi kasvaa. Joka päässä. Onneksi lopultakin ne sitten siitä lähtivät matkoihinsa ja Mika pääsi suorittamaan synninpäästön. Vaihteeksi Mikakin sai kokea näitä tuskia... Hehheh.

Mutta joo, matka jatkui. Oli alkamassa nousuosuus. Pitkä sellainen. Reittimme vei kohti viimeistä harjannetta ja satulaa ennen Glitterheimia. Edelleen, kun puhun tässä harjanteista ja satuloista, on kyseessä yleensä aina vähintään se 1400-1500m korkea muodostelma eli nousumetrejä laaksojen pohjalta kyllä riittää siltikin. Ja kivikkoa.

Besshöe usvan peitossa kuin Mordor konsanaan.	Perusylitys.
Jälleen kerran nousu-uralla.	Ja jälleen kerran sadetta tulossa niskaan.

Polunvarren putouksia.

Alkunousu oli loivempaa mutta silti melkoisen rankkaa iltapäivän laskevilla energiatasoilla. Kohta kuului jo kovaa kohinaa ja saavuimme matkan hurjimman kosken äärelle. Ylitse vei kapea riippusilta josta lupaavasti puuttui lankku tai pari mutta vaihtoehtoja ei juuri ollut. Hyvinhän se ylitettiin ja sitten alkoi astetta jyrkempi nousu ylängölle. Mika hieman hiipui tässä vaiheessa mutta itse vedin nuoruuden innolla ainakin tiettyyn rajaan asti. Lopulta ylös päästyämme luulimme jo pahimman olevan ohi. Voi kuinka väärässä nuori ja herpaantunut mieli voi ollakaan! Alkoi kivikkoinen tasamaa ja hitto vie kuinka paljon sitä savottaa olikaan. Taas kerran satatonnisen kartan kirous iski. Pari senttiä vaan tasamaata. Joo. Useampi kilometri siis todellisuudessa. Jatkossa vaellan vaan viiskymppisellä kartalla tai sitten jollain hiton suunnistuskartalla että etenee sen sivunmitan vartin välein.

Tasamaa jatkui jo enemmän nousevana ja eteni kohti laakson perää ja siellä odottavaa jyrkkää loppuhuipennusta, kivikkoista ja liukasta louhikkoa. Samalla alkoi rankempi sade. Samalla alkoi kylmä viima. Samalla jalkoja särki kuin särkiparvea. Samalla alkoi nälkä ja väsy. Samalla alkoi v***tus joka oli niin ankara että siitä saisi Turkille uuden pääkaupungin. Kyllä Norjan luonto on hienoa! Kyllä vaeltaminen on mukavaa! Voi nyt jumaliste...! Vittu mitä paskaa. Aivan uskomatonta paskaa. Mika totesi jossain vaiheessa että tälle reissulle ja Jotunheimenille voi nyt antaa Official Seal of VMP:n.

Sitä itteensä.

No se jyrkkä nousu oli mitä oli. Täyttä paskaa. Mutta yli siitä oli mentävä. Ei siinä mitään. Ei täs mitään. Ja sitten kun sinne ylös pääsin niin meikän ”sadeasu” eli sortsit ja lyhythihainen paita alkoi olla melkoista nollavaluuttaa. Tuuli puri jäätävänä ja navakasti puhaltaen. Sade vihmoi kuin viimeistä päivää. Jalat olivat aivan turtana. Mutta nyt alkoi jo tulla todellinen huoli olotilasta ja piti vain painaa vikkelästi alas laelta kohti seuraavaa laaksoa ja hieman suojaisampaan maastoon ennen kuin keuhkokuume tai itse viikatemies ottaisi omansa. Lämpötila oli pudonnut dramaattisesti niin kropan ulko- kuin sisäpuolellakin.

Lähdin painelemaan jollain ihmeen auto-moodilla rakkamaastoa eteenpäin aivan lasittunein silmin. Mitään en ajatellut, en marssilauluja, en lehtipihvejä, en lämmintä petiä. Painelin vain aivottomana menemään jalkoihini tuijotellen. En kaivannut juttuseuraa, en maisemia. En tuntenut enää jalkojeni kipua, en sateen kastelemia vaatteitani. En tuntenut enää ilman ja tuulen kylmyyttä, ainoastaan koko kropan kattavan, luihin asti ulottuvan vilun. Ainoa lämmittävä asia oli rinkka selkääni vasten. Ainoa pakokeino oli eteneminen. Olin äärirajoillani. On the edge. Polku vei välillä läheltä alempana kuohuvaa jokea. Silloin aina tietoisuuteni heräsi hetkeksi ja varmisti että en horjahda tai kompastu mihinkään kiveen. Pian olin kuitenkin taas kuin zombie autopilotilla ja vain jatkoin ja jatkoin ja jatkoin ja jatkoin kävelemistä.

Ei naurattanut. Kroppaa vedettiin kölin ali ja Kölivuoriston yli.

Tuuli ja sade ei helpottanut laaksoa kohti laskeutuessamme. Päinvastoin. Tuntui kuin myteri olisi yltynyt. Tässä luonto nyt otti niskalenkkiä modernin ajan lapsesta. Opetti nöyryyttä. Isolla ännällä. Mika hiipi pikkuhiljaa seuraan kun vauhtini aavistuksen laantui autopilotin raivosta. Näimme jo etäällä Glitterheimin mökin... siis tunturihotellikompleksin. Näköjään sielläkin oli sen tapainen.

Viimeinen kilometri oli tervanjuontia. Glitterheim ei näyttänyt tulevan yhtään lähemmäksi. Jalat alkoivat vedellä viimeisiään. Kipu oli kova. Koko kroppa värisi kylmästä ja märästä. Kaikki energia oli käytetty. Olin jo ärähtämäisilläni Mikalle että aivan sama mitä mieltä olet mutta teltta pistetään nyt tähän ja päivän vaellusmatka on sitten siinä. Juuri silloin näkyviin tuli Veodalen-laakson suuren joen ylittävä silta ja mietin että jaksaisin vielä sen parisataa metriä ja joen toiselle puolen. Ja näin tapahtui. Ylitimme sillan ja sitten totesin Mikalle että kuule, olen nyt aivan poikki, meidän on leiriydyttävä, nyt ja tähän. Ja sanoin sen äänensävyllä mistä tietää että mies puhuu kuolemanvakavaa totuutta, suoraan ja on kaikkensa antanut. Ja Mika ymmärsi tämän. Löysimme hyvän paikan (mikä tahansa lettokin olisi kyllä käynyt edellisyön leiripaikan jälkeen) joen penkalta ja kovassa tuulessa saimme telttamme temmottua maahan kiinni. Siirryimme sateensuojaan hytisevinä, minä eritoten ja viimeisillä voimillamme aloimme keittää ruokaa ensisijaisesti lämmikkeeksi ja sitten ravinnoksi.

Elimistöni oli antanut kaikkensa. KAIKKENSA. En olisi uskonut että sellaisia voimavaroja ja sietokykyä voi ihmisestä löytyä. Saatoin olla hypotermian partaalla. Saatoin olla vakavassa nestevajauksessa. Ehkä olin ketoosissa. Lähestulkoon olin kuitenkin koomassa. Tasainen kipu säteili ympäri kehoa. En tiennyt varmaksi sattuiko jalkoihin, selkään vai mihin. Kipuportti aivoistani oli sepposen selällään. Joka raaja tunki informaatiota tajuntaan. Mutta se oli turhaa. En voinut auttaa kehoani. En muuten kuin makaamalla paikallani. Lepäämällä. Ja yrittämällä syödä jotain. Keitin kuumaa kaakaota oheen. Kaadoin sinne puolet brandya rinkkani jemmoista. Jotenkin olo alkoi kaiken lämpöisen syömisen ja juomisen myötä kohota. En tiedä mikä objektiivinen ja absoluuttinen olotilani tuolloin oli, mutta kun lähtee ylöspäin nollasta niin sen huomaa silti aina.

Makasimme teltassa ja vain yritimme saada elimistöämme asettumaan lepotilaan mutta se oli mahdotonta. Lepopulssi oli lähes sata ja koko vartalo tuotti valtavasti lämpöä ja pyrki kulkemaan yhä eteenpäin. Kerran asetettua tilaa on vaikea muuttaa. Nukkuminen ei onnistunut. Juttelimme siinä hereillä ollessamme reissusta ja Mika totesi samaa kuin minäkin, eli että tämä ei ollut enää hauskaa. Ja vaeltamisen pitäisi nimenomaan olla hauskaa, ja rentouttavaa. Nyt matkamme oli ollut yhtä tuskaa ja taistelua koko ajan. Joka vaelluksella toki löytyy rankkoja osuuksia ja pahoja päiviä. Mutta nyt tuntui että joka päivä oli ollut erittäin rankka ja paha. Mitään lepopäiviä ei ollut. Syitä ei tarvinnut kauaa miettiä. Maasto oli erittäin haastavaa, jyrkkiä nousuja ja laskuja sekä kivikkoja joka puolella. Säät eivät myöskään suosineet. Rankat sateet kastelivat varusteet ja liukastivat vaarallisesti kivet. Olimme myös selkeästi liian tiukalla aikataululla liikkeellä. Viikko ei anna mahdollisuuksia löysäillä. Olisimme tarvinneet tupla-ajan vaellukseen. Nyt joka päivä oli vedettävä yli 20km täysillä rinkoilla tässä maastossa ja näissä oloissa. Se vei voimia. Se vei vaelluksen ilon.

Koska uni ei tullut silmään, aloimme tyhjentää brandypulloa reippaammin. Se tuntui olevan ainoa riemunpilkahdus pimenevässä illassa. Tähän saakka olimme tissutelleet yllättävän vähän, melkeinpä vain Galdhön laella. Illalla ei yleensä jaksanut alkaa ryyppäilemään rankan päivän päälle vaan halusi nukkumaan. Nyt oltiin menty jo niin yli väsymyksestä ja kroppa oli aivan sekaisin että viisasten juomalle oli tilauksensa.

Hetki hetkeltä elimistö ymmärsi paremmin että nyt todellakin oltiin saavuttu lepopaikalle ja hyväksyi sen että ei ollut tarpeen pitää yllä älytöntä vireystilaa. Makasin makuupussillani ja pikkuhiljaa silmäluomet alkoivat painaa enemmän ja pysyä kiinni yhä kauemmin. Makuupussin kangas painautui poskeani vasten yhä voimakkaammin. Hengitykseni ääni rauhoittui vähitellen ja lopulta aloin ajelehtia kohti unien valtakuntaa.

Vaelluspäivä 5 / Glitterheim - Spiterstulen

Jo edellisiltana brandypöhnässä tuli puhuttua totuuksia julki, mutta uuden aamun sarastaessa huomasimme niiden olevan edelleen kiveen kirjoitettuja. Alkuperäinen optiomme/toiveemmehan oli painella Glitterheimista Glittertindin (2465m) lakitukseen ja siitä ylitse Spiterstulenille. Ja kyllä, kartalla ja luonnossa ei tuo Glittertind eteläsivulta niin jyrkältä näyttänyt etteikö siitä selviäisi. Mutta kun meillä oli ne rinkat. No sitten tuli käytyä läpi sellaiset optiot että jos jättäisi rinkat polulle ja kävisi Glitterin laella joko heti alkuunsa tai sitten kun olisimme kiertäneet vuoren taakse ja sieltä kävisimme laella.

Eilispäivän kyynelten polun jälkeen olimme kuitenkin maistaneet aimo annoksen realismia ja tiesimme että pessimistikin olisi pettynyt. Päätimme hylätä koko ajatuksen Glittertindenille menosta ja vain selviytyä viimeisestä päivästä voittajina ja painella Spiterstuleniin ja autolle. Päätös ei ollut lopulta niin raskas tai nöyryyttävä kuin pelkäsin. Olimmehan kuitenkin nähneet Besseggenin ja valloittaneet Galdhön eli kaksi kolmesta oli osunut. Ja nekään kaksi eivät tulleet helpolla tai olleet varmoja nakkeja. Joten aivan tyytyväinen sai nyt olla jo saavutettuunkiin saldoon. Ehkä emme ihan voittaneet, mutta varmasti emme olleet hävinneetkään. Taistelu ainakin oli ollut kova. Eikä se ollut vielä edes päätöksessään.

Teltan purettuamme lähdimme taas jatkamaan. Se mikä kerta toisensa jälkeen jaksoi yllättää aamuisin oli, että kengät sai jalkaan ilman suurempia parkaisuja ja rinkan selkään ilman vihlaisevaa kipua. Muutenkin kroppa kesti järkyttävän hyvin sitä rääkkiä mitä se osakseen päivittäin sai. Toki sattui ja teki pahaa, mutta silti... kyllä ihmisen kroppa... kyllä se vaan on joskus rautaa. Kyllä se evoluutio jotain parannuksia on vuosimiljoonien aikana tehnyt. Selkeästi.

Kipitimme pikapikaa Glitterheimin tunturikasinon ohitse pysähtymättä ja jatkoimme polkua kohti kotia. Tieto viimeisestä vaelluspäivästä antoi ekstramehuja askellukseen. Jo alkumatkasta polku alkoi nousta loivasti kauemmas joenuomasta ja kohti sivulle kaartuvaa kurun pohjaa. Maasto oli the usual kivikko ja sää the usual paska mutta enää ei napannut. Nyt mentäisiin kotiin!

Glittertind oli vierellämme mutta suurelta osin usvaan verhoutuneena. Eipä sieltä laelta mitään tänään olisi siis nähnytkään jos sinne tyhmyyksissään olisi yrittänyt lähteä. Ja lähempää katseltuna alkurinnekin taisi olla sitä samaa rakkakivikkoa mitä muuallakin eli haavekuvat alppiniityistä heideineen menivät rojulaariin viimeistään nyt. Käyristä huolimatta olisi ollut rankkaa. Meillä kuitenkin käyrä oli nyt ystävämme ja etenimme samalla korkeuslukemalla kohti laakson takaosaa. Siellä olisi luvassa äkäinen mutta lyhyt nousu. Ja äkäiseltä se näyttikin kauempaa. Jonkinlainen kivivyörykasa, siis iso sellainen, ja jostain sieltä välistä aina näkyi reittimerkki. Persuksissa potki silti eteenpäin fiilis että nyt sitä viedään, viimeistä nousua. ”Panee panee!” kuten ystävämme Jarno aikanaan Kebnellä tsemppasi meitä. Ja yllätys oli suuri kun huomasimme että siellä hirmuisten lohkareiden välissä menikin tasaisemmaksi lanattu reitti ylöspäin. Jyrkkä toki, mutta ei vaarallinen tai ilkeä kuten pelkäsimme. Sitä oli suhteellisen helppo painella.

Pääsimme siis viimeisen nousumme laelle ja tunnelma oli hyvä. Kropassa oli vielä puhtia ja tuntui että loppumatka menisi heittämällä. ...Eihän se toki menisi mutta hetken aikaa tuntui siltä. Ja vaikka keli oli hieman pilvinen ja pieni nälkäkin pukkasi päätään esiin sohvanraosta niin pidimme vain huilaustauon. Mutta millaisen! Siinä pienen lammen rannalla, viimeisen nousumme kunniaksi, kaivoin rinkasta koko matkan ajan kantamani aarteeni, jo perinteisen loppulakituksen Light Beer –oluen. Tuon kotkansiivin mieltä ylentävän kevyen raikkaan kokemuksen. Tuon jo Saivaaran kivikosta (lue aiempi juttu... J) tutun Mallaksen Evankeliumin. Mitään järkeähän tuollaista puolen litran ekstrapainoa ei ole siis kantaa selässään koko viikkoa mutta missä tässä mitään järkeä on? Joka tapauksessa siis, alunperin Glitterille säästelemäni olut sihahti auki ja tartuimme reiluin ottein tärkeimpään ihmisen keksintöön sitten kehruu-Jennyn.

Silloin tapahtui ihme! Mainosihme! Kun olimme saaneet ensimmäisen vilvoittavan raikkaan maltaisen kulauksen alas, repesi pilviverho kahtia ja aurinko pilkisti välistä suoraan yllemme, ensimmäistä kertaa päiväkausiin. Tuo lämpö hyväili ihojamme ja kasvojamme, suorastaan pakotti avaamaan takin nappeja ja vetoketjuja. Ja koko olemuksemme koheni, olo parani kuin taikaiskusta. Istuimme mukavasti siinä kivillä ja juttelimme leppoisia, aivan kuin missä tahansa keskustan terassilla. Ja kesken leppoisan jutustelun kaksi mukiinmenevän näköistä blondia tuli pikkureput selässään pitkin polkua siihen meitä kohti ja tervehtivät meitä sanoen ”hejssan”. Vinkkasimme tytöille hejssanit rennosti takaisin ja he jatkoivat taas matkaansa. Kaikki tämä olisi ollut kuin hyvin kirjoitetusta mainosspotista, ja kaikki tämä olisi ollut erittäin hyvä läppä. Ainoa ongelma oli se, että kaikki tämä todella tapahtui, mikä kyllä pisti molemmat meistä muikeina hymyilemään. Kyllä oluen voima on mahtava. Jumalten juomaa. Elämän nektaria. Tästä lähtien (kuten myös tähän saakka) tulen AINA pitämään vaelluksillani mukana vähintään sen yhden tölkillisen olutta, ja juurikin Light Beeriä.

Saa suorittaa.	Glunk glunk glunk.
Glunk glunk glunk.	Tässä maastossa kaikki apu oli tarpeen.

Tämän epätodellisen vartin jälkeen oli myöskin hieman surrealistista lähteä jatkamaan matkaa mutta dadaismit sikseen ja picassoa toisen eteen. Matkaa kun oli vielä, ja tavoitteena oli päästä takaisin Spiterstuleniin ihmisten aikoihin että pääsisi suihkuun ja ylikuormittamaan paikalliset jätevedenpuhdistamot.

Perusoletus alkoi jo olla että tuleva loiva laskuosuuskin olisi täyttä paskaa ja kerrankin olimme ennakko-odotuksinemme oikeassa. Sitä paskaahan se toki oli. Eli rankkaa kuin ripaska vaikka alamäkeä oli olevinaan. Ja jälleen kerran se matka oli pitkä ja harras. Sitä sitten paineltiin tietynlaisen meditatiivisen olotilan vallitessa. Edessä kuitenkin aukeni hyvä näköala Galdhöpiddenille jota emme aikanaan laakson pohjalta selkeästi nähneet. Joten nyt saimme paremman kuvan siitä millaista reittiä ja millaisen vuoren laelle olimme kavunneet. Ja kyllähän se kunnioitusta herätti. Ja myös tiettyä respektiä itseään kohtaan. Sanotaan mitä sanotaan mutta kyllä me kovia jätkiä ollaan. Viikko vuodessa särmätään ja sitten rötvätään ja kaljotellaan taas 51 viikkoa putkeen. Mutta se viikko riittää kyllä siihen että ei voi eukot liikaa naputtaa rapakunnosta ja kännäämisestä. Ainahan jokainen voi käydä itse kokeilemassa. Veikkaanpa että kaikki eivät siihen pysty. Siis näihin reissuihin. Tai no, ei kaikki siihen kaljottelun määräänkään pysty.

Taaksemme jäi jo Glittertind. Siitä tosin ei paljoa näkynyt. Usva peitti edelleen sitä ja sen naapurilakia. Ehkä joskus sitten. Kun olen rikas sika. Tulen hotellille vetään pihviä ja äksoota ja sitten helikopterilla käyn koskettamassa pikkaisen sen jalasta laella että voi sanoa olleensa. Ja sitten Jaguarilla ajelemaan omaa varustamoa katsomaan. Palataan näihin sitten parin vuoden päästä.

Galdhöpiggen taas seuranamme.

Viimeinen rinteenreuna oli vielä edessämme mutta pian aukeni näkymä lähtöpaikallemme, Spiterstulen siellä laakson pohjalla kaiken kruununa. Ja laskeutuessamme viimeisiä hiekkaisia rinteitä alas sain hullun draivin ja käytännössä juoksin lopun matkaa alas. Ja oli muuten aika monta korkeusmetriä. En tiedä mikä oli mutta ilmeisesti nuo alamäkilihakset olivat vain vielä kovassa iskussa kaiken tasamaan ja nousujen jälkeen. Mikäs siinä. Saavuin lopulta asvalttitien varteen ja hartaasti kosketin sitä kaikkea mitä se asvaltti minulle edusti, sivilisaatiota, kehitystä, kotia, turvaa, kansantansseja.

Mika lyllersi paikalle astetta myöhemmin ja sitten olikin edessä enää viimeiset sadat metrit maantietä kohti origoa. Parkkipaikka häämötti jo, ja ei ole muuten Almera näyttänyt ikinä niin hyvältä. Ovet auki, täällä on hauki, ja kamat levälleen auton viereen inventaariota varten. Sitten takapaksista sipsii ja bischoffshofenia kitusiin ja palautuminen saattoi alkaa. Kengät pois jalasta toki, samoin sukat. Ja voi mamá mitkä käryt. Kuin olisi itse pelsepuupi syönyt, paskonut, syönyt, oksentanut ja vielä kerran syönyt jalkani ja kenkäni ja sen jälkeen tarjonnut ne lipeäkalan kera raa’an kiitospäivän kalkkunan sisällä. Emme juuri läheisiä ystäviä sillä parkkipaikalla keränneet.

Lopullinen reittimme Jotunheimenissa yöpymispaikkoineen.

Mika lähti hakemaan suihkupoletteja respasta ja oli valmistautunut säätöön koska jo ekana päivänä sain itsekin kinata että sain poletit. Ne kun oli vain maksaville mökki- ja teltta-asukkaille ja me emme olleet kumpaakaan. No, Visa kyllä kelpaa aina... vai? Kohta Mika saapui takaisin ja sanoi että ne meidän kauan odottamamme suihkusessiot eivät toteutuisikaan. Oli respa alkanut avautua jotain ja... no ei vaan! Mika perkule, ei naurattanut. Melkein itku pääs jo. Poletit siis saatiin ja luvassa oli 6 minuuttia haaleaa suihkunautintoa. Ja ei muuten ole ollut pitkään aikaan niin hienoa 360 sekunnin jaksoa elämässäni.

Suihkun jälkeen oli matkakuume jo sen verran kova että pakkasimme melko ripeästi ja suihkimme autoinemme matkaan. Jätimme taaksemme Jotunheimenin joka oli siis täyttä paskaa alusta loppuun, mutta kaipa sieltä ilonkin repii jos varaa riittävästi aikaa, omaa kunnon varusteet, on realisti reittivalinnoissa, ja pistää rinkkaan sen tölkin sitä Light Beeriä.

Annoimme auton kaartaa lennokkaasti pikkuteiltä pääväylille ja lopulta löysimme sopivan taukopaikan ennen Trondheimia jossa vietimme paluumatkan ensimmäisen yön.

	Kuski.
Repsikka.
Vai miten se nyt oli?
	No juurikin näin.

Matkapäivä / Trondheim - Oulu

Olimme siis ajamassa kotiin Tornion kautta koukaten joten reittivaihtoehtoina oli Trondheimista joko Norjan rannikkoa ylös ja sitten itään kohti Suomea tai heti kääntyen itään Ruotsiin ja sieltä kaarrellen ylös Tornioon. Alustavasti valitsimme Norjan reitin. Syinä mm. yllättäen lyhyempi matka sekä todnäk paremmat maisemat. Kuitenkin, Trondheimin ohitettuamme olimme jo aivan kypsiä Norjan kiemuraisiin teihin, kalliiseen hintatasoon ruoka- ja bensapaikoilla sekä muutenkin maiseman yleiseen laimeuteen.

Siispä, kesken ajon suuntasimmekin tiukasti itään ja ajoimme Åren läpi Östersundiin jossa pidimme ensimmäisen ruokatauon löydettyämme ensin Mäkkärin keskustan sokkeloista. Siitä suhasimme vauhdikkaasti Skellefteåån jossa testasimme Maxx-ketjun nachopurilaiset. Ja suurimman osan tästä ajasta ratissa oli Mika joka piti keskinopeuden siellä 140 km/h:n paremmalla puolen ja turvavälin siellä 140 cm:n huonommalla puolen. Minä taasen yritin repsikkana takoa vauhdikkaalla otteella kurkustani alas laivakaljoja parhaani mukaan, jotta itsesuojeluvaistoni laantuisi edes sen verran että irrottaisin käteni käsijarrulta.

Vaihteeksi tasainen ja pehmeä telttapaikka.
	Frankensteinin jalka. "It's alive!"

Tällä välin Mika oli varmistanut jo kaveriltaan Oulusta, että pääsisimme sinne punkkaamaan, joten telttayöpymiset oli nyt yövytty. Uutinen oli hyvä ja tarpeellinen. Tarkoitus oli ehtiä vielä ennen yön silmää jopa Oulun radalle naattimaan parit ölpänderit baariin joten Mikan vauhti sen kuin piti. Ja piti siitä joku muukin. Hieman ennen Oulua räpsähti kirkas valo ja maine ja kunnia oli taattu. Toivottavasti oli edes tyylikäs ilme siinä kuvassa minkä poliisisetä näkee. Sanoin Mikalle että sinä muuten sitten maksat. Mika nyökkäsi. Saapa nähdä koska tulee postissa ja kuinka paljon.

Lopulta Oulussa, aivan palasina toista tuhatta kilometriä ajetun päivärupeaman jälkeen. Baariin, yksi bisse, aivan väsykoomassa. Odotan kaverien saavan ne pakolliset huiviinsa. Siitä kämpille. Pää tyynyyn. Salamauni.

Paluupäivä / Oulu – Herwood of Tampere

Aamu käynnistyi suihkulla ja paahtoleivällä, eli kaikella sillä mitä veronmaksajana aloinkin jo kaivata. Oulu-Tampere –väli tuntui eilispäivän megamatkojen jälkeen lähinnä pikkupyrähdykseltä, kauppareissulta. Almera pelasi edelleen kuin unelma ja koska Mika ajoi edelleen kuin painajainen päätin vuorostani ottaa kuskin paikan.

Uinui Putaa, Konginkangas, Laukaa. Jyväskylän läpi jyrättiin eikä nolottanut. Ja siitä yksi räpäys ja oltiinkin jo saapumassa Tampereelle ja sen hienoimpaan helmeen, Herwoodiin. Lopulta kotipihassa parkissa ja kamojen siirto sekä hyvästit uskolliselle karvamöllikälleni, Mikalle. Tämä reissu oli ollut rankinta tavaraa. Luontoäiti taittoi meitä siltaan ja syvälle, mutta lopulta selkä ei kuitenkaan napsahtanut. Palaudumme ja eheydymme täysipainoisiksi yhteiskunnan jäseniksi. Se vie aikaa, mutta lopulta toivumme. Kotona vaaka näytti 3 kiloa pienempää lukemaa kuin lähtiessä, jolloin olin toki jo muutenkin varreltani hento. Tätä vajetta yritän nyt loppukesän täyttää eri tuotemerkkien oluilla ja ”karppaamisella”.

Taas kotona jälleen yhden reissun kokemuksia rikkaampana.

Yhdessä tuumin Mikan kanssa päätettiin jo, että oli ensi kesän reissu sitten samalla kokoonpanolla tai erikseen niin sävellaji pitää kääntää mollista duuriin. Käytännössä valitsemme siis helpomman ja leppoisamman reitin, todennäköisesti jostakin Suomen kolkasta missä emme vielä ole käyneet. Vaeltamisen ilo tuli hetkeksi kadotettua mutta saamme sen vielä takaisin. Tämä matkamme on ollut eräänlainen kääntöpiste, rajapyykki. Nyt on saavutettu omat rajat, niin henkiset kuin fyysisetkin, sekä Pohjolan topografiset rajat. Korkeammalle ei täällä enää pääse. Kovemmalle ei täällä enää joudu. Ehkä kotka saa nyt lentää hetken matalalla ja lepuuttaa siipiään...

Eiköhän Norja nyt riittänyt.